Suomessa yrityskenttää on vaivannut jo pitkään innovaatioiden puute ja päälle hirttänyt säästämisvaihde. Olen kirjoitellut asiasta ennenkin, mutta asia on kansallisesti tärkeä eikä läheskään kaikkea oleellista ole vieläkään sanottu.

Nykyisillä kilpailluilla markkinoilla yrityksillä on käytännössä valittavana kaksi tietä: helppo ja vaikea. Helppo tie on tunkea siihen kenttään, jossa kaikki muutkin jo ovat ja ruveta kilpailemaan hinnalla tai pienillä parannuksilla. Vaikea tie on ryhtyä myymään samaa tuotetta täysin eri argumenteilla ja eri kohdeyleisölle. Yritysjohdolle suunnatussa kirjallisuudessa, jota juuri kukaan yritysjohtaja ei tunnu koskaan lukevan, tästä jälkimmäisestä käytetään termiä blue ocean -strategia. Siinä purjehditaan tyynellä, tyhjällä merellä ilman, että joku yrittää jatkuvasti kiilata oikealta ohi. Tällainen strategia tuo onnistuessaan tullessaan hyvän bineksen ja kovat katteet.

Täysin saman paketin myyminen verissä päin samalla tavalla kuin kaikki muutkin tekevät johtaa kaikkien muiden paitsi markkinajohtajan tapauksessa lopulta konkurssiin tai ainakin todella huonosti pärjäävään firmaan. Markkinoita voi kahmia hetkellisesti tekemällä jotain hiukan paremmin kuin muut, mutta kilpailijat plagioivat keksinnön tuota pikaa, parantavat sitä vähän ja ovat kohta edellä. Hintoja voi laskea, mutta kilpailijat tulevat perässä ja menevät vielä vähän ohi. Oma firma ei enää hinnanalennuksen jälkeen olekaan halvin ja markkinoita valtaava, vaan kilpailija on, kunnes taas itse tehdään jotakin. Kilpailuasetelmat eivät tässä spiraalissa oleellisesti muutu, mutta firmojen katteet sulavat.

Esimerkkejä näistä strategioista löytyy pilvin pimein, varsinkin kuolemanspiraaleista. Teleoperaattorit ovat Suomessa tyyppiesimerkki katastrofaalisessa syöksykierteessä olevasta toimialasta. Kaikki tappelevat uusista, nuorista asiakkaista älyttömän kalliilla markkinointitempauksilla, ja asiakkaat yritetään pitää laskemalla hintoja aina välillä. Lopputuloksena bisnes on päässyt niin huonoon jamaan, että tuotekehityksestä ja uusista ideoista vastaavat ihmiset on joko irtisanottu tai heiltä on otettu pois uuden tekemiseen tarvittavat resurssit. Tämän spiraalin tuloksena Suomi muuttui muutamassa vuodessa mobiilipalveluiden edelläkävijämaasta mobiilipalveluiden Eritreaksi, mikä tosin on loukkaus eritrealaisia teleoperaattoreita kohtaan. Palvelutarjonta on täsmälleen sama kuin muutama vuosi sitten ja samalla kun muualla panostetaan mobiilidataan ja sen päällä toimiviin asioihin, Suomessa operaattorit haaskaavat vähät rahansa halvalla tehtyyn "TEKSTIVIESTIT NYT 4,2 SENTTIÄ" -mainoskampanjaan.

Autobisnes on täsmälleen samassa spiraalissa maailmanlaajuisesti. Kaikki tekevät samaa, ja vaikka joku onnistuukin välillä tekemään jotain uutta, se on uutta kovin vähän aikaa. Autoilua hiukan vähemmän verottavissa maissa korealaisten käynnistämä hintasota näkyy ja tuntuu. Lopputuloksena kaikki läntiset autotehtaat ovat taloudellisesti täysin kuralla tai konkurssissa. Korealaiset eivät ole vielä, mutta tuota pikaa nekin rupeavat syömään toistensa katteita tuossa pelissä ja sitten alkaa päitä pudota sielläkin.

Markkinajohtaja kestää tuon kierteen jollain tavalla, koska sillä yleensä kassa riittää pidempään ja se voi näin hätistää kilpailijat markkinoilta. Tosin pian tämän jälkeen tulee taas uusia kilpailijoita ja kierre alkaa alusta.

Jotta kolikon toinen puoli ja oikea strategia saisivat konkretiaa, tohtori valottaa asiaa parin esimerkin voimalla. Meille sangen tuntematon mutta maailmalla tunnetumpi lentoyhtiö Virgin Atlantic on hyvä esimerkki onnistuneesta blue ocean -strategiasta. Ne lentävät Lontoosta lähinnä USA:n isoimpiin kaupunkeihin, ja nuo reitit ovat maailman lentoliikenteen kilpailluimpia. Muut lentoyhtiöt laskevat hintoja ja parantavat vähän istuimiaan, mutta Virgin myy elämystä. Kilpailijat myyvät lentomatkaa ja kilpailu on rassannut tuotot vähiin, Virgin myy ainoana elämystä ja firma on tuottoisa. Virginillä on satsattu lentokenttäfasiliteetteihin ja palveluun. Loungesta löytyy pieni golfkenttä ja lennoilla on hierojia. Lentoemännät ovat duunissa muutaman vuoden ja heti kun osoittavat leipääntymisen merkkejä, heidät siirretään syrjään. Virginin lipun ostaja ei osta lentomatkaa ja kilpailuta sitä, vaan hän haluaa Virginin lennolle. Ja koukkuun jäätyään ei ikinä vaihda American Airlinesiin, vaikka ne lähettäisivät minkälaisia mainoskirjeitä ja tekisivät palvelulleen mitä. Tällainen asiakas on tyytyväinen ja lisäksi tuottoisa. Virginin ei tarvitse haaskata rahojaan massiiviseen markkinointiin ja polkumyyntiin toisin kuin kilpailijoiden.

Toinen esimerkki onnistumisesta tässä asiassa on amerikkalainen kahvilaketju Starbucks. Kilpailijat myyvät halvalla kahvia, Starbucks myy nautintoa hintaan viisi taalaa muki. Raaka-aineet maksavat molemmille muutaman kolikon, mutta sumppinsa 50 sentillä myyvälle ei jää paljoakaan voita leivän päälle. Viiden taalan hinnasta katetta jää kerrassaan mukavasti. Tälläkin kertaa kuluttaja on tyytyväinen siitä huolimatta, ettei ostanut läheskään halvinta.

Suomalaisten yritysten strategioita katsoessa eteen tulee harmaa massa toisiaan vastaan samoin keinoin sotivia puulaakeja. Ainoa tässä kilpailussa jotenkin pärjäävä on Nokia, koska se voi käyttää markkinajohtajan asemaansa muiden ajamiseen ahtaammalle. Riski tämä strategia on sillekin, koska joku voikin koukata oikealta ohi panostamalla innovaatioihin tai muotoiluun. Jos joku keksii, miten myydään kuluttajalle housuntaskun viihdekeskusta sen sijaan, että myydään kännykkää, ennustan tällaiselle firmalle hyvää menestystä. Kaikki muut suomalaisfirmat ovat altavastaajan asemassa eivätkä ne pärjää samoilla eväillä kuin isommat kilpailijat. Tästä huolimatta firmoissa väännetään vain samaa sorvia: vuosittain irtisanotaan 5% duunareista, pudotetaan hintoja ja mainostetaan aivan älyttömästi. Tämä strategia ei tuota menestystä, mutta jostain syystä sijoittajasopulit eivät ole asiaan kiinnittäneet huomiota. Jos firman johdolla ei ole käsitystä siitä, missä ollaan ja mihin ollaan menossa ja miten sinne pääsee, omistajien pitäisi vaihtaa surkimukset parempiin eikä palkita neuvottomuutta kurssinousulla.

Tohtori on asiasta huolissaan ja on siirtänyt omat, vähäiset rahansa pois sijoituksista, joissa rahat ovat kiinni tällaisessa konkurssia kohti omaehtoisesti syöksyvässä bisneksessä.

Valtioneuvosto myönsi kuluvalla viikolla toimiluvan digi-TV lähetysten välittämiseen mobiililaitteisiin eli ns. DVB-H verkkoon. Lupa myönnettiin 20 vuodeksi ranskalaisomisteiselle Digitalle, jonka omistamassa verkossa välitetään myös kaikki muut TV-lähetykset kaapeliverkkoja ja satelliittilähetyksiä lukuun ottamatta. Digita ei varmastikaan ollut huonompi kuin muut hakijat: ruotsalainen Telia, suomalainen Elisa sekä Telemast Nordic, joka kotoisesta nimestään huolimatta on Digitan tapaan ranskalaisomisteinen.

Olipa kännykkätelevisio sitten tarpeellinen tai ei, niin joka tapauksessa ohjelmille on nyt jakelija. Varsinaiset ohjelmatoiminnan harjoittajat valitaan vasta myöhemmin, joten ihan vielä ei kannata ruveta etsimään matkapuhelimestaan Salattuja elämiä.

Mutta niinpä vain on tätäkin haaskaa alettu jakaa jo ennen kuin se on ehtinyt edes syntyä. Epäpyhä tekijänoikeuskolminaisuus eli toisin sanoen Teosto, Kopiosto ja Gramex ovat ilmoittaneet ykskantaan, että mobiilitelevisio on uusi jakelukanava, joten jokaisesta lähetyksestä pitää maksaa heille tekijänoikeuskorvauksia, vaikka sama ohjelma lähetettäisiin samaan aikaan muissakin TV-verkoissa.

Se ei suuremmin tekijänoikeusjärjestöjä hetkauta, ettei kenellekään ole tullut edes mieleen, että samaan aikaan vanhanaikaisessa analogiverkossa ja uudessa hienossa digi-TV:ssä lähetettävistä lähetyksistä pitäisi maksaa heille erillisiä korvauksia. Lisäksi TV-lähetysten tekijänoikeuskorvaukset maksetaan lähetysten piirissä olevien potentiaalisten katsojien mukaan eikä suinkaan sen mukaan, montako tuskastunutta sielua sattuu kutakin jonninjoutavaa tanssivisailua katsomaan. Edes tekijänoikeusfriikeille ei voi olla epäselvää, että tähän potentiaalisten katsojien joukkoon kännykkätelevisio lisää Suomessa noin nolla henkilöä. Sattumalta nolla on myös tismalleen niiden eurojen lukumäärä, joka kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä pitäisi mobiili-TV:stä maksaa tekijänoikeusmafialle.

Se ei tietenkään ole uutta, että tekijänoikeusorganisaatiot ovat aina käsi ojossa, kunhan joku vain keksii jotain uutta, josta niille pitäisi muka maksaa. Jos muuta ei satu tulemaan mieleen, niin sitten valitetaan artistien taloudellista ahdinkoa, viranomaisten löysää suhtautumista vähintäänkin kansanmurhaan verrattavissa olevaan tekijänoikeusrikollisuuteen sekä hilataan jo aikaisemmin keksittyjen rahastusautomaattien tariffeja ylös.

Teosto, Gramex, Kopiosto, ÄKT sekä muut vastaavat koplat ovat tietenkin edunvalvontajärjestöjä siinä missä ammattiyhdistykset tai vaikkapa Kuntaliitto, MTK tai jopa NATO. Ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, että ne yrittävät vimmatusti ajaa jäsentensä asiaa eikä oikeastaan sekään, että ne pönkittävät omaa asemaansa ja pöhöttävät omaa organisaatiotaan jäsentensä kustannuksella, kuulu oikeastaan muille kuin ko. organisaatioiden jäsenille.

Älyvapaata on sen sijaan näille organisaatioille Suomessa annettu puolivirallinen asema. Opetusministeriö delegoi erilaisten tekijänoikeusmaksujen keräämisen määräajoin näille järjestöille, jotka sitten parhaansa mukaan terrorisoivat eri ammattiryhmiä, jotka syystä tai toisesta sattuvat joutumaan silmätikuiksi. Ilman suurempaa miettimistä tekijänoikeusjärjestöjen hampaisiin syyttään joutuneista tulee mieleen parturit, ravintoloitsijat ja taksikuskit. Yksi luovimmista rahastusideoista oli se, että työnantaja joka antaa työntekijänsä käyttöön kuulosuojaimet, joilla voi kuulon suojaamisen lisäksi kuunnella tavallisia radiolähetyksiä, pitäisi maksaa jotain korvausta näille parasiiteille.

Puolivirallisen asemansa nämä organisaatiot ovat sisäistäneet todella hyvin. Ilman pienintäkään häpeän punaa järjestöt kehtaavat mm. nimetä yhteisen propagandajärjestönsä Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskukseksi aivan kuin kyseessä olisi joku poliisin ja verottajan sisarorganisaatio.

Tätä itsestään selvää epäkohtaa ei edes yritetä korjata. Syynä tähän on yksinomaan alan sisäänlämpeävyys. Tekijänoikeudet kuuluvat Suomessa opetusministeriön hallinnonalaan. Siellä alan viranomaispäätöksiä sorvaavat vuosikymmenet tekijänoikeusjärjestöjen palvelusessa olleet virkamiehet, jotka edelleen toimivat järjestöjen luottamustehtävissä ja pokkaavat määräajoin julkisia tunnustuksia palveluksistaan. Samat virkamiehet kyhäävät myös alan lainsäädäntöä, mistä oivallinen esimerkki on viime syksynä läpi runnottu uusi tekijänoikeuslaki, joka oli susi jo syntyessään. Kukkona, tai siis kanana, tunkiolla keekoilee kulttuuriministeri, jolla ei tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa mistään.

Arvoisat lukijat. Tämänviikkoisen saarnan aiheena on yhteiskuntavastuu. Tuo epämääräinen ja tulkinnanvarainen asia kaivetaan naftaliinista aina, kun on tarpeellista nostaa syyttävä sormi muita kohtaan milloin mistäkin syystä.

Yhteiskuntavastuusta on tullut vastenmielisen demaripropagandan ja tympeimmän ja sisällöttömimmän ay-liturgian keskeinen opinkappale. Kukaan ei edes viitsi yrittää määritellä, mitä se oikeasti tarkoittaa, koska silloin sana menettäisi merkityksensä. Nythän se voi tarkoittaa "työnantajien on pidettävä palkkalistoillaan tyhjäntoimittajia", "korkeiden palkkojen maksaminen firman joillekin työntekijöille on väärin", "veroista purnaaminen on sopimatonta" tai "firmojen johtoa ei saa palkita ainakaan siten, että kukaan huomaisi". Todennäköisesti se voisi tarkoittaa myös "Tarzan bundolo" tai "sehän on ilmiselvä Teräsmies", sillä näiden totuuksien arvo poliittisessa diskurssissa on vähintäänkin yhtä merkittävä kuin noiden edellä mainittujen.

Koska kukaan tuon termin aktiivikäyttäjistä ei vaivaudu kertomaan, mitä tuo kovasti hukassa oleva yhteiskuntavastuu oikein tarkoittaa, sallikaa tohtorin tehdä se heidän puolestaan. Suomalaisia työmarkkinoita säätelee kohtuullisen paksu asetuskokoelma. Työehtosopimusviidakossa on puolestaan täysin mahdotonta nähdä metsää puilta, koska puut on hakattu aikapäiviä sitten, jotta kaikki asiasta kirjoitetut kymmenet tuhannet sivut on saatu asianmukaisesti kirjoihin ja kansiin.

Lisäksi demarit ja ammattiyhdistyspomot vannovat jatkuvasti ns. kolmikantayhteistyön nimiin. Siispä noita tuhansia ja taas tuhansia sivuja ei ole inhottava ja halveksittava kapitalistiriistäjä sanellut, vaan asioista on sovittu joko kolmikantaisesti tai työmarkkinaosapuolten kesken.

Pitäisi siis olla itsestään selvää, että näitä lakeja ja sopimuksia noudattamalla työnantaja täyttää asianmukaisesti kaikki velvoitteensa. Jos nykyiset sopimukset eivät miellyttäisi, niitä muutettaisiin seuraavissa neuvotteluissa tai lainsäädäntöteitse Eduskunnassa. Ei voi olla mitään salaista ja jatkuvasti muuttuvaa ohjeistoa, jota pitää vielä tämän lisäksi noudattaa, koska sellaisessa ympäristössä yrityksen johtaminen olisi täysin mahdotonta.

Tohtori on tullut siihen lopputulokseen, että yhteiskuntavastuun esiinmanaaminen on pelkästään yritys siirtää huomio pois siitä tosiasiasta, että on ollut itse hyväksymässä nykyisiä käytäntöjä, sopimuksia ja lakeja. Jokainen yhteiskuntavastuuta muilta edellyttävä henkilö siis sanoo kauniimmilla sanankäänteillä "olen kelvoton tunari enkä ole kyennyt ymmärtämään ajoissa, että tekemäni sopimus on minulle ja edustamilleni ihmisille ihan helvetin huono".

Kehotan lukijaa huolehtimaan siitä, että hänen äänensä ei mene valtiollisissa vaaleissa tai vaikkapa ammattiliittojen luottamuselinvaaleissa semmoiselle henkilölle, joka on itse edellä kuvatulla tavalla kertonut olevansa tehtäväänsä kykenemätön pelle.

Työmarkkinoilla tapahtuu taas. Bussit ovat olleet vajaan viikon lakossa ja UPM ilmoitti Suomen suurimmista irtisanomisista.

Kokonaisuutena kuljetusalan lakko oli käsittämätön. Samasta asiasta lakkoiltiin vuosi sitten ja lakko loppui tulokseen, jossa vanhaa käytäntöä osa-aikaisesta työstä ei muuteta. Nyt tämän lakon jälkeen käytäntöä muutetaan kerrassaan merkittävästi: jokaisella varikolla saa olla kaksi osa-aikaista kuskia paitsi silloin, kun ruuhkatilanne tai aikataulut edellyttävät enemmän osa-aikaisia. Käytännössä siis ei tapahtunut taaskaan yhtään mitään.

Koskakohan bussikuskit oivaltavat tässä kuvion ja ymmärtävät, että juuri tästä asiasta ei kannata räyhätä? Moni bussikuski varmaan asian on mielessään oivaltanutkin, mutta kun liitto vie niin kuski vikisee. Ehdotankin autokuskeille, että he miettivät vakavasti, kannattaako Timo Rätyä valita liiton johtoon enää seuraavalle kaudelle. Hän kuitenkin vie liittonsa lakkoon tästä samasta asiasta taas kahden vuoden kuluttua, ja silloinkaan ei tapahdu mitään.

Kokonaisuutena sopimus oli toki kuskeille normaalia tupopelleilyn kautta saatavaa olematonta palkankorotusta parempi. Mutta tätähän työnantaja tarjosi jo viime viikolla ennen lakkoa, joten jos he olisivat vain ottaneet rahat, heiltä ei olisi mennyt vajaan viikon palkkaa näiden nyt saatujen palkankorotusten hankkimiseen.

UPM puolestaan avasi nyt paperimiesten irtisanomisputken. Sen lisäksi, että tämä on Suomen kansantaloudelle sangen huono asia puhumattakaan ikänsä paperitehtaassa töissä olleista tavallisista ihmisistä, ei voi kuin ihmetellä Paperiliiton olematonta pelisilmää. Kaikki muistavat viime kevään ja kesän tapahtumat, jossa Paperiliitto ensin korpilakkoili aikansa ulkopuolista työvoimaa vastaan eikä suostunut edes keskustelemaan seisokkien poistamisesta. Lopulta mentiin työsulkuihin, jotka sopivat ylikapasiteettitilanteessa työnantajalle mainiosti. Paperiliitto taipui lopulta, mikä oli järkevää, mutta miksi ihmeessä samalla ei sovittu alan miehille kunnollista irtisanomissuojaa?

Työnantaja perusteli seisokeista luopumista sillä, että kilpailukyky pitää säilyttää ja sitä kautta työpaikat. Tässä tilanteessa liitto näytti uskovan työnantajan pehmeät puheet täydestä arvostaan vaikka jo lehdissä varoiteltiin vanhenevan kapasiteetin alasajosta. Työnantajalta olisi aivan hyvin voinut kiristää jonkun irtisanomiskorvauspaketin ja he eivät olisi oikein voineet olla suostumatta, koska hehän juuri olivat vakuuttaneet työpaikkojen nyt säilyvän. Nyt sitten on nähty jätti-irtisanomisuutisen jälkeen Hoo Moilaselta näyttävä Ahonen, joka herätettiin ruususen unesta tosielämään. Eväät olivat siinä määrin lopussa, että hän ei keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin penätä Eero Heinäluoman, tuon ajatuksien Tonavan kanssa kuorossa työnantajalta "yhteiskuntavastuuta".

Missä vaiheessa suomalainen ay-liike on päätynyt pääasiassa luuserien komentoon ja miksi duunarit sietävät moista ja äänestävät nämä samat naamat aina jatkokaudelle? Jos olisin duunari ja kuuluisin johonkin liittoon, minulla olisi suorastaan hirveä ikävä Niilo Wälläriä.

Tämä viikko on ollut vasemmistolle yleensä ja Vasemmistoliitolle erityisesti synkeähkö, mutta valopilkkujakin on nähty.

Vasemmistoliiton iänikuinen valtataistelu pullantuoksuisen citypunavihreyden ja änkyrästalinismin välillä näyttää päättyneen stalinistien voittoon. Muutama huippusuosittu stalinisti onnistunee tekemään viimein puolueessa vallankaappauksen, mikä johtaa väkisinkin puolueen hajoamiseen. Ei kaupunkien viherfeministivasemmistolainen viihdy keski-ikäisten, menneessä maailmassa elävien äijien komennossa olevassa marginalisoituvassa ja pystyyn kuolevassa ukkokerhossa vaan etsii itselleen uuden kodin demareista ja vihreistä.

Samassa rytäkässä Suvi-Anne Siimes teki ymmärrykseni mukaan poliittisen uransa ensimmäisen todellisen valtiomiesteon: hän ilmoitti, ettei asetu ehdolle ensi eduskuntavaaleissa mikäli hänen ehdokkuutensa ja äänensä edistävät stalinisti Jaakko Laakson pääsyä parlamenttiin. Moinen suoraselkäisyys ja rehellisyys sekä viimeinkin heräämminen todellisuuteen ovat Siimekseltä hatunnoston arvoinen teko. Ilmeisesti omat eivät kuitenkaan ottaneet Siimeksen ilmoitusta riittävän vakavasti ja tästä sisuuntuneena Huvi-Anne haistatti pitkät koko puolueelle ja ilmoitti eroavansa puheenjohtajan paikalta välittömästi. Näin päättyy yksi aikakausi ja kommunistien perinnejärjestön viimeinen joutsenlaulu alkaa.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen puolestaan oli huolissaan virkaanastujaispuheessaan, että työssäkäyvien köyhyys, syrjäytyminen, eriarvoisuus ja tuloerot ovat lisääntyneet. Meidän on syytä kiinnittää huomiota tähän tasavallan arvojohtajan painokkaaseen kommenttiin, sillä puolueista ainoastaan SDP on ollut vallankahvassa koko hänen edellisen kautensa ajan. Kun kerran asiat ovat presidentin viime kaudella menneet kerrassaan alamäkeä, hän tuli sanoneeksi politiikan sanankääntein "SDP:n politiikka on ollut perseestä". Se on presidenttimme lausunnoksi kerrassaan osuva ja siteerattavaksi sekä rahvaalle selitettäväksi sopiva. Demarikomentoinen lehdistö tietysti yrittää selittää, että eihän moite Pyhää SDP:tä koskenut vaan "oikeistopiirejä" ja Kokoomusta ja työnantajia. Mutta koska nämä tahot eivät Suomessa ole vallassa olleet, ei tällainen tulkinta kestä lähempää tarkastelua.

Vihreät, joka virheellisesti lasketaan poliittiseen keskustaan vaikka puolue edustaakin läpeensä vasemmistolaisia arvoja, saa tietysti tässä rytäkässä lisää kannattajia. Mutta kun ennestään sekalaiseen joukkoon lisätään vielä lisää eri suuntaan vetäviä ryhmittymiä, tuloksena ei voi olla puoluetta, jonka kannatuksen kasvusta kenenkään maksaisi vaivaa olla suuremmin huolissaan.

Tässä kaikessa on toki varjopuolensa. SKP:ksi muuttuvasta Vasemmistoliitosta loikkaava jengi lihottaa SDP:tä entisestään. Näin se saa kannatuksen kasvusta näennäisen ajatuksen siitä, että sen politiikka onkin presidentin murskakritiikistä sekä numeroiden karusta kielestä huolimatta ollut oikeaa. Näin ollen sen ei tarvitse tehdä mitään vaan se voittaa ensi eduskuntavaalit mennen tullen ja jatkaa Suomen näivettämistä järjettömiin veroihin ja kolmikantasopimuksiin.