Suomi oli vuonna 2002 innokkaana ratifioimassa vuonna 1997 solmittua ns. Kioton pöytäkirjaa, joka kansanomaisemmin tunnetaan Kioton sopimuksena. Sopimuksessa valtiot sitoutuvat rajoittamaan kasvihuonekaasupäästönsä vuotta 1990 edeltävälle tasolle. Ikävä kyllä maailman suurin tupruttelija, USA, päätti pysyä sopimuksen ulkopuolella, minkä takia kasvihuonepäästöt eivät tule suuremmin vähenemään.

Kioton sopimuksen, joka muuten on Suomen talouden kannalta erittäin vahingollinen, toimeenpanemiseksi kehitettiin Brysselin katakombeissa päästökauppajärjestelmä, jonka tarkoituksena on kohdistaa kasvihuonepäästöjen vähentäminen sinne, missä niitä voidaan tehokkaimmin tehdä. Vaikka päästökauppa ensi kuulemalta kuulostaa hölmöltä, se on kuitenkin yksinkertaisuudessaan jotakuinkin toimiva idea. Ajatuksena on yksinkertaisesti se, että oikeudet kasvihuonepäästöihin jaetaan yrityksille historiallisten päästöjen mukaisesti. Jos yritys vähentää päästöjään, se voi myydä yli jääneet päästöoikeutensa vapailla markkinoilla. Tällöin teollisuuslaitoksen, jossa kasvihuonepäästöjen vähentäminen on erittäin vaikeaa ja kallista, kannattaa säästöjen sijasta ostaa päästöoikeuksia markkinahintaan. Toisaalta taas teollisuus, jonka päästöjä voidaan tehokkaasti vähentää esimerkiksi laitteistoja ajanmukaistamalla, voi rahoittaa uudistuksensa myymällä näin säästyvät päästöoikeutensa.

Periaatteessa järjestelmä on yksinkertainen, mutta käytännössä päästökauppa rankaisee erityisesti Suomen kaltaisia maita, joissa on runsaasti modernia energiavaltaista teollisuutta, jonka päästöt ovat jo ennen vuotta 1990 olleet kohtuullisia. Tällöin ainoa tapa kasvattaa tuotantoa on ostaa sekä kallista ympäristöteknologiaa että uusia päästöoikeuksia, jolloin investoinnit helposti jäävät tekemättä. Päästökaupan maantieteellinen rajoittuneisuus johtaa tietenkin myös siihen, että tuotantoa siirtyy maihin, jotka eivät ole mukana Kioton sopimuksessa. Tämä tarkoittaa vääjäämättä sitä, että kokonaispäästöt kasvavat ja hyvää tarkoittavat hölmöt maksavat.

Onneksi Suomessa yksinkertainen ja toimiva saadaan käden käänteessä muutettua käsittämättömän vaikeaksi, toimimattomaksi ja yleensä vielä lätkäistään vero päälle. Ja totta tosiaan, tähän riittää helposti se, että pari kepu- ja demariministeriä laittavat aivoriihensä hyrräämään.

Tällä kertaa hallituksessa on herätty huomaamaan, että Kioton sopimus ei ehkä olekaan kaikilta osiltaan hyvä idea ja päästökauppakaan ei ehkä toimi halutulla tavoilla ja lisäksi, herranen aika, jokuhan voi vaikka hyötyä siitä. Hurraa!!! Ikävä kyllä hallitus on vähintäänkin puolitoista vaalikautta myöhässä tämän havainnon kanssa. Kioton sopimuksessa ollaan ja EU:n päästökauppadirektiivikin on jotakuinkin kiveen hakattu.

Mutta yhteen asiaan hallitus sentään voi vielä puuttua. Isoilla energiayhtiöillä on maassamme suuri määrä sähköntuotantoa, josta ei aiheudu ollenkaan kasvihuonepäästöjä. Tällaista tuotantoa on esimerkiksi ydinvoima ja vesivoima. Kun kaikki eri tuotantotavoilla tuotettu energia myydään yhteispohjoismaisilla energiamarkkinoilla, saavat nämä sähköyhtiöt myymästään saastuttamattomasta sähköstä muhkeat voitot verrattuna vaikkapa kivihiilivoimaloissa tuotettuun sähköön, johon luonnollisesti tarvitaan myös päästöoikeuksia, koska kivihiilen polttaminen tuottaa älyttömästi kasvihuonekaasuja. Koska ydinvoimaa ja vesivoimaa ei puusilmäisten poliitikkojen takia ole pohjoismaissa riittävästi kasvavan energian tarpeen tyydyttämiseen, asettuu pörssisähkön hinta aivan markkinatalouden lakien mukaisesti kivihiilestä tuotetun kalliimman sähkön hintatasolle. Näin atomimiilut ja valjastetut kosket tuottavat omistajilleen hyvän katteen tehdylle investoinnille.

Mutta tällainen peli ei tietenkään Suomessa vetele. Saastuttamatonta energiaa tuottavien yritysten käärimiä voittoja on alettu kutsua ansiottomiksi eli ns. "windfall-voitoiksi" ja samalla on ruvettu vaatimaan näitä voittoja verolle. Vielä viime vuonna silloinen valtiovarainministeri Kalliomäki ei suostunut windfall-verotusta ajamaan, mutta nyt on uusi vuosi uusine kujeineen ja nykyinen valtiovaranministeri Heinäluoma on löytänyt yhteisen sävelen kollegansa kauppa- ja teollisuusministeri Pekkarisen kanssa. Näyttää vahvasti siltä, että saastuttamattomalle energiantuotannolle lanseerataan uusi vero lähiaikoina.

Mutta hetkinen, mitä ihmeen järkeä tässä on? Eikö päästökaupan idea juurikin ole siinä, että saastuttavaa teollisuutta, olipa se sitten mitä tahansa, pyritään mahdollisimman tehokkaasti ohjaamaan saastuttamattomaan suuntaan? Eikö toivottu tulos olekaan se, että kasvihuonepäästöjä tuottava ja kallis fossiilisia polttoaineita käyttävä energiantuotanto vähentyisi ja saastuttamaton energiantuotanto lisääntyisi? Jos sähkön hinta nousee sen takia, että kivihiilisähkön tuotanto on päästökauppajärjestelmän johdosta kallista, niin sen luulisi kannustavan investointeja saastuttamattomaan energiantuotantoon; tietenkin sillä edellytyksellä, että valtio ei ryhdy sakkoverottamaan kyseisistä investoinneista saatavaa tuottoa. Ehdotetulla windfall-verotuksella siis lähinnä tuettaisiin kasvihuonekaasuja tupruttelevaa kivihiilienergiaa. Kukapa olisi uskonut, että Kioton sopimus johtaa tällaiseenkin älyttömyyteen.

On ymmärrettävää, että massiivinen energiantuotanto on Suomessa ja naapurimaissamme harvojen yhtiöiden käsissä. Jos nämä yhtiöt tarkoituksella säätävät tuotantokapasiteettiaan niin, että pörssisähkön hinta asettuu keskimääräisiin tuotantokustannuksiin nähden suhteettoman korkealle tasolle, niin siihen valtion toki on puututtava. Windfall-verotus on kuitenkin tähän täysin väärä keino. Pikemminkin tulisi tukea ydinvoimaan ja muuhun saastuttamattomaan perusvoimaan investoimista. Näistä investoinneista on luvassa muhkeat tuotot viimeistään siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimeinkin onnistuvat sulkemaan atomivoimalansa ja alkavat ilmeisesti tuottaa sähkönsä päreitä polttamalla. Mikään ei estä sitä, etteikö Suomen valtiokin voisi ottaa osansa näistä voitoista sekä veroina että omistamiensa yhtiöiden tuottoina.

Loppujen lopuksi taitaa kuitenkin käydä niin, että energian hinta laskee vasta siinä vaiheessa, kun joku keksii, miten kateudesta voi tuottaa sähköä.

Juhannuksen kunniaksi saanemme hetkeksi hengähtää päivittäisten yritysmaailman uutisten seuraamisesta. Nämä uutiset ovat nykyään harvoin sellaisia, että niissä kerrotaan jonkun firman onnistuneen myymään ihan hirveästi tuotteitaan. Sen sijaan kuulemme jatkuvasti siitä, että fuusioidutaan, erkaannutaan, ulkoistetaan, saneerataan tai ostetaan kilpailijoita.

Tämän sirkuksen suurin vika on se, ettei se tuota oikeastaan mitään uutta. Jos joku tekee miljoona hilavitkutinta, maailmassa on miljoona hilavitkutinta enemmän. Jos yhtiö ostaa ja myy tuotanto-osastonsa viiteen kertaan, maailmaan ei syntynyt kerrassaan mitään mainitsemisen arvoista. Paperia kyllä syntyi ja investointipankkiirien laskuja. Lisäksi tämän jatkuvan uudelleenjärjestelyruletin vika on se, että se tehdään duunareilta täysin salassa. Firmalla on olemassa toimintasuunnitelma, jonka mukaan näennäisesti firmassa toimitaan. Duunarien kysymyksiin tulevaisuudesta vastataan jotain ympäripyöreää tai valehdellaan päin naamaa. Samaan aikaan firman ylin johto ei suinkaan käytä aivoaikaansa sen miettimiseen, miten tuo strategia saataisiin parhaiten toteutettua ja miten saisimme kahmittua markkinat kilpailijoilta. Ylin johto miettii, mitä firman osia voisi myydä, mistä voisi ostaa tai mitä voisi ulkoistaa. Ja duunareille ei hiiskuta asiasta sanaakaan.

Samaan aikaan esimerkkiyrityksemme maksaa puoli miljoonaa konsulteille, jotta ne keksivät firmalle arvoja ja yrittävät saada ihmiset ymmärtämään ne. Suorapuheisuus, rehellisyys, avoimmuus ja työntekijän kunnioittaminen kelpaa kyllä kahvion seinällä olevaan tuhat euroa maksaneeseen arvojulisteeseen, mutta johto ei itse tätä noudata, koska meille on syntynyt tapa, että yritysjärjestelyistä ei kerrota kenellekään.

Toisaalta jokainen yritysten johdossa yhtään aikaan viettänyt tietää, että vanha fraasi siitä, että työntekijät usein tietävät parhaiten, on ainakin puoliksi totta. Kun on joku ongelma tai uusi asia, usein joltain löytyy sangen hyvä ratkaisu sen hoitamiseksi. Nykyisin kuitenkin johto on eristänyt itsensä omaan kerrokseensa miettimään pienessä piirissä uudelleenjärjestelyjä. Kun työntekijöiltä ei enää voi kysyä mitään oikeasti yrityksen elämään vaikuttavaa, ajaudutaan tilanteeseen, jossa viisi ihmistä päättää kymmenen tuhannen elämästä kysymättä heiltä oikeastaan mitään. Yritysten johdolla pitää toki olla valta tehdä haluamiaan asioita, mutta nykysysteemillä lopputulos ei useinkaan ole kovin hyvä. Voisi olla parempi, jos asioista jotain tietävät tahot olisivat mukana niitä suunnittelemassa tai valmistelemassa. Tuskin ainakaan huonompi.

Kun tähän salailuun haetaan syytä, sellaista ei oikeasti löydykään. Vakioselitys on vain "emme saa kertoa koska olemme allekirjoittaneet salassapitosopimuksen". Eli siis suomeksi "emme kerro kun olemme kerran itse päättäneet, ettemme kerro allekirjoittamalla jonkun kupongin". Mikä hemmetin pakko tällaisia salassapitosopimuksia on allekirjoittaa? Ei mikään, mutta niin vain tehdään ja perustellaan tämä sillä, että niin kuuluu tehdä. Kehäpäätelmä pahinta sorttia.

Miksi meillä sitten tehdään näin? Tohtori on tullut siihen tulokseen, että kyseessä on konsulttien ja investointipankkiirien hyvin tehty myyntityö. Firmoihin on pesiytynyt mahdottomat määrät "liikkeenjohdon konsultin" nimellä erinäköistä tyhjäntoimittajaa, joiden tapa pysyä leivänsyrjässä kiinni on pitää firmat käymistilassa siten, että heitä tarvitaan koko ajan. Ja kun on keksitty, että kaikki suunnitelmat pitää salata työntekijöiltä, firmat eivät enää voi hyödyntää omia, asiantuntevia työntekijöitään minkään asian valmistelussa, vaan tarvitaan lisää konsultteja. Lopulta siis sokeat ohjaavat tyhmiä ostamaan palveluksia toisilta sokeilta.

Investointipankkiirit taas lihovat salailubisneksestä, koska yrityskaupoissa ei enää toimita avoimin kortein. Tohtori ei ole koskaan oivaltanut, mitä yrityksen omistajat hyötyvät siitä, että jos joku yrityksen osa halutaan myydä, se tehdään salaisesti antamalla jonkun pankkiirin etsiä ostettavaa tai myytävää ja maksamalla hänelle sitten viisi prosenttia kaupan hinnasta. Puusta katsoen olisi paljon halvempaa ilmoittaa sanomalehdessä, että täällä olisi kaupan hilavitkutintehdas, kuka haluaa ostaa? Jos tehdas on kiinnostava, siitä syntyy huutokauppa ja hinta asettuu oikeaksi. Mitä kukaan hyötyi siitä, että ostaja ja myyjä eivät kohtaa avoimilla markkinoilla vaan joku keskusneitiin verrattava välikäsi ylläpitää salaisuuden verhoa kaupan ympärillä ja vakuuttaa sitten itse tekemiinsä analyyseihin perustuen, että hinta oli juuri oikea?

Tätä koko kuviota voi verrata asunnon vaihtoa miettivään perheen päähän. Sen sijaan, että asiasta keskustellaan huushollin muiden asukkien kanssa ja sitten laitetaan asunto avoimeen myyntiin ja ostetaan uusi ja kaikkia miellyttävä vapailta markkinoilta, esimerkkihenkilömme ottaa yhteyttä kenellekään kertomatta kiinteistövälittäjiin. Näille sitten maksetaan 30 tonnia siitä hyvästä, että he kenellekään kertomatta etsivät uuden asunnon ja ostajan vanhalle ja päättävät näille hinnan. Kun kauppa on tehty, kiinteistövälittäjät hoitavat perheen vanhaan kotiin pari kanttipäätä Permin Perinnästä taluttamaan vaimon ja lapset autoon, joka kuskaa heidät uuteen kotiin, koko ajan valmiina tositoimiin, jos yllätyksen aiheuttama shokki saa aikaan voimakkaita tunnereaktioita. Miksi tämä esimerkki tuntuu meistä täysin hölmöltä, mutta yritysmaailmaan vietynä kerrassaan luonnolliselta tavalta toimia?

Tohtori ehdotti jo puolisen vuotta sitten, että firmojensa tuloskunnosta huolestuneet johtajat ja omistajat voisivat keskittyä myynnin lisäämiseen eikä firman osien myymiseen. Tässä näin juhannuksen kunniaksi rohkenen uusia tämän ehdotuksen.

Eduskunta on puuhastellut nyt kuukausitolkulla jonkun jonninjoutavan hedelmöityshoitolain kimpussa. Asia herättää suuria tunteita ja draamaa, vaikkei se oikeasti kiinnosta juuri ketään. Ahertamalla jonkun trendikkään ympäristöasioihin, naisiin tai homoihin liittyvän pehmoaiheen ympärillä voi näpsäkästi pestä kätensä valtion velkaantumisesta, pitkäaikastyöttömyydestä ja massairtisanomisten syistä kun tällaisiin maanläheisiin asioihin ei riitä aikaa.

Politiikka on Suomessa uhkaavasti ruotsalaistumassa. Palmen leffareissun jälkeen Ruotsissa ei ole ollut vallankahvassa ainuttakaan valtiomiestä vaan ainoastaan nysväreitä. Ruotsi oli 80-luvulla maailman elintaso- ja asukastyytyväisyysmittauksissa kakkosena iät ajat heti Sveitsin jälkeen, nyt maan sijoitus lienee jo kahdenkymmenen alapuolella ja pudotusta tulee joka vuosi.

Ruotsissa todettiin 80-luvulla, että maa on valmis ja hieno ja täydellinen sosialidemokraattinen paratiisi. Politiikan tekeminen ja kaikki muukin tekeminen lopetettiin siihen ja yritettiin museoida tämä maailman kommunistisin pysähtyneisyyden pyhättö jälkipolville. Käytännössä yhden sukupolven ajan poliitikot Ruotsissa eivät ole tehneet mitään. Aikaa on toki käytetty erinäköisten vähemmistöjen ongelmien ratkaisemiseen, neekerien ja pummien hyysäämiseen, kansalaisten suojelemiseen sähköltä, työltä ja heteroseksiltä sekä kansalaisia koskevien tärkeiden asioiden kuten eurorahan vastustamiseen.

Nyt kun paratiisi on paljastunut parasiitiksi ja maa on menossa kohti konkurssia ja sisäistä hajaannusta, poliitikot ovat kykenemättömiä tekemään mitään, koska he ovat oppineet, että ainoa tapa päästä ruotsalaisessa politiikassa eteenpäin on vastustaa kaikkia järkeviä hankkeita ja puuhastella erinäköisten änkyräjärjestöjen ajamien trendikkäiden mutta täysin turhien asioiden kimpussa. Kun poliitikkojen nyt pitäisi miettiä, miten työllistetään maahan laivatut siirtolaiset, joiden työpaikat siirtyivät muutamassa vuodessa Kiinaan, miten pidettäisiin ruotsalaiset suuryritykset maksamassa veroja Ruotsiin, miten hyödyttäisiin EU:sta sen sijaan että sitä vain rahoitettaisiin tai miten saataisiin ruotsalainen yritystoiminta kannattamaan ilman Intiasta laivattuja työmiehiä ja konsultteja, poliitikot ovat täysin neuvottomia. He kykenevät ainoastaan imitoimaan Saddam Husseinin Irakin tiedotusministeriä ja kertomaan, ettei meillä ole mitään ongelmia ja kaikki on täydellistä ja Kiina-ilmiö on vain vihollisen halpa-arvoista propagandaa.

Suomessa on viime vuodet ollut merkkejä samasta kehityksestä. Merkittävät asiat haudataan tai hoidetaan virkamiestyönä jossain kabinetissa ja maan korkein poliittinen valta keskittyy puuhastelemaan näennäisiä asioita hullujen miehittämien "kansalaisjärjestöjen" pillin mukaan. Tuloksena on lopulta samanlainen sekaannus ja pysähtyneisyys kuin Ruotsissa. Suomessa eletään jo syömällä rakennettua varallisuutta myymällä firmoja pilkkahintaan ulkomaille ja käyttämällä kertaluontoiset myyntivoitot näennäisiin hyvinvointipalveluihin. Kun kaikki on myyty, ajat ankeutuvat, mutta puhuvatko poliitikkomme tästä mitään vai käyttävätkö he aikansa sen miettimiseen, saavatko lesbot hankkia lapsia?

Meillä olisi vielä mahdollisuus päästä tästä kierteestä eroon. Meillä on vielä poliitikkoja, jotka tietävät, mitä tarkoittaa vastuun kantaminen ja vaikeiden päätösten tekeminen. Lukijan kannattaa kansanedustajaehdokasta valitessaan miettiä, kuka kykenee kantamaan vastuun Suomen hyvinvoinnista jatkossakin ja kuka kykenee ainoastaan toimimaan seinähullujen ja stalinistien miehittämien kerhojen määräämien jonninjoutavien asioiden kimpussa iltapäivälehtien kameroiden edessä.

P.S. Kommunistilehti Kansan Uutiset on julistettu valtiovallan erityiseen suojelukseen. Kansan Uutisten lehdistötukianomus toimitettiin viranomaisille myöhässä ja asetuksen mukaan lehden olisi pitänyt jäädä ilman tukea. Hallitus kuitenkin tehtaili ennätysajassa asetusmuutoksen, jolla Kansan Uutisten tuki mahdollistettiin. Lienee turha olettaa, että tämä olisi oikeudellinen ennakkotapaus niiden tilanteiden varalle, jolloin tavalliselta kansalaiselta jää joku lippulappunen palauttamatta määräajassa.

Näin sanoi entinen valtiovarainministeri ja Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes erotessaan puolueesta ja lähtiessään lääketeollisuuden jättiläisyritysten edunvalvontajärjestön vetäjäksi. Ensi katsomalta saattaa tulla mieleen, että positio ei ole ihan perinteisen vasemmistolaisen ideologian mukainen. Samaan tulokseen päätyy hiukan huolellisemmankin harkinnan jälkeen.

Siimestä on jo ehditty syyttää takinkääntäjäksi ja vaikka miksi. Tohtorin mielestä Siimeksen veto oli kuitenkin kiistaton osoitus siitä, että jopa vasemmistolaisuudesta voi tervehtyä. Onhan tästä saatu esimerkkejä aikaisemminkin Nalle Wahlroosin muodossa, mutta Siimes osoittaa, ettei kyse ollut pelkästä yksittäistapauksesta. Vielä kun joku keksisi, miten kepulaisuuden saisi ihmisestä parannettua, suomalaisella poliittisella elämällä olisi jälleen tulevaisuus. Kepulaisuus on lääkehoitoa tarvitsevista vaivoista perinteisesti ollut se sitkein, koska taudinaiheuttaja on saatu jo äidinmaidossa.

Vasemmistoliitolle voimme me kaikki muutkin tuota pikaa heittää hyvästit. Siimes piti persoonallaan puoluetta pystyssä vetämällä citypunaviherimagollaan joukkoon mukaan nuoria jäseniä ja nuoria äänestäjiä. Tämän kulissin takana puolueessa on kuitenkin enemmistönä menneessä maailmassa elävien äijien kopla: stalinisti Jaakko Laakso on puolueen eduskuntatyön pääarkkitehti. Vetoapua tulee suoraan Stasista Pentti Tiusaselta. Loput ovat lappalaisia korpikommunisteja ja menneessä maailmassa eläviä, herrahissin jättämiä änkyröitä ammattiliittojen peräkammareista. Tohtorin on vaikeaa nähdä, että tällainen puolue olisi enää kovin houkutteleva vaihtoehto poliittisen uransa ensiaskeleita ottavalle humanistitytölle.

Vasemmistoliiton pystyynkuoleminen näyttäisi siis olevan aika selvä asia. Mutta kuka perii sen äänet? Sen tiedämme, että Kokoomukseen niitä ei valu. Vihreät voittanevat, samaten demarit. Lapin korpikommunistit jäänevät kotiin mieluummin kuin rupeavat kepulaisiksi. Vihreät taas saavat tästä lisää ongelmia kun saman katon alle pitäisi sovittaa miehiä vihaavien telaketjufeministien, ekoterroristien, pihalla olevan huumejengin, seksuaalisten vähemmistöjen, liberaalien kaupunkilaisten ja vanhojen stalinistien sekaan vielä yksi vasemmistolaisjoukkio.

Lopputuloksena taitaa siis käydä niin, että voittajina selviävät tästä hyvälle liksalle pääsevä Siimes ja vanha kettu SDP, joka voittaa jotakin suoraan ja lisäksi hyötyy muiden hajaannuksen lisääntymisestä.

Kiusallisesti eduskuntavaalit ovat jo ensi vuonna, ja demareilla on edessään valtava työ kouliessaan pökkelöstä Heinäluomasta joviaalia eurooppapolitiikassa ranskaksi kuin kala vedessä luovivaa pääministeriä.

Amnesty International antoi Suomelle pyyhkeitä epäonnistumisessa naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemisessä. Kuulemma peräti 40% suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa viimeisen vuoden aikana. Kyseessä on tietysti suuri luku ja erittäin vakava asia, mutta vakava asia on väkivalta yleensä. Nimittäin noin 40% miehistäkin on kokenut vuoden aikana väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Joku on töninyt baarissa tai joku humalainen joukko kadulla on räyhännyt ja uhannut herra ties millä. Tämä ei kuitenkaan Amnestyä kiinnosta, koska on syyttävämpää ottaa puheeksi vain naiset eikä väkivaltaa yleensä antaen ymmärtää, että meillä on tässäkin asiassa joku tasa-arvo-ongelma.

Amnesty on yleensä järjestönä ihan hyvällä asialla, mutta tässä asiassa se sortuu trendikkääseen populismiin. Meille uskotellaan jatkuvasti joka tuutissa, että miehet sortavat ja pahoinpitelevät naisia kaikkialla ja että tasa-arvon toteutuminen on silkka vitsi ja kiinni miesten vääristä asenteista ja huonoista tavoista.

Kyllähän meillä jotain ongelmiakin on, kuten samapalkkaisuuden toteutuminen. Siinäkin tosin valtaosa uutisoinnista on hölynpölyä, koska ei verrata samasta työstä saatua palkkaa vaan naisten ja miesten palkkoja. Kun naisista enemmistö on töissä huonojen palkkojen julkisella sektorilla ja miesten enemmistö hyväpalkkaisessa teollisuudessa, miesten palkat ovat tietysti naisten palkkoja isommat, mutta tehtävätkin ovat erilaisia ja molemmat palkkatasot ovat syntyneet asianmukaisesti työntekijöiden ja työnantajien välisten neuvottelujen tuloksena. Niitä ei ole kukaan riistäjämies sanellut. Vasta samasta tehtävästä saatavan palkan erilaisuus on ongelma ja aina kun sellainen havaitaan, siihen pitää puuttua. Tällainen syrjintä on häpeällistä ja se pitää kitkeä pois.

Sen sijaan voisimme joskus huomata myös ne asiat, joissa itse asiassa miehet ovat ajautuneet asemaan, jossa heidän mielipiteensä eivät paljon paina. Kun Helsinkiin avataan uusi keskustaravintola tai yöpaikka, sisustetaanko se kodikkaan pubimaisesti mukavilla tuoleilla ja pöydillä, jotka ovat sopivasti kyynärpäiden korkeudella vai täytetäänkö se epämukavilla tyylisohvilla, 42 sentin korkuisilla pöydillä ja trendimuotoilijoiden esineillä, joiden käyttötarkoitus ei usein katsomalla selviä? Saako sieltä kahtakymmentä eri ulkomaista hanakaljaa vai 20 eri variaatiota cosmopolitan-drinkistä?

Naiset tekevät perheissä autoa lukuunottamatta valtaosan kulutuspäätöksistä. TV-sarjat puolestaan elävät lopulta mainostuloista. Milloin on viimeksi nähty tv:ssä uusi sarja, jossa poliisit jahtaavat konnia ilman sen suurempaa ihmissuhdedraamaa? Ei pariinkymmeneen vuoteen. Naiset eivät halua nähdä kun rosvoja jahdataan vaan he haluavat nähdä sekavan ihmissuhdespektaakkelin, jossa emansipoituneet naiset vaihtavat miehiä hiukan useammin kuin vaatteitaan, ja tähän huutoon on vastattu.

Hollywoodissa ja popmusiikissa parhaiten palkatut tähdet ovat nykyään naisia. Eikä kukaan ole koskaan muistaakseni vaatinut niille miehille samaa palkkaa kuin niille naisille. Vähän väliä joku kampanjoi jollain "kaksi naista yhden hinnalla" -variantilla varsinkin maailmalla. Jos joku perustaa jonkun "vain naisille" -kerhon tai seuran tai kuntosalin tai minkä hyvänsä, se on täysin normaalia. Jos joku perustaa "vain miehille" -kerhon, kyseessä on suuri syrjintä ja niitä olemassaoleviakin jatkuvasti syytetään sovinistisikojen hyvävelikerhoiksi. Tiedotusvälineiden toimittajakunta on naisvaltainen ja uutisoi kaikki ankatkin, jotka tukevat virallista "naiset ovat syrjittyjä ja alistettuja hakkaajamiesten uhreja" -soopaa. Listaa voi jatkaa loputtomiin.

Haluammeko tasa-arvoa vai naisten ylivaltaa? Nyt tällä hetkellä läntistä maailmaa ollaan ajamassa tasa-arvosta kovin kauaksi, mutta kukaan ei ole huomaavinaan. Tällaisen kirjoituksen kirjoittajakin leimataan vain naisia alistavaksi sovinistisiaksi ja kirjoitus lähtökohtaisesti vääräksi, mistä voidaan päätellä, että asiasta ei saa edes keskustella muuten kuin virallisia liturgioita ja uskonkappaleita toistaen.