Juttelin taannoin oluttuopin ääressä tuttavieni kanssa maailman menosta. Eräs kollega kertoi työpaikastaan ja siellä läpi viedystä "säästöhankkeesta". Siinä oli naurussa pitelemistä. Lopulta huomasimme, että kaikkien työpaikoilla on viimeisen viiden vuoden aikana tehty pähkähulluja asioita säästämisen nimissä.

Kustannustehokkuus tuntuu olevan yrityksissä tällä hetkellä ainut asia, joka merkitsee mitään. Ajatuksessa asioiden tekemisestä tehokkaasti ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta firmat näyttävät valuneen keskitason talousviskaalien komentoon puolivahingossa, ja melkein kaikessa säästämisessä näyttää olevan täysin kateissa kokonaiskuva ja ennen kaikkea työntekijöiden ajan arvo.

Kuulin firmasta, joka rupesi käyttämään työmatkoilla pelkästään SAS:ia perustellen asiaa muutaman kympin säästöillä per lentolippu ja konsernin yhtenäisellä käytännöllä, firma kun on ruotsalaisomisteinen. Nyt sitten suomalaiset myyntimiehet ja asiantuntijat lentävät Euroopan pääkaupunkeihin Kastrupin kautta ja haaskaavat tuntikausia päivässä vaihtokentillä kaljaa litkien. Firman johdolle ajatus oli ilmeisen helppoa myydä näyttämällä suuren yrityksen matkabudjetti ja kertomalla, että nyt tästä viilataan muutama prosentti pois ja säästetään suuria summia. Jos työntekijät ovat firmalle niin turhia, että heitä on aikaa istuttaa tyhjän panttina lentokentillä, heistä pitää irtisanoa puolet ja siirtää heidän tehtävänsä jäljelle jäävälle puolikkaalle, jolla selvästikin on aivan liiaksi luppoaikaa nytkin. Tämä säästää firmalle paljon enemmän.

Toisessa firmassa päätettiin, että työsuhdekännyköiden kulut ovat kerrassaan ryöstäytyneet käsistä ja asiaan on tartuttava rivakoin ottein. Lopputuloksena tehtiin kaikkiin liittymiin esto, joilla estettiin soittaminen maksullisiin palvelunumeroihin. Tästä seurasi hassunkurisia tilanteita muunmuassa aamuisin ennen työmatkalle lähtöä, kun olisi pitänyt tilata taksi, mutta taksikeskukseen ei saanut soittaa. Tohtorin tuttava, yksin elävä henkilö, ei edes voinut soittaa taksia puolisonsa kännykästä vaan oli raahattava matkalaukut taksitolpalle. Tästä käytännöstä sentään luovuttiin ja sallittiin armeliaasti taksin soittaminen. Numerotiedustelu on edelleen kiellettyjen listalla.

Kolmannessa firmassa oli tarjolla työntekijöille ilmainen limsa ja vissy jääkaapissa. Tämä tietysti herätti närää elämäänsä kyllästyneissä pikkuvirkamiehissä ja kustannuksiin vedoten poistettiin tämä etu. Nyt työntekijät käyvät sitten ostamassa limsaa ruokatuntinsa jatkoksi läheisestä supermarketista ja jokainen limsaa juova tekee nyt vartin vähemmän töitä päivässä. Limsa maksaa paljon, mutta niin maksaa tämä aikakin. Asiaa mietittäessä kukaan ei varmastikaan arvioinut kokonaisvaikutuksia firmalle vaan mittasi ainoastaan limsan hintaa.

Vastaavia tarinoita on pilvin pimein, mutta miten tähän on ajauduttu? Syy on yritysten ylimmässä johdossa, johon on pesiytynyt vuosituhannen alussa täysin vääriä ihmisiä kun kasvua hakevat ja uutta luovat johtajat vaihdettiin tympeisiin kirstunvartijoihin. Noin karkeasti työntekijät voidaan jakaa kolmeen kastiin: ohjeita seuraavaan työntekijätasoon, yhdellä alalla uutta luovaan kykenevään keskijohtoon ja ylimpään johtoon, jossa osataan nähdä asioiden kokonaiskuva. Se, että firmassa ylin johto järjestään siunaa kaikkein älyttömimmätkin hallinnon keksimät kiusantekotoimenpiteet säästämisen nimissä vaikka itse asiassa yrityksen kulut kasvavatkin, tarkoittaa sitä, että tämä ylin johto ei enää kykene tähän kokonaiskuvan hahomttamiseen.

Lääke tähän tautiin on sinänsä yksinkertainen. Siirretään takaisin keskijohtoon tai potkitaan kokonaan pois ne johtajat, jotka eivät kykene kokonaiskuvaa hahmottamaan ja jotka eivät pysty paimentamaan komennossaan olevaaa firmaa tekemään oikeita asioita turhanpäiväisen puuhastelun sijaan. Kyllä meiltä vielä löytyy golfmailan varren takaa vähän vanhempia savupiipputeollisuudessa pitkän uran tehneitä ammattijohtajia, jotka näkevät oleellisen ja jotka voisi houkutella toimimaan nykyisille junioreille mentoreina.

Lisäksi kerron kaikille firmojensa tuloksesta huolestuneille vallankumouksellisen vinkin, joka säästämisvimmassa on päässyt ajat sitten unohtumaan: firman tulosta voi parantaa myös lisäämällä myyntiä.

Suomalaisten onnen takaajana toimii yleisillä vaaleilla valittu 200 ihmisen narrigalleria, jota kutsutaan eduskunnaksi. Äänestäminen on erittäin tärkeä kansalaisvelvollisuus, koska liian monen jättäessä äänestämättä, voi Arkadianmäelle nappia painelemaan ja kulukorvauksia nostamaan päästä joku ihan väärä narri sen oikean sijasta. Kovin huolissaan tästä mahdollisuudesta ei kuitenkaan viitsi olla edes yhteiskunnallisiin kysymyksiin vakavasti suhtautuva tohtori.

Sikäli kun eduskunta jatkaa toimintatarmonsa käyttämistä toisarvoisten asioiden vatvomiseen vuosikymmenestä toiseen, voimme olla turvallisin mielin, koska Suomen ja suomalaisten kohtaloon laajemmin vaikuttavat lait sorvataan ministeriöissä ja EU-komissiossa virkamiesten toimesta eduskunnan hyväksyessä ne yleensä mukisematta ja sisältöä ymmärtämättä. Suuren kohun ja julkisuuden puolestaan saavat kansanedustajien sijaistoiminnaksi järjestetyt ns. "omantunnon kysymykset", joiden käsittelyssä edustajat saavat ihan puoluetoimiston luvalla toimia oman päänsä mukaan. Joskus kansanedustajat myös ihan itse keksivät tehdä jostain laista kysymyksen, jossa hallituksen ja opposition rivit hajoavat ja mielipiteitä puolesta ja vastaan kuulee poliittisen spektrin joka sävystä, paitsi kommunisteilta ja vihreiltä, jotka vastustavat kaikkea.

Yhteinen piirre asioille, joista kansanedustajat päättävät itse, on niiden turhanpäiväisyys. Yleensä kyseessä ovat asiat, joista ei lakia tarvittaisi ollenkaan. Niissä tapauksissa, joissa jonkinlainen laki on tarpeen, varsinainen keskustelu käydään lakiesityksen siitä osasta, joka olisi alun perin pitänyt jättää kokonaan lakiesityksestä pois.

O-Kysymysten Herrat

Vuosien varrella tohtorin sieluun on hiipinyt epäilys siitä, että näitä ns. O-kysymyksiä ripotellaan kansanedustajien käsiteltäväksi tasaisin väliajoin, jotta kansanedustajilla on riittävästi puuhaa ja he pääsevät lööppeihin kertomaan mielipiteitään kyseisistä turhanpäiväisyyksistä. O-kysymysten parissa painiskelu pitää kansanedustajien tahmaiset näpit irti asioista, jotka ovat liian vaikeita heidän pikku aivoilleen tai liian tärkeitä heidän päätettäväkseen. Iltapäivälehdet puolestaan lisäävät vettä myllyyn järjestämällä parin päivän välein mielipidekyselyn jostain joutavasta asiasta, jonka eduskunnan pitäisi lähikuukausina tai -vuosina ratkaista. Yliopistojen politiikan ja sosiologian tutkijat pääsevät sitten vuoron perään tulkitsemaan näiden kyselyiden tuloksia tavalla, joka yleensä on ristiriidassa alkeellisimmankin logiikan ja maalaisjärjen kanssa.

Tällaisia O-kysymyksiä ovat viime vuosikymmeninä olleet muiden muassa avioliittolain ja sukunimilain uudistus, naispappeus, kauppojen aukioloajat, kirkolliset arkipyhät ja homoavioliitot. Naispappeudesta toki päätettiin kirkolliskokouksessa, mutta siellä määrävähemmistön keräämisessä epäonnistuneet konservatiivit tietenkin yrittivät vielä kaataa naispappeuden eduskunnassa. Seuraavana O-kysymyksenä on vuorossa lähiaikoina eduskuntaan tuleva laki hedelmöityshoidoista.

Kaikki O-kysymykset eivät suinkaan ole merkityksettömiä sinänsä. Itse asiassa päättäessään niistä oman päänsä mukaan kansanedustajat hyvin usein paljastavat todelliset yksilöllisyyttä, vähemmistöjä sekä toisten mielipiteitä halventavat näkemyksensä. Parisuhdelakia säädettäessä kysymys oli tasa-arvosta, mutta kansanedustajia askarrutti lähinnä se, halutaanko seuraavaksi laillistaa sian kanssa asuminen. No, parisuhdelaki tuli ja samoihin aikoihin alkoi Hesarissa ilmestyä sarjakuva Viivi ja Wagner. Oi aikoja, oi tapoja. Kenellekään ei tullut mieleen, että sian kanssa asumista ei koskaan ennenkään ole kielletty, joten sen sallimiseenkaan ei lakia tarvita. Asuuhan jokaisen ihmismiehenkin sisällä ellei nyt ihan sika niin ainakin pikku porsas.

Helatorstain palauttamista keskelle viikkoa ei tuntunut haluavan oikeastaan kukaan, mutta jostain syystä se kuitenkin päätettiin tehdä. Tokihan on tavallaan loogista, että helatorstai on torstaina eikä lauantaina, kuten tohtorin nuoruusvuosina. Ja onhan se toki Jeesuksellekin helpompaa muistaa juhlia taivaaseenastumistaan alkuperäisen tapahtuman mukaisesti aina 42 päivää sen juhlapäivän jälkeen, jolloin juhlitaan sitä merkkitapahtumaa, jossa roomalaiset naulasivat hänet puuhun. Pienen viiveen tämän vääryyden saattamiseen oikealle tolalle aiheutti presidentti Mauno Koivisto, joka oli huolissaan siitä, että työmarkkinajärjestöt eivät pitäneet koko arkipyhäsekoilusta, koska niihin koskeminen horjutti vuosikymmenien aikana rakennettua laihaa sopua palkallisista vapaapäivistä. Lopulta Koivisto lopulta kuitenkin vahvisti lain, mutta eduskunnan jätettyä lain voimaantulopäivän avoimeksi raapusti siihen itse päivän, jonka mukaisesti arkipyhät palasivat käyttöön vasta hänen virkakautensa päätyttyä.

Kauppojen sunnuntaiaukiolo puolestaan on puhtaasti taloudellinen kysymys. Tiedetään, että kauppojen myynti kasvaa noin 7-9%, jos ne pitävät ovensa auki joka päivä kuusipäiväisen aukiolon sijaan. Tämän kaupan vilkastumisen aiheuttama merkittävä talouskasvu voitaisiin saada aikaan noin viikon lainsäädäntötyöllä, jos se vain koettaisiin tärkeäksi, mutta pääosan keskustelussa tietenkin saa se, onko Jumalan silmissä syntiä se, että yli 400m² kaupat voivat olla auki sunnuntaisin vai pitäisikö raja varmuuden vuoksi asettaa alemmas. Tosin näin ennen joulua ja kesäisin meidän Herramme lienee lomalla, joten silloin isommatkin kaupat voivat vapaasti olla auki ilman, että taivaspaikka on katkolla. Lainsäädännöllisenä dilemmana koko asia on täysin naurettava. Ei ole kerrassaan mitään syytä siihen, että kauppiaita pitäisi lailla kieltää pitämästä liikkeitään auki silloin, kun se kauppiaan mielestä on kannattavaa. Siitä, onko sunnuntaiaukiolo taloudellisesti kannattavaa, saattoivat kiinnostuneet muodostaa käsityksensä vaikkapa käymällä Stockmannilla viime sunnuntaina. Lainsäätäjien ei kuitenkaan ole tarpeellista huolehtia asiasta sen enempää, vaan he voivat huoletta jättää asian markkinoiden itsensä säädeltäväksi. Mikä parasta, kysynnän ja tarjonnan laki toimii mainiosti ilman eduskuntaakin.

Hedelmiä Hedelmällisille

Kun kansanedustajat ovat syksyllä viettäneet pari kuukautta kitisten Fortumin optio-ohjelmista ja esittäneet toinen toistaan idioottimaisempia ja toteuttamiskelvottomampia ehdotuksia, on heille keksittävä loppuvuodeksi jotain muuta riittävän vaaratonta puuhaa. Hallitus onkin tätä silmällä pitäen tuomassa eduskuntaan lähi viikkoina lakiehdotuksen hedelmöityshoidoista. Siinä riittää kansanedustajillamme aihetta julkiseen närkästykseen ja epäoleellisuuksien jauhamiseen muutamaksi kuukaudeksi. Pari vuotta sittenhän koko lakiesitys vedettiin pois eduskunnasta, kun lakivaliokunnan änkyräkristityt alkoivat kirjoitella lakitekstiä uusiksi. Tälläkin kerralla ovat puolueet julistaneet asian omantunnon kysymykseksi, joten puoluekuria höllennetään ja samalla kaikki marginaaliedustajat pääsevät esittämään hölmöyksiään julkisesti.

Kaiken järjen mukaan hedelmöityshoitolain sisällöksi riittäisi se, että varmistettaisiin sukusolujaan hoitoihin luovuttaneiden asema, eli se, ettei luovuttaja voisi missään tilanteessa joutua vasten tahtoaan hoitojen tuloksena syntyvän lapsen elatusvelvolliseksi vanhemmaksi. Samoin lapsen asema suhteessa vanhempiinsa on syytä määritellä. Järkevintä olisi, että pariskunnalle yhteisestä sopimuksesta annetun hoidon tuloksena syntyneen lapsen vanhemmiksi julistettaisiin automaattisesti pariskunnan molemmat puoliskot riippumatta sukusolujen biologisesta alkuperästä. Toisaalta mikäli hoito tehdään yksinäiselle naiselle, niin kyseisestä naisesta tulisi lain mukaan luonnollisesti syntyvän lapsen äiti ja yksinhuoltaja ilman mahdollisuutta, että siittiöitä luovuttanut mies voisi joutua tahtomattaan isäksi.

Eduskunnassa ja hallituksessa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että lapsella on oikeus saada tietoonsa oma biologinen taustansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että sukusoluja ei enää voisi luovuttaa nimettömänä, mikä puolestaan voi johtaa siihen, ettei lahjasiittiöitä ja -munasoluja ole niitä tarvitseville enää riittävästi tarjolla. Tohtorin mielestä tämä lain kohta on turha siksi, että se asettaa aivan tarpeettomasti koeputkilapset ja ns. hetekahumppamenetelmällä syntyneet lapset eri asemaan. Ei ilman hedelmöityshoitoja syntyneellä lapsellakaan ole mitään oikeutta eikä mahdollisuutta selvittää biologisia juuriaan, ellei hänen vanhempansa, käytännössä äitinsä, suostu niitä paljastamaan.

Päähuomion keskustelussa tulee viemään pseudokysymys siitä, pitäisikö hedelmöityshoidot sallia yksinäisille naisille ja lesbopareille. Asiaa tuntemattomalle voisi mielipidetiedusteluista ja änkyräkristittyjen mieskansanedustajien puheista tulla sellainen kuva, että tällä hetkellä moinen lesbouden suosiminen on ankarasti kiellettyä ja että tällaisen oikeuden antaminen lopullisesti toisi päällemme seitsemän katovuotta ja Jahven voimallisen vihan. Tosiasiassahan laki ei tällä hetkellä sano asiasta mitään ja hoitoja antavat lääkäriasemat toimivat asiassa omien eettisten ohjeidensa mukaisesti. Täysin turhaksi tämän keskustelunaiheen tekee se, että mahdollisen kiellon jälkeen lesboparit ja yksinäiset naiset hakisivat hoitonsa esim. Venäjältä ja Virosta. Toisaalta edes Suomessa ei ole tapana enää tällä vuosituhannella syrjiä vähemmistöjä ihan noin avoimesti. Ei ainakaan mikäli vähemmistöön kuuluvilla pääsääntöisesti on valkoinen naama. Oleellinen tulos tämän asian vatvomisesta on se, että lain merkittävin sisältö jää suuremmin käsittelemättä. Jossain toisessa maailmankaikkeudessa oleellista voisi olla myös se, että kansanedustajat tajuaisivat rajata lain niihin kysymyksiin, jotka ovat olleet edes jonkinlainen ongelma niinä vuosikymmeninä, kun hedelmöityshoitoja on annettu ilman asiaa säätelevää lakia. Itse asiassa ongelmia on niin vähän, ettei lain puuttumista ole kovin moni edes huomannut.

Viisasten Kerho

Jos kansanedustajilla olisi edes marginaalisesti järkevä käsitys omasta asemastaan valtiovallan korkeimpina käyttäjinä, soisivat heidän päässään hälytyskellot välittömästi, kun joku asia julistetaan omantunnon kysymykseksi. Omantunnon kysymykset nimittäin ovat sellaisia, että suhde niihin on henkilökohtainen ja jokaisen ihmisen itsensä päätettävä. Ne eivät siis kuulu lakiin ja lain säätäminen sellaisista kysymyksistä on ihmisten aliarvioimista ja erilaisuuden sanktioimista.

Max Jakobson ehdotti kirjassaan seitsemän viisaan miehen ryhmää, jolla olisi valta ratkaista Suomen poliittinen tulevaisuus. Ehdotus oli epädemokraattisuudessaan vertaansa vailla eikä varmaan edes tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Tohtorilla puolestaan on täysin vakavasti otettava ja toteuttamiskelpoinen ehdotus omantunnon kysymysten ratkaisuun. Suomeen olisi perustettava oikeiden mielipiteiden asiantuntijalautakunta, OMA, joka päättäisi virallisen totuuden koskien jokaista omantunnon kysymystä. Kannanotot julkaistaisiin Virallisessa lehdessä kuukausittain ja virallisen kannan vastaisesti toimiville määrättäisiin rangaistukseksi huono omatunto. Tohtorin ehdotus ensimmäisen OMA:n kokoonpanoksi on seuraava: Marco Bjurström, Lenita Airisto, Mattiesko Hytönen, Marika Fingerroos, Panu Rajala, Riitta Väisänen ja Hannu Karpo. Lautakunnan päätöksistä voisi valittaa ... vaikkapa Karpolle.

Viime viikolla havaitsi eräs tietokoneasiantuntija koneelleen ilmestyneen kutsumattoman vieraan. Merkit viittasivat tietokonevirukseen, mutta koska koneen virussuojaus oli kunnossa, koneelle ei oltu asennettu mitään epämääräisiä ohjelmia ja Internetissäkin oli liikuttu varovasti, niin epäselväksi jäi, miten ihmeessä pöpö oli päässyt koneen saastuttamaan. Vaikka ohjelma yrittikin piilottaa itsensä järjestelmään muista viruksista tutuilla keinoilla, onnistuttiin sen toiminta ja ennen kaikkea alkuperä selvittämään.

Tietokoneen saastuttanut ohjelma oli peräisin kansainvälisen mediajätin Sony BMG:n julkaisemalta musiikki-CD:ltä, mikä jo sinänsä oli yllättävää. Todella hätkähdyttävä tieto oli kuitenkin se, että ohjelma oli asentunut koneelle pyytämättä ja yllätyksenä samaan tapaan, kuin eräs telekopiosanoma saapui taannoin suomalaiselle huippupoliitikolle. Tässä tapauksessa käyttäjä oli vain pahaa aavistamatta kuunnellut ostamaansa CD-levyä koneensa romppuasemalla.

Ilmeisesti Sony on siis ottanut käyttöön todella raskaat aseet taistelussa tekijänoikeuksien loukkauksia vastaan. Mutta hetkinen! Tietokoneen toimintaa häiritsevä ja turvallisuusreikiä aiheuttava haittaohjelmahan tarttui kaupasta ostetusta laillisesta suuren levy-yhtiön julkaisemasta levystä eikä mistään piraattikopiosta. Meillehän on vuosia tolkutettu, että piraattiohjelmista voi koneelle tarttua vaikka millaisia viruksia, joten on syytä pysyä tiukasti alkuperäisissä ja laillisissa ohjelmissa. Alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että musiikissa ja elokuvissa totuus on aivan päinvastainen. Internetistä ladattu musiikkitiedosto ei konetta saastuta, kunhan käyttäjä vain varmistuu, että kyseessä todella on musiikkitiedosto. Niinsanottua "laillista musiikkia" myyvät yhtiöt sen sijaan levittävät musiikkinsa ohessa haittaohjelmia, jotka tarttuvat hyväuskoisten kuluttajien tietokoneisiin.

Haittaohjelmien levittäminen on rikos ja niitä tahallaan levittävät ovat rikollisia. Maailmalla tietoverkoissa leviävien virusten tekijöitä on tuomittu vuosikausien vankeusrangaistuksiin ja miljoonien vahingonkorvauksiin, vaikka yleensä tuomiolle joutuneet ovat olleet pelkkiä kakaroita, jotka eivät ole ymmärtäneet tekojensa seurauksia. Mediateollisuudessakin on todellisuudentaju ilmiselvästi hieman hakusessa päätellen siitä härskistä tavasta, jolla teollisuus aliarvioi kuluttajia ja hyökkää säälimättä maksavien asiakkaidensa kimppuun tekijänoikeuksien suojaamista tekosyynä käyttäen. Sonyn pomoille ei varmasti ole epäselvää, etteikö haittaohjelmien levittäminen olisi laitonta. Voimansa tunnossa yhtiö on kuitenkin päättänyt, ettei lain noudattamisella ole niin väliä, kunhan heikkoa suuryhtiötä vain suojellaan pahoilta ja vaarallisilta kuluttajilta. Lisäksi on tietenkin hyödyllistä tietää, kuinka pitkälle he voivat mennä ilman, että saavat kimppuunsa viranomaiset ja päälleen asiakkaittensa vihan.

Maailman levy-yhtiöillä ja elokuvateollisuudella on syy omahyväisyyteensä. Vuosien työllä ja miljoonien eurojen lahjonnalla, anteeksi, tarkoitin tietenkin lobbaamisella, teollisuus on saanut ajetuksi lähes kaikkiin länsimaihin lainsäädäntöä, jonka ensisijaisena tarkoituksena on suojella suuria mediataloja. Varsinaisten taiteilijoiden ja taidetta ostavien kuluttajien oikeuksista ei säädöksissä suuremmin huolta kanneta. Yhdysvaltojen DMCA-lainsäädäntö ja EU:n tekijänoikeusdirektiivi ovat loistoesimerkkejä siitä, miten lobbaus voi onnistua yli odotusten. Tuskin mediateollisuus uskalsi edes toivoa, että kuluttajien oikeuksista huolissaan olevien kansalaisjärjestöjen mielipiteille ei säädöksiä valmisteltaessa annettaisi minkäännäköistä arvoa.

Vuoden 2006 alussa tulee Suomessakin voimaan uusi tekijänoikeuslaki, joka toteuttaa EU:n tekijänoikeusdirektiivin ja menee monessa kohdassa vielä huomattavasti pidemmälle. Kuluttajalla ei enää ole välttämättä oikeutta tehdä itselleen kopiota ostamastaan äänitteestä. Lain erityisiin omituisuuksiin kuuluu se, että tehdessään itselleen kopion omasta äänitteestään, joka on suojattu ns. tehokkaalla teknisellä suojauksella, henkilö syyllistyy rikokseen, jonka maksimirangaistus on sama kuin esimerkiksi seksin ostamisesta alaikäiseltä, oikeuden määräämän lähestymiskiellon rikkomisesta, mellakoinnista ja vakuutuspetoksesta. Saman musiikin oikeudeton lataaminen Internetistä on myös kiellettyä, mutta ei rangaistavaa. Tällainen älyttömyys loukkaa härskisti kansalaisten oikeustajua ja vähentää lain kunnioitusta.

Miten me kuluttajat sitten voisimme saada äänemme kuuluville? Ainakin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin syytää rahaa ylikansallisille mediajäteille, jotka parhaansa mukaan polkevat kuluttajien oikeuksia. Musiikkia voi laillisesti ostaa Internetistä vaikkapa venäläisistä All Of Mp3 ja Mp3 Search -palveluista. Maksu sujuu turvallisesti eikä luottokorttitietojaan tarvitse antaa suoraan musiikkikauppiaille. Hinnatkin ovat kohtuulliset. Ostamansa musiikkia voi kuunnella tietokoneella ja sen saa täysin laillisesti polttaa CD-levylle sekä siirtää kannettavaan musiikkisoittimeen. Mitään epämääräisiä ohjelmia ei tarvitse tietokoneelleen asentaa, jotta ostamaansa musiikkia voisi kuunnella. Samaa ei voi sanoa Applen iTunes -palvelusta tai SanomaWSOY:n pyörittämästä Musiikkilataamosta.

Liiketoiminnallaan venäläiset verkkokaupat keräävät miljoonia, jotka voisivat myös valua suoraan levy-yhtiöiden ja muusikkojen taskuihin, mutta omalla toiminnallaan mediateollisuus tekee parhaansa, ettei näin vain pääsisi käymään. Jos ihme tapahtuisi ja levyfirmat ottaisivat päänsä perseestään ja alkaisivat myydä musiikkia verkossa kuluttajien haluamassa muodossa järkevään hintaan, muuttuisi menetetyn linnakkeen puolustaminen alan uudeksi nousuksi. Lobbaamisen, lahjonnan ja tietokonevirusten rustaamisen sijasta teollisuus voisi keskittyä rahojensa laskemiseen ja tuotteidensa myymiseen.