Tohtorin aikataulukiireiden takia viivästyy tämän viikon kolumni muutamalla päivällä. Kärsivällisyyttä.

Palautteessaan joku kansalainen toivoi, että tohtori tarjoaisi kirjoituksiinsa RSS-feedin, jonka avulla uusimmat kirjoitukset näkyisivät automaattisesti selaimessa. Itse asiassa tämä toiminnallisuus on ollut tarjolla alusta saakka, kunhan lukijan selain vain tukee sitä.

Muistakaa äänestää!

Presidentinvaalin karsintakierros on käyty ja vaalikampanjat ovat alkaneet täysin uudesta tilanteesta. Enää eivät tiedotusvälineet toitota joka toinen päivä arvioita siitä, kuka kulloinkin sattuu olemaan kisassa toisena. Nyt taistellaan voitosta eikä pistesijoja tunneta.

Vaikka Tarja Halosen suosio on ollut laskussa jo useita kuukausia, niin tohtorikaan ei voinut olla älähtämättä hämmästyksestä huomatessaan, että ennakkoäänestyksen ja varsinaisen äänestyspäivän välillä oli Halosen kannatus tipahtanut vielä useita prosenttiyksikköjä. Yllättävää oli myös se, että vihreiden Heidi Hautalan äänisaalis jäi sen verran vähäiseksi, ettei sekään olisi vielä riittänyt nostamaan Halosen kannatusta yli viiteenkymmeneen prosenttiin. Jos tämä suuntaus jatkuu vielä vähänkin, on vaalin toisesta kierroksesta tulossa äärimmäisen täpärä. Jo ensimmäiset mielipidetiedustelut näyttävät Sauli Niinistön kirineen aivan Halosen kantaan.

Ensimmäisen kierroksen tuloksen valmistuttua ei Halosella ollut tarjota kampanjaväelleen muuta evästä toiselle kierrokselle kuin epämääräinen lupaus: "Me hoidetaan tää homma". Satunnaiselle tarkkailijalle jäi väistämättä kuva siitä, että kaikki paukut oli ladattu ensimmäiselle kierrokselle ja luvatun murskavoiton karattua käsistä alkoi lähes ylimielisen voitonvarmuuden ohessa tietoisuuteen nousta ajatus siitä, että kisa voi vallan hyvin kääntyä vielä kirveleväksi tappioksi.

Niinistö on päättänyt ensimmäisen kierroksen jälken pitäytyä teemoissa, jotka jo ensimmäisellä kierroksella toivat hänelle lähes neljänneksen äänistä. Työn merkitys vaurauden tuojana sekä yleiseurooppalaisen identiteetin korostaminen kauppa- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivinä ovat helposti ymmärrettäviä ja antavat kuvan Sauli Niinistöstä vahvana mielipidevaikuttajana sekä henkilönä, joka on valmis toimimaan laajalla rintamalla maan, siis Suomen, hyväksi. Ainoastaan NATO-kantaansa Niinistöllä olisi ollut vähän varaa terävöittää, sillä puheet "eurooppalaisesta NATO:sta" ovat jotenkin kovin abstrakteja ottaen huomioon, että NATO on varsin USA-keskeinen ja tulee sellaisena pysymäänkin ainakin seuraavat pari presidenttikautta.

Halonen on puolestaan tehnyt parhaansa hirttäytyäkseen puunhalaaja-agendaansa. Kiteytettynä se on jotenkin seuraavanlainen:

• Pohjoismainen hyvinvointivaltio on hieno;
• Kansainvälinen solidaarisuus se vasta upeaa onkin;
• Sotilaallinen liittoutumattomuus on suorastaan mahtavaa, sillä tokihan saamme osaksemme solidaarisuutta, jos joudumme mukaan sotilaalliseen selkkaukseen.

Tohtoria kiinnostaisi tietää, montako hävittäjäkonetta ja jalkaväkiprikaatia saa laivalastillisella solidaarisuutta. Muistaa sopii, että esimerkiksi talvisodasta Suomi selvisi itsenäisenä vain niukin naukin, vaikka Suomella oli varaa heittää vihollista vastaan paitsi parisataatuhatta huonosti varustettua reserviläistä myös koko maailman solidaarisuus.

Vaikka suomalaista politiikkaa onkin viime vuosina vaivannut ikävä värittömyys ja kaikkien merkittävien puolueiden linjojen samankaltaisuus, on Halosen ja Niinistön väliltä helppo löytää perustavaa laatua olevia eroja. Halonen on tulipunainen sosialisti, jolle Suomi on ollut hieman liian pieni pelikenttä jo muutaman vuoden, mutta YK:n huippuvirkaa ei hänelle vain ole ymmärretty tarjota. Niinistö puolestaan on liberaali oikeistolainen, jolla kansainvälinen huippuvirka jo on. Käytännössä ero tuli selväksi, kun ehdokkailta kysyttiin, miten köyhyys poistetaan Suomesta. Halosen mukaan köyhyys poistuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion toimesta. Niinistön vastaus oli lyhyesti: "työtä tekemällä".

Vaikka Niinistö on toki vieläkin kampanjassa takaa-ajajan roolissa, on hänellä kuitenkin aivan realistinen mahdollisuus voittaa. Äänestäjät eivät ole jättäneet rankaisematta Halosta siitä, että hän on kerta kerran jälkeen käyttänyt nimitysvaltaansa puoluetovereidensa ja tukijoidensa hyväksi eivätkä siitä, ettei hänellä päinvastaisista puheista huolimatta ole ollut suomalaisille tarjota juuri muuta kuin korkeita veroja ja sosiaalidemokraattista retoriikkaa. Samaan aikaan Niinistö on johdonmukaisesti jatkanut kampanjaansa valitsemallaan linjalla. Aluksi "työväen presidentti" -imago saattoi huvittaa joitain Halosen kannattajia, mutta viimeistään nyt rupeaa hymy hyytymään.

Vielä pari kuukautta sitten mahdollisuus siitä, että Suomeen voitaisiin saada presidentti demarileirin ulkopuolelta, vaikutti lähinnä märältä päiväunelta. Nyt se näyttää hyvinkin mahdolliselta. Jos Niinistö todella valittaisiin, olisi se piristävintä, mitä Suomen politiikassa on tapahtunut sen jälkeen, kun Esko Aho pakotti MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston neuvottelemaan Suomen EU:n jäseneksi.

Poliittisen kentän vasen laita naukuu vähän väliä, että Suomessa tuloerot ovat räjähtämässä käsiin ja että ongelmaan on tartuttava rivakoin ottein. Meitä pelotellaan, että jos tuloerot tästä vähän kasvavat niin köyhät ryhtyvät kapinoimaan ja rikkaat muuttavat johonkin aidatuille ja vartioiduille alueille.

Kummallisinta on, että media toistaa tätä soopaa mielellään ilman minkäänlaista kritiikkiä. Suomessa on tällä hetkellä maailman pienimmät tuloerot ja se näkyy yhteiskunnassamme ennen kaikkea massatyöttömyytenä. Tästä puolesta ei kukaan satunnaisia kolumnisteja lukuunottamatta puhu koskaan mitään.

Voimme suoraan unohtaa pääomatuloilla eläjät, koska heitä on vähän. Heillä on rahaa nytkin yllin kyllin käyttää palveluita ja elellä mukavasti. Sen sijaan ns. hyväpalkkaisen suomalaisen ja pienipalkkaisen suomalaisen nettoansiot verojen ja tulonsiirtojen jälkeen ovat aivan liian lähellä toisiaan.

Mikä tässä sitten on ongelma? Se, että suomalaisella ei tahdo olla varaa ostaa toisen suomalaisen työtä. Elämme itsepalveluyhteiskunnassa samalla kun vuosi vuodelta isompi osa kansasta on yksinkertaisesti liian tyhmiä työllistymään koulutusta ja erikoisosaamista vaativille aloille. Sallikaa tohtorin havainnollistaa: Käytännössä keskipalkkaiselle, 2200 euroa kuussa tienaavalle suomalaiselle jää käteen noin kympin tunti. Jos hän palkkaa kotiinsa siivoojan, hän saa pulittaa siitä veroineen ja maksuineen 25-30 euroa/tunti. Jos asunnon siivoamiseen menee kaksi ja puoli tuntia matkoineen, duunari joutuu tekemään 8 tuntia eli yhden työpäivän verran duunia pystyäkseen ulkoistamaan siivouksen. Ei ihme, että valtaosa työssäkäyvistä siivoaa itse.

Toisin kuin poliittinen äärioikeisto, tohtori on sitä mieltä, että siivooja on palkkansa ansainnut. Verot ja sivukulut ovat kohtuuttomia ja niihin pitäisi ainakin palvelutyön osalta puuttua, mutta isoin ongelma on se, että tuo koulutettu konttorirotta tai teollisuusduunari tienaa niin pähkinöitä.

Tuloeroja ei pidä kasvattaa ottamalla vähiten tienaavilta ihmisiltä jotain pois. Niitä pitää kasvattaa laskemalla veroja ja kyykyttämällä kapitalistia, jotta ihmisille ruvettaisiin maksamaan kunnollisia, kansainvälisesti kilpailukykyisiä palkkoja. Miksi hemmetissä suomalaiset duunarit ovat järjestäytyneet alakohtaisiksi mega-ammattiliitoiksi? Tällaisten kyky hankkia merkittäviä palkankorotuksia on vähäinen. Kun kaikille Metalliliiton jäsenille sovitaan sama palkankorotus, työnantaja vastustaa kaikkea henkeen ja vereen, koska sen pitää ajatella sitä heikoimmin pärjäävää yritystä tai toimialaa. Lopulta palkankorotukset mitoittuvat suunnilleen heikoimpien yritysten maksukyvyn mukaan ja paremmin pärjäävät käärivät muhkeat voitot.

Jos duunarit lakkaisivat olemasta niin hemmetin solidaarisia keskenään, parempien firmojen terävimmät duunarit hommaisivat 10% palkankorotuksen vuosittain kunnes kuoppa on korjattu. Mutta nyt näin ei tapahdu ja virallinen propaganda on uponnut siinä määrin hyvin, että kukaan ei edes uskalla ääneen epäillä ammattiliittojen syyllisyyttä suomalaisten kurjiin palkkoihin.

Kuoppakorotusten tarpeen lisäksi meillä olisi tarve hajasijoittaa joukko poliitikkoja johonkin työläisten paratiisiin. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on useita kertoja sanonut, että korkeat verot ovat itsetarkoitus riippumatta rahan tarpeesta, koska korkeat verot ovat oikeudenmukainen keksintö.

Näin räikeää huuhaata ei pitäisi kenenkään järjissään olevan niellä, vaan äänestää duunarien rehellisellä työllä ansaitsemia rahoja hamuavat rosvot pois vallankahvasta. Monelle demarikansanedustajalle tekisi hyvää joutua pois verovapaiden kulukorvausten tähdittämästä kansanedustajan hommasta elämään jostain hoivasektorilta saamallaan pienellä palkalla sitä arkea, jonka he ovat muille paitsi itselleen luoneet.

Olipa kerran kaunaisessa maassa siellä täällä asustelevat seitsemän kääpiötä ja linnassaan asuva Punikki.

Ensimmäinen kääpiöistä on nimeltään Viisas. Selvästikin lahjakas ja sivistynyt monestakin asiasta paljon tietävä. Tosin hän edustaa marginaalista viheränkyröintipuoluetta, ja siellä viisaus ei pahemmin saa kukoistaa kun tunteella päätettävät, trendikkäät pehmopuheenaiheet muodostavat virallisen liturgian ja sen kummempaa agendaa hänellä ei sitten tunnukaan olevan.

Toinen kääpiöistä on Jörö. Valtakunnan pääministerin virassa hän on paljon esillä, mutta aina kuin seipään niellyt. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, raivoraittiin niuhottajan elämässä lienee sangen vähän hymyilyttäviä aiheita. Jörön ensisijaiset tukijat ovat aivan yhtä jöröjä maalaisia jostain syvimmästä Savosta, ja heidän äänillään ei Punikkia kukisteta.

Kolmas kääpiö on Lystikäs. Lystikäs on jonkun sortin yrittäjäprofessori, joka on tahallaan tai tahattaan koominen väriläiskä. Kenenkään kouluja käyneen miehen en olettaisi haluavan liattua ja venäläisenemmistöistä Karjalaa takaisin. Lystikäs ei yksinomaan suostu ottamaan sitä takaisin vaan suorastaan vaatii sitä. Lisäksi hän on vankka uskomuslääketieteen kannattaja, vaikka yrittääkin muuten kantaa vakavasti otettavan tiedemiehen viittaa. Moisella pelleagendalla ei kovinkaan montaa ääntä irtoa.

Neljännen kääpiön nimi on Unelias. Hän toimii jonkunnäköisenä pankkiviskaalina Luxemburgissa ja lienee suostunut kisaan mukaan vain säilyttääkseen puolueensa jonkun sortin arvonannon. Häntä ei koko kisa näytä kauheasti kiinnostavan, mutta hän on tähän mennessä onnistunut pysyttelemään hereillä.

Viides kääpiö on Ujo. Hän on valtaväestölle jotakuinkin tuntematon, pientä kielipuoluetta edustava henkilö. Hänen ajatuksiaan ei ole paljoakaan kuultu. Ei niissä varmasti mitään vikaa ole, mutta niistä vaikeneminen kahdella kielellä ei hänen asemiaan paranna.

Kuudes kääpiö kulkee nimellä Vilkas. Uskovaisten edustaja, jolla on mielipide joka asiaan, mutta valitettavasti määrä ei takaa laatua. Kaupunkien liberaali väki ei ole kiinnostunut menneen maailman uskovaisen jorinoista eikä hän edusta valtaväestöä millään tavalla.

Seitsemänneksi jää sitten Nuhanenä. En tiedä, onko seitsemännellä kääpiöllä itse asiassa nuhaa vai ei, mutta moisessa kääpiötuvassa allerginen nuha on enemmän kuin todennäköinen. Nuhanenä vastustaa rötösherroja, neekereitä, homoja, siviilipalvelusmiehiä, rikkaita ja keskituloisia. Kaikkien asioiden vastustajat eivät ole näissä koitoksissa ennenkään menestyneet. Onneksi.

Sitten meillä on linnassaan Punikki. Kirkkaanpunainen ideologia, jossain ammattiliiton peräkammarissa tehty työura, valtakunnan etujen haittaaminen kansainvälisissä puunhalailutyöryhmissä ja kärttyisä luonne eivät ole kyenneet muuttamaan sitä tosiasiaa, että hän on yksin linnassaan, eikä hänen arvostelemisensa ole alkuunkaan sopivaa tai oikeastaan edes sallittua. Tämä Linnan Muumiprinsessa ei ole saanut aikaiseksi oikeastaan mitään, mutta tämä ei suuremmin näytä menoa haittaavan. Ja nyt edessä olevissa mittelöissä kääpiöiden kanssa Punikki selättää mainitut kääpiöt mennen tullen.

Tämä on satu, jolla ei ole onnellista loppua, sillä tarinasta puuttuu keskeinen avainhenkilö. Tähän mennessä ei näyttämölle ole astunut Pahaa Noitaa, joka syöttäisi Punikille myrkytetyn omenan, joka vaivuttaisi hänet satavuotiseen uneen. Tähän rooliin sopisi mainiosti lehtimies, joka onnistuisi kaivamaan jostain kassakaapista tai USA:sta ns. Tiitisen listan, jossa paljastetaan Itä-Saksan Stasin hyväksi vakoilleet maanpetturit. Tämä omena voisi aiheuttaa niin syvän unen, että sitä ei edes Aatos Erkon esittämä Uljas Prinssi kykenisi karkottamaan.

On ollut lähes liikuttavaa nähdä se yksimielisyys, millä lehdet ja televisiokanavat ovat otsikoineet Parkanossa viime syksynä tapahtuneesta raa'asta veriteosta langetettuja tuomioita. Joka ainoa tohtorin silmäilemä sanomalehti ja TV:n uutislähetys on tiennyt kertoa, että surmasta annettiin pitkät tuomiot.

Paskapuhetta!

Tunnottomat rikolliset, jotka pahoinpitelivät avutonta ja armoa anelevaa uhriaan ja jättivät hänet nippusiteillä sidottuna kylmään metsään kuolemaan, saivat teosta, joka tulkittiin tapoksi, noin yhdeksän vuotta vankeutta per sierainpari. Itse asiassa tuomio ei tullut pelkästään tästä sikamaisuudesta vaan samaan tuomioon oli niputettu (vink vink) yli kaksikymmentä muutakin rikosta; osin törkeitä väkivalta- ja omaisuusrikoksia.

Tohtori on vuosien varrella oppinut suhteellisuusteorian lisäksi myös hieman suhteellisuudentajua ja sen mukaan 4-6 vuotta vankilaa ei ole murhamiehille sen enempää kuin -naisillekaan millään muotoa pitkä tuomio, vaan iljettävä oikeuden irvikuva ja uhrin muiston törkeää halventamista.