Viime viikolla tulikin jo mainittua siitä, että eduskunta lähti puoleksitoista kuukaudeksi tasaamaan hengitystään vuoden 2005 kiireisen lainsäädäntövuoden jälkeen. Kiireinen se tosiaan on ollut, mutta mitä valtiovalta oikeastaan on saanut lainsäädännön alalla aikaiseksi kuluvana vuonna? Kovin montaa ei yllättäne, että mitään hyödyllistä ei ole saatu säädettyä, mutta onneksi sentään kansalaisten perusoikeuksia on onnistuttu kaventamaan ja rahaa kaatamaan turhuuteen niin kansallisella kuin EU:n tasollakin.

Valmiiksi saatua lainsäädäntöä edustaa kahden päivän kuluttua voimaan astuva uusi tekijänoikeuslaki. Laki juntattiin läpi Gramexin ja muiden vastaavien mafiaorganisaatioiden sekä heidän edusmiehinään toimineiden virkamiesten painostuksen säestämänä opetusministerin vakuuttaessa kansalle, että lain väitetyt ongelmat ovat tarkoitushakuisen masinoinnin tulosta ja että mitään ongelmia ei oikeasti ole ja vaikka olisikin, niin huono laki on parempi kuin ei lakia ollenkaan. Näin kansanedustajina tunnetut vätykset loivat kertaheitolla epämääräisen kriteeristön, jolla melkein ketä tahansa voi väittää rikolliseksi. Kun jotkut lain ongelmakohdat ponnahtivat esiin jo parin viikon päästä lain hyväksymisestä, ei opetusministeri enää katsonut tarpeelliseksi puuttua keskusteluun.

Tohtori oli iloinen kuullessaan, että lakiin alettiin heti suunnitella korjauksia. Mutta voi pettymysten pettymys, eihän korjauksia tietenkään suunnitella kuluttajan oikeuksiin eikä epäselviin kriteereihin, vaan lakiin aletaan sorvata lisää tulkinnanvaraista kansalaisten oikeustajua loukaavaa höttöä, joka on omiaan murentamaan sitä vähääkin arvostusta, jota lakia kohtaan kansan keskuudessa tunnetaan.

EU:ssa puolestaan lyötiin lukkoon raamit orwellmaiselle poliisivaltiolle, jossa kansalaisilla ei ole enää oikeutta yksityisyyteen. Tietoliikenneoperaattoreiden tiedontallennusvelvoitteita säätelevä direktiivi on laki, joka sai monen muun typeryyden ohella ellei suorastaan alkunsa niin ainakin hyvän tekosyyn vuoden 2001 terrori-iskuista USA:ssa. USA:ssa tapahtumien seurauksena pikavauhtia säädetyt kansalaisvapauksia kaventavat lait on pikku hiljaa vanhenemassa, niistä keskustellaan avoimesti eikä niitä läheskään kaikkia uusita, koska niiden on havaittu rajoittavan kansalaisten oikeuksia liiaksi. Hieman hidasliikkeisempi EU puolestaan on saanut omat "pikavauhtia" väsätyt pykälänsä kasaan vasta nyt ja toisin kuin USA:ssa, täällä direktiivit ovat yhtä lujassa kuin proverbiaalinen paska kuuluisan Junttilan tuvan seinässä.

Näissä EU:n "data retention" -laeissa tohtoria mietityttää muutama asia. Ensinnäkin on kummallista, miten Saksa on suostunut mukaan moiseen pelleilyyn, vaikka heidän pitäisi jo historiansakin vuoksi ymmärtää, ettei moista kyttäysvaltaa saa antaa viranomaisille, ja että heille tulee mielettömiä vaikeuksia sovittaa uudet määräykset voimassa olevaan erittäin tiukkaan kansalaisten yksityisyyttä suojaavaan lainsäädäntöönsä. Toinen ihmetyksen aihe on siinä, ettei ihmisjärjellä voi ymmärtää, miten EU:sta on tullut sellainen lainsäätäjä, jossa muutaman vuoden budjettikehys on asia, josta ollaan valmis tappelemaan verissä päin ja josta on aina päätettävä yksimielisesti, mutta kansalaisvapaudet ovat asia, joita voidaan unionin laajuisesti rajoittaa tuosta vain enemmistöpäätöksellä ilman sen kummempaa hälyä ja vieläpä pysyvästi. Suomeahan edellä mainittu ei oikeastaan koske, sillä hallituksemme toki käyttäytyi budjettiasiassakin tavalla, joka on luonteenomainen lähinnä teuraaksi vietävälle lampaalle. Kolmanneksi kuka tahansa asiasta mitään tietävä tajuaa, ettei mokomista laeista ole minkäänlaista hyötyä terroristien nappaamisessa, vaan ne on tietenkin suunnattu pelkästään legitimoimaan tavallisten rivikansalaisten alati lisääntyvä valvonta. Neljänneksi nämä systeemit eivät tule ikinä toimimaan, mutta rahaa niihin kyllä saadaan upotettua miljardeja ja taas miljardeja euroja.

Onneksi Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus (TTVK), jonka nimestä voisi kuvitella kyseessä olevan jonkinlainen valtion organisaatio, riensi jo kertomaan, mikä heidän mielestään teletunnistetietojen tallennusvelvollisuudessa on oleellista. TTVK:n mielestä oleellista on se, että tekijänoikeuslain rikkominen on heidän mielestään niin katala ja rankka rikos, että niiden selvittelemisen takia heille pitäisi antaa pääsy teletunnistetietoihin. Tekijänoikeuslakia sorvattaessa heidän lobbaamisensa ainakin onnistui sen verran yli odotusten, että voi vain pelolla odottaa, miten lainsäätäjät tähän entisiäkin härskimpään ideaan suhtautuvat. Ai niin, mikä se TTVK sitten on ellei valtion virasto? No se on tietenkin Gramexin, ÄKT:n, Teoston ja muutaman muun mafiaveljen perustama edunvalvontaorganisaatio. Kuva julkisen vallan toimijana on tietenkin tarkoituksella luotu ihmisten hämäämiseksi.

Aina ahkerassa oikeusministeriössämme on saatu lähes valmiiksi seksin ostamisen kriminalisointiin tähtäävä lainsäädäntö. Joitain on hiukan ruvennut arveluttamaan se, että samalla tulisi aikankin nimellisesti kielletyksi melkein mikä tahansa ns. sukupuolinussintaan tähtäävä riiustelu. Ohessa kielletyksi tulisi pornofilmien tekeminen ja muutama muukin edelleen täysin laillisena pidetty elinkeino. Ei ole myöskään ihan järkeenkäypää, että seksin ostamiseen yllyttäminen eli prostituutio on tarkoitus säilyttää laillisena. Toivottavasti tämäkin hölmöys löytää tiensä paperikoriin, jonne se oikeasti kuuluu.

Yksi yhä kesken oleva projekti, joka on kuumentanut erityisesti ns. jeesushullujen lainsäätäjien mieliä, on parikymmentä vuotta valmisteltu laki hedelmöityshoidoista. Siinäkin on malliesimerkki laista, jota ei oikeastaan tarvita, mutta kun sitä kaikesta huolimatta aletaan säätää, niin harvojen marginaalisen tärkeiden lainkohtien sijasta keskustelu pyörii pelkästään lesboparien ja sinkkunaisten ympärillä. Tämäkin hupsutus voitaisiin loppusijoittaa seksin oston kieltolain seuraksi roskikseen eikä suinkaan osaksi Suomen asetuskokoelmaa.

Loppuvuonna eduskuntamme ryhdistäytyi. Käsiteltäväksi tuli laki EU:n kriisinhallintajoukoista ja eduskunnan perustuslakivaliokunta, jonka tehtävänä maassamme on varmistaa, että lainsäädäntö on sopusoinnussa voimassa olevan perustuslain kanssa, tuli työssään siihen tulokseen, että EU-joukkoihin osallistuminen on muiden EU-asioiden tapaan hallituksen eikä tasavallan presidentin päätettävä asia. Ensi vuoden alun presidentinvaalit olivat kuitenkin kuumentaneet voitonvarman presidentin ja taisteluhenkisen pääministerin tunteita sen verran, että tällainen omapäisyys ei käynyt alkuunkaan päinsä, vaan esitys vedettiin pois ja pikavauhtia alettiin koplata kasaan vasta muutaman vuoden ikäiseen perustuslakiin muutosta, jolla presidentin valta asevoimiin nähden sementoidaan. Tämän muutoksen taakse pullikoivat kansanedustajat puolestaan kiristettiin pikavauhtia, vaikkei sitä ihan vielä ole valmiiksi saatukaan.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2005 tulokset ovat jossain välttävän, surullisen ja naurettavan rajaaman avaruuden keskellä. Olisi piristävää, jos voisi rehellisesti sanoa, että ensi vuodesta tulee varmasti parempi, koska pohjalta on helppo ponnistaa.

Helsingin Sanomat on tutkituttanut Suomen Gallupilla pääkaupunkiseudulla (suomeksi Helsingin seudulla) asuvien kokemuksia verojen ja niillä saatujen palveluiden suhteesta. Tämä käänteentekevä tutkimus löysi kerrassaan ennenkuulumatonta uutta tietoa: selvästi tyytyväisimpiä verorahoillaan saamiinsa palveluihin ovat opiskelijat ja vanhempien luona asuvat nuoret. Kuulitte oikein. Nyt on oikein tutkittua tietoa siitä, että parhaan vastineen verorahoilleen kokevat saavansa ne, jotka maksavat veroja vähiten tai ei ollenkaan.

Paljonkohan Suomen Gallup nettosi tästä tutkimuksesta? Tohtori olisi voinut päätyä samaan tulokseen puoleen hintaan. Kaupanpäällisiksi olisin voinut toimittaa muitakin mullistavia tuloksia, vaikkapa sen, että päivähoitoon tyytyväisimpiä ovat eläkeläiset ja vanhustenhoitoon nuoret aikuiset.

Joulu on taas, joulu on taas... Eduskunnassa joulu on tosin ollut jo muutaman päivän ja jatkuu helmikuun alkuun, mutta se on täysin ymmärrettävää. Kansanedustaja tarvitsee toki runsaasti aikaa toipumiseen, sillä harvassa työpaikassa työkaverit ovat tuon suuruusluokan tylsimyksiä.

SDP:n eduskuntaryhmä antoi seitsemälle varallisuusveroasiassa ruodusta livenneelle kansanedustajalle joululahjaksi vavisuttavan rangaistuksen. Eduskuntaryhmä päätti ratkaista näitä veneen keikuttajia lausumalla, mikä on varmaan omiaan palauttamaan kurin ja järjestyksen kapinallisten mieliin.

Kyseessä on SDP:n puolelta puhdas propagandatemppu. Paljon tuon selkeämmin ei olisi voinut ilmaista hyväksymistä hallitusohjelmaa vastaan äänestäneiden linjavalinnalle. Jotenkin on näyttänyt viime aikoina siltä, että vanha viisaus "Kepu pettää aina" onkin tänä päivänä syytä kirjoittaa muotoon "demarit pettävät aina". Tämän hallituksen sietämättömimmät iltalypsyt ja sovituista asioista repeämiset ovat tulleet nimenomaan demareilta, kepulit ovat ainakin toistaiseksi onnistuneet piilottamaan katalan perusluonteensa varsin hyvin.

SDP:n eduskuntaryhmä voisi miettiä, miksi hallitusohjelmia oikein tehdään. Niitä ei tehdä tyhjän päiten vaan siksi, että jo etukäteen sovitaan hallituskauden kompromissit ja lehmänkaupat. Kummatkin antavat periksi jostakin ja kahden asian yhteistulos on sitten molempia osapuolia tyydyttävä. Nyt vaikuttaa siltä, että demarit haluavat toimia täsmälleen kuten ruotsalaiset bisneselämässä: ensin sovitaan asiat siten, että molemmat antavat vähän periksi, mutta sitten kun pitäisi toimia sovitusti, halutaankin repiä auki se puoli, josta itse joustettiin, mutta ei sitä toista, jossa itse saatiin oma tahto läpi. Tai sitten vain unohdetaan noudattaa omaa puolta sopimuksesta.

Puoluekuria voidaan pitää epädemokraattisena, mitä se kaukaa katsoen tietysti onkin. Mutta jos jokainen kansanedustaja saisi sooloilla kaikissa asioissa oman päänsä mukaan, lopputulos olisi hölmö. Jos ei olisi mitään sovittuja kehyksiä vaan jokainen kansanedustaja saisi vipeltää minkä kerkiää ja tuoda käsittelyyn kaikennäköisiä ehdotuksia, Eduskunta hyväksyisi vain mukavia asioita. Ikävät eivät menisi läpi ikinä.

Sallikaa tohtorin havainnollistaa esimerkillä ryhmäkurittoman ja hallitusohjelmattoman Eduskunnan yhden päivän ohjelmaa. Ensin otetaan käsittelyyn kansanedustaja Tennilän aloite siitä, että eläkkeet on tuplattava. Kukaan ei tietenkään halua olla eläkeläisten vihollinen, joten hanke hyväksytään murskaenemmistöllä. Seuraavaksi listalla on edustaja Alhon ehdotus työttömyysturvan viisinkertaistamisesta. Työttömilläkin on aina paljon ystäviä, joten hanke menee läpi. Seuraavaksi edustaja Vapaavuori vaatii tuloverojen alentamista ja ehdotus hyväksytään sekin niukasti vasemmiston vastustuksesta huolimatta. Eduskunta on siis päivässä onnistunut tekemään valtiontalouteen miljardien eurojen loven ottamatta mitenkään kantaa siihen, mistä nämä rahat otetaan. Jos olisin tällaisen maailman Raimo Sailas, ottaisin loparit ensitöikseni.

Lopuksi tohtori haluaa toimittaa kaikille sosialidemokratian vastustajille riemullista joulujuhlaa.

Suomi sai vastikään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta langettavan tuomion ns. Niko-jutussa. Jutussa kyse oli siitä, että mainitun Nikon isää epäiltiin täysin perusteetta insestistä. Poika otettiin huostaan ja byrokratialla kesti kolme ja puoli vuotta tulla käräjä- ja hovioikeudessa siihen tulokseen, että mitään rikosta ei ole tapahtunut. Lopulta kolmen ja puolen vuoden kuluttua lapsi palautettiin täysin syyttömille vanhemmilleen. Ihmisoikeustuomioistuin pitää kolmen ja puolen vuoden käsittelyaikaa kohtuuttomana, niin pitää tohtorikin.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja lapsiin kohdistuva väkivalta ovat erittäin vakavia asioita ja on hyvä, että viranomaisilla on mahdollisuus puuttua perusteltuihin epäilyihin nopeasti. Näin tehtyään virkakoneiston on pikaisesti selvitettävä, onko epäilyissä perää. Lasten oikeuksien kannalta ennen toimenpiteisiin ryhtymistä ei ole mahdollista selvittää asiaa kovinkaan huolellisesti, mutta vanhempien, ja perimmältään myös lasten, oikeuksien kannalta on välttämätöntä, että perättömät ilmiannot, joita varsinkin avioerotapauksissa mielellään käytetään hyväksi huoltajuudesta taistellessa, käsitellään puolueettomasti ja nopeasti.

Sen lisäksi, että tällaisten asioiden käsittely kestää toivottoman kauan, ongelmana on sosiaaliviranomaisten nuiva suhtautuminen miehiin. Naisten kertomukset pahoinpitelyistä uppoavat aivan liian moneen näistä asioista etulinjassa päättämässä olevaan virkanaiseen täydestä ja keskellä avioeroa oleva häikäilemätön nainen saa näppärästi koko virkamieskunnan ajamaan omaa asiaansa huoltajuusoikeudenkäynnissä. On myös kuultu tapauksista, joissa puolueelliset sosiaalityöntekijät ovat kertoneet naiselle, miten hänen tulee toimia, jotta huoltajuuskiistat mahdollisimman varmasti kääntyisivät hänen edukseen. Käytännössä kyseessä ei ole ollut mikään viaton neuvontapalvelu, vaan suoranaiseen valheeseen yllyttäminen.

Jos huoltajuusoikeudenkäynti ei tuota haluttua tulosta, voi aina polkaista esiin insesti- tai väkivaltasyytöksen, jolloin avulias virkavalta käy hakemassa lapset pois isältään ja vie ne äidille. Kun sitten tämän uuden ilmiannon käsittely kestää muutaman vuoden, syyttömäksi toteamisesta ei ole enää kauheasti iloa isälle, joka ei ole tavannut lapsiaan kertaakaan muutamaan vuoteen. Tämän jälkeen äiti voi vielä hakea oikeudesta huoltajuutta itselleen, koska on lasten edun mukaista pitää heidät siinä kodissa, jossa he ovat viime vuodet olleet. Näin oikeusjärjestelmä saadaan siunaamaan perättömät ilmiannot ja viranomaisten mielivalta ja vätystely.

Oikeusvaltiossa ei tällaiselle mielivallalle pitäisi olla tilaa. Vaikka tällaiset jutut julkisuuteen tullessaan toki edustavatkin selvää vähemmistöä, niiden olemassaolo kielii silti oikeasta ongelmasta, joka olisi helposti ratkaistavissa tutkimalla väitteet lapsiin kohdistuvasta väkivallasta nopeammin ja ammattitaitoisemmin kuin nyt. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toimi aivan oikein näpäyttäessään Suomea asiasta.

Tohtori kuitenkin epäilee, ettei asialle tehdä mitään. Lisäksi koska ongelma ei koske naisia, naistoimittajien kansoittama mediakaan ei jaksa asiasta pahemmin mekkaloida. Ja jos joku ehdottaa, että perättömiin ilmiantoihin huoltajuuskiistoissa sortuneen vanhemman kyky toimia kasvattajana asetettaisiin vakavasti kyseenalaiseksi, saa moisen ehdotuksen tekijä huomata olevansa insestin ja perheväkivallan kannattaja.

Liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen haluaa siirtää Suomen arvoiseensa seuraan Valko-Venäjän, Pohjois-Korean, Kuuban, Vietnamin ja Kiinan kanssa maaksi, jossa valtio sensuroi internetiä. USA.ssa, tuossa aikanaan yksilönvapauksien eturintamassa taistelleessa maassa, on vähin äänin hyväksytty pitkä lista lakeja, jotka rajoittavat kansalaisvapauksia ja yksilön oikeuksia yhteiskuntaa vastaan siinä tapauksessa, että torjutaan terrorismia. Koska terrorismilla pelottelu ei oikein suomalaisiin pure on hatusta tarvinnut repiä kontrollin lisäämiselle joku muu tekosyy. Niinpä Huovisen ristiretken nimellisenä motiivina on yllätyksettömästi lapsiporno.

On jokseenkin käsittämätöntä, että kansa hyväksyy terrorismin ja lapsipornon tapaiset yleisselitykset lähes ilman kritiikkiä. Tiedonkulun vapaus ja yksilön oikeudet ovat arvoja, jotka on saavutettu pitkän taistelun kautta, eikä niitä hankittaessa ole vältytty verenvuodatukseltakaan. Nyt kaikista näistä vapauksista ollaan valmiita luopumaan jonkun epämääräisen orwellilaisen vihollisen edessä, eikä kukaan hiisku asiasta sanaakaan.

Ne muutamat, jotka ovat heränneet puolustamaan vaivalla hankittuja oikeuksiamme, leimataan surutta terrorismin suosijoiksi ja pedofiileiksi; kertakaikkiaan yhteiskunnalle vaarallisiksi henkilöiksi. He joutuvat puolustautumaan henkilökohtaisia hyökkäyksiä vastaan, vaikka yrittävätkin ainoastaan herätellä keskustelua näistä yksilönvapauksien kaventamishankkeista. Eikö yleisperiaatteen kuitenkin pitäisi olla se, että muutoksia haluava perustelee ehdotuksensa niin, että sen hyvyys ja erinomaisuus tulee selväksi, eikä niin, että muutoksiin kriittisesti suhtautuvat avaavat suunsa vain maineensa menettämisen uhalla.

Suomessa kohina lapsipornon ympärillä on saanut aivan naurettavia mittasuhteita. Tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, että pedofiilit, lapsipornon tuottajat ja levittäjät sekä muut vastenmieliset lasten hyväksikäyttäjät pannaan rosvoina vankilaan, mutta miksi ihmeessä asia on meillä jatkuvasti otsikoissa? Ei kulu viikkoa ettei joku laajalevikkinen sanomalehti tai TV jossain muodossa puhu asiasta ja haastattele poliitikkoja ja vaadi toimenpiteitä. Tulee melkein mieleen, että siitä puhe, mistä puute. Tässä tilanteessa poliittisella koneistolla ei tunnu olevan munaa sanoa "älkää nyt viitsikö", koska samainen lehdistö leimaa heidät välittömästi lapsipornon kannattajiksi. Tohtorin mielestä nykyisessä lainsäädännössä ei ole erityisemmin mitään korjaamisen tarvetta. Jostain syystä muun maailman tiedotusvälineissä lapsipornosta ei puhuta joitain isoja ratsioita lukuunottamatta mitään. Suomessa siitä puhutaan jatkuvasti ja tästä saa sellaisen kuvan, että rikos rehottaa valtoimenaan ja että tarvitaan yhä vain järeämpiä aseita tämän ongelman kitkemiseksi. Suomessa on varmasti pedofiilejä ja lapsipornon käyttäjiä, kenties tuottajiakin, mutta ei heitä ole sen enempää kuin 10 tai 20 vuotta sittenkään, jolloin lapsipornosta ei puhuttu oikeastaan mitään.

Maailmalla terrorismi on jatkuvasti esillä ja sen varjolla vaaditaan järeämpiä keinoja ja lisää valtaa ja valtuuksia viranomaisille. Poliisivaltioon siirtyminen ja yksilönoikeuksien kaventaminen ei torju terrorismia alkuunkaan, vaan terrorismia torjutaan aivan muilla keinoilla. Varteenotettava keino on esimerkiksi se, että ihmisille annetaan sen verran positiivista sisältöä elämään, ettei itsensä räjäyttäminen enää tunnukaan kovin mukavalta vaihtoehdolta. Tällaisia toimia ehdottamalla ei kuitenkaan saa kahmittua valtaa eikä kerättyä poliittisia irtopisteitä, joten keino ei ole suuressakaan suosiossa.

Kun terrorismin ja lapsipornon varjolla annetaan virkavallalle lupa urkkia ihmisten tietoliikennettä, tehdä salaisia kotietsintöjä ja pidättää ihmisiä epämääräiseksi ajaksi puhtaan epäilyn varjolla, rosvot lakkaavat piilottamasta pommin aineksia ja lapsipornoa kotiinsa ja salaavat viestiliikenteensä niin, ettei sen urkkimisesta ole hyötyä kenellekään. Yksikään terroristi tai lapsipornon levittäjä ei tietenkään jää kiinni, mutta onneksi sentään poliisin haaviin jää edes iso joukko tavallisia kansalaisia, jotka ovatkin yhtäkkiä muuttuneet yhteiskunnan hylkytavaraksi ja pikkurikollisiksi. Samalla miljardit veroeurot, jotka käytetään valvontainfrastruktuurin rakentamiseen, eivät lisää kansalaisten turvallisuutta käytännössä ollenkaan.

Virkamiehille annetaan myös mahdollisuus kerätä käytännössä mitä hyvänsä aineistoa poliitikoista ja käyttää sitten tätä materiaalia heidän kiristämiseensä. Kaukaa haettuako? Ei toki. J. Edgar Hoover, edesmennyt FBI-pomo, käytti tätä keinoa paljonkin sodanjälkeisessä USA:ssa. Esikuvana Hooverilla oli vähemmän demokraattinen poliisipäällikkö Reinhard Heydrich, joka natsi-Saksassa piti kunnia-asianaan tietää jotain raskauttavaa jokaisesta kansalaisesta.

Jokainen on rikollinen kun tarpeeksi pengotaan. Jos virkavalta saa tehdä tämän penkomisen automaattiseksi, olemme jokainen tuota pikaa sakkovankilassa tai ainakin elämme jatkuvasti tietoisina siitä, että saamme olla rauhassa vain virkavallan armosta. Tähän suuntaan yhteiskuntamme lipsuu koko ajan hyvää tarkoittavien hölmöjen torjuessa marginaalisia ongelmia järeillä aseilla. Tätäkö oikeasti haluat?

Ranskan viimeaikainen mellakointi sai tohtorin miettimään Suomen ulkomaalaispolitiikkaa tai pikemminkin sen puutetta. Aina kun joku rohkenee kysyä tai kyseenalaistaa jotain nykymenosta, keskustelu asiasta muuttuu oitis epä-älylliseksi iskulauseiden huutamiseksi ja eniten muutoksia toivovat leimataan suoralta kädeltä rasisteiksi.

Suomen ulkomaalaiskeskustelua leimaa jatkuva keskustelun kääntyminen pakolaisiin. Tässä kuitenkin sekoitetaan puurot ja vellit: ulkomaalaispolitiikka puhuu siirtolaisista kun taas pakolaispolitiikka keskittyy enemmänkin väliaikaisen hätäavun antamiseen ja kansainvälisten sopimusten velvoitteiden täyttämiseen.

Turvapaikanhakijoiden "katoaminen" vastaanottokeskuksista kielii siitä, että jotkut ihmiset käyttävät pakolaissopimuksia väärin ja yrittävät käyttää sitä maahanpääsyyn siirtolaistarkoituksessa, joko meille tai useammin muualle. Suuret hylkäävät turvapaikkapäätökset kielivät samasta asiasta. Kun minkäännäköistä johdonmukaista ulkomaalaispolitiikkaa ei tunnu olevan, on ymmärrettävää, että kansa sekoittaa pakolaiset ja siirtolaiset.

Meidän pitää ymmärtää, että kotimaastaan johonkin muualle lähteviä ulkomaalaisia on kahta sorttia: eri alojen asiantuntijoita, joista kaikki maat kilpailevat sekä vähän koulutettua väkeä, joita on turhaa ottaa tänne omien kouluttamattomiemme jatkoksi. Jos ovea raotetaan yleisesti vähän, raosta ei tule yhtään tuollaista tavoiteltua siirtolaista, pelkästään niitä, joita emme halua. Näin ollen tiukka seula on perusteltua ja vain hulluimmat ja elämästä vieraantuneimmat kansalaisjärjestöt kannattavat rajojen avaamista.

Haluttuja siirtolaisia pitäisi sen sijaan kohdella silkkihansikkain eikä alistaa heitä jatkuvalle ulkomaalaisviraston simputukselle. Ainakin muutama vuosi sitten ulkomaalainen joutui uusimaan oleskelulupansa vuoden tai kahden välein. Käsittely kesti pari kuukautta ja täksi ajaksi piti jättää passi johonkin virastoon. Nokialla oli sangen hankalaa tehdä kansainvälistä uraa ilman passia. En tiedä onko järjestelmä tuosta viisaammaksi muuttunut, mutta rohkenen epäillä.

Jotain oireellista on siinäkin, että ulkomaalaislaissamme on pykälä, joka mahdollistaa nopean kansalaisuushakemuskäsittelyn siinä tapauksessa, että hakija on menestynyt urheilija. Hienoa. Tosi hienoa. Sen sijaan, että tänne houkuteltaisiin uutta luovia ja työllistäviä guruja otamme tänne jotain sirkuspellejä pikavauhtia.

Mistä löytyy se taho, joka uskaltaa tyssätä turhanpäiväisten turvapaikanhakijoiden virran ja ruveta houuttelemaan rahalla ja palvelulla eri alojen huippuja Suomeen? Tällaista tahoa ei ole tähän mennessä näkynyt.

Sen sijaan meillä on pilvin pimein tahoja, jotka ovat edellisen kappeleen perusteella sitä mieltä, että tohtori on rasisti.

Suomeen on viime aikana sorvattu lainsäädäntöä, jossa määritellään laajakaistapalveluja tarjoavien yritysten vastuut vikatilanteissa. Lakiehdotukseen sisältyi vielä jokin aika sitten varsin yksikäsitteinen määräys siitä, millainen korvaus yhtiön on maksettava, mikäli asiakkaalle myyty laajakaistaliittymä ei vian takia toimi.

Palveluntarjoajat, erityisesti vanhoja puhelinmonopoleja kaipaavat ja nyttemmin kilpailemaan joutuneet ns. tietoliikennejätit ovat vastustaneet moista hirveyttä verisesti. Koko alan tulevaisuuden on katsottu olevan vaarassa, jos asiakkaille pitää laskujen lähettämisen lisäksi vielä taata jonkinlainen palvelutasokin; kieltämättä vähän vallankumouksellinen idea Brezhnevin aikaa eläville puhelinfirmoille. Muilla aloilla toki tuotteidensa toimivuudesta joutuu vastaamaan.

Mikään varsinainen uutispommi ei ollut se, ettei munattomalla viestintäministeriöllä ole loppujen lopuksi kanttia pitää kiinni esityksestään, vaan lakiesitystä lievennetään vikavastuun osalta merkittävästi. Yksiselitteisen korvausvastuun tilalle tulee "kohtuullinen aika", jonka kuluessa palveluntarjoajien on korjattava viat. Puhelinformojen lakimiesarmeijoiden tehtäväksi jää sitten taittaa peistä siitä, mikä on kohtuullista. Kuluttajien osa on puolestaan laskun maksaminen ja toimimattoman laajakaistan kanssa kiroilu.

Tohtorin mielestä suuryritysten tarjoamien palvelujen kuluttajansuoja olisi järjestettävä niin, etteivät yritykset voisi luikerrella vastuustaan, vaan niiden olisi aivan oikeasti tuotettava kuluttajille myymänsä palvelut. Positiivista olisi myös, jos johonkin lakiin kirjattaisiin, että nykyisten antiikkisten ADSL-liittymien kutsuminen laajakaistaksi olisi petos tai vähintäänkin harhaanjohtavaa mainontaa.