Suomalaisten onnen takaajana toimii yleisillä vaaleilla valittu 200 ihmisen narrigalleria, jota kutsutaan eduskunnaksi. Äänestäminen on erittäin tärkeä kansalaisvelvollisuus, koska liian monen jättäessä äänestämättä, voi Arkadianmäelle nappia painelemaan ja kulukorvauksia nostamaan päästä joku ihan väärä narri sen oikean sijasta. Kovin huolissaan tästä mahdollisuudesta ei kuitenkaan viitsi olla edes yhteiskunnallisiin kysymyksiin vakavasti suhtautuva tohtori.

Sikäli kun eduskunta jatkaa toimintatarmonsa käyttämistä toisarvoisten asioiden vatvomiseen vuosikymmenestä toiseen, voimme olla turvallisin mielin, koska Suomen ja suomalaisten kohtaloon laajemmin vaikuttavat lait sorvataan ministeriöissä ja EU-komissiossa virkamiesten toimesta eduskunnan hyväksyessä ne yleensä mukisematta ja sisältöä ymmärtämättä. Suuren kohun ja julkisuuden puolestaan saavat kansanedustajien sijaistoiminnaksi järjestetyt ns. "omantunnon kysymykset", joiden käsittelyssä edustajat saavat ihan puoluetoimiston luvalla toimia oman päänsä mukaan. Joskus kansanedustajat myös ihan itse keksivät tehdä jostain laista kysymyksen, jossa hallituksen ja opposition rivit hajoavat ja mielipiteitä puolesta ja vastaan kuulee poliittisen spektrin joka sävystä, paitsi kommunisteilta ja vihreiltä, jotka vastustavat kaikkea.

Yhteinen piirre asioille, joista kansanedustajat päättävät itse, on niiden turhanpäiväisyys. Yleensä kyseessä ovat asiat, joista ei lakia tarvittaisi ollenkaan. Niissä tapauksissa, joissa jonkinlainen laki on tarpeen, varsinainen keskustelu käydään lakiesityksen siitä osasta, joka olisi alun perin pitänyt jättää kokonaan lakiesityksestä pois.

O-Kysymysten Herrat

Vuosien varrella tohtorin sieluun on hiipinyt epäilys siitä, että näitä ns. O-kysymyksiä ripotellaan kansanedustajien käsiteltäväksi tasaisin väliajoin, jotta kansanedustajilla on riittävästi puuhaa ja he pääsevät lööppeihin kertomaan mielipiteitään kyseisistä turhanpäiväisyyksistä. O-kysymysten parissa painiskelu pitää kansanedustajien tahmaiset näpit irti asioista, jotka ovat liian vaikeita heidän pikku aivoilleen tai liian tärkeitä heidän päätettäväkseen. Iltapäivälehdet puolestaan lisäävät vettä myllyyn järjestämällä parin päivän välein mielipidekyselyn jostain joutavasta asiasta, jonka eduskunnan pitäisi lähikuukausina tai -vuosina ratkaista. Yliopistojen politiikan ja sosiologian tutkijat pääsevät sitten vuoron perään tulkitsemaan näiden kyselyiden tuloksia tavalla, joka yleensä on ristiriidassa alkeellisimmankin logiikan ja maalaisjärjen kanssa.

Tällaisia O-kysymyksiä ovat viime vuosikymmeninä olleet muiden muassa avioliittolain ja sukunimilain uudistus, naispappeus, kauppojen aukioloajat, kirkolliset arkipyhät ja homoavioliitot. Naispappeudesta toki päätettiin kirkolliskokouksessa, mutta siellä määrävähemmistön keräämisessä epäonnistuneet konservatiivit tietenkin yrittivät vielä kaataa naispappeuden eduskunnassa. Seuraavana O-kysymyksenä on vuorossa lähiaikoina eduskuntaan tuleva laki hedelmöityshoidoista.

Kaikki O-kysymykset eivät suinkaan ole merkityksettömiä sinänsä. Itse asiassa päättäessään niistä oman päänsä mukaan kansanedustajat hyvin usein paljastavat todelliset yksilöllisyyttä, vähemmistöjä sekä toisten mielipiteitä halventavat näkemyksensä. Parisuhdelakia säädettäessä kysymys oli tasa-arvosta, mutta kansanedustajia askarrutti lähinnä se, halutaanko seuraavaksi laillistaa sian kanssa asuminen. No, parisuhdelaki tuli ja samoihin aikoihin alkoi Hesarissa ilmestyä sarjakuva Viivi ja Wagner. Oi aikoja, oi tapoja. Kenellekään ei tullut mieleen, että sian kanssa asumista ei koskaan ennenkään ole kielletty, joten sen sallimiseenkaan ei lakia tarvita. Asuuhan jokaisen ihmismiehenkin sisällä ellei nyt ihan sika niin ainakin pikku porsas.

Helatorstain palauttamista keskelle viikkoa ei tuntunut haluavan oikeastaan kukaan, mutta jostain syystä se kuitenkin päätettiin tehdä. Tokihan on tavallaan loogista, että helatorstai on torstaina eikä lauantaina, kuten tohtorin nuoruusvuosina. Ja onhan se toki Jeesuksellekin helpompaa muistaa juhlia taivaaseenastumistaan alkuperäisen tapahtuman mukaisesti aina 42 päivää sen juhlapäivän jälkeen, jolloin juhlitaan sitä merkkitapahtumaa, jossa roomalaiset naulasivat hänet puuhun. Pienen viiveen tämän vääryyden saattamiseen oikealle tolalle aiheutti presidentti Mauno Koivisto, joka oli huolissaan siitä, että työmarkkinajärjestöt eivät pitäneet koko arkipyhäsekoilusta, koska niihin koskeminen horjutti vuosikymmenien aikana rakennettua laihaa sopua palkallisista vapaapäivistä. Lopulta Koivisto lopulta kuitenkin vahvisti lain, mutta eduskunnan jätettyä lain voimaantulopäivän avoimeksi raapusti siihen itse päivän, jonka mukaisesti arkipyhät palasivat käyttöön vasta hänen virkakautensa päätyttyä.

Kauppojen sunnuntaiaukiolo puolestaan on puhtaasti taloudellinen kysymys. Tiedetään, että kauppojen myynti kasvaa noin 7-9%, jos ne pitävät ovensa auki joka päivä kuusipäiväisen aukiolon sijaan. Tämän kaupan vilkastumisen aiheuttama merkittävä talouskasvu voitaisiin saada aikaan noin viikon lainsäädäntötyöllä, jos se vain koettaisiin tärkeäksi, mutta pääosan keskustelussa tietenkin saa se, onko Jumalan silmissä syntiä se, että yli 400m² kaupat voivat olla auki sunnuntaisin vai pitäisikö raja varmuuden vuoksi asettaa alemmas. Tosin näin ennen joulua ja kesäisin meidän Herramme lienee lomalla, joten silloin isommatkin kaupat voivat vapaasti olla auki ilman, että taivaspaikka on katkolla. Lainsäädännöllisenä dilemmana koko asia on täysin naurettava. Ei ole kerrassaan mitään syytä siihen, että kauppiaita pitäisi lailla kieltää pitämästä liikkeitään auki silloin, kun se kauppiaan mielestä on kannattavaa. Siitä, onko sunnuntaiaukiolo taloudellisesti kannattavaa, saattoivat kiinnostuneet muodostaa käsityksensä vaikkapa käymällä Stockmannilla viime sunnuntaina. Lainsäätäjien ei kuitenkaan ole tarpeellista huolehtia asiasta sen enempää, vaan he voivat huoletta jättää asian markkinoiden itsensä säädeltäväksi. Mikä parasta, kysynnän ja tarjonnan laki toimii mainiosti ilman eduskuntaakin.

Hedelmiä Hedelmällisille

Kun kansanedustajat ovat syksyllä viettäneet pari kuukautta kitisten Fortumin optio-ohjelmista ja esittäneet toinen toistaan idioottimaisempia ja toteuttamiskelvottomampia ehdotuksia, on heille keksittävä loppuvuodeksi jotain muuta riittävän vaaratonta puuhaa. Hallitus onkin tätä silmällä pitäen tuomassa eduskuntaan lähi viikkoina lakiehdotuksen hedelmöityshoidoista. Siinä riittää kansanedustajillamme aihetta julkiseen närkästykseen ja epäoleellisuuksien jauhamiseen muutamaksi kuukaudeksi. Pari vuotta sittenhän koko lakiesitys vedettiin pois eduskunnasta, kun lakivaliokunnan änkyräkristityt alkoivat kirjoitella lakitekstiä uusiksi. Tälläkin kerralla ovat puolueet julistaneet asian omantunnon kysymykseksi, joten puoluekuria höllennetään ja samalla kaikki marginaaliedustajat pääsevät esittämään hölmöyksiään julkisesti.

Kaiken järjen mukaan hedelmöityshoitolain sisällöksi riittäisi se, että varmistettaisiin sukusolujaan hoitoihin luovuttaneiden asema, eli se, ettei luovuttaja voisi missään tilanteessa joutua vasten tahtoaan hoitojen tuloksena syntyvän lapsen elatusvelvolliseksi vanhemmaksi. Samoin lapsen asema suhteessa vanhempiinsa on syytä määritellä. Järkevintä olisi, että pariskunnalle yhteisestä sopimuksesta annetun hoidon tuloksena syntyneen lapsen vanhemmiksi julistettaisiin automaattisesti pariskunnan molemmat puoliskot riippumatta sukusolujen biologisesta alkuperästä. Toisaalta mikäli hoito tehdään yksinäiselle naiselle, niin kyseisestä naisesta tulisi lain mukaan luonnollisesti syntyvän lapsen äiti ja yksinhuoltaja ilman mahdollisuutta, että siittiöitä luovuttanut mies voisi joutua tahtomattaan isäksi.

Eduskunnassa ja hallituksessa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että lapsella on oikeus saada tietoonsa oma biologinen taustansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että sukusoluja ei enää voisi luovuttaa nimettömänä, mikä puolestaan voi johtaa siihen, ettei lahjasiittiöitä ja -munasoluja ole niitä tarvitseville enää riittävästi tarjolla. Tohtorin mielestä tämä lain kohta on turha siksi, että se asettaa aivan tarpeettomasti koeputkilapset ja ns. hetekahumppamenetelmällä syntyneet lapset eri asemaan. Ei ilman hedelmöityshoitoja syntyneellä lapsellakaan ole mitään oikeutta eikä mahdollisuutta selvittää biologisia juuriaan, ellei hänen vanhempansa, käytännössä äitinsä, suostu niitä paljastamaan.

Päähuomion keskustelussa tulee viemään pseudokysymys siitä, pitäisikö hedelmöityshoidot sallia yksinäisille naisille ja lesbopareille. Asiaa tuntemattomalle voisi mielipidetiedusteluista ja änkyräkristittyjen mieskansanedustajien puheista tulla sellainen kuva, että tällä hetkellä moinen lesbouden suosiminen on ankarasti kiellettyä ja että tällaisen oikeuden antaminen lopullisesti toisi päällemme seitsemän katovuotta ja Jahven voimallisen vihan. Tosiasiassahan laki ei tällä hetkellä sano asiasta mitään ja hoitoja antavat lääkäriasemat toimivat asiassa omien eettisten ohjeidensa mukaisesti. Täysin turhaksi tämän keskustelunaiheen tekee se, että mahdollisen kiellon jälkeen lesboparit ja yksinäiset naiset hakisivat hoitonsa esim. Venäjältä ja Virosta. Toisaalta edes Suomessa ei ole tapana enää tällä vuosituhannella syrjiä vähemmistöjä ihan noin avoimesti. Ei ainakaan mikäli vähemmistöön kuuluvilla pääsääntöisesti on valkoinen naama. Oleellinen tulos tämän asian vatvomisesta on se, että lain merkittävin sisältö jää suuremmin käsittelemättä. Jossain toisessa maailmankaikkeudessa oleellista voisi olla myös se, että kansanedustajat tajuaisivat rajata lain niihin kysymyksiin, jotka ovat olleet edes jonkinlainen ongelma niinä vuosikymmeninä, kun hedelmöityshoitoja on annettu ilman asiaa säätelevää lakia. Itse asiassa ongelmia on niin vähän, ettei lain puuttumista ole kovin moni edes huomannut.

Viisasten Kerho

Jos kansanedustajilla olisi edes marginaalisesti järkevä käsitys omasta asemastaan valtiovallan korkeimpina käyttäjinä, soisivat heidän päässään hälytyskellot välittömästi, kun joku asia julistetaan omantunnon kysymykseksi. Omantunnon kysymykset nimittäin ovat sellaisia, että suhde niihin on henkilökohtainen ja jokaisen ihmisen itsensä päätettävä. Ne eivät siis kuulu lakiin ja lain säätäminen sellaisista kysymyksistä on ihmisten aliarvioimista ja erilaisuuden sanktioimista.

Max Jakobson ehdotti kirjassaan seitsemän viisaan miehen ryhmää, jolla olisi valta ratkaista Suomen poliittinen tulevaisuus. Ehdotus oli epädemokraattisuudessaan vertaansa vailla eikä varmaan edes tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Tohtorilla puolestaan on täysin vakavasti otettava ja toteuttamiskelpoinen ehdotus omantunnon kysymysten ratkaisuun. Suomeen olisi perustettava oikeiden mielipiteiden asiantuntijalautakunta, OMA, joka päättäisi virallisen totuuden koskien jokaista omantunnon kysymystä. Kannanotot julkaistaisiin Virallisessa lehdessä kuukausittain ja virallisen kannan vastaisesti toimiville määrättäisiin rangaistukseksi huono omatunto. Tohtorin ehdotus ensimmäisen OMA:n kokoonpanoksi on seuraava: Marco Bjurström, Lenita Airisto, Mattiesko Hytönen, Marika Fingerroos, Panu Rajala, Riitta Väisänen ja Hannu Karpo. Lautakunnan päätöksistä voisi valittaa ... vaikkapa Karpolle.