Fortumin työntekijöiden odotettavissa olevista optiovoitoista on tällä viikolla puhuttu niin paljon tyhmyyksiä ja suoranaisia valheita, että tohtori katsoo asiakseen oikoa kaikkein kammottavimpia virheitä. Kun Suomessa joku rikastuu tai edes saattaa rikastua, asia herättää tässä kateellisten maassa suuria tunteita. Kun jopa järkevinä pitämäni ihmiset ovat sortuneet populistiseen kauhisteluun, ei ole vaikea arvata, miten päättömiä poliitikkojen puheet asian tiimoilta ovat olleet.

Kateellista vaalikarjaa miellyttääkseen poliitikot ovat keksineet oivan väistöliikkeen yrittämällä siirtää vastuun näistä optioista niiden saajien harteille. Viikolla kuultiin useitakin puheita, joissa annettiin ymmärtää, että Fortumin työntekijöiden pitäisi luopua vapaaehtoisesti ainakin osasta näistä voitoista ja antamalla ymmärtää, että he ovat moraalittomia ketkuja, jos eivät näin tee. Jos tässä jotain päitä vadille pitää saada, poliitikkojen olisi syytä antaa kuvastimiensa kertoa, ketkä istuivatkaan Fortumin hallituksessa omistajien edustajina hyväksymässä nämä optiot. Ei johto niitä itse ole itselleen antanut vaan poliitikot antoivat ne suurimman omistajan oikeudellaan.

Toinen pölhöpopulistinen virhe on se, että jokainen itseään kunnoittava toimittaja on jo laskenut, kuinka monta miljoonaa kukin sai. Tässä on vikana se, että optiovoitto ei toteudu, ellei optiota myy. Optioissa on ns. kypsymisaika, jonka aikana niitä ei saa myydä, ja vain toteuttamisvaiheessa olevilla voi käydä kauppaa. Jos kurssi tästä laskee, laskennalliset voitotkin sulavat.

Kolmas valhe on se, että valtiolta otetaan puoli miljardia näihin optioihin ja annetaan riistoporvareille. Ei näin oikeasti tapahdu. Optiot toteutetaan joko yrityksen osakepääomaa korottamalla tai siten, että nykyiset omistajat luopuvat pienestä osasta omistuksiaan ja nämä osakkeet myydään sitten option toteutushintaan niiden haltijoille. Valtion pussista ei siis oteta puolta miljardia, joten laskelmat siitä, kuinka monta sairaanhoitajaa tällä rahalla voisi palkata, ovat aika tyhjänpäiväisiä, koska tätä rahaa ei ole rahana ollut olemassakaan. Saadakseen nämä rahat valtion olisi pitänyt myydä omistuksiaan.

Kaikki tuntuvat unohtavan, että optiot itse asiassa tuottavat valtiolle enemmän kuin ne kuluttavat. Ne kuluttavat valtion omaisuutta sen verran kuin noiden uusien osakkeiden lisääminen osakepääomaan vähentää valtion omistuksen arvoa. Mutta valtio saa optiovoitoista liki 60% tuloveroa optionsa lunastaneilta ja lisäksi Fortumilta 25-30% tästä summasta palkkatuloksi katsottavan optiopotin sivukuluina. Työntekijät ja Fortum maksavat tunnollisesti verot, työttömyysvakuutusmaksut, työeläkemaksut ja sairausvakuutusmaksut, mutta senttikään tuosta rahasta ei kartuta eläkettä tai sairauspäivärahoja. Täysin vastikkeetonta rahaa valtiolle siis.

Kepulainen finanssinero Timo Kalli paukutteli henkseleitään ja kehui, kuinka Kemirassa ylisuuret optiot on pantu kuriin jo kymmenen vuotta sitten. Tohtori hankki käsiinsä vuoden 2001 Kemiran optio-ohjelman ehdot ja ei kouluja käyneenä miehenä kykene tätä leikkuria sieltä löytämään. Ainut tällaiseksi tulkittava ehto on se, ettei option hintaan vaikuta yhtiön osakekurssi vaan sen kehitys suhteutettuna toimialan yleiseen kehitykseen. Fortumin kurssi on viime vuosina kehittynyt noin viisinkertaisesti verrattuna toimialansa keskiarvokehitykseen. Siispä Kallin mainostama "leikkuri" ei tässä tapauksessa olisi suuremmin vaikuttanut.

Tohtori on sitä mieltä, että jonkun palkkion johto on hyvin tehdystä työstä ansainnut. Tohtori ihmettelee korkeintaan sitä, miksi Fortumissa on hyväksytty useita päällekkäisiä optio-ohjelmia sen sijaan, että olisi pysytty yhdessä kerrallaan. Mutta tästäkin on vaikea syyttää toimivaa johtoa. Jos oletetaan, että valtionyhtiöitä hallinnoivat poliitikkomme ovat kansakunnan terävintä kärkeä ja käyttävät määrätietoisesti ja päättäväisesti isännän ääntä, silloin täytyy nostaa hattua Liliukselle, joka onnistui myymään tällaisille ammattilaisille heidän kannaltaan huonon sopimuksen. Näin kovista myyntimiehistä Suomi voi olla ylpeä. Jos taas Lilius ei tehnyt mitään erityistä, silloin ainoa johtopäätös on se, että valtionyhtiöissä kansalaisten eli omistajien etuja ajavat toistaitoiset tunarit.

Joten miten on? Onko Lilius häikäilemätön rosvo vai hyvä myyntimies? Vastatkaapa siihen, herrat Skinnari ja Kalli. Ja kertokaa sitten sen jälkeen, mitä te itse oikeastaan olette.

Pääministeri Matti Vanhanen vastustaa SDP:n ajamaa mallia, jossa kunnat keräisivät veroina tarvitsemansa rahat ja osaa niistä ei enää kierrätettäisi valtion kautta.

Vanhanen toteaa Helsingin Sanomissa "Vanhanen muistutti, että esimerkiksi Helsingissä kunnallisvero pitäisi nostaa noin 25 prosenttiin. Siitä jouduttaisiin antamaan 7,8 prosenttia avustuksina muille kunnille. Hän epäili, että tällaisesta tasauksesta aiheutuisi jatkuvia kiistoja."

Siis mitä ihmettä?

Pääministeri Vanhanen pitää siis itsestäänselvänä, että helsinkiläisten on elätettävä muuta Suomea sen sijaan, että muuallakin tultaisiin toimeen omillaan. Maalaisliittolainen lannan haju tässä tietysti tuoksahtaa vahvasti, mutta tohtori toivoisi, että jatkossa tällaisia poliittisen ideologian kulmakiviä ei enää tyrkytettäisi uskonnollissävytteisinä totuuksina vaan ne perusteltaisiin edes jotenkin. Tohtori olisi halunnut kuulla pääministeri Vanhaselta, mitä helsinkiläinen hyötyy siitä, että hänen rahoillaan elätetään maalaisia ja mikä on se kiveen kirjoitettu mekanismi, jonka perusteella näin on aina oltava.

Aina kun maassamme keskustellaan julkistaloudesta ja siihen liittyvistä asioista, saamme kuulla vaatimuksia siitä, että veroja pitäisi laskea ja tämä raha pitäisi ottaa ennen kaikkea byrokratian ja joutavien, poliittisin perustein nimettyjen, tyhjäntoimittajien aiheuttamista kuluista eikä kansalaisten tai kuntalaisten käyttämien palveluiden tuottamisesta.

Poliittinen eliittimme on kehittänyt näiden vaatimusten torpedoimiseen muutaman kätevän ja monikäyttöisen rutiinivalheen, joista edustavimpina esimerkkeinä mainittakoon "Ei meillä ole mitään turhaa byrokratiaa" ja "Näytä, missä kohtaa hallintoa meillä muka on turhanpäiväisiä tyhjäntoimittajia". Tohtori päätti lähteä tutkivan journalismin alkulähteille ja otti käteensä puhelinluettelon ja joitain www-sivuja ja katsoi, keille kaikille voi soittaa.

Helsingin Terveyskeskuksen alta löytyy kuntalaisten elämänlaatua merkittävästi parantavia virkoja. Kuolevatko kuntalaiset kuppaan ja kurjuuteen, jos heidän terveyttään ei hoida toimitusjohtaja, kehittämisjohtaja, terveysasemien johtaja, johtajahammaslääkäri, kotihoidon johtaja, akuuttisairaalan johtajalääkäri, johtajapsykiatri, pitkäaikaishoidon johtaja, hallintoylihoitaja, hallintoylilääkäri tai mielenterveystyön hallintoylilääkäri? Puusta katsoen noista positioista tarpeellisia on noin kaksi ja loput voisi yhdistää näille kahdelle ja patistaa loput hoitamaan potilaita eikä papereita.

Joutuvatko kansalaiset kadulle tienaamaan, jos Työministeriössä ei ole Politiikkaosastoa ja sen johtajaa Markku Wallinia? Ilman Matti Ilosen vetämää Hallintopalveluyksikköä tähän maahan on luultavasti täysin mahdotonta saada uusia työpaikkoja. Ympäristöministeriön komennossa liito-oravan papanoita laskemassa on puolestaan kansliapäällikkö, kansliapäällikön sihteeri, hallinnollinen ylijohtaja, hallinnollisen ylijohtajan sihteeri ja ylijohtaja. En edes viitsi arvata, montako tavallista johtajaa näiden ylijohtajien alaisuudessa palvelee.

Sisäministeriössä meitä palvelevat muunmuassa Alue- ja paikallishallintoyksikkö, Alueiden kehittämisyksikkö, Agenda 2007 -yksikkö, Rakennepolitiikkayksikkö ja Taloushallintoyksikkö. Puusta katsoen noista yksiköistä ainakin kolme askartelee kuntien ja aluepolitiikan kimpussa enkä ihmettelisi, jos Agenda 2007 tekisi täsmälleen samaa asiaa. Eikä tässä kaikki. Se oli vasta Alueiden ja hallinnon kehittämisyksikkö. Lisäksi meillä on esimerkiksi Kuntaosasto, jossa on Kuntakehitysyksikkö, Kuntatalousyksikkö ja Hallintoyksikkö.

Maa- ja metsätalousministeriön puhelinluettelo on kokonaisuudessaan ministeriön web-sivuilla. Sieltä löytyy tuikitärkeitä perustoimintoja. Mihin tämä maa joutuisi, jos Tuure Lehtinen ei vastaisi banaanien tuonnista ja Marita Aalto bioproteiineista? Elintarvikeavusta avustusjärjestöille ei yksi ihminen selviä, vaan tätä asiaa hoidetaan kahden henkilön voimin. Eläinkokeiden vaihtoehtoihin on onneksi keskittynyt vain Kai Pelkonen. Minä en tiedä, mikä on "eläinlääkintölainsäädäntökirja", mutta asiaa voi tiedustella Jukka Tiriseltä. Emolehmäpalkkioita voi puolestaan anoa Auli Nurmelta. Hanke 2000 -tietojärjestelmäprojekti on toivottavasti päättynyt vuonna 2000, mutta Riitta Merisalo vastaa siitä edelleen. Unkarilainen hunaja on varmaankin täysin kelvotonta, koska Joanna Kurki ei vastaa siellä hunajahygieniasta. Kasvinjalostajanoikeustoimisto, tuo jokaisen herrahissin jättämän poliitikon unelmatyöpaikka, on tällä hetkellä Arto Vuoren komennossa. K-kirjaimen kohdalla yhteystietoja on tarjolla vielä viisitoista sivua, mutta jo tässä kohtaa alkaa masentaa niin paljon, että annan asian olla.

Samanlaista tutkimusta voi tehdä kuka hyvänsä ja ehdotan, että otatte kansanedustajiinne ja kunnanvaltuutettuihinne yhteyttä, kun seuraavan kerran on käsillä joku säästöohjelma, jossa irtisanotaan sairaanhoitajia, suljetaan kirjastoja tai vähennetään katujen valaistusta.

Sodanjälkeisessä Suomessa on tullut tavaksi selittää melkein kaikki asiat joillain vakioselityksillä. Yleisimmin käytettyjä kaiken selittäviä asioita ovat pitkät etäisyydet, kylmä ilmasto, korkea kustannustaso ja korkeat verot. Hassuinta on se, että aina kun joku ihmisten havaitsema ongelma on kyetty selittämään jollain kaikille tutulla vakioselityksellä, keskustelu asiasta päättyy siihen. Kaikki ovat täysin tyytyväisiä, kun mieltä askarruttaneelle asialle on löytynyt täysin luonnollinen selitys, jolle ei voi tehdä mitään. Tohtori ei enää tyydy tähän. Aina kun asioita selitetään näillä rutiinivalheilla, tulee mieleen että jossain on oikea ongelma, huijaus tai välistäveto, jonka sanominen ääneen ei syystä tai toisesta käy päinsä.

Esimerkkejä tästä ajatusmallista löytyy pilvin pimein. Ennen EU-jäsenyyttä kansa napisi säännöllisesti ruuan hinnasta, joka oli muuta Eurooppaa kovemmalla tasolla. Tähän tarjottiin selitykseksi kylmää ilmastoa ja kansa uskoi mukisematta. Kun EU-jäsenyys toi elintarvikealalle kilpailua, hinnat tippuivat maagisesti kymmenisen prosenttia itsekseen, vaikka ilmasto oli jäsenyyden jälkeenkin aivan yhtä ankea. Kun saksalainen Lidl aloitti kilpailun vähittäiskaupassa, hinnat laskivat lisää, vaikka ilmastossa ei Lidlin rantautumisenkaan jälkeen ole tapahtunut merkittäviä muutoksia.

Tällä hetkellä ruoka on Suomessa edelleenkin kalliimpaa kuin esimerkiksi Britanniassa. Tämä selitetään korkeammalla arvonlisäverolla ja pitkillä kuljetuskustannuksilla. Arvonlisävero ei selitä sitä, miksi Tropicana-mehutölkki maksaa siellä punnan ja täällä kolme euroa. Kuljetusetäisyydet eivät ole siellä oleellisesti sen lyhyemmät kuin täälläkään; Britannian pinta-ala on 2/3 Suomen pinta-alasta ja kuljetusliikkeiden palkkakustannukset eivät saarivaltakunnassa ole ainakaan Suomea pienemmät. Kun tätä asiaa joskus tutkitaan, paljastuu takuuvarmasti, että ruoka maksaa Suomessa enemmän keskusliikkeiden tukkukauppakartellin eikä pitkien etäisyyksien takia.

Jokaiselle tuttu esimerkki on oluen hinta. Kalja maksoi kaupassa paljon enemmän kuin muualla ja tätä selitettiin korkealla alkoholiverolla. Panimopamput marisivat TV-kameroiden edessä aikojen ankeutta, kun olutveromme on niin paljon korkeampi kuin Saksassa. Tätä selitystä ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Nykyään olutta verotetaan kymmenisen prosenttia vähemmän kuin ennen, mutta samaan aikaan kaljapullon hinta supermarketissa on laskenut 30-40%. Tämä tapahtui siksi, että panimot ja kauppiaat alkoivat kilpailla hinnalla ja luopuivat sääntelytaloyuden aikaisesta tasahintajärjestelmästä, joka parhaan ymmärrykseni mukaan olisi täyttänyt hintakartellin tunnusmerkit, jos joku vain olisi vaivautunut asiaa selvittämään. Kallis hinta selittyikin röyhkeällä välistävedolla ja hintakartellilla ja selitykset veroista paljastuivat hölynpölyksi.

Saksalaisessa katukahvilassa kuppi kahvia maksaa kaksi oiroa, mikä Suomen rahassa vastaa kahta euroa. Tähän hintaan tarjoilija käy hakemassa tilauksen pöydästä ja kantaa kupin nenän eteen ja tuo laskun. Itsepalvelukahviloita ei ole ollenkaan. Helsingin keskustan kahviloissa kahvi maksaa 2-3 euroa kuppi, se pitää jonottaa itse tiskiltä ja jonot ovat sietämättömän pitkiä, koska henkilökuntaa ei missään näytä olevan tarpeeksi. Miksi ihmeessä Saksassa saa samaan hintaan tai halvemmalla palvelua kun Suomessa itsepalvelukin tökkii? Syyksi tarjotaan tietenkin korkeita kustannuksia. Saksalaisten palkat ovat kaikkialla muualla paitsi savupiipputeollisuudessa selvästi parempia kuin suomalaisten palkat ja on absurdia ajatellakin, että Münchenin Marienplatzilla vuokrat olisivat jotenkin pilkkahintaisia Esplanadiin verrattuna. Tippiäkään ei Saksassa tarvitse jättää sen kummemmin kuin Suomessakaan ellei halua. Tässäkin tapauksessa rutiinivalheen esilletuominen on vain esimerkki siitä, että jossain on välistävetäjä, joka yrittää pysytellä piilossa keräämässä rahaa.

Harrastusvälineissä tuntuu olevan 30% Suomi-lisä hinnassa. Vakioselitys on korkea kustannustaso ja etäinen sijainti. Tämä selitys menettää uskottavuutensa täysin, kun paljastuu, että keskieurooppalainen verkkokauppa kykenee toimittamaan tuotteen yksittäiskappaleen kotiovelleni 30% halvemmalla kuin yksikään suomalainen kauppa on halukas sitä minulle myymään. Tukkuporras vetää selvästikin välistä, mutta rutiinivalheisiin totutettu väki ei ymmärrä vaatia parempaa.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Äänestää jaloillamme ja lompakollamme. Aina kun joku hintaero selitetään näillä lähempää tarkastelua kestämättömillä vakiovalheilla, kuluttaja tekee viisaasti kiertäessään moisen bisneksen kaukaa. Ylihintaisia itsepalvelupaikkoja kannattaa välttää ja kahvilaa valitessaan seurata vaikkapa Ben Z:n jalanjälkiä paikkaan, jossa palvelu pelaa. Jos Suomessa tavarat maksavat käsittämättömiä määriä, niin niitä ei kannata täältä ostaa. Kestokulutustavara kulkee tänne mistä päin Eurooppaa tahansa muutamassa arkipäivässä.

Mutta niin kauan kuin uskomme nämä välistävetäjien tekaistut selitykset, se tarkoittaa vain sitä, että maksamme pienistä nettopalkoistamme turhanpäiväisiä suojelurahoja erilaisille mafiaportaille. Huijarien elämän tekee helposi se, että höynäytettävä media ja höynäytettävät ihmiset toistavat näitä valheita ja levittävät sanaa heidän puolestaan.

Kaunis kielemme kehittyy alati ja koko ajan otetaan käyttöön uusia sanoja ja joidenkin vanhojen sanojen käyttö ajan kuluessa vähenee tai suorastaan jopa häviää tyystin.

Tämä on tietenkin täysin luonnollista ja itse asiassa suorastaan kielen elinvoimaisena säilymisen välttämätön edellytys. Me nykysuomalaiset puhumme sujuvasti alesta, kännykästä ja jopa globalisaatiosta, vaikka ennen sotia kukaan ei olisi osannut antaa kyseisille sanoille mitään sisältöä. Tosin latinantaitoiset olisivat ehkä ainakin pääpiirteissään ymmärtäneet, mitä globalisaatio voisi tarkoittaa.

Mutta sitten ovat nämä tarpeettomat uudissanat, jotka saavat jokaisen alkeellisemmankin kielitajun omaavan ihmisen näkemään punaista. Työmarkkinoitamme riivaa aivan uusi pulma; meillä nimittäin on ihan hirveän huono kohtaanto. Lähes kaikkien yritysten nokkamiehiä askarruttaa suunnattomasti se, millainen mahtaa lainkaan ollakaan tällä viikolla yhtiön johtavan tuotemerkin tunnettuus. Melkein kaikki huonot asiat sosiaalidemokratiassamme johtuvat maapalloistumisesta, joka varmaankin tarkoittaa jotakuinkin sitä, että kaikki hyvät asiat, kuten kunnolliset kahvilat, työpaikat ja kauniit naiset valuvat aivan yllättäen pyöreäksi muuttuneen planeettaamme pintaa pitkin täältä susirajalta etelään ja meille jää vain korkeat verot, itsepalvelu, kallis ruoka, jolloin kohtalonamme on kohtaanto niiden rumempien naisten kanssa, jotka eivät neekereille kelvanneet.

Joskus näitä uudissanoja keksitään vähän jälkijunassa. Ulkopoliittisesti arveluttava ryssänpelko eli fiinimmin ilmaistuna russofobia on vasta reilusti yli 10 vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ymmärretty muuttaa kansaamme lamauttavaksi turvallisuusvajeeksi.

Osataan Suomessa toisaalta kierrättää vanhojakin sanoja. Usein tämä kierrätys on ihan paikallaan. Savotat ja taksvärkit ovat ihan jokapäiväistä kieltä, vaikka metsureita ei Suomessa enää ole kuin pari tuhatta ja torpparit ovat jo yli 80 vuotta sitten vapautuneet taksvärkeistään ja saaneet tilansa.

Vähemmän onnistunutta kierrätystä edustavat puolestaan ne sanat, jotka varta vasten keksitään hokemiksi johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Alan kirkua, jos kuulen ennen 2006 presidentinvaalia yli sata kertaa viitattavan tasavallan presidenttiin eräänlaisena kansakunnan unilukkarina. Voitte siis odottaa kuulevanne epämääräistä hysteeristä huutoa jossain päin Helsinkiä aivan lähiviikkoina.

Joskus kierrätyksessä mennään metsään oikein urakalla. Edellä mainittua turvallisuusvajettamme paikkaamaan on keksitty Nato-optio. Tästä voi henkilölle, joka tietää sanan "optio" merkityksen, mutta ei ole niin tuttu ulkopoliittisen liturgian kanssa, tulla käsitys, että hallussamme on jonkinlainen arvopaperi tai sopimus, jonka voimme tarpeen tullessa muuttaa Nato-jäsenyydeksi. Tietenkään todellisuudessa ei Natoon enää ole asiaa, jos sitä oikeasti tarvitaan.

Pitäkää huoli henkilöydestänne. Varsinkin te, jotka asutte siellä Väli-Suomessa.

Tohtorille ja hänen kanssakansalaisilleen kuuluvaa valtiovaltaa käyttävä Suomen Eduskunta on hyvää vauhtia säätämässä lakia, jolla merkittävä osa kansastamme saadaan muutettua rikollisiksi, ellei sitten suorastaan taparikollisiksi. Kyseessä on luonnollisesti uusi tekijänoikeuslaki, jonka tarkoituksena on muuttaa lainsäädäntömme yhteensopivaksi EU:n tekijänoikeusdirektiivin kanssa, mutta joka samalla tekee lopun kuluttajien oikeuksista muun muassa musiikki- ja elokuvabisneksessä.

Lainsäätäjiä aktiivisesti lobanneiden tekijänoikeusjärjestöjen kuten Gramexin, Teoston ja ÄKT:n kannalta lain valmistelu on onnistunut yli odotusten. Jos uusi laki tulee voimaan, muuttuu laittomaksi muun muassa musiikin siirto vahvalla teknisellä menetelmällä suojatulta medialta kannettavaan musiikkisoittimeen. Kerrataanpa vielä. Uuden lain mukaan se, että siirtää omistamaltaan DVD-levyltä musiikkia omaan kannettavaan mp3-soittimeensa ja kuuntelee sitä, on rikollinen teko. Rangaistusasteikkoa näille uusrikollisille riittää aina kahden vuoden vankeuteen saakka.

Käsite "vahva tekninen salaus" on määritelty niin löyhästi, että melkeinpä mikä tahansa voidaan luokitella sellaiseksi. Samoin julistetaan laittomaksi myös tiedon levittäminen aiheesta. Jos kerron kaverilleni, miten hän saa siirrettyä jonkun lain mukaan "kopiosuojatun" teoksen kannettavaan soittimeensa, tapahtuu siinäkin rikos. Kun alkuun on päästy, niin samalla vaivalla kielletään myös kirjojen kimppatilaus EU:n yhteismarkkina-alueen ulkopuolelta, amerikkalaisen DVD-soittimen maahantuonti ja hallussapito ja DVD-elokuvien katsominen suomalaisperäisellä Linux-käyttöjärjestelmällä varustetulla tietokoneella. Näitä suomalaisten oikeustajun mukaan täysin laillisia ja jokapäiväisiä tekoja tutkittaessa voidaan käyttää pakkokeinoina esimerkiksi kotietsintöjä, takavarikkoja ja tutkintovankeutta.

Hölmöjen lausuntoautomaattien aateliin astuu kertaheitolla Opetusministeriön Jorma Walden, joka julkisesti ihmettelee teknisten suojausten saamaa huomiota, koska suojattuja levyjä ei hirveästi ole ollut markkinoilla. Kysyä sopii, onko Walden tosiaan noin yksinkertainen vai yrittääkö hän vain puffata kelvotonta lakia jonkin etujärjestön äänitorvena. Voimaan tullessaan uusi laki pitäisi huolen siitä, että tulevaisuudessa suojattuja levyjä on takuulla tarjolla Waldeninkin ihmeteltäväksi.

Toki Eduskunta sai aikaiseksi yhden muutoksen lakiesitykseen. Kiivaan keskustelun jälkeen Eduskunta päätti muuttaa lakia niin, että kirkkojen käyttämä jumalienpalvontamusiikki säilyy vapaana tekijänoikeusmaksuista. Ilmeisesti tämä sinänsä turhanpäiväinen muutos edustaa sitä osaa laista, joka ei täysin ylitä kansanedustajien enemmistön ymmärryskykyä. Toivoa sopii, että Eduskunnan suuri valiokunta päättää avata lain sisällön uuteen käsittelyyn. Vaihtoehtona nähty lausuma, jolla ohjattaisiin lain soveltamista, ei millään riitä tekemään huonosta laista edes siedettävää.

Suomessa presidentti-instituutio on 2. maailmansodan jälkeen elänyt sangen erikoisia vaiheita. Paasikivi valittiin tekemään rauhaa ja normalisoimaan suhteita Neuvostoliittoon. Kekkosen kausi puolestaan on kiistanalaisuudessaan kirvoittanut hyvinkin erilaisia tutkimuksia Juhani Suomen henkilöpalvontaa lähentelevästä kultista aina Hannu Rautkallion esittämään murskakritiikkiin.

Totuus Kekkosesta on jostain välimaastosta. On täysin kiistatonta, että Kekkosen aikana Suomi onnistui varovaisesti läpi viedyssä länteen integroitumisessaan, josta EU-jäsenyys tänä päivänä on osoituksena. Samoin on kiistatonta se, että Kekkonen käytti aivan liiaksi ulkoparlamentaarista valtaa ja pysyi vallassa aivan liian pitkään. Myöskään ns. suomettuminen ei tapahtunut ilman Kekkosen hyväksyntää, vaan suuri osa rähmällään olon retoriikasta on nimenomaan hänen käsialaansa.

Kekkosen jälkeen presidentinvaaleissa on voittanut ehdolla oleva demari ja tämä tuskin tulee lähiaikoina muuttumaan miksikään. Koivisto onnistui yhdessä ensiarvoisen tärkeässä asiassa eli presidentti-instituution normalisoimisessa. Hänen kaudellaan saatiin myös päätökseensä presidentti Paasikiven aloittama suhteiden normalisointi Neuvostoliittoon. Se ei tosin ollut vähääkään Koiviston ansiota; Neuvostoliitto vain sattui katoamaan maailman kartalta.

Joka tapauksessa Koiviston kauden jälkeen presidentti ei enää ollut Jumalasta seuraava vallankäyttäjä eikä hän enää pidellyt kaikkia lankoja kädessään. Tämä oli ensiarvoisen hyvä asia ennen kaikkea sen takia, että hänen seuraajansa Martti Ahtisaari tuli Suomeen kotimaisen politiikan ulkopuolelta eikä hänellä olisi ollut käytännön edellytyksiä toimia missään kovin merkittävässä sisäpoliittisessa roolissa. Ollenkaan vähättelemättä Ahtisaaren ansioita diplomaattina voidaan todeta, että hänen panoksensa presidentti-instituutioon oli sen osoittaminen, että presidentiksi voi todellakin tulla valituksi kuka hyvänsä ja millä meriiteillä hyvänsä.

Ahtisaari jäi yhden kauden presidentiksi, koska Paavo Lipposen ulkoministeriksi nostaman Tarja Halosen syrjäyttäminen demarien presidenttiehdokkaan paikalta ei vuosituhannen vaihteen naisbuumissa tullut kuuloonkaan.

Halonen ei ole presidenttinä saanut aikaiseksi yhtään mitään. Aikaansa hän on viettänyt lähinnä kiertämällä maailmalla erinäköisissä kehitysmaa- ja puuhastelukonferensseissa kiillottamassa omaa naamaansa siinä toivossa, jossain on tarjolla hyväpalkkainen puuhastelujärjestövirka, mikäli toisen kauden jälkeen huvittaa vielä tehdä jotakin. Kotimaassa hän on silloin tällöin nostanut profiiliaan esiintymällä televisiossa jossain kissanristiäisissä pukeutuneena kuin halpahallin mallinukke. Todellinen koko kansan presidentti siis.

Tästä huolimatta Halosen suosio gallupeissa on kaunistelematta samaa luokkaa kuin aikanaan Nicolae Ceausescun kovin kaunistellut tulokset. Näin ollen Halosen lisäys presidentti-instituutiomme on se, että presidentti voi tehdä mitä hyvänsä ja silti häneen ollaan tyytyväisiä ja hän tulee valituksi uudelleen.

Missä ollaan nyt? Presidentti on arkinen instituutio. Presidentiksi voi tulla valituksi kuka hyvänsä (kunhan on demari) ja hän voi toimessaan oikeastaan tehdäkin aivan mitä hyvänsä. Edessä ovat läpihuutovaalit, jossa ehdokkaina ovat voitonvarma Halonen, hiirenharmaa Vanhanen, jotenkin vasemmalla kädellä ja huvikseen mukana oleva Niinistö sekä epämääräinen sakki marginaaliehdokkaita poliittisen spektrin kaikista värisävyistä. Tällä asetelmalla tuskin saadaan aikaiseksi edes mielenkiintoista kampanjaa saati sitten mitään, millä olisi lopputulokseen mitään vaikutusta.

Jos leikitään hetki ajatuksella, että vaalista tulisi jännittävä, se olisi silti ratkennut ennen aikojaan: Halosen paikka toisella kierroksella on itsestäänselvyys. Toisesta paikasta taistelevat Niinistö ja Vanhanen. Vaikka istuvalla pääministerillä on tässä taistelussa jo virkansa puolesta etulyöntiasema, niin kortensa kekoon kantavat myös Kepun valtava jäsenkunta, puoluekoneisto ja lehdistö. Kokoomus leimataan epäröimättä joksikin äärioikeistolaispuolueeksi, ja jos näyttää yhtään siltä, että Niinistöllä olisi mahdollisuuksia, aloittaa "sitoutumaton" valtamedia vasemmalle vinksallaan olevan toimittajakunnan voimin armottoman Niinistön mustamaalauskampanjan. Lopputuloksena toisella kierroksella ovat siis Halonen ja Vanhanen.

Tässä tilanteessa kaupunkilaiset menevät sankoin joukoin Halosen taakse, koska kepuli ei kaupungissa ole koskaan menestynyt eikä menesty jatkossakaan, mikä osoittaa, että ainakin osassa kaupunkilaisista on jäljellä jonkinlaista todellisuudentajua. Loput jäävät kotiin kun demarin ja maalaisliittolaisen välillä ei voi valita edes pienempää pahaa.

Jälleen on se aika vuodesta, jolloin syksy saa, illat pimenevät, ravuista tulee humalaan ja kaupat lakkaavat olemasta auki jokaisena päivänä viikossa. Tohtorismiehenä en yleensä vaivaudu keskittymään maallisiin asioihin kuten kalentereihin ja kauppaan mennään silloin kun tarvitaan ruokaa. Vaan eipä mennäkään.

Kauppojen vapaata aukioloaikaa on vastustettu kolmella perusteella: ensinnäkin se rikkoo perheet, toisekseen sunnuntai on Raamatussa pyhitetty ja kolmanneksi hinnat nousevat taivaisiin. En tiedä, minkä ikäpolven suusta nämä uskonkappaleet on kuultu, mutta tämän päivän työikäisen arkeen näillä ei ole mainittavaa vaikutusta. Uskonasiat eivät määrää kovinkaan monen elämäntapaa ja toisaalta nykyperheissä on totuttu kaikkeen. Perheessä on omia ja puolison lapsia ja yhteisiä, töitä tehdään siellä missä niitä sattuu olemaan silloin kuin niitä on tarjolla ja molemmat harrastavat tahoillaan sitä, mikä kiinnostaa.

Näin kouluja käyneenä ja oppia saaneena miehenä haluaisin pohtia tätä ongelmavyyhtiä vähän pidemmälle. Ensinnäkin: miksi Herralle on iljetys, että yli 400 neliömetrin kaupassa tehdään työtä sunnuntaina kun tuota pienempien kauppojen työstä ei meidän Herramme ole moksiskaan? Keskittyykö Hän vain suuriin linjoihin eikä tutkikaan tekemisiämme tarkasti?

Toinen ikiaikainen kauppojen aukiolon vastustamisen peruste on se, että se muka rikkoo perheet kun vanhemmat ovat toisinaan eri aikaan vapaalla. Tämäkin selitys vaikuttaa tekaistulta ennen kaikkea siksi, että tällä hetkellä perheet tuntuvat menevän kauppojen aukiolosta pilalle vain kaupungeissa. Maaseudulla toimiva Tuurin megamarketti saa olla auki koska hyvänsä ja ihmisten perhe-elämä ei itse kauppiasta lukuunottamatta tunnu tästä kärsivän. Kaupungeissa olisi runsaasti opiskelijoita ja yksinäisiä ihmisiä, jotka voisivat aivan hyvin tehdä töitä nimenomaan viikonloppuna, mutta tämä ei meille jostain syystä käy.

Luulisi, että työttömyyden vaivaamassa maassa ei hyljeksittäisi keinoja, jotka kiistatta lisäävät työvoiman tarvetta. Kun viikkotyöaika pysyy samana ja kauppa lisää aukioloonsa tunteja, se tarkoittaa väkisinkin sitä, että työvoimaa tarvitaan nykyistä enemmän. Ei pidä unohtaa sitäkään, että kukaan ei pakota pistimellä uhaten kauppiaita pitämään kauppojaan auki sunnuntaisin tai öisin. Jos asiakkaita ei riitä, kaupat pysyvät kiinni. Markkinatalous hoitaa asian.

Hintaperustekaan ei tunnu mitenkään erityisen kestävältä kun vertaa elintarvikkeiden hintoja täällä vaikkapa Britanniaan, joka noin pääsääntöisesti on meitä korkeampien kustannusten maa. Arvonlisävero selittää osaltaan, miksi ruoka on siellä meikäläistä halvempaa, mutta se ei selitä koko eroa. Silti sieltä löytyy isojakin kauppoja, jotka ovat aina auki.

Kaupan työntekijät vaikuttavat ammattikunnalta, joka keksii mitä kummallisimpia perusteita menneen maailman etuoikeuksiensa säilyttämiseksi. Demareita lähellä oleva valtamedia puolestaan nielee aina kaikennäköiset nollatutkimukset koukkuineen päivineen tahallaan tai tahatta ja joka kesä ilmaantuu vähintään yksi uutinen, jossa kerrotaan melkein kaikkien ihmisten ja kauppiaiden vastustavan vapaita aukioloja. Jokainen sunnuntaina Stockmannilla käynyt ymmärtää tällaisen uutisen olevan ankka, mutta silti niitä julkaistaan. Kauppiaita haastateltaessa taas saadaan aina murskatulos, jossa 90% heistä vastustaa vapaita aukioloja. Tulos on tietysti ihan oikea, mutta 90% kauppiaista on pikkukauppiaita, joita mitkään rajoitukset eivät nytkään koske. He tietysti vastustavat pontevasti kilpailua sunnuntaikauppamarkkinoilla.

Menneessä maailmassa elämisen seurauksia voi katsoa vaikka pankeista. Pankkitoimihenkilöt ovat onnistuneet säilyttämään muinaiset työaikansa, jotka takaavat sen, että pankit ovat auki vain silloin kun asiakkailla ei ole mahdollisuutta asioida niissä. Lopputuloksena pankit ovat keksineet internetin ja ihmiset hoitavat pankkiasiansa nykyään ilman konttoreita, joten nämä änkyröivät toimihenkilöt on pääasiassa irtisanottu tai passitettu eläkkeelle. Tohtori on jo asioinut maailmalla kaupassa, jossa ei ole kassahenkilökuntaa ollenkaan vaan tämä toimii itsepalveluna parin kyllästyneen näköisen vartiosotilaan katsellessa, ettei tavaraa kärrätä hirveitä määriä maksamatta kassojen ohi. Loput työntekijät olivat jostain muusta palveluyrityksestä mättämässä tavaraa varastoista hyllyihin. Vartiointiliikkeiden duunarien perhe-elämä ei ole tähän mennessä kiinnostanut ketään ja Herran vihakaan ei ole heitä kohdannut, vaikka eivät pyhitäkään lepopäiväkseen juuri sunnuntaita, jota muuten ei Raamatussa mainita kertaakaan.

Taidan tilata pizzan.