Asuntolainojensa kanssa painiskelevasta suomalaisesta palkansaajasta tuntuu kieltämättä kummalliselta, että jossain voisi olla liikaa rahaa, mutta se vaikuttaa siitä huolimatta olevan totta. Täysin irrallisen sijoitusvarallisuuden määrä länsimaissa on kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen. Tämä raha ei tietenkään makaa patjojen alla, vaan on sijoitettu sinne tänne. Siitä huolimatta se on irrallista rahaa, jolle etsitään vain parasta sijoitustuottoa; ei mitään muuta.

Osakeindeksit muodostuvat lähinnä suurimmista, jähmeimmistä ja taantuneimmista yhtiöistä. Näiden indeksien jatkuva ylämäki kertoo tästä ilmiöstä. Kiinteistömarkkinoille on puhallettu kupla jokaiseen länsimaahan. Korot ovat olleet historiallisen alhaalla lähes 15 vuotta kaikkialla Japanin yrittäessä sulatella kohmeista talouttaan nollakorolla ja EU:n ruokkiessa sosialidemokratian näivettämää talouskasvuaan parin kolmen prosentin korkotasolla. Nykyinen, hieman yli kolmen prosentin korkotaso on historiallisesti naurettavan alhainen, mutta koska ehdimme jo hetkeksi tottua kahteen prosenttiin, kauhistellaan nykytasoa ja epäillään velallisten ajautuvan konkurssiin. Kun korkopaperit eivät tuota oikeastaan mitään inflaatioprosentin päälle, on perinteisesti velkakirjalainoissa maannut löysä raha joutunut etsimään toisen kodin. Siksi vakavaraisia yhtiöitä arvostetaan vaikka niiden tulevaisuuden näkymät pitkällä tähtäimellä olisivat kuinka heikot. Kiinteistömarkkinoilta on niinikään ulosmitattu kaikki irti lähtevä ja saatu hinnat pompsahtamaan pilviin.

Historiallisesti ongelmaa ei löysän rahan kanssa ole yleensä ollut, koska sodat ovat kelanneet löysät pois. Hajautuksen osaavat vanhat rahasuvut eivät tietysti ole menettäneet kaikkea, koska heillä on sijoituksia ympäri maailmaa eri instrumenteissa ja vaikka sota jossain toisikin hetkellisiä ongelmia, heillä on sijoituksensa myös jälleenrakentajissa ja he selviävät suunnilleen omillaan. Inflaatiopyörän jatkuva pyöriminen ja säännöstelytalous ovat rassanneet löysää pois ja sodan jälkeen on taas keskitytty uuden tekemiseen.

Nykyisen löysän rahan tunnusmerkki ja ongelma on se, että sitä ei enää käytetä uuden luomiseen, sillä internet-kupla on vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Vaikka internet-kupla oli rakenteiltaan vinksallaan, sen merkitystä ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Tuo luovan hulluuden jakso tuotti maailmaan pitkästä aikaa jotakin uutta. Tehtiin asioita, joissa ei tuntunut juuri silloin olevan järkeä ja toivottiin, että siinä joskus on. Vaikka tuon ajan kuplayhtiöt eivät valtaosin enää olekaan tuloksia hyödyntämässä, keksinnöt ja ideat eivät ole kadonneet mihinkään. Ilman internet-kuplan kokeilevaa sähläystä kukaan ei olisi ikinä keksinyt, että tv-yhtiön kannattaa näyttää yöaikaan jotain pallopeliä, johon voi osallistua hävyttömän hintaisilla tekstiviesteillä.

Nykyään löysää rahaa olisi enemmän kuin koskaan, mutta sitä ei käytetä uutta luovan kokeilemisen rahoittamiseen isolla riskillä, vaan sille haetaan vain tasaista tuottoa kiinteistömarkkinoilta ja jättiyhtiöiden osakkeista. Lopputuloksena veivaamme samaa sorvia vuodesta toiseen ilman, että kehitämme mitään uutta. Löysä raha ei siis enää luo talouteen ja ihmisten elämään dynamiikkaa ja kehitystä vaan se yrittää jähmettää olot nykyisiksi omien sijoitustensa turvaamiseksi. Esimerkki tästä löysän rahan lobbtystä on George W. Bushia rahoittava amerikkalainen suurteollisuus, jolla ei pitäisi olla nykymaailmassa juuri minkäänlaista olemassa olon oikeutta, mutta niinpä se vain porskuttaa, kun kilpailu pidetään poissa ja energia- ja resurssi-intensiivisen teollisuuden vaihtoehdot naamioidaan marginaaliseksi huuhaa-puuhasteluksi. Toinen esimerkki on viihdejättien ympärille siilipuolustukseen linnoittautunut ja vetäytymisvaiheen jälkeen hyökkäyksen aloittanut tekijänoikeusmafia, joka yrittää museoida nykyisten viihdejättien savikiekonkaupustelubisneksen ja tappaa pois markkinoilta kaikki, jotka yrittävät keikuttaa näiden kuhnurien venettä.

Hetkittäisenä ilmiönä asia ei ole ongelmallinen, mutta pidempään jatkuvana se on taloudelle suorastaan katastrofaalista. Rahan kanssa pelaavat unohtavat pian tyystin, että rahaa on oikeastaan aina käytetty investointeihin, tutkimukseen, tuotekehitykseen, ideointiin ja kokeiluun. Kun paremmista ajoista jotain tietävät kuolevat pois ja nuoremmat perilliset ovat eläneet vain kirstunvartiointiajassa, tulee jähmeästä vanhojen rakenteiden puolustamisesta ainoa oikea tapa tehdä bisnestä.

Siltä varalta että joku miljardeja pyörittävä sattuisi epähuomiossa lukemaan tätä, on tohtorilla pari vinkkiä kohteiksi, joissa uuden keksimiselle on takuuvarmasti tilaus, mutta joissa nykyiset toimijat eivät tee mitään. Ensimmäinen keksintö on auto. Värkki keksittiin sata vuotta sitten ja vaikka se on näennäisesti muuttunut siitä paljonkin, itse peruste ei ole: se on edelleen fossiilisia polttoaineita tarvitseva, ihmisen ohjaama härveli. Ihmisen tarve liikkua paikasta toiseen ei ole muuttunut miksikään, mutta joku luovuudella varustettu hullu nero voisi keksiä aivan uuden tavan ihmisten liikutteluun. Viherpipertäjiä ei tähän projektiin pidä päästää, sillä ne kannattavat vain joukkoliikennettä, joka on myös oleellisilta osiltaan samanlaista kuin sata vuotta sitten. Yhdestä muinaisesta systeemistä siirtyminen toiseen ei ole edistystä, vaikka vihreät sen sellaiseksi naamioivatkin.

Toinen alue on tavaroiden valmistus ja liikuttelu. Nyt yksinkertaisenkin asian saaminen kuluttajan pöydälle vaatii valtavan raaka-aineiden, osien ja tuotteiden ja jätteiden kuljetus- ja kaupusteluapparaatin, joka ei voi olla kovin tehokas. Sekä raaka-ainetuottajilla, kuljetusliikkeillä, teollisuudella, kaupalla että kiinteistöbisneksellä suuri intressi olla tekemättä mitään ja oikaisemasta yhtään mutkaa, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joku voisi keksiä jotakin, jolla tuosta tavaran edestakaisin siirtelystä päästäisiin eroon.

Ehkä tarvittaisiin taas sota, joka rassaisi itse itseään liikuttelevan ja jo aika pitkälle omaa elämäänsä elävän sijoitusvarallisuusläskin pois ja kannustaisi uusia yrittäjiä tulemaan esiin. Se, että luodaan lukemattomia uusia sijoitusinstrumentteja, joilla tuo turha raha turvataan vähän paremmin kuin nyt, ei tuota maailmaan mitään hyödyllistä, mutta silti näiden keksimiseen käytetään mahdottomat määrät aikaa, vaivaa ja rahaa. Mitä paremmin tämä raha turvataan, sitä vähemmän hyötyä siitä tulee ikinä olemaan minkään uuden luomisessa.

Kun kommunismia ja sosialisointeja ei enää tarvitse pelätä, pitäisi keksiä joku uusi tapa hätistellä laiska raha liikkeelle. Inhimilliseltä kannalta olisi suotavaa, että innovatiivisuus palaisi talouselämään muuten kuin suursodan kautta.

Joulun värien ajatteleminen kääntää politiikkaan vietynä ajatukset epämääräiseen punavihreään puuroon, joka tuntuu vellovan vähän joka puolella. Aatteena tälle hajallaan siellä täällä olevalle ideologialle ei tunnu olevan mitään kovin kuvaavaa nimeä, joten punavihreys kelvatkoon.

Suomessa yhteiskuntakritiikki oli pitkään taistolaiskommunistien yksinoikeus. Kun kommunismi kaatui, tämä aikaisemmin puoluemainen organisaatio hajosi kuten Neuvostoliitto ja syntyi mitä erilaisimpia kerhoja. Tänään nämä näennäisen riippumattomat ja eri asioita ajavat kerhot vyöryttävät samaa ideologiaa jokainen omasta tuutistaan. Jokaista elämänalaa lähellä on joku sitä vastustava järjestö, joka saa kohtuuttomasti julkisuutta todelliseen painoarvoonsa nähden, sillä höynäytettävä tai aatteelle suopea media haastattelee aina näiden kerhojen kätyreitä.

Jotta asia saisi hiukan konkretiaa, tohtori lähti tutkivan journalismin alkulähteille ja tutustui eri kansalaisjärjestöjen ohjelmajulistuksiin. Seuraavassa on joitain katkelmia kyseisistä julistuksista. Lukija voi yrittää arvata, minkä järjestöjen teksteistä on kysymys.

1. "Toiminnan aatteellisina lähtökohtina ovat humanistiset, sodanvastaiset ja kansainvälistä yhteisvastuuta korostavat ihanteet. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja puhdasta elinympäristöä järjestö pitää tärkeinä kansalaisten turvallisuuden rakentajina."

2. "Järjestö ei hyväksy muunmuassa sukupuoleen, ihonväriin, ikään tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää."

3. "Jokaisen peruskoulun opetukseen pitää kuulua myös seksuaalikasvatusta. Sen on oltava tytöille ja pojille samanlaista niin määrältään kuin sisällöltäänkin. Heteroseksuaalisuutta ei tule esittää ainoana oikeana seksuaalisuuden muotona."

4. "Järjestön perusarvoja ovat maailmanlaajuinen yhteisvastuu ja kansainvälinen solidaarisuus. Näihin perusarvoihin sisältyvät kestävä kehitys, ympäristönsuojelu, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, rauhantahto, ihmisoikeudet ja demokratia."

5. "Järjestö kannattaa kaikkien ihmisten tasa-arvoa yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen, etniseen taustaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, poliittisiin tai uskonnollisiin mielipiteisiin tai mihinkään muuhunkaan henkilökohtaiseen ominaisuuteen katsomatta. Myös luonnon moninaisuuden puolustaminen, elinympäristön viihtyisyyden kehittäminen ja eläinten oikeuksien huomioonottaminen kuuluvat järjestön periaatteisiin."

Jotta lukija ei joudu viettämään jouluaan suuren epätietoisuuden vallitessa, tohtori paljastaa tässä viisi oikein -rivin. Ensimmäinen katkelma on Suomen Rauhanpuolustajien ohjelmasta. Puhdas ympäristö lienee ihan tavoiteltava asia, mutta rauhan kannalta sen merkitys lienee kovin epäsuora. Toinen katkelma on Oikeutta eläimille -järjestön ohjelmasta, joten sekä tyttö- että poikaketut turkin väriin katsomatta voivat nukkua yönsä rauhassa, sillä järjestö suostuu selvästi tappamaan ne tasapuolisen tehokkaasti; homokettuja unohtamatta. Kolmas katkelma on sukupuolten välistä tasa-arvoa edistävän Naisasialiitto Unionin sivuilta, mistä voi päätellä, että seksuaaliset vähemmistöt ovat siinäkin joukossa hyvin edustettuina. Neljäs puolestaan on Kepan eli kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön ohjelmasta. Viides on Anarkistinen toiminta -nimisen ryhmittymän palopuheesta. Organisaatioita ja komentoa vastustava anarkistijärjestö on tietysti jo ajatuksenakin aika ristiriitainen, mutta näinpä vain tuokin porukka sai tungettua mukaan ohjelmaansa sekä seksuaaliset vähemmistöt että eläinten oikeudet.

Osa ja miksei kaikki esitetyistä tavoitteista kuten tasa-arvo, demokratia ja puhdas ympäristö ovat tietysti tavoittelemisen arvoisia asioita. Huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, että kaikki nämä jonkun sortin vaihtoehtoliikkeet riippumatta siitä mitä ne oikeastaan ajavat ovat rakentaneet ohjelmansa niin, että niiden toimintaan kuuluu markkinatalouden arvostelu, vihreiden arvojen korostus, naisasia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen. Juuri tämä erottaa nämä kerhot perinteisistä puolueista, jotka nekin kannattavat tasa-arvoa, demokratiaa ja puhdasta ympäristöä. Toisaalta perinteisiä puolueita ei pyöritä kourallinen yliopistotaustaisia, marxismiin hurahtaneita rekkalesboja, kuten näitä ns. vaihtoehtoliikkeitä.

Tässä onkin näiden järjestöjen heikkous. Nyt ne ovat keino pitää nuoriso poissa pahanteosta, mutta niiden vaikutusvalta on käytännössä vähäinen. Ne vieraannuttavat viherfeminismiagendallaan valtaosan ajattelevista ihmisistä johonkin muualle tai ajavat heidät passiivisuuteen. Myöskään demokratian opettelu, jossa nuorison kansalaisjärjestöillä on aina ollut merkittävä kasvatuksellinen rooli, ei toteudu, kun kerhot rajataan siten, että valkoihoisella, markkinataloutta kannattavalla heteromiehellä ei ole niissä kuin sylkykupin rooli eikä aitoa puhevaltaa. Se, että suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa kannattavat järjestöt ajavat valtaosan ihmisistä pois riveistään silkkaa ahdasmielisyyttään on tietysti ajatuksena aika koominen, mutta valitettavan totta.

Demokratia tarvitsee toimiakseen vaihtoehtoliikkeensä, ja lukijan ei pidä päätellä, että tohtori tätä vastustaisi. Päin vastoin on syytä kiinnittää huomiota siihen, että näiden punaviherlesbofeministiliikkeiden 15 vuotta jatkunut vyörytys luottotoimittajien kautta kaikissa tiedotusvälineissä aiheuttaa jossain kohtaa vastareaktion, kun aktiiviset järjestöt rajaavat valtaosan ihmisistä ulkopuolelleen.

Kun lähitulevaisuudessa nähdään erilaisten Herrain Sikarikerhojen nostavan päätään noin 15 vuotta kestäneen hiljaiselonsa jälkeen, eri järjestöt tietysti huutavat kuin palosireenit ja vaativat, että tällaiset kerhot nyt vähintäänkin kielletään heteropatriarkaatin ylivaltaa pönkittävinä. Siinä kohtaa niiden kuitenkin kuuluu katsoa peiliin ja ymmärtää, että heillä oli oma, tärkeä roolinsa yhteiskunnan jakautumisessa eriarvoisuutta korostaviin leireihin.

Hyvää joulua kaikille.

Islantilaiset, putipuhdasta venäläisrahaa sijoittavat Finnairin nurkkaajat ovat ilmoittaneet, että valtion pitäisi luopua omistuksestaan, koska yhtiö on nyt tylsempi sijoituskohde kuin silloin, jos se voitaisiin ostaa kokonaan. Tätä he tietenkin saavat kaikin mokomin vaatia. Tohtori puolestaan vaatii, että näin ei tehdä, vaan valtio säilyttää omistuksensa Finnairissa.

Finnairin merkitystä Suomen kansantaloudelle on helppo aliarvioida. Hyvin pärjäävän kaukoidän liikenteen siivellä elää kymmeniä syöttöreittejä Euroopan kakkos- ja kolmoskaupunkeihin. Tämä verkosto tarjoaa suomalaisfirmojen työntekijöille mahdollisuuden tehdä päivän työmatkoja lähes mihin hyvänsä Eurooppan kolkkaan. Jos valtio luopuisi Finnairista, islantilaiset nurkanvaltaajat saisivat myydä sen eniten tarjoavalle. Käytännössä ostaja olisi SAS, Lufthansa tai kenties British Airways ja kaupan jälkeen ostajayhtiö siirtäisi kannattavat kaukoreitit omalle kotikentälleen. Hölmöille ministereille luvattaisiin luonnollisesti, että kaikki kannattavat reitit lennetään Suomesta edelleen, mutta ilman syöttöliikennetehtävää valtaosa Euroopan reiteistä muuttuisi kannattamattomaksi, minkä jälkeen ne ajettaisiin tylysti alas.

Tämän jälkeen valtaosa työmatkoista muuttuisi kaksipäiväisiksi ja yritykset hukkaisivat älyttömästi rahaa, kun duunarit istuvat vaihtokentillä ryystämässä kaljaa sen sijaan, että olisivat myymässä tuotteita asiakkaille tai muuten tekemässä töitään. Palkka toki juoksee vaikka mitään työsuoritteita ei synnykään. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että suomalaisyritykset joutuisivat siirtämään valtaosan paljon matkustavasta henkilökunnastaan jonnekin Suomen ulkopuolelle toimivien lentoyhteyksien päähän. Tämän vaikutukset kansantalouteen olisivat ainoastaan kielteisiä.

Suomi on meren takana ja muutenkin kaukana Keski-Euroopan markkinoista ja oikeastaan kaikesta muustakin. Lentoliikenne on Suomessa ensisijaisesti tärkeä osa liikenneinfrastruktuuria eikä niinkään liiketoimintaa. Sopii toivoa, että punamultaministerit oivaltavat tämän, sillä jos Finnairin yksityistäminen ei heti mene läpi, alkaa seuraavaksi maksettu "uutiskampanja" lehdissä siitä, kuinka Finnairin myynnistä saatavilla rahoilla voitaisiin maksaa hirveästi lonkkaleikkauksia vanhuksille ja auttaa sokeita orpolapsia ja vain ahneet, Finnairin hallituspaikkoja kärkkyvät poliitikot ovat Finnairin myynnin ja kansan hyvinvoinnin tiellä.

Finnairin myynnistä saatavilla rahoilla voitaisiin rahoittaa muutaman viikon tai kuukauden sosiaalitukiaiset, minkä jälkeen tämä raha olisi lopullisesti syöty. Matkustavilta yksityisen sektorin työntekijöiltä kerättävät verot sen sijaan juoksevat viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vaikka potti ei ole kuukausittain yhtä suuri kuin kertaluontoinen myyntivoitto, pitkällä tähtäimellä rahaa kertyy paljon enemmän

Tässä kohtaa punamultapoliitikoilta vaaditaan kovaa kanttia ja muutaman kuukauden sisällä alkavan loanheittokampanjan jälkeen vieläkin kovempaa. Tohtori toivoo sydämestään, että sitä löytyy.

Pari viikkoa sitten joku ruotsalainen sai aikaan pientä kuohuntaa Suomessa nimittelemällä suomalaisia natseiksi. Suomessa asiasta jonkun verran mekastettiin ja joitain älykkäitäkin puheenvuoroja kuultiin siitä, ettei Suomen kotipesä ihan niin puhtoinen ole kuin annetaan ymmärtää. Pääasiassa kuitenkin tultiin siihen tulokseen, että joku ruotsalainen hiukan hukassa oleva heppu kertoi jotain, jonka olemme tienneet viimeiset 60 vuotta ja jota ei ole mitenkään erityisemmin yritetty asiana salata tai kätkeä. Päin vastoin Suomesta luovutettujen juutalaisten kohtaloa tutkittiin juuri muutama vuosi sitten ja kymmenen vuotta sitten heille pystytettiin Tähtitorninmäen kupeeseen muistomerkkikin. Asian nostaminen kyseisessä valossa julkisuuteen nähtiin lähinnä julkisuudentavoittelutempuksi, mikä se epäilemättä olikin.

Vaan kuinkapa tällä viikolla? Joku turkkilainen meni ja syytti Ruotsia kansanmurhasta. Kansankoti kuohuu. Mietitään, pitäisikö Turkin suurlähettiläs kutsua puhutteluun ja peräti karkottaa. Tai pitäisikö Turkin EU-jäsenyysneuvottelut keskeyttää, koska tuossa hakijamaassa on joku yksittäishenkilö, joka ei ymmärrä Ruotsin olevan maailman täydellisin paikka maan päällä.

Itse asiassa ei ole sinänsä kenellekään asioista perillä olevalle taholle mitään yllättävää. Turkkilaisdokumentin sanavalinnat ja sävy lienevät olleet rehellisen provokatorisia, eli kyse oli ns. MOT-journalismista, mutta taustalla oleva asia sinänsä on oikea. Ruotsissa pakkosteriloitiin kehitysvammaisia vielä 70-luvulla kun taas väärärotuisten kuten suomalaisten ja romanien osalta käytännöstä oli luovuttu vuosikymmen aikaisemmin. Tämä ei ehkä täytä kansanmurhan tunnusmerkkejä, mutta on mainio esimerkki siitä, ettei Ruotsikaan ole ihan niin puhtoinen kuin annetaan ymmärtää.

Mielenkiintoista on verrata näitä hyvin samantapaisista ja sinänsä tosista asioista syytettyjen naapurimaiden reaktioita. Suomessa tiedossa olleen asian paljastaminen ei herättänyt suuriakaan intohimoja. Ruotsissa tilanne on toinen. Koska se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, panee tapahtunut miettimään, mikä on ruotsalaisen yhteiskunnan kyky hyväksyä mitään muuta kuin sosialidemokraattisia rutiinivalheita kansankodin ikuisuudesta ja täydellisyydestä ja ylivoimaisuudesta myös menneinä aikoina.

Ruotsin kotipesää voisi penkoa lisääkin. Valtavat raaka-ainetoimitukset Hitlerin armeijoille toisessa maailmansodassa sekä asekaupat maailman kaikille sodankävijöille kylmän sodan vuosina eivät vastaa kenenkään käsitystä ruotsalaisesta, pullantuoksuisesta rauhankyyhky-yhteiskunnasta. Kylmän sodan aikaan näennäisesti puolueeton Ruotsi oli USA:n vankka liittolainen ja näyttää olevan sitä nykyäänkin. Ketään ei tunnu kiinostavan esimerkiksi se, että CIA sai hakea Ruotsista Ruotsin kansalaisen kidutettavaksi herra ties mihin osana salaista operaatiota "terrorismia vastaan". Näennäisen puolueeton Ruotsi on edelleen hyvin vahvasti USA:n sotilaallisessa talutusnuorassa, mistä kielii sekin, että juuri ruotsalainen astronautti on nyt avaruuskävelyllä. Ei tällaisia palkintomatkoja tarjoilla vihollisille tai huonoille kavereille. Tällainen penkominen ei toki paljastaisi mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat tahot eivät jo tietäisi, mutta todennäköisesti saisimme jälleen seurata raivoisaa reaktiota, jossa penkojaa syytettäisiin harhaoppiseksi natsien kätyriksi.

Tohtori kirjoitti pari kuukautta sitten suomalaisista sosialidemokratian kulisseista. Joissa yhteiskunnan ongelmat naamioidaan hyvinvoinniksi. Tämäkin tapa on selvästi kopioitu Suomeen Ruotsista kuten koko sosialidemokratiakin, sillä Ruotsissa tässä kulissien pystyttämisessä ollaan pitkällä Suomen edellä. Suomessa joudutaan naamioimaan ihmisten persaukisuus rikkaudeksi, jotta demarit pysyvät vallassa, mutta Ruotsissa koko yhteiskunta pitää nykyään naamioida joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti on. Maahanmuuttajien keskinäiset tai valtaväestön kanssa harrastetut välienselvittelyt Etelä-Ruotsissa naamioidaan harmittomaksi puuhasteluksi. Se tosiasia, että maahanmuuttajien ilmestyminen tukholmalaiseen lähiöön aiheuttaa medelsvenssonien muuttamisen muualle tai ainakin heidän lastensa siirtämisen yksityiskouluihin ei kiinnosta ketään eikä siitä edes puhuta. Tohtorillekin Ruotsin siirtolaispolitiikan kasvot ovat selvinneet vasta tuohon yhteiskuntaan lievästi sisältä käsin tutustumalla.

Lisäksi Ruotsissa ollaan nyt astuttu historian maisemoinnin tielle. Vähän kuin Kim Il Sungille keksittiin joku jumalilta peräisin oleva syntytarina, jossa miljoonat kyyhkyt lentelivät hänen syntymämökkinsä päällä ja ihmeitä tapahtui kautta maailman, samalla tavalla ruotsalaisen sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion syntyprosessi yritetään glorifioida ja mystifioida vapauden, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden riemuvoittokuluksi. Näin Suurvalta-Ruotsi on näennäisesti saatu muuttumaan Hyvinvointivaltio-Ruotsiksi ilman mitään kasvukipuja ja medelsvenssoneille voidaan edelleen uskotella, että maa siirtyi suoraan Pohjois-Euroopan sotilasvallasta maailman täydellisimmäksi valtioksi ja moraaliseksi suunnannäyttäjiksi vähäisemmille kansoille, kuten nyt vaikka suomalaisille, turkkilaisille, saksalaisille ja oikeastaan kaikille muillekin.

Ulkopoliittisesti Suomi on viime vuosina ollut lähes täysin tuuliajolla. EU:n jäsenyys onneksi tarjoaa edes jonkinlaisen ankkurin, joka ainakin toistaiseksi on estänyt kaikkein tuhoisimman kehityksen. Ilman sitä uusi YYA-sopimus olisi varmaan jo voimassa ja virallista "ystävyyslinjaa" kritisoivat tahot vaiennettaisiin tylysti epäisänmaallisina sotahulluina ja riidankylväjinä.

Tuollainen vaihtoehtohistoria saattaa kuulostaa absurdilta ja sitä se toki onkin, mutta missään tapauksessa se ei ole mitenkään erityisen kaukaa haettu. Vielä 25 vuotta sitten pahin leima, joka julkisuudessa voitiin ihmiseen lyödä, oli "neuvostovastainen". Näitä leimoja jaettiin poliittisille vastustajille tai muuten vain epämiellyttäville henkilöille aivan yhtä innokkaasti niin vasemmalta kuin oikealtakin. Puuhattiinpa vähän aikaa jopa lakia, jolla väärät mielipiteet olisi kriminalisoitu.

Venäjä on toipunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä heikkouden tilastaan äärimmäisen nopeasti. Vielä 10 vuotta sitten maa oli surkeassa jamassa ja talous raunioina. Nyt talouselämä kukoistaa, valtion rahakirstut pullistelevat ja suurvallan elkeet ovat palanneet näyttävästi jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Sotilasmenot ovat kasvaneet jättiläismäiseksi ja ne rahoitetaan energian myynnillä. Historian havinaa on havaittavissa tavassa, jolla Venäjä vastaa kaikkeen sille esitettyyn kritiikkiin. Jos Venäjältä tiedustellaan, miten Tshetsenian ihmisoikeustilannetta aiotaan parantaa, on vastauksena tyly tiedustelu Baltian venäjänkielisen väestön ihmisoikeuksista, jotka sivumennen sanoen ovat huomattavasti paremmalla tolalla kuin keskivertovenäjänkielisen ihmisoikeudet Venäjällä. Samoin, jos Venäjän nykyhallinnon vastustaja kuolee tuskallisen myrkytyskuoleman, johon syylliseksi epäillään Venäjän joko virallista tai epävirallista tiedusteluorganisaatiota, niin vastauksessa tyrmätään kysymys täysin ja leimataan sekä kysymys että murha pelkästään antivenäläiseksi propagandaksi ja provokaatioksi perineuvostoliittolaiseen tyyliin.

Nyt kun Englantiin kotiutunut venäläissyntyinen ex-vakooja on saatu hengiltä ja ex-pääministeri makaa sairaalassa henkitoreissaan niinikään myrkytettynä, voi Tohtori tehdä vain sen johtopäätöksen, että on pirun vaarallista olla venäläinen ex-mitätahansa. Tämän johtopäätöksen oikeellisuuteen ei tippaakaan vaikuta se, onko näiden väkivallantekojen takana Venäjän johto, tiedustelupalvelu, rikolliset vai aivan joku muu taho.

Venäjän taloutta hoidetaan myös yksioikoisen protektionistisesti. Tuonti- ja vientitullit heittelevät miten sattuu, sääntöjä muutetaan jatkuvasti ja jos lisäpainostusta tarvitaan, niin yllättäen muuttuneiden rajamuodollisuuksien takia rekkajonot alkavat venyä Etelä-Suomen teillä ja yhtä lailla muuallakin Venäjän naapurimaissa. Venäjä käyttää muutenkin kauppasuhteita häikäilemättä hyväkseen poliittisesti. Jos Venäjän ja EU:n välisen yhteistyösopimuksen neuvottelut eivät etene venäläisten nuottien mukaan, niin yllättäen samaan aikaan paljastuu mahdottomia ongelmia, joiden takia Venäjän on pakko kieltää lihan vienti Venäjälle koko EU:n alueelta. Tämä vain yksittäisenä esimerkkinä. Siihen tuudittautuminen, etteikö myös energian viennin rajoittaminen olisi tarpeen tullen Venäjän keinovalikoimista, on sinisilmäisyyden huippu, sillä Venäjähän käyttää sitä koko ajan. Samoin myös energian hinta vaihtelee enemmän ja nopeammin kuin Fortumilla, mikä on jo aikamoinen saavutus.

Tällaisen naapurin kanssa Suomi siis elää ja jostain syystä toimintalinjaksi on valittu aikaansaamaton höpötys. Venäjään suhtaudutaan alemmuudentuntoisesti ja vastavuoroisuuden periaatteita ei diplomatiassa edes yritetä noudattaa. Lisäksi Suomen ulkopolitiikkaa tällä hetkellä johtavat vakaumukselliset sosialistit vastustavat sotilaallista liittoutumista ilman minkäänlaisia järkisyitä. Tietenkään Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu mitään merkittävää suoraa sotilaallista uhkaa, johon liittoutumisella voitaisiin vaikuttaa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että uhan ilmaantuessa liittoutumisvaihtoehtoa ei enää ole tarjolla. Yhtä kaikki jo se, että ovi NATO:oon lyödään valtionjohdon toimesta näyttävästi kiinni samalla kun Venäjä suunnittelee laivastonsa läsnäolon merkittävää lisäämistä Itämerellä "tulevan kaasuputken suojelemiseksi", on lähes maanpetoksellista; ellei laillisesti niin ainakin moraalisesti. Ei todellakaan ole sattumaa, että kyseinen putki kulkee Suomen eikä Viron talousvesien halki.

Suomen kohtaloa itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ja etenkin toisen maailmansodan aikana on verrattu ajopuuhun, jota suuremmat voimat heittelevät sinne tänne. Vertaus ei ehkä ole aivan osuva, koska näinäkin aikoina Suomen ulkopolitiikkaa edes yritettiin johtaa maan etu mielessä ja pahimman tapahtuessa suomalaiset olivat valmiita puolustamaan maataan ase kädessä ja onnistuivatkin säilyttämään Suomen itsenäisenä, vaikka "suuremmat voimat" kuinka yrittivät maata nujertaa. Nykyiseenkään todellisuuteen ei ajopuuvertaus osu aivan täysin, sillä todellinen ajopuu heittelehtii aalloilla holtittomasti siksi, ettei sillä muutakaan mahdollisuutta ole, kun taas Suomen ajopuumainen käytös on seurausta tietoisesta pään työntämisestä pensaaseen ja toivomisesta, että lopulta kaikki menee hyvin. Suomi on siis eräänlainen ajopuuteorian koelaboratorio, jossa kokeillaan, miten asiat sujuu, kun niitä aktiivisesti yrittää olla hoitamatta.

P.S. Tuotannollisista ja taloudellisista syistä tämä pakina ilmestyi myöhässä. Tohtori pahoittelee.

Ei päivää ilman keskustelua ilmastomuutoksesta. Asiasta puhutaan kaikissa tiedotusvälineissä ja jokainen myrsky ja lumipyry, jotka ennen ovat olleet osa normaalia, arkista elämää, onkin muuttunut jonkinlaiseksi maailmanlopun sanansaattajaksi. Tohtoria viisaammat saavat ottaa kantaa siihen, seuraako hiilidioksidipäästöistä ylipäätään mitään, ja jos seuraa, niin seuraako maailmanloppu, ilmaston lämpeneminen vai jääkausi. Kaikkia mainittuja ovat arvovaltaisetkin tahot ehtineet jo meille povaamaan.

Kuvitellaan hypoteesina, että hiilidioksidipäästöistä aiheutuu jotakin pahaa ja että tämä paha pitäisi nyt torjua. Tämän pahan, kuten melkein kaikkien muidenkin ympäristöongelmien, torjumisen tiellä ovat nurinkurisesti asioista kaikkein huolestuneimmat ja vihreimmät tahot, kun taas jossain vaiheessa ratkaisu löytyy sinipunaisen ympäristöpolitiikan ja markkinatalouden tuotoksena.

Vihreän ympäristöpolitiikan kulmakivi ainakin Suomessa tuntuu olevan jonkunnäköinen linkolalainen "takaisin kivikaudelle" -asenne, joka ei keskity ympäristöongelmien torjumiseen vaan ylipäätään markkinatalouden ja nykyisen yhteiskunnan vastustamiseen. Mitään viisaampaa ei vihreän suojavärin ottaneiden stalinistien miehittämältä joukolta oikeastaan voi odottaakaan. Tämä politiikka näkee ympäristöongelmat yleisenä länsimaisen elämäntavan ja sivistyksen ongelmana, ja oireiden hoitamisen sijaan halutaan hoitaa itse ongelma saattamalla länsimainen yhteiskunta arvoineen hautaan.

Tällä tavalla ei ole historiassa saatu aikaiseksi mitään. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita hallitusta kivikauteen tai keräilytalouteen siirtymisestä, mutta he kyllä olisivat hyvinkin valmiita ratkaisemaan akuutteja ongelmia. Huoli ympäristöstä ei enää ole vihreiden yksinoikeus. Jos ihmisille yritetään myydä jotain, mitä he eivät halua ostaa, kauppa ei käy ja mitään ei tapahdu, mutta koska tämä lopullinen ratkaisu antaa odottaa itseään, vastustetaan kaikkia toteutettavissa olevia tapoja edistää ympäristön tilaa. Syynä tähän on se, että mikäli ongelmat kyettäisiin ratkaisemaan, kivikausi kuulostaisi vielä vähemmän houkuttelevalta ja markkinatalous vaikuttaisi edelleen toimivalta, jolloin stalinistien poliittiselta agendalta putoaisi pohja pois. Ympäristö voittaisi samoin kuin ihmisten elämänlaatu, mutta ei se näitä änkyröitä pahemmin kiinnosta eikä ole koskaan kiinnostanut.

Kun hiilidioksidipäästöongelmaan ryhdytään etsimään ratkaisua, on ymmärrettävä, mistä tässä ongelmassa oikeastaan on kysymys. Oleellista on se, että ihmiset eivät halua tuottaa hiilidioksidipäästöjä, vaan he haluavat lämmittää asuntonsa ja liikkua paikasta toiseen järkevällä vaivalla ja ilmastomme huomioon ottaen. Näin ollen meidän pitäisi miettiä mahdottomien ihmiskokeiden sijaan sitä, miten tuo ihmisen tarve on toteutettavissa ilman hiilidioksidipäästöjä. Tämä ongelma on osittain poliittinen taloudellisen ohjauksen kautta, mutta valtaosin insinööritieteellinen. Risupartaiset viherhumanistit eivät tietenkään pidä arvossa sitä, että niinkin halveksittava olio kuin insinööri kykenee ratkaisemaan heidän lempiongelmansa, jota he itse ovat olleet ratkaisevinaan vuosikausia reilun kaupan teen voimalla ilman pienintäkään merkkiä edistymisestä.

Oikean ongelman löytäminen ja teknisen ratkaisun hakeminen siihen ovat toimineet ennenkin. Otsonikato oli ennen ilmastomuutosta joka päivän viherpuheenaihe. Sitä yritettiin ratkaista ideologisilla kivikausimenetelmillä, mutta lopulta insinöörit ratkaisivat ongelman lähdettyään liikkeelle oikeista lähtökohdista. Ei ihmisillä ollut mitään tarvetta tupruttaa freonia taivaan tuuliin, mutta heillä oli tarve pitää sapuskat kylmässä. Kehitettiin kylmälaitteita, jotka eivät enää perustuneet freoniin. Ne toimivat samalla tavalla ja maksoivat oleellisesti saman verran. Juuri pari kuukautta sitten uutisoitiin, että otsoniaukot ovat alkaneet pienentyä ja otsonikerros toipua. Jos asia olisi jätetty vihreille, otsonikerroksesta olisi luultavasti tänä päivänä jäljellä vain rippeet.

Täysin vastaava esimerkki ovat lyijypäästöt ja katalysaattorit autoihin. Nekin yleistyivät nopeasti, kunhan ne vain ensin keksittiin. Keksimistä ei suinkaan edesauttanut se sakki, joka sai näistä päästöistä vain keppihevosen vastustaa yksityisautoilua.

Hiilidioksidipäästöjä voidaan varmasti vähentää merkittävästi, kun asiaa vain mietitään muutenkin kuin ideologiselta pohjalta. Tällä hetkellä liikkumiseen keksityt ratkaisut ovat vielä käyttökelvottomia suurimmassa osassa maailmaa, mutta tohtori ei usko hetkeäkään, että tämä olisi tilanne enää muutaman vuoden päästä. Energiantuotantoon hiilidioksidivapaa ratkaisu on keksitty jo vuosikymmeniä sitten, mutta vihreät vastustavat tätä ydinenergiaksi kutsuttua keksintöä henkeen ja vereen, sillä heidän ideologinen ratkaisunsa, energian säästäminen, olisi vaarassa, jos töpselistä tuleva sähkö olisi puhdasta ja lisäksi halpaa.

Muualla maailmassa vihreätkin ovat jo oivaltaneet, että jätteiden peruslajittelu ja polttaminen sen jälkeen on huomattavan ympäristöystävällinen vaihtoehto kaatopaikkoihin verrattuna. Lisäksi se tuottaa ihan mukavasti energiaa ja vähentää päästöjä muuttaessaan hiilidioksidiakin haitallisemmat metaanipäästöt lähinnä hiilidioksidipäästöiksi. Suomessa jätteenpoltto on edelleen vastatuulessa ja taitaa lähitulevaisuudessa pysyäkin. Haihatus jätteiden määrän vähentämisestä on edelleen vallalla ja maailma saa mieluummin hukkua paskaan kuin ryhtyä mihinkään sellaisiin toimiin, jotka sotivat pyhää ideologiaa vastaan.

Ympäristötietoinen äänestäjä valitsee ensi vaaleissa vakavasti otettavista vaihtoehdoista Kokoomuksen tai Demarit. Molemmille käy järkevä, pragmaattinen, ideologiasta vapaa ympäristöpolitiikka, jossa tavoitteena on puhtaampi ympäristö eikä markkinatalouden ja heteropatriarkaatin vastustaminen. Vihreät ovat juuttuneet stalinismin jätteisiinsä eivätkä tunnu pääsevän tästä suosta ylös omin avuin. Fiksut vihreät, Soininvaara etunenässä, jättävät uppoavan laivan. Maalaisliittoakin kannattaa varoa, sillä kepulle ympäristöpolitiikka, kuten kaikki muukin politiikka, on aluepolitiikan työkalu. Tavoitteena ei ole puhdas ympäristö vaan työtä ja rahaa kepulien kansoittamille alueille. Tämä sakki nysvää energiapajujen ja soiden raiskauksen kimpussa mikäli heille siihen lupa ja mandaatti annetaan.

Suurvasuri Martti Korhonen on tehnyt puolueensa nimissä merkittäviä tasa-arvolinjauksia. Ensinnäkin, hän haluaa parantaa naisen asemaa työelämässä korottamalla osa- ja määräaikaisen työn sosiaaliturvamaksuja. Toisekseen, hän epäilee Kokoomuksen välikysymystä naisten asemasta työelämässä, sillä "Kokoomuksella ei ole kestäviä ratkaisuja tähän ongelmaan, sillä se on systemaattisesti ajanut julkisen sektorin kaventamista".

Kuulostaa hienolta. Sallikaa tohtorin kuitenkin hälventää savuverhoa: Pätkätyöläisistä valtaosa on naisia, joten Korhonen haluaa parantaa naisten asemaa työelämässä tekemällä naisten palkkaamisesta kalliimpaa. Toisaalta hän antaa ymmärtää, että julkisen sektorin kaventaminen on tasa-arvon vastaista. Toisin sanoen hän on sitä mieltä, että naiset ovat niin säälittäviä ja avuttomia reppanoita, että heidän työllistymisensä ja tasa-arvonsa työelämässä ovat kiinni siitä, että heille löydetään julkiselta sektorilta jotain suojatyöpaikkoja ja kiintiöhommia.

Kyllä nyt tasa-arvo kohenee silmissä.

Koska demarit eivät ole tehneet viime aikoina kovin paljon muuta hölmöä kuin nimittäneet Eero Heinäluoman, tuon kaikkien pökkelöiden kantaisän, pääministeriehdokkaakseen, tohtori päätti sivistää lukijakuntaa ulkopoliittisella katsauksella.

Maailman valtiot voidaan jakaa ja luokitella monella tavalla, mutta tällä kertaa tarkastelen niitä historiallisen suuruutensa perspektiivistä, sillä tämä tarkastelu sopii moneen tällä hetkellä maailmassa tapahtuvaan asiaan sangen hyvin.

Tässä tarkastelussa helpoin ryhmä ovat maat, jotka eivät ole olleet suurvaltoja ja joista ei ikinä tule sellaisia. Näissä maissa avainasemassa on aina ollut joustavuus ja kyky mukautua maailman tuulien puhalteluun. Suomi on onnistunut tässä hyvin, muita vastaavia heittopusseja löytyy esimerkiksi Benelux-maista. Nämä maat ovat mukautujia ja sopeutujia ja eivät sanele maailmanpolitiikan suuntaviivoja.

Suurvallat ovat mielenkiintoisempi tarkastelun kohde. Rooma oli aikansa suurvalta, samaten ottomaanien valtakunta; samoin Espanja, Britannia, Ranska, Ruotsi, Neuvostoliitto/Venäjä, Kiina ja USA. Osa suurvalloista oli lyhytaikaisia, osa kesti pitkään ja osa on nykyisiä suurvaltoja. Suurvallaksi on ollut maailmassa noin kaksi tietä, ja niitä kulkemalla on päätynyt erilaisiin lopputuloksiin.

Helpoin tapa rakentaa imperiumi ja menettää se on rakentaa se sotimalla. Valloitetaan maita, tuodaan väkisin oma hallinto ja verotus ja katsotaan, kuinka kauan korttitalo pysyy kasassa. Tällä tavalla rakentuneita suurvaltoja muinaisten suurvaltojen lisäksi ovat olleet Espanja, Ranska, Ottomaanien valtakunta ja Neuvostoliitto. Valtiot kasvavat nopeasti ja hetken aikaa näyttää hyvältä, lopulta tällaiset valtiot kasvavat liian suuriksi ja alkavat luhistua sisältä päin byrokratiaan ja tehottomuuteen, tai sitten yksinkertaisesti liian ison alueen puolustaminen käy mahdottomaksi. Ruotsi hallitsi koko itämerta 1600-luvulla, kunnes menetti nopeasti melkein kaiken, viimeisenä Suomen ja lopulta myös Norja lähti omille teilleen. Napoleon valloitti melkein koko Euroopan, kunnes kävi ottamassa Venäjällä kuonoonsa ja korttitalo luhistui nopeasti. Ottomaanit hätyyttelivät Wienin portteja, kunnes heidät lyötiin pohjoisesta, etelästä ja lännestä. Neuvostoliitto luhistui lopulta muutamassa kuukaudessa.

Toinen tapa rakentaa imperiumi on tehdä se kaupan ja porvariston varaan. Vaikka nämäkin imperiumit ovat vaatineet sotia ja asevoimaa, niiden ydin on kuitenkin ollut emämaan porvariston tahdossa kasvattaa markkinoita ja rikkauksia sen sijaan, että imperiumin ydin olisi diktaattori, kenraalikunta tai aatelisto. Tyylipuhdas esimerkki tästä menetelmästä on Britannia. Lasken samaan joukkoon USA:n 90-luvulle saakka sekä Kiinan 90-luvulta saakka. Kauppaan perustuvassa imperiumissa oleellista ei ole alistaa ja tuhota paikallisia hallintokoneistoja vaan sopeuttaa ne ja hyödyntää niitä ja tehdä liikesuhteista kaksisuuntaisia ja myös sitä toista osapuolta hyödyttäviä.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Historia näyttäisi osoittavan, että kaupan varaan rakennetut imperiumit ovat kestäviä, ja vaikka ne purkautuvatkin, yhteys emämaahan säilyy kiinteänä ja pääasiassa verettömänä ja emämaan talous hyötyy vanhasta imperiumista edelleen. Sotimalla rakennetut imperiumit sen sijaan tuntuvat johtavan alistettujen maiden kapinaan ja vihaan alistajaa kohtaan, ja kun tällainen imperiumi hajoaa, saa myös emämaa syvän iskun ytimeensä kun sille elintärkeä alusmaiden verotus, kauppa ja ryöstetyt raaka-aineet katoavat yllättäen.

Tutkitaanpa nykypäivän maailmaa tämän valossa. Ensinnäkin, meillä on Euroopassa kaikkia asioita vastustavia häirikkövaltioita, kuten Ranska ja Ruotsi. Historiallinen, sotilaallinen, maskuliininen uho elää edelleen ja se näkyy näiden maiden eurooppapolitiikassa, yrityskulttuurissa ja kaikessa muussakin. Ruotsalaiset ovat naamioineet uhon konsensukseksi, mutta koska lopputulokseksi ei kelpaa kuin ruotsalaisen mallin mukainen ratkaisu, kyse on samasta asiasta. Toisekseen, meillä on Ottomaanien valtakunnan perillinen, Euroopan sairas mies, hakemassa EU:n jäsenyyttä ilman mitään eurooppalaista pohjaa. Sen sijaan, että tämä entinen suurvalta yrittäisi kaupanteon keinoin saada aikaiseksi molempia osapuolia hyödyttävän lopputuloksen, tämä sotilasvallan perijä uhoaa minkä kerkiää, esittää ultimaatumeita, ei jousta mistään eikä ylipäätään hae mitään kompromisseja toisin kuin liike-elämässä haettaisiin.

Britanniassa sen sijaan talous porskuttaa aivan eri tahtiin kuin pysähtyneessä Länsi-Euroopassa. Kiinteät suhteet entisiin alusmaihin, Intiaan etunenässä, ovat tuoneet sen taloudelle aivan uutta potkua, koska siellä oltiin ensimmäisenä hyödyntämässä tuon maan valtavaa työvoimareserviä. Brittiläiseen kulttuuriin ja neuvottelutaktiikkaan ei kuulu toisen alistaminen ja nöyryyttäminen vaan kompromissien hakeminen ja kaikkien osapuolten kasvojen säilyttäminen. Kuten kaupanteossa kuuluu. Thatcherin kausi toi tähän kuvaan särön, mutta nyt Britannia on taas samalla tiellä, millä se on ollut viimeiset 300 vuotta. Nykyinen sotapolitiikkakin vaihtuu toiseen vuoden sisään.

USA rakensi oman imperiuminsa kaupan varaan kaappaamalla Englannilta 1. maailmansodan myllerryksessä merkittävät markkinat korvaukseksi avustaan. Se aloitti tuon siihen saakka sangen eristyksissä eläneen valtion kauden johtavana maailmanmahtina. Vaikka aina haluamme muistaa vain USA:n sodat ja tuen jollekin Väli-Amerikan ketään kiinnostamattoman kääpiövaltion oikeistosisseille, totuus on kuitenkin se, että USA ei voittanut kylmää sotaa asetekniikalla vaan kauppatekniikalla. Juuri sillä samalla, jolla Britannia oli voittanut siirtomaakilvan aikaisemmin. USA:ssa kuitenkin tehtiin 90-luvun aikana virhearvioita ja nyt näyttäisi siltä, että maa on hylännyt kauppapolitiikan tien kasvussaan ja on muuttunut sotilaallisesti laajenevaksi imperiumiksi. Jos historia toistaa itseään ja miksipä ei toistaisi, tällainen imperiumi luhistuu nopeasti kun luhistuminen alkaa, ja samalla se iskee myrkkypiikin emämaan elämään talouskriisin muodossa.

Kiina on tämän hetken arpalippu. Kiinaa voidaan hyvällä syyllä pitää sotilaallisesti kasvaneena valtiona 70-luvulle. Mutta 90-luvulta alkaen näyttäisi epäilyttävästi siltä, että Kiina on yrittämässä rakentaa imperiumiaan kauppasuhteiden varaan. Juuri ollut Afrikka-konferenssi ja valtavat kauppasopimukset ja yhteistyökumppanuudet pääasiassa eri siviilitekniikan osa-alueilla ovat tällaista politiikkaa puhtaimmillaan. Öljynviejämaille Kiina on luonnollinen kumppani, koska sinne käy kaupaksi mikä tahansa. Länsimaillekin Kiina on yksi kolmesta tärkeimmäistä kauppakumppanista useimmissa tapauksissa. Toisaalta Kiinassa on sisäisiä ongelmia, joita tämä ulkomaanpolitiikka ei ratkaise eikä voikaan ratkaista.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus sitten oli? Tohtori haluaa lähinnä valottaa, miksi tietyt maat pärjäävät ja toiset eivät. Miksi toisten kanssa on helppoa tehdä yhteistyötä ja sopia asioista, toisten kanssa se on täysin mahdotonta. Miksi USA:n sotatoimet pitää nähdä laajemmasta näkökulmasta kuin vain todeta niiden olevan satunnainen pikku rähinä verta nenästään kaivaneiden arabien kanssa. Ja mikä on Kiinan merkitys maailmalle jo lähitulevaisuudessa. Suomen kuvio on selvä. Sopeutua pitää, mutta tällä hetkellä kannattaa miettiä, mikä on oikeaa politiikkaa. Katsommeko auringonlaskun länteen vai auringonnousun itään? Ehkä kannattaa katsoa itään kuitenkin siten, ettei polta siltoja takanaan länteen, kuten punahiuksinen kärttyisä rouva ja risupartainen vasemmistointellektuelli yrittävät kilvan tehdä.

Tälläkään viikolla ei vältytty uutisilta, jossa suuria suomalaisyrityksiä siirtyy ulkomaiseen omistukseen. Samalla uutiset, jossa suomalaiset ostavat yrityksiä muualta, loistivat poissaolollaan kuten ne ovat loistaneet aina ennenkin. Suunta käy Suomesta ulos lähinnä talouden kokoon liittyvien tekijöiden takia. Yrityskaupoissa ei ole sinänsä mitään yllättävää eikä myöskään mitään periaatteellista vikaa. Suomalainen omistus ei ole mikään itseisarvo, johon pitää kaikissa asioissa pyrkiä. Meidän on kuitenkin syytä ymmärtää, miksi yritykset siirtyvät ulkomaisiin käsiin ja mitkä ovat sen kerrannaisvaikutukset muuhun yhteiskuntaan.

Suomessa yritykset ajaa ulkomaiseen omistukseen kotimaisen rahan pula ja kansantalouden pienuus. Suomalaisyritys ei pysty kotimarkkinoillaan kasvamaan niin isoksi, että se pystyisi nielaisemaan saksalaisen suuryrityksen tai jo ajat sitten kansainvälistyneen, monessa maassa toimivan pankkikonsernin. Kun myöskään kotimaisia pääomia ei pahemmin ole muualla kuin kasvottomissa eläkekassoissa, suomalainen kapitalismi on jäänyt pienimuotoiseksi puuhasteluksi. Ulkomailla on enemmän sijoitusvarallisuutta sekä kasvollisia kapitalisteja, joiden into katsoa kvartaalia pidemmälle on suurempi kuin eläkekassan pavunlaskijoiden. Pienet yritykset siirtyvät isompien osiksi lähinnä siksi, että se on ainut keino yrittäjälle päästä omana elinaikanaan mukavan elintason pariin. 30 miljoonan myyntivoitosta maksetaan pääomatuloveroa, mutta vastaavan summan hankkiminen kahteen kertaan verotetuilla osingoilla ja palkkaa itselleen maksamalla vaatisi kaksinkertaisen ponnistuksen.

Tytäryhtiötalouden ongelmat taas liittyvät siihen, että tytäryhtiöt eivät työllistä ympärillään juuri ketään. Suomessa säilyy se, minkä takia yritys alun alkaenkin ostettiin, eli joku valmistus tai tuotekehitys tai asiakaspalvelu tai myyntikonttori, mutta amerikkalaisen jättiläiskonsernin suomalainen tytäryhtiö ei enää päätä, mistä se ostaa laitteita, ohjelmistoja, konsultointia tai muuta palvelua. Eihän sen toki edes tarvitse tehdä niin, koska nämä asiat päätetään konsernitasolla pääkonttorissa jossain Atlantin tuolla puolen. Siellä on firman ympärillä kaikenlaista palveluntarjoajaa tilintarkastuksesta tietotekniikan ulkoistuksiin, mutta tytäryhtiöissä tällaisia sivuvaikutuksia ei ole. Eli vaikka yrityskaupan yhteydessä yhtiö ilmoittaisi, ettei se irtisano ketään, työllisyys heikkenisi Suomessa silti.

Suomessa on lisäksi lähdetty hölmöläisten tielle ja myyty infrastruktuuriakin ulkomaille. TV-lähetysverkko on luonnollinen monopoli, ja nyt olemme antaneet ranskalaisille mahdollisuuden rahastaa sillä ja sanella hinnat. Kertaluontoisella myyntivoitolla maksettiin parin kuukauden sosiaalitukiaiset, sen jälkeen tuo raha on syöty ja jäljellä ovat vain kulut hamaan maailman tappiin. Toinen valtion neronleimaus oli myydä Sonera pilkkahintaan ruotsalaisille. Sen jälkeen Suomessa tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole kehitetty ollenkaan. Samalla kun maailmalla kehitetään ties kuinka monennen sukupolven mobiileja dataverkkoja, Suomessa myydään tekstiviestejä alennuksella eikä investoida tekniikkaan mitään. Seuraava valtion neronleimaus lienee myydä Finnair, jotta saadaan ajettua alas myös lentoliikenne Suomesta kaikkialle muuhun paitsi byrokratialennoista elävään Brysseliin ja uuden omistajan kotikentälle.

Tohtori ei näe Suomen ongelmaksi ulkomaalaisomistusta vaan sen, että meille ei enää nouse yritysten aikaisesta myyntiajankohdasta johtuen suomalaisia suuria ja keskisuuria yrityksiä. Lupaavat alut ostetaan pois jo pienenä ja ostaja on lähes aina ulkomainen taho. Kukaan ei olettanutkaan Suomeen syntyvän uutta Nokiaa, mutta meille ei synny enää edes uutta keskisuurta yritystä. Töitä löytyy edelleen, mutta altistumme Kiina- ja suhdanneriskille paljon enemmän, koska joku Suomessa oleva valmistushomma voidaan siirtää sangen nopeasti muualle, jos se tulee siellä halvemmaksi. Monumentaalinen työmarkkinakoneistomme ei ole läheskään tarpeeksi ketterä pysyäkseen tämän kehityksen perässä.

Tohtori ennustaa, että seuraavat yrityskauppojen kohteet ovat Finnair, Metso, TietoEnator ja OKO. Pikavoittoja haluava lukija pistää rahansa näihin nyt ja saa edes kipurahoina 20% kurssinousun korvaukseksi siitä harmin tunteesta, joka aiheutuu kaiken irti lähtevän myymisestä ulkomaanpelleille.

Pinttyneimmätkin suomalaiset stalinistit ja taistolaiset jo vähintään vuosikymmen sitten lakanneet ainakin julkisuudessa vannomasta kommunismin nimeen ja vaatimasta sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään siirtymistä. Myös aiemmin munaskuitaan myöten suomettuneet porvarit ovat Neuvostoliiton tuhoutumisen myötä keksineet rähmällään olon sijaan muita harrastuksia. Jotain on kuitenkin vanhoista kujeista jäljellä. Kansa valitsee kerta toisensa jälkeen eduskuntaan Jaakko Laakson (KGB) ja Pertti Tiusasen (Stasi) tapaisia änkyröitä, joiden kanssa yhteisrintamassa kaikkea vastustavat porvarilliset änkkäpäät kuten Paavo Väyrynen ja Timo Soini, jotka vielä kehtaavat esittää muka vaalivansa Urho Kekkosen poliittista perintöä.

Yhteistä näille sankareille on se, että he vastustavat kaikkea mahdollista integraatiokehitystä. Sillä ei juurikaan ole merkitystä, oliko heidän Neuvostoliiton palvontansa aikoinaan aitoa vai pelkästään opportunistista ruskeakielisyyttä. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi tietää, miten näiden herrojen suomettuneisuus on modernisoitunut niin, että jäljelle on jäänyt pelkkää negatiivisuutta ja asioiden vastustamista. 1970 ja -80 -luvulla NKP kertoi suomalaisille aisankannattajilleen, mitä kansainvälisiä projekteja tuli vastustaa ja mitä kannattaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että EFTA:n ja EEC:n kaltaisiin läntisiin organisaatioihin liittymistä vastustettiin kiivaasti, paitsi jos kyseessä oli sellainen teknologinen yhteistyö, jonka puitteissa myös Neuvostoliitto voisi saada osansa kehityksen hedelmistä. Nyttemmin kun Neuvostoliittoa ei enää ole antamassa ohjeita ja kansainvälinen kommunismi on kuollut ja kuopattu, on päälle jäänyt pelkkä vastustamisen vimma.

Nykyinen NATO-vastustaminen on suoraa jatkumoa änkyröinnille, jonka kohteena on viime vuosikymmeninä ollut mm. EFTA, EEC-vapaakauppasopimus, Pohjoismaiden Neuvosto, Euroopan Neuvosto ja Euroopan Unioni. Historiassa joka ainut näistä projekteista on päättynyt onnellisesti ja vastustajat ovat jääneet vähemmistöön. Näin tulee tapahtumaan myös NATO-asiassa, mutta kaikenlaista kiusaa on vielä luvassa ennen NATO-täysjäsenyyden toteutumista.

Kun Suomi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen alkoi nopeasti integroitua läntiseen Eurooppaan, teki Venäjä nopeasti johtopäätökset muuttuneesta geopoliittisesta tilanteesta. Venäjän uudistaessa turvallisuuspoliittista doktriiniaan 1990-luvulla Suomi luokiteltiin täysin osaksi läntistä "blokkia" eli käytännössä NATO:a. Kaikki Venäjän sotilaalliset ja ulkopoliittiset toimet on siis jo yli kymmenen vuotta tehty tältä pohjalta. Suomen täysjäsenyys NATO:ssa ei muuttaisi Venäjän nykysuhtautumista Suomeen millään tavalla. Tulevaisuuden kriiseissä asia voi luonnollisesti olla toinen ja tulevaisuutta vartenhan turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehdään. Suomen liittyessä NATO:oon mukaan tulee luultavasti myös Ruotsi, mikä konsolidoi Itämeren alueen turvallisuusympäristön erittäin positiivisella tavalla tuleviksi vuosikymmeniksi.

NATO on myös mitä suuremmissa määrin taloudellinen kysymys. Jopa aiemmin NATO-kriittinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen on herännyt huomaamaan, että Suomen puolustuksen järjestäminen edes jotakuinkin uskottavasti ilman NATO:a vaatisi suuria lisäyksiä tulevien vuosien puolustusbudjetteihin. Tosiasiassa uskottava puolustus ilman NATO:a ei Suomelle ole mahdollista ollenkaan, mutta Kääriäisen pokka ei riittänyt tämän sanomiseen aivan suoraan. Selvää on, että NATO-jäsenyyden myötä Suomelle on luvassa hyötyjä sen kautta, että puolustusasioita voidaan järjestää yhteistyössä alueen muiden NATO-maiden kanssa. Samoin Suomen puolustusmateriaalihuolto helpottuu, kun sekä materiaalin saatavuus että hinta asettuu NATO-tasolle. Turvallisuutta ei maalla ole koskaan liikaa ja NATO:n tarjoamat turvatakuut ovat Suomellekin tervetulleet. Merkityksetöntä ei toki ole sekään, että täysjäsenenä Suomi on täysillä mukana järjestön päätöksenteossa eikä vain epämääräisenä perässähiihtäjänä.

Kaiken kaikkiaan Suomen täysjäsenyys NATO:ssa on sataprosenttisen kannatettava ajatus. Järkevintä olisi, että Suomi olisi liittynyt NATO:oon jo heti EU-jäsenyyden tultua voimaan, mutta onneksi vieläkään ei ole liian myöhäistä. Tulevaisuuden ennustaminen on kovin vaikeaa, mutta siitä voimme olla varmoja, että jos Suomi jonain päivänä tosiaan NATO:a kipeästi tarvitsee, niin silloin höpinät jostain olemattomasta NATO-optiosta eivät ole minkään arvoisia, vaan järjestön ovi pysyy tsuhnan edestä tiukasti suljettuna.

P.S. Perjantaina Jaakko Laakso sitten ehtikin jo lehtiin surisemaan, miten kamalaa on, kun "puolustusministeri Kääriäinen kiristää lisärahaa puolustukseen uhkaamalla NATO-jäsenyydellä". Voihan asian tietenkin näinkin kääntää, mutta kyllä jopa Laakson tapaisen luupään kuvittelisi ymmärtävän, että kyseessä ei ollut lisärahan vonkaaminen, vaan ihan puhdas kannanotto NATO:oon liittymisen puolesta.

25 vuotta sitten kerrottiin vitsiä siitä, miten eri neuvostojohtajat junalla matkustaessaan toimivat, kun veturikuski tuli ilmoittamaan, ettei matka voi jatkua, koska edestä puuttuu rataa. Lenin olisi perustanut junan matkustajien kanssa työprikaatin ja rakentanut tarvittavan radan. Stalin olisi etsinyt radan rakentamisessa vastuussa olevan ja käskenyt ampua hänet. Brezhnev puolestaan olisi komentanut junan matkustajat ulos heiluttamaan junaa, jotta syntyisi tunne siitä, että se liikkuisi.

Suomalainen politiikka on nykyään kuin suoraan lainattu vitsin Brezhneviltä. Mitään ei oikeastaan saada aikaiseksi, mutta politiikassa on kauheasti tohinaa, jolla synnytetään illuusio tärkeiden ja oleellisten asioiden kimpussa painiskelemisesta. Samalla sosialidemokratian kulissien ylläpitoon käytetään tuhottomasti aikaa ja rahaa. Osa näistä kulisseista on saatu naamioitua niin aidon näköisiksi, että ne ovat ruvenneet elämään kansan suussa omaa elämäänsä ja sana leviää, eikä kukaan ymmärrä, että kyseessä on silkka propaganda.

Erilaiset tutkimukset ja tilastot ovat keskeistä kulissitiedettä. Ei ole olemassakaan niin turhaa tutkimusta tai tutkijaa, että tuloksia ei Suomessa nostettaisi lähes uskonnolliksi teksteiksi. On tutkimuksia kilpailukyvystä ja koululaitoksesta ja vaikka mistä. Se, että Suomi on tutkimuksen mukaan maailman kilpailukykyisin talous samalla kun Suomesta pakenee kotimainenkin raha investointeina ulkomaille ja ulkomainen raha kiertää maan kaukaa, osoittaa tutkimuksen olevan roskaa, mutta talouden kilpailukyvystä se ei kerro tuota eikä tätä.

Koululaisten saavutuksia peruskoulussa voi mitata ja mitataankin, mutta oleellisempaa kuin joku koulutuskilpailun tulos on se, mitä nämä ihmiset isona tekevät. Suomessa nämä maalman parhaat koululaiset ovat tekemässä tytäryhtiötalouksiin kuuluvia b-luokan hommia, paitsi ne, jotka kouluttautuvat humanisteiksi ja päätyvät suoraan kortistoon kulkematta lähtöruudun kautta.

Toinen merkittävä kulissien pystyttämisen kohde on työelämä; onpa sitten kyse kolmikannan ylistyksestä, neuvottelumekanismin kehumisesta maailman parhaaksi tai vaikka palkkojen vertailusta. Suomalaisille on luotu kuva siitä, että asiat Suomessa ovat paremmin kuin muualla. Numeroiden valossa kyse on täydellisestä lööperistä, sillä Suomen työttömyys on teollisuusmaiden ylempää keskitasoa ja ostovoima on toiseksi alhaisin vain nipin napin maailman täydellisimmäksi julistautuneen valtion, Ruotsin, edellä.

Meille uskotellaan, että Suomi on tasa-arvon mallimaa, koska valtaosa naisista on työelämässä. Samalla annetaan ymmärtää, että jossain paavinuskoisissa Keski-Euroopan maissa naiset olisivat nyrkin ja hellan välissä ja he pukeutuisivat mustiin säkkeihin ja hämmentäisivät pastaa aamusta iltaan. Oikeasti useimmissa maissa naisista on työelämässä yhtä moni tai useampi kuin Suomessa, mutta täysin vaille perustaa pystytetty kulissi on jo muuttunut osaksi suomalaista menestyslegendaa. Yritysten johdossa on naisia melkein kaikkialla muualla enemmän kuin Suomessa, vaikka kulissimme toisin kertovat.

Kolmas ja kenties irvokkain kulissikylä on pystytetty sosiaaliturvan ja hyvinvointipalveluiden ympärille. Jos kulissien läpi näkevä tarkkasilmäinen mutta toivottoman harhaoppinen henkilö onnistuukin löytämään jonkun paikan, jossa asiat ovat vähintäänkin yhtä hyvällä tolalla kuin Suomessa ja siitä huolimatta verot eivät ole maailman toiseksi kovemmat heti maailman täydellisimmäksi julistautuneen valtion, Ruotsin, perässä, on ainakin päivänselvää, että siellä ei ole hyvinvoinnista tietoakaan. Kaikkialla muualla on tuloeroja, köyhiä, nälkään kuolevia vanhuksia, kerjäläisiä, puutetta, kurjuutta ja ankeutta kaikille muille paitsi joillekin uusliberaaleille pyrkyreille. Tästä syystä mikään maa ei saata kelvata esikuvaksi Suomelle.

Kuka hyvänsä jossain muussa teollisuusmaassa asunut näkee, että asiat ovat siellä aivan samalla tasolla tai paremmin kuin Suomessa. Me nysväämme jotain omalääkärikokeiluja ja hoitotakuita emmekä saa järjestelmää toimimaan, vaikka uusliberalistisessa Britanniassa systeemi on ollut toiminnassa iät ajat, omalääkärille pääsee nopeasti ja hoitokin on ilmaista. Muualla Euroopassa sairastunut tai vammautunut saa kohtuullisen elintason luonnostaan sosiaaliturvan osana, Suomessa entiseen tulotasoon jossain järkevässä suhteessa olevaan pääsee vain pienituloinen, muut törmäävät erinäköisiin ökyrikkaille yli kaksi tonnia kuussa tienaaville suunnattuihin leikkureihin. Suomessa muka äitiyslomat ovat maailman parhaat, vaikka ne oikeasti ovat sieltä lyhyimmästä päästä. Lääkkeitä muka korvataan avokätisesti, vaikka Latviassa niitä korvataan vähintään saman verran, yleensä enemmän.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus sitten on? Tarkoitus on yrittää herättää lukija ajattelemaan, että Suomessa asiat eivät ole toivottoman huonosti, kuten kaikki saatamme nähdä. Toisaalta nykyinen kohtuullisen mukava elintaso on lähinnä syntynyt poliitikoista huolimatta, ei heidän avullaan. Jos Suomi siis on ilman suurempia ponnistuksia kyennyt nousemaan nykyiselle tasolleen, mikä olisikaan rajana, jos ryhtyisimme oikeasti rakentamaan Suomesta maailman kilpailukykyisintä ja tasa-arvoisinta maata? Mitä jos purkaisimme pahvikulissit ja katsoisimme, mihin pitää oikeasti rakentaa talo ja mikä paikka kaipaa maalia? Tai jospa vaikka rakentaisimme radan loppuun emmekä tyytyisi vain keikuttamaan junaa?

Miettikääpä sitä.

Vaalit ovat selvästi lähestymässä, sillä vähän joka suunnalta alkaa kuulua sangen hämmentäviä irtiottoja. Tällä kertaa kirin aloitti yleensä ihan järkeviä puhuva Raimo Sailas, jonka mielestä töitä pitäisi tehdä enemmän kuin nyt. Seuraavaksi ilmaantui pöytään EK, joka haluaa neuvotella työajan pidentämisestä seuraavalla tupokierroksella. SAK taas ilmoitti, ettei se suostu keskustelemaan työajan pidennyksistä vaan ainoastaan työajan lyhennyksistä. Omana erillisenä valitusvirsikuorona on työvoimapulasta pauhannut Suomen Yrittäjät, tuo jopa yliopisto-opiskelijoita enempään ja jatkuvampaan marinaan kykenevä koominen pellekerho.

Sailaksen puheissa olisi jotain tolkkua, jos hän olisi uskaltanut koskettaa suomalaisen työelämämammutin perustavaa laatua olevaa ongelmaa eli sitä, että kaikkia halutaan kohdella samana massana. Luovassa työssä todennäköisesti on aika samantekevää, istuuko toimistolla kuusi vai kahdeksan tuntia. R-kioskin myyjä taas myy saman verran tavaraa tunnissa, eli jos hän on kioskilla kuusi tuntia, kauppa käy hänen vuorollaan huonommin kuin ennen. Jos työaikaa siis haluttaisiin lyhentää, sitä voitaisiin tehdä ala- tai tehtäväkohtaisesti muttei missään tapauksessa kaikkia koskien. Ja kun suomalainen, pysähtynyt keskusjärjestömafia ei kykene käsittelemään kuin kaikkia kerrallaan, ehdotus ei tietenkään etene mihinkään.

SAK:n vastaveto on aina perinteisesti ollut se, että ne vaativat vähemmän duunia samalla kuukausipalkalla. Se on kuulemma oikein ja kohtuullista. Nyt puolestaan EK ehdottaa, että töitä pitäisi tehdä enemmän samalla kuukausipalkalla, ja täsmälleen se sama logiikka, joka on ollut käytössä SAK:n tapauksessa, onkin nyt muuttunut vääräksi. SAK:n miehiä ei ainakaan turhasta logiikasta voi syyttää, mutta logiikasta jotain ymmärtävät tuskin olisivatkaan ajautuneet ay-politrukeiksi vaan olisivat menneet oikeisiin töihin.

Käytännössä kummankin koplan ehdotus on huono. Jos SAK:n mallin mukaisesti nostetaan tuntipalkkoja 20%:lla, hinnat nousevat ja suomalaisten muutenkin surkea ostovoima huononee entisestään. Jos taas EK:n mallin mukaisesti leikataan kuukausipalkkoja 20%, asumis- ja elämismenojen pysyessä jotensakin ennallaan kuluttajien käytössä olevat tulot romahtavat ja surkea ostovoima huononee entisestään. Kummallakin menetelmällä luodaan Suomeen 90-luvun laman syvyinen kuoppa. SAK ja EK voisivat tällaisten ehdotusten sijaan keskittyä todellisten työmarkkinoiden kapeikkojen ratkaisemiseen ja jos eivät ole tähän kykeneviä tai halukkaita, hommata muutaman Monopoli-laudan ja vetäytyä Palacen yläkertaan pelailemaan ja juomaan snapsia siihen saakka, että viisastuvat. Taukolukemiseksi monopolin välillä tohtori suosittelee kansantaloustieteen perusoppimääräksi erinomaisen havainnollista tuotosta Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Sitten kun perustavaa laatua oleva ymmärrys yhteiskunnan ja talouden toimimisesta on saavutettu, he voivat yrittää uudelleen. Tai mennä edes töihin.

Suomen Yrittäjät, tuo isojen poikien pelin koominen sivuhahmo, on myös repäissyt. Kuulemma 72% yrityksistä arvioi, että työvoimapula on ihan kamalan paha. Ratkaisuksi he ehdottavat jotain hämmentäviä lisätukiaisia verorahoista työssäoleville, jotta töihin meno tulisi kannattavaksi korvausten nostamisen rinnalla. Sallikaa tohtorin tulkita: Suomen Yrittäjät väittää maassa vallitsevan suuren pulan koulutetusta työvoimasta, koska sitä ei ole saatavilla töihin sellaisella liksalla, joka vastaa kortistosta saatavaa rahaa. Suomalaisilla on jo nyt Ruotsin lisäksi länsimaiden huonoin ostovoima. Paraneeko asia sillä tavalla, että valtio rupeaa maksamaan pikku yrittäjäreppanoiden duunareille jotain tukiaisia, jotta ne voivat jatkossakin maksaa luokattoman huonoja palkkoja? Jos töitä ei löydy nykyisellä palkkatasolla, kannattaisiko yrittäjien tarjota lisää liksaa porkkanaksi ennen kuin ruikuttavat työvoimapulaa ja tukiaisia?

Jotta kaikki ei vaikuttaisi niin kerrassaan synkeältä, voimme lohduttautua sillä, että Ruotsi on vasta menossa sinne, missä me jo olemme ja josta ehkä pääsemme joskus pois. Meillähän verotus on keventynyt kohta kymmenen vuotta siten, että veroaste on säilynyt ennallaan tai noussut. Nyt Ruotsin edistyksellinen oikeistohallitus on päättänyt aloittaa veronkevennystalkoot: omaisuusvero ja kiinteistövero halutaan poistaa. Tämä kompensoidaan poistamalla tuloverosta tehtäviä vähennyksiä ja korottamalla viinan, nuuskan ja tupakan veroa.

Tohtorin ei tarvitse olla kummoinenkaan oraakkeli ennustaessaan, että Ruotsin palkansaajat eivät vielä tämän seurauksena pääse vaipumaan kulutusjuhlan euforiaan.

Vaaleilla valitsemamme eduskunta on tänä syksynä pannut hihat heilumaan ja lainsäädäntöurakka joutuu. Syytä tietenkin onkin, koska tuossa tuokiossa on taas joulukuu ja kansanedustajien on karautettava kotivaalipiiriinsä ansaitulle kahden kuukauden joululomalle höyryävien lihapatojen ääreen. Käytännössä eduskunnan työ halvaantuu tietenkin pidemmäksikin aikaa, koska kansanedustajan työtaakka ei luonnollisestikaan saa haitata ensi kevään eduskuntavaalikampanjointia.

Vaaleihin valmistautuvalla eduskunnalla on tänä syksynä ollut hienoisesti pulaa raflaavista lainsäädäntöprojekteista. Valtion tulo- ja menoarvio tuli hyväksyttyä suuremmitta pulinoitta eikä edes maataloustukea voida enää eduskunnassa tuosta vain lisätä. Kauppa- ja teollisuusministeriö on niin keskittynyt torpedoimaan venäläisten sähkökaapelihanketta, ettei aikaa ole ollut edes rustata lakia kauppojen aukiolon vapauttamisesta. Myös viidennen ydinvoimalan rakennustyöt ovat vielä niin paljon kesken, ettei jankkaamista kuudennesta ydinvoimalasta ole vielä kunnolla aloitettu.

Onneksi sentään Suomen energiatalouden kiemuroita valtioneuvoston toimeksiannosta ruotinut selvitysmies Matti Purasjoki ehdotti vesivoiman lisärakentamista, joten aikaa saadaan tulevaisuudessa rutkasti tuhlattua, kun Vuotoksen allassuunnitelmat kaivetaan taas kerran esiin. Tietenkään Vuotosta ei oikeasti rakenneta, mutta onpahan kaupunkien luonnonsuojelijoilla jotain, mitä ankarasti vastustaa, ja Lapin karvalakkilähetystöillä jotain puolustettavaa. Mitään erityistä päätettävää eduskunnalle aiheesta tuskin siunaantuu, mutta onhan sekin jo jotain, että edustaja voi vaalikentillä luvata vaalikarjalleen täysin rehellisesti joko kannattavansa tai vastustavansa asiaa loppuun saakka. Sikäli lupaus on turvallinen, että asia tuli tosiasiassa loppuun käsitellyksi jo viime vuonna, kun KHO päätti, että koko projekti on lain vastainen.

Tietenkin NATO-jäsenyydestä voisi aina keskustella ja muutenkin ohjata maamme tulevia kohtaloita alati muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Mutta voi! Itse itsensä Suomen vanhimmaksi valtiomieheksi ja kaikkien asioiden suurvisiiriksi nimittänyt puhemies Paavo Lipponen on kieltänyt mokomista asioista keskustelemisen, koska "ennen vaaleja keskustelu väistämättä ajautuisi epäanalyyttiseksi", mitä se sitten mahtaakaan tarkoittaa. Oikea aika ja paikka keskustelulle kuulemma on vaalien jälkeen vuoden 2008 turvallisuuspoliittista selontekoa valmisteltaessa. Eiköhän siihen mennessä keksitä joku syy siihen, että keskustelu aiheesta siinäkin yhteydessä olisi epäanalyyttista.

Jottei kukaan pääsisi sanomaan, että eduskunnassa ei tehdä tärkeää lainsäädäntötyötä, niin päätettäväksi on sentään saatu vuosikymmeniä vatvottu laki hedelmöityshoidoista, jonka sisällöstä eduskunta päättää tänään. Sinänsä kyseisen lain sovellusalueella on kyllä tilaa jonkinlaiselle lainsäädännölle, jotta esimerkiksi syntyvän lapsen ja sukusolujen luovuttajien asemasta tulisi säädettyä laissa yksiselitteisellä tavalla. Mutta kuinka onkaan käynyt? Kuin kansalaisia pilkatakseen kansanedustajat ovat jankuttaneet pelkästään lesbopareista ja sinkkunaisista aivan kuin nimenomaan lesboparit ja sinkkunaiset olisivat se ryhmä, jonka perässä tämä maa joko kukoistaa tai vaipuu Sodoman ja Gomorran hävitykseen.

Tohtorin mielipide hedelmöityshoitolaista on selvä: annettakoon niitä kaikille tarvitseville lääketieteellisin perustein ja säädetään laissa vain tarpeellisista asioista, kuten hoitojen tuloksena syntyvän lapsen asemasta ja siitä, ettei sukusolujen lahjoittajan henkilöllisyyttä hänen tahtomattaan paljasteta. Se, että nyt ollaan säätämässä hölmöä lakia, jossa on mukana mm. lapsen subjektiivinen oikeus saada tietoonsa biologiset vanhempansa sekä kohdunvuokrauksen täyskielto, on asia sinänsä, mutta vastenmielisintä koko jutussa on se, että näistä asioista ei ole keskusteltu julkisuudessa käytännössä yhtään. Koko keskusteluenergia on käytetty lesboista jankuttamiseen ja keski-ikäisten äijien murheeseen siitä, että kohta lesbot vie niiden naiset, kun heitä ei tarvita enää edes lapsen tekoon. Mitähän mieltä puhemies Lipponen on tämän keskustelun analyyttisyyden tasosta?

Jonkinlainen lohtu asiassa on se, että olipa hedelmöityshoitolaki lopulta millainen hyvänsä, niin hyvin toimeen tulevia se liikuttaa vain periaatteelliselta kannalta. Hoitoja tarvitsevat saavat niitä aina vaivatta ulkomailta. Edes homofobian vaivaamassa Virossa ei mitään Lex Lesbovauvaa ole. Kansanedustajien tunnolle jää siis myös se, että säädöskokoelmaan saadaan jälleen yksi laki, joka koskee vain köyhiä.

Sanotaan, että kansalla on sellaiset päättäjät, jotka kansa ansaitsee. Näin tuskin oli Stalinin Neuvostoliitossa tai Pol Potin Kamputseassa tai edes nykyään Mahmud Ahmadinejadin johtamassa Iranissa. Vaikea on kuvitella sitäkään, että tohtori olisi tehnyt jonkun niin mittavan synnin, että olisi ansainnut ristikseen nämä nykyiset omaan napaansa tuijottavat kansanvaltaa halventavat nahjukset ja lurjukset.

P.S. Iltapäivällä eduskunta sitten päätti äänin 105-83 hedelmöityshoitolain sanamuodosta. Päätöksen mukaan hoitoja saavat tulevaisuudessakin heterosuhteessa elävien naisten lisäksi sekä naisparit että yksinäiset naiset. Laki on edelleen hölmö, mutta keskittymällä lain lesbonäkökulmaan voivat kansanedustajat nyt uskotella itselleen ja tyhmille äänestäjilleen olevansa suvaitsevaisia ja liberaaleja – suorastaan hienoja ihmisiä.

Hesari kirjoitti viikolla tutkimuksesta, jonka tuloksissa kerrottiin joka viidennen suomalaisen elävän kädestä suuhun. Tällä joukolla on pankkitilillä reserviä alle 500 euroa kuukaudessa. Neljäsosa suomalaisista ajautuu kassakriisiin, jos asumismenot nousevat 50 eurolla kuukaudessa.

Tohtorille tässä tutkimuksessa ei ole mitään yllättävää, mutta toivottavasti se ravistelee vähän suomalaisiksi syntynyttä lottovoittajakansaa. Meille uskotellaan jatkuvasti, että suomalaiseksi syntyminen on lottovoitto ja valtaosa kansasta sisäistääkin tämän potaskan. Jokaiselle lehtiä ajatuksella lukevalle on kuitenkin päivänselvää, että suomalaisten ostovoima on naurettavan pieni ja kaikki käytetään järjettömän kalliiseen asumiseen ja liikkumiseen. Jotain taskurahaa jää ruokaan, mutta mitään kulutusjuhlaa ei todellakaan vietetä tässä maailman kilpailukykyisimmäksi valitussa taloudessa.

Tohtori ei kykene käsittämään, miksi jatkuvaa rahapulaa ruikuttava kansa kuvittelee Etelä-Euroopan lomakohteissa olevansa ökyrikkaita ja elävänsä herroiksi kun heidän nettoansionsa itse asiassa ovat keskinkertaista baarimikkotasoa sikäläisen standardin mukaan. Eihän siinä mitään vikaa sinänsä ole, että on tyytyväinen itseensä, mutta kuvitelma omasta äveriäisyydestä on tehokas este todellisen vaurastumisen ja elintason paranemisen tiellä.

Miksi ihmeessä väki tyytyy Suomessa vuodesta ja tuposta toiseen naurettavan pieniin palkankorotuksiin? Yritykset tahkoavat miljardivoittoja vuodesta toiseen ja 15 vuoden lähes yhtäjaksoisen nousukauden aikana palkat ovat nousseet pari kolme prosenttia vuodessa. Sen sijaan, että hyvin pärjäävien alojen duunarit vaatisivat palkkojensa nostamista länsieurooppalaiselle keskitasolle, lammaskatras ottaa vastaan alistuneesti pari prosenttia vuosittain kun siihen on totuttu eikä edes tiedetä paremmasta. Kaljatuvassa valitetaan sitten huonoja palkkoja ja maristaan kun raha ei tahdo riittää, mutta ainoa johtopäätös asiasta on se, että asiat nyt vain ovat niin kuin ne ovat ja ovat aina olleet.

Yritysjohtajat ovat myyneet poliitikoille ja medialle ajatuksen siitä, että jos palkkoja Suomessa nostetaan, maa muuttuu kilpailukyvyttömäksi ja työttömyys räjähtää käsiin. Tämä on tietysti työnantajaleirin mieleen, mutta ei asiassa mitään perää ole. Miten ihmeessä Sveitsi, jossa on täystyöllisyys omille ja lisäksi maassa olevalle miljoonalle ulkomaalaiselle, jossa veroaste on kolmasosa suomalaisesta ja palkat tehtävästä riippuen mitä hyvänsä kolminkertaisesta kymmenkertaiseen kykenee tähän elintasonsa ylläpitämiseen? Ne mokomat ohittivat juuri julkaistun tutkimuksen mukaan Suomen tuossa paljon hehkutetussa "maailman kilpailukykysin talous" -tutkimuksessakin. Sveitsi ei voi edes pahemmin kehua edullisilla luonnonoloillaan.

Sen sijaan, että Suomessa otettaisiin mallia kaikilla mittareilla Suomea paremmin pärjäävästä Sveitsistä, kopioimme vain kaikki mahdolliset typeryydet Ruotsissa, tuossa taantumusta ja laskukautta elävästä entisestä suurvallasta. Suomessa pääsyy nykytilaan on yhteiskunnan päätyminen työtä vieroksuvien surkimusten komentoon. Päättäjät politiikassa ja etujärjestöissä ovat jo aikoja sitten keskittyneet vain turvaamaan omia hyväpalkkaisia laiskotteluvirkojaan. Muutoshaluiset turhautuvat ja lähtevät firmoin töihin kun ympärillä on vain kaikkia asioita vastustava pysähtyneisyyden muuri. Lopputuloksena mikään ei muutu vaikka pitäisi, ja poliitikkoja kuunteleva valtamedia keskittyy toistamaan tylsämielisiä tutkimuksia ja tilastoja, jotka osoittavat Suomen täydelliseksi paratiisiksi.

Jos paratiisin kulissit purettaisiin, kansa vaatisi päättäjiensä ryhtymistä työhön. Mutta maailman eksoottisten maiden kiertäminen erinäköisissä naistutkimus-, kehitysmaa- ja viherseminaareissa on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa. Tästä syystä saamme kuulla kaikennäköisten suomalaista yhteiskuntaa ylistävien tutkimusten paisuttelua hamaan maailman tappiin.

Viikon puheenaihe pääkaupunkiseudulla on tietenkin ollut metro. Lähes jokaisella on asiasta jonkinlainen vahva mielipide. Asiasta on puhuttu pehmeitä ja todella pehmeitä vuosikymmenet ja tähän mennessä on tapahtunut suurin piirtein ei mitään. Nyt kun jotain tapahtui, on espoolainen perusinsinööri murheen vallassa. Pysähtyneisyyden ajassa elävän lintukodon alle kaivetaan ihan oikea tunneli ja sinne pistetään kiskot ja joskus 10 vuoden kuluttua siellä voi kulkea joku junakin. Ei tällaista kauhuskenaariota kukaan uskaltanut edes pahimmissa painajaisissaan ajatella silloin kun investoivat omat ja pankin rahat hobitinkolon kokoiseen omakotitaloon naurettavan pienellä tontilla "väljän puistomaisessa ympäristössä".

Länsimetron puolesta ja vastaan on esitetty argumentteja, jotka ovat melkeinpä kaikki jotensakin pähkähulluja. Metron kannattajat väittävät, että metro ei maksa paljon mitään ja rahat tulevat moninkertaisena takaisin joidenkin salaperäisten laskusääntöjen perusteella erinäköisinä veroina ja maksuina. Tällaiset laskelmat ovat tietenkin huuhaata, koska ne perustuvat puhtaisiin arvauksiin. Tulevaisuuden ennustaminen ei ole koskaan ollut mikään erityisen eksakti tiede ja arvausten muuttaminen euroiksi ja niiden kutsuminen faktoiksi on petkutusta. Lisäksi he väittävät, että kaikkien matka-ajat ja matkamukavuus paranee merkittävästi ja että lähes jokainen voi jatkossa jättää auton kotiin. Tämäkin on potaskaa, koska muutaman aseman rakentamisella yhdelle linjalle ei todellakaan palvella 240000 ihmisen liikkumistarpeita.

Metron vastustajat taas turvautuivat aivan yhtä pöhköihin argumentteihin. Väitetään, että metroasemien ympäristö muuttuu oitis slummiksi ja täyttyy narkkareista ja pultsareista. Tohtori ei ole ikinä oivaltanut, miksi metroradan olemassaolo saisi Itä-Helsingin juopot sankoin joukoin ajamaan Matinkylään dokaamaan kun metsää löytyy Roihuvuorestakin. Matinkylän, Olarin ja Kivenlahden muuttuminen slummiksi metron myötä taas on kohtuullisen naurettava väite, koska ne ovat ankeita elementtikyliä jo nyt. Jos sinne rakennetaan muutama betonikolossi lisää, kukaan ei edes huomaa mitään.

Rakentamispäätöksen puolesta puhuu kaksi tohtorin mielestä ensiarvoisen tärkeää, mutta keskustelussa täysin sivuutettua seikkaa. Ensinnäkin, tuossa rakennetaan infrastruktuuria. Infrastruktuuri-investoinnit ovat Suomessa nykyään harvinaista herkkua, koska julkinen raha käytetään mieluummin kädestä suuhun elämiseen ja annetaan ihmisille, jotta he voivat ostaa rahoilla keskiolutta. Infrastruktuuriin investoimisen hyvä puoli on se, että infrastruktuuri on rakentamisen jälkeen siellä ja pysyy. Se, onko se tällä hetkellä business caseen perustuva hanke vai ei on sivuseikka, koska puhumme ratkaisusta, jonka käyttöikä on sata vuotta. Suomen investointiasteella mikään infrastruktuurihanke ei ole lähtökohtaisesti väärä.

Toinen seikka on pääkaupunkiseudun kehittämisen tiellä olevan umpisolmun avautuminen. Ei se ole mikään salaisuus, että metro on Helsingin kannalta poliittinen päätös. Tähän vedoten kaikki merkittävät väylähankkeet, joihin on tarvittu Helsingin rahaa ja suostumus, ovat olleet pysähdyksissä, koska Helsinki on yhdistänyt kaikki asiat tähän. Kun ei tule metroa, ei tule myöskään kehäteitä, raidejokeria, keskustatunnelia tai mitään muutakaan. Ja kun ei tehdä mitään ja väki- ja automäärä lisääntyy, mukavuus yleisesti kärsii. Nyt tämä rutiiniselitys olla tekemättä mitään on saatu kuopattua, joten muissakin väylähankkeissa voidaan edetä.

Nurkkapatrioottinen peräespoolainen ei kuitenkaan halua tarkastella kokonaisuutta. Katsomalla maailmaa makaronin läpi voi todeta, että koska itse ei ajatellut ajaa metrolla koskaan, kukaan muukaan ei sellaista saata tarvita. Tohtori ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisten ylipäätään pitää vastustaa suurella tunteen palolla jokaista ehdotettua tietä, rataa, parkkipaikkaa, kaistaa ja risteystä.

Viikon uutisissa on käsitelty koulutusta kahdelta mielenkiintoiselta kantilta. Matti Vanhanen on pohtinut, että koulutuksessa korkeakoulutuksen painottaminen alkaa olla viety jo äärimmilleen ja että pitäisi keskittyä nyt välillä muuhun. Akavan pienipalkkaiset hoivatädit taas ovat teettäneet tilaustyönä tutkimuksen, jossa käänteentekevästi paljastuu, että näille hoivatädeille ja hallinnon paperinpyörittäjille maksetaan selvästi vähemmän kuin muille korkeasti koulutetuille.

Sokeakin absolutisti osuu joskus oikeaan. Suomessa koulutetaan käsittämättömät määrät jengiä erinäköisiin kummallisiin tutkintoihin ja sitten voivotellaan, kun näille ei yllättäen löydykään töitä. Tohtori on tullut siihen tulokseen, että sellaiset korkeasti koulutetut, joiden yhden tai maksimissaan kahden sanan mittainen oppiarvo tai koulutus kertoo tavalliselle kadunmiehelle, mitä he tekevät, pysyvät leivänsyrjässä aika hyvin kiinni jatkossakin. Kaikki tietävät suurin piirtein, missä insinöörit, lakimiehet tai kirurgit ovat hyviä. Ja töitä piisaa. Leijonanosa humanisteista kuitenkin tuskailee sekavien tittelien ja pätkätöiden ja työttömyyden kimpussa ja lisää koulutetaan jatkuvasti.

On myös täysin näkemättä, mitä Kiina-ilmiö tekee korkeasti koulutettujen työlle. Tytäryhtiötalous on jo ajat sitten karkottanut Suomesta ison liudan pääkonttoreita lähellä olevia tukitoimintoja toisille mantereille nykyisten pääkonttorien viereen. Massavalmistus puolestaan lähti jo aikaisemmin. Nykyään meille hoetaan, että suunnittelu se pitää Suomen maailmankartalla. Ehkä pitää, ehkä ei, mutta miksi miljardi intialaista eivät osaisi suunnitella jotakin siinä kuin suomalaisetkin? Heillä on lisäksi kotikenttäetuna suuren markkinan kulttuurin omakohtainen tuntemus, joka suomalaiselta puuttuu aina.

Samalla kun korkeasti koulutetut humanistit, internet-spesialistit ja mediatutkijat voivottelevat työpaikkojen vähyyttä, yritykset voivottelevat, että mistään ei tahdo enää löytyä kunnollisia käsityöläisiä, rakennusmiehiä tai metallimiehiä. Töitä olisi vaikka kuinka, mutta kun ikäluokat koulutetaan humanisteiksi kortistoon, kortistosta ei löydy peltiseppiä pajoihin vaikka heille maksettaisiin mitä. Ikäluokat ovat pienentyneet, mutta korkeakoulujen aloituspaikat eivät tunnu vähentyvän kirveelläkään. Suhteellisesti suurempi osa kansasta siis päätyy korkeakouluihin ja pienempi osa suorittavaan työhön. Tämä tuntuu rakenteellisesti hölmöltä.

Akavan pienipalkkaiset humanistit mussuttavat palkkojensa pienuutta. Saahan sitä mussuttaa, mutta tämä jengi sai mitä tilasi, kun päätti hakeutua julkiselle sektorille töihin. Tämä mussutus on aina samansuuntaista: verrataan julkisen sektorin hoivaväkeä yksityisen sektorin parhaiten palkattuihin ja sitten valitetaan, että on se niin väärin kun koneen hoitamisesta tai suunnittelusta maksetaan enemmän kuin ihmisen paapomisesta. Ehkä on, ehkä ei, mutta tällä hetkellä asiakas on valmis maksamaan hyvälle suunnittelijalle vaikka mitä, kun taas lapsensa päivähoitoon pistäneet eivät ole valmiita moninkertaisiin panostuksiin, vaikka lastentarhantäti aivopesisi lapsista vielä nykyistäkin tehokkaammin punavihreitä hörhöjä tai sosialidemokraatteja. Stakesin tutkijoiksi taas on tyrkyllä niin turkasesti jengiä, että heille on turhaa maksaa mitään kovin mainittavia summia nollatutkimusten väsäämisestä.

Mitäpä jos nämä erilliset huomiot yhdistettäisiin? Korkeakoulutettuja on liikaa ja he ovat tyytymättömiä palkkaansa, ja toisaalta suorittavan työn tekijöistä on pulaa ja tunnollinen ammattimies voi laskuttaa suunnilleen mitä hyvänsä ja keikkaa pukkaa siitä huolimatta. Tohtorin mielestä eniten kortistoon väkeä tuottavat tiedekunnat voisi ajaa alas tai ainakin juustohöylätä marginaaliseksi puuhasteluksi. Samalla nuorisolle pitäisi suunnata mainoskampanja, jossa kerrotaan heille viimein totuus siitä, millaisia vapausasteita, etuja, ansioita ja onnistumisen iloja itsenäisenä yrittäjänä työskentelevä ammattimies nauttii, ja kuinka tympeää elämä on Ympyrätalossa Stakesin kubiikkelissa kahden tonnin kuukausipalkalla hamaan maailman tappiin ketään kiinnostamattomia tutkimuksia värkäten.

Suomessa syntyi pari viikkoa sitten myrsky vesilasissa, kun demariksi ja naiseksi ajoittain varsin järkeviä juttuja suustaan päästelevä Liisa Jaakonsaari esitti mielipiteenään, että Suomen koko miespuolisen ikäluokan kattava pakollinen asepalvelus on aikansa elänyt ja tekee Suomesta lähinnä yleisen asevelvollisuuden ulkomuseon. Vaikka tohtori aamiaispöydässä nyökkäilikin hyväksyvästi Jaakonsaaren kommentille, ei lausunnon poliitikoilta ja muilta perskärpäsiltä saama täyslaidallinen tullut tohtorille eikä luultavasti Jaakonsaarellekaan minkäänlaisena yllätyksenä.

Julkisuudessa asiaan ottivat tuota pikaa kantaa kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ja useampikin sotilashenkilö. Mittaustarkkuuden rajoissa kaikki toistelivat sitä, miten hieno ja moderni ja kustannustehokas järjestelmä yleinen asevelvollisuus on, sekä ennen kaikkea sitä, että yleisellä asevelvollisuudella on maanpuolustuksen lisäksi jonkinlainen näkymätön yhteiskunnallinen tehtävä, jonka takia jo asevelvollisuusjärjestelmän muuttamisehdotuksetkin osoittavat puutteellista harkintaa ja kyseenalaista yhteiskuntavastuuta.

Arvostelun pohjanoteeraus kuultiin yllätyksettömästi demarien isolta vaan ei suurelta puheenjohtajalta Eero Heinäluomalta, joka sinänsä toisteli miden argumentteja, mutta onnistui lisäämään lausuntoonsa maininnan, jonka mukaan Suomen yleiseen asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustusjärjestelmä on niin toimiva ja kustannustehokas, että sitä kohtaan on osoitettu mielenkiintoa myös ulkomailla. Tässä Heinäluoma varmaankin viittaa siihen, että ulkomaalaisia vieraita, ehkäpä ranskalaisia, on viety jonnekin korpeen katsomaan varusmiesten tetsaamista ja kokemaan kokonaisvaltainen diaprojektorilla toteutettu multimediaesitys Suomen armeijasta, minkä jälkeen joku vieraista on kohteliaasti sanonut: "Olipa hieno esitys ja mielenkiintoinen järjestelmä." Kyseessä on siis kohteliaisuus. Oikeasti yleistä koko ikäluokan kattavaa pakollista asepalvelusta ei ole monessakaan sivistysmaassa eikä siihen palaamista myöskään missään siitä luopuneessa maassa edes harkita, vaan sitä pidetään vanhentuneena ja nykyajan uhkakuviin verrattuna täysin sopimattomana. Tämä on fakta.

Normaaliin tapaan tämäkin keskustelu ajautui nopeasti metakeskusteluksi, jossa itse asiasta ei enää paljoa puhuttu. Ensinnäkin suuri väittely käytiin siitä, pitäisikö parin vuoden päästä tehtävään puolustuspoliittiseen selontekoon ottaa mukaan arviointi asevelvollisuusjärjestelmän ajanmukaisuudesta. Selvästikin itse asia katsotaan poliittisen eliitin yksinoikeudeksi ja keskustelua halutaan julkisuudessa käydä vain tyhjänpäiväisestä sivuasiasta. EVA:n johtaja Risto E. J. Penttilä puolestaan muistutti, että koko ikäluokan poissaolosta tuottavasta työstä 6-12 kuukautta työurastaan aiheutuu kansantaloudelle merkittävät tappiot ja ehdotti lääkkeeksi lyhimmän asepalvelusajan lyhentämistä kolmeen kuukauteen. Tämän ehdotuksen sotilasasiantuntijat puolestaan tyrmäsivät suoralta kädeltä epärealistisena, vaikka normaalijärkinen oppiikin armeijan perusasiat tarvittaessa vaikka kuukauden kirjekurssilla.

Nykyistä järjestelmää puolustaessaan armeija samaan aikaan murtaa yleistä asepalvelusta toisesta suunnasta raakkaamalla yhä suuremman osan asevelvollisista jo kutsuntavaiheessa. Armeijaherrojen tulilinjalle (hehheh) ovat toistaiseksi joutuneet lättäjalkojen, hullujen ja huumehippien lisäksi lisäksi huonokuntoiset ja ylipainoiset sekä ne, joiden psykiatrisessa testauksessa arvioidaan kuuluvan sellaiseen riskiryhmään, että riski myöhemmälle palveluksen keskeyttämiselle on normaalia suurempi. Tästä tietenkin seuraa se, että asepalveluksen ollessa periaatteessa pakollinen siitä pääsee halutessaan eroon epäonnistumalla kuntotestissä tai muuten jättäytymällä asetettujen kriteerien alle. Samaan aikaan sellainen, joka vain kieltäytyy asepalveluksesta saa edelleen linnatuomion.

Palvelukseen kelpaamattomien mahdollisimman aikainen poistaminen asepalvelukseen kutsuttavien joukosta on luonnollisesti aivan järkevää, koska armaijan tehtävä ei nykymaailmassa todellakaan ole toimia minään peräkammarin poikien miehistäjänä, vaan armeijan tehtävä on huolehtia maanpuolustuksesta ja sillä siisti. Fakta on myös se, että koko ikäluokkaa ei maanpuolustustehtävän hoitamiseen tarvita eikä koko ikäluokkaa voi siinä edes periaatteessa tehokkaasti hyödyntää. Jos peräkammarin pojille ja miksei tytöillekin halutaan luoda joku pakollinen äidin helmoista irtautumiseen tähtäävä riitti, niin se on halvempaa toteuttaa vaikkapa lakisääteisellä kahden kuukauden kesäsiirtolalomalla.

Mistä ihmeestä tässä koko jutussa sitten on kysymys? Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus: kyse on NATO:sta. Yleinen asevelvollisuus on Suomessa sotilaallisen liittoutumattomuuden vertauskuva, johon ulkopoliittista liturgiaa paasaavat tahot suhtautuvat lähes naurettavan fanaattisesti. Juuri kukaan ei uskalla kyseenalaistaa julkisesti yleistä asevelvollisuutta, koska samalla on tarjolla vaara leimautua NATO-jäsenyyden kannattajaksi. Samalla NATO-jäsenyyttä vastustavat tietävät, että saarnaamalla yleisen asevelvollisuuden ihanuudestaja marginalisoimalla järjestelmän ajanmukaistamista haluavat, voi vastustaa NATO:a ilman että oikeasti kertoo mielipiteensä asiasta. Tietenkään NATO:n järjestelmässä ei Suomen kaltaisella maalla olisi minkäänlaista tarvetta puolen miljoonan miehen ja muutaman sotaisan naisen reserviin, vaan tarvittaisiin huomattavasti suppeampi, paremmin koulutettu ja nopeammin maailmanlaajuisesti käytettävissä oleva armeija, jollaista ei asevelvollisuusarmeijasta saa tekemälläkään.

Suomalaisessa työelämässä on jatkuvasti pullistuvana mätäpaiseena työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtiminen. Jokaisessa tehdyssä tutkimuksessa valkokaulusväki valittaa ennen kaikkea työympäristöön ja asenteisiin liittyviä asioita ensin, palkasta mussutetaan vasta sijalla kolme tai neljä. Vaikka gallupeissa ollaankin aina tyytymättömiä kaikkeen, asiassa on silti vinha perä kun Suomeen on väen väkisin tuotu maailmalta johtamis- ja henkilöjohtamismalleja.

Työntekijöiden kerrotaan aina olevan yrityksen tärkein voimavara ja työntekijän kunnioittaminen on kahvion seinällä olevassa arvojulisteessa ykkösenä tai kakkosena. Samaan aikaan firmat organisoivat johtamisen ja hallinnon kuitenkin niin, että työntekijä on "tehokkuuden ja tuottavuuden" nimissä joka suunnalta sääntöjen, määräysten ja standardien muodostamassa karsinassa.

Lisäksi hän on tietysti karsinassa fyysisestikin. Joku konsultointia kauan sitten kaupitellut mäntti keksi, että työtiloja ei ole vielä säätänyt kukaan ja keksi maisemakonttorit ja ihmisarvoa alentavat kubiikkelit. Näitä myydään firmoille lupaamalla mullistavia tuloksia. Tuottavuus paranee ja väki viihtyy ja alkaa rakastaa maisemakonttoreitaan. Tosielämässä en ole kuullut kenenkään maisemakonttorissa istuvan olevan siellä mieluummin kuin omassa huoneessaan.

Maisemakonttoriasia havainnollistaa lisäksi nerokkaasti kaikkeen "työntekijästä välittämiseen" liittyvää täydellisen nöyryyttävää kaksinaamaisuutta. Kun esimerkkiyrityksessä päätetään siirtyä maisemakonttoriin, se tapahtuu aina niin, että hallinto-osasto saa idean ja johto siunaa sen. Vaan kuinkas sitten kävikään. Firman johdolle löytyy maagisesti edelleenkin omia huoneita, "koska he tarvitsevat työrauhaa ja paikan pitää palavereja". Samaten hallinto-osaston matroonat saavat kuin taikaiskusta suunnitelmansa kylkiäisinä hyväksytettyä itselleen myös omat huoneet "koska he käsittelevät luottamuksellisia henkilöstön asioita". Lopulta siis paljastuu, että maisemakonttorin moniaita etuja ylistäneet suunnittelijat ja päättäjät eivät kuitenkaan itse sinne päädy vaan ainoastaan alamainen paskasakki eli tarkemmin sanottuna ne, jotka firmassa tekevät oikean tuottavan työn.

Työntekijän arjessa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa, ettei sitä säänneltäisi tuhdin hallinnosta tursuavan sääntöpinkan voimin. On täysin päivänselvää, että firma ajautuisi tuota pikaa selvitystilaan jos ihmiset saisivat 500 euron määrärahan ostaa haluamansa työsuhdekännykän sen sijaan, että pääosin lankapuhelimia edelleen käyttävät ja uutta tekniikkaa karsastavat hallintoviskaalit päättävät ainoan oikean sallitun kännykkämallin jostain kaksi vuotta vanhasta mallistosta. Työmatkoilla siirrytään käyttämään Puolan lentoyhtiötä, jos joku saa myytyä ikinä yhtään matkaa tekemättömälle matkasihteerijoukolle, että tämä on hyvä ja halpa. Se, että näin kuluu tuntitolkulla aikaa jossain vaihtokentillä, kun suoralla lennolla olisi ollut jo perillä, ei tietenkään kiinnosta ketään, koska se ei näy excel-taulukossa toisin kuin matkojen hinta. Kun paljon matkustava yrittää perustella suoran paluulennon käyttöä, että ehtisi kotiin ennen puolta yötä, häntä katsotaan säälien ja sanotaan "säännöt ovat nämä".

Konsultit ovat löytäneet tämän täydellisen hukassa olemisen ja tehneet siitä kultakaivoksen. Eräässä tohtorin tuntemassa yrityksessä todettiin, että osastojen välinen yhteistyö takkuilee ja se koettiin vaikeaksi. Briljantti tilanneanalyysi paljasti, että nyt tarvitaan koko henkilöstölle tiimityöskentelykoulutusta, mitä sitten hommattiinkin 300000 eurolla konsulttitalolta. Jokainen pakotettiin käymään kolmen päivän tiimikoulutuksessa Aulangolla, jossa päivän aluksi kallispalkkainen konsultti pisti väen tekemään ryhmätöitä siitä, kuinka hieno ja ihana juttu tiimityö on, ja sitten päivän jälkimmäisellä puoliskolla esiteltiin näitä ryhmien löydöksiä. Käytännössä tekemättä mitään konsultti siis sai ämpärillisen rahaa ja kukaan ei ollut moksiskaan. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä työntekijöiltä, mistä tiimityöongelma johtuu. Jos olisi kysytty, olisi selvinnyt, että koska firma on organisoitu tiukasti linjaorganisaatioksi ja johonkin hommaan tekijöiden lainaaminen naapurisiilosta olisi vaatinut luvan kolmelta eri johdon tasolta ja lopulta johtoryhmältä, kukaan ei viitsinyt ryhtyä tähän, vaan teki hommat itse, miten parhaiten kykeni. Homma valmistui nopeammin ilman kahden kuukauden hanke-esittelysirkusta.

Tietenkin myös työsuhteen asiat ovat tarkasti säädeltyjä, ja niitä kyttäämään on palkattu henkilöstöosastot väärälleen "henkilöstöhallinnon ammattilaisia". Kun pomo halulaa palkita hyvin tehdystä työstä ja antaa palkankorotuksen budjettinsa raameissa hyville työntekijöille ja jättää luuserit ilman, luuserien ilman jättäminen onnistuu helposti, mutta palkankorotuksetpa eivät. Rahaa niihin kyllä olisi oikein budjetissakin, mutta tietenkin on päätetty, että henkilöstöosasto ensin "arvioi niiden linjanmukaisuuden". Lopulta henkilöä tuntematon pienipalkkainen paperinpyörittäjä toteaa, että tämä tuotekehityksen avainhenkilö on koulutukseltaan ja työkokemukseltaan samaa luokkaa kuin talousosaston apulaispavunlaskija ja tienaa jo nytkin pavunlaskijaa paremmin, joten palkankorotus on kerrassaan perusteeton ja sopimaton. Tämäkin simputus myydään johdolle työntekijöiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistämisenä.

Työntekijöiden kouluttaminen on myös johdon erityisessä suojeluksessa. Työntekijöitä suorastaan kannustetaan oppimaan uutta ja kehittämään ammattitaitoaan. Ainoina reunaehtoina asetetaan, että se ei saa maksaa mitään eikä siihen saa varsinkaan käyttää työaikaa. Tämä toteutetaan esimerkiksi valittamalla, että koulutusbudjetissa kyllä olisi rahaa, mutta kun koulutus on Saksassa, se tarvitsisi myös matkabudjettia, mutta siellä ei ole rahaa. Koulutuksen siunaava pikkupomo antaa aina "kyllä, mutta ..." -tyyppisen luvan, jossa hän suhtautuu äärimmäisen positiivisesti asiaan ja antaa luvan sillä ehdolla, että mikään kesken oleva projekti ei kärsi.

Kun henkilöstön viihtyvyyttä päätetään parantaa juhlilla, ne järjestetään luonnollisesti viikonloppuna, jotta arvokasta työaikaa ei kulu niinkin tarpeettomaan asiaan kuin duunarien viihdyttämiseen. Konsepti näissä "viihdyttävissä" vapaa-ajan aktiviteeteissa on aina sama: työkansa kyörätään busseilla johonkin 50 kilometrin päähän keskelle ei mitään, jossa pääasiallisena vitsauksena ovat itikat ja kepulaiset. Sinne on pystytetty pari telttaa sateen varalta, ja paikalle on hommattu elämysfirma järjestämään jonkun hassunhauskan ryhmässä toteutettavan rastisuunnistuskilpailun, jotka poikkeuksetta ovat myötähäpeää aiheuttavia. Kaikille annetaan kaksi kaljalippua, jotta firman kulut eivät kerrassaan ryöstäydy käsistä.

Tätä tarinaa voisi jatkaa loputtomiin. Tohtori ei pidä hengitystä odottaessaan, että työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtivat ihmiset viitsisivät kysyä työntekijöiltä mitä he oikeastaan haluaisivat tehdä toisin. Puolen miljoonan kippaaminen konsulteille on huomattavasti helpompaa kuin pikkutarkkojen sääntöjen muuttaminen.

Suomessa järjestetään eduskuntavaalit ensi keväänä. Koko koitoksen ainut mielenkiintoinen asia on se, kenestä tulee seuraavan hallituksen pääministeri. Mitään muuta kiinnostavaa vaaleissa ei sitten olekaan.

Käy miten tahansa, sosiaalidemokratia aatteena voittaa vaalit, kuten se on voittanut kaikki edellisetkin vuosikymmeniä. Rahvaan hämäämiseksi aate on paketoitu useampaan eri pakettiin, joissa käärepaperi on kussakin erilainen ja siihen on piirretty hassunkurisia kukka-aiheisia kuvioita, mutta jokaisen sisältä löytyy tympeänharmaa ydin. Kaikkien suurten ja useimpien pientenkin puolueiden ohjelmajulistukset ovat painotuseroja lukuunottamatta samanlaisia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka tarkoittaa maailman persaukisimpia länsimaalaisia ja maailman pulskinta hallintokoneistoa, on kaikkien puolueiden erityisessä suojeluksessa. Kansalaisille tämä poliitikkoja mukavasti hyllyvirkalupauksilla voiteleva koneisto myydään väittämällä, että köyhät joutuvat kadulle tienaamaan jos lopetamme yhtään erikoistutkijan tai varapääjohtajan virkaa.

Kaikilla kolmella suurella on voimakas motiivi olla tekemättä mitään. Demarien hellimä vaalikarja asuu lähiöissä, on töissä teollisuudessa tai elää tukiaisilla, ei ole erityisen koulutettu ja osaa sanoa "mää mää" kun demarit väittävät, että kukaan muu ei ikinä huolehdi heistä paitsi Puolue. Kepulaisissa on tukeva palstaviljelijäsiipi sekä lisäksi maaseutujen kepulaisen byrokratian kuoro. Tämä organisaatio ei tule ikinä toimeen ilman massiivisia tulonsiirtoja yksityisen sektorin tuottavilta työntekijöiltä tälle loispesäkkeelle. He osaavat sanoa "mää mää" kun Kepun politrukit kertovat, että vain kepu huolehtii viljelijän ja syrjäseudun eduista. Kokoomuksen kannattaja taas on naurettavan pientä palkkaa julkiselta sektorilta saava byrokraatti, opettaja tai sairaanhoitaja. Aatteellisesti heidän kuuluisi äänestää demareita, mutta nyt he sanovat vain: "mää mää", kun Kokoomuksen pyrkyrisiipi vakuuttaa heille, että he ovat "herroja" ja että ei heidän ainakaan sosialisteja pidä äänestää ja Kokoomus pitää huolen heidän kaltaisistaan yhteiskunnan selkärangoista.

Lopputuloksena kansa sanoo: "mää mää", ja äänestää Eduskunnan täyteen jonkunvärisiä sosiaalidemokraatteja. Tuloksena on sama ummehtunut pysähtyneisyys ja ongelmien lakaiseminen maton alle, mihin meitä on totutettu jo yli 30 vuotta lähes tauotta. Oikeisiin ongelmiin eli syrjäytymiseen, kilpailukykyyn, maahanmuuttoon, verotukseen ja ulkopolitiikkaan ei viitsitä koskea ollenkaan ja hymistellään vain kuorossa sitä, kuinka erinomainen paikka Suomi on ja kuinka kaikki on täydellistä. Kun joku asia räjähtää täydellisesti silmille, päälle pannaan laastari ja taas ylistetään sosiaalidemokratian riemukulkua.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tohtori ehdottaa, että puolueet palaisivat enemmänkin aatteellisille alkujuurilleen. Demarit voisivat vaihtaa tympeänharmaan ytimensä aidon punaiseksi kloonaamalla riveihinsä kasan Erkki Tuomiojia ja heittämällä Lipposen kaltaiset reaalimaailmassa elävät revisionistit pellolle. Kepun taas pitäisi keksiä, haluaako se olla agraariänkyröintipuolue vai kaupunkilaispuolue ja muutenkin keksiä itselleen joku järkevä puolueohjelma, jossa esitetään selkeä visio siitä, millainen Suomi heitä miellyttää. Kokoomuksen taas pitäisi kipata riveistään kaikki julkisen sektorin vätystelijävirkamiehet ja opettajat ja muut pienipalkkaiset ja ryhtyä oikeasti ajamaan hyvätuloisen asiaa. Tämän jälkeen kansalaiset voisivat sanoa vaaleissa, mikä aate heitä miellyttää eniten. Nyt he voivat vain valita sosiaalidemokratian ja sosialidemokratian väliltä.

Jos politiikkaan ei haluta lisätä sisältöä ja annetaan kansan valita yhdestä heille tarjotusta vaihtoehdosta, ehdotan, että otamme edes mallia Ceausescun Romaniasta. Sielläkään kansalla ei ollut mitään vaihtoehtoja, mutta Ceausescun uudelleentaputus virkaansa oli sentään viihteellistä seurattavaa. Esiintymiskyvyttömien poliitikkojen änkytys hedelmöityshoidoista tai muista mieltäkääntävistä kysymyksistä vaalitenteissä taas on lähinnä katselijalleen kärsimysnäytelmä.

Tuoreen tutkimuksen mukaan työmarkkinatuen perusosasta niukan toimeentulonsa ammentavat suomalaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. He ovat siis köyhiä. Tietenkään työmarkkinatuen ei ole tarkoituskaan olla mikään runsas leipäpuu, mutta olisi toki oikeudenmukaista, ettei työttömänkään nykymaailmassa tarvitsisi perheineen elää kurjuudessa.

Olisi roima ja väärä yksinkertaistus väittää, että peruspäivärahalla elävien käytössä olevan rahan määrän vähäisyys johtuisi siitä, että peruspäiväraha on surkean pieni. Mikään kauhean iso se ei ole, mutta säästäväisesti eläen sillä yksinäinen ihminen tulee kyllä toimeen ja perheitä vartenhan on olemassa muita tukimuotoja. Tutkimus identifioi pääasialliseksi syyksi perustoimeentulotuen riittämättömyyteen sen, että peruspäiväraha on verotettavaa tuloa ja kunnat pidättävät näistäkin roposista kunnallisveroa kukin kunnallisveroprosenttinsa mukaan. Valtionkirkolle uskolliset saavat maksavat vielä prosentin pari kirkollisveroa, mutta koska sen maksaminen perustuu vapaaehtoisuuteen, niin eipä siitä sen enempää.

Peruspäivärahalla elävät pääsevät ilman omaa haluaan osalliseksi mielenkiintoisesta julkishallinnon rahansiirtelystä. Tuossahan tapahtuu siis niin, että valtio maksaa KELA:n kautta työttömälle työmarkkinatuen perusosaa. Työtön puolestaan maksaa tästä tulostaan ansiotuloveroa, joka muodostuu valtionverosta ja kunnallisverosta. Ansiotuloista maksettava valtionvero on progressiivinen ja pelkkä peruspäiväraha jää sen alarajan alle, joten työttömän maksettavaksi jää käytännössä pelkästään kunnallisvero, joka Suomen kunnissa vaihtelee tänä vuonna Kauniaisten kuudestatoista Karjaan huikeaan kehteenkymmeneenyhteen prosenttiin.

Valtio maksaa kunnille valtionosuuksia käytettäväksi erilaisten lakisääteisten tehtävien hoitoon. Viime vuosina näitä valtionosuuksia on pyritty leikkaamaan, jotta valtion menoja saataisiin hillittyä. Tämä on täysin järkevää. Täysin järjetöntä puolestaan on kuntatalouden vajeen paikkaaminen valtion varoista niin, että rahat vaivihkaa muulataan työttömien kautta, jotta ne eivät näkyisi valtion budjetissa kuntien tukemisena. Käytännössä noin viidennes valtion työttömille maksamasta työmarkkinatuesta kilahtaa lyhentämättömänä kuntien kassaan. Yksittäisellä työttömällä on ilo maksaa reilun kahdenkympin päivärahastaan kunnalle nelisen euroa, joka kuulostaa ehkä vähältä mutta on tuossa tuloluokassa katastrofaalista. Yhteensä näistä kymmenyksistä muodostuukin vuositasolla jo arviolta parisataamiljoonaa euroa. Aivan pikkurahasta ei siis ole kyse.

Taloudellisessa ahdingossaan peruspäivärahan varassa elävät kansalaiset kääntyvät kunnan sosiaalitoimen puoleen ja toimeentulotuen maksaja onkin sitten tuensaajan kotikunta. Näin täydennetään hölmö veroeuroruletti tavalla, jonka keksimiseen on tarvittu vähintäänkin sosiaali- ja terveysministeriön talous- ja suunnitteluosastoa vahvistettuna valtiovarainministeriön kansantalousosastolla.

Demareille ja kepulaisille tämä älyvapaa järjestelmä tietenkin sopii mainiosti. Köyhät ja nälkää näkevät työttömät ovat demareille hyvää vaalikarjaa ja sopivat aina paremman puutteessa myös vaaliteemaksi. Toisaalta vaivihkaa kunnille siirretyllä rahoilla rahoitetaan täysin turha kymmentuhatpäinen kepulien kunnallisbroilerihautomo, jonka rahoittaminen suoraan valtion budjetista olisi nykykepulaisille ehkä hieman liian noloa, vaikka eipä se kepulaisia ole ennenkään estänyt. Tämän hölmöilyn pyörittämiseen tarvitaan myös muutaman prikaatin verran virkamiehiä, joilla ei oikeastaan ole mitään järjellistä syytä olemassaoloonsa. Ainoa marginaalisen ikävä seikka tämän ikiliikkujan purkamisessa olisi se, että työttömäksi jäisi iso liuta virkamiehiä ja kepulaisia kuntatyöläisiä, joista suurin osa ei ikipäivänä kelpaisi mihinkään oikeisiin töihin.

Suomalaisyritykset ja yritykset muuallakin maailmassa tuntuvat nykyään olevan täynnä konsultteja. Niitä käytetään mitä erilaisimpiin tehtäviin firman johdosta yksinkertaisimpienkin asioiden suunnitteluun ja toteutukseen. On liikkeenjohdon konsulttia, rekrytointikonsulttia, IT-konsulttia ja herra ties mitä. Niin turhaa tehtävää ei taida olla olemassakaan, etteikö joku konsulttitalo olisi erikoistunut siihenkin.

Kaikkien konsulttien käyttö ei tietenkään ole pahasta. Jos on erityisosaamista vaativa tehtävä, jolla on selkeä alku ja loppu, tällaiset tehtävät tietysti kannattaa teettää ulkopuolisella. Mutta tällainen on isoille konsulttitaloille huonoa bisnestä, koska asiakkaille pitää onnistua myymään jokainen projekti erikseen. Nykyään muodissa onkin tehdä erinäköisiä "kumppanuussopimuksia", jossa asiakkaat sitoutuvat ostamaan mahdottomat määrät ennalta määrittelemätöntä konsultointia hiukan listahintaa halvemmalla. Mikä ihmeen tolkku tässä oikein on? Ellei edes tiedetä, mihin työvoimaa tarvitaan, minkä takia sitoudutaan ostamaan sitä vuosikausiksi eteenpäin?

Konsulttien käytössä tehdään usein perustavaa laatua olevia virheitä. Yrityksiin on pesiytynyt naurettava osaoptimointikulttuuri, jossa vakituisen työvoiman rekrytoimiseksi täytyy kysyä lupa osastopäälliköltä, talouspäälliköltä, henkilöstöpäälliköltä, maajohtajalta, toimitusjohtajalta ja paavilta. Lopputuloksena jokainen haluaa säätää rekrytoinnissa jotakin ja kaikkien muiden kuin rutiinitehtäviin palkattavien tie tyssää jo alkuunsa kun henkilöstöosaston pienipalkkaiset paperinpyörittäjät pääsevät päivittelemään, että kylläpäs ollaan kallista palkkaamassa. Kun tärkeisiin tehtäviin ei enää pystytä palkkaamaan omaa henkilökuntaa ja vanhat ovat ylityöllistettyjä, ainoa kaikkien iloisesti hyväksymä tapa on palkata konsultti. Konsultit menevät aina kulubudjestista ja osastonjohtaja voi palkata heitä omalla päätöksellään. Konsultti toki maksaa muutamassa päivässä sen verran kuin palkkalistoilla oleva työntekijä kuukaudessa, mutta ei se kiinnosta ketään.

Kun konsultteja käytetään oman työvoiman pysyvänä jatkeena, alkuperäinen ajatus satunnaisen puuttuvan osaamisen hommaamisesta on hävinnyt ajat sitten. Konsultit vastaavat firmojen tärkeimmistä projekteista ja nykyään jopa strategisesta suunnittelusta liikkeenjohdon konsultin nimikkeellä. Jos yrityksessä johto ei tiedä, mitä firman oikeastaan pitäisi tulevaisuudessa tehdä ja miten, on omistajien syytä vetää asiasta johtopäätöksiä ja hommata tilalle väkeä, joilla on omaakin näkemystä asiasta.

Konsulteilla on lisäksi joku käsittämätön sädekehä päänsä päällä, ja kaikki mitä he sanovat, muuttuu aina välittömästi Jumalalta peräisin olevaksi totuudeksi. Omat työntekijät saavat hakata ideoineen päätään loputtomaan byrokratian ja tympeimpien pikkupomojen muuriin, mutta kun juuri Kauppakorkeakoulusta valmistunut Accenturen juniorikonsulentti tulee ja esittää nuo täsmälleen samat ideat, niitä kutsutaan kerrassaan nerokkaiksi. Suoraan koulunpenkiltä konsulttitalon broilerihautomoon mennyt heppu ei oikeasti voi tietää mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaisi maksaa hänelle mitään muuta kuin pientä harjoittelijan kuukausipalkkaa, minkä hän käytännössä konsulttitalostaan saakin. Konsulttitalojen isot rahat menevät pyramidihuijaustyyliin tarpeeksi kiipineille, partnereiksi kutsutuille pyrkyreille.

Vähän hommaa harjoitellut konsultti toimii niin, että kun hänet kutsutaan ratkaisemaan jotain ongelmaa, hän juttelee aikansa ihmisten kanssa ja seuloo mielessään väen hulluihin ja fiksuihin. Sen jälkeen hän kysyy näiltä fiksuilta, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä, pistää nämä asiat powerpoint-kalvolle ja esittää ne mullistavina löydöksinä ja lopulta lähettää muutaman sadan tonnin laskun parin kuukauden kahvin ja lounaiden täyteisestä työstä. Tämä on tietysti hyvä bisnes konsultille, mutta jos esimerkkiyrityksen keskijohto olisi vaivautunut kuuntelemaan omia alaisiaan, samat asiat olisi kuultu sieltä täysin ilmaiseksi. Lisäksi motivaatio olisi parantunut, kun ihmiset olisivat huomanneet, että he kykenevät vaikuttamaan työhönsä ja työympäristöönsä.

Vähän harmittomampi mutta kaikille väkeä rekrytoineille tuttu tilanne ovat erilaiset rekrytointikonsultit ja kandidaattien testaajat. Parin päivän testisessio jossain scientologiaa lähellä olevassa testauspajassa maksaa helposti lähes kymppitonnin. Jokainen näitä tuloksia lukenut huomaa, etteivät ne kerro testatusta yhtään mitään sellaista, joka ei käynyt ilmi vartin työhaastattelussa. Silti niitä tehdään ja kauppa käy hyvin, koska yritysten henkilöstöhallinnolle on saatu myytyä ajatus siitä, että testaaminen on halvempaa kuin vikarekrytointi.

Koukkuun menneille henkilöstöpäälliköille tohtori haluaa muistuttaa, että meillä on koeaika sitä varten, että jyvät voidaan seuloa akanoista. Ei siihen tarvita yhtäkään konsulttia.

Tohtori ajoi taannoin autolla Kaakkois-Suomesta Helsinkiin. Vastaan tuli venäläisiä autonkuljetusrekkoja suorastaan mahdottomia määriä. Tohtori sekosi laskuissaan kolmenkymmenen paikkeilla. Etelärannikon tiet Hangosta Helsingin kautta Vaalimaalle ovat muuttuneet venäläiseksi rekkaralliksi, jossa ei ole ollut enää aikoihin mitään tolkkua.

Pitkiä rekkakolonnia saa tavallinen autoilija ohittaa lähinnä henkensä kaupalla. Venäläinen rekka ohittamassa toista rekkaa jossain nollanäkyvyysmutkassa ei ole harvinainen tapahtuma sekään. Vain hyvä tuuri on pelastanut Konginkankaan suuruisilta tai suuremmilta katastrofeilta ja ihmishenkiä on toistaiseksi tuossa rallissa menetetty vain muutama. Levähdyspaikat teiden varsilla ovat muuttuneet kaatopaikkojen ja käymälöiden yhdistelmäksi, ja niillä trokataan viinat ja tupakat niitä haluaville.

Meillä höpistään jatkuvasti, että transitoliikenteessä on muka Suomen liikenteen ja työllisyyden tulevaisuus. Helsinkiin rakennetaan uusi satama ja vanhoja laajennetaan. Kotkassa satamaa haluttaisiin laajentaa täyttämällä maata pari kilometriä avomerelle. Teitä ehdotetaan parannettavaksi verorahalla, jotta tämä bisnes sujuu jouhevammin. Kansalaisille luvataan kymmeniä tuhansia työpaikkoja transitoliikenteen kasvaessa.

Tämä satamaoperaattorien huijauskampanja on syytä rehellisyyden nimissä paljastaa. Transitoliikenne on puhtaasti venäläisrekoilla hoidettavaa. Nämä rekat eivät tankkaa Suomessa, kuskit eivät yövy Suomessa elleivät sitten satu nukkumaan jollain levähdyspaikalla rekkansa kopissa. Venäläisrekan ja sen kuljettajan jäljiltä ei Suomeen jää euroakaan. Satamiin on saatu jokunen työpaikka lisää ahtaajille, mutta puheet kymmenistä tuhansista transitoliikenteen työpaikoista ovat puhdasoppista valehtelua.

Ainoat transitoliikenteestä hyötyvät ovat satamaoperaattori ja huolintaliike. Ne voivat laskuttaa kohtuullisia summia tavaroiden purkamisesta, sillä kaikki kulut kaatuvat suomalaisten veronmaksajien niskaan. Tiet rakennetaan verovaroilla ja satamat saavat investointitukia. Liikenteessä vammautuneiden hoito katetaan verovaroin ja liikennevakuutusmaksuin. Levähdyspaikat siivotaan verorahalla. Rajavartijoiden ja tullimiesten palkat maksaa valtio, joka kustantaa myös kaikki ympäristön puhdistustoimenpiteet, joita raskas liikenne varmasti joskus aiheuttaa.

Venäläisten mielivalta rekkojen kohtelussa ja suomalaisrekkoja syrjivät määräykset ovat ajaneet transitoliikenteen sataprosenttisesti venäläisille yhtiöille, mikä tietenkin on venäläisten tarkoituskin. Aikaisemmin venäläiset osuus liikenteestä oli noin 60%. Suomalaiset viranomaiset ja poliittiset päättäjät eivät ole kunnolla edes yrittäneet tehdä asialle mitään. Aika ajoin väläytellään jotain rekkamaksun käyttöönottoa, jotta näiltä rekoilta saataisiin edes jotain taskurahaa kattamaan niiden Suomelle aiheutuvia kuluja, mutta nämä ehdotukset ovat juuttuneet byrokratiaan tai ne on hylätty. Meillä elää kuitenkin Brezhnevin ajan rähmälläänolo-oppi tukevasti ja kenellekään ei tule mieleenkään laittaa kovaa kovaa vastaan. Sehän olisi sopimatonta ystävällismielisen naapurivaltion syrjimistä.

Valtavien satamainvestointien tekijöiden kannattaisi pitää mielessä sekin, että tämä rekkaralli jatkuu vain niin kauan kuin tsaari Putin haluaa. Jos tsaari päättää, että nyt pannaan kulutusjuhlalle piste, transitoliikenne loppuu yhdessä yössä ja 30 vuoden takaisinmaksuajalla rakennetut jättiläissatamat autioituvat. Arvatkaapa huviksenne, kenen maksettavaksi investointien jättivelat siinä tapauksessa tulevat.

Toki venäläisten kanssa kauppaa kannattaa käydä, mutta tasapuolisilla ehdoilla. Jos autojen kyörääminen Saksasta Venäjälle kannattaa tehdä Hangon sataman ja Suomen kautta sen sijaan, että ne vietäisiin autoilla Puolan ja Valko-Venäjän läpi, voi siitä varmasti jotain maksaa myös kuljetusinfrastruktuurin tarjoavalle Suomelle. Sellainen bisnes, jossa hyötyjinä ovat pelkästään venäläiset rekkafirmat ja maksajina suomalaiset veronmaksajat, ei kuitenkaan ole suosimisen arvoista.

Tänä kesänä Suomessa tapahtunut useampikin iltapäivälehtien uutiskynnyksen ylittänyt väkivaltarikos. Parissa tapauksessa kyseessä on ollut rikoksen tekijän ja uhrin lähipiirin ällikällä lyönyt ns. "tavallisen ihmisen" äkillinen sekoaminen, josta on ollut traagiset seuraukset. Ikävä kyllä ihmisen psyyke on niin hauras, ettei tällaisia tapauksia voida mitenkään täysin estää, vaan tämän tapaisia veritekoja tulee aina tapahtumaan. Oikeuslaitoksen tehtävä on sitten passittaa tekijä tekonsa ja syyntakeisuutensa mukaisesti joko tiilenpäitä lukemaan tai mielisairaalaan.

Oikeuslaitoksen käytössä ei kuitenkaan Suomessa ole työkaluja kansalaisten turvaamiseen sellaisilta sosiopaateilta ja taparikollisilta, jotka eivät ole varsinaisesti mielisairaita, vaan muuten vain kykenemättömiä olemaan olematta vaaraksi muille ihmisille. Tänä kesänä tällaisia tapauksia on nähty ainakin kaksi. Muutama viikko sitten Helsingin Marjaniemessä surmattiin raa'asti naishenkilö, koska hän oli ilmeisesti puhunut liian kovalla äänellä. Tappaja, 58-vuotias helsinkiläismies, oli vapautunut vain kuukausi aiemmin 10 vuoden vankeusrangaistuksesta, jonka hän oli saanut vuonna 1999 naisystävänsä taposta. Tämän lisäksi hän oli jo aiemmin istunut vankilassa 70-luvulla tekemästään taposta. Toinen selkeästi ympäristölleen vaarallinen henkilö on tällä viikolla Suonenjoella riehunut sarjaraiskaaja, joka on aiemmin tuomittu niin taposta kuin useista raiskauksistakin.

Tiedetään, että pitkään vankeusrangaistukseen henkirikoksesta tuomittu aniharvoin uusii tekoaan, mutta yhtä hyvin tiedetään, että tekonsa uusinut tappaja on jo erittäin suurella todennäköisyydellä henkilö, joka ei tulevaisuudessakaan pysty sopivissa olosuhteissa olemaan tappamatta ihmisiä. Tällä hetkellä laki tuntee ainoastaan pakkohoidon keinona pitää tuomionsa kärsinyt todennäköinen rikoksenuusija poissa kaduilta. Pakkohoito on keinona ongelmallinen, koska sitä voi käyttää vain sellaisiin, joilla on joku psyykkinen diagnoosi ja silloinkin sangen painavin perustein. Jos henkilö on kuitenkin ainakin näennäisesti täysin terve mutta yksinkertaisesti täysin piittaamaton muiden kärsimyksistä tai sitten joku "naksahtaa" aina viinantilkan jälkeen, pakkohoidon kriteerejä on vaikea saada täyttymään kun ei ole varsinaisesti mitään hoidettavaa.

Koko oikeusjärjestelmämme saa jatkuvasti kyseenalaista kunniaa siitä, kuinka se useissa tapauksissa on kyvytön tekemään oikeastaan mitään. Helsingissä hilluu aina toisinaan alle 15-vuotiaiden rosvokoplia. He tietävät, että alaikäisinä heitä ei voida tuomita mistään rikoksesta, vaan sosiaalitäti antaa heille ainoastaan vakavat moitteet. Homman harmi on lähinnä se, että sosiaalitantan kanssa menee muutama tunti, jona aikana ei ehdi pölliä Kampin metroaseman kioskilta mitään ja katu-uskottavuus laskee silmissä ja sitä ei saa takaisin ennen kuin kaverien katsellessa anastaa puukolla uhaten ohikulkevalta teiniltä kännykän. Tällaisia alaikäisiä useamman kerran kiinni jääneitä olisi rehellisyyden nimissä syytä jonkun asiantuntijan arvioida. Jos he vaikuttavat siltä, että he ymmärsivät tekonsa rikollisuuden ja myös sen, että heitä ei nimenomaan alaikäisenä nyt voida rangaista, tämä ikäraja pitäisi kumota heidän kohdaltaan ja käsitellä heitä kuin keitä hyvänsä alle 18-vuotiaita nuorisorikollisia. Mikäli sosiaaliviranomainen ei kykene muutaman kiinni jäämisen jälkeenkään aikaansaamaan mitään parannusta, silloin oikeuslaitoksen on toimittava eikä katseltava sivussa.

Nuoret aikuiset ja aikuiset taas saavat pikkurötöksistä ehdollista toisensa perään ilman, että häkki heilahtaa. Ehdollisen ajatus oli alun alkaen olla se viimeinen, vakava varoitus, mutta nyt se on lähinnä vitsi. Eivät ammattirikolliset linnassa parane tai ainakin harvat paranevat, mutta jatkuvien ehdollisten ja pikkusakkojen määrääminen lähinnä naurattaa maksukyvytöntä taparikollista. Ehdollisessa pitäisi palata lähemmäs sen alkuperäisiä juuria kuitenkin tietyin poikkeuksin. Tohtori ehdottaa, että ensimmäisen ehdollisen ansaitessaan rosvo passitetaan kahdeksi viikoksi vankilaan. Tänä aikana hän voi sitten miettiä, haluaako hän tänne lusimaan pidemmäksi aikaa vai kannattaako tehdä parannus. Monelle vankila on todennäköisesti aika ahdistava paikka ja asian havaitseminen ennen kuin lätkäistään ensimmäisen kerran ehdotonta monen vuoden kakku saattaisi palauttaa joitakin edes hiukan lähemmäksi kaitaa polkua.

Ongelmallisimpia tapauksia ovat väkivaltarikosten uusijat. Kaikille pitää antaa mahdollisuus, mutta jossain kohtaa rajan on tultava vastaan. Jos ensimmäisen vakavan väkivaltarikoksen jälkeen tekee toisen vastaavan rikoksen, ei siitä vielä ole tarpeen seurata ehdotonta elinkautista, mutta näitä varten voisimme ostaa vankeinhoitopalveluita Venäjältä. Ensimmäisen tuomion saa istua Suomessa luksushotellissa, mutta toinen kerta sitten suoritetaan jollain venäläisellä työleirillä tai rottia kuhisevassa vankilassa, mitä ne nyt siellä sattuvatkin keksimään. Sen jälkeen meillä pitäisi olla kolmannesta kerrasta tarjolla elinkautinen, josta ei enää vapaudu armahdusautomaatilla vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kykenee vakuuttamaan tarpeeksi monta asiantuntijaa siitä, että merkittävä parantuminen ja elämänmuutos ovat tapahtuneet. Tämän tien pitäisi olla erittäin vaikea mutta ei mahdoton USA:n "life without parole" -tyyliin. Ihminen voi viisastua vielä vanhempanakin, mutta pallo ja todistustaakka ovat tässä tapauksessa rikollisella. Väkivaltarikosten uusijoiden tapauksessa pitää luopua humaanista rikollisen parantamisajatuksesta ja keskittyä enemmänkin sivullisten suojelemiseen.

On meillä sitten toisaalta rikoksia, joista tuomitaan ankarasti. Valtion verotuloille vaaralliset talousrikolliset, veronkiertäjät ja huumekauppiaat saavat väkivaltarikollisten saamiin tuomioihin nähden järjettömän pitkiä kakkuja. Talousrikollinen Uotin tapauksessa jopa on yritetty venyttää sääntöjä. Kun yleinen tapa on käsitellä konnan kaikki rötökset kerralla ja antaa niistä sitten yksi kakku, Uotin kakkua haluttiin jatkaa uudella jutulla kun vanhat oli melkein lusittu. Subutexin maahantuonnista napsahti juuri 10 vuotta, joka on enemmän kuin mitä sai törkeästä raiskauksesta ja uhrin taposta.

Muiden kuin SDP:n äänestäjien joukossa kansalaisen oikeustajun vastaista on päästää väkivaltarikolliset vähemmällä kuin veropetosten tekijät.

Tällä viikolla Kauppalehti uutisoi, että 50,1% suomalaisten pörssiyritysten osakkeista on ulkomaisissa käsissä. Tämä asia jakaa aina mielipiteitä. Joidenkin mielestä ulkomaiset omistajat ovat kasvottomia suomalaisen duunarin vihollisia, jotka ilkeämielisyydessään kehtaavat vaatia yhtä hyvää tuottavuutta kuin muuallakin maailmassa. Toisten mielestä ne ovat pelastuksen enkeli, jotka auttavat pääomaköyhää maata selviämään ja ilman heitä joutuisimme kadotukseen ja konkurssiin. Totuus on yllättäen välimaastossa.

Ulkomaisen pääoman merkitystä Suomelle ei pidä vähätellä. Suomen perinteinen raskas teollisuus on täysin tuontitavaraa. Ei Hans Gutzeit suomalainen ollut, mutta hänen jäljiltään on jäljellä yksi maailman suurimmista metsäteollisuusyrityksistä. Nykypäivänä pienen yrityksen tie on usein ohdakkeinen, koska yritysten verkostoitumisessa pienen yrityksen tuotteen pitää olla todella poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi pienen yhtiön markkinointiponnistuksilla. Osana isompaa pääsee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, jossa markkinointikanava on valmiina. Tämä saattaa pitää tuon yrityksen Suomessa jatkossakin kun se ei ajaudu vaikeuksiin markkinoiden puutteen takia.

Ulkomainen omistaja ei ole sen kiilusilmäisempi suomalaisen duunarin vihollinen kuin suomalainenkaan omistaja. Molemmat ovat sijoittajia ja haluavat sijoitukselleen tuottoa. Sekä suomalaisissa että ulkomaisissa sijoittajissa on kvartaalikapitalismia pönkittäviä yksilöitä, rahastoja ja eläkekassoja, mutta myös pitkäjänteistä sijoitustoimintaa harrastavia. Toisaalta suomalainenkaan omistaja ei katso vätystelyä Suomessa, jos puolalaiset tekevät saman homman yhtä hyvin puoleen hintaan. Tässä mielessä omistajan kansallisuudella ei ole mitään eroa. Isoin ero duunarin kannalta syntyy siitä, ovatko sijoittajat pitkän tähtäimen sijoittajia ja pitkän aikavälin tuottoja hakevia vai tuuliviirin lailla erinäköisiin alle 30-vuotiaiden juniorien hatusta vetämiin analyyseihin uskovia hermoilijoita. Tästä asiasta Kalle Isokallio kirjoitti Iltalehdessä 24.7. niin hyvin, etten puutu asiaan enempää.

Ulkomaisella omistuksella on myös varjopuolensa, mutta se ei ole ulkomaisten väärä asenne ja piittaamattomuus, vaan se on oma hölmöytemme. Suomen suurin synti on se, että täältä myydään firmat ruotsalaisille. Oikeastaan mikä hyvänsä lähialue on pahasta, mutta käytännössä valtaosa myytävistä firmoista tuntuu päätyvän ruotsalaisomistukseen. Tämä on paha monestakin syystä.

Ensimmäinen syy on puhtaan taloudellinen. Kun amerikkalainen yritys ostaa Suomesta firman, se tekee sen joko saadakseen jonkun hyvän tuotteen täydentämään tuoteperhettään tai sitten se haluaa ostaa täältä firman, jotta saa valmiit asiakassuhteet ja sillanpääaseman tälle maailmankolkalle. Näissä tapauksissa todennäköisesti vähän kevennetään hallintoa ja it-osastoa karsimalla päällekkäisyyksiä, mutta koska ajatus oli ostaa hyvä firma ja hyvä tuote, yritys pysyy täällä työllistämässä suomalaisia. Ruotsalaisten motiivi taas on usein vallan toinen. Kuten Suomessakin, Ruotsissa yritykset katsovat Itämeren alueen kotimarkkinakseen, ja kun ne ostavat Suomesta firmoja, ne eivät halua tuotteita ja asiakkaita vaan ne haluavat usein ostaa pois kilpailijan ja ajaa sen alas. Asiakkuudet voi aivan hyvin hoitaa Ruotsista myös Suomeen, koska Suomessa yritykset eivät vaadi palvelua suomeksi vaan englanti käy kaikille. Tuotteet voi siirtää tehtäväksi Ruotsissa tai missä ne nyt sitten tehdäänkin, ja tällaiset yritykset ovat näennäisen "tasaveroisen" fuusion jälkeen viiden vuoden kuluttua tilanteessa, jossa Suomessa on pieni myyntikonttori tai ei sitäkään.

Toinen syy on kulttuurillinen, joka osaltaan johtaa ensimmäiseen. Maailmassa on harvoja paikkoja, joiden bisneskulttuurit ovat kahden naapurin välillä niin erilaiset kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Asiat tehdään täysin eri tavalla kaikilla tasoilla. Suomalaisten suoruus ja ruotsalaisten politikointi eivät kohtaa millään tasolla. Suomalaiset kuvittelevat asian olevan sovittu kun nimi on paperissa ja on lyöty kättä päälle, mutta ruotsalaisille sopimukset ovat vain suuntaviivoja ja niistä noudatetaan vain heitä miellyttävää osaa ja lopuista ei välitetä tuon taivaallista. Kun suomalaiset kuvittelevat asioiden etenevän sovitusti, yhteishankkeet kriisiytyvät kun suomalaiset eivät ole jatkuvasti aktiivisesti valvomassa loputtomissa palavereissa etujaan mielestään sovituissa asioissa. Toisaalta suomalainen suorapuheisuus ja faktoihin vetoaminen eivät saa aikaiseksi Ruotsissa kuin kummastusta. Ei siellä ratkaista asioita avoimesti faktoilla vaan faktat pitää pukea erinäköisten pehmoaatteiden valepukuun ja sitten myydä näitä mukavan pehmeitä ja tunteikkaita palleroisia. Kun aluksi fuusion jälkeen yritetään innolla tehdä kaikkea yhdessä, projektit karahtavat kiville kun sisäinen kommunikointi ei kohtaa millään tasolla. Lopulta ruotsalainen omistaja kyllästyy ja irtisanoo suomalaiset.

Kolmas syy on asenteellinen. Ruotsissa ei nähdä Suomea sellaisena maana kuin se on vaan takapajuisena, pysähtyneenä paikkana, samalla kun fundamenteiltaan samanlaista Ruotsia pidetään maailman edistyksellisimpänä paratiisina. Suomalaista ketteryyttä ei arvosteta vaan kutsutaan ruotsalaista jähmeyttä ja vätystelyä ketteryydeksi. Esimerkkinä tästä vaikkapa ruotsalaisomisteinen Sonera. Suomi oli mobiilitekniikassa maailman edelläkävijämaita kunnes merkittävin toimija ja verorahoilla rakennettu infrastruktuuri myytiin pilkkahintaan ruotsalaisille. Sen jälkeen Suomeen ei ole investoitu oikeastaan mitään. Ei Ruotsissa nähdä sitä tarpeelliseksi. Suomi on periferia jossain tuolla eikä siellä nähdä, että tänne panostamalla olisi saavutettavissa mitään merkittäviä hyötyjä.

Ulkomaalaisomistuskeskustelussa on syytä muistaa sekin, että se on Suomessa pakon sanelemaa. Perintöverotuksella haitataan kotimaisten pääomakeskittymien syntyä, joten kun ideologisesti kotimaista pääomaa ei ole, sitä tulee väkisin maista, joissa pääomat saavat kasautua paljon meitä tehokkaammin. Oikein tai väärin, tässä maailmassa elämme. Opiksi on sen sijaan syytä ottaa siinä, että asiat voidaan tästä huolimatta tehdä oikein tai väärin.

 

Tohtorin erikoinen – Kulttuuriongelmat Käytännössä Päivän kolumnia siivittää tämän päivän Helsingin Sanomat. Siinä kerrotaan ruotsalaisen Teliasoneran kasvavan voimakkaasti nimen omaan Venäjällä ja Turkissa. Matkapuhelinbisnesten fuusion jälkeinen suomalainen vetäjä Harri Koponen sai firmasta potkut, koska halusi hakea kasvua Venäjältä ja Turkista. Koposen sanoma oli oikea, mutta kun oikea viesti ja ruotsalaisen konsernijohtajan "ei tehdä mitään" -asenne ja poliittinen pelaaminen ovat ristiriidassa, on oikean viestin väistyttävä.

Anders Igel voisi rehellisyyden nimissä pyytää Koposelta anteeksi ja lähettää Koposelle Kuwaitiin muutaman laatikollisen ruotsalaista vissyvettä.

Sipoon kunnan päättäjät ovat rakentaneet pääkaupungin kainaloon eräänlaista suomenruotsalaista maalaisidylliä jo vuosikymmeniä. Helsingin seudun laajenemispaineet on suosiolla sysätty muiden murheeksi ja pääkaupunkiseutu onkin kasvanut voimakkaasti länteen ja pohjoiseen. Siinä missä Espoosta ja Vantaasta on kummastakin muutamassa vuosikymmenessä kasvanut parinsadantuhannen asukkaan suurkaupunkeja, ainakin suomalaisessa mittakaavassa, on aivan Helsingin naapurissa sijaitseva maa-alueeltaan sekä Espoota että Vantaata suurempi Sipoo edelleen alle 20000 asukkaan maalaiskunta, johon ei uusia asukkaita kaivata.

Kuka tahansa, joka joskus on autoillut Helsingistä länteen Tammisaaren suuntaan ja itään Porvoon suuntaan havaitsee merkittävän eron vaikka otsaluullaan. Siinä missä lännessä Espoo ja Kirkkonummikin ovat nopeasti kasvavia kaupunkeja, joissa sekä teollisuus että asutus on sekä modernia että kehittyvää, loppuu kaupunki itään päin mennessä kuin seinään Sipoon rajalle. Sen jälkeen on vain metsää. Ainoa vähänkään merkittävä teollisuus on Ingmanin meijeri ja asutusta metsän siimeksessä ei paljain silmin juurikaan havaitse. Numerot puhuvat selvää kieltään. Helsingin asukastiheys on kolmisentuhatta asukasta neliökilometrillä, Espoossa ja Vantaalla yli seitsemänsataa, mutta Sipoossa vain viisikymmentä.

Miksi näin? Maalaisidyllin säilyttämistä on erinomaisen helppo perustella muodikkailla iskulauseilla, kuten luonnonsuojelulla tai vaikka perinnemaiseman säilyttämisellä, mutta se on tietenkin silkkaa populismia. Sipoon isolaatiopolitiikka juontaakin juurensa aivan toisaalle. Sipoo on Espoon ja Kirkkonummen tapaan vanhaa ruotsinkielistä Uuttamaata, mutta siinä missä Espoo ja Kirkkonummi ovat osa nykyistä Uudenmaan maakuntaa, jonka maakuntakeskus on Helsinki, kuuluu Sipoo huomattavasti ruotsinkielisempään Itä-Uudenmaan maakuntaan, jonka keskuspaikka on Porvoo. Vielä jokin aika sitten Sipoossa oli enemmistö asukkaista ruotsinkielisiä ja RKP:llä oli ehdoton enemmistö kunnanvaltuustossa. Suomenkielisiä uudisasukkaita ei kaivattu ja asuntokaavoitus ja kaupunkisuunnittelu valjastettiin täysin kielipolitiikan palvelukseen. Jopa Sipoon vaakunaeläin, hopeinen susi, irvistelee raivoisasti vasemmalle eli länteen eli Helsingin suuntaan.

Selväähän on, että mikäli kunnan väestömäärä alkaisi voimakkaasti kasvaa, olisi uusien asukkaiden kielijakauma lähellä koko maan keskiarvoa, eli pitkästi yli 90% suomenkielisiä ja vain kuutisen prosenttia ruotsinkielisiä. Tämä ei voisi olla vaikuttamatta dramaattisesti kunnan poliittiseen päätöksentekoon. Suurin valtuustoryhmä RKP saisi pian totutella asemaansa valtuuston neljänneksi tai viidenneksi suurimpana ryhmänä maan valtapuolueiden takana ja joutuisi isännän äänen sijasta käyttämään vaikutuskanavanaan muiden puolueiden kanssa tekemiään lehmänkauppoja valtakunnanpolitiikasta tutulla tavalla. Vähempikin on kunnallispoliittiselle eliitille "kauhuskenario", sana joka on ollut Sipoon päättäjien huulilla viime aikoina, kun heiltä on jotain käyty kysymässä.

Tämä uutisiinkin asti päässyt sipoolaisten kuntapomojen "kauhuskenario" on nimittäin se, että alkukesästä tuli julkisuuteen Helsingissä huolellisesti salassa valmisteltu suunnitelma, jonka mukaisesti Helsingin kaupunki lähetti pikavauhtia valtioneuvostolle hakemuksen Sipoon länsiosien ja Vantaalle kuuluvan mereen ulottuvan maakaistaleen liittämiseksi Helsinkiin. Samassa yhteydessä Helsinki ilmoitti aikovansa kaavoittaa kyseisille alueille pikavauhtia pientaloasutusta 50000 uudelle asukkaalle. Ensi kuulemalta anomus kuulostaa julkeuden huipulta, mutta eipä se sitä oikeastaan ole. Helsingin seutu on koko Suomen talouden veturi ja sillä pitää olla mahdollisuus kasvaa. Asukkaita Helsingin niemelle mahtuu rajallinen määrä ja tuo raja on jo käytännössä saavutettu. Tästä seurauksena on asuntojen järjettömät hinnat, mikä puolestaan vaikuttaa negatiivisesti työvoiman saatavuuteen ja väestön ostovoimaan. Pitkällä aikavälillä tästä on seurauksena kasvun hidastuminen ja taloudellinen taantuma. Globalisoituvassa maailmassa Suomi saa osakseen talouskriisejä aivan riittävästi ilman, että niitä pitää itse tieten tahtoen kehitellä. Sipoon päättäjät ovat lähihistoriassa tähneet täysin selväksi, että he eivät aio antaa Helsingin seudun kasvupaineiden häiritä itseään ja että RKP:n rälssialueen maalaisidyllistä tullaan pitämään kiinni kynsin ja hampain. Helsingin rajansiirtohakemukseen vastavedoksi tupakkiaskin kanteen raapustettu suunnitelma Sipoon väkiluvun kaksinkertaistamisesta lähivuosikymmeninä on epäuskottavuudessaan lähinnä surkuhupaisa.

Miksi liitoshanketta sitten vastustetaan niin verisesti? Jäljelle jäävä Sipoohan olisi paljon uskottavampi suomenruotsalainen maalaisidylli, kun sitä ei enää tarvitse puolustaa aivan Vuosaaren suursataman naapurista asti. Lisäksi kunnan kielisuhteet säilyvät nykyisen kaltaisena huomattavasti pidempään, kuin mitä voisi olettaa tapahtuvan, jos Sipoo oikeasti saisi Itäsalmeen uuden kymmenientuhansien asukkaiden pientalotaajaman. Helsinkiin liitettävällä alueella ei oikeastaan ole metsän lisäksi paljon mitään. Sillä, että Sipoossa oleva Ingmanin meijeri nipin napin jää liitoksessa Helsingin puolelle, ei ole suurempaa merkitystä, koska yritysverotuksessa on kuitenkin kuntien välillä tasausjärjestelmä. Ne muutamat, jotka asuvat liitosalueella, huomaavat tapahtuneen lähinnä siitä, että heidän kunnallisveronsa laskee noin prosenttiyksiköllä ja heidän Hufvudstadsbladetinsa tilaukseen pitää muuttaa Sibbon tilalle Helsingfors. Alueliitoksen tuomasta lisäasutuksesta on turha olla huolissaan, koska Sipoollahan on samanlaiset suunnitelmat asuntorakentamisen lisäämisestä, vaikka ne toki ovatkin vain bluffia.

Kansan syvät rivit vastustavat alueliitosta normaaliin tapaan tunneperäisellä sopotuksella. Helsingin alueliitossuunnitelmaa nimitetään rosvoukseksi, vaikka Helsinkihän ei tietenkään liitoksesta päätä, vaan asia kuuluu maan hallituksen päätäntävaltaan. Lehdissä julkaistaan mielipidekyselyjä, joiden mukaan kaksi kolmesta kansalaisesta vastustaa Helsingin maarosvousta, vaikka muuttamalla kysymyksen vielä hiukan johdattelevammaksi olisi helposti saatu vieläkin tylymmät prosentit. Pinnallisella ja tosiasioita väheksyvällä kirjoittelulla saadaan koko asia näyttämään periaatteelliselta ristiriidalta, jossa iso ja vahva Helsinki syö pienen ja heikon Sipoon parhaat palat ja jättää jämät näivettymään eräänlaiseksi takametsäreserviksi, joka voidaan tulevaisuudessa rosvota, jos tarvetta ilmaantuu.

Todellisuudessa Sipoon länsiosien liittäminen Helsingin kaupunkiin on hyvin perusteltu hanke, jolla on erittäin suuri vaikutus alueen kehittymiseen ja taloudelliseen potentiaaliin. Lisäksi juuri Itä-Uudenmaan kuntien olisi syytä olla hyvillään asiasta, koska hanke väistämättä kääntää Helsingin alueen taloudellista painopistettä itään, jolloin talouskasvua ja vaurautta on luvassa myös niille. Vaikka Sipoon torjuntataistelu alueliitosta vastaan onkin täysin päätön, niin onneksi se sentään on tuhoon tuomittu. Harvemmin nimittäin on tohtorin silmiin sattunut yksittäistä päätöstä, jonka puolesta sekä päähallituspuolueet että suurin oppositiopuolue olisi niin varauksettomasti liputtanut.

Demarien politrukki Tuula Haatainen on taas vaihteeksi nostanut esille naiskiintiöt pörssiyritysten hallituksiin. Aiheen esilletulo on selvä merkki siitä, että vaalit ovat lähestymässä, ja että naispoliitikot käyvät taas veristä taistelua feministien ja muiden hiukan vinksahtaneiden äänistä. Kun asiaa ja lahjoja on lusikalla annettu, siitä on paha kauhalla ammentaa ja tuloksena on sitten samojen tylsämielisten uskonkappaleiden toistaminen vuodesta toiseen.

Naiskiintiöt ovat asia, jota jokaisen ajattelevan ihmisen on syytä vastustaa. Mutta ei niillä perusteilla, joita me Etelärannasta saamme kuulla. Suuryritysten hallituksissa istumalla saa rahaa kohtuullisen mukavasti. Jos hallitus kokoontuu kuusi kertaa vuodessa ja siitä maksetaan vaivanpalkkaa 50 tonnia vuosittain per nenä, ymmärrän, että viiden eri yhtiön hallituksessa istuvat Etelärannan herrat puolustavat nykyjärjestelmää kiivaasti. Heidän sanomansa on se, että valinnanvapauden pitää vallita sillä muuten joudutaan tekemään kompromisseja eikä voida valita parhaita henkilöitä tehtävään.

Naiskiintiöitä voi vastustaa monella argumentilla, mutta tuo on se ainut, joka ei ole kovinkaan uskottava. Hallitusten pitäisi olla yrityksissä valtaa käyttävä taho, joka kertoo toimivalle johdolle, mihin suuntaan ja miten firmaa pitää kehittää. Jokainen viime vuosien uutisia seurannut tietää kuitenkin, että hallituksissa istuu lähinnä toistaitoisia tylsimyksiä, jotka siunaavat jokaisen toimivan johdon esittelemän hölmön tai perin hölmön idean päätään nyökytellen ja lisäksi myöntää johdolle bonuksia johdon oman esityksen mukaan. Toimiva johto on ollut jo pitkään häntä, joka heiluttaa koiraa. Hallitukset eivät tee mitään, vaan ainoastaan nyökyttelevät ja vahvistavat taas uusia, parannettuja optio-ohjelmia tai korjaavat entisiä jos ne eivät palkitsekaan täydellisestä tietotaidon ja näkemyksen puutteesta miljoonalla vuosittain. Lelukaupasta saa femmalla nuken, joka nyökyttää päätään aina kun ympäristöstä kuuluu jotain ääniä. Nämä toteuttavat hallituksen kokouksessa omistajien tahtoa täsmälleen yhtä hyvin kuin nykyiset 50 tonnilla vuodessa paikoille ostetut liike-elämän edustajat, mutta huomattavasti kustannustehokkaammin.

Naiskiintiöiden ongelma ei ole se, että se syrjäyttäisi nykyisiä huippukykyjä vaan se, että se toimisi huonona esimerkkinä. Tähän mennessä hallituspaikkoja on saanut ostamalla tarpeeksi firman osakkeita. Jos meille syntyy tapa, että omistajat eivät saa nimittää haluamiaan ihmisiä hallituksiin vaan heidän pitää valita nämä ihmiset joidenkin vähemmistöjen joukosta, Suomen kaikki vähemmistöt hyökkäävät tämän kultakaivoksen kimppuun. Kun pää on avattu ja naisia, tuota enemmistön muodostavaa maailman suurinta vähemmistöä, aletaan suosia kaikissa valinnoissa, seuraukset ovat ikäviä. Nimittäin aivan tuota pikaa tarvitaan myös vegaanien, maahanmuuttajien, vasenkätisten, sinisilmäisten, ruskeakielisten, stalinistien, transvestiittien ja Maalaisliiton puolueohjelmaan uskovien edustajille omat kiintiöpaikkansa. Lopputuloksena yritysten omistajat eivät saa enää itse ryssiä omia bisneksiään vaan niiden pitää alkaa miellyttää erinäköisiä vähemmistökerhoja ja muita marginaaliliikkeitä voidakseen johtaa firmaansa. Tässä ei ole ajatuksena päätä eikä häntää, mutta vaalien alla poliittisten lauselmien taso ei ole ennenkään ollut kovin korkea.

Ehdotan, että tämän julkisuuskaivon kuivuttua Tuula Haatainen tarttuu uudelleen tasa-arvon torveen ja kiinnittää huomion yrityselämässä rehottaviin sukupuolten välisiin palkkaeroihin ja ryhtyy vaatimaan kaikille vähintään keskiarvopalkkaa.

Hesari haastatteli viikolla Oskari Nokso-Koivistoa Iloiset Veronmaksajat ry:stä. Koska ajatuskin kuulosti pähkähullulta, tohtori päätti ottaa asiasta selvää. Yhdistykseen ja sen ajatuksiin tutustuminen aiheutti siinä määrin voimakasta henkistä ahdistusta, että muutamia asioita on hiukan syytä tarkentaa ja selventää.

Iloiset Veronmaksajat kertoo kotisivuillaan muunmuassa näin: "Veronalennuskuoron kilpalaulannan vastapainoksi pitäisi saada jokin taho muistuttamaan siitä, että verot ovat ystävämme! Veroja on mukava maksaa, koska niillä saamme laadukkaat ja tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut ja vakaan, turvallisen yhteiskunnan, jossa voimme elää hyvällä mielellä ihmisiksi toistemme kanssa." Toisekseen, järjestön puuhamiehet kertovat olevansa "yhteiskunnasta kiinnostuneita, ennen kaikkea opiskelijapolitiikassa toimineita nuoria".

Tämä "verot ovat oikeudenmukaisia, koska verot ovat oikeudenmukaisia" -ajatus ei suinkaan ole ennenkuulumaton. Esimerkiksi sosialismin ylipappi Erkki Tuomioja toistaa tätä uskonkappaletta aina kun joku viitsii kuunnella ja toisinaan muulloinkin. Tylsämielisyydessään tämä doktriini on kuitenkin vailla vertaa. Jokainen meistä hyväksyy sen, että veroja kerätään, jotta niillä saadaan rahoitettua yhteiskunnallisesti tärkeitä palveluja. Sen sijaan verojen kerääminen verojen keräämisen vuoksi kuulostaa lähinnä mielipuoliselta. Tohtori on valmis keskustelemaan koska hyvänsä näistä tarpeellisista palveluista ja tavasta rahoittaa ne, mutta veroilla on vain välinearvo. Tämä kansalaisjärjestö kuitenkin näyttää nostaneen verot isännän asemaan ja niillä tuotettavat palvelut ovat vain jotain sivutuotteita. Kenen etua tämä ajaa?

Järjestö pohtii sivuillaan myös, että verot ovat oikeudenmukaisia, koska ne käytetään niin nerokkaasti oivallisiin palveluihin. Jotta järjestö ei tekisi itsestään suurempaa pelleä kuin miltä se väkisinkin vaikuttaa, tohtori ehdottaa, että järjestö perehtyy joskus hiukan siihen, mihin veroraha menee. Suomen BKT on noin 160 miljardia euroa ja kokonaisveroaste vaatimattomat 45%. Verorahaa on siis käytössä joka vuosi 70 miljardia. Tietävätkö iloiset veronmaksajat, paljonko vuosittain käytetään terveydenhoitoon, perusturvaan ja koulutukseen? Ottakaapa selvää, saatatte yllättyä. Sen jälkeen teidän nimittäin pitää selittää enää se, mihin ihmeen oikeudenmukaisiin palveluihin käytämme loput noin 50 miljardia; eli pitkästi yli sata miljoonaa euroa joka ikinen päivä.

Yhteiskunnasta kiinnostuneita opiskelijapoliitikkoja vaivaa lisäksi historian tuntemattomuus, mikä panee miettimään, että Nokso-Koiviston kannattaisi lukea kesämökillään jotain muuta kuin filosofiaa. Järjestö ehdottaa, että pääomatuloille lätkäistään samanlainen progressio kuin ansiotuloille, jotta pienituloiset voidaan vapauttaa tuloveroista. Kuulostaapa kauniilta ja mukavalta, vaikka kukapa moisesta iloisesta asiasta haluaisi vapautua. Jos järjestö olisi vaivautunut perehtymään 15 vuoden takaiseen historiaan, he saattaisivat tietää, että Suomessa pääomatuloveroprosentti oli progressiivinen 80-luvun lopulle saakka. Sen jälkeen huomattiin, että koska pääomat siirtyvät maasta toiseen nopeasti ja muualla vero ei ole progressiivinen, käytännön syistä tasaprosenttiin on mentävä meilläkin. Eikä tässä kaikki. Kun muutos tehtiin, olivat poliitikot hämmentyneitä, sillä vaikka korkein veroprosentti tässä yhteydessä puolittui, markkamääräinen verokertymä kasvoi merkittävästi. Rakastavatko iloiset veronmaksajat siis korkeita veroprosentteja vai korkeita verotuottoja? Tohtori ei viitsi edes yrittää arvata.

Nokso-Koivisto kirjoittaa kolumnissaan: "Kysymykseksi nousee, edustaako eduskunta meitä hyvin? Haluammeko oikeasti veroja alas vai jotain muuta? Haluammeko hoitotakuun ja paljon leikkauksia sairaaloissa – vai leikkauksia julkisiin menoihin?", ja tekee saman virheen kuin koko SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden eduskuntaryhmä. Päätetään ylhäältä annetusti, että jos verokertymää pikkuisen nipistetään, se otetaan ensimmäisenä pois terveydenhoidon palvelutuotannosta. Ikinä ei ole käynyt mielessäkään, että voisimme nipistää aluepolitiikasta, Nokialle maksettavista yritystukiaisista tai jonninjoutavasta byrokratiasta ja puuhastelusta esimerkiksi lopettamalla Stakes. Mutta propaganda ei tietysti kuulosta yhtä vakuuttavalta, jos järjestö joutuisi puolustelemaan poliittisin perustein tehtyjä virkanimityksiä tarpeettomien virastojen tarpeettomiin tehtäviin. Kun verorahoista menee köyhille alle kymmenesosa, on älyllisesti epärehellistä väittää, että kaikki veroihin kohdistuneet leikkaukset ja vastaavat säästöt osuisivat juuri tähän kymmenykseen. Jos poliittisesti valveutunut broilerinuoriso ei ymmärrä edes tätä, näiden lumiukkojen lailla pihalla olevien, itsensä intelligentsiaksi ylentäneiden päätyminen lopulta vallankahvaan kirvoittaa ajatuksena lähinnä klassikon: "Houston, we have a problem".

Rehellisyyden nimissä Iloiset veronmaksajat olisivat voineet kotisivuillaan ilmoittaa järjestön koostuvan lähinnä opiskelijoista, jotka eivät ole iloisesti maksaneet elämässään senttiäkään veroja.

Suomi oli vuonna 2002 innokkaana ratifioimassa vuonna 1997 solmittua ns. Kioton pöytäkirjaa, joka kansanomaisemmin tunnetaan Kioton sopimuksena. Sopimuksessa valtiot sitoutuvat rajoittamaan kasvihuonekaasupäästönsä vuotta 1990 edeltävälle tasolle. Ikävä kyllä maailman suurin tupruttelija, USA, päätti pysyä sopimuksen ulkopuolella, minkä takia kasvihuonepäästöt eivät tule suuremmin vähenemään.

Kioton sopimuksen, joka muuten on Suomen talouden kannalta erittäin vahingollinen, toimeenpanemiseksi kehitettiin Brysselin katakombeissa päästökauppajärjestelmä, jonka tarkoituksena on kohdistaa kasvihuonepäästöjen vähentäminen sinne, missä niitä voidaan tehokkaimmin tehdä. Vaikka päästökauppa ensi kuulemalta kuulostaa hölmöltä, se on kuitenkin yksinkertaisuudessaan jotakuinkin toimiva idea. Ajatuksena on yksinkertaisesti se, että oikeudet kasvihuonepäästöihin jaetaan yrityksille historiallisten päästöjen mukaisesti. Jos yritys vähentää päästöjään, se voi myydä yli jääneet päästöoikeutensa vapailla markkinoilla. Tällöin teollisuuslaitoksen, jossa kasvihuonepäästöjen vähentäminen on erittäin vaikeaa ja kallista, kannattaa säästöjen sijasta ostaa päästöoikeuksia markkinahintaan. Toisaalta taas teollisuus, jonka päästöjä voidaan tehokkaasti vähentää esimerkiksi laitteistoja ajanmukaistamalla, voi rahoittaa uudistuksensa myymällä näin säästyvät päästöoikeutensa.

Periaatteessa järjestelmä on yksinkertainen, mutta käytännössä päästökauppa rankaisee erityisesti Suomen kaltaisia maita, joissa on runsaasti modernia energiavaltaista teollisuutta, jonka päästöt ovat jo ennen vuotta 1990 olleet kohtuullisia. Tällöin ainoa tapa kasvattaa tuotantoa on ostaa sekä kallista ympäristöteknologiaa että uusia päästöoikeuksia, jolloin investoinnit helposti jäävät tekemättä. Päästökaupan maantieteellinen rajoittuneisuus johtaa tietenkin myös siihen, että tuotantoa siirtyy maihin, jotka eivät ole mukana Kioton sopimuksessa. Tämä tarkoittaa vääjäämättä sitä, että kokonaispäästöt kasvavat ja hyvää tarkoittavat hölmöt maksavat.

Onneksi Suomessa yksinkertainen ja toimiva saadaan käden käänteessä muutettua käsittämättömän vaikeaksi, toimimattomaksi ja yleensä vielä lätkäistään vero päälle. Ja totta tosiaan, tähän riittää helposti se, että pari kepu- ja demariministeriä laittavat aivoriihensä hyrräämään.

Tällä kertaa hallituksessa on herätty huomaamaan, että Kioton sopimus ei ehkä olekaan kaikilta osiltaan hyvä idea ja päästökauppakaan ei ehkä toimi halutulla tavoilla ja lisäksi, herranen aika, jokuhan voi vaikka hyötyä siitä. Hurraa!!! Ikävä kyllä hallitus on vähintäänkin puolitoista vaalikautta myöhässä tämän havainnon kanssa. Kioton sopimuksessa ollaan ja EU:n päästökauppadirektiivikin on jotakuinkin kiveen hakattu.

Mutta yhteen asiaan hallitus sentään voi vielä puuttua. Isoilla energiayhtiöillä on maassamme suuri määrä sähköntuotantoa, josta ei aiheudu ollenkaan kasvihuonepäästöjä. Tällaista tuotantoa on esimerkiksi ydinvoima ja vesivoima. Kun kaikki eri tuotantotavoilla tuotettu energia myydään yhteispohjoismaisilla energiamarkkinoilla, saavat nämä sähköyhtiöt myymästään saastuttamattomasta sähköstä muhkeat voitot verrattuna vaikkapa kivihiilivoimaloissa tuotettuun sähköön, johon luonnollisesti tarvitaan myös päästöoikeuksia, koska kivihiilen polttaminen tuottaa älyttömästi kasvihuonekaasuja. Koska ydinvoimaa ja vesivoimaa ei puusilmäisten poliitikkojen takia ole pohjoismaissa riittävästi kasvavan energian tarpeen tyydyttämiseen, asettuu pörssisähkön hinta aivan markkinatalouden lakien mukaisesti kivihiilestä tuotetun kalliimman sähkön hintatasolle. Näin atomimiilut ja valjastetut kosket tuottavat omistajilleen hyvän katteen tehdylle investoinnille.

Mutta tällainen peli ei tietenkään Suomessa vetele. Saastuttamatonta energiaa tuottavien yritysten käärimiä voittoja on alettu kutsua ansiottomiksi eli ns. "windfall-voitoiksi" ja samalla on ruvettu vaatimaan näitä voittoja verolle. Vielä viime vuonna silloinen valtiovarainministeri Kalliomäki ei suostunut windfall-verotusta ajamaan, mutta nyt on uusi vuosi uusine kujeineen ja nykyinen valtiovaranministeri Heinäluoma on löytänyt yhteisen sävelen kollegansa kauppa- ja teollisuusministeri Pekkarisen kanssa. Näyttää vahvasti siltä, että saastuttamattomalle energiantuotannolle lanseerataan uusi vero lähiaikoina.

Mutta hetkinen, mitä ihmeen järkeä tässä on? Eikö päästökaupan idea juurikin ole siinä, että saastuttavaa teollisuutta, olipa se sitten mitä tahansa, pyritään mahdollisimman tehokkaasti ohjaamaan saastuttamattomaan suuntaan? Eikö toivottu tulos olekaan se, että kasvihuonepäästöjä tuottava ja kallis fossiilisia polttoaineita käyttävä energiantuotanto vähentyisi ja saastuttamaton energiantuotanto lisääntyisi? Jos sähkön hinta nousee sen takia, että kivihiilisähkön tuotanto on päästökauppajärjestelmän johdosta kallista, niin sen luulisi kannustavan investointeja saastuttamattomaan energiantuotantoon; tietenkin sillä edellytyksellä, että valtio ei ryhdy sakkoverottamaan kyseisistä investoinneista saatavaa tuottoa. Ehdotetulla windfall-verotuksella siis lähinnä tuettaisiin kasvihuonekaasuja tupruttelevaa kivihiilienergiaa. Kukapa olisi uskonut, että Kioton sopimus johtaa tällaiseenkin älyttömyyteen.

On ymmärrettävää, että massiivinen energiantuotanto on Suomessa ja naapurimaissamme harvojen yhtiöiden käsissä. Jos nämä yhtiöt tarkoituksella säätävät tuotantokapasiteettiaan niin, että pörssisähkön hinta asettuu keskimääräisiin tuotantokustannuksiin nähden suhteettoman korkealle tasolle, niin siihen valtion toki on puututtava. Windfall-verotus on kuitenkin tähän täysin väärä keino. Pikemminkin tulisi tukea ydinvoimaan ja muuhun saastuttamattomaan perusvoimaan investoimista. Näistä investoinneista on luvassa muhkeat tuotot viimeistään siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimeinkin onnistuvat sulkemaan atomivoimalansa ja alkavat ilmeisesti tuottaa sähkönsä päreitä polttamalla. Mikään ei estä sitä, etteikö Suomen valtiokin voisi ottaa osansa näistä voitoista sekä veroina että omistamiensa yhtiöiden tuottoina.

Loppujen lopuksi taitaa kuitenkin käydä niin, että energian hinta laskee vasta siinä vaiheessa, kun joku keksii, miten kateudesta voi tuottaa sähköä.

Juhannuksen kunniaksi saanemme hetkeksi hengähtää päivittäisten yritysmaailman uutisten seuraamisesta. Nämä uutiset ovat nykyään harvoin sellaisia, että niissä kerrotaan jonkun firman onnistuneen myymään ihan hirveästi tuotteitaan. Sen sijaan kuulemme jatkuvasti siitä, että fuusioidutaan, erkaannutaan, ulkoistetaan, saneerataan tai ostetaan kilpailijoita.

Tämän sirkuksen suurin vika on se, ettei se tuota oikeastaan mitään uutta. Jos joku tekee miljoona hilavitkutinta, maailmassa on miljoona hilavitkutinta enemmän. Jos yhtiö ostaa ja myy tuotanto-osastonsa viiteen kertaan, maailmaan ei syntynyt kerrassaan mitään mainitsemisen arvoista. Paperia kyllä syntyi ja investointipankkiirien laskuja. Lisäksi tämän jatkuvan uudelleenjärjestelyruletin vika on se, että se tehdään duunareilta täysin salassa. Firmalla on olemassa toimintasuunnitelma, jonka mukaan näennäisesti firmassa toimitaan. Duunarien kysymyksiin tulevaisuudesta vastataan jotain ympäripyöreää tai valehdellaan päin naamaa. Samaan aikaan firman ylin johto ei suinkaan käytä aivoaikaansa sen miettimiseen, miten tuo strategia saataisiin parhaiten toteutettua ja miten saisimme kahmittua markkinat kilpailijoilta. Ylin johto miettii, mitä firman osia voisi myydä, mistä voisi ostaa tai mitä voisi ulkoistaa. Ja duunareille ei hiiskuta asiasta sanaakaan.

Samaan aikaan esimerkkiyrityksemme maksaa puoli miljoonaa konsulteille, jotta ne keksivät firmalle arvoja ja yrittävät saada ihmiset ymmärtämään ne. Suorapuheisuus, rehellisyys, avoimmuus ja työntekijän kunnioittaminen kelpaa kyllä kahvion seinällä olevaan tuhat euroa maksaneeseen arvojulisteeseen, mutta johto ei itse tätä noudata, koska meille on syntynyt tapa, että yritysjärjestelyistä ei kerrota kenellekään.

Toisaalta jokainen yritysten johdossa yhtään aikaan viettänyt tietää, että vanha fraasi siitä, että työntekijät usein tietävät parhaiten, on ainakin puoliksi totta. Kun on joku ongelma tai uusi asia, usein joltain löytyy sangen hyvä ratkaisu sen hoitamiseksi. Nykyisin kuitenkin johto on eristänyt itsensä omaan kerrokseensa miettimään pienessä piirissä uudelleenjärjestelyjä. Kun työntekijöiltä ei enää voi kysyä mitään oikeasti yrityksen elämään vaikuttavaa, ajaudutaan tilanteeseen, jossa viisi ihmistä päättää kymmenen tuhannen elämästä kysymättä heiltä oikeastaan mitään. Yritysten johdolla pitää toki olla valta tehdä haluamiaan asioita, mutta nykysysteemillä lopputulos ei useinkaan ole kovin hyvä. Voisi olla parempi, jos asioista jotain tietävät tahot olisivat mukana niitä suunnittelemassa tai valmistelemassa. Tuskin ainakaan huonompi.

Kun tähän salailuun haetaan syytä, sellaista ei oikeasti löydykään. Vakioselitys on vain "emme saa kertoa koska olemme allekirjoittaneet salassapitosopimuksen". Eli siis suomeksi "emme kerro kun olemme kerran itse päättäneet, ettemme kerro allekirjoittamalla jonkun kupongin". Mikä hemmetin pakko tällaisia salassapitosopimuksia on allekirjoittaa? Ei mikään, mutta niin vain tehdään ja perustellaan tämä sillä, että niin kuuluu tehdä. Kehäpäätelmä pahinta sorttia.

Miksi meillä sitten tehdään näin? Tohtori on tullut siihen tulokseen, että kyseessä on konsulttien ja investointipankkiirien hyvin tehty myyntityö. Firmoihin on pesiytynyt mahdottomat määrät "liikkeenjohdon konsultin" nimellä erinäköistä tyhjäntoimittajaa, joiden tapa pysyä leivänsyrjässä kiinni on pitää firmat käymistilassa siten, että heitä tarvitaan koko ajan. Ja kun on keksitty, että kaikki suunnitelmat pitää salata työntekijöiltä, firmat eivät enää voi hyödyntää omia, asiantuntevia työntekijöitään minkään asian valmistelussa, vaan tarvitaan lisää konsultteja. Lopulta siis sokeat ohjaavat tyhmiä ostamaan palveluksia toisilta sokeilta.

Investointipankkiirit taas lihovat salailubisneksestä, koska yrityskaupoissa ei enää toimita avoimin kortein. Tohtori ei ole koskaan oivaltanut, mitä yrityksen omistajat hyötyvät siitä, että jos joku yrityksen osa halutaan myydä, se tehdään salaisesti antamalla jonkun pankkiirin etsiä ostettavaa tai myytävää ja maksamalla hänelle sitten viisi prosenttia kaupan hinnasta. Puusta katsoen olisi paljon halvempaa ilmoittaa sanomalehdessä, että täällä olisi kaupan hilavitkutintehdas, kuka haluaa ostaa? Jos tehdas on kiinnostava, siitä syntyy huutokauppa ja hinta asettuu oikeaksi. Mitä kukaan hyötyi siitä, että ostaja ja myyjä eivät kohtaa avoimilla markkinoilla vaan joku keskusneitiin verrattava välikäsi ylläpitää salaisuuden verhoa kaupan ympärillä ja vakuuttaa sitten itse tekemiinsä analyyseihin perustuen, että hinta oli juuri oikea?

Tätä koko kuviota voi verrata asunnon vaihtoa miettivään perheen päähän. Sen sijaan, että asiasta keskustellaan huushollin muiden asukkien kanssa ja sitten laitetaan asunto avoimeen myyntiin ja ostetaan uusi ja kaikkia miellyttävä vapailta markkinoilta, esimerkkihenkilömme ottaa yhteyttä kenellekään kertomatta kiinteistövälittäjiin. Näille sitten maksetaan 30 tonnia siitä hyvästä, että he kenellekään kertomatta etsivät uuden asunnon ja ostajan vanhalle ja päättävät näille hinnan. Kun kauppa on tehty, kiinteistövälittäjät hoitavat perheen vanhaan kotiin pari kanttipäätä Permin Perinnästä taluttamaan vaimon ja lapset autoon, joka kuskaa heidät uuteen kotiin, koko ajan valmiina tositoimiin, jos yllätyksen aiheuttama shokki saa aikaan voimakkaita tunnereaktioita. Miksi tämä esimerkki tuntuu meistä täysin hölmöltä, mutta yritysmaailmaan vietynä kerrassaan luonnolliselta tavalta toimia?

Tohtori ehdotti jo puolisen vuotta sitten, että firmojensa tuloskunnosta huolestuneet johtajat ja omistajat voisivat keskittyä myynnin lisäämiseen eikä firman osien myymiseen. Tässä näin juhannuksen kunniaksi rohkenen uusia tämän ehdotuksen.

Eduskunta on puuhastellut nyt kuukausitolkulla jonkun jonninjoutavan hedelmöityshoitolain kimpussa. Asia herättää suuria tunteita ja draamaa, vaikkei se oikeasti kiinnosta juuri ketään. Ahertamalla jonkun trendikkään ympäristöasioihin, naisiin tai homoihin liittyvän pehmoaiheen ympärillä voi näpsäkästi pestä kätensä valtion velkaantumisesta, pitkäaikastyöttömyydestä ja massairtisanomisten syistä kun tällaisiin maanläheisiin asioihin ei riitä aikaa.

Politiikka on Suomessa uhkaavasti ruotsalaistumassa. Palmen leffareissun jälkeen Ruotsissa ei ole ollut vallankahvassa ainuttakaan valtiomiestä vaan ainoastaan nysväreitä. Ruotsi oli 80-luvulla maailman elintaso- ja asukastyytyväisyysmittauksissa kakkosena iät ajat heti Sveitsin jälkeen, nyt maan sijoitus lienee jo kahdenkymmenen alapuolella ja pudotusta tulee joka vuosi.

Ruotsissa todettiin 80-luvulla, että maa on valmis ja hieno ja täydellinen sosialidemokraattinen paratiisi. Politiikan tekeminen ja kaikki muukin tekeminen lopetettiin siihen ja yritettiin museoida tämä maailman kommunistisin pysähtyneisyyden pyhättö jälkipolville. Käytännössä yhden sukupolven ajan poliitikot Ruotsissa eivät ole tehneet mitään. Aikaa on toki käytetty erinäköisten vähemmistöjen ongelmien ratkaisemiseen, neekerien ja pummien hyysäämiseen, kansalaisten suojelemiseen sähköltä, työltä ja heteroseksiltä sekä kansalaisia koskevien tärkeiden asioiden kuten eurorahan vastustamiseen.

Nyt kun paratiisi on paljastunut parasiitiksi ja maa on menossa kohti konkurssia ja sisäistä hajaannusta, poliitikot ovat kykenemättömiä tekemään mitään, koska he ovat oppineet, että ainoa tapa päästä ruotsalaisessa politiikassa eteenpäin on vastustaa kaikkia järkeviä hankkeita ja puuhastella erinäköisten änkyräjärjestöjen ajamien trendikkäiden mutta täysin turhien asioiden kimpussa. Kun poliitikkojen nyt pitäisi miettiä, miten työllistetään maahan laivatut siirtolaiset, joiden työpaikat siirtyivät muutamassa vuodessa Kiinaan, miten pidettäisiin ruotsalaiset suuryritykset maksamassa veroja Ruotsiin, miten hyödyttäisiin EU:sta sen sijaan että sitä vain rahoitettaisiin tai miten saataisiin ruotsalainen yritystoiminta kannattamaan ilman Intiasta laivattuja työmiehiä ja konsultteja, poliitikot ovat täysin neuvottomia. He kykenevät ainoastaan imitoimaan Saddam Husseinin Irakin tiedotusministeriä ja kertomaan, ettei meillä ole mitään ongelmia ja kaikki on täydellistä ja Kiina-ilmiö on vain vihollisen halpa-arvoista propagandaa.

Suomessa on viime vuodet ollut merkkejä samasta kehityksestä. Merkittävät asiat haudataan tai hoidetaan virkamiestyönä jossain kabinetissa ja maan korkein poliittinen valta keskittyy puuhastelemaan näennäisiä asioita hullujen miehittämien "kansalaisjärjestöjen" pillin mukaan. Tuloksena on lopulta samanlainen sekaannus ja pysähtyneisyys kuin Ruotsissa. Suomessa eletään jo syömällä rakennettua varallisuutta myymällä firmoja pilkkahintaan ulkomaille ja käyttämällä kertaluontoiset myyntivoitot näennäisiin hyvinvointipalveluihin. Kun kaikki on myyty, ajat ankeutuvat, mutta puhuvatko poliitikkomme tästä mitään vai käyttävätkö he aikansa sen miettimiseen, saavatko lesbot hankkia lapsia?

Meillä olisi vielä mahdollisuus päästä tästä kierteestä eroon. Meillä on vielä poliitikkoja, jotka tietävät, mitä tarkoittaa vastuun kantaminen ja vaikeiden päätösten tekeminen. Lukijan kannattaa kansanedustajaehdokasta valitessaan miettiä, kuka kykenee kantamaan vastuun Suomen hyvinvoinnista jatkossakin ja kuka kykenee ainoastaan toimimaan seinähullujen ja stalinistien miehittämien kerhojen määräämien jonninjoutavien asioiden kimpussa iltapäivälehtien kameroiden edessä.

P.S. Kommunistilehti Kansan Uutiset on julistettu valtiovallan erityiseen suojelukseen. Kansan Uutisten lehdistötukianomus toimitettiin viranomaisille myöhässä ja asetuksen mukaan lehden olisi pitänyt jäädä ilman tukea. Hallitus kuitenkin tehtaili ennätysajassa asetusmuutoksen, jolla Kansan Uutisten tuki mahdollistettiin. Lienee turha olettaa, että tämä olisi oikeudellinen ennakkotapaus niiden tilanteiden varalle, jolloin tavalliselta kansalaiselta jää joku lippulappunen palauttamatta määräajassa.

Näin sanoi entinen valtiovarainministeri ja Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes erotessaan puolueesta ja lähtiessään lääketeollisuuden jättiläisyritysten edunvalvontajärjestön vetäjäksi. Ensi katsomalta saattaa tulla mieleen, että positio ei ole ihan perinteisen vasemmistolaisen ideologian mukainen. Samaan tulokseen päätyy hiukan huolellisemmankin harkinnan jälkeen.

Siimestä on jo ehditty syyttää takinkääntäjäksi ja vaikka miksi. Tohtorin mielestä Siimeksen veto oli kuitenkin kiistaton osoitus siitä, että jopa vasemmistolaisuudesta voi tervehtyä. Onhan tästä saatu esimerkkejä aikaisemminkin Nalle Wahlroosin muodossa, mutta Siimes osoittaa, ettei kyse ollut pelkästä yksittäistapauksesta. Vielä kun joku keksisi, miten kepulaisuuden saisi ihmisestä parannettua, suomalaisella poliittisella elämällä olisi jälleen tulevaisuus. Kepulaisuus on lääkehoitoa tarvitsevista vaivoista perinteisesti ollut se sitkein, koska taudinaiheuttaja on saatu jo äidinmaidossa.

Vasemmistoliitolle voimme me kaikki muutkin tuota pikaa heittää hyvästit. Siimes piti persoonallaan puoluetta pystyssä vetämällä citypunaviherimagollaan joukkoon mukaan nuoria jäseniä ja nuoria äänestäjiä. Tämän kulissin takana puolueessa on kuitenkin enemmistönä menneessä maailmassa elävien äijien kopla: stalinisti Jaakko Laakso on puolueen eduskuntatyön pääarkkitehti. Vetoapua tulee suoraan Stasista Pentti Tiusaselta. Loput ovat lappalaisia korpikommunisteja ja menneessä maailmassa eläviä, herrahissin jättämiä änkyröitä ammattiliittojen peräkammareista. Tohtorin on vaikeaa nähdä, että tällainen puolue olisi enää kovin houkutteleva vaihtoehto poliittisen uransa ensiaskeleita ottavalle humanistitytölle.

Vasemmistoliiton pystyynkuoleminen näyttäisi siis olevan aika selvä asia. Mutta kuka perii sen äänet? Sen tiedämme, että Kokoomukseen niitä ei valu. Vihreät voittanevat, samaten demarit. Lapin korpikommunistit jäänevät kotiin mieluummin kuin rupeavat kepulaisiksi. Vihreät taas saavat tästä lisää ongelmia kun saman katon alle pitäisi sovittaa miehiä vihaavien telaketjufeministien, ekoterroristien, pihalla olevan huumejengin, seksuaalisten vähemmistöjen, liberaalien kaupunkilaisten ja vanhojen stalinistien sekaan vielä yksi vasemmistolaisjoukkio.

Lopputuloksena taitaa siis käydä niin, että voittajina selviävät tästä hyvälle liksalle pääsevä Siimes ja vanha kettu SDP, joka voittaa jotakin suoraan ja lisäksi hyötyy muiden hajaannuksen lisääntymisestä.

Kiusallisesti eduskuntavaalit ovat jo ensi vuonna, ja demareilla on edessään valtava työ kouliessaan pökkelöstä Heinäluomasta joviaalia eurooppapolitiikassa ranskaksi kuin kala vedessä luovivaa pääministeriä.

Amnesty International antoi Suomelle pyyhkeitä epäonnistumisessa naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemisessä. Kuulemma peräti 40% suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa viimeisen vuoden aikana. Kyseessä on tietysti suuri luku ja erittäin vakava asia, mutta vakava asia on väkivalta yleensä. Nimittäin noin 40% miehistäkin on kokenut vuoden aikana väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Joku on töninyt baarissa tai joku humalainen joukko kadulla on räyhännyt ja uhannut herra ties millä. Tämä ei kuitenkaan Amnestyä kiinnosta, koska on syyttävämpää ottaa puheeksi vain naiset eikä väkivaltaa yleensä antaen ymmärtää, että meillä on tässäkin asiassa joku tasa-arvo-ongelma.

Amnesty on yleensä järjestönä ihan hyvällä asialla, mutta tässä asiassa se sortuu trendikkääseen populismiin. Meille uskotellaan jatkuvasti joka tuutissa, että miehet sortavat ja pahoinpitelevät naisia kaikkialla ja että tasa-arvon toteutuminen on silkka vitsi ja kiinni miesten vääristä asenteista ja huonoista tavoista.

Kyllähän meillä jotain ongelmiakin on, kuten samapalkkaisuuden toteutuminen. Siinäkin tosin valtaosa uutisoinnista on hölynpölyä, koska ei verrata samasta työstä saatua palkkaa vaan naisten ja miesten palkkoja. Kun naisista enemmistö on töissä huonojen palkkojen julkisella sektorilla ja miesten enemmistö hyväpalkkaisessa teollisuudessa, miesten palkat ovat tietysti naisten palkkoja isommat, mutta tehtävätkin ovat erilaisia ja molemmat palkkatasot ovat syntyneet asianmukaisesti työntekijöiden ja työnantajien välisten neuvottelujen tuloksena. Niitä ei ole kukaan riistäjämies sanellut. Vasta samasta tehtävästä saatavan palkan erilaisuus on ongelma ja aina kun sellainen havaitaan, siihen pitää puuttua. Tällainen syrjintä on häpeällistä ja se pitää kitkeä pois.

Sen sijaan voisimme joskus huomata myös ne asiat, joissa itse asiassa miehet ovat ajautuneet asemaan, jossa heidän mielipiteensä eivät paljon paina. Kun Helsinkiin avataan uusi keskustaravintola tai yöpaikka, sisustetaanko se kodikkaan pubimaisesti mukavilla tuoleilla ja pöydillä, jotka ovat sopivasti kyynärpäiden korkeudella vai täytetäänkö se epämukavilla tyylisohvilla, 42 sentin korkuisilla pöydillä ja trendimuotoilijoiden esineillä, joiden käyttötarkoitus ei usein katsomalla selviä? Saako sieltä kahtakymmentä eri ulkomaista hanakaljaa vai 20 eri variaatiota cosmopolitan-drinkistä?

Naiset tekevät perheissä autoa lukuunottamatta valtaosan kulutuspäätöksistä. TV-sarjat puolestaan elävät lopulta mainostuloista. Milloin on viimeksi nähty tv:ssä uusi sarja, jossa poliisit jahtaavat konnia ilman sen suurempaa ihmissuhdedraamaa? Ei pariinkymmeneen vuoteen. Naiset eivät halua nähdä kun rosvoja jahdataan vaan he haluavat nähdä sekavan ihmissuhdespektaakkelin, jossa emansipoituneet naiset vaihtavat miehiä hiukan useammin kuin vaatteitaan, ja tähän huutoon on vastattu.

Hollywoodissa ja popmusiikissa parhaiten palkatut tähdet ovat nykyään naisia. Eikä kukaan ole koskaan muistaakseni vaatinut niille miehille samaa palkkaa kuin niille naisille. Vähän väliä joku kampanjoi jollain "kaksi naista yhden hinnalla" -variantilla varsinkin maailmalla. Jos joku perustaa jonkun "vain naisille" -kerhon tai seuran tai kuntosalin tai minkä hyvänsä, se on täysin normaalia. Jos joku perustaa "vain miehille" -kerhon, kyseessä on suuri syrjintä ja niitä olemassaoleviakin jatkuvasti syytetään sovinistisikojen hyvävelikerhoiksi. Tiedotusvälineiden toimittajakunta on naisvaltainen ja uutisoi kaikki ankatkin, jotka tukevat virallista "naiset ovat syrjittyjä ja alistettuja hakkaajamiesten uhreja" -soopaa. Listaa voi jatkaa loputtomiin.

Haluammeko tasa-arvoa vai naisten ylivaltaa? Nyt tällä hetkellä läntistä maailmaa ollaan ajamassa tasa-arvosta kovin kauaksi, mutta kukaan ei ole huomaavinaan. Tällaisen kirjoituksen kirjoittajakin leimataan vain naisia alistavaksi sovinistisiaksi ja kirjoitus lähtökohtaisesti vääräksi, mistä voidaan päätellä, että asiasta ei saa edes keskustella muuten kuin virallisia liturgioita ja uskonkappaleita toistaen.

Tasavallan presidentti on nähnyt Porvoon palaneella tuomiokirkolla jeesustelemisen lisäksi asiakseen puolustaa oikeuttaan puuttua keskusteluun EU:n perustuslaillisen sopimuksen ratifioinnista. Epäilemättä hänellä tämä oikeus on, vaikkei sitä erikseen puolustettaisikaan, mutta sen verran voisi hänkin luopua kähmijäpolitikoinnista, että sanoisi suoraan puuttumisensa syyn. Kyseessähän ei millään muotoa ole huoli siitä, että Suomen edut vaarantuisivat sopimuksen ratifioinnissa, vaan murheena on aivan yksinkertaisesti samassa yhteydessä hieman kaventuvat presidentin valtaoikeudet.

Halosen kauttahan on vielä jäljellä yli viisi vuotta, minä aikana voi tulla vaikka nälkä, ellei EU:n höyryävien lihapatojen ääreen kateta lautasta myös tasavallan presidentille.

P.S. Nyt olisi oikea hetki vetää jonninjoutava hedelmöityshoitolaki pois eduskunnasta ja sijoittaa se tällä kertaa vaikkapa oikeusministeriön paperikoriin.

Kun viime viikon torstaina hahmottelin viikon perjantaipakinaa, eli Suomi kovin eri aikakautta verrattuna tämänhetkiseen. Suomen jääkiekkojoukkue oli juuri kunniakkaasti voittanut MM-kisojen puolivälierässä Valko-Venäjän ja Lordi oli selvittänyt tiensä Eurovision laulukilpailun finaaliin. Jos todellisuuskuvaa olisi muodostanut pelkästään iltapäivälehtien avulla, niin olisi saattanut erehtyä luulemaan, että Suomi voisi menestyä sekä jääkiekossa että Euroviisuissa.

Ajattelin silloin kirjoittaa jotain puoli-ilkeää siitä, miten kansalaisten hybris tulee kestämään kaksi päivää, minkä jälkeen Tšekki pätkii suomalaiset kiekkokaukalossa ja Lordi jää Viisujen häntäporukkaan. Kolumni jäi silloin kuitenkin kirjoittamatta ja kyseessä oli vain osittain laiskuus. Pääasiallinen syy oli siinä, että mieleeni hiipi epäilys, että saattaisin olla nöyryyttävästi väärässä ja ehkä kiekkoleijonat saattaisivatkin voittaa lätkäkultaa ja mikseivät maailmankirjat voisi olla jopa niin sekaisin, että suomalaiset menestyisivät Euroviisuissakin. Kun runosuolikin sattui juuri silloin olemaan ehtynyt, niin pakina jäi kokonaan julkaisematta.

Jättämällä tarinan kirjoittamatta syyllistyin juuri siihen, minkä takia niin moni hieno asia jää Suomessa syntymättä. Vääräksi profeetaksi osoittautumisen pelko oli sinä iltana vahvempi kuin luovuus ja into yrittää.

Onneksi Lordi tai Suomen jääkiekkojoukkue ei syyllistynyt samaan syntiin. Siinä missä Lordia ei kukaan voine syyttää aloitekyvyn tai mielikuvituksen puutteesta, osoitti myös jääkiekkojoukkue esimerkillistä työmoraalia ja sisua. Lordi puhdisti ennakkoluulottomuudellaan pöydän Ateenassa ja vei samalla ainakin yhdet yöunet Mikael Jungnerilta, jonka oli ruvettava puuhaamaan Suomeen ensi vuoden Euroviisuja. Lätkäjoukkue puolestaan hävittyään välierässä Tšekille kokosi itsensä esimerkillisesti ja päihitti Kanadan ylivoimaisesti ja toi Suomeen ihan mallikelpoisella suorituksella jääkiekon MM-pronssia, mistä voimme osaltamme kiittää valmentaja Erkka Westerlundia, joka jätti pronssiotteluista jänistävät jerekaralahdet kotiin.

Omalta osaltaan tohtori lupaa parantaa tapansa. Vaikka se lieneekin turhaa, niin samaa voi toivoa myös Suomen päättäjiltä. Ummehtunut kateellisuuspolitikointi ja joutavien femakkolakien ja epämukavien ajatusten kieltojen säätäminen kannattaisi jättää vähemmälle ja sen sijaan olisi syytä käydä ennakkoluulottomasti oikeiden ongelmien kimppuun. Jos joltakin palstaa lukevalta päättäjältä on päässyt unohtumaan, mitä nämä tärkeät asiat ovat, niin seuraavassa on ensi hätään muutama pähkinä purtavaksi:

• Työvoiman ikääntyminen, eläkepommi ja työvoimapula
• Teollisten työpaikkojen siirtyminen ulkomaille
• Suomen hiipuva asema korkean teknologian huippumaana
• Odotettavissa olevat hitaan talouskasvun vuosikymmenet
• Turvallisuuspoliittinen asemamme NATO:n ulkopuolisena maana
• Euroopan Unionin laajenemisen tuomat ongelmat
• Maamme energiatuotannon omavaraisuuden järjestäminen pähkähullun Kioton sopimuksen ja kasvavan sähköntarpeen puitteissa

Voisi kuvitella, että maassa, jonka parlamentti ja hallitus tuhlaa aikaansa vuodesta toiseen seksin ostokiellon, kauppojen sunnuntaiaukiolon hienosäädön, homoavioliittojen ja hedelmöityshoitojen tapaisten asioiden parissa, ovat asiat pääsääntöisesti oikein hienolla tolalla. Todellisuus on kuitenkin karu. Aikuisten oikeasti asia nimittäin on niin, että päättäjämme ovat joko niin tyhmiä, että eivät näe oikeita ongelmia tai niin viisaita, että huomaavat oikeiden ongelmien ratkomisen liian työlääksi ja työskentelevät mielummin jonninjoutavien populististen muka-ongelmien parissa. Toteaahan jo vanha sananlaskukin sattuvasti: "Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä".

Toivottavasti kansalaiset avaavat jossain vaiheessa silmänsä, käynnistävät ajatteluelimensä ja alkavat äänestää Arkadianmäelle edustajia, joissa on miestä (ja naista) ottamaan härkää sarvesta ja ruveta toimimaan ennakkoluulottomasti Suomen hyvinvoinnin puolesta. Pienet epäonnistumiset eivät maailmaa kaada, mutta strutsimainen silmien sulkeminen oikeilta ongelmilta ja kvasiongelmien käyttäminen savuverhona johtaa vääjäämättä katastrofiin, jossa oikeat ongelmat ratkaistaan syvien kriisien ja yhteiskunnallisen epävakauden kautta. Mielummin soisi otettavan oppia vaikka Lordista; pelin säännöt uusiksi ja ykköspalkinto kotiin.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on osaltaan käsitellyt turhanpäiväisen hallituksen turhanpäiväisen ehdotuksen tushanpäiväiseksi hedelmöityshoitolaiksi. Täysin odotetusti valiokunta ei ole löytänyt laista mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa perustuslain kanssa tai muuten vaatisi erityistä lainsäätämisjärjestystä.

Lievästi häkellyttävä on kuitenkin päätökseen liittyvä selostus siitä, että lain sisältöön liittyvät valinnat ovat moraalikysymyksiä ja sellaisina ratkaistava eduskunnan täysistunnossa ja lakivaliokunnassa. Eikö kuitenkin pitäisi olla niin, että eduskunta päättäisi vain laeista, joilla on jotain oikeaa merkitystäkin? Siis jopa ihmisten kiusaamisen lisäksi. Moraalikysymykset puolestaan ratkaiskoot jokainen tykönään ja elleivät itse kykene, niin kysykööt apua vaikkapa paavilta tai äidiltään.

Suomessa aivan odottamattoman yksimielisyyden tuekseen saanut EU:n perustuslaillisen sopimuksen ratifiointiprosessi on saanut vastaansa kritiikkiä varsin yllättävästä suunnasta. Perustuslain ripeää ratifiontia on ryhtynyt toppuuttelemaan itse tasavallan presidentti Tarja Halonen. Siinä missä kommunistit ja perussuomalaiset vastustavat EU-perustuslakia EU-vastaisuutensa takia, löytyy Halosen korulauseiden takaa pelkästään halu pitää kiinni valtaoikeuksistaan.

Samalla kun EU-perustuslaki ratifioidaan, joutuvat vääjäämättömästi suurennuslasin alle myös presidentin valtaoikeudet. Presidentin toimivalta EU-asioissa rajataan tarkasti ja yksiselitteisesti ja sataprosenttisen varmasti hankkiudutaan eroon nykyisestä käytännöstä, jossa presidentti itse ilmoittaa kunkin EU-huippukokouksen osalta, aikooko hän osallistua sinne pääministerin ohella. Ja tästähän koko jutussa on tietenkin kyse!

Halosella on kaksi varsin erilaista imagoa. Ensinnäkin hän on olevinaan leppoisa koko kansan Tarja, joka on kaveri kaikkien kanssa eikä millään tavoin asetu muiden yläpuolelle. Tätä imagoaan hän pönkittää maakuntamatkoillaan, mauttomalla pukeutumisellaan ja lässyttävällä puhetavallaan. Niin vahvaksi on propagandakoneisto saanut rakennettua tämän julkisuuskuvan, että ajoittaiset äkkiväärät kiukuttelut erilaisissa nimitysasioissa ja vähintäänkin puolijulkinen alamaisten kyykyttäminen ei sitä pysty horjuttamaan. Toinen ja täysin erilainen on sitten Halosen huolellisesti vaalima kansainvälinen imago. Maailmalla presidenttimme on globaalin soplidaarisuuden airut, joka kansansa valitsemana johtajana esiintyy tasaveroisena kumppanina maailman muiden johtajien kanssa edistämässä rauhaa, kehitysmaiden auttamista ja globalisaation haittojen minimoimista. Tämän julkisuuskuvan pönkittämiseen EU-huippukokous on oivallinen foorumi ja Halonen onkin näihin kokouksiin tuppautunut aina kun on kehdannut.

Pari kuukautta sitten presidentti Ahtisaari tunnusti, ettei hänkään varmasti olisi ollut kovin innokas karsimaan presidentin valtaoikeuksia, jos oikeudet olisivat vähentyneet jo hänen presidenttikaudellaan. Tämä on sinänsä inhimillistä, mutta Halosen touhu on jo niin laskelmoitua, että sivusta sauraavaa yököttää.

Presidentti Halonen täyttää 69 vuotta samana vuonna, kun hänen toinen ja viimeinen kautensa tasavallan presidenttinä päättyy. Ei ole täysin poissuljettua, etteikö hän sen jälkeen voisi kelvata vielä keulakuvaksi johonkin kansainväliseen puunhalaajajärjestöön. Varsinaiset huippuvirat, kuten YK:n pääsihteeri, jäänevät kuitenkin Haloselta haaveeksi, ellei iän vuoksi niin vähintäänkin siksi, että hän on enemmän kuin kerran onnistunut nostamaan suurvaltoja takajaloilleen ajattelemattomilla kommenteillaan. Tämä ei tunnu kuitenkaan vähentävän Halosen intoa ylläpitää ja vahvistaa kansainvälistä imagoaan aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Onko Suomen sitten järkevää ratifioida EU:n perustuslaki, joka on jo ehditty hylätä kansanäänestyksissä Ranskassa ja Hollannissa? Yhtä hyvin voidaan kysyä, ovatko ranskalaiset ja hollantilaiset ne, jotka päättävät Suomen suhtautumisen erääseen tämän vuosikymmenen tärkeimmistä poliittisista hankkeista. Perustuslaillinen sopimus ohjaa EU:ta selkeästi demokraattisempaan suuntaan ja määrittelee huomattavasti nykyistä selkeämmin yhteisön toimielinten valtasuhteet. Tämän lisäksi perustuslaki vahvistaa pelisäännöt EU:hun liittymisessä ja siitä eroamisessa sekä muokkaa päätöksentekojärjestelmää niin, että sillä on edes teoreettinen mahdollisuus toimia nykyisen kokoisessa tai jopa isommassa valtioiden yhteenliittymässä. Nämä kaikki ovat asioita, joita Suomen tulisi lämpimästi kannattaa, joten perustuslain ratifiointi on looginen ja perusteltu toimenpide.

Suuri enemmistö EU:n jäsenmaista on jo ratifioinut perustuslaillisen sopimuksen. Jos tämä enemmistö vielä merkittävästi kasvaa, kohdistuu jäljelle jääneisiin maihin erittäin suuri paine toimia samaan suuntaan, koska vaihtoehto on marginalisoitua EU-yhteistyön vakavasti ottavien maiden ulkopuolelle. Tähän marginaaliin sijoittumista on jo ehditty kavahtaa esimerkiksi euroskeptisessä Tanskassa. On täysin mahdollista, että lopulta käy niin, että EU:n perustuslaillinen sopimus kuopataan, mutta Suomen ei pidä olla sitä eturivissä kuoppaamassa; ei ainakaan sen takia, että presidentti saisi pitää lautasensa huippukokousten lihapatojen ääressä.

Kepun suurkääpiö Mauri Pekkarinen päästi menneen parin viikon aikana suustaan kaksi huomionarvoisaa ja umpikepulaista möläytystä. Saahan toki pehmeitä puhua ja poliitikoilta sitä oikeastaan odotetaankin, mutta kauppa- ja teollisuusministerin olettaisi olevan edes näön vuoksi enemmän huolissaan toimialansa hyvinvoinnista Suomessa kuin jostain kepulaisesta agraariagendasta.

Ensimmäisen kerran Pekkarinen avautui viime viikolla ja kertoi meille, että Suomeen ei tarvita kuudetta ydinvoimalaa, vaan energiantarve pitää ratkaista jollakin kotimaisella eli kepulaisella menetelmällä. Pekkarinen ei täsmentänyt näitä kotimaisia menetelmiä mitenkään, mutta todennäköisesti takaa löytyy turpeen ja puun polttamista jossain periferioissa. Tai sitten hän olettaa jokaisen suomalaisen hankkivan kissan ja generoivan tarvitsemansa energian staattisena sähkönä jynssäämällä kissan turkkia karhealla pyyhkeellä.

Joku voisi kertoa Pekkariselle, että menimme juuri sitoutumaan pöhköön Kioton sopimukseen ja että minkään polttamista emme voi tuon sopimuksen takia lisätä. Tai voimme, mutta kun päästöoikeuksien hinta on pompsahtanut jo ajat sitten pilviin, ja vaikka hinnat viime viikkoina ovat väliaikaisesti hiukan laskeneetkin, tulee tällä tavalla tuotettu energia olemaan aina sikamaisen hintaista. Joten kun haudataan viherpipertäjien halailemat tuulimyllyt ja aurinkopaneelit, ainoa jäljelle jäävä tapa tuottaa suuria määriä energiaa, eli niinsanottua perusvoimaa, on ydinvoima. Ehkä Pekkarinen haluaa mieluummin ajaa teollisuuden johonkin halvemman energian maahan, mutta se on aika kova hinta maksettavaksi maajussien hyysäämisestä.

Toinen Pekkarisen sammakko oli ylimielinen: "kaikki puheet tasaverosta kannattaa Suomessa unohtaa". Sitä hänen ylhäisyytensä ei vaivautunut perustelemaan mitenkään; antoipahan vain bullan rahvaalle pureskeltavaksi. Puheita tasaverosta ei pidä Suomessa todellakaan unohtaa. Jos emme halua olla asiassa aloitteellisia siksi kun demarit pitävät duunarien päähänpotkimista riistoverotuksella oikeudenmukaisena, meidän pitäisi ainakin seurata, mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Saksan verojärjestelmä on sietämättömän sekava ja siellä ihmiset eivät suoriudu veroilmoituksistaan ilman verokonsultteja. Järjestelmän uudistamisesta on puhuttu pitkään ja joskus se varmasti toteutuu. Saksan selvästi Suomea alhaisemmalla tuloveron tasolla tasavero jossain 20-25 prosentin välissä olisi helppo ja yksinkertainen ratkaisu sekä taloudellisesti kestävä. Jos Saksa päättää jossain vaiheessa tasaveroon siirtyä, lähtee siitä vähintäänkin EU:n laajuinen vyöry liikkeelle.

Kaikkien länsimaiden selviytymisoppi on tällä hetkellä korkean tuottavuuden työn haaliminen kotimaahan. Jos yksi iso maa rupeaa verottamaan näitä korkean tuottavuuden työn tekijöitä puolikkaalla siitä mitä naapurit, kaikki tietävät, mitä näille työpaikoille tapahtuu. Ne muuttavat rajan taakse. Joten liikkelle lähtee vyöry, jossa ensin Hollanti ja Belgia siirtyvät tasaveroon, samaten Itävalta. Tanskassa paine kasvaa, sitten Ruotsissa ja viimeisenä sitten meillä.

Tästä syystä tasaverosta puhumista ei todellakaan pidä lopettaa jonkun kepulaisen oraakkelin huonon päivän puheiden perusteella. Päin vastoin! Jos olemme asiassa aloitteellisia, kun alkaa näyttää siltä, että ketjureaktio on käynnistymäisillään, voimme pitää demareita ja kepulaisia hellien tasaveromme hiukan korkeammalla kuin muut. Työpaikat eivät katoa siksi, että Suomessa veroprosentti on kaksi prosenttiyksikköä kovempi kuin Keski-Euroopassa. Jos kuitenkin päästämme muut menemään ensin ja mietimme kolme vuotta ainoana kaksinkertaisen verotuksen maana, työpaikat lähtevät kuin kuppa Töölöstä ja niiden houkutteleminen takaisin edellyttää verokilpailuun lähtemistä.

Tohtori toivoo, että vaalien jälkeen meillä on kauppa- ja teollisuusministerinä henkilö, jonka agendalla ei ole kaupan ja teollisuuden lopettaminen Suomesta ja maan muuttaminen tukiaispelloiksi.

Näin lähestyvän vapun, perinteisen työväen juhlapäivän, alla on shampanjapullojen jäähdyttelyn lomassa aikaa miettiä työväen asemaa Suomessa. Siinäpä sitä mietittävää riittääkin.

Suomessa palkansaajakenttä on järjestäytyneempi kuin monissa muissa maissa; hyvine ja huonoinen puolineen. Hyvät puolet ovat ilmeisiä: vuosikymmenten aikana on saatu lainsäädäntö- ja TES-tasolle lukuisia laadullisia asioita työajoista työsuojeluun. Suomalainen duunari tekeekin vähemmän työtä kuin vaikkapa ruotsalainen ja merkittävästi vähemmän kuin vaikkapa amerikkalainen. Saksalaiset, nuo Euroopan vätykset, tosin vaivautuvat työpaikoille vielä suomalaisiakin laiskemmin.

Vuodesta toiseen meillä mainostetaan työväenliikkeen kunniakasta menneisyyttä ja suuria saavutuksia vuosikymmenten takaa. Tämä kauaksi historiaan katsominen onkin ainoa mahdollinen katsantokanta, sillä kun katsotaan lähimennesisyyttä, saavutukset ovat olleet kerrassaan surkeita.

Suomalaisen palkansaajan ostovoima on tällä hetkellä vanhojen EU-maiden neljänneksi heikoin. Meidän perässämme ovat vain Kreikka, Portugali ja Ruotsi. USA:sta ei löydy yhtään osavaltiotakaan, joissa ostovoima olisi niin alhainen kuin Suomessa.

Surkean ostovoimamme selittää kolme asiaa, joista yksi on suoraan ja yksi välillisesti ammattiliittojen vika. Tuo kolmiyhteys ovat pienet palkat, korkeat verot ja kallis hintataso. Hintatasoon ei suoranaisesti vaikuteta suuresti työmarkkinaratkaisuilla. Verokiila selittää sitä osaltaan, mutta pääosin suomalaisilta nyhdetään korkeita hintoja tavaroista siksi kun niitä on totuttu maksamaan. Veroista voidaan tietysti aina puhua, mutta nekään eivät selitä kokonaan sitä, miksi Suomessa rahaa ei tahdo asumisen ja ruuan jälkeen riittää mihinkään.

Oleellinen ja merkittävä selitys suomalaisten kehnolle ostovoimalle on kehitysmaatasoa hipova palkkataso. Tästä syytän yksinomaan ammattiliittoja! Teollisuudessa palkat ovat kilpailukykyisiä, missään muualla eivät. Miten tähän on sitten ajauduttu? Suomessa palkkaneuvottelujen pyhä tammi on tupo. Sen sijaan, että vaadittaisiin hyvin pärjäävillä aloilla kansainvälisestikin tyydyttäviä palkkoja, tavoitteeksi otetaankin sama palkankorotusprosentti kaikille. Tässä ei ole kerrassaan mitään järkeä. Kun prosentti on sama kaikille, se mitoittuu neuvotteluissa väkisinkin sen huonoimmin pärjäävän alan maksukyvyn mukaan, ja se huonoimmin pärjäävä ala on aina kuntasektori. Yksityinen sektori jättää kerta kerran jälkeen käyttämättä mahdollisuuden suurempiin palkankorotuksiin ja tyytyvät puoleen kohtuullisesta tasosta vain siksi, että keskusjärjestömammutit saavat jatkossakin säilyttää arvovaltansa ja merkityksensä näiden neuvotteluiden kävijöinä.

Tohtori kutsuu tuota ihan äärettömän huonoksi edunvalvonnaksi. Mitä hyvin pärjäävän alan duunarit hyötyvät siitä, että he tyytyvät marginaalisiin, kuntasektorin byrokraateille mitoitettuihin palkankorotuksiin? Eivät mitään. Miksi he eivät vaadi liitoissaan parempaa? Siksi, kun duunarin kuuluu olla hiljaa kun ay-mafia vikisee. Miksi tällaisiin rosvokopliin sitten kuulutaan? Siksi, kun niin on aina tehty ja ei ymmärretä, että nykyisten ammattiliittojen jäsenyys on lähinnä vahingollista.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Miettikääpä sitä. Ammatillinen järjestäytyminen sinänsä ei ole useimmilla aloilla mitenkään hölmö konsepti. Kyllä joukkovoimalla on edelleenkin tilauksensa ja se on hyvä tapa saada vaatimuksia läpi. Mutta nykyiset ammattiliitot eivät enää tähän kykene vaan ne puolustavat lähinnä omaa valtapoliittista asemaansa eivätkä jäsentensä etuja.

Ehkäpä nämä nykyiset liitot kannattaisi lopettaa tarpeettomina ja perustaa tilalle sellaisia, jotka taas ottavat asiakseen duunarien etujen ajamisen valtapolitikoinnin, sisäisen kähminnän tai Tarja Halosen presidentinvaalikampanjan tukemisen sijaan.

Tällä viikolla tohtori haluaa kiinnittää kunnianarvoisan lukijakunnan huomion SDP:n tympeimpään propagandaan.

Suomen päivänpolitiikka ja politiikan retoriikka on kerrassaan hassunkurista. Meillä on maassa puolue, joka on yhtä nelivuotiskautta 90-luvun alussa lukuunottamatta ollut hallitusvastuussa ja onnistunut miehittämään omillaan maan kaikki merkittävät tehtävät. Presidentti on ollut demari yli 20 vuotta. Pääministeri on melkein aina ollut demari. Muutkin arvokkaina ja painavina pidetyt ministerinsalkut ovat olleet demarien käsissä. Suomen Pankki on nurkattu, samaten YLE. Samoin on käynyt monelle muulle tärkeälle kansalliselle instituutiolle.

Hallitusohjelmia muodostettaessa kaikki tietävät, että demarit ovat pakollinen hallituspuolue ellei haluta, että SAK rupeaa änkyröimään ja yleislakkouhkauksin kaatamaan poliittisen vallan tehtäväkenttään kuuluvia päätöksiä. Näin ollen tuo puolue pystyy käytännössä sanelemaan hallitusohjelmaan haluamansa asiat, koska hallituskumppani tietää, ettei vaihtoehtoa oikeasti ole edes olemassa.

Huolimatta tästä yksinvaltiudesta puolue jurputtaa koko ajan, että asiat ovat huonosti ja "porvarit" vievät maan kohti tuhoa ja kansan kohti kurjuutta ja leipäjonoja. Miten on mahdollista, että puhtaasti SDP:n politiikkaa toteuttanut maa on jatkuvasti olevinaan niin huonossa jamassa, että juuri tuo puolue on kaikkein tyytymättömin?

Herrat Heinäluoma ja Tuomioja voisivat joskus joutessaan kertoa minulle selkokielellä, miksi he eivät ole laittaneet hegemoniastaan huolimatta asioita kuntoon vaan tyytyvät marisemaan. Samalla he voisivat kertoa, miten asiat muuttuisivat siitä, että kansa äänestäisi demareita vielä sankemmin joukoin.

Tohtori ei voi tehdä asiasta mitään muuta tulkintaa kuin sen, että demarien politiikka on yksinkertaisesti väärää. Se ei ole onnistunut lisäämään hyvinvointia vaan on ajanut firmat Kiinaan, duunarit kortistoon ja köyhät leipäjonoihin. Lisäksi demarilähtöisestä marmatuksesta on tehtävä se johtopäätös, että demarien politiikka ei miellytä edes demaria. AY-liikkeen telaketjudemareita tylsämielisempää sakkia on kovin hankalaa löytää mistään psykiatristen hoitolaitosten ulkopuolelta, joten meidän on tultava siihen lopputulokseen, että politiikka on ollut katastrofaalisen väärää. Fiksut eivät ole siitä koskaan pitäneet, mutta nykyään edes yhteiskunnan suurimmat surkimukset eivät enää osta heidän oman politiikkansa hedelmiä.

Vaalikarjan on syytä pitää mielessä, että jos he haluavat nykyiseen yhteiskuntaamme mitään muutoksia, heidän ei kannata äänestää sitä puoluetta, joka on onnistunut viimeisen 20 vuoden aikana vain osoittamaan kyvyttömyytensä asioiden korjaamiseen. Vaihtoehtoja on poliittisessa kentässä kaikilla laidoilla, mutta yhteiskunnallinen muutos ei edes käynnisty ennen kuin demareille on annettu kunnolla köniin ja siivottu tämä tarpeeton roskaväki pois syömästä kuormastamme.

On tullut harvinainen hetki, jolloin tohtorin on pyydettävä anteeksi tekemisiään. Vapahtajamme pyyteettömästi ja uskonnollisesta näkemyksestä piittaamatta lunastama nelipäiväinen viikonloppu, jollaista muuten ei pysty järjestämään edes SAK, pääsi yllättämään ja tohtori karkasi lomalle jättäen lukijansa ilman viikon lukuelämystään.

Kun työt taas ensi viikolla kutsuvat, palaa myös tohtori kyberavaruuteen uusin aihein ja teroitetuin virtuaalikynin. Tältä erää raportti päättyy täältä tähän.

Tällä viikolla on saatu jälleen lukea hyvin tyypillisestä eikä taatusti viimeiseksi jäävästä tapauksesta: EU:n lainsäädäntö on jossain asiassa täysin yksikäsitteinen ja komissio patistaa Suomea ruotuun. Suomessa ei kuitenkaan oteta mussutusta kuuleviin korviinkaan, vaan käydään kaikki oikeusasteet läpi siitä huolimatta, että tuomio on jo nyt tiedossa. Mitään rangaistusta ei niskuroivalle maalle tule. Oikeus ainoastaan käskee korjaamaan väärin olevan asiantilan ja siihenkin annetaan vielä aikaa. Niinpä valtiovalta voi huoletta kyykyttää kansalaisiaan ja maksimoida lyhyen aikavälin verotulojaan laista piittaamatta.

Tähän mennessä olemme ehtineet rettelöimään useasti autojen tuonnista ja kertaalleen viinasta. Autojen tuonnissa kaikki tietävät, mikä lopputulos tulee olemaan: rekisteröintimaksuksi kutsuttua autoveroa saa kyllä periä, mutta sen laskentaa on muutettava läpinäkyvämmäksi. Vero pitää joko muuttaa X euroa per auto -muotoiseksi tai jos se pidetään prosenttimääräisenä, se pitää laskea auton hinnasta, eli siitä, jolla kyseinen auto on jostain ostettu. Nykyiset, hämäräperäiset säännökset, joiden mukaan verot lasketaan jostain maahantuojien toimittamista "vertailuhinnoista", ovat tietysti räikeästi ristiriidassa EU:n ajaman tavaroiden vapaan liikkuvuuden kanssa. Maahantuojien intressissä on säätää vertailuhinnat niin korkeiksi kuin mahdollista, jotta tuonti ei olisi kovin edullista, ja valtiolle tämä käy hyvin. Autoveron valtio saa kummassakin tapauksessa, mutta tuonnin tapauksessa ALV menee pääosin muualle. Päättäjämme siunaavat tämän petkutuksen ja kansa maksaa, kun ei muutakaan voi, ja lammasmaisesti äänestää samat surkimukset vallankahvaan seuraavissa vaaleissa.

Uhkapelimonopoli on ollut EU-komission huomion kohteena jo useasti, mutta nyt asiasta joudutaan oikeuteen. Tässäkin on kyseessä maalaisjärjellä täysin selvä asia. Ulkomaiset vedonlyönti- ja pelifirmat haluaisivat tulla Suomen markkinoille, mutta niitäpä ei tänne päästetäkään vedoten "kansalliseen etuun" rahapelin haittojen torjunnassa. Tämä on tietenkin vain savuverho rahastukselle, mutta jostain syystä kaikki "kansanterveydeksi", "haittojen torjunnaksi" tai "yhteiskunnallisten ongelmien korjaamiseksi" harjoitettava rikollinen toiminta saa järjestään kansan siunauksen. Ainakin gallupeissa. Teettipä valtio asiasta oikein selvityksenkin: Entinen Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja, innokas ravimies ja ylin oopperan ystävä Matti Ahde päätyi tilaustyönä tehdyssä selvityksessään siihen, että vedonlyöntimonopolin murtuminen olisi vähintään mutatoituneeseen lintuinfluenssaan verrattava vitsaus.

Kukaan ei tietenkään kiellä kutakin maata verottamasta vedonlyöntiä ja rahapelejä juuri kuten haluavat ja ulkomaiset yhtiöt eivät ole missään vaiheessa vaatineet, että ne saisivat tulla tänne toimimaan eri ehdoilla kuin Veikkaus tai RAY. Tämäkään ei Suomelle käy, joten asiasta joudutaan jälleen oikeuteen ja lopputulos on tiedossa.

Jokainen tietää, että varsinkin urheiluvedonlyöntiä harrastetaan jo nyt paljon maan rajojen ulkopuolella. Laitontahan se tietysti periaatteessa kai on, mutta koska rötöksestä ei voi jäädä mitenkään kiinni, ketään ei asia kiinnosta. Innokkaat pelurit pelaavat ulkomailla, koska kertoimet siellä ovat paljon paremmat kuin kotimaisessa vedonlyönnissä. Ammattipelurit vilkaisevat Veikkauksen listat läpi vain nähdäkseen, onko sinne epähuomiossa eksynyt joku virheellisen korkea kerroin. Britanniassakin näitä pelejä toki verotetaan ja niillä kerätään rahaa, mutta ammattimaisesti toimiva ja johdettu peliyhtiö pystyy tarjoamaan aivan eri luokan kertoimet kuin herrahissin jättämien politrukkien asiantuntevassa ohjauksessa toimiva Veikkaus.

Valtiovalta tietää, että ammoisista ajoista ruususen untaan monopolin suojissa nukkunut Veikkaus ei ikipäivänä ole kilpailukykyinen avoimessa maailmassa, joten vaikka ulkomaisen yhtiön asiakkailta saataisiinkin perittyä samat verot kuin kotimaisten yhtiöiden asiakkailta, osa verotuloista sekä kaikki voitot siirtyisivät silti ulkomaille ja poliitikoilta lähtisi alta yksi lupaava eläkevirkapuulaaki. Tätä kehitystä yritetään sitten jarruttaa, mutta aikaa ei vahingossakaan käytetä Veikkauksen trimmaamiseen kilpailukuntoon vaan humpuukin syöttämiseen vaalikarjalle.

Tohtori ei itse ole mikään urheiluvedonlyöjä, koska ei tiedä urheilusta mitään. Henkilökohtaisesti on täysin samantekevää, miten asia järjestetään, mutta tohtoria kyrsii Suomessa jatkuva valtiovallan harjoittama taparikollisuus ja törkeä piittaamattomuus yhdessä sovittuja sääntöjä kohtaan. Jos säännöt ovat huonoja, niitä voi yrittää muuttaa, mutta jos poliitikot oikeasti yrittävät selittää, että on oikein kun rivikansalainen saa ehdollista ja jättisakot jätettyään ulkomailta tullessa tullaamatta jotain muutaman satasen arvoisia juttuja, he voisivat katsoa peiliin sen verran, että noudattaisivat edes miljoona- ja miljarditason asioissa lakia.

Jos he eivät lainoppineidensa voimin pysty näitä itsestäänselviä lakeja tulkitsemaan, he voivat mennä mihin tahansa Kallion keskikaljakuppilaan kysymään asiaa päivystäviltä juopoilta. Asia on päivänselvä heillekin.

Suomessa yrityskenttää on vaivannut jo pitkään innovaatioiden puute ja päälle hirttänyt säästämisvaihde. Olen kirjoitellut asiasta ennenkin, mutta asia on kansallisesti tärkeä eikä läheskään kaikkea oleellista ole vieläkään sanottu.

Nykyisillä kilpailluilla markkinoilla yrityksillä on käytännössä valittavana kaksi tietä: helppo ja vaikea. Helppo tie on tunkea siihen kenttään, jossa kaikki muutkin jo ovat ja ruveta kilpailemaan hinnalla tai pienillä parannuksilla. Vaikea tie on ryhtyä myymään samaa tuotetta täysin eri argumenteilla ja eri kohdeyleisölle. Yritysjohdolle suunnatussa kirjallisuudessa, jota juuri kukaan yritysjohtaja ei tunnu koskaan lukevan, tästä jälkimmäisestä käytetään termiä blue ocean -strategia. Siinä purjehditaan tyynellä, tyhjällä merellä ilman, että joku yrittää jatkuvasti kiilata oikealta ohi. Tällainen strategia tuo onnistuessaan tullessaan hyvän bineksen ja kovat katteet.

Täysin saman paketin myyminen verissä päin samalla tavalla kuin kaikki muutkin tekevät johtaa kaikkien muiden paitsi markkinajohtajan tapauksessa lopulta konkurssiin tai ainakin todella huonosti pärjäävään firmaan. Markkinoita voi kahmia hetkellisesti tekemällä jotain hiukan paremmin kuin muut, mutta kilpailijat plagioivat keksinnön tuota pikaa, parantavat sitä vähän ja ovat kohta edellä. Hintoja voi laskea, mutta kilpailijat tulevat perässä ja menevät vielä vähän ohi. Oma firma ei enää hinnanalennuksen jälkeen olekaan halvin ja markkinoita valtaava, vaan kilpailija on, kunnes taas itse tehdään jotakin. Kilpailuasetelmat eivät tässä spiraalissa oleellisesti muutu, mutta firmojen katteet sulavat.

Esimerkkejä näistä strategioista löytyy pilvin pimein, varsinkin kuolemanspiraaleista. Teleoperaattorit ovat Suomessa tyyppiesimerkki katastrofaalisessa syöksykierteessä olevasta toimialasta. Kaikki tappelevat uusista, nuorista asiakkaista älyttömän kalliilla markkinointitempauksilla, ja asiakkaat yritetään pitää laskemalla hintoja aina välillä. Lopputuloksena bisnes on päässyt niin huonoon jamaan, että tuotekehityksestä ja uusista ideoista vastaavat ihmiset on joko irtisanottu tai heiltä on otettu pois uuden tekemiseen tarvittavat resurssit. Tämän spiraalin tuloksena Suomi muuttui muutamassa vuodessa mobiilipalveluiden edelläkävijämaasta mobiilipalveluiden Eritreaksi, mikä tosin on loukkaus eritrealaisia teleoperaattoreita kohtaan. Palvelutarjonta on täsmälleen sama kuin muutama vuosi sitten ja samalla kun muualla panostetaan mobiilidataan ja sen päällä toimiviin asioihin, Suomessa operaattorit haaskaavat vähät rahansa halvalla tehtyyn "TEKSTIVIESTIT NYT 4,2 SENTTIÄ" -mainoskampanjaan.

Autobisnes on täsmälleen samassa spiraalissa maailmanlaajuisesti. Kaikki tekevät samaa, ja vaikka joku onnistuukin välillä tekemään jotain uutta, se on uutta kovin vähän aikaa. Autoilua hiukan vähemmän verottavissa maissa korealaisten käynnistämä hintasota näkyy ja tuntuu. Lopputuloksena kaikki läntiset autotehtaat ovat taloudellisesti täysin kuralla tai konkurssissa. Korealaiset eivät ole vielä, mutta tuota pikaa nekin rupeavat syömään toistensa katteita tuossa pelissä ja sitten alkaa päitä pudota sielläkin.

Markkinajohtaja kestää tuon kierteen jollain tavalla, koska sillä yleensä kassa riittää pidempään ja se voi näin hätistää kilpailijat markkinoilta. Tosin pian tämän jälkeen tulee taas uusia kilpailijoita ja kierre alkaa alusta.

Jotta kolikon toinen puoli ja oikea strategia saisivat konkretiaa, tohtori valottaa asiaa parin esimerkin voimalla. Meille sangen tuntematon mutta maailmalla tunnetumpi lentoyhtiö Virgin Atlantic on hyvä esimerkki onnistuneesta blue ocean -strategiasta. Ne lentävät Lontoosta lähinnä USA:n isoimpiin kaupunkeihin, ja nuo reitit ovat maailman lentoliikenteen kilpailluimpia. Muut lentoyhtiöt laskevat hintoja ja parantavat vähän istuimiaan, mutta Virgin myy elämystä. Kilpailijat myyvät lentomatkaa ja kilpailu on rassannut tuotot vähiin, Virgin myy ainoana elämystä ja firma on tuottoisa. Virginillä on satsattu lentokenttäfasiliteetteihin ja palveluun. Loungesta löytyy pieni golfkenttä ja lennoilla on hierojia. Lentoemännät ovat duunissa muutaman vuoden ja heti kun osoittavat leipääntymisen merkkejä, heidät siirretään syrjään. Virginin lipun ostaja ei osta lentomatkaa ja kilpailuta sitä, vaan hän haluaa Virginin lennolle. Ja koukkuun jäätyään ei ikinä vaihda American Airlinesiin, vaikka ne lähettäisivät minkälaisia mainoskirjeitä ja tekisivät palvelulleen mitä. Tällainen asiakas on tyytyväinen ja lisäksi tuottoisa. Virginin ei tarvitse haaskata rahojaan massiiviseen markkinointiin ja polkumyyntiin toisin kuin kilpailijoiden.

Toinen esimerkki onnistumisesta tässä asiassa on amerikkalainen kahvilaketju Starbucks. Kilpailijat myyvät halvalla kahvia, Starbucks myy nautintoa hintaan viisi taalaa muki. Raaka-aineet maksavat molemmille muutaman kolikon, mutta sumppinsa 50 sentillä myyvälle ei jää paljoakaan voita leivän päälle. Viiden taalan hinnasta katetta jää kerrassaan mukavasti. Tälläkin kertaa kuluttaja on tyytyväinen siitä huolimatta, ettei ostanut läheskään halvinta.

Suomalaisten yritysten strategioita katsoessa eteen tulee harmaa massa toisiaan vastaan samoin keinoin sotivia puulaakeja. Ainoa tässä kilpailussa jotenkin pärjäävä on Nokia, koska se voi käyttää markkinajohtajan asemaansa muiden ajamiseen ahtaammalle. Riski tämä strategia on sillekin, koska joku voikin koukata oikealta ohi panostamalla innovaatioihin tai muotoiluun. Jos joku keksii, miten myydään kuluttajalle housuntaskun viihdekeskusta sen sijaan, että myydään kännykkää, ennustan tällaiselle firmalle hyvää menestystä. Kaikki muut suomalaisfirmat ovat altavastaajan asemassa eivätkä ne pärjää samoilla eväillä kuin isommat kilpailijat. Tästä huolimatta firmoissa väännetään vain samaa sorvia: vuosittain irtisanotaan 5% duunareista, pudotetaan hintoja ja mainostetaan aivan älyttömästi. Tämä strategia ei tuota menestystä, mutta jostain syystä sijoittajasopulit eivät ole asiaan kiinnittäneet huomiota. Jos firman johdolla ei ole käsitystä siitä, missä ollaan ja mihin ollaan menossa ja miten sinne pääsee, omistajien pitäisi vaihtaa surkimukset parempiin eikä palkita neuvottomuutta kurssinousulla.

Tohtori on asiasta huolissaan ja on siirtänyt omat, vähäiset rahansa pois sijoituksista, joissa rahat ovat kiinni tällaisessa konkurssia kohti omaehtoisesti syöksyvässä bisneksessä.

Valtioneuvosto myönsi kuluvalla viikolla toimiluvan digi-TV lähetysten välittämiseen mobiililaitteisiin eli ns. DVB-H verkkoon. Lupa myönnettiin 20 vuodeksi ranskalaisomisteiselle Digitalle, jonka omistamassa verkossa välitetään myös kaikki muut TV-lähetykset kaapeliverkkoja ja satelliittilähetyksiä lukuun ottamatta. Digita ei varmastikaan ollut huonompi kuin muut hakijat: ruotsalainen Telia, suomalainen Elisa sekä Telemast Nordic, joka kotoisesta nimestään huolimatta on Digitan tapaan ranskalaisomisteinen.

Olipa kännykkätelevisio sitten tarpeellinen tai ei, niin joka tapauksessa ohjelmille on nyt jakelija. Varsinaiset ohjelmatoiminnan harjoittajat valitaan vasta myöhemmin, joten ihan vielä ei kannata ruveta etsimään matkapuhelimestaan Salattuja elämiä.

Mutta niinpä vain on tätäkin haaskaa alettu jakaa jo ennen kuin se on ehtinyt edes syntyä. Epäpyhä tekijänoikeuskolminaisuus eli toisin sanoen Teosto, Kopiosto ja Gramex ovat ilmoittaneet ykskantaan, että mobiilitelevisio on uusi jakelukanava, joten jokaisesta lähetyksestä pitää maksaa heille tekijänoikeuskorvauksia, vaikka sama ohjelma lähetettäisiin samaan aikaan muissakin TV-verkoissa.

Se ei suuremmin tekijänoikeusjärjestöjä hetkauta, ettei kenellekään ole tullut edes mieleen, että samaan aikaan vanhanaikaisessa analogiverkossa ja uudessa hienossa digi-TV:ssä lähetettävistä lähetyksistä pitäisi maksaa heille erillisiä korvauksia. Lisäksi TV-lähetysten tekijänoikeuskorvaukset maksetaan lähetysten piirissä olevien potentiaalisten katsojien mukaan eikä suinkaan sen mukaan, montako tuskastunutta sielua sattuu kutakin jonninjoutavaa tanssivisailua katsomaan. Edes tekijänoikeusfriikeille ei voi olla epäselvää, että tähän potentiaalisten katsojien joukkoon kännykkätelevisio lisää Suomessa noin nolla henkilöä. Sattumalta nolla on myös tismalleen niiden eurojen lukumäärä, joka kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä pitäisi mobiili-TV:stä maksaa tekijänoikeusmafialle.

Se ei tietenkään ole uutta, että tekijänoikeusorganisaatiot ovat aina käsi ojossa, kunhan joku vain keksii jotain uutta, josta niille pitäisi muka maksaa. Jos muuta ei satu tulemaan mieleen, niin sitten valitetaan artistien taloudellista ahdinkoa, viranomaisten löysää suhtautumista vähintäänkin kansanmurhaan verrattavissa olevaan tekijänoikeusrikollisuuteen sekä hilataan jo aikaisemmin keksittyjen rahastusautomaattien tariffeja ylös.

Teosto, Gramex, Kopiosto, ÄKT sekä muut vastaavat koplat ovat tietenkin edunvalvontajärjestöjä siinä missä ammattiyhdistykset tai vaikkapa Kuntaliitto, MTK tai jopa NATO. Ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, että ne yrittävät vimmatusti ajaa jäsentensä asiaa eikä oikeastaan sekään, että ne pönkittävät omaa asemaansa ja pöhöttävät omaa organisaatiotaan jäsentensä kustannuksella, kuulu oikeastaan muille kuin ko. organisaatioiden jäsenille.

Älyvapaata on sen sijaan näille organisaatioille Suomessa annettu puolivirallinen asema. Opetusministeriö delegoi erilaisten tekijänoikeusmaksujen keräämisen määräajoin näille järjestöille, jotka sitten parhaansa mukaan terrorisoivat eri ammattiryhmiä, jotka syystä tai toisesta sattuvat joutumaan silmätikuiksi. Ilman suurempaa miettimistä tekijänoikeusjärjestöjen hampaisiin syyttään joutuneista tulee mieleen parturit, ravintoloitsijat ja taksikuskit. Yksi luovimmista rahastusideoista oli se, että työnantaja joka antaa työntekijänsä käyttöön kuulosuojaimet, joilla voi kuulon suojaamisen lisäksi kuunnella tavallisia radiolähetyksiä, pitäisi maksaa jotain korvausta näille parasiiteille.

Puolivirallisen asemansa nämä organisaatiot ovat sisäistäneet todella hyvin. Ilman pienintäkään häpeän punaa järjestöt kehtaavat mm. nimetä yhteisen propagandajärjestönsä Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskukseksi aivan kuin kyseessä olisi joku poliisin ja verottajan sisarorganisaatio.

Tätä itsestään selvää epäkohtaa ei edes yritetä korjata. Syynä tähän on yksinomaan alan sisäänlämpeävyys. Tekijänoikeudet kuuluvat Suomessa opetusministeriön hallinnonalaan. Siellä alan viranomaispäätöksiä sorvaavat vuosikymmenet tekijänoikeusjärjestöjen palvelusessa olleet virkamiehet, jotka edelleen toimivat järjestöjen luottamustehtävissä ja pokkaavat määräajoin julkisia tunnustuksia palveluksistaan. Samat virkamiehet kyhäävät myös alan lainsäädäntöä, mistä oivallinen esimerkki on viime syksynä läpi runnottu uusi tekijänoikeuslaki, joka oli susi jo syntyessään. Kukkona, tai siis kanana, tunkiolla keekoilee kulttuuriministeri, jolla ei tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa mistään.

Arvoisat lukijat. Tämänviikkoisen saarnan aiheena on yhteiskuntavastuu. Tuo epämääräinen ja tulkinnanvarainen asia kaivetaan naftaliinista aina, kun on tarpeellista nostaa syyttävä sormi muita kohtaan milloin mistäkin syystä.

Yhteiskuntavastuusta on tullut vastenmielisen demaripropagandan ja tympeimmän ja sisällöttömimmän ay-liturgian keskeinen opinkappale. Kukaan ei edes viitsi yrittää määritellä, mitä se oikeasti tarkoittaa, koska silloin sana menettäisi merkityksensä. Nythän se voi tarkoittaa "työnantajien on pidettävä palkkalistoillaan tyhjäntoimittajia", "korkeiden palkkojen maksaminen firman joillekin työntekijöille on väärin", "veroista purnaaminen on sopimatonta" tai "firmojen johtoa ei saa palkita ainakaan siten, että kukaan huomaisi". Todennäköisesti se voisi tarkoittaa myös "Tarzan bundolo" tai "sehän on ilmiselvä Teräsmies", sillä näiden totuuksien arvo poliittisessa diskurssissa on vähintäänkin yhtä merkittävä kuin noiden edellä mainittujen.

Koska kukaan tuon termin aktiivikäyttäjistä ei vaivaudu kertomaan, mitä tuo kovasti hukassa oleva yhteiskuntavastuu oikein tarkoittaa, sallikaa tohtorin tehdä se heidän puolestaan. Suomalaisia työmarkkinoita säätelee kohtuullisen paksu asetuskokoelma. Työehtosopimusviidakossa on puolestaan täysin mahdotonta nähdä metsää puilta, koska puut on hakattu aikapäiviä sitten, jotta kaikki asiasta kirjoitetut kymmenet tuhannet sivut on saatu asianmukaisesti kirjoihin ja kansiin.

Lisäksi demarit ja ammattiyhdistyspomot vannovat jatkuvasti ns. kolmikantayhteistyön nimiin. Siispä noita tuhansia ja taas tuhansia sivuja ei ole inhottava ja halveksittava kapitalistiriistäjä sanellut, vaan asioista on sovittu joko kolmikantaisesti tai työmarkkinaosapuolten kesken.

Pitäisi siis olla itsestään selvää, että näitä lakeja ja sopimuksia noudattamalla työnantaja täyttää asianmukaisesti kaikki velvoitteensa. Jos nykyiset sopimukset eivät miellyttäisi, niitä muutettaisiin seuraavissa neuvotteluissa tai lainsäädäntöteitse Eduskunnassa. Ei voi olla mitään salaista ja jatkuvasti muuttuvaa ohjeistoa, jota pitää vielä tämän lisäksi noudattaa, koska sellaisessa ympäristössä yrityksen johtaminen olisi täysin mahdotonta.

Tohtori on tullut siihen lopputulokseen, että yhteiskuntavastuun esiinmanaaminen on pelkästään yritys siirtää huomio pois siitä tosiasiasta, että on ollut itse hyväksymässä nykyisiä käytäntöjä, sopimuksia ja lakeja. Jokainen yhteiskuntavastuuta muilta edellyttävä henkilö siis sanoo kauniimmilla sanankäänteillä "olen kelvoton tunari enkä ole kyennyt ymmärtämään ajoissa, että tekemäni sopimus on minulle ja edustamilleni ihmisille ihan helvetin huono".

Kehotan lukijaa huolehtimaan siitä, että hänen äänensä ei mene valtiollisissa vaaleissa tai vaikkapa ammattiliittojen luottamuselinvaaleissa semmoiselle henkilölle, joka on itse edellä kuvatulla tavalla kertonut olevansa tehtäväänsä kykenemätön pelle.

Työmarkkinoilla tapahtuu taas. Bussit ovat olleet vajaan viikon lakossa ja UPM ilmoitti Suomen suurimmista irtisanomisista.

Kokonaisuutena kuljetusalan lakko oli käsittämätön. Samasta asiasta lakkoiltiin vuosi sitten ja lakko loppui tulokseen, jossa vanhaa käytäntöä osa-aikaisesta työstä ei muuteta. Nyt tämän lakon jälkeen käytäntöä muutetaan kerrassaan merkittävästi: jokaisella varikolla saa olla kaksi osa-aikaista kuskia paitsi silloin, kun ruuhkatilanne tai aikataulut edellyttävät enemmän osa-aikaisia. Käytännössä siis ei tapahtunut taaskaan yhtään mitään.

Koskakohan bussikuskit oivaltavat tässä kuvion ja ymmärtävät, että juuri tästä asiasta ei kannata räyhätä? Moni bussikuski varmaan asian on mielessään oivaltanutkin, mutta kun liitto vie niin kuski vikisee. Ehdotankin autokuskeille, että he miettivät vakavasti, kannattaako Timo Rätyä valita liiton johtoon enää seuraavalle kaudelle. Hän kuitenkin vie liittonsa lakkoon tästä samasta asiasta taas kahden vuoden kuluttua, ja silloinkaan ei tapahdu mitään.

Kokonaisuutena sopimus oli toki kuskeille normaalia tupopelleilyn kautta saatavaa olematonta palkankorotusta parempi. Mutta tätähän työnantaja tarjosi jo viime viikolla ennen lakkoa, joten jos he olisivat vain ottaneet rahat, heiltä ei olisi mennyt vajaan viikon palkkaa näiden nyt saatujen palkankorotusten hankkimiseen.

UPM puolestaan avasi nyt paperimiesten irtisanomisputken. Sen lisäksi, että tämä on Suomen kansantaloudelle sangen huono asia puhumattakaan ikänsä paperitehtaassa töissä olleista tavallisista ihmisistä, ei voi kuin ihmetellä Paperiliiton olematonta pelisilmää. Kaikki muistavat viime kevään ja kesän tapahtumat, jossa Paperiliitto ensin korpilakkoili aikansa ulkopuolista työvoimaa vastaan eikä suostunut edes keskustelemaan seisokkien poistamisesta. Lopulta mentiin työsulkuihin, jotka sopivat ylikapasiteettitilanteessa työnantajalle mainiosti. Paperiliitto taipui lopulta, mikä oli järkevää, mutta miksi ihmeessä samalla ei sovittu alan miehille kunnollista irtisanomissuojaa?

Työnantaja perusteli seisokeista luopumista sillä, että kilpailukyky pitää säilyttää ja sitä kautta työpaikat. Tässä tilanteessa liitto näytti uskovan työnantajan pehmeät puheet täydestä arvostaan vaikka jo lehdissä varoiteltiin vanhenevan kapasiteetin alasajosta. Työnantajalta olisi aivan hyvin voinut kiristää jonkun irtisanomiskorvauspaketin ja he eivät olisi oikein voineet olla suostumatta, koska hehän juuri olivat vakuuttaneet työpaikkojen nyt säilyvän. Nyt sitten on nähty jätti-irtisanomisuutisen jälkeen Hoo Moilaselta näyttävä Ahonen, joka herätettiin ruususen unesta tosielämään. Eväät olivat siinä määrin lopussa, että hän ei keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin penätä Eero Heinäluoman, tuon ajatuksien Tonavan kanssa kuorossa työnantajalta "yhteiskuntavastuuta".

Missä vaiheessa suomalainen ay-liike on päätynyt pääasiassa luuserien komentoon ja miksi duunarit sietävät moista ja äänestävät nämä samat naamat aina jatkokaudelle? Jos olisin duunari ja kuuluisin johonkin liittoon, minulla olisi suorastaan hirveä ikävä Niilo Wälläriä.

Tämä viikko on ollut vasemmistolle yleensä ja Vasemmistoliitolle erityisesti synkeähkö, mutta valopilkkujakin on nähty.

Vasemmistoliiton iänikuinen valtataistelu pullantuoksuisen citypunavihreyden ja änkyrästalinismin välillä näyttää päättyneen stalinistien voittoon. Muutama huippusuosittu stalinisti onnistunee tekemään viimein puolueessa vallankaappauksen, mikä johtaa väkisinkin puolueen hajoamiseen. Ei kaupunkien viherfeministivasemmistolainen viihdy keski-ikäisten, menneessä maailmassa elävien äijien komennossa olevassa marginalisoituvassa ja pystyyn kuolevassa ukkokerhossa vaan etsii itselleen uuden kodin demareista ja vihreistä.

Samassa rytäkässä Suvi-Anne Siimes teki ymmärrykseni mukaan poliittisen uransa ensimmäisen todellisen valtiomiesteon: hän ilmoitti, ettei asetu ehdolle ensi eduskuntavaaleissa mikäli hänen ehdokkuutensa ja äänensä edistävät stalinisti Jaakko Laakson pääsyä parlamenttiin. Moinen suoraselkäisyys ja rehellisyys sekä viimeinkin heräämminen todellisuuteen ovat Siimekseltä hatunnoston arvoinen teko. Ilmeisesti omat eivät kuitenkaan ottaneet Siimeksen ilmoitusta riittävän vakavasti ja tästä sisuuntuneena Huvi-Anne haistatti pitkät koko puolueelle ja ilmoitti eroavansa puheenjohtajan paikalta välittömästi. Näin päättyy yksi aikakausi ja kommunistien perinnejärjestön viimeinen joutsenlaulu alkaa.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen puolestaan oli huolissaan virkaanastujaispuheessaan, että työssäkäyvien köyhyys, syrjäytyminen, eriarvoisuus ja tuloerot ovat lisääntyneet. Meidän on syytä kiinnittää huomiota tähän tasavallan arvojohtajan painokkaaseen kommenttiin, sillä puolueista ainoastaan SDP on ollut vallankahvassa koko hänen edellisen kautensa ajan. Kun kerran asiat ovat presidentin viime kaudella menneet kerrassaan alamäkeä, hän tuli sanoneeksi politiikan sanankääntein "SDP:n politiikka on ollut perseestä". Se on presidenttimme lausunnoksi kerrassaan osuva ja siteerattavaksi sekä rahvaalle selitettäväksi sopiva. Demarikomentoinen lehdistö tietysti yrittää selittää, että eihän moite Pyhää SDP:tä koskenut vaan "oikeistopiirejä" ja Kokoomusta ja työnantajia. Mutta koska nämä tahot eivät Suomessa ole vallassa olleet, ei tällainen tulkinta kestä lähempää tarkastelua.

Vihreät, joka virheellisesti lasketaan poliittiseen keskustaan vaikka puolue edustaakin läpeensä vasemmistolaisia arvoja, saa tietysti tässä rytäkässä lisää kannattajia. Mutta kun ennestään sekalaiseen joukkoon lisätään vielä lisää eri suuntaan vetäviä ryhmittymiä, tuloksena ei voi olla puoluetta, jonka kannatuksen kasvusta kenenkään maksaisi vaivaa olla suuremmin huolissaan.

Tässä kaikessa on toki varjopuolensa. SKP:ksi muuttuvasta Vasemmistoliitosta loikkaava jengi lihottaa SDP:tä entisestään. Näin se saa kannatuksen kasvusta näennäisen ajatuksen siitä, että sen politiikka onkin presidentin murskakritiikistä sekä numeroiden karusta kielestä huolimatta ollut oikeaa. Näin ollen sen ei tarvitse tehdä mitään vaan se voittaa ensi eduskuntavaalit mennen tullen ja jatkaa Suomen näivettämistä järjettömiin veroihin ja kolmikantasopimuksiin.

Joku kansainvälinen henkilöstöyhtiö tutki tuossa viikolla haastattelututkimuksena maailman menoa ja tuli siihen tulokseen, että yrityksiä vaivaa kansainvälisesti työvoimapula. Erityisesti pulaa on myyntiedustajista, insinööreistä ja teknikoista. Samalla kun firmat valittavat työvoimapulaa, työttömyysprosentit ovat varsinkin Euroopassa huipussaan. Työelämä on muuttunut ja osa ihmisistä on yksinkertaisesti liian tyhmiä työllistyäkseen nykypäivän länsimaissa. Mutta tämä ei tosiaankaan ole lähellekään koko totuus. Firmat ovat älyttömällä rekrytointipolitiikallaan ajaneet itsensä työvoimapulaan.

Nykyajan kvartaalitalouden mannekiiniyrityksissä ei ole välttämättä enää yhtään entry level -työpaikkaa. Vielä 20 vuotta sitten oli kaikennäköisiä harjoittelijoita ja tuuraajia ja myyntimiehen apulaisia ja insinöörin oppipoikia. Huomata sopii, ettei näitä hommia silloinkaan pidetty ihan mahdottoman tarpeellisina, mutta ne ymmärrettiin tärkeäksi rekrytointikanavaksi ja koulutuspaikaksi, jossa jyvät erottuivat akanoista. Osa jumiutui näihin hommiin ja siirrettiin sitten johonkin töpinäkomppaniaan pienellä palkalla loppuiäkseen. Osa taas huomattiin hyviksi tyypeiksi ja heistä tuli sitten myyntimiehiä ja insinöörejä samaan firmaan.

Tuossa uutisessa mainittiin, että pulaa on muunmuassa myyntiedustajista. Mieli tekisi sanoa, että maailmassa on suorastaan älyttömän paljon hyviä myyntimiehiä, mutta he eivät vain itsekään tiedä sitä eiväkä ole edes koskaan tulleet ajatelleeksi asiaa, koska firmat myyntimiehiä palkatessaan ovat kiinnostuneita vain ekonomeista, joilla on toimialaosaamista. Nimen omaan myyntityö on sellaista, ettei sitä opita, vaikka istuttaisiin koulussa, kunnes kulmahousun persaukset ratkeavat. Myyminen on nykymaailmassa enimmäkseen account manager -tyyppistä, jossa tavoitteena on pitää hyvät suhteet asiakkaisiin ja asiakkaat tyytyväisenä sekä pysyä selvillä siitä, milloin saattaisi olla tilaisuus yrittää myydä heille jotakin. Kyse on siis hommasta, jossa vaaditaan lähinnä ihmissuhdetaitoja ja hyvää viinapäätä. Myyntimiehille voi opettaa kaiken tarvittavan myytävistä hilavitkuttimista firmassa eikä niistä oikeastaan edes tarvitse tietää kovin paljoa. Jos asiakas on kiinnostunut jostain kapistuksesta, myyntimies kertoo ottavansa seuraavaan tapaamiseen mukaansa kyseisen vimpaimen asiantuntijan, kuten hän sitten aikanaan tekeekin.

Mihin myyntityössä muka tarvitaan mitään muuta kuin luontaista taipumusta alalle? Ei mihinkään, mutta silti firmat raakkaavat 99% potentiaalisista kandidaateista pois jonninjoutavien alkukriteerien perusteella ja marisevat sitten, että on hirveä työvoimapula ja muutenkin ankeaa. Insinöörien osalta tilanne on täysin sama. Yrityksissä kuvitellaan, että yksinkertaisimmatkaan rutiinihommat eivät mitenkään suoriudu ilman diplomi-insinööritason koulutusta. Ja kun diplomi-insinöörejä ei tunge sisään ovista ja ikkunoista johonkin kaksi tonnia kuussa -ruuvinvääntämishommaan, marmatetaan työvoimapulaa, vaaditaan valtiolta toimenpiteitä ja kiukutellaan, mutta ei vahingossakaan tehdä itse mitään.

Työmarkkinat ovat muuttuneet sellaisiksi, että firmat palkkaavat vain valmista väkeä toisista firmoista. Sama jengi kiertää firmasta toiseen, ja jalan saaminen oven väliin on nuorelle valmistumisvaiheessa olevalle todella hankalaa. Yritysten nokkamiehille on syntynyt sellainen harhaluulo, että koska ne maksavat veroja ja valtio hoitaa koulutuksen, valtion on koulutettava firmoille valmiita työntekijöitä. Näin asia ei ole eikä voi ollakaan, koska työntekoa ei opi Otaniemessä. Myyntimiehen tehtävissä vaadittavan viinapään ja asiakasillanvietoissa käyttökelpoisen huonojen laulujen valikoiman siellä kyllä oppii. Työnteko ja kunkin toimialan erityispiirteet opitaan parhaiten työtä tekemällä, mutta jostain syystä tällaiset oppipojat eivät firmoille kelpaa. Perusteeksi tarjotaan jotain kvartaalitalouteen perustuvaa tylsämielistä uskonkappaletta.

Yksi selitys tälle kulttuurimuutokselle on se, että työnjohdosta vastaava keskijohto on monessa yrityksessä irtisanottu tai ainakin rankasti leikattu. Työmiehiä on edelleen paljon eikä ylintä johtoakaan ole suuremmin vähennetty. Jokaisella johtajalla edelleenkin henkilökohtainen sihteeri, mutta pääasiassa työnjohdosta, työntekijöiden viihtymisestä, koulutuksesta ja sijoittamisesta firman sisällä vastaava keskijohto on supistettu minimiin. Tässä tilanteessa on pakko yrittää palkata työmiehiksi itseohjautuvaa ja toimialaa tuntevaa väkeä, koska lähin esimies voi olla toisessa maassa ja vaikkei olisikaan, hänet on ylityöllistetty omilla projekteilla eikä hänellä ole aikaa tai usein edes kykyä henkilöjohtamiseen.

Näin ei tarvitse olla. Tarvitaan kääpiöiden kapina. Ylhäältä ja alhaalta päähän potkitut päälliköt ja osastonjohtajat pitäisi nostaa heille kuuluvaan arvoonsa. Kun yrityksessä on selkeä päättämismalli, johtamismalli ja esimiehet, joiden pääasiallinen tehtävä on olla esimiehiä ja työnjohtajia eikä projektipäälliköitä, työhon voidaan palkata myös sellaisia työntekijöitä, jotka tarvitsevat varsinkin aluksi enemmän henkilökohtaista ohjausta kuin vanhat konkarit. Keskijohtoa tarvitaan enemmän, mutta tällainen työnantaja pääsee eroon työvoimapulasta ja todennäköisesti henkilöstökin siellä on tyytyväisempää ja vaihtuvuus vähäistä. Pitkällä aikavälillä firma voittaa, mutta se ei nykyisiä johtajiksi ylennettyjä pavunlaskijoita kiinnosta, sillä jos investoinnin takaisinmaksuaika on yli viikko, siihen suhtaudutaan pääsääntöisesti ynseästi.

Lukijan on syytä muistaa, kun firmat valittavat aikojen ankeutta ja vaatovat lisää tukiaisia tai muita toimenpiteitä valtiolta eli veronmaksajilta, että tällaista huuhaata ei tarvitse ottaa tosissaan.

Jossain liikenneministeriön pehmeiden puheiden listassa oli taannoin aloite yleisrajoituksen laskemisesta 80 km/h:sta 70 km/h:hon. Tästä on lehdissä kirjoiteltukin. Vähemmälle huomiolle jäi se, että samalla on tarkoitus lisätä liikenteen kameravalvontaa. Lapsipornon ja terrorismin jahdissa on myöskin ehdotettu otettavaksi käyttöön jotain automaatteja.

Tekniikka kehittyy koko ajan ja jatkuvasti yhä uusia asioita on mahdollista saada automaattisen valvonnan piiriin. Kaikki nämä ehdotukset menevät aina läpi, koska tarkoitus on torjua rikollisuutta ja kukapa uskaltaisi politiikassa kannattaa kurittomuutta ja taparikollisuutta.

Jipii, huutavat tietämättömät ihmiset. Sillä onhan pelkästään hyvä asia, että rikolliset jäävät kiinni ja näin ennaltaehkäisy toimii ja sitten rikoksia ei enää tapahdu. Nopeasti ajateltuna asia on juuri näin, mutta tohtori on sitä mieltä, että näennäisten hyötyjen varjolla yhteiskuntamme näivettää lopulta itsensä. Kehitys on hidasta, mutta vääjäämätöntä.

Sallikaa tohtorin selittää. Kun mietitään sitä, miten ihmiskunta, yhteiskunta, aatteet ja tiede ovat kehittyneet, kaikkien suurten murrosten alla on aina ollut joku, joka on uskaltanut epäillä, kyseenalaistaa ja rikkoa lakejakin.

Jos Galilei ja kaikki hänen jälkeensä tulleet olisivat noudattaneet kuuliaisesti lakia ja esivallan ohjeita, kuvittelisimme tänä päivänä, että Aurinko kiertää Maata. Jos Luther ei olisi uskaltanut uhmata esivaltaa, Eurooppa eläisi edelleenkin Katolisen kirkon ylivallan alla. Homot ja neekerit eivät ole saaneet viime vuosisadalla viimein heille kuuluvia kansalaisoikeuksia ja oikeutta elää siten kuin haluavat siksi, että enemmistö suuressa viisaudessaan päätti ottaa heidät huomioon. He uhmasivat kieltoja ja lakeja ja näyttivät, etteivät he ole sen kummallisempia ihmisiä kuin muutkaan ja näin saivat enemmistön asenteet muuttumaan.

Kuvitellaanpa hetkeksi yhteiskunta, jossa automaatit valvovat lakeja ja tietokoneet postittelevat sakkolappuja ja määräyksiä ilmoittautua vankilaan. Kaikista rikoksista jää automaattisesti kiinni, koska halvalla valvontatekniikalla pystytään seuraamaan ihmisten elämää kaikkialla. Millaisia ihmisiä tällainen yhteiskunta kasvattaa? Kaikkea näkemäänsä epäileviä rohkeita kokeilijoita vai robotteja, jotka noudattavat kuuliaisesti lakeja ja ylhäältä annettuja asioita, koska lakeja ja ylhäältä annettuja asioita kuuluu noudattaa. Ne harvat, jotka uskaltavat kyseenalaistaa, löytävät itsensä sakkovankilasta noin 20-vuotiaana kun heille on kertynyt kymmenien tuhansien sakkorästit punaisia päin kävelemisestä, pussikaljan juomisesta Suomenlinnan kallioilla ja muista vastaavista asioista, joiden ei teoriassa pitäisi kiinnostaa ketään.

Lait ovat yhteiskunnassa tarpeellinen asia sinänsä, mutta oikeudenkäyttöön kuuluu oleellisesti, että lakia voi rikkoa myös jäämättä kiinni ja se, että lakia tulkitsee ihminen inhimillisyyttä ja tervettä järkeä käyttäen. Koneet eivät tätä valvontaa ja tulkintaa saa tehdä. Murhia ei tapahdu meillä kauheasti siksi, että murha on kielletty vaan siksi, että se on ihmisten mielestä väärin. Punaisia päin taas kävellään jatkuvasti, koska se ei kovinkaan monen mielestä väärin ole vaikka onkin kiellettyä. Tässä kansan enemmistö on jatkuvasti yhtä lakia rikkomalla osoittanut, ettei tämä laki ole tarpeellinen ja yleisen oikeustajun mukainen, ja tervettä järkeä käyttävä virkavalta on käytännössä lopettanut sen valvomisen. Jos automaatti valvoisi tuota lakia, kaikilla olisi hirveät pinot sakkolappuja ja punaisia päin käveleminen loppuisi, mutta hintana olisi se, että ihmiset rupeaisivat tuntemaan itsensä vangeiksi ja orjiksi omassa maassaan.

Haluammeko muuttaa ihmiset ohjeita seuraaviksi shakkinappuloiksi vai haluammeko heidän olevan omilla aivoillaan ajattelevia uuden tekijöitä? Mietipä sitä jos kykenet.

Viime viikkoina läntinen maailma on saanut osakseen niin rankkaa kritiikkiä, että voisi luulla, että "länsi" on vähintäänkin päättänyt hävittää koko islamilaisen maailman. Länsi esiintyy edellä lainausmerkeissä, ettei turhaan tulisi annettua kuvaa, että on olemassa joku salaperäinen läntinen yhteisymmärrys, jonka puitteissa suhtautumisesta muuhun maailmaan päätetään. Näinhän tietenkään asia ei ole eikä muslimien närkästys itse asiassa olekaan kohdistunut kaikkiin länsimaihin, vaan kohteeksi on valittu kaikin puolin leppoisa ja joviaali Tanska.

Tekosyynä viime aikojen vihanlietsontaan on käytetty sitä, että tanskalaisessa sanomalehdessä oli viime syksynä muutama pieni karikatyyripiirros, joissa kuvattiin islaminuskoa sellaisena, kuin se meille länsimaalaisille avautuu kiihkomuslimien ja fanaattisten terroristien tekojen ja puheiden kautta. Ilmestyessään niihin ei juuri huomiota kiinnitetty, mutta nyt kiinnitetään. Muslimit ympäri maailmaa osoittavat mieltä ja vaativat anteeksipyyntöä Tanskan hallitukselta. Se ei muslimiveljiä kiinnosta, että Tanskan hallitus ei kuvia ole julkaissutkaan ja että hallituksella ei olisi ollut minkäänlaista keinoa estää niiden julkaisemista maassa, jossa sananvapaus syövän tavoin jäytää kaikkien totalitarismiin taipuvaisten sieluja. Jopa Suomen muslimiyhteisö polkaisi pystyyn mielenosoituksen, jossa muutama ulkomaalaisen näköinen kaveri värjötteli parinkymmenen asteen pakkasessa heiluttelemassa ennakolta heille painatettuja kylttejään, joissa luki jotain epäkiinnostavaa.

Räikeimmillään protestointi on ollut sitä, että Tanskan suurlähetystöjen kimppuun on hyökätty ja siinä sivussa tuikattu tuleen muutaman muun maan suurlähetystöt, jotka ovat sattuneet sijaitsemaan samassa rakennuksessa. Samoin on asiaan enemmän tai vähemmän liittyviä henkilöitä uhkailtu hirvittävällä väkivallalla niin, että ainakin muutama tanskalainen piirtäjä ja toimittaja ovat tosissaan alkaneet pelätä henkensä puolesta. Toisaalta aina voi oppia jotain uutta. En nimittäin ole tiennytkään, että muitakin kuin USA:n ja Israelin lippuja valmistetaan palavasta materiaalista. Nytpä tiedetään sekin, että ainakin myös Tanskan ja Sveitsin liput palavat. Sveitsillähän ei sinänsä ole osaa eikä arpaa itse kiistassa, mutta heidän lipussaan on valkoinen risti punaisella pohjalla, jolloin joku vähemmän kattavalla yleissivistyksellä varustettu saattaa erehtyä luulemaan lippua Tanskan lipuksi; ja eikun palamaan.

Protestit ovat johtaneet myös varsin mittaviin taloudellisiin seurauksiin. Lähi-idän markkinoille panostanut Arla on saanut huomata, että heidän meijerituotteitaan ei alueella osta enää kukaan. Vahingot voivat olla pysyviä ja työpaikkoja aivan varmasti menetetään.

Jotkut maat ovat valinneet imelän jeesustelulinjan. USA kertoo, että uskonnon loukkaaminen on hirveää ja pitäisi oitis lopettaa. Paremmin kontekstiinsa tuo mielipide menee, kun muistaa, ettei muutaman sadantuhannen irakilaisen muslimin pommittaminen ja näännyttäminen hengiltä ole ollut kovin suuri ongelma USA:n lähi-idän kansoja kohtaan tuntemalle rakkaudelle. Pääministerimme, taannoin presidentinvaalissa kolmanneksi sijoittunut Matti Vanhanen, on puolestaan jo ehtinyt pyytää anteeksi kaikilta, jotka ovat viitsineet kuunnella ja monelta sellaiseltakin, jotka eivät edes olisi välittäneet nähdä koko äijää. Tämä siitä huolimatta, ettei hän ole kiistassa osapuolena eikä kukaan ole edes keksinyt vaatia häneltä anteeksipyyntöä.

Oman lukunsa muodostavat ammattijeesustelijat, joiden suusta on kuulunut lähes poikkeuksetta yhteneväinen kommentti: "Sananvapaus on tärkeää, mutta ketään ei saa loukata." Tämä latteus on sisäisessä ristiriitaisuudessaan jotain niin typerää, että toivottavasti kukaan ei ole ainakaan maksanut mitään näille ei-minkään asiantuntijoille näistä viisauksista. Ensinnäkin mikä tahansa loukkaa jotakuta, joten sananvapautta voi ketään loukkaamatta harjoittaa vain pitämällä suunsa kiinni ja olemalla kirjoittamatta mitään. Ikävä kyllä tiedonvälitystehtävä jäisi hieman huonolle tolalle, mikäli näin tehtäisiin. Toiseksi loukkaaminen ja loukkaantuminen ovat täysin subjektiivisia asoita, joten niitä on aina arvioitava siitä lähtökohdasta, mikä on ollut väitetyn loukkaajan tarkoitus.

Iranissa on jo keksitty vastaveto. Siellä järjestetään piirustuskilpailu aiheenaan holokaustin uhrien pilkkaaminen ja syyksi on esitetty, että "lehti haluaa kokeilla sananvapauden rajoja". Sinänsä aika typerä koe, koska Iranissahan sananvapautta ei ole. Hallituksen auktorisoiman juutalaisvihan lietsominen on yhtä paljon sananvapautta kuin se, että Pravda olisi repäissyt 1970-luvulla etusivulleen ilman lupaa ylistyskirjoituksen Brezhnevistä ison nelivärikuvan kera. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myöskin se, etteivät iranilaiset ole keksineet tanskalaisissa mitään raflaavaa pilkattavaa, vaan ovat joutuneet turvautumaan tässäkin asiassa ystäviinsä juutalaisiin. Vaikeaahan se tietenkin olisi ollutkin. Arlan lehmäksi piirrettyä tupakkaa röyhyttelevää kuningatar Margareettaa tai öljyä korvaavaa energiaa tuulimyllyyn puhaltelevaa Tanskan ympäristöministeriä Connie Hedegaardia ei varmaan kukaan olisi edes huomannut.

Yksi hieno puoli tuossa piirustuskilpailussa on. On nimittäin hieno nähdä, miten Israelin juutalaiset eivät ole hiukkaakaan kiinnostuneet jossain jonninjoutavassa rättipäälehdessä olevista pilakuvista. Sen sijaan jo äidinmaidosta syyllisyydentuntonsa imeneiden länsimaisten jeesustelijoiden vaivautunut kärvistely ja paheksunta tulee olemaan koomista katsottavaa.

Presidentinvaalinäytelmä on sitten käyty ja loppujen lopuksi suurempia yllätyksiä ei nähty. Halonen voitti jotakuinkin ennusteiden mukaisilla numeroilla. Kansa on äänestänyt ja pulinat pois, joten siitä asiasta ei sen enempää.

Sen sijaan huomio on tässä kampanjan aikana kiinnittynyt Kepun tilanteeseen, joka vaikuttaa lievästi sanottuna mutkikkaalta. Suomen suurin puolue eduskuntavaalien tuloksen mukaan jäi presidentinvaalissa armotta kolmanneksi. Nyt Kepu onkin ison ongelman edessä: mitä ihmettä pitäisi tehdä, ettei ensi vuoden eduskuntavaaleissakin tule turpiin oikealta ja vasemmalta.

Puolueen kentältä on kuulunut vaatimuksia Vanhasen vaihtamisesta ensi kesän puoluekokouksessa. Puoluesihteeri Lankia teki jo johtopäätöksensä ja ilmoitti, ettei ole jatkossa käytettävissä puoluesihteerin tehtävään. Vanhanen ei selvästikään ole onnistunut puheenjohtajana erityisen hyvin, koska puolue on hänen kaudellaan hävinnyt kaikki vaalit. Maaseutu tyhjenee ja Kepu ei ole onnistunut pesemään maalaisliiton imagoaan, joten kaupunkeihin rantautuminen ei vain tunnu onnistuvan. Vanhanen ei ole kyennyt tässä asiassa tekemään mitään, mutta kykeneekö kukaan muukaan?

Jos Vanhanen halutaan vaihtaa, niin kuka ihme sieltä oikein otettaisiin tilalle? Pekkarinen? Kääriäinen? Rehabilitoitu Lankia? Vain huonoja vaihtoehtoja. Kepun surullista tilaa tänä päivänä kertoo se tosiasia, että hiirenharmaa Vanhanen on kaikesta huolimatta puolueen valovoimaisin tähti. Lisäksi hän on Kepun eturivin poliitikoista mittaustarkkuuden rajoissa ainoa, joka nauttii edes jonkinlaista luottamusta myös tupailtojen ulkopuolella.

Jonkun täysin tuntemattoman juniorin nimittäminen puheenjohtajaksi juuri eduskuntavaalien alla tuntuu huonolta vedolta. Joten Vanhanen jatkanee, mutta eduskuntavaaleissa tulee taas köniin.

Kepun onnenpotku oli kuitenkin se, että Halonen voitti vaalit. Jos Niinistö olisi voittanut, demarien kauna Niinistöä tukenutta Kepua kohtaan olisi ollut käsinkosketeltava. Hallitusyhteistyö olisi muuttunut jäiseksi tai se olisi loppunut kokonaan. Tästä olisi seurannut väkisinkin näivettyvän Kepun siirtyminen oppositioon pitkäksi ajaksi.

Nyt puolue sai jatkoajan ensi vaaleihin saakka. Siitä huolimatta Kepun tulevaisuus ei kovin ruusuiselta vaikuta. Jos vanha kettu, Paavo Väyrynen yrittää tehdä paluun kesän puoluekokouksessa, syvenee ahdinko entisestään ja puolue ottaa ensi eduskuntavaaleissa aimo loikan kohti marginaalisen agraaripuolueen himoittua positiota kilpailemaan katkeroituneista äänestäjistä Perussuomalaisten ja muiden kaikkea vastustavien pikkupuolueiden kanssa.

Tohtorin aikataulukiireiden takia viivästyy tämän viikon kolumni muutamalla päivällä. Kärsivällisyyttä.

Palautteessaan joku kansalainen toivoi, että tohtori tarjoaisi kirjoituksiinsa RSS-feedin, jonka avulla uusimmat kirjoitukset näkyisivät automaattisesti selaimessa. Itse asiassa tämä toiminnallisuus on ollut tarjolla alusta saakka, kunhan lukijan selain vain tukee sitä.

Muistakaa äänestää!

Presidentinvaalin karsintakierros on käyty ja vaalikampanjat ovat alkaneet täysin uudesta tilanteesta. Enää eivät tiedotusvälineet toitota joka toinen päivä arvioita siitä, kuka kulloinkin sattuu olemaan kisassa toisena. Nyt taistellaan voitosta eikä pistesijoja tunneta.

Vaikka Tarja Halosen suosio on ollut laskussa jo useita kuukausia, niin tohtorikaan ei voinut olla älähtämättä hämmästyksestä huomatessaan, että ennakkoäänestyksen ja varsinaisen äänestyspäivän välillä oli Halosen kannatus tipahtanut vielä useita prosenttiyksikköjä. Yllättävää oli myös se, että vihreiden Heidi Hautalan äänisaalis jäi sen verran vähäiseksi, ettei sekään olisi vielä riittänyt nostamaan Halosen kannatusta yli viiteenkymmeneen prosenttiin. Jos tämä suuntaus jatkuu vielä vähänkin, on vaalin toisesta kierroksesta tulossa äärimmäisen täpärä. Jo ensimmäiset mielipidetiedustelut näyttävät Sauli Niinistön kirineen aivan Halosen kantaan.

Ensimmäisen kierroksen tuloksen valmistuttua ei Halosella ollut tarjota kampanjaväelleen muuta evästä toiselle kierrokselle kuin epämääräinen lupaus: "Me hoidetaan tää homma". Satunnaiselle tarkkailijalle jäi väistämättä kuva siitä, että kaikki paukut oli ladattu ensimmäiselle kierrokselle ja luvatun murskavoiton karattua käsistä alkoi lähes ylimielisen voitonvarmuuden ohessa tietoisuuteen nousta ajatus siitä, että kisa voi vallan hyvin kääntyä vielä kirveleväksi tappioksi.

Niinistö on päättänyt ensimmäisen kierroksen jälken pitäytyä teemoissa, jotka jo ensimmäisellä kierroksella toivat hänelle lähes neljänneksen äänistä. Työn merkitys vaurauden tuojana sekä yleiseurooppalaisen identiteetin korostaminen kauppa- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivinä ovat helposti ymmärrettäviä ja antavat kuvan Sauli Niinistöstä vahvana mielipidevaikuttajana sekä henkilönä, joka on valmis toimimaan laajalla rintamalla maan, siis Suomen, hyväksi. Ainoastaan NATO-kantaansa Niinistöllä olisi ollut vähän varaa terävöittää, sillä puheet "eurooppalaisesta NATO:sta" ovat jotenkin kovin abstrakteja ottaen huomioon, että NATO on varsin USA-keskeinen ja tulee sellaisena pysymäänkin ainakin seuraavat pari presidenttikautta.

Halonen on puolestaan tehnyt parhaansa hirttäytyäkseen puunhalaaja-agendaansa. Kiteytettynä se on jotenkin seuraavanlainen:

• Pohjoismainen hyvinvointivaltio on hieno;
• Kansainvälinen solidaarisuus se vasta upeaa onkin;
• Sotilaallinen liittoutumattomuus on suorastaan mahtavaa, sillä tokihan saamme osaksemme solidaarisuutta, jos joudumme mukaan sotilaalliseen selkkaukseen.

Tohtoria kiinnostaisi tietää, montako hävittäjäkonetta ja jalkaväkiprikaatia saa laivalastillisella solidaarisuutta. Muistaa sopii, että esimerkiksi talvisodasta Suomi selvisi itsenäisenä vain niukin naukin, vaikka Suomella oli varaa heittää vihollista vastaan paitsi parisataatuhatta huonosti varustettua reserviläistä myös koko maailman solidaarisuus.

Vaikka suomalaista politiikkaa onkin viime vuosina vaivannut ikävä värittömyys ja kaikkien merkittävien puolueiden linjojen samankaltaisuus, on Halosen ja Niinistön väliltä helppo löytää perustavaa laatua olevia eroja. Halonen on tulipunainen sosialisti, jolle Suomi on ollut hieman liian pieni pelikenttä jo muutaman vuoden, mutta YK:n huippuvirkaa ei hänelle vain ole ymmärretty tarjota. Niinistö puolestaan on liberaali oikeistolainen, jolla kansainvälinen huippuvirka jo on. Käytännössä ero tuli selväksi, kun ehdokkailta kysyttiin, miten köyhyys poistetaan Suomesta. Halosen mukaan köyhyys poistuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion toimesta. Niinistön vastaus oli lyhyesti: "työtä tekemällä".

Vaikka Niinistö on toki vieläkin kampanjassa takaa-ajajan roolissa, on hänellä kuitenkin aivan realistinen mahdollisuus voittaa. Äänestäjät eivät ole jättäneet rankaisematta Halosta siitä, että hän on kerta kerran jälkeen käyttänyt nimitysvaltaansa puoluetovereidensa ja tukijoidensa hyväksi eivätkä siitä, ettei hänellä päinvastaisista puheista huolimatta ole ollut suomalaisille tarjota juuri muuta kuin korkeita veroja ja sosiaalidemokraattista retoriikkaa. Samaan aikaan Niinistö on johdonmukaisesti jatkanut kampanjaansa valitsemallaan linjalla. Aluksi "työväen presidentti" -imago saattoi huvittaa joitain Halosen kannattajia, mutta viimeistään nyt rupeaa hymy hyytymään.

Vielä pari kuukautta sitten mahdollisuus siitä, että Suomeen voitaisiin saada presidentti demarileirin ulkopuolelta, vaikutti lähinnä märältä päiväunelta. Nyt se näyttää hyvinkin mahdolliselta. Jos Niinistö todella valittaisiin, olisi se piristävintä, mitä Suomen politiikassa on tapahtunut sen jälkeen, kun Esko Aho pakotti MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston neuvottelemaan Suomen EU:n jäseneksi.

Poliittisen kentän vasen laita naukuu vähän väliä, että Suomessa tuloerot ovat räjähtämässä käsiin ja että ongelmaan on tartuttava rivakoin ottein. Meitä pelotellaan, että jos tuloerot tästä vähän kasvavat niin köyhät ryhtyvät kapinoimaan ja rikkaat muuttavat johonkin aidatuille ja vartioiduille alueille.

Kummallisinta on, että media toistaa tätä soopaa mielellään ilman minkäänlaista kritiikkiä. Suomessa on tällä hetkellä maailman pienimmät tuloerot ja se näkyy yhteiskunnassamme ennen kaikkea massatyöttömyytenä. Tästä puolesta ei kukaan satunnaisia kolumnisteja lukuunottamatta puhu koskaan mitään.

Voimme suoraan unohtaa pääomatuloilla eläjät, koska heitä on vähän. Heillä on rahaa nytkin yllin kyllin käyttää palveluita ja elellä mukavasti. Sen sijaan ns. hyväpalkkaisen suomalaisen ja pienipalkkaisen suomalaisen nettoansiot verojen ja tulonsiirtojen jälkeen ovat aivan liian lähellä toisiaan.

Mikä tässä sitten on ongelma? Se, että suomalaisella ei tahdo olla varaa ostaa toisen suomalaisen työtä. Elämme itsepalveluyhteiskunnassa samalla kun vuosi vuodelta isompi osa kansasta on yksinkertaisesti liian tyhmiä työllistymään koulutusta ja erikoisosaamista vaativille aloille. Sallikaa tohtorin havainnollistaa: Käytännössä keskipalkkaiselle, 2200 euroa kuussa tienaavalle suomalaiselle jää käteen noin kympin tunti. Jos hän palkkaa kotiinsa siivoojan, hän saa pulittaa siitä veroineen ja maksuineen 25-30 euroa/tunti. Jos asunnon siivoamiseen menee kaksi ja puoli tuntia matkoineen, duunari joutuu tekemään 8 tuntia eli yhden työpäivän verran duunia pystyäkseen ulkoistamaan siivouksen. Ei ihme, että valtaosa työssäkäyvistä siivoaa itse.

Toisin kuin poliittinen äärioikeisto, tohtori on sitä mieltä, että siivooja on palkkansa ansainnut. Verot ja sivukulut ovat kohtuuttomia ja niihin pitäisi ainakin palvelutyön osalta puuttua, mutta isoin ongelma on se, että tuo koulutettu konttorirotta tai teollisuusduunari tienaa niin pähkinöitä.

Tuloeroja ei pidä kasvattaa ottamalla vähiten tienaavilta ihmisiltä jotain pois. Niitä pitää kasvattaa laskemalla veroja ja kyykyttämällä kapitalistia, jotta ihmisille ruvettaisiin maksamaan kunnollisia, kansainvälisesti kilpailukykyisiä palkkoja. Miksi hemmetissä suomalaiset duunarit ovat järjestäytyneet alakohtaisiksi mega-ammattiliitoiksi? Tällaisten kyky hankkia merkittäviä palkankorotuksia on vähäinen. Kun kaikille Metalliliiton jäsenille sovitaan sama palkankorotus, työnantaja vastustaa kaikkea henkeen ja vereen, koska sen pitää ajatella sitä heikoimmin pärjäävää yritystä tai toimialaa. Lopulta palkankorotukset mitoittuvat suunnilleen heikoimpien yritysten maksukyvyn mukaan ja paremmin pärjäävät käärivät muhkeat voitot.

Jos duunarit lakkaisivat olemasta niin hemmetin solidaarisia keskenään, parempien firmojen terävimmät duunarit hommaisivat 10% palkankorotuksen vuosittain kunnes kuoppa on korjattu. Mutta nyt näin ei tapahdu ja virallinen propaganda on uponnut siinä määrin hyvin, että kukaan ei edes uskalla ääneen epäillä ammattiliittojen syyllisyyttä suomalaisten kurjiin palkkoihin.

Kuoppakorotusten tarpeen lisäksi meillä olisi tarve hajasijoittaa joukko poliitikkoja johonkin työläisten paratiisiin. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on useita kertoja sanonut, että korkeat verot ovat itsetarkoitus riippumatta rahan tarpeesta, koska korkeat verot ovat oikeudenmukainen keksintö.

Näin räikeää huuhaata ei pitäisi kenenkään järjissään olevan niellä, vaan äänestää duunarien rehellisellä työllä ansaitsemia rahoja hamuavat rosvot pois vallankahvasta. Monelle demarikansanedustajalle tekisi hyvää joutua pois verovapaiden kulukorvausten tähdittämästä kansanedustajan hommasta elämään jostain hoivasektorilta saamallaan pienellä palkalla sitä arkea, jonka he ovat muille paitsi itselleen luoneet.

Olipa kerran kaunaisessa maassa siellä täällä asustelevat seitsemän kääpiötä ja linnassaan asuva Punikki.

Ensimmäinen kääpiöistä on nimeltään Viisas. Selvästikin lahjakas ja sivistynyt monestakin asiasta paljon tietävä. Tosin hän edustaa marginaalista viheränkyröintipuoluetta, ja siellä viisaus ei pahemmin saa kukoistaa kun tunteella päätettävät, trendikkäät pehmopuheenaiheet muodostavat virallisen liturgian ja sen kummempaa agendaa hänellä ei sitten tunnukaan olevan.

Toinen kääpiöistä on Jörö. Valtakunnan pääministerin virassa hän on paljon esillä, mutta aina kuin seipään niellyt. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, raivoraittiin niuhottajan elämässä lienee sangen vähän hymyilyttäviä aiheita. Jörön ensisijaiset tukijat ovat aivan yhtä jöröjä maalaisia jostain syvimmästä Savosta, ja heidän äänillään ei Punikkia kukisteta.

Kolmas kääpiö on Lystikäs. Lystikäs on jonkun sortin yrittäjäprofessori, joka on tahallaan tai tahattaan koominen väriläiskä. Kenenkään kouluja käyneen miehen en olettaisi haluavan liattua ja venäläisenemmistöistä Karjalaa takaisin. Lystikäs ei yksinomaan suostu ottamaan sitä takaisin vaan suorastaan vaatii sitä. Lisäksi hän on vankka uskomuslääketieteen kannattaja, vaikka yrittääkin muuten kantaa vakavasti otettavan tiedemiehen viittaa. Moisella pelleagendalla ei kovinkaan montaa ääntä irtoa.

Neljännen kääpiön nimi on Unelias. Hän toimii jonkunnäköisenä pankkiviskaalina Luxemburgissa ja lienee suostunut kisaan mukaan vain säilyttääkseen puolueensa jonkun sortin arvonannon. Häntä ei koko kisa näytä kauheasti kiinnostavan, mutta hän on tähän mennessä onnistunut pysyttelemään hereillä.

Viides kääpiö on Ujo. Hän on valtaväestölle jotakuinkin tuntematon, pientä kielipuoluetta edustava henkilö. Hänen ajatuksiaan ei ole paljoakaan kuultu. Ei niissä varmasti mitään vikaa ole, mutta niistä vaikeneminen kahdella kielellä ei hänen asemiaan paranna.

Kuudes kääpiö kulkee nimellä Vilkas. Uskovaisten edustaja, jolla on mielipide joka asiaan, mutta valitettavasti määrä ei takaa laatua. Kaupunkien liberaali väki ei ole kiinnostunut menneen maailman uskovaisen jorinoista eikä hän edusta valtaväestöä millään tavalla.

Seitsemänneksi jää sitten Nuhanenä. En tiedä, onko seitsemännellä kääpiöllä itse asiassa nuhaa vai ei, mutta moisessa kääpiötuvassa allerginen nuha on enemmän kuin todennäköinen. Nuhanenä vastustaa rötösherroja, neekereitä, homoja, siviilipalvelusmiehiä, rikkaita ja keskituloisia. Kaikkien asioiden vastustajat eivät ole näissä koitoksissa ennenkään menestyneet. Onneksi.

Sitten meillä on linnassaan Punikki. Kirkkaanpunainen ideologia, jossain ammattiliiton peräkammarissa tehty työura, valtakunnan etujen haittaaminen kansainvälisissä puunhalailutyöryhmissä ja kärttyisä luonne eivät ole kyenneet muuttamaan sitä tosiasiaa, että hän on yksin linnassaan, eikä hänen arvostelemisensa ole alkuunkaan sopivaa tai oikeastaan edes sallittua. Tämä Linnan Muumiprinsessa ei ole saanut aikaiseksi oikeastaan mitään, mutta tämä ei suuremmin näytä menoa haittaavan. Ja nyt edessä olevissa mittelöissä kääpiöiden kanssa Punikki selättää mainitut kääpiöt mennen tullen.

Tämä on satu, jolla ei ole onnellista loppua, sillä tarinasta puuttuu keskeinen avainhenkilö. Tähän mennessä ei näyttämölle ole astunut Pahaa Noitaa, joka syöttäisi Punikille myrkytetyn omenan, joka vaivuttaisi hänet satavuotiseen uneen. Tähän rooliin sopisi mainiosti lehtimies, joka onnistuisi kaivamaan jostain kassakaapista tai USA:sta ns. Tiitisen listan, jossa paljastetaan Itä-Saksan Stasin hyväksi vakoilleet maanpetturit. Tämä omena voisi aiheuttaa niin syvän unen, että sitä ei edes Aatos Erkon esittämä Uljas Prinssi kykenisi karkottamaan.

On ollut lähes liikuttavaa nähdä se yksimielisyys, millä lehdet ja televisiokanavat ovat otsikoineet Parkanossa viime syksynä tapahtuneesta raa'asta veriteosta langetettuja tuomioita. Joka ainoa tohtorin silmäilemä sanomalehti ja TV:n uutislähetys on tiennyt kertoa, että surmasta annettiin pitkät tuomiot.

Paskapuhetta!

Tunnottomat rikolliset, jotka pahoinpitelivät avutonta ja armoa anelevaa uhriaan ja jättivät hänet nippusiteillä sidottuna kylmään metsään kuolemaan, saivat teosta, joka tulkittiin tapoksi, noin yhdeksän vuotta vankeutta per sierainpari. Itse asiassa tuomio ei tullut pelkästään tästä sikamaisuudesta vaan samaan tuomioon oli niputettu (vink vink) yli kaksikymmentä muutakin rikosta; osin törkeitä väkivalta- ja omaisuusrikoksia.

Tohtori on vuosien varrella oppinut suhteellisuusteorian lisäksi myös hieman suhteellisuudentajua ja sen mukaan 4-6 vuotta vankilaa ei ole murhamiehille sen enempää kuin -naisillekaan millään muotoa pitkä tuomio, vaan iljettävä oikeuden irvikuva ja uhrin muiston törkeää halventamista.