Tällä viikolla Kauppalehti uutisoi, että 50,1% suomalaisten pörssiyritysten osakkeista on ulkomaisissa käsissä. Tämä asia jakaa aina mielipiteitä. Joidenkin mielestä ulkomaiset omistajat ovat kasvottomia suomalaisen duunarin vihollisia, jotka ilkeämielisyydessään kehtaavat vaatia yhtä hyvää tuottavuutta kuin muuallakin maailmassa. Toisten mielestä ne ovat pelastuksen enkeli, jotka auttavat pääomaköyhää maata selviämään ja ilman heitä joutuisimme kadotukseen ja konkurssiin. Totuus on yllättäen välimaastossa.

Ulkomaisen pääoman merkitystä Suomelle ei pidä vähätellä. Suomen perinteinen raskas teollisuus on täysin tuontitavaraa. Ei Hans Gutzeit suomalainen ollut, mutta hänen jäljiltään on jäljellä yksi maailman suurimmista metsäteollisuusyrityksistä. Nykypäivänä pienen yrityksen tie on usein ohdakkeinen, koska yritysten verkostoitumisessa pienen yrityksen tuotteen pitää olla todella poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi pienen yhtiön markkinointiponnistuksilla. Osana isompaa pääsee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, jossa markkinointikanava on valmiina. Tämä saattaa pitää tuon yrityksen Suomessa jatkossakin kun se ei ajaudu vaikeuksiin markkinoiden puutteen takia.

Ulkomainen omistaja ei ole sen kiilusilmäisempi suomalaisen duunarin vihollinen kuin suomalainenkaan omistaja. Molemmat ovat sijoittajia ja haluavat sijoitukselleen tuottoa. Sekä suomalaisissa että ulkomaisissa sijoittajissa on kvartaalikapitalismia pönkittäviä yksilöitä, rahastoja ja eläkekassoja, mutta myös pitkäjänteistä sijoitustoimintaa harrastavia. Toisaalta suomalainenkaan omistaja ei katso vätystelyä Suomessa, jos puolalaiset tekevät saman homman yhtä hyvin puoleen hintaan. Tässä mielessä omistajan kansallisuudella ei ole mitään eroa. Isoin ero duunarin kannalta syntyy siitä, ovatko sijoittajat pitkän tähtäimen sijoittajia ja pitkän aikavälin tuottoja hakevia vai tuuliviirin lailla erinäköisiin alle 30-vuotiaiden juniorien hatusta vetämiin analyyseihin uskovia hermoilijoita. Tästä asiasta Kalle Isokallio kirjoitti Iltalehdessä 24.7. niin hyvin, etten puutu asiaan enempää.

Ulkomaisella omistuksella on myös varjopuolensa, mutta se ei ole ulkomaisten väärä asenne ja piittaamattomuus, vaan se on oma hölmöytemme. Suomen suurin synti on se, että täältä myydään firmat ruotsalaisille. Oikeastaan mikä hyvänsä lähialue on pahasta, mutta käytännössä valtaosa myytävistä firmoista tuntuu päätyvän ruotsalaisomistukseen. Tämä on paha monestakin syystä.

Ensimmäinen syy on puhtaan taloudellinen. Kun amerikkalainen yritys ostaa Suomesta firman, se tekee sen joko saadakseen jonkun hyvän tuotteen täydentämään tuoteperhettään tai sitten se haluaa ostaa täältä firman, jotta saa valmiit asiakassuhteet ja sillanpääaseman tälle maailmankolkalle. Näissä tapauksissa todennäköisesti vähän kevennetään hallintoa ja it-osastoa karsimalla päällekkäisyyksiä, mutta koska ajatus oli ostaa hyvä firma ja hyvä tuote, yritys pysyy täällä työllistämässä suomalaisia. Ruotsalaisten motiivi taas on usein vallan toinen. Kuten Suomessakin, Ruotsissa yritykset katsovat Itämeren alueen kotimarkkinakseen, ja kun ne ostavat Suomesta firmoja, ne eivät halua tuotteita ja asiakkaita vaan ne haluavat usein ostaa pois kilpailijan ja ajaa sen alas. Asiakkuudet voi aivan hyvin hoitaa Ruotsista myös Suomeen, koska Suomessa yritykset eivät vaadi palvelua suomeksi vaan englanti käy kaikille. Tuotteet voi siirtää tehtäväksi Ruotsissa tai missä ne nyt sitten tehdäänkin, ja tällaiset yritykset ovat näennäisen "tasaveroisen" fuusion jälkeen viiden vuoden kuluttua tilanteessa, jossa Suomessa on pieni myyntikonttori tai ei sitäkään.

Toinen syy on kulttuurillinen, joka osaltaan johtaa ensimmäiseen. Maailmassa on harvoja paikkoja, joiden bisneskulttuurit ovat kahden naapurin välillä niin erilaiset kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Asiat tehdään täysin eri tavalla kaikilla tasoilla. Suomalaisten suoruus ja ruotsalaisten politikointi eivät kohtaa millään tasolla. Suomalaiset kuvittelevat asian olevan sovittu kun nimi on paperissa ja on lyöty kättä päälle, mutta ruotsalaisille sopimukset ovat vain suuntaviivoja ja niistä noudatetaan vain heitä miellyttävää osaa ja lopuista ei välitetä tuon taivaallista. Kun suomalaiset kuvittelevat asioiden etenevän sovitusti, yhteishankkeet kriisiytyvät kun suomalaiset eivät ole jatkuvasti aktiivisesti valvomassa loputtomissa palavereissa etujaan mielestään sovituissa asioissa. Toisaalta suomalainen suorapuheisuus ja faktoihin vetoaminen eivät saa aikaiseksi Ruotsissa kuin kummastusta. Ei siellä ratkaista asioita avoimesti faktoilla vaan faktat pitää pukea erinäköisten pehmoaatteiden valepukuun ja sitten myydä näitä mukavan pehmeitä ja tunteikkaita palleroisia. Kun aluksi fuusion jälkeen yritetään innolla tehdä kaikkea yhdessä, projektit karahtavat kiville kun sisäinen kommunikointi ei kohtaa millään tasolla. Lopulta ruotsalainen omistaja kyllästyy ja irtisanoo suomalaiset.

Kolmas syy on asenteellinen. Ruotsissa ei nähdä Suomea sellaisena maana kuin se on vaan takapajuisena, pysähtyneenä paikkana, samalla kun fundamenteiltaan samanlaista Ruotsia pidetään maailman edistyksellisimpänä paratiisina. Suomalaista ketteryyttä ei arvosteta vaan kutsutaan ruotsalaista jähmeyttä ja vätystelyä ketteryydeksi. Esimerkkinä tästä vaikkapa ruotsalaisomisteinen Sonera. Suomi oli mobiilitekniikassa maailman edelläkävijämaita kunnes merkittävin toimija ja verorahoilla rakennettu infrastruktuuri myytiin pilkkahintaan ruotsalaisille. Sen jälkeen Suomeen ei ole investoitu oikeastaan mitään. Ei Ruotsissa nähdä sitä tarpeelliseksi. Suomi on periferia jossain tuolla eikä siellä nähdä, että tänne panostamalla olisi saavutettavissa mitään merkittäviä hyötyjä.

Ulkomaalaisomistuskeskustelussa on syytä muistaa sekin, että se on Suomessa pakon sanelemaa. Perintöverotuksella haitataan kotimaisten pääomakeskittymien syntyä, joten kun ideologisesti kotimaista pääomaa ei ole, sitä tulee väkisin maista, joissa pääomat saavat kasautua paljon meitä tehokkaammin. Oikein tai väärin, tässä maailmassa elämme. Opiksi on sen sijaan syytä ottaa siinä, että asiat voidaan tästä huolimatta tehdä oikein tai väärin.

 

Tohtorin erikoinen – Kulttuuriongelmat Käytännössä Päivän kolumnia siivittää tämän päivän Helsingin Sanomat. Siinä kerrotaan ruotsalaisen Teliasoneran kasvavan voimakkaasti nimen omaan Venäjällä ja Turkissa. Matkapuhelinbisnesten fuusion jälkeinen suomalainen vetäjä Harri Koponen sai firmasta potkut, koska halusi hakea kasvua Venäjältä ja Turkista. Koposen sanoma oli oikea, mutta kun oikea viesti ja ruotsalaisen konsernijohtajan "ei tehdä mitään" -asenne ja poliittinen pelaaminen ovat ristiriidassa, on oikean viestin väistyttävä.

Anders Igel voisi rehellisyyden nimissä pyytää Koposelta anteeksi ja lähettää Koposelle Kuwaitiin muutaman laatikollisen ruotsalaista vissyvettä.

Sipoon kunnan päättäjät ovat rakentaneet pääkaupungin kainaloon eräänlaista suomenruotsalaista maalaisidylliä jo vuosikymmeniä. Helsingin seudun laajenemispaineet on suosiolla sysätty muiden murheeksi ja pääkaupunkiseutu onkin kasvanut voimakkaasti länteen ja pohjoiseen. Siinä missä Espoosta ja Vantaasta on kummastakin muutamassa vuosikymmenessä kasvanut parinsadantuhannen asukkaan suurkaupunkeja, ainakin suomalaisessa mittakaavassa, on aivan Helsingin naapurissa sijaitseva maa-alueeltaan sekä Espoota että Vantaata suurempi Sipoo edelleen alle 20000 asukkaan maalaiskunta, johon ei uusia asukkaita kaivata.

Kuka tahansa, joka joskus on autoillut Helsingistä länteen Tammisaaren suuntaan ja itään Porvoon suuntaan havaitsee merkittävän eron vaikka otsaluullaan. Siinä missä lännessä Espoo ja Kirkkonummikin ovat nopeasti kasvavia kaupunkeja, joissa sekä teollisuus että asutus on sekä modernia että kehittyvää, loppuu kaupunki itään päin mennessä kuin seinään Sipoon rajalle. Sen jälkeen on vain metsää. Ainoa vähänkään merkittävä teollisuus on Ingmanin meijeri ja asutusta metsän siimeksessä ei paljain silmin juurikaan havaitse. Numerot puhuvat selvää kieltään. Helsingin asukastiheys on kolmisentuhatta asukasta neliökilometrillä, Espoossa ja Vantaalla yli seitsemänsataa, mutta Sipoossa vain viisikymmentä.

Miksi näin? Maalaisidyllin säilyttämistä on erinomaisen helppo perustella muodikkailla iskulauseilla, kuten luonnonsuojelulla tai vaikka perinnemaiseman säilyttämisellä, mutta se on tietenkin silkkaa populismia. Sipoon isolaatiopolitiikka juontaakin juurensa aivan toisaalle. Sipoo on Espoon ja Kirkkonummen tapaan vanhaa ruotsinkielistä Uuttamaata, mutta siinä missä Espoo ja Kirkkonummi ovat osa nykyistä Uudenmaan maakuntaa, jonka maakuntakeskus on Helsinki, kuuluu Sipoo huomattavasti ruotsinkielisempään Itä-Uudenmaan maakuntaan, jonka keskuspaikka on Porvoo. Vielä jokin aika sitten Sipoossa oli enemmistö asukkaista ruotsinkielisiä ja RKP:llä oli ehdoton enemmistö kunnanvaltuustossa. Suomenkielisiä uudisasukkaita ei kaivattu ja asuntokaavoitus ja kaupunkisuunnittelu valjastettiin täysin kielipolitiikan palvelukseen. Jopa Sipoon vaakunaeläin, hopeinen susi, irvistelee raivoisasti vasemmalle eli länteen eli Helsingin suuntaan.

Selväähän on, että mikäli kunnan väestömäärä alkaisi voimakkaasti kasvaa, olisi uusien asukkaiden kielijakauma lähellä koko maan keskiarvoa, eli pitkästi yli 90% suomenkielisiä ja vain kuutisen prosenttia ruotsinkielisiä. Tämä ei voisi olla vaikuttamatta dramaattisesti kunnan poliittiseen päätöksentekoon. Suurin valtuustoryhmä RKP saisi pian totutella asemaansa valtuuston neljänneksi tai viidenneksi suurimpana ryhmänä maan valtapuolueiden takana ja joutuisi isännän äänen sijasta käyttämään vaikutuskanavanaan muiden puolueiden kanssa tekemiään lehmänkauppoja valtakunnanpolitiikasta tutulla tavalla. Vähempikin on kunnallispoliittiselle eliitille "kauhuskenario", sana joka on ollut Sipoon päättäjien huulilla viime aikoina, kun heiltä on jotain käyty kysymässä.

Tämä uutisiinkin asti päässyt sipoolaisten kuntapomojen "kauhuskenario" on nimittäin se, että alkukesästä tuli julkisuuteen Helsingissä huolellisesti salassa valmisteltu suunnitelma, jonka mukaisesti Helsingin kaupunki lähetti pikavauhtia valtioneuvostolle hakemuksen Sipoon länsiosien ja Vantaalle kuuluvan mereen ulottuvan maakaistaleen liittämiseksi Helsinkiin. Samassa yhteydessä Helsinki ilmoitti aikovansa kaavoittaa kyseisille alueille pikavauhtia pientaloasutusta 50000 uudelle asukkaalle. Ensi kuulemalta anomus kuulostaa julkeuden huipulta, mutta eipä se sitä oikeastaan ole. Helsingin seutu on koko Suomen talouden veturi ja sillä pitää olla mahdollisuus kasvaa. Asukkaita Helsingin niemelle mahtuu rajallinen määrä ja tuo raja on jo käytännössä saavutettu. Tästä seurauksena on asuntojen järjettömät hinnat, mikä puolestaan vaikuttaa negatiivisesti työvoiman saatavuuteen ja väestön ostovoimaan. Pitkällä aikavälillä tästä on seurauksena kasvun hidastuminen ja taloudellinen taantuma. Globalisoituvassa maailmassa Suomi saa osakseen talouskriisejä aivan riittävästi ilman, että niitä pitää itse tieten tahtoen kehitellä. Sipoon päättäjät ovat lähihistoriassa tähneet täysin selväksi, että he eivät aio antaa Helsingin seudun kasvupaineiden häiritä itseään ja että RKP:n rälssialueen maalaisidyllistä tullaan pitämään kiinni kynsin ja hampain. Helsingin rajansiirtohakemukseen vastavedoksi tupakkiaskin kanteen raapustettu suunnitelma Sipoon väkiluvun kaksinkertaistamisesta lähivuosikymmeninä on epäuskottavuudessaan lähinnä surkuhupaisa.

Miksi liitoshanketta sitten vastustetaan niin verisesti? Jäljelle jäävä Sipoohan olisi paljon uskottavampi suomenruotsalainen maalaisidylli, kun sitä ei enää tarvitse puolustaa aivan Vuosaaren suursataman naapurista asti. Lisäksi kunnan kielisuhteet säilyvät nykyisen kaltaisena huomattavasti pidempään, kuin mitä voisi olettaa tapahtuvan, jos Sipoo oikeasti saisi Itäsalmeen uuden kymmenientuhansien asukkaiden pientalotaajaman. Helsinkiin liitettävällä alueella ei oikeastaan ole metsän lisäksi paljon mitään. Sillä, että Sipoossa oleva Ingmanin meijeri nipin napin jää liitoksessa Helsingin puolelle, ei ole suurempaa merkitystä, koska yritysverotuksessa on kuitenkin kuntien välillä tasausjärjestelmä. Ne muutamat, jotka asuvat liitosalueella, huomaavat tapahtuneen lähinnä siitä, että heidän kunnallisveronsa laskee noin prosenttiyksiköllä ja heidän Hufvudstadsbladetinsa tilaukseen pitää muuttaa Sibbon tilalle Helsingfors. Alueliitoksen tuomasta lisäasutuksesta on turha olla huolissaan, koska Sipoollahan on samanlaiset suunnitelmat asuntorakentamisen lisäämisestä, vaikka ne toki ovatkin vain bluffia.

Kansan syvät rivit vastustavat alueliitosta normaaliin tapaan tunneperäisellä sopotuksella. Helsingin alueliitossuunnitelmaa nimitetään rosvoukseksi, vaikka Helsinkihän ei tietenkään liitoksesta päätä, vaan asia kuuluu maan hallituksen päätäntävaltaan. Lehdissä julkaistaan mielipidekyselyjä, joiden mukaan kaksi kolmesta kansalaisesta vastustaa Helsingin maarosvousta, vaikka muuttamalla kysymyksen vielä hiukan johdattelevammaksi olisi helposti saatu vieläkin tylymmät prosentit. Pinnallisella ja tosiasioita väheksyvällä kirjoittelulla saadaan koko asia näyttämään periaatteelliselta ristiriidalta, jossa iso ja vahva Helsinki syö pienen ja heikon Sipoon parhaat palat ja jättää jämät näivettymään eräänlaiseksi takametsäreserviksi, joka voidaan tulevaisuudessa rosvota, jos tarvetta ilmaantuu.

Todellisuudessa Sipoon länsiosien liittäminen Helsingin kaupunkiin on hyvin perusteltu hanke, jolla on erittäin suuri vaikutus alueen kehittymiseen ja taloudelliseen potentiaaliin. Lisäksi juuri Itä-Uudenmaan kuntien olisi syytä olla hyvillään asiasta, koska hanke väistämättä kääntää Helsingin alueen taloudellista painopistettä itään, jolloin talouskasvua ja vaurautta on luvassa myös niille. Vaikka Sipoon torjuntataistelu alueliitosta vastaan onkin täysin päätön, niin onneksi se sentään on tuhoon tuomittu. Harvemmin nimittäin on tohtorin silmiin sattunut yksittäistä päätöstä, jonka puolesta sekä päähallituspuolueet että suurin oppositiopuolue olisi niin varauksettomasti liputtanut.

Demarien politrukki Tuula Haatainen on taas vaihteeksi nostanut esille naiskiintiöt pörssiyritysten hallituksiin. Aiheen esilletulo on selvä merkki siitä, että vaalit ovat lähestymässä, ja että naispoliitikot käyvät taas veristä taistelua feministien ja muiden hiukan vinksahtaneiden äänistä. Kun asiaa ja lahjoja on lusikalla annettu, siitä on paha kauhalla ammentaa ja tuloksena on sitten samojen tylsämielisten uskonkappaleiden toistaminen vuodesta toiseen.

Naiskiintiöt ovat asia, jota jokaisen ajattelevan ihmisen on syytä vastustaa. Mutta ei niillä perusteilla, joita me Etelärannasta saamme kuulla. Suuryritysten hallituksissa istumalla saa rahaa kohtuullisen mukavasti. Jos hallitus kokoontuu kuusi kertaa vuodessa ja siitä maksetaan vaivanpalkkaa 50 tonnia vuosittain per nenä, ymmärrän, että viiden eri yhtiön hallituksessa istuvat Etelärannan herrat puolustavat nykyjärjestelmää kiivaasti. Heidän sanomansa on se, että valinnanvapauden pitää vallita sillä muuten joudutaan tekemään kompromisseja eikä voida valita parhaita henkilöitä tehtävään.

Naiskiintiöitä voi vastustaa monella argumentilla, mutta tuo on se ainut, joka ei ole kovinkaan uskottava. Hallitusten pitäisi olla yrityksissä valtaa käyttävä taho, joka kertoo toimivalle johdolle, mihin suuntaan ja miten firmaa pitää kehittää. Jokainen viime vuosien uutisia seurannut tietää kuitenkin, että hallituksissa istuu lähinnä toistaitoisia tylsimyksiä, jotka siunaavat jokaisen toimivan johdon esittelemän hölmön tai perin hölmön idean päätään nyökytellen ja lisäksi myöntää johdolle bonuksia johdon oman esityksen mukaan. Toimiva johto on ollut jo pitkään häntä, joka heiluttaa koiraa. Hallitukset eivät tee mitään, vaan ainoastaan nyökyttelevät ja vahvistavat taas uusia, parannettuja optio-ohjelmia tai korjaavat entisiä jos ne eivät palkitsekaan täydellisestä tietotaidon ja näkemyksen puutteesta miljoonalla vuosittain. Lelukaupasta saa femmalla nuken, joka nyökyttää päätään aina kun ympäristöstä kuuluu jotain ääniä. Nämä toteuttavat hallituksen kokouksessa omistajien tahtoa täsmälleen yhtä hyvin kuin nykyiset 50 tonnilla vuodessa paikoille ostetut liike-elämän edustajat, mutta huomattavasti kustannustehokkaammin.

Naiskiintiöiden ongelma ei ole se, että se syrjäyttäisi nykyisiä huippukykyjä vaan se, että se toimisi huonona esimerkkinä. Tähän mennessä hallituspaikkoja on saanut ostamalla tarpeeksi firman osakkeita. Jos meille syntyy tapa, että omistajat eivät saa nimittää haluamiaan ihmisiä hallituksiin vaan heidän pitää valita nämä ihmiset joidenkin vähemmistöjen joukosta, Suomen kaikki vähemmistöt hyökkäävät tämän kultakaivoksen kimppuun. Kun pää on avattu ja naisia, tuota enemmistön muodostavaa maailman suurinta vähemmistöä, aletaan suosia kaikissa valinnoissa, seuraukset ovat ikäviä. Nimittäin aivan tuota pikaa tarvitaan myös vegaanien, maahanmuuttajien, vasenkätisten, sinisilmäisten, ruskeakielisten, stalinistien, transvestiittien ja Maalaisliiton puolueohjelmaan uskovien edustajille omat kiintiöpaikkansa. Lopputuloksena yritysten omistajat eivät saa enää itse ryssiä omia bisneksiään vaan niiden pitää alkaa miellyttää erinäköisiä vähemmistökerhoja ja muita marginaaliliikkeitä voidakseen johtaa firmaansa. Tässä ei ole ajatuksena päätä eikä häntää, mutta vaalien alla poliittisten lauselmien taso ei ole ennenkään ollut kovin korkea.

Ehdotan, että tämän julkisuuskaivon kuivuttua Tuula Haatainen tarttuu uudelleen tasa-arvon torveen ja kiinnittää huomion yrityselämässä rehottaviin sukupuolten välisiin palkkaeroihin ja ryhtyy vaatimaan kaikille vähintään keskiarvopalkkaa.

Hesari haastatteli viikolla Oskari Nokso-Koivistoa Iloiset Veronmaksajat ry:stä. Koska ajatuskin kuulosti pähkähullulta, tohtori päätti ottaa asiasta selvää. Yhdistykseen ja sen ajatuksiin tutustuminen aiheutti siinä määrin voimakasta henkistä ahdistusta, että muutamia asioita on hiukan syytä tarkentaa ja selventää.

Iloiset Veronmaksajat kertoo kotisivuillaan muunmuassa näin: "Veronalennuskuoron kilpalaulannan vastapainoksi pitäisi saada jokin taho muistuttamaan siitä, että verot ovat ystävämme! Veroja on mukava maksaa, koska niillä saamme laadukkaat ja tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut ja vakaan, turvallisen yhteiskunnan, jossa voimme elää hyvällä mielellä ihmisiksi toistemme kanssa." Toisekseen, järjestön puuhamiehet kertovat olevansa "yhteiskunnasta kiinnostuneita, ennen kaikkea opiskelijapolitiikassa toimineita nuoria".

Tämä "verot ovat oikeudenmukaisia, koska verot ovat oikeudenmukaisia" -ajatus ei suinkaan ole ennenkuulumaton. Esimerkiksi sosialismin ylipappi Erkki Tuomioja toistaa tätä uskonkappaletta aina kun joku viitsii kuunnella ja toisinaan muulloinkin. Tylsämielisyydessään tämä doktriini on kuitenkin vailla vertaa. Jokainen meistä hyväksyy sen, että veroja kerätään, jotta niillä saadaan rahoitettua yhteiskunnallisesti tärkeitä palveluja. Sen sijaan verojen kerääminen verojen keräämisen vuoksi kuulostaa lähinnä mielipuoliselta. Tohtori on valmis keskustelemaan koska hyvänsä näistä tarpeellisista palveluista ja tavasta rahoittaa ne, mutta veroilla on vain välinearvo. Tämä kansalaisjärjestö kuitenkin näyttää nostaneen verot isännän asemaan ja niillä tuotettavat palvelut ovat vain jotain sivutuotteita. Kenen etua tämä ajaa?

Järjestö pohtii sivuillaan myös, että verot ovat oikeudenmukaisia, koska ne käytetään niin nerokkaasti oivallisiin palveluihin. Jotta järjestö ei tekisi itsestään suurempaa pelleä kuin miltä se väkisinkin vaikuttaa, tohtori ehdottaa, että järjestö perehtyy joskus hiukan siihen, mihin veroraha menee. Suomen BKT on noin 160 miljardia euroa ja kokonaisveroaste vaatimattomat 45%. Verorahaa on siis käytössä joka vuosi 70 miljardia. Tietävätkö iloiset veronmaksajat, paljonko vuosittain käytetään terveydenhoitoon, perusturvaan ja koulutukseen? Ottakaapa selvää, saatatte yllättyä. Sen jälkeen teidän nimittäin pitää selittää enää se, mihin ihmeen oikeudenmukaisiin palveluihin käytämme loput noin 50 miljardia; eli pitkästi yli sata miljoonaa euroa joka ikinen päivä.

Yhteiskunnasta kiinnostuneita opiskelijapoliitikkoja vaivaa lisäksi historian tuntemattomuus, mikä panee miettimään, että Nokso-Koiviston kannattaisi lukea kesämökillään jotain muuta kuin filosofiaa. Järjestö ehdottaa, että pääomatuloille lätkäistään samanlainen progressio kuin ansiotuloille, jotta pienituloiset voidaan vapauttaa tuloveroista. Kuulostaapa kauniilta ja mukavalta, vaikka kukapa moisesta iloisesta asiasta haluaisi vapautua. Jos järjestö olisi vaivautunut perehtymään 15 vuoden takaiseen historiaan, he saattaisivat tietää, että Suomessa pääomatuloveroprosentti oli progressiivinen 80-luvun lopulle saakka. Sen jälkeen huomattiin, että koska pääomat siirtyvät maasta toiseen nopeasti ja muualla vero ei ole progressiivinen, käytännön syistä tasaprosenttiin on mentävä meilläkin. Eikä tässä kaikki. Kun muutos tehtiin, olivat poliitikot hämmentyneitä, sillä vaikka korkein veroprosentti tässä yhteydessä puolittui, markkamääräinen verokertymä kasvoi merkittävästi. Rakastavatko iloiset veronmaksajat siis korkeita veroprosentteja vai korkeita verotuottoja? Tohtori ei viitsi edes yrittää arvata.

Nokso-Koivisto kirjoittaa kolumnissaan: "Kysymykseksi nousee, edustaako eduskunta meitä hyvin? Haluammeko oikeasti veroja alas vai jotain muuta? Haluammeko hoitotakuun ja paljon leikkauksia sairaaloissa – vai leikkauksia julkisiin menoihin?", ja tekee saman virheen kuin koko SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden eduskuntaryhmä. Päätetään ylhäältä annetusti, että jos verokertymää pikkuisen nipistetään, se otetaan ensimmäisenä pois terveydenhoidon palvelutuotannosta. Ikinä ei ole käynyt mielessäkään, että voisimme nipistää aluepolitiikasta, Nokialle maksettavista yritystukiaisista tai jonninjoutavasta byrokratiasta ja puuhastelusta esimerkiksi lopettamalla Stakes. Mutta propaganda ei tietysti kuulosta yhtä vakuuttavalta, jos järjestö joutuisi puolustelemaan poliittisin perustein tehtyjä virkanimityksiä tarpeettomien virastojen tarpeettomiin tehtäviin. Kun verorahoista menee köyhille alle kymmenesosa, on älyllisesti epärehellistä väittää, että kaikki veroihin kohdistuneet leikkaukset ja vastaavat säästöt osuisivat juuri tähän kymmenykseen. Jos poliittisesti valveutunut broilerinuoriso ei ymmärrä edes tätä, näiden lumiukkojen lailla pihalla olevien, itsensä intelligentsiaksi ylentäneiden päätyminen lopulta vallankahvaan kirvoittaa ajatuksena lähinnä klassikon: "Houston, we have a problem".

Rehellisyyden nimissä Iloiset veronmaksajat olisivat voineet kotisivuillaan ilmoittaa järjestön koostuvan lähinnä opiskelijoista, jotka eivät ole iloisesti maksaneet elämässään senttiäkään veroja.