Suomi oli vuonna 2002 innokkaana ratifioimassa vuonna 1997 solmittua ns. Kioton pöytäkirjaa, joka kansanomaisemmin tunnetaan Kioton sopimuksena. Sopimuksessa valtiot sitoutuvat rajoittamaan kasvihuonekaasupäästönsä vuotta 1990 edeltävälle tasolle. Ikävä kyllä maailman suurin tupruttelija, USA, päätti pysyä sopimuksen ulkopuolella, minkä takia kasvihuonepäästöt eivät tule suuremmin vähenemään.

Kioton sopimuksen, joka muuten on Suomen talouden kannalta erittäin vahingollinen, toimeenpanemiseksi kehitettiin Brysselin katakombeissa päästökauppajärjestelmä, jonka tarkoituksena on kohdistaa kasvihuonepäästöjen vähentäminen sinne, missä niitä voidaan tehokkaimmin tehdä. Vaikka päästökauppa ensi kuulemalta kuulostaa hölmöltä, se on kuitenkin yksinkertaisuudessaan jotakuinkin toimiva idea. Ajatuksena on yksinkertaisesti se, että oikeudet kasvihuonepäästöihin jaetaan yrityksille historiallisten päästöjen mukaisesti. Jos yritys vähentää päästöjään, se voi myydä yli jääneet päästöoikeutensa vapailla markkinoilla. Tällöin teollisuuslaitoksen, jossa kasvihuonepäästöjen vähentäminen on erittäin vaikeaa ja kallista, kannattaa säästöjen sijasta ostaa päästöoikeuksia markkinahintaan. Toisaalta taas teollisuus, jonka päästöjä voidaan tehokkaasti vähentää esimerkiksi laitteistoja ajanmukaistamalla, voi rahoittaa uudistuksensa myymällä näin säästyvät päästöoikeutensa.

Periaatteessa järjestelmä on yksinkertainen, mutta käytännössä päästökauppa rankaisee erityisesti Suomen kaltaisia maita, joissa on runsaasti modernia energiavaltaista teollisuutta, jonka päästöt ovat jo ennen vuotta 1990 olleet kohtuullisia. Tällöin ainoa tapa kasvattaa tuotantoa on ostaa sekä kallista ympäristöteknologiaa että uusia päästöoikeuksia, jolloin investoinnit helposti jäävät tekemättä. Päästökaupan maantieteellinen rajoittuneisuus johtaa tietenkin myös siihen, että tuotantoa siirtyy maihin, jotka eivät ole mukana Kioton sopimuksessa. Tämä tarkoittaa vääjäämättä sitä, että kokonaispäästöt kasvavat ja hyvää tarkoittavat hölmöt maksavat.

Onneksi Suomessa yksinkertainen ja toimiva saadaan käden käänteessä muutettua käsittämättömän vaikeaksi, toimimattomaksi ja yleensä vielä lätkäistään vero päälle. Ja totta tosiaan, tähän riittää helposti se, että pari kepu- ja demariministeriä laittavat aivoriihensä hyrräämään.

Tällä kertaa hallituksessa on herätty huomaamaan, että Kioton sopimus ei ehkä olekaan kaikilta osiltaan hyvä idea ja päästökauppakaan ei ehkä toimi halutulla tavoilla ja lisäksi, herranen aika, jokuhan voi vaikka hyötyä siitä. Hurraa!!! Ikävä kyllä hallitus on vähintäänkin puolitoista vaalikautta myöhässä tämän havainnon kanssa. Kioton sopimuksessa ollaan ja EU:n päästökauppadirektiivikin on jotakuinkin kiveen hakattu.

Mutta yhteen asiaan hallitus sentään voi vielä puuttua. Isoilla energiayhtiöillä on maassamme suuri määrä sähköntuotantoa, josta ei aiheudu ollenkaan kasvihuonepäästöjä. Tällaista tuotantoa on esimerkiksi ydinvoima ja vesivoima. Kun kaikki eri tuotantotavoilla tuotettu energia myydään yhteispohjoismaisilla energiamarkkinoilla, saavat nämä sähköyhtiöt myymästään saastuttamattomasta sähköstä muhkeat voitot verrattuna vaikkapa kivihiilivoimaloissa tuotettuun sähköön, johon luonnollisesti tarvitaan myös päästöoikeuksia, koska kivihiilen polttaminen tuottaa älyttömästi kasvihuonekaasuja. Koska ydinvoimaa ja vesivoimaa ei puusilmäisten poliitikkojen takia ole pohjoismaissa riittävästi kasvavan energian tarpeen tyydyttämiseen, asettuu pörssisähkön hinta aivan markkinatalouden lakien mukaisesti kivihiilestä tuotetun kalliimman sähkön hintatasolle. Näin atomimiilut ja valjastetut kosket tuottavat omistajilleen hyvän katteen tehdylle investoinnille.

Mutta tällainen peli ei tietenkään Suomessa vetele. Saastuttamatonta energiaa tuottavien yritysten käärimiä voittoja on alettu kutsua ansiottomiksi eli ns. "windfall-voitoiksi" ja samalla on ruvettu vaatimaan näitä voittoja verolle. Vielä viime vuonna silloinen valtiovarainministeri Kalliomäki ei suostunut windfall-verotusta ajamaan, mutta nyt on uusi vuosi uusine kujeineen ja nykyinen valtiovaranministeri Heinäluoma on löytänyt yhteisen sävelen kollegansa kauppa- ja teollisuusministeri Pekkarisen kanssa. Näyttää vahvasti siltä, että saastuttamattomalle energiantuotannolle lanseerataan uusi vero lähiaikoina.

Mutta hetkinen, mitä ihmeen järkeä tässä on? Eikö päästökaupan idea juurikin ole siinä, että saastuttavaa teollisuutta, olipa se sitten mitä tahansa, pyritään mahdollisimman tehokkaasti ohjaamaan saastuttamattomaan suuntaan? Eikö toivottu tulos olekaan se, että kasvihuonepäästöjä tuottava ja kallis fossiilisia polttoaineita käyttävä energiantuotanto vähentyisi ja saastuttamaton energiantuotanto lisääntyisi? Jos sähkön hinta nousee sen takia, että kivihiilisähkön tuotanto on päästökauppajärjestelmän johdosta kallista, niin sen luulisi kannustavan investointeja saastuttamattomaan energiantuotantoon; tietenkin sillä edellytyksellä, että valtio ei ryhdy sakkoverottamaan kyseisistä investoinneista saatavaa tuottoa. Ehdotetulla windfall-verotuksella siis lähinnä tuettaisiin kasvihuonekaasuja tupruttelevaa kivihiilienergiaa. Kukapa olisi uskonut, että Kioton sopimus johtaa tällaiseenkin älyttömyyteen.

On ymmärrettävää, että massiivinen energiantuotanto on Suomessa ja naapurimaissamme harvojen yhtiöiden käsissä. Jos nämä yhtiöt tarkoituksella säätävät tuotantokapasiteettiaan niin, että pörssisähkön hinta asettuu keskimääräisiin tuotantokustannuksiin nähden suhteettoman korkealle tasolle, niin siihen valtion toki on puututtava. Windfall-verotus on kuitenkin tähän täysin väärä keino. Pikemminkin tulisi tukea ydinvoimaan ja muuhun saastuttamattomaan perusvoimaan investoimista. Näistä investoinneista on luvassa muhkeat tuotot viimeistään siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimeinkin onnistuvat sulkemaan atomivoimalansa ja alkavat ilmeisesti tuottaa sähkönsä päreitä polttamalla. Mikään ei estä sitä, etteikö Suomen valtiokin voisi ottaa osansa näistä voitoista sekä veroina että omistamiensa yhtiöiden tuottoina.

Loppujen lopuksi taitaa kuitenkin käydä niin, että energian hinta laskee vasta siinä vaiheessa, kun joku keksii, miten kateudesta voi tuottaa sähköä.