Viime viikolla tulikin jo mainittua siitä, että eduskunta lähti puoleksitoista kuukaudeksi tasaamaan hengitystään vuoden 2005 kiireisen lainsäädäntövuoden jälkeen. Kiireinen se tosiaan on ollut, mutta mitä valtiovalta oikeastaan on saanut lainsäädännön alalla aikaiseksi kuluvana vuonna? Kovin montaa ei yllättäne, että mitään hyödyllistä ei ole saatu säädettyä, mutta onneksi sentään kansalaisten perusoikeuksia on onnistuttu kaventamaan ja rahaa kaatamaan turhuuteen niin kansallisella kuin EU:n tasollakin.

Valmiiksi saatua lainsäädäntöä edustaa kahden päivän kuluttua voimaan astuva uusi tekijänoikeuslaki. Laki juntattiin läpi Gramexin ja muiden vastaavien mafiaorganisaatioiden sekä heidän edusmiehinään toimineiden virkamiesten painostuksen säestämänä opetusministerin vakuuttaessa kansalle, että lain väitetyt ongelmat ovat tarkoitushakuisen masinoinnin tulosta ja että mitään ongelmia ei oikeasti ole ja vaikka olisikin, niin huono laki on parempi kuin ei lakia ollenkaan. Näin kansanedustajina tunnetut vätykset loivat kertaheitolla epämääräisen kriteeristön, jolla melkein ketä tahansa voi väittää rikolliseksi. Kun jotkut lain ongelmakohdat ponnahtivat esiin jo parin viikon päästä lain hyväksymisestä, ei opetusministeri enää katsonut tarpeelliseksi puuttua keskusteluun.

Tohtori oli iloinen kuullessaan, että lakiin alettiin heti suunnitella korjauksia. Mutta voi pettymysten pettymys, eihän korjauksia tietenkään suunnitella kuluttajan oikeuksiin eikä epäselviin kriteereihin, vaan lakiin aletaan sorvata lisää tulkinnanvaraista kansalaisten oikeustajua loukaavaa höttöä, joka on omiaan murentamaan sitä vähääkin arvostusta, jota lakia kohtaan kansan keskuudessa tunnetaan.

EU:ssa puolestaan lyötiin lukkoon raamit orwellmaiselle poliisivaltiolle, jossa kansalaisilla ei ole enää oikeutta yksityisyyteen. Tietoliikenneoperaattoreiden tiedontallennusvelvoitteita säätelevä direktiivi on laki, joka sai monen muun typeryyden ohella ellei suorastaan alkunsa niin ainakin hyvän tekosyyn vuoden 2001 terrori-iskuista USA:ssa. USA:ssa tapahtumien seurauksena pikavauhtia säädetyt kansalaisvapauksia kaventavat lait on pikku hiljaa vanhenemassa, niistä keskustellaan avoimesti eikä niitä läheskään kaikkia uusita, koska niiden on havaittu rajoittavan kansalaisten oikeuksia liiaksi. Hieman hidasliikkeisempi EU puolestaan on saanut omat "pikavauhtia" väsätyt pykälänsä kasaan vasta nyt ja toisin kuin USA:ssa, täällä direktiivit ovat yhtä lujassa kuin proverbiaalinen paska kuuluisan Junttilan tuvan seinässä.

Näissä EU:n "data retention" -laeissa tohtoria mietityttää muutama asia. Ensinnäkin on kummallista, miten Saksa on suostunut mukaan moiseen pelleilyyn, vaikka heidän pitäisi jo historiansakin vuoksi ymmärtää, ettei moista kyttäysvaltaa saa antaa viranomaisille, ja että heille tulee mielettömiä vaikeuksia sovittaa uudet määräykset voimassa olevaan erittäin tiukkaan kansalaisten yksityisyyttä suojaavaan lainsäädäntöönsä. Toinen ihmetyksen aihe on siinä, ettei ihmisjärjellä voi ymmärtää, miten EU:sta on tullut sellainen lainsäätäjä, jossa muutaman vuoden budjettikehys on asia, josta ollaan valmis tappelemaan verissä päin ja josta on aina päätettävä yksimielisesti, mutta kansalaisvapaudet ovat asia, joita voidaan unionin laajuisesti rajoittaa tuosta vain enemmistöpäätöksellä ilman sen kummempaa hälyä ja vieläpä pysyvästi. Suomeahan edellä mainittu ei oikeastaan koske, sillä hallituksemme toki käyttäytyi budjettiasiassakin tavalla, joka on luonteenomainen lähinnä teuraaksi vietävälle lampaalle. Kolmanneksi kuka tahansa asiasta mitään tietävä tajuaa, ettei mokomista laeista ole minkäänlaista hyötyä terroristien nappaamisessa, vaan ne on tietenkin suunnattu pelkästään legitimoimaan tavallisten rivikansalaisten alati lisääntyvä valvonta. Neljänneksi nämä systeemit eivät tule ikinä toimimaan, mutta rahaa niihin kyllä saadaan upotettua miljardeja ja taas miljardeja euroja.

Onneksi Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus (TTVK), jonka nimestä voisi kuvitella kyseessä olevan jonkinlainen valtion organisaatio, riensi jo kertomaan, mikä heidän mielestään teletunnistetietojen tallennusvelvollisuudessa on oleellista. TTVK:n mielestä oleellista on se, että tekijänoikeuslain rikkominen on heidän mielestään niin katala ja rankka rikos, että niiden selvittelemisen takia heille pitäisi antaa pääsy teletunnistetietoihin. Tekijänoikeuslakia sorvattaessa heidän lobbaamisensa ainakin onnistui sen verran yli odotusten, että voi vain pelolla odottaa, miten lainsäätäjät tähän entisiäkin härskimpään ideaan suhtautuvat. Ai niin, mikä se TTVK sitten on ellei valtion virasto? No se on tietenkin Gramexin, ÄKT:n, Teoston ja muutaman muun mafiaveljen perustama edunvalvontaorganisaatio. Kuva julkisen vallan toimijana on tietenkin tarkoituksella luotu ihmisten hämäämiseksi.

Aina ahkerassa oikeusministeriössämme on saatu lähes valmiiksi seksin ostamisen kriminalisointiin tähtäävä lainsäädäntö. Joitain on hiukan ruvennut arveluttamaan se, että samalla tulisi aikankin nimellisesti kielletyksi melkein mikä tahansa ns. sukupuolinussintaan tähtäävä riiustelu. Ohessa kielletyksi tulisi pornofilmien tekeminen ja muutama muukin edelleen täysin laillisena pidetty elinkeino. Ei ole myöskään ihan järkeenkäypää, että seksin ostamiseen yllyttäminen eli prostituutio on tarkoitus säilyttää laillisena. Toivottavasti tämäkin hölmöys löytää tiensä paperikoriin, jonne se oikeasti kuuluu.

Yksi yhä kesken oleva projekti, joka on kuumentanut erityisesti ns. jeesushullujen lainsäätäjien mieliä, on parikymmentä vuotta valmisteltu laki hedelmöityshoidoista. Siinäkin on malliesimerkki laista, jota ei oikeastaan tarvita, mutta kun sitä kaikesta huolimatta aletaan säätää, niin harvojen marginaalisen tärkeiden lainkohtien sijasta keskustelu pyörii pelkästään lesboparien ja sinkkunaisten ympärillä. Tämäkin hupsutus voitaisiin loppusijoittaa seksin oston kieltolain seuraksi roskikseen eikä suinkaan osaksi Suomen asetuskokoelmaa.

Loppuvuonna eduskuntamme ryhdistäytyi. Käsiteltäväksi tuli laki EU:n kriisinhallintajoukoista ja eduskunnan perustuslakivaliokunta, jonka tehtävänä maassamme on varmistaa, että lainsäädäntö on sopusoinnussa voimassa olevan perustuslain kanssa, tuli työssään siihen tulokseen, että EU-joukkoihin osallistuminen on muiden EU-asioiden tapaan hallituksen eikä tasavallan presidentin päätettävä asia. Ensi vuoden alun presidentinvaalit olivat kuitenkin kuumentaneet voitonvarman presidentin ja taisteluhenkisen pääministerin tunteita sen verran, että tällainen omapäisyys ei käynyt alkuunkaan päinsä, vaan esitys vedettiin pois ja pikavauhtia alettiin koplata kasaan vasta muutaman vuoden ikäiseen perustuslakiin muutosta, jolla presidentin valta asevoimiin nähden sementoidaan. Tämän muutoksen taakse pullikoivat kansanedustajat puolestaan kiristettiin pikavauhtia, vaikkei sitä ihan vielä ole valmiiksi saatukaan.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2005 tulokset ovat jossain välttävän, surullisen ja naurettavan rajaaman avaruuden keskellä. Olisi piristävää, jos voisi rehellisesti sanoa, että ensi vuodesta tulee varmasti parempi, koska pohjalta on helppo ponnistaa.

Helsingin Sanomat on tutkituttanut Suomen Gallupilla pääkaupunkiseudulla (suomeksi Helsingin seudulla) asuvien kokemuksia verojen ja niillä saatujen palveluiden suhteesta. Tämä käänteentekevä tutkimus löysi kerrassaan ennenkuulumatonta uutta tietoa: selvästi tyytyväisimpiä verorahoillaan saamiinsa palveluihin ovat opiskelijat ja vanhempien luona asuvat nuoret. Kuulitte oikein. Nyt on oikein tutkittua tietoa siitä, että parhaan vastineen verorahoilleen kokevat saavansa ne, jotka maksavat veroja vähiten tai ei ollenkaan.

Paljonkohan Suomen Gallup nettosi tästä tutkimuksesta? Tohtori olisi voinut päätyä samaan tulokseen puoleen hintaan. Kaupanpäällisiksi olisin voinut toimittaa muitakin mullistavia tuloksia, vaikkapa sen, että päivähoitoon tyytyväisimpiä ovat eläkeläiset ja vanhustenhoitoon nuoret aikuiset.

Joulu on taas, joulu on taas... Eduskunnassa joulu on tosin ollut jo muutaman päivän ja jatkuu helmikuun alkuun, mutta se on täysin ymmärrettävää. Kansanedustaja tarvitsee toki runsaasti aikaa toipumiseen, sillä harvassa työpaikassa työkaverit ovat tuon suuruusluokan tylsimyksiä.

SDP:n eduskuntaryhmä antoi seitsemälle varallisuusveroasiassa ruodusta livenneelle kansanedustajalle joululahjaksi vavisuttavan rangaistuksen. Eduskuntaryhmä päätti ratkaista näitä veneen keikuttajia lausumalla, mikä on varmaan omiaan palauttamaan kurin ja järjestyksen kapinallisten mieliin.

Kyseessä on SDP:n puolelta puhdas propagandatemppu. Paljon tuon selkeämmin ei olisi voinut ilmaista hyväksymistä hallitusohjelmaa vastaan äänestäneiden linjavalinnalle. Jotenkin on näyttänyt viime aikoina siltä, että vanha viisaus "Kepu pettää aina" onkin tänä päivänä syytä kirjoittaa muotoon "demarit pettävät aina". Tämän hallituksen sietämättömimmät iltalypsyt ja sovituista asioista repeämiset ovat tulleet nimenomaan demareilta, kepulit ovat ainakin toistaiseksi onnistuneet piilottamaan katalan perusluonteensa varsin hyvin.

SDP:n eduskuntaryhmä voisi miettiä, miksi hallitusohjelmia oikein tehdään. Niitä ei tehdä tyhjän päiten vaan siksi, että jo etukäteen sovitaan hallituskauden kompromissit ja lehmänkaupat. Kummatkin antavat periksi jostakin ja kahden asian yhteistulos on sitten molempia osapuolia tyydyttävä. Nyt vaikuttaa siltä, että demarit haluavat toimia täsmälleen kuten ruotsalaiset bisneselämässä: ensin sovitaan asiat siten, että molemmat antavat vähän periksi, mutta sitten kun pitäisi toimia sovitusti, halutaankin repiä auki se puoli, josta itse joustettiin, mutta ei sitä toista, jossa itse saatiin oma tahto läpi. Tai sitten vain unohdetaan noudattaa omaa puolta sopimuksesta.

Puoluekuria voidaan pitää epädemokraattisena, mitä se kaukaa katsoen tietysti onkin. Mutta jos jokainen kansanedustaja saisi sooloilla kaikissa asioissa oman päänsä mukaan, lopputulos olisi hölmö. Jos ei olisi mitään sovittuja kehyksiä vaan jokainen kansanedustaja saisi vipeltää minkä kerkiää ja tuoda käsittelyyn kaikennäköisiä ehdotuksia, Eduskunta hyväksyisi vain mukavia asioita. Ikävät eivät menisi läpi ikinä.

Sallikaa tohtorin havainnollistaa esimerkillä ryhmäkurittoman ja hallitusohjelmattoman Eduskunnan yhden päivän ohjelmaa. Ensin otetaan käsittelyyn kansanedustaja Tennilän aloite siitä, että eläkkeet on tuplattava. Kukaan ei tietenkään halua olla eläkeläisten vihollinen, joten hanke hyväksytään murskaenemmistöllä. Seuraavaksi listalla on edustaja Alhon ehdotus työttömyysturvan viisinkertaistamisesta. Työttömilläkin on aina paljon ystäviä, joten hanke menee läpi. Seuraavaksi edustaja Vapaavuori vaatii tuloverojen alentamista ja ehdotus hyväksytään sekin niukasti vasemmiston vastustuksesta huolimatta. Eduskunta on siis päivässä onnistunut tekemään valtiontalouteen miljardien eurojen loven ottamatta mitenkään kantaa siihen, mistä nämä rahat otetaan. Jos olisin tällaisen maailman Raimo Sailas, ottaisin loparit ensitöikseni.

Lopuksi tohtori haluaa toimittaa kaikille sosialidemokratian vastustajille riemullista joulujuhlaa.

Suomi sai vastikään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta langettavan tuomion ns. Niko-jutussa. Jutussa kyse oli siitä, että mainitun Nikon isää epäiltiin täysin perusteetta insestistä. Poika otettiin huostaan ja byrokratialla kesti kolme ja puoli vuotta tulla käräjä- ja hovioikeudessa siihen tulokseen, että mitään rikosta ei ole tapahtunut. Lopulta kolmen ja puolen vuoden kuluttua lapsi palautettiin täysin syyttömille vanhemmilleen. Ihmisoikeustuomioistuin pitää kolmen ja puolen vuoden käsittelyaikaa kohtuuttomana, niin pitää tohtorikin.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja lapsiin kohdistuva väkivalta ovat erittäin vakavia asioita ja on hyvä, että viranomaisilla on mahdollisuus puuttua perusteltuihin epäilyihin nopeasti. Näin tehtyään virkakoneiston on pikaisesti selvitettävä, onko epäilyissä perää. Lasten oikeuksien kannalta ennen toimenpiteisiin ryhtymistä ei ole mahdollista selvittää asiaa kovinkaan huolellisesti, mutta vanhempien, ja perimmältään myös lasten, oikeuksien kannalta on välttämätöntä, että perättömät ilmiannot, joita varsinkin avioerotapauksissa mielellään käytetään hyväksi huoltajuudesta taistellessa, käsitellään puolueettomasti ja nopeasti.

Sen lisäksi, että tällaisten asioiden käsittely kestää toivottoman kauan, ongelmana on sosiaaliviranomaisten nuiva suhtautuminen miehiin. Naisten kertomukset pahoinpitelyistä uppoavat aivan liian moneen näistä asioista etulinjassa päättämässä olevaan virkanaiseen täydestä ja keskellä avioeroa oleva häikäilemätön nainen saa näppärästi koko virkamieskunnan ajamaan omaa asiaansa huoltajuusoikeudenkäynnissä. On myös kuultu tapauksista, joissa puolueelliset sosiaalityöntekijät ovat kertoneet naiselle, miten hänen tulee toimia, jotta huoltajuuskiistat mahdollisimman varmasti kääntyisivät hänen edukseen. Käytännössä kyseessä ei ole ollut mikään viaton neuvontapalvelu, vaan suoranaiseen valheeseen yllyttäminen.

Jos huoltajuusoikeudenkäynti ei tuota haluttua tulosta, voi aina polkaista esiin insesti- tai väkivaltasyytöksen, jolloin avulias virkavalta käy hakemassa lapset pois isältään ja vie ne äidille. Kun sitten tämän uuden ilmiannon käsittely kestää muutaman vuoden, syyttömäksi toteamisesta ei ole enää kauheasti iloa isälle, joka ei ole tavannut lapsiaan kertaakaan muutamaan vuoteen. Tämän jälkeen äiti voi vielä hakea oikeudesta huoltajuutta itselleen, koska on lasten edun mukaista pitää heidät siinä kodissa, jossa he ovat viime vuodet olleet. Näin oikeusjärjestelmä saadaan siunaamaan perättömät ilmiannot ja viranomaisten mielivalta ja vätystely.

Oikeusvaltiossa ei tällaiselle mielivallalle pitäisi olla tilaa. Vaikka tällaiset jutut julkisuuteen tullessaan toki edustavatkin selvää vähemmistöä, niiden olemassaolo kielii silti oikeasta ongelmasta, joka olisi helposti ratkaistavissa tutkimalla väitteet lapsiin kohdistuvasta väkivallasta nopeammin ja ammattitaitoisemmin kuin nyt. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toimi aivan oikein näpäyttäessään Suomea asiasta.

Tohtori kuitenkin epäilee, ettei asialle tehdä mitään. Lisäksi koska ongelma ei koske naisia, naistoimittajien kansoittama mediakaan ei jaksa asiasta pahemmin mekkaloida. Ja jos joku ehdottaa, että perättömiin ilmiantoihin huoltajuuskiistoissa sortuneen vanhemman kyky toimia kasvattajana asetettaisiin vakavasti kyseenalaiseksi, saa moisen ehdotuksen tekijä huomata olevansa insestin ja perheväkivallan kannattaja.

Liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen haluaa siirtää Suomen arvoiseensa seuraan Valko-Venäjän, Pohjois-Korean, Kuuban, Vietnamin ja Kiinan kanssa maaksi, jossa valtio sensuroi internetiä. USA.ssa, tuossa aikanaan yksilönvapauksien eturintamassa taistelleessa maassa, on vähin äänin hyväksytty pitkä lista lakeja, jotka rajoittavat kansalaisvapauksia ja yksilön oikeuksia yhteiskuntaa vastaan siinä tapauksessa, että torjutaan terrorismia. Koska terrorismilla pelottelu ei oikein suomalaisiin pure on hatusta tarvinnut repiä kontrollin lisäämiselle joku muu tekosyy. Niinpä Huovisen ristiretken nimellisenä motiivina on yllätyksettömästi lapsiporno.

On jokseenkin käsittämätöntä, että kansa hyväksyy terrorismin ja lapsipornon tapaiset yleisselitykset lähes ilman kritiikkiä. Tiedonkulun vapaus ja yksilön oikeudet ovat arvoja, jotka on saavutettu pitkän taistelun kautta, eikä niitä hankittaessa ole vältytty verenvuodatukseltakaan. Nyt kaikista näistä vapauksista ollaan valmiita luopumaan jonkun epämääräisen orwellilaisen vihollisen edessä, eikä kukaan hiisku asiasta sanaakaan.

Ne muutamat, jotka ovat heränneet puolustamaan vaivalla hankittuja oikeuksiamme, leimataan surutta terrorismin suosijoiksi ja pedofiileiksi; kertakaikkiaan yhteiskunnalle vaarallisiksi henkilöiksi. He joutuvat puolustautumaan henkilökohtaisia hyökkäyksiä vastaan, vaikka yrittävätkin ainoastaan herätellä keskustelua näistä yksilönvapauksien kaventamishankkeista. Eikö yleisperiaatteen kuitenkin pitäisi olla se, että muutoksia haluava perustelee ehdotuksensa niin, että sen hyvyys ja erinomaisuus tulee selväksi, eikä niin, että muutoksiin kriittisesti suhtautuvat avaavat suunsa vain maineensa menettämisen uhalla.

Suomessa kohina lapsipornon ympärillä on saanut aivan naurettavia mittasuhteita. Tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, että pedofiilit, lapsipornon tuottajat ja levittäjät sekä muut vastenmieliset lasten hyväksikäyttäjät pannaan rosvoina vankilaan, mutta miksi ihmeessä asia on meillä jatkuvasti otsikoissa? Ei kulu viikkoa ettei joku laajalevikkinen sanomalehti tai TV jossain muodossa puhu asiasta ja haastattele poliitikkoja ja vaadi toimenpiteitä. Tulee melkein mieleen, että siitä puhe, mistä puute. Tässä tilanteessa poliittisella koneistolla ei tunnu olevan munaa sanoa "älkää nyt viitsikö", koska samainen lehdistö leimaa heidät välittömästi lapsipornon kannattajiksi. Tohtorin mielestä nykyisessä lainsäädännössä ei ole erityisemmin mitään korjaamisen tarvetta. Jostain syystä muun maailman tiedotusvälineissä lapsipornosta ei puhuta joitain isoja ratsioita lukuunottamatta mitään. Suomessa siitä puhutaan jatkuvasti ja tästä saa sellaisen kuvan, että rikos rehottaa valtoimenaan ja että tarvitaan yhä vain järeämpiä aseita tämän ongelman kitkemiseksi. Suomessa on varmasti pedofiilejä ja lapsipornon käyttäjiä, kenties tuottajiakin, mutta ei heitä ole sen enempää kuin 10 tai 20 vuotta sittenkään, jolloin lapsipornosta ei puhuttu oikeastaan mitään.

Maailmalla terrorismi on jatkuvasti esillä ja sen varjolla vaaditaan järeämpiä keinoja ja lisää valtaa ja valtuuksia viranomaisille. Poliisivaltioon siirtyminen ja yksilönoikeuksien kaventaminen ei torju terrorismia alkuunkaan, vaan terrorismia torjutaan aivan muilla keinoilla. Varteenotettava keino on esimerkiksi se, että ihmisille annetaan sen verran positiivista sisältöä elämään, ettei itsensä räjäyttäminen enää tunnukaan kovin mukavalta vaihtoehdolta. Tällaisia toimia ehdottamalla ei kuitenkaan saa kahmittua valtaa eikä kerättyä poliittisia irtopisteitä, joten keino ei ole suuressakaan suosiossa.

Kun terrorismin ja lapsipornon varjolla annetaan virkavallalle lupa urkkia ihmisten tietoliikennettä, tehdä salaisia kotietsintöjä ja pidättää ihmisiä epämääräiseksi ajaksi puhtaan epäilyn varjolla, rosvot lakkaavat piilottamasta pommin aineksia ja lapsipornoa kotiinsa ja salaavat viestiliikenteensä niin, ettei sen urkkimisesta ole hyötyä kenellekään. Yksikään terroristi tai lapsipornon levittäjä ei tietenkään jää kiinni, mutta onneksi sentään poliisin haaviin jää edes iso joukko tavallisia kansalaisia, jotka ovatkin yhtäkkiä muuttuneet yhteiskunnan hylkytavaraksi ja pikkurikollisiksi. Samalla miljardit veroeurot, jotka käytetään valvontainfrastruktuurin rakentamiseen, eivät lisää kansalaisten turvallisuutta käytännössä ollenkaan.

Virkamiehille annetaan myös mahdollisuus kerätä käytännössä mitä hyvänsä aineistoa poliitikoista ja käyttää sitten tätä materiaalia heidän kiristämiseensä. Kaukaa haettuako? Ei toki. J. Edgar Hoover, edesmennyt FBI-pomo, käytti tätä keinoa paljonkin sodanjälkeisessä USA:ssa. Esikuvana Hooverilla oli vähemmän demokraattinen poliisipäällikkö Reinhard Heydrich, joka natsi-Saksassa piti kunnia-asianaan tietää jotain raskauttavaa jokaisesta kansalaisesta.

Jokainen on rikollinen kun tarpeeksi pengotaan. Jos virkavalta saa tehdä tämän penkomisen automaattiseksi, olemme jokainen tuota pikaa sakkovankilassa tai ainakin elämme jatkuvasti tietoisina siitä, että saamme olla rauhassa vain virkavallan armosta. Tähän suuntaan yhteiskuntamme lipsuu koko ajan hyvää tarkoittavien hölmöjen torjuessa marginaalisia ongelmia järeillä aseilla. Tätäkö oikeasti haluat?

Ranskan viimeaikainen mellakointi sai tohtorin miettimään Suomen ulkomaalaispolitiikkaa tai pikemminkin sen puutetta. Aina kun joku rohkenee kysyä tai kyseenalaistaa jotain nykymenosta, keskustelu asiasta muuttuu oitis epä-älylliseksi iskulauseiden huutamiseksi ja eniten muutoksia toivovat leimataan suoralta kädeltä rasisteiksi.

Suomen ulkomaalaiskeskustelua leimaa jatkuva keskustelun kääntyminen pakolaisiin. Tässä kuitenkin sekoitetaan puurot ja vellit: ulkomaalaispolitiikka puhuu siirtolaisista kun taas pakolaispolitiikka keskittyy enemmänkin väliaikaisen hätäavun antamiseen ja kansainvälisten sopimusten velvoitteiden täyttämiseen.

Turvapaikanhakijoiden "katoaminen" vastaanottokeskuksista kielii siitä, että jotkut ihmiset käyttävät pakolaissopimuksia väärin ja yrittävät käyttää sitä maahanpääsyyn siirtolaistarkoituksessa, joko meille tai useammin muualle. Suuret hylkäävät turvapaikkapäätökset kielivät samasta asiasta. Kun minkäännäköistä johdonmukaista ulkomaalaispolitiikkaa ei tunnu olevan, on ymmärrettävää, että kansa sekoittaa pakolaiset ja siirtolaiset.

Meidän pitää ymmärtää, että kotimaastaan johonkin muualle lähteviä ulkomaalaisia on kahta sorttia: eri alojen asiantuntijoita, joista kaikki maat kilpailevat sekä vähän koulutettua väkeä, joita on turhaa ottaa tänne omien kouluttamattomiemme jatkoksi. Jos ovea raotetaan yleisesti vähän, raosta ei tule yhtään tuollaista tavoiteltua siirtolaista, pelkästään niitä, joita emme halua. Näin ollen tiukka seula on perusteltua ja vain hulluimmat ja elämästä vieraantuneimmat kansalaisjärjestöt kannattavat rajojen avaamista.

Haluttuja siirtolaisia pitäisi sen sijaan kohdella silkkihansikkain eikä alistaa heitä jatkuvalle ulkomaalaisviraston simputukselle. Ainakin muutama vuosi sitten ulkomaalainen joutui uusimaan oleskelulupansa vuoden tai kahden välein. Käsittely kesti pari kuukautta ja täksi ajaksi piti jättää passi johonkin virastoon. Nokialla oli sangen hankalaa tehdä kansainvälistä uraa ilman passia. En tiedä onko järjestelmä tuosta viisaammaksi muuttunut, mutta rohkenen epäillä.

Jotain oireellista on siinäkin, että ulkomaalaislaissamme on pykälä, joka mahdollistaa nopean kansalaisuushakemuskäsittelyn siinä tapauksessa, että hakija on menestynyt urheilija. Hienoa. Tosi hienoa. Sen sijaan, että tänne houkuteltaisiin uutta luovia ja työllistäviä guruja otamme tänne jotain sirkuspellejä pikavauhtia.

Mistä löytyy se taho, joka uskaltaa tyssätä turhanpäiväisten turvapaikanhakijoiden virran ja ruveta houuttelemaan rahalla ja palvelulla eri alojen huippuja Suomeen? Tällaista tahoa ei ole tähän mennessä näkynyt.

Sen sijaan meillä on pilvin pimein tahoja, jotka ovat edellisen kappeleen perusteella sitä mieltä, että tohtori on rasisti.

Suomeen on viime aikana sorvattu lainsäädäntöä, jossa määritellään laajakaistapalveluja tarjoavien yritysten vastuut vikatilanteissa. Lakiehdotukseen sisältyi vielä jokin aika sitten varsin yksikäsitteinen määräys siitä, millainen korvaus yhtiön on maksettava, mikäli asiakkaalle myyty laajakaistaliittymä ei vian takia toimi.

Palveluntarjoajat, erityisesti vanhoja puhelinmonopoleja kaipaavat ja nyttemmin kilpailemaan joutuneet ns. tietoliikennejätit ovat vastustaneet moista hirveyttä verisesti. Koko alan tulevaisuuden on katsottu olevan vaarassa, jos asiakkaille pitää laskujen lähettämisen lisäksi vielä taata jonkinlainen palvelutasokin; kieltämättä vähän vallankumouksellinen idea Brezhnevin aikaa eläville puhelinfirmoille. Muilla aloilla toki tuotteidensa toimivuudesta joutuu vastaamaan.

Mikään varsinainen uutispommi ei ollut se, ettei munattomalla viestintäministeriöllä ole loppujen lopuksi kanttia pitää kiinni esityksestään, vaan lakiesitystä lievennetään vikavastuun osalta merkittävästi. Yksiselitteisen korvausvastuun tilalle tulee "kohtuullinen aika", jonka kuluessa palveluntarjoajien on korjattava viat. Puhelinformojen lakimiesarmeijoiden tehtäväksi jää sitten taittaa peistä siitä, mikä on kohtuullista. Kuluttajien osa on puolestaan laskun maksaminen ja toimimattoman laajakaistan kanssa kiroilu.

Tohtorin mielestä suuryritysten tarjoamien palvelujen kuluttajansuoja olisi järjestettävä niin, etteivät yritykset voisi luikerrella vastuustaan, vaan niiden olisi aivan oikeasti tuotettava kuluttajille myymänsä palvelut. Positiivista olisi myös, jos johonkin lakiin kirjattaisiin, että nykyisten antiikkisten ADSL-liittymien kutsuminen laajakaistaksi olisi petos tai vähintäänkin harhaanjohtavaa mainontaa.

Juttelin taannoin oluttuopin ääressä tuttavieni kanssa maailman menosta. Eräs kollega kertoi työpaikastaan ja siellä läpi viedystä "säästöhankkeesta". Siinä oli naurussa pitelemistä. Lopulta huomasimme, että kaikkien työpaikoilla on viimeisen viiden vuoden aikana tehty pähkähulluja asioita säästämisen nimissä.

Kustannustehokkuus tuntuu olevan yrityksissä tällä hetkellä ainut asia, joka merkitsee mitään. Ajatuksessa asioiden tekemisestä tehokkaasti ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta firmat näyttävät valuneen keskitason talousviskaalien komentoon puolivahingossa, ja melkein kaikessa säästämisessä näyttää olevan täysin kateissa kokonaiskuva ja ennen kaikkea työntekijöiden ajan arvo.

Kuulin firmasta, joka rupesi käyttämään työmatkoilla pelkästään SAS:ia perustellen asiaa muutaman kympin säästöillä per lentolippu ja konsernin yhtenäisellä käytännöllä, firma kun on ruotsalaisomisteinen. Nyt sitten suomalaiset myyntimiehet ja asiantuntijat lentävät Euroopan pääkaupunkeihin Kastrupin kautta ja haaskaavat tuntikausia päivässä vaihtokentillä kaljaa litkien. Firman johdolle ajatus oli ilmeisen helppoa myydä näyttämällä suuren yrityksen matkabudjetti ja kertomalla, että nyt tästä viilataan muutama prosentti pois ja säästetään suuria summia. Jos työntekijät ovat firmalle niin turhia, että heitä on aikaa istuttaa tyhjän panttina lentokentillä, heistä pitää irtisanoa puolet ja siirtää heidän tehtävänsä jäljelle jäävälle puolikkaalle, jolla selvästikin on aivan liiaksi luppoaikaa nytkin. Tämä säästää firmalle paljon enemmän.

Toisessa firmassa päätettiin, että työsuhdekännyköiden kulut ovat kerrassaan ryöstäytyneet käsistä ja asiaan on tartuttava rivakoin ottein. Lopputuloksena tehtiin kaikkiin liittymiin esto, joilla estettiin soittaminen maksullisiin palvelunumeroihin. Tästä seurasi hassunkurisia tilanteita muunmuassa aamuisin ennen työmatkalle lähtöä, kun olisi pitänyt tilata taksi, mutta taksikeskukseen ei saanut soittaa. Tohtorin tuttava, yksin elävä henkilö, ei edes voinut soittaa taksia puolisonsa kännykästä vaan oli raahattava matkalaukut taksitolpalle. Tästä käytännöstä sentään luovuttiin ja sallittiin armeliaasti taksin soittaminen. Numerotiedustelu on edelleen kiellettyjen listalla.

Kolmannessa firmassa oli tarjolla työntekijöille ilmainen limsa ja vissy jääkaapissa. Tämä tietysti herätti närää elämäänsä kyllästyneissä pikkuvirkamiehissä ja kustannuksiin vedoten poistettiin tämä etu. Nyt työntekijät käyvät sitten ostamassa limsaa ruokatuntinsa jatkoksi läheisestä supermarketista ja jokainen limsaa juova tekee nyt vartin vähemmän töitä päivässä. Limsa maksaa paljon, mutta niin maksaa tämä aikakin. Asiaa mietittäessä kukaan ei varmastikaan arvioinut kokonaisvaikutuksia firmalle vaan mittasi ainoastaan limsan hintaa.

Vastaavia tarinoita on pilvin pimein, mutta miten tähän on ajauduttu? Syy on yritysten ylimmässä johdossa, johon on pesiytynyt vuosituhannen alussa täysin vääriä ihmisiä kun kasvua hakevat ja uutta luovat johtajat vaihdettiin tympeisiin kirstunvartijoihin. Noin karkeasti työntekijät voidaan jakaa kolmeen kastiin: ohjeita seuraavaan työntekijätasoon, yhdellä alalla uutta luovaan kykenevään keskijohtoon ja ylimpään johtoon, jossa osataan nähdä asioiden kokonaiskuva. Se, että firmassa ylin johto järjestään siunaa kaikkein älyttömimmätkin hallinnon keksimät kiusantekotoimenpiteet säästämisen nimissä vaikka itse asiassa yrityksen kulut kasvavatkin, tarkoittaa sitä, että tämä ylin johto ei enää kykene tähän kokonaiskuvan hahomttamiseen.

Lääke tähän tautiin on sinänsä yksinkertainen. Siirretään takaisin keskijohtoon tai potkitaan kokonaan pois ne johtajat, jotka eivät kykene kokonaiskuvaa hahmottamaan ja jotka eivät pysty paimentamaan komennossaan olevaaa firmaa tekemään oikeita asioita turhanpäiväisen puuhastelun sijaan. Kyllä meiltä vielä löytyy golfmailan varren takaa vähän vanhempia savupiipputeollisuudessa pitkän uran tehneitä ammattijohtajia, jotka näkevät oleellisen ja jotka voisi houkutella toimimaan nykyisille junioreille mentoreina.

Lisäksi kerron kaikille firmojensa tuloksesta huolestuneille vallankumouksellisen vinkin, joka säästämisvimmassa on päässyt ajat sitten unohtumaan: firman tulosta voi parantaa myös lisäämällä myyntiä.

Suomalaisten onnen takaajana toimii yleisillä vaaleilla valittu 200 ihmisen narrigalleria, jota kutsutaan eduskunnaksi. Äänestäminen on erittäin tärkeä kansalaisvelvollisuus, koska liian monen jättäessä äänestämättä, voi Arkadianmäelle nappia painelemaan ja kulukorvauksia nostamaan päästä joku ihan väärä narri sen oikean sijasta. Kovin huolissaan tästä mahdollisuudesta ei kuitenkaan viitsi olla edes yhteiskunnallisiin kysymyksiin vakavasti suhtautuva tohtori.

Sikäli kun eduskunta jatkaa toimintatarmonsa käyttämistä toisarvoisten asioiden vatvomiseen vuosikymmenestä toiseen, voimme olla turvallisin mielin, koska Suomen ja suomalaisten kohtaloon laajemmin vaikuttavat lait sorvataan ministeriöissä ja EU-komissiossa virkamiesten toimesta eduskunnan hyväksyessä ne yleensä mukisematta ja sisältöä ymmärtämättä. Suuren kohun ja julkisuuden puolestaan saavat kansanedustajien sijaistoiminnaksi järjestetyt ns. "omantunnon kysymykset", joiden käsittelyssä edustajat saavat ihan puoluetoimiston luvalla toimia oman päänsä mukaan. Joskus kansanedustajat myös ihan itse keksivät tehdä jostain laista kysymyksen, jossa hallituksen ja opposition rivit hajoavat ja mielipiteitä puolesta ja vastaan kuulee poliittisen spektrin joka sävystä, paitsi kommunisteilta ja vihreiltä, jotka vastustavat kaikkea.

Yhteinen piirre asioille, joista kansanedustajat päättävät itse, on niiden turhanpäiväisyys. Yleensä kyseessä ovat asiat, joista ei lakia tarvittaisi ollenkaan. Niissä tapauksissa, joissa jonkinlainen laki on tarpeen, varsinainen keskustelu käydään lakiesityksen siitä osasta, joka olisi alun perin pitänyt jättää kokonaan lakiesityksestä pois.

O-Kysymysten Herrat

Vuosien varrella tohtorin sieluun on hiipinyt epäilys siitä, että näitä ns. O-kysymyksiä ripotellaan kansanedustajien käsiteltäväksi tasaisin väliajoin, jotta kansanedustajilla on riittävästi puuhaa ja he pääsevät lööppeihin kertomaan mielipiteitään kyseisistä turhanpäiväisyyksistä. O-kysymysten parissa painiskelu pitää kansanedustajien tahmaiset näpit irti asioista, jotka ovat liian vaikeita heidän pikku aivoilleen tai liian tärkeitä heidän päätettäväkseen. Iltapäivälehdet puolestaan lisäävät vettä myllyyn järjestämällä parin päivän välein mielipidekyselyn jostain joutavasta asiasta, jonka eduskunnan pitäisi lähikuukausina tai -vuosina ratkaista. Yliopistojen politiikan ja sosiologian tutkijat pääsevät sitten vuoron perään tulkitsemaan näiden kyselyiden tuloksia tavalla, joka yleensä on ristiriidassa alkeellisimmankin logiikan ja maalaisjärjen kanssa.

Tällaisia O-kysymyksiä ovat viime vuosikymmeninä olleet muiden muassa avioliittolain ja sukunimilain uudistus, naispappeus, kauppojen aukioloajat, kirkolliset arkipyhät ja homoavioliitot. Naispappeudesta toki päätettiin kirkolliskokouksessa, mutta siellä määrävähemmistön keräämisessä epäonnistuneet konservatiivit tietenkin yrittivät vielä kaataa naispappeuden eduskunnassa. Seuraavana O-kysymyksenä on vuorossa lähiaikoina eduskuntaan tuleva laki hedelmöityshoidoista.

Kaikki O-kysymykset eivät suinkaan ole merkityksettömiä sinänsä. Itse asiassa päättäessään niistä oman päänsä mukaan kansanedustajat hyvin usein paljastavat todelliset yksilöllisyyttä, vähemmistöjä sekä toisten mielipiteitä halventavat näkemyksensä. Parisuhdelakia säädettäessä kysymys oli tasa-arvosta, mutta kansanedustajia askarrutti lähinnä se, halutaanko seuraavaksi laillistaa sian kanssa asuminen. No, parisuhdelaki tuli ja samoihin aikoihin alkoi Hesarissa ilmestyä sarjakuva Viivi ja Wagner. Oi aikoja, oi tapoja. Kenellekään ei tullut mieleen, että sian kanssa asumista ei koskaan ennenkään ole kielletty, joten sen sallimiseenkaan ei lakia tarvita. Asuuhan jokaisen ihmismiehenkin sisällä ellei nyt ihan sika niin ainakin pikku porsas.

Helatorstain palauttamista keskelle viikkoa ei tuntunut haluavan oikeastaan kukaan, mutta jostain syystä se kuitenkin päätettiin tehdä. Tokihan on tavallaan loogista, että helatorstai on torstaina eikä lauantaina, kuten tohtorin nuoruusvuosina. Ja onhan se toki Jeesuksellekin helpompaa muistaa juhlia taivaaseenastumistaan alkuperäisen tapahtuman mukaisesti aina 42 päivää sen juhlapäivän jälkeen, jolloin juhlitaan sitä merkkitapahtumaa, jossa roomalaiset naulasivat hänet puuhun. Pienen viiveen tämän vääryyden saattamiseen oikealle tolalle aiheutti presidentti Mauno Koivisto, joka oli huolissaan siitä, että työmarkkinajärjestöt eivät pitäneet koko arkipyhäsekoilusta, koska niihin koskeminen horjutti vuosikymmenien aikana rakennettua laihaa sopua palkallisista vapaapäivistä. Lopulta Koivisto lopulta kuitenkin vahvisti lain, mutta eduskunnan jätettyä lain voimaantulopäivän avoimeksi raapusti siihen itse päivän, jonka mukaisesti arkipyhät palasivat käyttöön vasta hänen virkakautensa päätyttyä.

Kauppojen sunnuntaiaukiolo puolestaan on puhtaasti taloudellinen kysymys. Tiedetään, että kauppojen myynti kasvaa noin 7-9%, jos ne pitävät ovensa auki joka päivä kuusipäiväisen aukiolon sijaan. Tämän kaupan vilkastumisen aiheuttama merkittävä talouskasvu voitaisiin saada aikaan noin viikon lainsäädäntötyöllä, jos se vain koettaisiin tärkeäksi, mutta pääosan keskustelussa tietenkin saa se, onko Jumalan silmissä syntiä se, että yli 400m² kaupat voivat olla auki sunnuntaisin vai pitäisikö raja varmuuden vuoksi asettaa alemmas. Tosin näin ennen joulua ja kesäisin meidän Herramme lienee lomalla, joten silloin isommatkin kaupat voivat vapaasti olla auki ilman, että taivaspaikka on katkolla. Lainsäädännöllisenä dilemmana koko asia on täysin naurettava. Ei ole kerrassaan mitään syytä siihen, että kauppiaita pitäisi lailla kieltää pitämästä liikkeitään auki silloin, kun se kauppiaan mielestä on kannattavaa. Siitä, onko sunnuntaiaukiolo taloudellisesti kannattavaa, saattoivat kiinnostuneet muodostaa käsityksensä vaikkapa käymällä Stockmannilla viime sunnuntaina. Lainsäätäjien ei kuitenkaan ole tarpeellista huolehtia asiasta sen enempää, vaan he voivat huoletta jättää asian markkinoiden itsensä säädeltäväksi. Mikä parasta, kysynnän ja tarjonnan laki toimii mainiosti ilman eduskuntaakin.

Hedelmiä Hedelmällisille

Kun kansanedustajat ovat syksyllä viettäneet pari kuukautta kitisten Fortumin optio-ohjelmista ja esittäneet toinen toistaan idioottimaisempia ja toteuttamiskelvottomampia ehdotuksia, on heille keksittävä loppuvuodeksi jotain muuta riittävän vaaratonta puuhaa. Hallitus onkin tätä silmällä pitäen tuomassa eduskuntaan lähi viikkoina lakiehdotuksen hedelmöityshoidoista. Siinä riittää kansanedustajillamme aihetta julkiseen närkästykseen ja epäoleellisuuksien jauhamiseen muutamaksi kuukaudeksi. Pari vuotta sittenhän koko lakiesitys vedettiin pois eduskunnasta, kun lakivaliokunnan änkyräkristityt alkoivat kirjoitella lakitekstiä uusiksi. Tälläkin kerralla ovat puolueet julistaneet asian omantunnon kysymykseksi, joten puoluekuria höllennetään ja samalla kaikki marginaaliedustajat pääsevät esittämään hölmöyksiään julkisesti.

Kaiken järjen mukaan hedelmöityshoitolain sisällöksi riittäisi se, että varmistettaisiin sukusolujaan hoitoihin luovuttaneiden asema, eli se, ettei luovuttaja voisi missään tilanteessa joutua vasten tahtoaan hoitojen tuloksena syntyvän lapsen elatusvelvolliseksi vanhemmaksi. Samoin lapsen asema suhteessa vanhempiinsa on syytä määritellä. Järkevintä olisi, että pariskunnalle yhteisestä sopimuksesta annetun hoidon tuloksena syntyneen lapsen vanhemmiksi julistettaisiin automaattisesti pariskunnan molemmat puoliskot riippumatta sukusolujen biologisesta alkuperästä. Toisaalta mikäli hoito tehdään yksinäiselle naiselle, niin kyseisestä naisesta tulisi lain mukaan luonnollisesti syntyvän lapsen äiti ja yksinhuoltaja ilman mahdollisuutta, että siittiöitä luovuttanut mies voisi joutua tahtomattaan isäksi.

Eduskunnassa ja hallituksessa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että lapsella on oikeus saada tietoonsa oma biologinen taustansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että sukusoluja ei enää voisi luovuttaa nimettömänä, mikä puolestaan voi johtaa siihen, ettei lahjasiittiöitä ja -munasoluja ole niitä tarvitseville enää riittävästi tarjolla. Tohtorin mielestä tämä lain kohta on turha siksi, että se asettaa aivan tarpeettomasti koeputkilapset ja ns. hetekahumppamenetelmällä syntyneet lapset eri asemaan. Ei ilman hedelmöityshoitoja syntyneellä lapsellakaan ole mitään oikeutta eikä mahdollisuutta selvittää biologisia juuriaan, ellei hänen vanhempansa, käytännössä äitinsä, suostu niitä paljastamaan.

Päähuomion keskustelussa tulee viemään pseudokysymys siitä, pitäisikö hedelmöityshoidot sallia yksinäisille naisille ja lesbopareille. Asiaa tuntemattomalle voisi mielipidetiedusteluista ja änkyräkristittyjen mieskansanedustajien puheista tulla sellainen kuva, että tällä hetkellä moinen lesbouden suosiminen on ankarasti kiellettyä ja että tällaisen oikeuden antaminen lopullisesti toisi päällemme seitsemän katovuotta ja Jahven voimallisen vihan. Tosiasiassahan laki ei tällä hetkellä sano asiasta mitään ja hoitoja antavat lääkäriasemat toimivat asiassa omien eettisten ohjeidensa mukaisesti. Täysin turhaksi tämän keskustelunaiheen tekee se, että mahdollisen kiellon jälkeen lesboparit ja yksinäiset naiset hakisivat hoitonsa esim. Venäjältä ja Virosta. Toisaalta edes Suomessa ei ole tapana enää tällä vuosituhannella syrjiä vähemmistöjä ihan noin avoimesti. Ei ainakaan mikäli vähemmistöön kuuluvilla pääsääntöisesti on valkoinen naama. Oleellinen tulos tämän asian vatvomisesta on se, että lain merkittävin sisältö jää suuremmin käsittelemättä. Jossain toisessa maailmankaikkeudessa oleellista voisi olla myös se, että kansanedustajat tajuaisivat rajata lain niihin kysymyksiin, jotka ovat olleet edes jonkinlainen ongelma niinä vuosikymmeninä, kun hedelmöityshoitoja on annettu ilman asiaa säätelevää lakia. Itse asiassa ongelmia on niin vähän, ettei lain puuttumista ole kovin moni edes huomannut.

Viisasten Kerho

Jos kansanedustajilla olisi edes marginaalisesti järkevä käsitys omasta asemastaan valtiovallan korkeimpina käyttäjinä, soisivat heidän päässään hälytyskellot välittömästi, kun joku asia julistetaan omantunnon kysymykseksi. Omantunnon kysymykset nimittäin ovat sellaisia, että suhde niihin on henkilökohtainen ja jokaisen ihmisen itsensä päätettävä. Ne eivät siis kuulu lakiin ja lain säätäminen sellaisista kysymyksistä on ihmisten aliarvioimista ja erilaisuuden sanktioimista.

Max Jakobson ehdotti kirjassaan seitsemän viisaan miehen ryhmää, jolla olisi valta ratkaista Suomen poliittinen tulevaisuus. Ehdotus oli epädemokraattisuudessaan vertaansa vailla eikä varmaan edes tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Tohtorilla puolestaan on täysin vakavasti otettava ja toteuttamiskelpoinen ehdotus omantunnon kysymysten ratkaisuun. Suomeen olisi perustettava oikeiden mielipiteiden asiantuntijalautakunta, OMA, joka päättäisi virallisen totuuden koskien jokaista omantunnon kysymystä. Kannanotot julkaistaisiin Virallisessa lehdessä kuukausittain ja virallisen kannan vastaisesti toimiville määrättäisiin rangaistukseksi huono omatunto. Tohtorin ehdotus ensimmäisen OMA:n kokoonpanoksi on seuraava: Marco Bjurström, Lenita Airisto, Mattiesko Hytönen, Marika Fingerroos, Panu Rajala, Riitta Väisänen ja Hannu Karpo. Lautakunnan päätöksistä voisi valittaa ... vaikkapa Karpolle.

Viime viikolla havaitsi eräs tietokoneasiantuntija koneelleen ilmestyneen kutsumattoman vieraan. Merkit viittasivat tietokonevirukseen, mutta koska koneen virussuojaus oli kunnossa, koneelle ei oltu asennettu mitään epämääräisiä ohjelmia ja Internetissäkin oli liikuttu varovasti, niin epäselväksi jäi, miten ihmeessä pöpö oli päässyt koneen saastuttamaan. Vaikka ohjelma yrittikin piilottaa itsensä järjestelmään muista viruksista tutuilla keinoilla, onnistuttiin sen toiminta ja ennen kaikkea alkuperä selvittämään.

Tietokoneen saastuttanut ohjelma oli peräisin kansainvälisen mediajätin Sony BMG:n julkaisemalta musiikki-CD:ltä, mikä jo sinänsä oli yllättävää. Todella hätkähdyttävä tieto oli kuitenkin se, että ohjelma oli asentunut koneelle pyytämättä ja yllätyksenä samaan tapaan, kuin eräs telekopiosanoma saapui taannoin suomalaiselle huippupoliitikolle. Tässä tapauksessa käyttäjä oli vain pahaa aavistamatta kuunnellut ostamaansa CD-levyä koneensa romppuasemalla.

Ilmeisesti Sony on siis ottanut käyttöön todella raskaat aseet taistelussa tekijänoikeuksien loukkauksia vastaan. Mutta hetkinen! Tietokoneen toimintaa häiritsevä ja turvallisuusreikiä aiheuttava haittaohjelmahan tarttui kaupasta ostetusta laillisesta suuren levy-yhtiön julkaisemasta levystä eikä mistään piraattikopiosta. Meillehän on vuosia tolkutettu, että piraattiohjelmista voi koneelle tarttua vaikka millaisia viruksia, joten on syytä pysyä tiukasti alkuperäisissä ja laillisissa ohjelmissa. Alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että musiikissa ja elokuvissa totuus on aivan päinvastainen. Internetistä ladattu musiikkitiedosto ei konetta saastuta, kunhan käyttäjä vain varmistuu, että kyseessä todella on musiikkitiedosto. Niinsanottua "laillista musiikkia" myyvät yhtiöt sen sijaan levittävät musiikkinsa ohessa haittaohjelmia, jotka tarttuvat hyväuskoisten kuluttajien tietokoneisiin.

Haittaohjelmien levittäminen on rikos ja niitä tahallaan levittävät ovat rikollisia. Maailmalla tietoverkoissa leviävien virusten tekijöitä on tuomittu vuosikausien vankeusrangaistuksiin ja miljoonien vahingonkorvauksiin, vaikka yleensä tuomiolle joutuneet ovat olleet pelkkiä kakaroita, jotka eivät ole ymmärtäneet tekojensa seurauksia. Mediateollisuudessakin on todellisuudentaju ilmiselvästi hieman hakusessa päätellen siitä härskistä tavasta, jolla teollisuus aliarvioi kuluttajia ja hyökkää säälimättä maksavien asiakkaidensa kimppuun tekijänoikeuksien suojaamista tekosyynä käyttäen. Sonyn pomoille ei varmasti ole epäselvää, etteikö haittaohjelmien levittäminen olisi laitonta. Voimansa tunnossa yhtiö on kuitenkin päättänyt, ettei lain noudattamisella ole niin väliä, kunhan heikkoa suuryhtiötä vain suojellaan pahoilta ja vaarallisilta kuluttajilta. Lisäksi on tietenkin hyödyllistä tietää, kuinka pitkälle he voivat mennä ilman, että saavat kimppuunsa viranomaiset ja päälleen asiakkaittensa vihan.

Maailman levy-yhtiöillä ja elokuvateollisuudella on syy omahyväisyyteensä. Vuosien työllä ja miljoonien eurojen lahjonnalla, anteeksi, tarkoitin tietenkin lobbaamisella, teollisuus on saanut ajetuksi lähes kaikkiin länsimaihin lainsäädäntöä, jonka ensisijaisena tarkoituksena on suojella suuria mediataloja. Varsinaisten taiteilijoiden ja taidetta ostavien kuluttajien oikeuksista ei säädöksissä suuremmin huolta kanneta. Yhdysvaltojen DMCA-lainsäädäntö ja EU:n tekijänoikeusdirektiivi ovat loistoesimerkkejä siitä, miten lobbaus voi onnistua yli odotusten. Tuskin mediateollisuus uskalsi edes toivoa, että kuluttajien oikeuksista huolissaan olevien kansalaisjärjestöjen mielipiteille ei säädöksiä valmisteltaessa annettaisi minkäännäköistä arvoa.

Vuoden 2006 alussa tulee Suomessakin voimaan uusi tekijänoikeuslaki, joka toteuttaa EU:n tekijänoikeusdirektiivin ja menee monessa kohdassa vielä huomattavasti pidemmälle. Kuluttajalla ei enää ole välttämättä oikeutta tehdä itselleen kopiota ostamastaan äänitteestä. Lain erityisiin omituisuuksiin kuuluu se, että tehdessään itselleen kopion omasta äänitteestään, joka on suojattu ns. tehokkaalla teknisellä suojauksella, henkilö syyllistyy rikokseen, jonka maksimirangaistus on sama kuin esimerkiksi seksin ostamisesta alaikäiseltä, oikeuden määräämän lähestymiskiellon rikkomisesta, mellakoinnista ja vakuutuspetoksesta. Saman musiikin oikeudeton lataaminen Internetistä on myös kiellettyä, mutta ei rangaistavaa. Tällainen älyttömyys loukkaa härskisti kansalaisten oikeustajua ja vähentää lain kunnioitusta.

Miten me kuluttajat sitten voisimme saada äänemme kuuluville? Ainakin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin syytää rahaa ylikansallisille mediajäteille, jotka parhaansa mukaan polkevat kuluttajien oikeuksia. Musiikkia voi laillisesti ostaa Internetistä vaikkapa venäläisistä All Of Mp3 ja Mp3 Search -palveluista. Maksu sujuu turvallisesti eikä luottokorttitietojaan tarvitse antaa suoraan musiikkikauppiaille. Hinnatkin ovat kohtuulliset. Ostamansa musiikkia voi kuunnella tietokoneella ja sen saa täysin laillisesti polttaa CD-levylle sekä siirtää kannettavaan musiikkisoittimeen. Mitään epämääräisiä ohjelmia ei tarvitse tietokoneelleen asentaa, jotta ostamaansa musiikkia voisi kuunnella. Samaa ei voi sanoa Applen iTunes -palvelusta tai SanomaWSOY:n pyörittämästä Musiikkilataamosta.

Liiketoiminnallaan venäläiset verkkokaupat keräävät miljoonia, jotka voisivat myös valua suoraan levy-yhtiöiden ja muusikkojen taskuihin, mutta omalla toiminnallaan mediateollisuus tekee parhaansa, ettei näin vain pääsisi käymään. Jos ihme tapahtuisi ja levyfirmat ottaisivat päänsä perseestään ja alkaisivat myydä musiikkia verkossa kuluttajien haluamassa muodossa järkevään hintaan, muuttuisi menetetyn linnakkeen puolustaminen alan uudeksi nousuksi. Lobbaamisen, lahjonnan ja tietokonevirusten rustaamisen sijasta teollisuus voisi keskittyä rahojensa laskemiseen ja tuotteidensa myymiseen.

Pääministeri Matti Vanhanen on viime kuukausina osoittanut orastavia valtiomiehen elkeitä. Hän ei suostunut julistamaan taikauskopuolueen presidenttiehdokkaan taakse lähtenyttä europarlamentaarikko Hannu Takkulaa pannaan, vaikka Kepussa tätäkin ehdittiin jo vaatia. Parhaitten kepulaisperinteiden mukaisesti Vanhanen tietää, että kosto on ruokalaji, joka maistuu parhaalta, kunhan se ensiksi on saanut kunnolla jäähtyä. Tämän saa Takkulakin vielä takuuvarmasti kokea.

Vanhanen ei myöskään ole antautunut keskustalaisten vanhojen äijien änkyräkristittysiiven, johon myös Takkula kuuluu eräänlaisena nuorisojäsenenä, vietäväksi hedelmöityshoitolakikiistassa, vaan aivan pokkanaamalla julistaa Kepun moniarvoisuutta ja liberaaliutta niin, että häntä melkein tekisi mieli uskoa. Kun pääministerin lausuntoja sotilaallisesta liittoutumisesta vertaa muihin presidenttiehdokkaisiin, niin huomaa, että oikeastaan vain ruotsalaisten Henrik Lax suhtautuu häntä myönteisemmin NATO-jäsenyyteen. Jopa Sauli Niinistö vannoo mielummin olemattoman eurooppalaisen puolustusyhteistyön nimeen ja käyttää toisesta liittoutumisvaihtoehdosta järjenvastaista "NATO-optio" -termiä. Saattaa tietenkin olla, että Niinistö pelimiehenä haluaa varmistaa, ettei hänen presidenttiytensä kaadu ainakaan epäsuosittuun NATO-kantaan, ja pitää siksi todellisen kantansa piilossa. Tohtorin mielestä tämä on sikäli irrationaalista, että niin kauan kun presidenttiehdokas Tarja Halosen kannatus heiluu melkein 70 prosentissa, ei Niinistön kannatusta yksi sotilasliitto paljoa ainakaan laske.

Pääministeri Vanhanen on myös saanut kokea, ettei koko kansan valtiomiehenä esiintymistä katsota hyvällä Kepun perinteisillä kannatusalueilla pohjoisemmassa Suomessa, jossa Keskustan vankat kannattajat ovat sankoin joukoin ilmoittaneet äänestävänsä jo ensimmäisellä vaalikierroksella Tarja Halosta. Ei voi muuta sanoa, kuin että Santeri Alkio pyörisi väkkäränä haudassaan, jos sattuisi kuulemaan, että maalaisliittolaiset hylkäävät puolueensa puheenjohtajan liiallisen liberalismin takia ja äänestävät mielummin presidentiksi entistä SETA:n puheenjohtajaa, ay-taustaista naisdemaria, joka on äkkiväärän stalinistinuoruutensa jälkeen juurtunut jonkinlaiseen puunhalaajasosialismiin ja joka suostui menemään naimisiinkin vain siksi, ettei suomenruotsalaisen lehdistön tarvitsisi miettiä, kutsuako hänen avomiestään makeksi vai Penaksi.

Tarja Halosen suhde kepulaisten poikkevuuksiin vihamielisesti suhtautuviin "perhearvoihin" tulee parhaiten selväksi, kun muistaa, että Halosen lausunnon mukaan lesbopari, jolla on lapsia, on ihan samanlainen perhe kuin kaikki muutkin, mutta siellä on vain kaksi äitiä. Vaikka presidentti Halosen lausunto sinänsä onkin järkevämmästä päästä niistä, joilla hän on ensimmäisellä kaudellaan kansaa valistanut, niin Vanhasta tuskin voi ainakaan tuohon verrattuna pitää yltiöliberaalina. Tietenkin Tarja Halonen on tässä kohtaa enemmänkin koston välikappale kuin keskustalaisten ihannepresidentti, mutta hylkäämällä puheenjohtajansa kepulaiset ovat selkeästi jo tässä vaiheessa antautumassa Halosen ylivoimaisen suosion edessä. Samalla meille muille jää hieman ontto olo, kun Vanhasen muuttuessa jotakuinkin inhimilliseksi alkavat omat välittömästi puukottaa häntä selkään. Niin se vain taitaa olla, että Keskusta pettää aina.

Tohtori on miettinyt usein ja pitkään, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet ajatuksen, jonka mukaan holhousyhteiskunnan tarjotessa joitain muka-ilmaisia palveluja kansalaisille syntyy ikuinen kiitollisuudenvelka, joka kieltää napisemasta veroista tai oikeastaan mistään muustakaan.

Ajatusmalli on varsin kummallinen eikä sovi nykyaikaiseen demokratiaan, jossa ihmisillä on oikeus päättää elämästään ja halutessaan myös kritisoida yhteiskuntaa. Kun tohtori on saanut hattunsa verovaroin rahoitetun koulutusputken päästä, tämä tarkoittaa sitä, että tätä syntynyttä "velkaa" pitää maksaa kuuliaisesti. Jos jossain kohtaa voidaankin katsoa, että tuo velka on tullut maksetuksi, sitten onkin jo aika muistuttaa, että lapseni saavat juuri nyt ilmaista koulutusta ja vanhempieni terveydenhoito ja vanhuudenpalvelut tulevat verovaroista, joten taas on syytä olla kiitollinen ja nöyrä. Käytännössä jokaisella on siis jatkuvasti päällä kiitollisuudenvelka kolmen sukupolven ilmaispalveluista. Näin saadaan näppärästi aikaan tilanne, jossa kukaan ei koskaan uskalla väittää, että on suorittanut oman osuutensa.

Samaa asiaa ilmentää hiukan eri kantilta on sekin, että valtion tarjotessa verorahoitteisen terveydenhoidon valtiolla on oikeus puuttua ihmisten elämään ja kulutustottumuksiin, jotta he eivät sairastuisi. Tohtorin mielestä valtio saa aivan kaikessa rauhassa tarjota palveluita, mutta mitään sen kummempaa puuttumisoikeutta kenenkään elämään siitä ei synny.

Tämän ajatuksen etulinjan kaaderi on tällä hetkellä Sitrassa poliittisessa hyllyvirassa viisasteleva Esko Aho. Hänen mielestään terveydenhoitopalvelut pitäisi evätä tai ainakin niiden maksuja nostaa niiltä, jotka eivät elä terveellisesti ituja purren. Tällainen yhden ainoan oikean elämäntavan määritteleminen on niin lähellä ajatuspoliisin toimintaa, että ajatuskin puistattaa. Sitä paitsi Esko Aho ei ole miettinyt asiaa ihan loppuun saakka. Jos koko kansa saataisiin patistettua pois pihvin ja kaljan äärestä sivakoimaan pitkin metsiä porkkanamehun voimalla, aikuisiän diabetes saattaisi vähentyä ihan merkittävästi, mutta mielenterveyspalvelujen kysyntä räjähtäisi käsiin kun kaikesta hauskasta kieltäytymään pakotetut ihmiset ensin menettäisivät järkensä ja sitten kuolisivat ikävään.

Lääketiede on myös osoittanut, että elämäntapojen vaikutus terveyteen on hyvin yksilöllistä. Jopa kiistattoman haitallinen tupakointi, jonka aiheuttamaan keuhkosyöpään kuolee vuosittain tuhansia suomalaisia, on sikäli kummallista, että sopivilla geeneillä varustettu tupakoitsija voi röyhytellä vuosikymmeniä ilman suurempia vaivoja, jos iljettävä tupakan katku ja tupakan värjäämät hampaat ja kädet unohdetaan. Toisaalta elämäntapasairauksien paras a-luokka eli sydän- ja verisuonitaudit kaatavat myös terveellisesti eläviä. Tulevaisuuden sairaalamaksujen korotuskertoimen määrittelemiseen tarvittaisiin tyyppiä Stasi oleva kaikki kansalaiset kattava tietokanta, jota Ahon laitaa tallaavat terveyspoliisit ilmiantajaverkostoineen uutterasti täydentäisivät.

Kiitollisuudenvelan ja Oikeisiin Elämäntapoihin^TM patistamisen varjolla on keksitty erinäköisiä haittaveroja, joita kerätään muka aiheutuneiden kustannusten torjumiseksi. Viinan veroja on laskettu, mutta silti niitä peritään yhä varsin paljon. Liikennettäkin verotetaan muunmuassa terveyshaittojen torjumisen varjolla. Tohtori hyväksyy käsitteen "haittavero" alle vain sellaiset verot, joiden hyvä tavoite on pyrkiä minimoimaan niiden tuotto poistamalla haittaavan asian käyttäminen kokonaan. Kuinka moni uskoo, että Suomessa tehdään juuri nyt kaikki voitava esimerkiksi liikenteen päästöjen ja niistä aiheutuvien terveyshaittojen vähentämiseksi? Ei kukaan, koska saastuttamattomia polttoaineita ja niitä käyttäviä autoja verotetaan moninkertaisesti saatuttaviin nähden, jotta tämän "haittaveron" tuotto ei vain vahingossakaan pääsisi laskemaan.

Tällä viikolla meitä ovat puhuttaneet jälleen kerran eläkkeet. Helsingin Sanomat tiesi kertoa, että 25% suomalaisista on eläkkeellä. MTV3 pisti paremmaksi ja väitti kolmasosan (eli 29%) olevan eläkeläisiä. Kun laskutaito on tätä luokkaa ja tiedotusvälineiden faktat jotensakin tuulesta temmatun oloisia, keskustelu asiasta on taas saanut pähkähulluja mittasuhteita. Parhaan suomalaisen keskusteluperinteen mukaisesti oikeat ongelmat on piilotettu populistisen riekkumisen alle, jotta tyhmä kansa ei vain huomaisi niitä.

Ylen maanantainen A-raportti, joka vaikutti kaunaisten ja itsesäälissä rypevien stalinistien huonon päivän tuotokselta, keskittyi vertailemaan yhden matontekijän ja viidenkymmenen toimitusjohtajan tai sellaiseen rinnastettavan eläkeikää ja -etuja. Yllätyksettömästi tuolla tekijäkaartilla ja tällä aiheella saatiin aikaiseksi tietoisesti harhaanjohtava ja populistinen sepustus, joka kuitenkin onnistui koukuttamaan asioista tietämättömiä ihmisiä kuvittelemaan, että tässä nyt herrat rötöksellä köyhiä puijaavat.

Ohjelman tekijät olisivat voineet kohtuuden nimessä mainita edes ohimennen, etteivät ohjelmassa repostellut toimitusjohtajien 50 tonnin eläkkeet tule mistään julkisista eläkekassoista vaan kyseisiltä yhtiöiltä itseltään. Julkisesta eläkekassasta toimitusjohtaja saa aivan saman laskusäännön mukaan eläkettä kuin matontekijäkin. Toimitusjohtajan saama eläke on euromääräisesti suurempi, mutta koska eläkkeissä on leikkuri suurten tulojen kohdalla, pienipalkkainen saa prosentteina työssäoloajan palkkaansa nähden suurempaa eläkettä kuin tuo toimitusjohtaja. Kun toimitusjohtajan palkasta perittävissä eläkemaksuissa ei ole mitään leikkuria, itse asiassa ainut huijatuksi tullut on juuri hän. Tätä tuo tutkivan journalismin kukkanen ei viitsinyt mainita sanallakaan. Tohtori ei ymmärrä, miksi minkään TV-ohjelman pitää keskittyä parjaamaan ja mustamaalaamaan niitä, jotka ovat onnistuneet tekemään työnantajansa kanssa sopimuksen, jossa rahaa tulee eläkkeelle siirtymisen jälkeenkin eikä tarvitse tehdä mitään. Tässähän duunari on onnistuneesti kyykyttänyt kapitalistia.

Tällaisen asiaa sivuavan humpuukin julkaisemisessa on se vika, että se kääntää jatkuvasti keskustelua ja ajatuksia täysin sivuraiteille. Sen sijaan, että katkeroidutaan naapurin toimitusjohtajalle, jokaisen pitäisi miettiä, miten hän aikoo itsensä eläkkeellä elättää siinä tapauksessa, että suuriksi ikäluokisi kutsuttu, omaan napaansa tuijottava sopulilauma kähveltää kaikki nykyiset eläkesäästöt ja ottaa vielä velkaakin omien eläkkeidensä takaamiseksi. Meillä nuoremmilla voi hyvin olla edessämme tilanne, jossa eläkesäästöjä ei ole enää ollenkaan, mutta velkaa sitäkin enemmän. Sen sijaan, että säästämme omaa eläkettämme, maksammekin suurten ikäluokkien velkoja pois ja saamme sitten elättää itsemme miten parhaaksi näemme.

Poliitikot ovat vakuuttaneet kilvan, että eläkerahaa kyllä riittää kaikille. Miksi ihmiset uskovat tämän, vaikka poliitikkojen kaikki muut puheet ja lupaukset tuntuvat paljastuvan aina lähemmin tarkasteltaessa valheiksi? Tohtori ei ainakaan usko yhtäkään suuria ikäluokkia edustavaa poliitikkoa ja eläkeyhtiön johtajaa. Jos heidän puheensa paljastettaisiin nyt, nuoremmat eivät enää viitsisi kantaa eläkerahojaan pelkästään suurten ikäluokkien kukkaroihin vaan he rupeaisivat vaatimaan henkilökohtaisia eläketilejä, jollaiset on jo otettu käyttöön esimerkiksi Virossa ja Ruotsissa.

Mitä sitten meidän nuorempien pitäisi tehdä nyt? Ensiarvoisen tärkeää on huolehtia, ettei vaaleissa ääni ikinä mene suuria ikäluokkia edustavalle establishmentille. Toisekseen on syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja aloittaa säästäminen. Se on tietenkin kovin ikävää, koska joudumme maksamaan kalliita eläkemaksuja ja kovia veroja suurten ikäluokkien elättämiseksi ja vähäisestä nettopalkasta rahan laittaminen syrjään kirpaisee. Mutta se palkitaan myöhemmin.

Jos joku ottaa onkeensa ja aloittaa säästämisen, muistakaa tohtorin viimeinen neuvo tarkoin: kiertäkää kaukaa kaikki eläkevakuutukset ja muut sellaiset sijoitus- ja säästömenetelmät, joissa valtio on mukana mitenkään tai josta rahoja ja niiden senhetkisiä tuottoja ei saa ulos koska hyvänsä. Kun kassanpohja alkaa pilkottaa, ensimmäisenä eläkkeet napsitaan pois niiltä, joilla on tällaista itse kerättyä varallisuutta. Demarit tulevat kutsumaan sitä sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi tulontasaukseksi. Siinä vaiheessa, kun valtio rupeaa suunnittelemaan tällaisia sosialisointilakeja, omat säästöt pitää pystyä siirtämään Viroon, Kanaalisaarille, Sveitsiin tai johonkin muuhun markkinatalousmaahan, jotta kotimaisten sosialistien edessä voi teeskennellä persköyhää.

Vuoden 2006 presidentinvaaleihin on aikaa vähän yli kolme kuukautta. Tässä vaalitrillerissä vastauksensa saa kaksi lähinnä poliittisia toimittajia kiinnostavaa kysymystä. Ensimmäinen kysymys on se, valitaanko Tarja Halonen toiselle kaudelle ensimmäisellä vai toisella vaalikierroksella. Toinen elämää pienempi kysymys on se, kuka sijoittuu vaalissa toiseksi.

Tasavallan presidenttinä Tarja Halonen ei ole suuremmin meidän suomalaisten hyvinvointia edistänyt. Lähinnä hän on keskittynyt puuhastelemaan maailmalla sekalaisissa puunhalaajakonferensseissa, jotka noteerataan lähinnä vain Suomessa ja Suomessakin vain siksi, että Suomen tasavallan presidentti osallistuu kyseisiin tilaisuuksiin. Näiden lisäksi hän on aina sopivan tekosyyn saadessaan tuppautunut mukaan EU-huippukokouksiin, joissa edustaminen kuuluu pääministerin tehtäviin.

Tämän lisäksi Halonen heittää määrävälein julkisuuteen mielipiteitä vähän asiasta kuin asiasta. Halosen NATO-vastaisuus ja globalisaatioskeptismi on varmasti jo kaikkien tiedossa, mutta löytyy kansakunnan kaapin päältä muitakin mielipiteitä. Viime viikolla tasavallan presidentti teki uuden aluevaltauksen tieteen, tarkemmin sanottuna psykologian, alalla. Halosen mukaan lapsi kiintyy enemmän äitiinsä kuin isäänsä siksi, että lapsi viettää niin pitkän ajan äitinsä kohdussa. Tämä teoria on luonnollisesti täyttä huuhaata, mutta antaa jonkinlaisen kuvan Halosesta kaikkien alojen erikoisasiantuntijana.

Harrastelijapsykologi Halonen on myös päättänyt hoitaa kansamme kollektiivisia pelkotiloja. Hän on havainnut, että suomalaisia vaivaa Venäjän pelko, koska Suomen historiassa "sodat ja hallat ovat tulleet idästä". Tämän viiltävän analyysin lukeminen herätti tohtorissa toiveen, että Halosella on tarjota myös diagnoosin mukainen hoito. Pettymys oli lievästi sanottuna suuri, kun paljastui, ettei koko kansan presidentillämme ollutkaan tarjota keinoa pelon vähentämiseen vaan hän vain totesi fatalistisesti, että pelon kanssa on totuttava elämään.

Samalla Halonen ohimennen kertoi nyky-Venäjän jakavan Suomen kanssa päämäärinä demokratian, ihmisoikeudet, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon. Eduard Bernstein, yksi modernin sosialismin oppi-isistä, sanoi aikanaan, että päämäärä ei ole mitään, mutta liike on kaikki kaikessa. Kun tämä otetaan huomioon, niin voidaan vain todeta, ettei ammattidiplomaattikaan olisi osanut Halosta ovelammin sanoa, että Venäjä on epädemokraattinen, ihmisoikeuksia polkeva valtio, jota pyörittää korruptoitunut oikeuslaitos ja hallintokoneisto. Venäjän presidentti Vladimir Putin sai myös Haloselta osakseen varsin kaksimielisen kehun. Hänen hallintonsa on kuulemma paljon parempi, kuin mitä Suomessa 15 vuotta sitten pelättiin Venäjälle mahdollisesti syntyvän. No, lohtuhan se tietenkin on pienikin lohtu.

Presidentti Halosella olisi viime viikkoina ollut tilaisuus ottaa myös kantaa myös oikeasti kansalaisia sekä Suomessa että maailmalla liikuttaviin asioihin, mutta näihin hän ei ole rohjennut puuttua. Valtiovierailulla Armeniassa presidentiltä kysyttiin kantaa ensimmäisen maailmansodan aikana turkkilaisten toimeenpanemaan yli miljoonan armenialaisten murhaan, mutta presidentti ei edes tunnustanut kansanmurhaa tapahtuneeksi vaan ohitti koko kysymyksen isäntiensä hämmästykseksi jollain joutavanpäiväisyydellä. Omaa Venäjän pelkoaan Halonen hoitaa pysymällä visusti vaiti Tsetseniassa jatkuvasta sodasta sekä Keski-Venäjällä elävän piskuisen suomensukuisen mari-kansan jatkuvasta sorrosta.

Fortumin työntekijöiden odotettavissa olevista optiovoitoista on tällä viikolla puhuttu niin paljon tyhmyyksiä ja suoranaisia valheita, että tohtori katsoo asiakseen oikoa kaikkein kammottavimpia virheitä. Kun Suomessa joku rikastuu tai edes saattaa rikastua, asia herättää tässä kateellisten maassa suuria tunteita. Kun jopa järkevinä pitämäni ihmiset ovat sortuneet populistiseen kauhisteluun, ei ole vaikea arvata, miten päättömiä poliitikkojen puheet asian tiimoilta ovat olleet.

Kateellista vaalikarjaa miellyttääkseen poliitikot ovat keksineet oivan väistöliikkeen yrittämällä siirtää vastuun näistä optioista niiden saajien harteille. Viikolla kuultiin useitakin puheita, joissa annettiin ymmärtää, että Fortumin työntekijöiden pitäisi luopua vapaaehtoisesti ainakin osasta näistä voitoista ja antamalla ymmärtää, että he ovat moraalittomia ketkuja, jos eivät näin tee. Jos tässä jotain päitä vadille pitää saada, poliitikkojen olisi syytä antaa kuvastimiensa kertoa, ketkä istuivatkaan Fortumin hallituksessa omistajien edustajina hyväksymässä nämä optiot. Ei johto niitä itse ole itselleen antanut vaan poliitikot antoivat ne suurimman omistajan oikeudellaan.

Toinen pölhöpopulistinen virhe on se, että jokainen itseään kunnoittava toimittaja on jo laskenut, kuinka monta miljoonaa kukin sai. Tässä on vikana se, että optiovoitto ei toteudu, ellei optiota myy. Optioissa on ns. kypsymisaika, jonka aikana niitä ei saa myydä, ja vain toteuttamisvaiheessa olevilla voi käydä kauppaa. Jos kurssi tästä laskee, laskennalliset voitotkin sulavat.

Kolmas valhe on se, että valtiolta otetaan puoli miljardia näihin optioihin ja annetaan riistoporvareille. Ei näin oikeasti tapahdu. Optiot toteutetaan joko yrityksen osakepääomaa korottamalla tai siten, että nykyiset omistajat luopuvat pienestä osasta omistuksiaan ja nämä osakkeet myydään sitten option toteutushintaan niiden haltijoille. Valtion pussista ei siis oteta puolta miljardia, joten laskelmat siitä, kuinka monta sairaanhoitajaa tällä rahalla voisi palkata, ovat aika tyhjänpäiväisiä, koska tätä rahaa ei ole rahana ollut olemassakaan. Saadakseen nämä rahat valtion olisi pitänyt myydä omistuksiaan.

Kaikki tuntuvat unohtavan, että optiot itse asiassa tuottavat valtiolle enemmän kuin ne kuluttavat. Ne kuluttavat valtion omaisuutta sen verran kuin noiden uusien osakkeiden lisääminen osakepääomaan vähentää valtion omistuksen arvoa. Mutta valtio saa optiovoitoista liki 60% tuloveroa optionsa lunastaneilta ja lisäksi Fortumilta 25-30% tästä summasta palkkatuloksi katsottavan optiopotin sivukuluina. Työntekijät ja Fortum maksavat tunnollisesti verot, työttömyysvakuutusmaksut, työeläkemaksut ja sairausvakuutusmaksut, mutta senttikään tuosta rahasta ei kartuta eläkettä tai sairauspäivärahoja. Täysin vastikkeetonta rahaa valtiolle siis.

Kepulainen finanssinero Timo Kalli paukutteli henkseleitään ja kehui, kuinka Kemirassa ylisuuret optiot on pantu kuriin jo kymmenen vuotta sitten. Tohtori hankki käsiinsä vuoden 2001 Kemiran optio-ohjelman ehdot ja ei kouluja käyneenä miehenä kykene tätä leikkuria sieltä löytämään. Ainut tällaiseksi tulkittava ehto on se, ettei option hintaan vaikuta yhtiön osakekurssi vaan sen kehitys suhteutettuna toimialan yleiseen kehitykseen. Fortumin kurssi on viime vuosina kehittynyt noin viisinkertaisesti verrattuna toimialansa keskiarvokehitykseen. Siispä Kallin mainostama "leikkuri" ei tässä tapauksessa olisi suuremmin vaikuttanut.

Tohtori on sitä mieltä, että jonkun palkkion johto on hyvin tehdystä työstä ansainnut. Tohtori ihmettelee korkeintaan sitä, miksi Fortumissa on hyväksytty useita päällekkäisiä optio-ohjelmia sen sijaan, että olisi pysytty yhdessä kerrallaan. Mutta tästäkin on vaikea syyttää toimivaa johtoa. Jos oletetaan, että valtionyhtiöitä hallinnoivat poliitikkomme ovat kansakunnan terävintä kärkeä ja käyttävät määrätietoisesti ja päättäväisesti isännän ääntä, silloin täytyy nostaa hattua Liliukselle, joka onnistui myymään tällaisille ammattilaisille heidän kannaltaan huonon sopimuksen. Näin kovista myyntimiehistä Suomi voi olla ylpeä. Jos taas Lilius ei tehnyt mitään erityistä, silloin ainoa johtopäätös on se, että valtionyhtiöissä kansalaisten eli omistajien etuja ajavat toistaitoiset tunarit.

Joten miten on? Onko Lilius häikäilemätön rosvo vai hyvä myyntimies? Vastatkaapa siihen, herrat Skinnari ja Kalli. Ja kertokaa sitten sen jälkeen, mitä te itse oikeastaan olette.

Pääministeri Matti Vanhanen vastustaa SDP:n ajamaa mallia, jossa kunnat keräisivät veroina tarvitsemansa rahat ja osaa niistä ei enää kierrätettäisi valtion kautta.

Vanhanen toteaa Helsingin Sanomissa "Vanhanen muistutti, että esimerkiksi Helsingissä kunnallisvero pitäisi nostaa noin 25 prosenttiin. Siitä jouduttaisiin antamaan 7,8 prosenttia avustuksina muille kunnille. Hän epäili, että tällaisesta tasauksesta aiheutuisi jatkuvia kiistoja."

Siis mitä ihmettä?

Pääministeri Vanhanen pitää siis itsestäänselvänä, että helsinkiläisten on elätettävä muuta Suomea sen sijaan, että muuallakin tultaisiin toimeen omillaan. Maalaisliittolainen lannan haju tässä tietysti tuoksahtaa vahvasti, mutta tohtori toivoisi, että jatkossa tällaisia poliittisen ideologian kulmakiviä ei enää tyrkytettäisi uskonnollissävytteisinä totuuksina vaan ne perusteltaisiin edes jotenkin. Tohtori olisi halunnut kuulla pääministeri Vanhaselta, mitä helsinkiläinen hyötyy siitä, että hänen rahoillaan elätetään maalaisia ja mikä on se kiveen kirjoitettu mekanismi, jonka perusteella näin on aina oltava.

Aina kun maassamme keskustellaan julkistaloudesta ja siihen liittyvistä asioista, saamme kuulla vaatimuksia siitä, että veroja pitäisi laskea ja tämä raha pitäisi ottaa ennen kaikkea byrokratian ja joutavien, poliittisin perustein nimettyjen, tyhjäntoimittajien aiheuttamista kuluista eikä kansalaisten tai kuntalaisten käyttämien palveluiden tuottamisesta.

Poliittinen eliittimme on kehittänyt näiden vaatimusten torpedoimiseen muutaman kätevän ja monikäyttöisen rutiinivalheen, joista edustavimpina esimerkkeinä mainittakoon "Ei meillä ole mitään turhaa byrokratiaa" ja "Näytä, missä kohtaa hallintoa meillä muka on turhanpäiväisiä tyhjäntoimittajia". Tohtori päätti lähteä tutkivan journalismin alkulähteille ja otti käteensä puhelinluettelon ja joitain www-sivuja ja katsoi, keille kaikille voi soittaa.

Helsingin Terveyskeskuksen alta löytyy kuntalaisten elämänlaatua merkittävästi parantavia virkoja. Kuolevatko kuntalaiset kuppaan ja kurjuuteen, jos heidän terveyttään ei hoida toimitusjohtaja, kehittämisjohtaja, terveysasemien johtaja, johtajahammaslääkäri, kotihoidon johtaja, akuuttisairaalan johtajalääkäri, johtajapsykiatri, pitkäaikaishoidon johtaja, hallintoylihoitaja, hallintoylilääkäri tai mielenterveystyön hallintoylilääkäri? Puusta katsoen noista positioista tarpeellisia on noin kaksi ja loput voisi yhdistää näille kahdelle ja patistaa loput hoitamaan potilaita eikä papereita.

Joutuvatko kansalaiset kadulle tienaamaan, jos Työministeriössä ei ole Politiikkaosastoa ja sen johtajaa Markku Wallinia? Ilman Matti Ilosen vetämää Hallintopalveluyksikköä tähän maahan on luultavasti täysin mahdotonta saada uusia työpaikkoja. Ympäristöministeriön komennossa liito-oravan papanoita laskemassa on puolestaan kansliapäällikkö, kansliapäällikön sihteeri, hallinnollinen ylijohtaja, hallinnollisen ylijohtajan sihteeri ja ylijohtaja. En edes viitsi arvata, montako tavallista johtajaa näiden ylijohtajien alaisuudessa palvelee.

Sisäministeriössä meitä palvelevat muunmuassa Alue- ja paikallishallintoyksikkö, Alueiden kehittämisyksikkö, Agenda 2007 -yksikkö, Rakennepolitiikkayksikkö ja Taloushallintoyksikkö. Puusta katsoen noista yksiköistä ainakin kolme askartelee kuntien ja aluepolitiikan kimpussa enkä ihmettelisi, jos Agenda 2007 tekisi täsmälleen samaa asiaa. Eikä tässä kaikki. Se oli vasta Alueiden ja hallinnon kehittämisyksikkö. Lisäksi meillä on esimerkiksi Kuntaosasto, jossa on Kuntakehitysyksikkö, Kuntatalousyksikkö ja Hallintoyksikkö.

Maa- ja metsätalousministeriön puhelinluettelo on kokonaisuudessaan ministeriön web-sivuilla. Sieltä löytyy tuikitärkeitä perustoimintoja. Mihin tämä maa joutuisi, jos Tuure Lehtinen ei vastaisi banaanien tuonnista ja Marita Aalto bioproteiineista? Elintarvikeavusta avustusjärjestöille ei yksi ihminen selviä, vaan tätä asiaa hoidetaan kahden henkilön voimin. Eläinkokeiden vaihtoehtoihin on onneksi keskittynyt vain Kai Pelkonen. Minä en tiedä, mikä on "eläinlääkintölainsäädäntökirja", mutta asiaa voi tiedustella Jukka Tiriseltä. Emolehmäpalkkioita voi puolestaan anoa Auli Nurmelta. Hanke 2000 -tietojärjestelmäprojekti on toivottavasti päättynyt vuonna 2000, mutta Riitta Merisalo vastaa siitä edelleen. Unkarilainen hunaja on varmaankin täysin kelvotonta, koska Joanna Kurki ei vastaa siellä hunajahygieniasta. Kasvinjalostajanoikeustoimisto, tuo jokaisen herrahissin jättämän poliitikon unelmatyöpaikka, on tällä hetkellä Arto Vuoren komennossa. K-kirjaimen kohdalla yhteystietoja on tarjolla vielä viisitoista sivua, mutta jo tässä kohtaa alkaa masentaa niin paljon, että annan asian olla.

Samanlaista tutkimusta voi tehdä kuka hyvänsä ja ehdotan, että otatte kansanedustajiinne ja kunnanvaltuutettuihinne yhteyttä, kun seuraavan kerran on käsillä joku säästöohjelma, jossa irtisanotaan sairaanhoitajia, suljetaan kirjastoja tai vähennetään katujen valaistusta.

Sodanjälkeisessä Suomessa on tullut tavaksi selittää melkein kaikki asiat joillain vakioselityksillä. Yleisimmin käytettyjä kaiken selittäviä asioita ovat pitkät etäisyydet, kylmä ilmasto, korkea kustannustaso ja korkeat verot. Hassuinta on se, että aina kun joku ihmisten havaitsema ongelma on kyetty selittämään jollain kaikille tutulla vakioselityksellä, keskustelu asiasta päättyy siihen. Kaikki ovat täysin tyytyväisiä, kun mieltä askarruttaneelle asialle on löytynyt täysin luonnollinen selitys, jolle ei voi tehdä mitään. Tohtori ei enää tyydy tähän. Aina kun asioita selitetään näillä rutiinivalheilla, tulee mieleen että jossain on oikea ongelma, huijaus tai välistäveto, jonka sanominen ääneen ei syystä tai toisesta käy päinsä.

Esimerkkejä tästä ajatusmallista löytyy pilvin pimein. Ennen EU-jäsenyyttä kansa napisi säännöllisesti ruuan hinnasta, joka oli muuta Eurooppaa kovemmalla tasolla. Tähän tarjottiin selitykseksi kylmää ilmastoa ja kansa uskoi mukisematta. Kun EU-jäsenyys toi elintarvikealalle kilpailua, hinnat tippuivat maagisesti kymmenisen prosenttia itsekseen, vaikka ilmasto oli jäsenyyden jälkeenkin aivan yhtä ankea. Kun saksalainen Lidl aloitti kilpailun vähittäiskaupassa, hinnat laskivat lisää, vaikka ilmastossa ei Lidlin rantautumisenkaan jälkeen ole tapahtunut merkittäviä muutoksia.

Tällä hetkellä ruoka on Suomessa edelleenkin kalliimpaa kuin esimerkiksi Britanniassa. Tämä selitetään korkeammalla arvonlisäverolla ja pitkillä kuljetuskustannuksilla. Arvonlisävero ei selitä sitä, miksi Tropicana-mehutölkki maksaa siellä punnan ja täällä kolme euroa. Kuljetusetäisyydet eivät ole siellä oleellisesti sen lyhyemmät kuin täälläkään; Britannian pinta-ala on 2/3 Suomen pinta-alasta ja kuljetusliikkeiden palkkakustannukset eivät saarivaltakunnassa ole ainakaan Suomea pienemmät. Kun tätä asiaa joskus tutkitaan, paljastuu takuuvarmasti, että ruoka maksaa Suomessa enemmän keskusliikkeiden tukkukauppakartellin eikä pitkien etäisyyksien takia.

Jokaiselle tuttu esimerkki on oluen hinta. Kalja maksoi kaupassa paljon enemmän kuin muualla ja tätä selitettiin korkealla alkoholiverolla. Panimopamput marisivat TV-kameroiden edessä aikojen ankeutta, kun olutveromme on niin paljon korkeampi kuin Saksassa. Tätä selitystä ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Nykyään olutta verotetaan kymmenisen prosenttia vähemmän kuin ennen, mutta samaan aikaan kaljapullon hinta supermarketissa on laskenut 30-40%. Tämä tapahtui siksi, että panimot ja kauppiaat alkoivat kilpailla hinnalla ja luopuivat sääntelytaloyuden aikaisesta tasahintajärjestelmästä, joka parhaan ymmärrykseni mukaan olisi täyttänyt hintakartellin tunnusmerkit, jos joku vain olisi vaivautunut asiaa selvittämään. Kallis hinta selittyikin röyhkeällä välistävedolla ja hintakartellilla ja selitykset veroista paljastuivat hölynpölyksi.

Saksalaisessa katukahvilassa kuppi kahvia maksaa kaksi oiroa, mikä Suomen rahassa vastaa kahta euroa. Tähän hintaan tarjoilija käy hakemassa tilauksen pöydästä ja kantaa kupin nenän eteen ja tuo laskun. Itsepalvelukahviloita ei ole ollenkaan. Helsingin keskustan kahviloissa kahvi maksaa 2-3 euroa kuppi, se pitää jonottaa itse tiskiltä ja jonot ovat sietämättömän pitkiä, koska henkilökuntaa ei missään näytä olevan tarpeeksi. Miksi ihmeessä Saksassa saa samaan hintaan tai halvemmalla palvelua kun Suomessa itsepalvelukin tökkii? Syyksi tarjotaan tietenkin korkeita kustannuksia. Saksalaisten palkat ovat kaikkialla muualla paitsi savupiipputeollisuudessa selvästi parempia kuin suomalaisten palkat ja on absurdia ajatellakin, että Münchenin Marienplatzilla vuokrat olisivat jotenkin pilkkahintaisia Esplanadiin verrattuna. Tippiäkään ei Saksassa tarvitse jättää sen kummemmin kuin Suomessakaan ellei halua. Tässäkin tapauksessa rutiinivalheen esilletuominen on vain esimerkki siitä, että jossain on välistävetäjä, joka yrittää pysytellä piilossa keräämässä rahaa.

Harrastusvälineissä tuntuu olevan 30% Suomi-lisä hinnassa. Vakioselitys on korkea kustannustaso ja etäinen sijainti. Tämä selitys menettää uskottavuutensa täysin, kun paljastuu, että keskieurooppalainen verkkokauppa kykenee toimittamaan tuotteen yksittäiskappaleen kotiovelleni 30% halvemmalla kuin yksikään suomalainen kauppa on halukas sitä minulle myymään. Tukkuporras vetää selvästikin välistä, mutta rutiinivalheisiin totutettu väki ei ymmärrä vaatia parempaa.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Äänestää jaloillamme ja lompakollamme. Aina kun joku hintaero selitetään näillä lähempää tarkastelua kestämättömillä vakiovalheilla, kuluttaja tekee viisaasti kiertäessään moisen bisneksen kaukaa. Ylihintaisia itsepalvelupaikkoja kannattaa välttää ja kahvilaa valitessaan seurata vaikkapa Ben Z:n jalanjälkiä paikkaan, jossa palvelu pelaa. Jos Suomessa tavarat maksavat käsittämättömiä määriä, niin niitä ei kannata täältä ostaa. Kestokulutustavara kulkee tänne mistä päin Eurooppaa tahansa muutamassa arkipäivässä.

Mutta niin kauan kuin uskomme nämä välistävetäjien tekaistut selitykset, se tarkoittaa vain sitä, että maksamme pienistä nettopalkoistamme turhanpäiväisiä suojelurahoja erilaisille mafiaportaille. Huijarien elämän tekee helposi se, että höynäytettävä media ja höynäytettävät ihmiset toistavat näitä valheita ja levittävät sanaa heidän puolestaan.

Kaunis kielemme kehittyy alati ja koko ajan otetaan käyttöön uusia sanoja ja joidenkin vanhojen sanojen käyttö ajan kuluessa vähenee tai suorastaan jopa häviää tyystin.

Tämä on tietenkin täysin luonnollista ja itse asiassa suorastaan kielen elinvoimaisena säilymisen välttämätön edellytys. Me nykysuomalaiset puhumme sujuvasti alesta, kännykästä ja jopa globalisaatiosta, vaikka ennen sotia kukaan ei olisi osannut antaa kyseisille sanoille mitään sisältöä. Tosin latinantaitoiset olisivat ehkä ainakin pääpiirteissään ymmärtäneet, mitä globalisaatio voisi tarkoittaa.

Mutta sitten ovat nämä tarpeettomat uudissanat, jotka saavat jokaisen alkeellisemmankin kielitajun omaavan ihmisen näkemään punaista. Työmarkkinoitamme riivaa aivan uusi pulma; meillä nimittäin on ihan hirveän huono kohtaanto. Lähes kaikkien yritysten nokkamiehiä askarruttaa suunnattomasti se, millainen mahtaa lainkaan ollakaan tällä viikolla yhtiön johtavan tuotemerkin tunnettuus. Melkein kaikki huonot asiat sosiaalidemokratiassamme johtuvat maapalloistumisesta, joka varmaankin tarkoittaa jotakuinkin sitä, että kaikki hyvät asiat, kuten kunnolliset kahvilat, työpaikat ja kauniit naiset valuvat aivan yllättäen pyöreäksi muuttuneen planeettaamme pintaa pitkin täältä susirajalta etelään ja meille jää vain korkeat verot, itsepalvelu, kallis ruoka, jolloin kohtalonamme on kohtaanto niiden rumempien naisten kanssa, jotka eivät neekereille kelvanneet.

Joskus näitä uudissanoja keksitään vähän jälkijunassa. Ulkopoliittisesti arveluttava ryssänpelko eli fiinimmin ilmaistuna russofobia on vasta reilusti yli 10 vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ymmärretty muuttaa kansaamme lamauttavaksi turvallisuusvajeeksi.

Osataan Suomessa toisaalta kierrättää vanhojakin sanoja. Usein tämä kierrätys on ihan paikallaan. Savotat ja taksvärkit ovat ihan jokapäiväistä kieltä, vaikka metsureita ei Suomessa enää ole kuin pari tuhatta ja torpparit ovat jo yli 80 vuotta sitten vapautuneet taksvärkeistään ja saaneet tilansa.

Vähemmän onnistunutta kierrätystä edustavat puolestaan ne sanat, jotka varta vasten keksitään hokemiksi johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Alan kirkua, jos kuulen ennen 2006 presidentinvaalia yli sata kertaa viitattavan tasavallan presidenttiin eräänlaisena kansakunnan unilukkarina. Voitte siis odottaa kuulevanne epämääräistä hysteeristä huutoa jossain päin Helsinkiä aivan lähiviikkoina.

Joskus kierrätyksessä mennään metsään oikein urakalla. Edellä mainittua turvallisuusvajettamme paikkaamaan on keksitty Nato-optio. Tästä voi henkilölle, joka tietää sanan "optio" merkityksen, mutta ei ole niin tuttu ulkopoliittisen liturgian kanssa, tulla käsitys, että hallussamme on jonkinlainen arvopaperi tai sopimus, jonka voimme tarpeen tullessa muuttaa Nato-jäsenyydeksi. Tietenkään todellisuudessa ei Natoon enää ole asiaa, jos sitä oikeasti tarvitaan.

Pitäkää huoli henkilöydestänne. Varsinkin te, jotka asutte siellä Väli-Suomessa.

Tohtorille ja hänen kanssakansalaisilleen kuuluvaa valtiovaltaa käyttävä Suomen Eduskunta on hyvää vauhtia säätämässä lakia, jolla merkittävä osa kansastamme saadaan muutettua rikollisiksi, ellei sitten suorastaan taparikollisiksi. Kyseessä on luonnollisesti uusi tekijänoikeuslaki, jonka tarkoituksena on muuttaa lainsäädäntömme yhteensopivaksi EU:n tekijänoikeusdirektiivin kanssa, mutta joka samalla tekee lopun kuluttajien oikeuksista muun muassa musiikki- ja elokuvabisneksessä.

Lainsäätäjiä aktiivisesti lobanneiden tekijänoikeusjärjestöjen kuten Gramexin, Teoston ja ÄKT:n kannalta lain valmistelu on onnistunut yli odotusten. Jos uusi laki tulee voimaan, muuttuu laittomaksi muun muassa musiikin siirto vahvalla teknisellä menetelmällä suojatulta medialta kannettavaan musiikkisoittimeen. Kerrataanpa vielä. Uuden lain mukaan se, että siirtää omistamaltaan DVD-levyltä musiikkia omaan kannettavaan mp3-soittimeensa ja kuuntelee sitä, on rikollinen teko. Rangaistusasteikkoa näille uusrikollisille riittää aina kahden vuoden vankeuteen saakka.

Käsite "vahva tekninen salaus" on määritelty niin löyhästi, että melkeinpä mikä tahansa voidaan luokitella sellaiseksi. Samoin julistetaan laittomaksi myös tiedon levittäminen aiheesta. Jos kerron kaverilleni, miten hän saa siirrettyä jonkun lain mukaan "kopiosuojatun" teoksen kannettavaan soittimeensa, tapahtuu siinäkin rikos. Kun alkuun on päästy, niin samalla vaivalla kielletään myös kirjojen kimppatilaus EU:n yhteismarkkina-alueen ulkopuolelta, amerikkalaisen DVD-soittimen maahantuonti ja hallussapito ja DVD-elokuvien katsominen suomalaisperäisellä Linux-käyttöjärjestelmällä varustetulla tietokoneella. Näitä suomalaisten oikeustajun mukaan täysin laillisia ja jokapäiväisiä tekoja tutkittaessa voidaan käyttää pakkokeinoina esimerkiksi kotietsintöjä, takavarikkoja ja tutkintovankeutta.

Hölmöjen lausuntoautomaattien aateliin astuu kertaheitolla Opetusministeriön Jorma Walden, joka julkisesti ihmettelee teknisten suojausten saamaa huomiota, koska suojattuja levyjä ei hirveästi ole ollut markkinoilla. Kysyä sopii, onko Walden tosiaan noin yksinkertainen vai yrittääkö hän vain puffata kelvotonta lakia jonkin etujärjestön äänitorvena. Voimaan tullessaan uusi laki pitäisi huolen siitä, että tulevaisuudessa suojattuja levyjä on takuulla tarjolla Waldeninkin ihmeteltäväksi.

Toki Eduskunta sai aikaiseksi yhden muutoksen lakiesitykseen. Kiivaan keskustelun jälkeen Eduskunta päätti muuttaa lakia niin, että kirkkojen käyttämä jumalienpalvontamusiikki säilyy vapaana tekijänoikeusmaksuista. Ilmeisesti tämä sinänsä turhanpäiväinen muutos edustaa sitä osaa laista, joka ei täysin ylitä kansanedustajien enemmistön ymmärryskykyä. Toivoa sopii, että Eduskunnan suuri valiokunta päättää avata lain sisällön uuteen käsittelyyn. Vaihtoehtona nähty lausuma, jolla ohjattaisiin lain soveltamista, ei millään riitä tekemään huonosta laista edes siedettävää.

Suomessa presidentti-instituutio on 2. maailmansodan jälkeen elänyt sangen erikoisia vaiheita. Paasikivi valittiin tekemään rauhaa ja normalisoimaan suhteita Neuvostoliittoon. Kekkosen kausi puolestaan on kiistanalaisuudessaan kirvoittanut hyvinkin erilaisia tutkimuksia Juhani Suomen henkilöpalvontaa lähentelevästä kultista aina Hannu Rautkallion esittämään murskakritiikkiin.

Totuus Kekkosesta on jostain välimaastosta. On täysin kiistatonta, että Kekkosen aikana Suomi onnistui varovaisesti läpi viedyssä länteen integroitumisessaan, josta EU-jäsenyys tänä päivänä on osoituksena. Samoin on kiistatonta se, että Kekkonen käytti aivan liiaksi ulkoparlamentaarista valtaa ja pysyi vallassa aivan liian pitkään. Myöskään ns. suomettuminen ei tapahtunut ilman Kekkosen hyväksyntää, vaan suuri osa rähmällään olon retoriikasta on nimenomaan hänen käsialaansa.

Kekkosen jälkeen presidentinvaaleissa on voittanut ehdolla oleva demari ja tämä tuskin tulee lähiaikoina muuttumaan miksikään. Koivisto onnistui yhdessä ensiarvoisen tärkeässä asiassa eli presidentti-instituution normalisoimisessa. Hänen kaudellaan saatiin myös päätökseensä presidentti Paasikiven aloittama suhteiden normalisointi Neuvostoliittoon. Se ei tosin ollut vähääkään Koiviston ansiota; Neuvostoliitto vain sattui katoamaan maailman kartalta.

Joka tapauksessa Koiviston kauden jälkeen presidentti ei enää ollut Jumalasta seuraava vallankäyttäjä eikä hän enää pidellyt kaikkia lankoja kädessään. Tämä oli ensiarvoisen hyvä asia ennen kaikkea sen takia, että hänen seuraajansa Martti Ahtisaari tuli Suomeen kotimaisen politiikan ulkopuolelta eikä hänellä olisi ollut käytännön edellytyksiä toimia missään kovin merkittävässä sisäpoliittisessa roolissa. Ollenkaan vähättelemättä Ahtisaaren ansioita diplomaattina voidaan todeta, että hänen panoksensa presidentti-instituutioon oli sen osoittaminen, että presidentiksi voi todellakin tulla valituksi kuka hyvänsä ja millä meriiteillä hyvänsä.

Ahtisaari jäi yhden kauden presidentiksi, koska Paavo Lipposen ulkoministeriksi nostaman Tarja Halosen syrjäyttäminen demarien presidenttiehdokkaan paikalta ei vuosituhannen vaihteen naisbuumissa tullut kuuloonkaan.

Halonen ei ole presidenttinä saanut aikaiseksi yhtään mitään. Aikaansa hän on viettänyt lähinnä kiertämällä maailmalla erinäköisissä kehitysmaa- ja puuhastelukonferensseissa kiillottamassa omaa naamaansa siinä toivossa, jossain on tarjolla hyväpalkkainen puuhastelujärjestövirka, mikäli toisen kauden jälkeen huvittaa vielä tehdä jotakin. Kotimaassa hän on silloin tällöin nostanut profiiliaan esiintymällä televisiossa jossain kissanristiäisissä pukeutuneena kuin halpahallin mallinukke. Todellinen koko kansan presidentti siis.

Tästä huolimatta Halosen suosio gallupeissa on kaunistelematta samaa luokkaa kuin aikanaan Nicolae Ceausescun kovin kaunistellut tulokset. Näin ollen Halosen lisäys presidentti-instituutiomme on se, että presidentti voi tehdä mitä hyvänsä ja silti häneen ollaan tyytyväisiä ja hän tulee valituksi uudelleen.

Missä ollaan nyt? Presidentti on arkinen instituutio. Presidentiksi voi tulla valituksi kuka hyvänsä (kunhan on demari) ja hän voi toimessaan oikeastaan tehdäkin aivan mitä hyvänsä. Edessä ovat läpihuutovaalit, jossa ehdokkaina ovat voitonvarma Halonen, hiirenharmaa Vanhanen, jotenkin vasemmalla kädellä ja huvikseen mukana oleva Niinistö sekä epämääräinen sakki marginaaliehdokkaita poliittisen spektrin kaikista värisävyistä. Tällä asetelmalla tuskin saadaan aikaiseksi edes mielenkiintoista kampanjaa saati sitten mitään, millä olisi lopputulokseen mitään vaikutusta.

Jos leikitään hetki ajatuksella, että vaalista tulisi jännittävä, se olisi silti ratkennut ennen aikojaan: Halosen paikka toisella kierroksella on itsestäänselvyys. Toisesta paikasta taistelevat Niinistö ja Vanhanen. Vaikka istuvalla pääministerillä on tässä taistelussa jo virkansa puolesta etulyöntiasema, niin kortensa kekoon kantavat myös Kepun valtava jäsenkunta, puoluekoneisto ja lehdistö. Kokoomus leimataan epäröimättä joksikin äärioikeistolaispuolueeksi, ja jos näyttää yhtään siltä, että Niinistöllä olisi mahdollisuuksia, aloittaa "sitoutumaton" valtamedia vasemmalle vinksallaan olevan toimittajakunnan voimin armottoman Niinistön mustamaalauskampanjan. Lopputuloksena toisella kierroksella ovat siis Halonen ja Vanhanen.

Tässä tilanteessa kaupunkilaiset menevät sankoin joukoin Halosen taakse, koska kepuli ei kaupungissa ole koskaan menestynyt eikä menesty jatkossakaan, mikä osoittaa, että ainakin osassa kaupunkilaisista on jäljellä jonkinlaista todellisuudentajua. Loput jäävät kotiin kun demarin ja maalaisliittolaisen välillä ei voi valita edes pienempää pahaa.

Jälleen on se aika vuodesta, jolloin syksy saa, illat pimenevät, ravuista tulee humalaan ja kaupat lakkaavat olemasta auki jokaisena päivänä viikossa. Tohtorismiehenä en yleensä vaivaudu keskittymään maallisiin asioihin kuten kalentereihin ja kauppaan mennään silloin kun tarvitaan ruokaa. Vaan eipä mennäkään.

Kauppojen vapaata aukioloaikaa on vastustettu kolmella perusteella: ensinnäkin se rikkoo perheet, toisekseen sunnuntai on Raamatussa pyhitetty ja kolmanneksi hinnat nousevat taivaisiin. En tiedä, minkä ikäpolven suusta nämä uskonkappaleet on kuultu, mutta tämän päivän työikäisen arkeen näillä ei ole mainittavaa vaikutusta. Uskonasiat eivät määrää kovinkaan monen elämäntapaa ja toisaalta nykyperheissä on totuttu kaikkeen. Perheessä on omia ja puolison lapsia ja yhteisiä, töitä tehdään siellä missä niitä sattuu olemaan silloin kuin niitä on tarjolla ja molemmat harrastavat tahoillaan sitä, mikä kiinnostaa.

Näin kouluja käyneenä ja oppia saaneena miehenä haluaisin pohtia tätä ongelmavyyhtiä vähän pidemmälle. Ensinnäkin: miksi Herralle on iljetys, että yli 400 neliömetrin kaupassa tehdään työtä sunnuntaina kun tuota pienempien kauppojen työstä ei meidän Herramme ole moksiskaan? Keskittyykö Hän vain suuriin linjoihin eikä tutkikaan tekemisiämme tarkasti?

Toinen ikiaikainen kauppojen aukiolon vastustamisen peruste on se, että se muka rikkoo perheet kun vanhemmat ovat toisinaan eri aikaan vapaalla. Tämäkin selitys vaikuttaa tekaistulta ennen kaikkea siksi, että tällä hetkellä perheet tuntuvat menevän kauppojen aukiolosta pilalle vain kaupungeissa. Maaseudulla toimiva Tuurin megamarketti saa olla auki koska hyvänsä ja ihmisten perhe-elämä ei itse kauppiasta lukuunottamatta tunnu tästä kärsivän. Kaupungeissa olisi runsaasti opiskelijoita ja yksinäisiä ihmisiä, jotka voisivat aivan hyvin tehdä töitä nimenomaan viikonloppuna, mutta tämä ei meille jostain syystä käy.

Luulisi, että työttömyyden vaivaamassa maassa ei hyljeksittäisi keinoja, jotka kiistatta lisäävät työvoiman tarvetta. Kun viikkotyöaika pysyy samana ja kauppa lisää aukioloonsa tunteja, se tarkoittaa väkisinkin sitä, että työvoimaa tarvitaan nykyistä enemmän. Ei pidä unohtaa sitäkään, että kukaan ei pakota pistimellä uhaten kauppiaita pitämään kauppojaan auki sunnuntaisin tai öisin. Jos asiakkaita ei riitä, kaupat pysyvät kiinni. Markkinatalous hoitaa asian.

Hintaperustekaan ei tunnu mitenkään erityisen kestävältä kun vertaa elintarvikkeiden hintoja täällä vaikkapa Britanniaan, joka noin pääsääntöisesti on meitä korkeampien kustannusten maa. Arvonlisävero selittää osaltaan, miksi ruoka on siellä meikäläistä halvempaa, mutta se ei selitä koko eroa. Silti sieltä löytyy isojakin kauppoja, jotka ovat aina auki.

Kaupan työntekijät vaikuttavat ammattikunnalta, joka keksii mitä kummallisimpia perusteita menneen maailman etuoikeuksiensa säilyttämiseksi. Demareita lähellä oleva valtamedia puolestaan nielee aina kaikennäköiset nollatutkimukset koukkuineen päivineen tahallaan tai tahatta ja joka kesä ilmaantuu vähintään yksi uutinen, jossa kerrotaan melkein kaikkien ihmisten ja kauppiaiden vastustavan vapaita aukioloja. Jokainen sunnuntaina Stockmannilla käynyt ymmärtää tällaisen uutisen olevan ankka, mutta silti niitä julkaistaan. Kauppiaita haastateltaessa taas saadaan aina murskatulos, jossa 90% heistä vastustaa vapaita aukioloja. Tulos on tietysti ihan oikea, mutta 90% kauppiaista on pikkukauppiaita, joita mitkään rajoitukset eivät nytkään koske. He tietysti vastustavat pontevasti kilpailua sunnuntaikauppamarkkinoilla.

Menneessä maailmassa elämisen seurauksia voi katsoa vaikka pankeista. Pankkitoimihenkilöt ovat onnistuneet säilyttämään muinaiset työaikansa, jotka takaavat sen, että pankit ovat auki vain silloin kun asiakkailla ei ole mahdollisuutta asioida niissä. Lopputuloksena pankit ovat keksineet internetin ja ihmiset hoitavat pankkiasiansa nykyään ilman konttoreita, joten nämä änkyröivät toimihenkilöt on pääasiassa irtisanottu tai passitettu eläkkeelle. Tohtori on jo asioinut maailmalla kaupassa, jossa ei ole kassahenkilökuntaa ollenkaan vaan tämä toimii itsepalveluna parin kyllästyneen näköisen vartiosotilaan katsellessa, ettei tavaraa kärrätä hirveitä määriä maksamatta kassojen ohi. Loput työntekijät olivat jostain muusta palveluyrityksestä mättämässä tavaraa varastoista hyllyihin. Vartiointiliikkeiden duunarien perhe-elämä ei ole tähän mennessä kiinnostanut ketään ja Herran vihakaan ei ole heitä kohdannut, vaikka eivät pyhitäkään lepopäiväkseen juuri sunnuntaita, jota muuten ei Raamatussa mainita kertaakaan.

Taidan tilata pizzan.

Valtio-opin professori Jan Sundberg väittää Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa, että viime viikkoina esitetyt ajatukset kuntarakenteen uudistamisesta ovat uhka demokratialle. Hänen mukaansa "demokratia opitaan parhaiten kunnallisissa luottamustoimissa".

Tästä voisi jo melkein antaa palkinnon huonoimman tekosyyn keksimisestä kuntauudistuksen vastustamiselle.

Suomessa jonkinnäköisenä politiikan kentän hautomona toimivat kaikkia asioita vastustavat kaupunginosa- ja asukasyhdistykset sekä niihin rinnastettavat seurat maaseudulla. Niihin pesiytyy muutaman asiasta aidosti kiinnostuneen lisäksi puoli- tai täyshulluja änkyröitä. Päästäkseen näistä kiusanhengistä eroon asukasyhdistykset antavat mielellään alueellaan vetoapua, jos myötänoloutta herättävä häirikkö saadaan houkuteltua ehdolle kunnallisvaaleissa. Kunnallispolitiikassa puolestaan pahimmat kiusanhenget pyritään lähettämään Eduskuntaan tai sitten heidät loppusijoitetaan johonkin turhanpäiväiseen lautakuntaan.

Tämä "demokratiaa opettava" järjestelmä siis opettaa ihmisiä antamaan hulluille valtaa, jotta heistä päästään eroon. Loppujen lopuksi päivänpolitiikkamme näyttääkin aika paljon tämän demokratiahautomon aikaansaannokselta.

Toinen Sundbergin huolenaihe on se, että kuntareformissa puhutaan vain taloudesta. Kunnalliset palvelut ovat hänen mukaansa erittäin tärkeä työllistäjä ja yksikään tutkija ei ole pystynyt osoittamaan, että suuret yksiköt olisivat aina taloudellisesti tehokkaampia kuin pienet. Tässä Sundberg rakentaa näppärästi olkiukon ja käy uljaasti taistoon sitä vastaan.

Missään kohtaa kuntauudistuksista puhuttaessa ei ole ehdotettu, että säästöjä pitäisi saada aikaiseksi nimenomaan keskittämällä kuntalaisten palvelut kaupunkien megayksiköihin. Toki kunnassa näinkin voidaan tehdä jos se halvemmaksi tulee, mutta ellei tule, niin siihen ei kukaan pakota. Oikeastihan kyse on siitä, että kun viisi kuntaa viedään yhteen, siellä tarvitaan yksi kunnanjohtaja, talousjohtaja, kehittämisjohtaja, propagandaministeri, EU-tukikerjäläinen tai vaikkapa terveystoimen päällikkö, kun taas viidessä kunnassa näitä on viisinkertainen määrä, jokaisessa omansa. Pienemmissä kunnissa koulutoimenjohtaja johtaa kahta rehtoria, jotka puolestaan johtavat muutaman kymmenen oppilaan koulujaan, ja koko farssia valvoo luottamustoimissaan demokratiaa opiskeleva koululautakunta. Parinkymmenen oppilaan kouluissa ei ole mitään vikaa, mutta joutavat kunnallissuurvisiirit ovat vain oman asemansa säilyttämiseen keskittyviä rahanreikiä.

Tavallisen kuntalaisen saamien palveluiden kannalta on merkityksetöntä, hoitaako kuntien yleishallintoa taksillinen, bussillinen vai täysperävaunurekallinen byrokraatteja. Tai eihän se tietenkään ole täysin merkityksetöntä, koska heidän palkkansa ovat pois kunnan palvelujen tuottamisesta.

Poliittisella eliitillä on kiire todistaa kaikki kuntakentän uudistukset huonoiksi useasta syystä, joille yhteistä on lähinnä se, ettei niillä ole mitään tekemistä kuntalaisten onnellisuuden ja elämisen laadun kanssa. Puolueiden onnellisuuteen ne puolestaan liittyvät huomattavasti läheisemmin.

Kuntien määrän vähetessä jää ammattipoliitikoille vähemmän hyväpalkkaisia hyllyvirkoja jaettavaksi toisilleen ja isompi osa joutuu herrahissin jättäessä oikeisiin töihin ja ajatuskin kauhistuttaa. Kaikilla suuremmilla puolueilla on taskussa vähintäänkin muutama kaupunki tai kunta, josta löytyy mukava suojatyöpaikka filttiketjuun joutuneelle puoluetoverille: kokoomuslainen mahtuu aina Espooseen, demari Vantaalle tai Tampereelle, vihreä Helsinkiin, ruotsalainen Kauniaisiin ja vasuri voidaan sijoittaa vaikkapa Rovaniemelle tai Poriin. Kepulaiset voivatkin sitten valita muutamasta sadasta pienemmästä kunnasta, joissa virkoihin ei ilman kepun jäsenkirjaa ole asiaa.

Kepulaiset vastustavat perinteisesti kaikkia kuntakentän uudistuksia, koska kaikki Suomen pikkukunnat ruotsinkielistä rannikkoa lukuunottamatta ovat puhtaasti kepulaismafian käsissä. Jos nämä kunnat yhdistetään alueen keskellä olevaan SDP:n tai Kokoomuksen käsissä olevaan kaupunkiin, kepulaiset huomaavat joutuvansa altavastaajiksi ja sehän ei tietenkään heille käy. RKP:n kannalta ongelmaa ei ole, koska heillä on vahva edustus kaksikielisissä kaupungeissakin. Nyt kun kuntauudistuksen on ehtinyt arvovaltaisen joukon jatkona teilaamaan myös kokoomuksen Jouni Katainen, ei aluekuntajärjestelmää kannattane ainakaan ihan hengitystä pidätellen odottaa.

Minä haluaisin, että joskus kysyttäisiin kuntalaisilta, kumpia he haluavat kuntaan palkattavan enemmän: hallintojohtajia vai lääkäreitä. Tätä sanomaa poliitikot eivät voisi mitenkään ymmärtää väärin.

Turvaksemme ja iloksemme lentokenttien turvatarkastuksiin on tulossa jälleen uutta jännää tekniikkaa. Tällä kertaa tohtorin kollegat ovat onnistuneet kehittämään terrorismin vastaiseen taisteluun uusia aseita radioastronomian saralta. Tarkoitan luonnollisesti laitetta, joka ottaa vastaan terahertsialueen sähkömagneettista säteilyä ja muodostaa tästä kuvan, eli niinsanottua millimetrikameraa. Jo nyt laitteella pystytään ihanteellisissa olosuhteissa ottamaan kuva, jolla täydessä vaatetuksessa liikkuvasta henkilöstä saadaan alastonkuva, joka läskimakkaroiden lisäksi ainakin teoriassa paljastaa mahdolliset piilotetut aseet ja muut vaaralliset esineet.

Kehitys on kieltämättä vaikuttavaa, mutta ei kuitenkaan mitenkään vallankumouksellista, sillä jo nyt kaikilla lentokentillä käytetään instrumentteja, jotka havainnoivat mikrometrialueen sähkömagneettista säteilyä. Lähes kaikki tunnetut aseet pystytään näkemään 0,4-0,7µm aallonpituusalueella. Ongelma muodostuu siitä, että tämä petahertsiluokan säteily ei kovin hyvin läpäise vaatetusta, joten aseita ei välttämättä havaitse vaatteiden läpi vaan vaatteita on tarpeen mukaan riisuttava tai turvauduttava käsikopelolta tehtäviin tarkastuksiin. Toisaalta mikrometrialueen vastaanottimet toimivat hyvin ympäristön lämpötilasta riippumatta, kun taas millimetrikamerat eivät nykytekniikalla tuota lämpimissä sisätiloissa kovin hyviä tuloksia.

Lisäksi matkatavaroitamme säteilytetään rutiininomaisesti alle nanometrin allonpituuksisella suurienergisellä säteilyllä, mutta tätä syöpää, hedelmättömyyttä ja perinnöllisiä sairauksia aiheuttavaa säteilytystä ei sentään suunnata ihmisiin.

Matkustaessaan Amerikan kultamailla tohtori on useammankin kerran päässyt tehostettuun turvatarkastukseen, jota paikallisella kielellä kutsutaan sattuvasti nimellä "full check". Tässä tarkastuksessa käydään normaalin metallinpaljastimen ja matkatavaroiden läpivalaisun lisäksi henkilö läpi päästä varpaisiin käsikäyttöisellä metallinpaljastimella, kengät riisutaan ja läpivalaistaan erikseen, vartalo kopeloidaan läpikotaisin, taskut ja lompakko pengotaan ja kaikki kielletyt esineet, kuten partakoneen terät, korkkiruuvit ja liikaa linkkuveistä muistuttavat Audin avaimet takavarikoidaan. Muut epäilyttävät esineet, kuten kannettavat tietokoneet tarkastetaan massaspektrometrillä räjähdysainejäämien varalta.

Voi vain kuvitella, miten massaspektrometrikauppiaat ovat ns. 911-hyökkäyksen jälkeen hymyilleet koko matkan pankkiin asti. Nyt kun massaspektrometrejä on ainakin USA:ssa saatu joka lentokentälle ja laitteiden uusmyynti alkaa olla vähän vaikeampaa, on keksittävä jotain uutta myytävää. Viimeistä huutoa oleva millimetrikamera on oiva myyntiartikkeli, jolla turvallisuusvälinekaupan liikevaihto saadaan pysymään korkeana lähivuodet.

Pitää myös muistaa, että terroristit eivät rajoita iskujaan pelkästään lentoliikenteeseen. High-tech valvontajärjestelmiä tarvitaan siis myös satamiin, rautatie- ja bussiasemille, metroasemista puhumattakaan. Siltä varalta, että joku keksii, ettei liikennejärjestelmät ole ainoa mahdollinen terrorismin kohde (hups!), on turvatekniikkaa syytä hankkia riittävästi myös virastoihin, kauppakeskuksiin, isompiin asuintaloihin, ja turuille ja toreille. Ei kai ihmisten turvallisuus saa jäädä kiinni rahan tapaisesta pikkuasiasta.

Mitähän seuraavaksi keksitään? Pakollinen dopingtesti ja suolihuuhtelu ennen lentokoneeseen nousemista? Pakollinen etäluettava RFID-tunniste jokaiselle kotoaan poistuvalle?

Tohtorin lisensiaattiaikoina kerrottiin seuraavaa vitsiä: Valtionpäämiehet Jimmy Carter ja Leonid Brezhnev keskustelivat kansalaisten turvallisuutta parantavasta tekniikasta. Carter kertoi: "Meillä USA:ssa on kehitetty puhelinverkkoon toiminta, jolla mistä tahansa puhelimesta voi valita 911 ja puhelu kytkeytyy lähimmälle poliisiasemalle." Tähän Brezhnev totesi: "Neuvostoliitossa tarvitsee nostaa vain puhelimen kuuloke, niin kytkentä tapahtuu automaattisesti."

Nykyaikana tämä ei ole enää vitsi vaan pelottavan totta. Tosin enää ei edellytetä puhelimen kuulokkeen nostamista vaan valvonta on jatkuvasti käynnissä ilmankin. Yhdysvaltain operoima Echelon-valvontajärjestelmä tallentaa suuren osan maailman televiestinnästä ja matkaviestimien lähettämistä paikannustiedoista. Osaa tiedoista käytetään rikollisuuden torjuntaan, mutta tärkeä osansa on sotilaallisella tiedustelulla ja taloudellisella vakoilulla. Jo Clintonin aikakaudella tunnustettiin julkisesti, että CIA:n tärkeimpiä tehtäviä on USA:n talousmahdin pönkittäminen. Lieneekö sitten tämä panostus vaikuttanut siihen, että terrorismia vastaan CIA:n tulokset ovat olleet jotain naurettavan ja säälittävän välimaastosta.

Jättimäistä rahan syytämistä uuteen turvatekniikkaan jatketaan, vaikka keskeinen syy siihen, että kansalliset tiedusteluorganisaatiot, CIA etunenässä, epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen terrori-iskujen torjunnassa, ei olekaan vimpaimien puute vaan se, että ihmisten suorittama vakoilu ja solutus on pyritty korvaamaan huippukalliilla teknoleluilla. Tietenkin ihmisten suorittama vakoilu on vaarallista; tosin vaaraan joutuvat lähinnä vakoojat ja heidän tietolähteensä toisin kuin terrori-iskuissa, joissa kaikki ovat vaarassa. On aina helpompaa pyytää 10 miljardia tehottomaan turvatekniikkaan, jolla valvotaan pääasiassa tavallisia kansalaisia, kuin lähettää asiamiehiä terrorismin lähteille, jossa nämä voisivat liata kätensä tai jopa kuolla.

Muuten, terroristiorganisaatioihin solutettavat agentitkin käyttävät tiedusteluun uusien agenttilelujen sijasta yleensä jo edellä mainittua mikrometrialueen sähkömagneettista säteilyä havaitsevaa instrumenttia. Aaltopituudeltaan 0,4-0,7µm sähkömagneettista säteilyä kutsutaan usein valoksi ja sitä vastaanottava hienomekaaninen laite on kansanomaiselta nimeltään silmä. Näitä "silmiä" on jokaisessa palvelukseen hyväksyttävässä agentissa kaksi kappaletta.

P.S. Myös Suomessa osataan kansalaisten turvallisuutta edistää teknologialla. Taannoisten yleisurheilun MM-kisojen aikana rajoillamme oli tehostettu valvonta; myös ns. Schengen-alueelta tulevat matkustajat saattoivat joutua tarkastukseen ilman erityistä syytä. Tohtorin tullessa Saksasta häntä oli satamassa vastassa valpas rajavartija alkometerin kanssa. Kaikki laivasta autolla poistuneet matkustajat puhallutettiin. Ainakaan sillä laivalla ei yksikään kännissä autoa ajanut terroristi päässyt häiritsemään kisojamme.

Kioton ilmastosopimus on päässyt viime aikoina uutisiin kahdessa eri yhteydessä. Kepulainen kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen on huolissaan päästökaupan voittojen valumisesta yksityisille yrityksille ja haluaisi kehittää mallin, jossa päästöoikeuksia myyvä yhtiö saa pitää tuoton vain, jos se sijoitetaan kotimaahan. Muussa tapauksessa voittoa verotettaisiin.

Pekkarisen huoli on, että yritykset maksavat osinkoina omistajille ne rahat, jotka se päästökaupalla saa, eikä investoi niitä kepulaisten asuttamaan Suomeen. Hyvä ministeri Pekkarinen: Yritystoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen. Jos Kioton sopimuksen ja siihen liittyvän päästökaupan kautta ympäristötekniikkaan investoinut yritys pystyy tekemään investoinnilla voittoa myymällä omia päästöoikeuksiaan säästyneestä kiintiöstä, miksi tätä rahaa ei saisi maksaa osinkoina omistajille kuten muidenkin investointien tuottoja? Juuri tästähän koko Kioton sopimuksessa alun alkaen oli kysymys. Yrityksille tehdään houkuttelevaksi päästöjen vähentäminen lisäämällä siihen rahallinen porkkana. Missään ei sovittu, että päästökaupan tuotot pitäisi investoida yritysten kotimaahan eikä varsinkaan sovittu siitä, että nämä voitot pitäisi verottaa jotenkin epäoikeudenmukaisina ja viekkaudella ja vääryydellä saatuina valtiolle.

Uusin valtiovallan älynväläys on se, että kun päästöoikeuksien hinta on noussut, valtio aikoo ostaa neljäsosan ensi vuoden tarpeesta ja jakaa yrityksille. Tämähän ei ole mitään muuta kuin verovarojen käyttämistä yritystoiminnan tukemiseen. Jos yrityksillä menee oikeasti niin huonosti, että ne tarvitsevat valtionapua, silloin pitää ensimmäisenä miettiä, pitääkö yrityksiä verottaa ihan nykyisessä laajuudessa. Mitä ihmeen järkeä on ottaa yrityksiltä rahaa veroina ja sitten antaa osa tästä rahasta takaisin päästöoikeuksina? Turhanpäiväistä byrokratiaa ja rahan edes takaisin siirtelyä se kyllä luo. Tähän mennessä valtiovalta ei ole kertonut, miten se aikoo nämä ostamansa päästöoikeudet jakaa. Jos jakoperusteista ei löydy mainintaa "aluepoliittisista perusteista", voisin oikeastaan syödä tohtorinhattuni.

Kokonaan toinen asia on sitten se, onko koko Kioton sopimus järkevä. Se vaikuttaa eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyyn heikentävästi amerikkalaisiin ja kiinalaisiin kilpailijoihin verrattuna ja lisäksi ei juurikaan vähennä päästöjä. Eli armeijakielellä saamme pulittaa älyttömän summan rahaa siitä, että saamme kusta omaan pakkiimme. Jos silmäätekevät poliitikkomme eivät olisi moskeijan rukoushetkestä tutussa asennossa ympäristöjärjestömafian edessä, niillä olisi kenties ollut rohkeutta pysyä sopimuksen ulkopuolella kunnes nähdään, mihin se oikeasti johtaa.

Kioton sopimuksessa ongelmallista meidän kannaltamme ovat jatkovaiheet. Vuonna 2008 nyt elämämme siirtymävaihe päättyy ja alkaa toinen, vuoteen 2012 kestävä siirtymävaihe ja sen jälkeen tapahtuu taas jotakin. Olemme sitoutuneet näihin 2008 ja 2012 muutoksiin, vaikka niistä ei ole vielä edes sovittu. Olemme siis allekirjoittaneet blankkoshekin ja toivomme vain, että asiat eivät muutu tästä vielä hullummaksi.

Kioton sopimusneuvottelujen tulos oli Suomen kannalta niin huono, että se panee miettimään, onko sopimuksen huolena oleva hiilidioksidi itse asiassa kuitenkin harmittomin tuote, jota sopimuksesta neuvotelleet virkamiehet ovat henkilökohtaisesti saaneet aikaiseksi.

Luterilaisen kirkon kirkkohallitus sulostutti tohtorin päivää ottamalla kantaa hedelmällisyyshoitoihin. Kirkkohallituksen mielestä keinohedelmöityksessä saisi käyttää vain aviopuolisoiden omia sukusoluja. Yhdellä lauseella tämä taivaallinen tuomiokunta haluaa siis kieltää lahjasiittiöiden ja -munasolujen käytön sekä evätä mahdollisuuden keinohedelmöityshoitoon pareilta, jotka eivät ole naimisissa, ja naimisissa oleviltakin pareilta tapauksissa, joissa aviopuolisoista toisen tai molempien sukusolut eivät ole syystä tai toisesta toimivia; yksinäisistä ihmisistä puhumattakaan. Lyhyesti sanottuna kirkko haluaa siis rajata hedelmättömät ihmiset hedelmällisyyshoitojen ulkopuolelle.

Tohtorin mielestä verenpainelääkkeitä saisi määrätä vain niille kirkkohallituksen jäsenille, joilla ei ole korkeaa verenpainetta.

Tuollaiset kivikautiset ja yksilöitä halveksuvat linjaukset ovat toki omiaan uskonnolliselle instanssille, mutta lainsäätäjien on ymmärrettävä, ettei mokomilla lausunnoilla pidä olla mitään vaikutusta lainsäädäntöön. Se että kirkkohallituksen puhtaasti uskonnolliset mielipiteet vielä verhotaan korulauseisiin lapsen oikeuksista, on jo vastenmielistä.

Taikauskoisten kerhot keskittykööt antamaan elämänohjeita omille jäsenilleen ja muille, jotka niitä heiltä haluavat, ja antakoot meidän muiden nauttia tohtorin ja hänen kollegoidensa tutkijankammioissaan tekemän tieteen hedelmistä.

Helsingissä järjestetyt yleisurheilun MM-kisat ovat ohi ja on aika ynnäillä laskut. Viivan alle jäi muutaman päivän aikana taivaalta ryöpynnyt sademäärä, joka vastaa keskimääräisen vuoden koko elokuun sateita. Sää ei voinut olla vaikuttamatta lipunmyyntiin, joten näyttää siltä, että kisojen taloudellinen tulos jää myös miljoonan-pari pakkaselle.

MM-kisojen toimitusjohtaja Antti Pihlakoski tosin ehti jo hehkuttaa, millainen sarja onnenpotkuja kisat Suomelle olivatkaan. Kansantalous hyötyy kuulemma kymmeniä miljoonia euroja yksistään verotuloina.

Avarakatseisena miehenä ymmärrän sen, että joku haluaa järjestää urheilukilpailuja, mutta se menee auttamatta yli hilseen, että tällaisia tapahtumia pitää väkisin myydä suurelle yleisölle ja poliitikoille argumenteilla ja laskelmilla, joille kuka hyvänsä talousasioista jotain tietävä nauraa makeasti.

Opetusministeriö on nyt päättänyt ottaa asiasta opikseen ja teettää asiasta selvityksen. Tämä on sikäli onnekasta, että vaikka MM-kisojen vaikutus kansantalouteen jää parhaimmillaankin marginaaliseksi, niin selvityksen tuottavan Kaupunkitutkimus TA:n liikevaihtoa kisat sentään lisäävät huomattavasti.

Meidän suurituloisten, joihin suomalaisen määritelmän mukaan kuuluvat tohtorin lisäksi myös kaikki muut köyhyysrajan yläpuolella elävät, rahoja himoitsevat jatkuvasti erilaiset ammattiryhmät, jotka osaavat kääntää minkä hyvänsä asian lisärahoituksen ruinaamiseksi. Kaikkein tyytyväisimpiä nämä markan- tai siis euronpummaajat ovat voidessaan asettaa päättäjät tapahtuneen tosiasian eteen ylittämällä tahallaan tai taitamattomuuttaan budjettinsa niin, että ilman lisärahoitusta joku lakisääteinen tehtävä jää suorittamatta tai ainakin valtion rahakirstun päällä istuvat voidaan leimata sydämettömiksi hylkiöiksi.

Erityisen härskiä peliä yritti pelata liikkuvan poliisin (LP) päällikkö Teuvo Veijalainen, jonka johdolla viime vuonna LP:lle suunnattu kalustoon tarkoitettu kertaluontoinen määräraha käytettiin lisähenkilöstön palkkaamiseen. Henkilöstön palkat tietenkin pitää maksaa joka kuukausi, jolloin kertaluontoisella panostuksella ei pitkälle pötkitä. Nyt kun LP:n budjetti on niin kuralla, ettei rahaa enää yksinkertaisesti ole normaalin toiminnan pyörittämiseen, Veijalainen turvautui räikeään julkisuuskikkaan ja antoi virkamiehilleen lomautusvaroituksen ilmeisenä tarkoituksenaan saada Sisäministeriöltä hätäpäätöksellä riittävä lisämääräraha yksisilmäisen tuhlaamisen rahoittamiseen.

Vaikka Veijalainen itse saikin toiminnastaan virallisen varoituksen, josta toipuminen korkeamman virkamiehistön perinteen mukaisesti vaatii muutaman viikon sairasloman, riensivät poliisiylijohtaja Markku Salminen ja LP:n sijaispäällikkö Kari Rantala heti lausumaan, ettei lomautuksia tai edes lomautuksen uhkaa tule, ja että LP:lle luodaan lähivuosiksi rahoitusohjelma, jonka puitteissa ongelmat hoidetaan. Koska liikaa henkilöstöä vähennetään ainoastaan luonnollisen poistuman kautta, jolloin siihen väistämättä kuluu vähintäänkin useita vuosia, on aivan selvää, että "rahoitusohjelmaan" sisältyy toiminnallisen suunnittelun (lue: toiminnan karsimisen) lisäksi myös lisää rahaa. Jälleen kerran töppäilyn maksajaksi pääsee tohtori muiden veronmaksajien ohella. Lienee myös aiheellista kysyä, mitä järkeä on siinä, että monilukuisen henkilöstön ylläpitoon kuuluu niin suuri osa organisaation budjetista, ettei näillä virkamiehillä ole enää varaa teettää niitä tehtäviä, joita varten heidät on alun perin palkattu. LP:n esi-isä Liikkuva Poliisikomennuskuntahan perustettiin alkujaan kieltolain aikana pirtun salakuljettajien riesaksi. Nyttemmin LP:n pääasiallinen tehtävä on kirjoitella sakkolappuja autoilijoille ja ajella töötevän näköisenä moottoripyörillä erilaisissa arvovieraiden autosaattueissa sekä tietenkin jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa välissä kerjätä lisää resursseja.

Lisärahoituksen ruikuttaminen kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa ei millään muotoa ole poliisien yksinoikeus. Jos TV-haastattelussa kysytään yliopiston professorilta mielipidettä ilmaston lämpenemistä, niin hetkeäkään epäröimättä suurimmaksi ongelmaksi identifioidaan Suomen riittämätön rahoituspanos alan perustutkimukseen. Jos Suomen älymystön terävin kärki ei osaa tehdä muuta kuin mankua lisää rahaa, meillä menee todella huonosti.

Aivan yhtä helposti ja ilmeenkään värähtämättä tarjoavat lääkärit, opettajat, sosiaalityöntekijät, kunnanjohtajat, ministeriöt ja virastot samaa lääkettä ongelman kuin ongelman poistamiseksi. Tämä saa joskus hullunkurisiakin piirteitä. Jos Suomi menestyy huonosti koulutuksen laatua mittaavassa tutkimuksessa, ongelma pitää poistaa lisärahoituksella. Jos taas satumme sijoittumaan tutkimuksessa maailman huippujen joukkoon, sekin on peruste vaatia lisää rahaa, koska "tuloksia pitää ylläpitää" tai "opettajat työskentelevät kovan paineen alaisena".

Tämän ilveilyn huonoin puoli on se, että kuvitteellisesta rahapulasta on tullut täysin hyväksyttävä syy kaikkiin ongelmiin ja lupa tehdä asiat huonosti. On helpompi valittaa suureen ääneen resurssien puutetta kuin miettiä, miten julkisella sektorilla asiat voitaisiin tehdä nykyistä tehokkaammin, tai peräti sitä, pitääkö kaikkea nykyistä byrokratiaa välttämättä hoitaa ollenkaan. Helpolla päästään, kun todetaan vain rahan puutteen olevan huutava. Yksityisellä sektorilla eletään suu säkkiä myöten tai firma menee konkurssiin. Julkisella sektorilla ei tule edes mieleen, että syömävelan ottaminen on vain ongelmien siirtämistä tulevaisuuteen eikä rakenteellisten ongelmien korjaamista. Jos raha ei riitä kaikkeen nykyiseen, kaikkea nykyistä ei pidä tehdä.

Jos julkisella sektorilla poikkeuksellisesti säästetään, se tapahtuu jokseenkin niin, että Valtiovarainministeriö käskee Sosiaali- ja terveysministeriötä säästämään. STM käskee lääninhallintoa säästämään terveysmenoista. Lääninhallinto käskyttää kuntia ja kuntayhtymiä ja nämä sairaalan hallinto-osastoa joka sitten jättää parin määräaikaisen sairaanhoitajan sopimukset uusimatta. Ei tarvitse olla kauheasti kouluja käynyt ja oppia saanut oivaltaakseen, että tuossa ketjussa vain noilla sairaanhoitajilla on oikeasti jotain merkitystä ihmisten saaman palvelun kannalta.

Tämän palstan artikkelien kehnohko taso taas johtuu puhtaasti julkisen tuen puutteesta.

Tämä aamu oli taas yksi niistä, jolloin Helsingin Sanomien aina enemmän tai vähemmän palkitsevaan sunnuntainumeroon olisi pitänyt liittää riittävän iso terveysvaroitus. Ehdotan, että mikäli lehti tulevaisuudessa sisältää niin realistisia kuvauksia kommunistisesta mielivallasta nykypäivän Suomessa, niin tulevaisuudessa kanteen kirjoitetaan vähintään 15mm korkeilla kirjaimilla: "Tämän lehden lukeminen voi aiheuttaa aivoinfarkteja, keskenmenoja sekä alaikäisille lukijoille yökastelua ja painajaisunia".

Edellä mainittu varoitus olisi tällä kertaa ollut vähintäänkin perusteltu siksi, että normaaleille ihmisille uutinen kantahämäläisessä Janakkalan kunnassa toimeenpannusta pakkokollektivisoinnista saattaa hyvinkin helposti aiheuttaa ohimosuonen pullistumista ja epämääräisiä pelkotiloja.

Kysehän asiassa on siitä, että Janakkalan kunta päätti kaavoittaa lenkkipolun yksityisomistuksessa olevan rantatontilla sijaitsevan kesähuvilan päälle ja pakkolunastaa kyseisen tontin huviloineen, joka muuten on ainoa huvila kyseisellä rannalla ja ollut paikoillaan jo vuodesta 1945. Toki kunnalla on alueella omaakin maata, mutta sehän nyt ei tietenkään lenkkipolun alustaksi käynyt.

Nyt kunnan virkamiesten, kunnanhallituksen ja -valtuuston mielivallan on jo ehtinyt hyväksymään jo Hämeen ympäristökeskus ja Korkein hallinto-oikeus. Kunta on perustellut yksityisten kansalaisten omaisuuden sosialisointia "sosiaalisella eriarvoisuudella" ja "maaston vaikeudella". Eli toisin sanoen se, että kunta on kaavoittanut alueelle tontteja, joilla ei ole omaa rantaa, on jonkinlainen peruste sille, että vuosikymmeniä paikallaan ollut sukuhuvila on hävitettävä; eli käyttäen hieman kuvaavampia ilmaisuja huvila tontteineen on siis häikäilemättömästi varastettava laillisilta omistajiltaan.

Hyi saatana!

Tohtori suosittelee, että asianomaiset Janakkalan kunnan päättäjät hankkivat itselleen välittömästi sosialismin estolääkityksen. Usein jo ihan kevyt psyykenlääkitys auttaa, mutta tarvittaessa apua voi hakea vaikkapa Janakkalan terveyskeskuksesta. Koska jo Janakkalan vuoteen 2012 ulottuva kuntastrategiakin lupailee, että kaikessa kunnan suunnittelussa ja päätöksenteossa otetaan huomioon ikäihmisten ja erityisryhmien tarpeet, lienee kohtuullista olettaa, että terveyskeskukseen on järjestetty hoitopaikka muutamalle joko korkean iän mukanaantuoman dementian tai jo nuoremmallakin iällä esiintyvän kroonisen typeryyden takia kommunismiin hurahtaneelle. Vähintään jonkinlainen akuuttilääkitys olisi tarpeen myös tämän karkean menettelyn hyväksyneille oikeudenkäyttäjille, joille ei perustuslain 15. pykälästä näytä jääneen mieleen mitään muuta kuin sana "pakkolunastus".

Luonnollisesti on selvää, ettei syy järjenvastaiseen ja vastenmieliseen kaavoitus- ja pakkolunastuspäätökseen ole mikään lenkkipolku, vaan kyseessä on suuri ja löyhkäävä kasa kateutta, pahansuopaisuutta, huonoa hallintoa ja perisuomalaista röyhkeyttä. Lisäksi lähistölle kaavoitettuja tontteja varanneille on kunnanvaltuuston kokouspöytäkirjan mukaan annettu ymmärtää, että rannassa oleva huvila poistuu. Siinähän se vasta onkin loistava syy ryhtyä pakkokollektivisointiin.

Eteenpäin Janakkala! Käykää yhdessä ja reippain askelin kantahämäläistä (Stalinin, Maon ja Otto-Wille Kuusisen viitoittamaa) vehmasta lenkkipolkua!

Tohtori kiittää onneaan siitä, ettei hänen tarvitse kuuna päivänä astua Janakkalan tapaisen käärmeenpesän kamaralle.

Avaan praktiikkani internetissä. Koska tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät kuitenkin vaativat tällä hetkellä koko huomioni, on ensimmäinen resepti luvassa vasta lähipäivinä.

Siihen saakka, koettakaa pitää päänne kasassa, vaikka elättekin sosiaalidemokratian ikeen alla.