Tällä viikolla Kauppalehti uutisoi, että 50,1% suomalaisten pörssiyritysten osakkeista on ulkomaisissa käsissä. Tämä asia jakaa aina mielipiteitä. Joidenkin mielestä ulkomaiset omistajat ovat kasvottomia suomalaisen duunarin vihollisia, jotka ilkeämielisyydessään kehtaavat vaatia yhtä hyvää tuottavuutta kuin muuallakin maailmassa. Toisten mielestä ne ovat pelastuksen enkeli, jotka auttavat pääomaköyhää maata selviämään ja ilman heitä joutuisimme kadotukseen ja konkurssiin. Totuus on yllättäen välimaastossa.

Ulkomaisen pääoman merkitystä Suomelle ei pidä vähätellä. Suomen perinteinen raskas teollisuus on täysin tuontitavaraa. Ei Hans Gutzeit suomalainen ollut, mutta hänen jäljiltään on jäljellä yksi maailman suurimmista metsäteollisuusyrityksistä. Nykypäivänä pienen yrityksen tie on usein ohdakkeinen, koska yritysten verkostoitumisessa pienen yrityksen tuotteen pitää olla todella poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi pienen yhtiön markkinointiponnistuksilla. Osana isompaa pääsee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, jossa markkinointikanava on valmiina. Tämä saattaa pitää tuon yrityksen Suomessa jatkossakin kun se ei ajaudu vaikeuksiin markkinoiden puutteen takia.

Ulkomainen omistaja ei ole sen kiilusilmäisempi suomalaisen duunarin vihollinen kuin suomalainenkaan omistaja. Molemmat ovat sijoittajia ja haluavat sijoitukselleen tuottoa. Sekä suomalaisissa että ulkomaisissa sijoittajissa on kvartaalikapitalismia pönkittäviä yksilöitä, rahastoja ja eläkekassoja, mutta myös pitkäjänteistä sijoitustoimintaa harrastavia. Toisaalta suomalainenkaan omistaja ei katso vätystelyä Suomessa, jos puolalaiset tekevät saman homman yhtä hyvin puoleen hintaan. Tässä mielessä omistajan kansallisuudella ei ole mitään eroa. Isoin ero duunarin kannalta syntyy siitä, ovatko sijoittajat pitkän tähtäimen sijoittajia ja pitkän aikavälin tuottoja hakevia vai tuuliviirin lailla erinäköisiin alle 30-vuotiaiden juniorien hatusta vetämiin analyyseihin uskovia hermoilijoita. Tästä asiasta Kalle Isokallio kirjoitti Iltalehdessä 24.7. niin hyvin, etten puutu asiaan enempää.

Ulkomaisella omistuksella on myös varjopuolensa, mutta se ei ole ulkomaisten väärä asenne ja piittaamattomuus, vaan se on oma hölmöytemme. Suomen suurin synti on se, että täältä myydään firmat ruotsalaisille. Oikeastaan mikä hyvänsä lähialue on pahasta, mutta käytännössä valtaosa myytävistä firmoista tuntuu päätyvän ruotsalaisomistukseen. Tämä on paha monestakin syystä.

Ensimmäinen syy on puhtaan taloudellinen. Kun amerikkalainen yritys ostaa Suomesta firman, se tekee sen joko saadakseen jonkun hyvän tuotteen täydentämään tuoteperhettään tai sitten se haluaa ostaa täältä firman, jotta saa valmiit asiakassuhteet ja sillanpääaseman tälle maailmankolkalle. Näissä tapauksissa todennäköisesti vähän kevennetään hallintoa ja it-osastoa karsimalla päällekkäisyyksiä, mutta koska ajatus oli ostaa hyvä firma ja hyvä tuote, yritys pysyy täällä työllistämässä suomalaisia. Ruotsalaisten motiivi taas on usein vallan toinen. Kuten Suomessakin, Ruotsissa yritykset katsovat Itämeren alueen kotimarkkinakseen, ja kun ne ostavat Suomesta firmoja, ne eivät halua tuotteita ja asiakkaita vaan ne haluavat usein ostaa pois kilpailijan ja ajaa sen alas. Asiakkuudet voi aivan hyvin hoitaa Ruotsista myös Suomeen, koska Suomessa yritykset eivät vaadi palvelua suomeksi vaan englanti käy kaikille. Tuotteet voi siirtää tehtäväksi Ruotsissa tai missä ne nyt sitten tehdäänkin, ja tällaiset yritykset ovat näennäisen "tasaveroisen" fuusion jälkeen viiden vuoden kuluttua tilanteessa, jossa Suomessa on pieni myyntikonttori tai ei sitäkään.

Toinen syy on kulttuurillinen, joka osaltaan johtaa ensimmäiseen. Maailmassa on harvoja paikkoja, joiden bisneskulttuurit ovat kahden naapurin välillä niin erilaiset kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Asiat tehdään täysin eri tavalla kaikilla tasoilla. Suomalaisten suoruus ja ruotsalaisten politikointi eivät kohtaa millään tasolla. Suomalaiset kuvittelevat asian olevan sovittu kun nimi on paperissa ja on lyöty kättä päälle, mutta ruotsalaisille sopimukset ovat vain suuntaviivoja ja niistä noudatetaan vain heitä miellyttävää osaa ja lopuista ei välitetä tuon taivaallista. Kun suomalaiset kuvittelevat asioiden etenevän sovitusti, yhteishankkeet kriisiytyvät kun suomalaiset eivät ole jatkuvasti aktiivisesti valvomassa loputtomissa palavereissa etujaan mielestään sovituissa asioissa. Toisaalta suomalainen suorapuheisuus ja faktoihin vetoaminen eivät saa aikaiseksi Ruotsissa kuin kummastusta. Ei siellä ratkaista asioita avoimesti faktoilla vaan faktat pitää pukea erinäköisten pehmoaatteiden valepukuun ja sitten myydä näitä mukavan pehmeitä ja tunteikkaita palleroisia. Kun aluksi fuusion jälkeen yritetään innolla tehdä kaikkea yhdessä, projektit karahtavat kiville kun sisäinen kommunikointi ei kohtaa millään tasolla. Lopulta ruotsalainen omistaja kyllästyy ja irtisanoo suomalaiset.

Kolmas syy on asenteellinen. Ruotsissa ei nähdä Suomea sellaisena maana kuin se on vaan takapajuisena, pysähtyneenä paikkana, samalla kun fundamenteiltaan samanlaista Ruotsia pidetään maailman edistyksellisimpänä paratiisina. Suomalaista ketteryyttä ei arvosteta vaan kutsutaan ruotsalaista jähmeyttä ja vätystelyä ketteryydeksi. Esimerkkinä tästä vaikkapa ruotsalaisomisteinen Sonera. Suomi oli mobiilitekniikassa maailman edelläkävijämaita kunnes merkittävin toimija ja verorahoilla rakennettu infrastruktuuri myytiin pilkkahintaan ruotsalaisille. Sen jälkeen Suomeen ei ole investoitu oikeastaan mitään. Ei Ruotsissa nähdä sitä tarpeelliseksi. Suomi on periferia jossain tuolla eikä siellä nähdä, että tänne panostamalla olisi saavutettavissa mitään merkittäviä hyötyjä.

Ulkomaalaisomistuskeskustelussa on syytä muistaa sekin, että se on Suomessa pakon sanelemaa. Perintöverotuksella haitataan kotimaisten pääomakeskittymien syntyä, joten kun ideologisesti kotimaista pääomaa ei ole, sitä tulee väkisin maista, joissa pääomat saavat kasautua paljon meitä tehokkaammin. Oikein tai väärin, tässä maailmassa elämme. Opiksi on sen sijaan syytä ottaa siinä, että asiat voidaan tästä huolimatta tehdä oikein tai väärin.

 

Tohtorin erikoinen – Kulttuuriongelmat Käytännössä Päivän kolumnia siivittää tämän päivän Helsingin Sanomat. Siinä kerrotaan ruotsalaisen Teliasoneran kasvavan voimakkaasti nimen omaan Venäjällä ja Turkissa. Matkapuhelinbisnesten fuusion jälkeinen suomalainen vetäjä Harri Koponen sai firmasta potkut, koska halusi hakea kasvua Venäjältä ja Turkista. Koposen sanoma oli oikea, mutta kun oikea viesti ja ruotsalaisen konsernijohtajan "ei tehdä mitään" -asenne ja poliittinen pelaaminen ovat ristiriidassa, on oikean viestin väistyttävä.

Anders Igel voisi rehellisyyden nimissä pyytää Koposelta anteeksi ja lähettää Koposelle Kuwaitiin muutaman laatikollisen ruotsalaista vissyvettä.