Näin lähestyvän vapun, perinteisen työväen juhlapäivän, alla on shampanjapullojen jäähdyttelyn lomassa aikaa miettiä työväen asemaa Suomessa. Siinäpä sitä mietittävää riittääkin.

Suomessa palkansaajakenttä on järjestäytyneempi kuin monissa muissa maissa; hyvine ja huonoinen puolineen. Hyvät puolet ovat ilmeisiä: vuosikymmenten aikana on saatu lainsäädäntö- ja TES-tasolle lukuisia laadullisia asioita työajoista työsuojeluun. Suomalainen duunari tekeekin vähemmän työtä kuin vaikkapa ruotsalainen ja merkittävästi vähemmän kuin vaikkapa amerikkalainen. Saksalaiset, nuo Euroopan vätykset, tosin vaivautuvat työpaikoille vielä suomalaisiakin laiskemmin.

Vuodesta toiseen meillä mainostetaan työväenliikkeen kunniakasta menneisyyttä ja suuria saavutuksia vuosikymmenten takaa. Tämä kauaksi historiaan katsominen onkin ainoa mahdollinen katsantokanta, sillä kun katsotaan lähimennesisyyttä, saavutukset ovat olleet kerrassaan surkeita.

Suomalaisen palkansaajan ostovoima on tällä hetkellä vanhojen EU-maiden neljänneksi heikoin. Meidän perässämme ovat vain Kreikka, Portugali ja Ruotsi. USA:sta ei löydy yhtään osavaltiotakaan, joissa ostovoima olisi niin alhainen kuin Suomessa.

Surkean ostovoimamme selittää kolme asiaa, joista yksi on suoraan ja yksi välillisesti ammattiliittojen vika. Tuo kolmiyhteys ovat pienet palkat, korkeat verot ja kallis hintataso. Hintatasoon ei suoranaisesti vaikuteta suuresti työmarkkinaratkaisuilla. Verokiila selittää sitä osaltaan, mutta pääosin suomalaisilta nyhdetään korkeita hintoja tavaroista siksi kun niitä on totuttu maksamaan. Veroista voidaan tietysti aina puhua, mutta nekään eivät selitä kokonaan sitä, miksi Suomessa rahaa ei tahdo asumisen ja ruuan jälkeen riittää mihinkään.

Oleellinen ja merkittävä selitys suomalaisten kehnolle ostovoimalle on kehitysmaatasoa hipova palkkataso. Tästä syytän yksinomaan ammattiliittoja! Teollisuudessa palkat ovat kilpailukykyisiä, missään muualla eivät. Miten tähän on sitten ajauduttu? Suomessa palkkaneuvottelujen pyhä tammi on tupo. Sen sijaan, että vaadittaisiin hyvin pärjäävillä aloilla kansainvälisestikin tyydyttäviä palkkoja, tavoitteeksi otetaankin sama palkankorotusprosentti kaikille. Tässä ei ole kerrassaan mitään järkeä. Kun prosentti on sama kaikille, se mitoittuu neuvotteluissa väkisinkin sen huonoimmin pärjäävän alan maksukyvyn mukaan, ja se huonoimmin pärjäävä ala on aina kuntasektori. Yksityinen sektori jättää kerta kerran jälkeen käyttämättä mahdollisuuden suurempiin palkankorotuksiin ja tyytyvät puoleen kohtuullisesta tasosta vain siksi, että keskusjärjestömammutit saavat jatkossakin säilyttää arvovaltansa ja merkityksensä näiden neuvotteluiden kävijöinä.

Tohtori kutsuu tuota ihan äärettömän huonoksi edunvalvonnaksi. Mitä hyvin pärjäävän alan duunarit hyötyvät siitä, että he tyytyvät marginaalisiin, kuntasektorin byrokraateille mitoitettuihin palkankorotuksiin? Eivät mitään. Miksi he eivät vaadi liitoissaan parempaa? Siksi, kun duunarin kuuluu olla hiljaa kun ay-mafia vikisee. Miksi tällaisiin rosvokopliin sitten kuulutaan? Siksi, kun niin on aina tehty ja ei ymmärretä, että nykyisten ammattiliittojen jäsenyys on lähinnä vahingollista.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Miettikääpä sitä. Ammatillinen järjestäytyminen sinänsä ei ole useimmilla aloilla mitenkään hölmö konsepti. Kyllä joukkovoimalla on edelleenkin tilauksensa ja se on hyvä tapa saada vaatimuksia läpi. Mutta nykyiset ammattiliitot eivät enää tähän kykene vaan ne puolustavat lähinnä omaa valtapoliittista asemaansa eivätkä jäsentensä etuja.

Ehkäpä nämä nykyiset liitot kannattaisi lopettaa tarpeettomina ja perustaa tilalle sellaisia, jotka taas ottavat asiakseen duunarien etujen ajamisen valtapolitikoinnin, sisäisen kähminnän tai Tarja Halosen presidentinvaalikampanjan tukemisen sijaan.