Tuoreen tutkimuksen mukaan työmarkkinatuen perusosasta niukan toimeentulonsa ammentavat suomalaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. He ovat siis köyhiä. Tietenkään työmarkkinatuen ei ole tarkoituskaan olla mikään runsas leipäpuu, mutta olisi toki oikeudenmukaista, ettei työttömänkään nykymaailmassa tarvitsisi perheineen elää kurjuudessa.

Olisi roima ja väärä yksinkertaistus väittää, että peruspäivärahalla elävien käytössä olevan rahan määrän vähäisyys johtuisi siitä, että peruspäiväraha on surkean pieni. Mikään kauhean iso se ei ole, mutta säästäväisesti eläen sillä yksinäinen ihminen tulee kyllä toimeen ja perheitä vartenhan on olemassa muita tukimuotoja. Tutkimus identifioi pääasialliseksi syyksi perustoimeentulotuen riittämättömyyteen sen, että peruspäiväraha on verotettavaa tuloa ja kunnat pidättävät näistäkin roposista kunnallisveroa kukin kunnallisveroprosenttinsa mukaan. Valtionkirkolle uskolliset saavat maksavat vielä prosentin pari kirkollisveroa, mutta koska sen maksaminen perustuu vapaaehtoisuuteen, niin eipä siitä sen enempää.

Peruspäivärahalla elävät pääsevät ilman omaa haluaan osalliseksi mielenkiintoisesta julkishallinnon rahansiirtelystä. Tuossahan tapahtuu siis niin, että valtio maksaa KELA:n kautta työttömälle työmarkkinatuen perusosaa. Työtön puolestaan maksaa tästä tulostaan ansiotuloveroa, joka muodostuu valtionverosta ja kunnallisverosta. Ansiotuloista maksettava valtionvero on progressiivinen ja pelkkä peruspäiväraha jää sen alarajan alle, joten työttömän maksettavaksi jää käytännössä pelkästään kunnallisvero, joka Suomen kunnissa vaihtelee tänä vuonna Kauniaisten kuudestatoista Karjaan huikeaan kehteenkymmeneenyhteen prosenttiin.

Valtio maksaa kunnille valtionosuuksia käytettäväksi erilaisten lakisääteisten tehtävien hoitoon. Viime vuosina näitä valtionosuuksia on pyritty leikkaamaan, jotta valtion menoja saataisiin hillittyä. Tämä on täysin järkevää. Täysin järjetöntä puolestaan on kuntatalouden vajeen paikkaaminen valtion varoista niin, että rahat vaivihkaa muulataan työttömien kautta, jotta ne eivät näkyisi valtion budjetissa kuntien tukemisena. Käytännössä noin viidennes valtion työttömille maksamasta työmarkkinatuesta kilahtaa lyhentämättömänä kuntien kassaan. Yksittäisellä työttömällä on ilo maksaa reilun kahdenkympin päivärahastaan kunnalle nelisen euroa, joka kuulostaa ehkä vähältä mutta on tuossa tuloluokassa katastrofaalista. Yhteensä näistä kymmenyksistä muodostuukin vuositasolla jo arviolta parisataamiljoonaa euroa. Aivan pikkurahasta ei siis ole kyse.

Taloudellisessa ahdingossaan peruspäivärahan varassa elävät kansalaiset kääntyvät kunnan sosiaalitoimen puoleen ja toimeentulotuen maksaja onkin sitten tuensaajan kotikunta. Näin täydennetään hölmö veroeuroruletti tavalla, jonka keksimiseen on tarvittu vähintäänkin sosiaali- ja terveysministeriön talous- ja suunnitteluosastoa vahvistettuna valtiovarainministeriön kansantalousosastolla.

Demareille ja kepulaisille tämä älyvapaa järjestelmä tietenkin sopii mainiosti. Köyhät ja nälkää näkevät työttömät ovat demareille hyvää vaalikarjaa ja sopivat aina paremman puutteessa myös vaaliteemaksi. Toisaalta vaivihkaa kunnille siirretyllä rahoilla rahoitetaan täysin turha kymmentuhatpäinen kepulien kunnallisbroilerihautomo, jonka rahoittaminen suoraan valtion budjetista olisi nykykepulaisille ehkä hieman liian noloa, vaikka eipä se kepulaisia ole ennenkään estänyt. Tämän hölmöilyn pyörittämiseen tarvitaan myös muutaman prikaatin verran virkamiehiä, joilla ei oikeastaan ole mitään järjellistä syytä olemassaoloonsa. Ainoa marginaalisen ikävä seikka tämän ikiliikkujan purkamisessa olisi se, että työttömäksi jäisi iso liuta virkamiehiä ja kepulaisia kuntatyöläisiä, joista suurin osa ei ikipäivänä kelpaisi mihinkään oikeisiin töihin.

Suomalaisyritykset ja yritykset muuallakin maailmassa tuntuvat nykyään olevan täynnä konsultteja. Niitä käytetään mitä erilaisimpiin tehtäviin firman johdosta yksinkertaisimpienkin asioiden suunnitteluun ja toteutukseen. On liikkeenjohdon konsulttia, rekrytointikonsulttia, IT-konsulttia ja herra ties mitä. Niin turhaa tehtävää ei taida olla olemassakaan, etteikö joku konsulttitalo olisi erikoistunut siihenkin.

Kaikkien konsulttien käyttö ei tietenkään ole pahasta. Jos on erityisosaamista vaativa tehtävä, jolla on selkeä alku ja loppu, tällaiset tehtävät tietysti kannattaa teettää ulkopuolisella. Mutta tällainen on isoille konsulttitaloille huonoa bisnestä, koska asiakkaille pitää onnistua myymään jokainen projekti erikseen. Nykyään muodissa onkin tehdä erinäköisiä "kumppanuussopimuksia", jossa asiakkaat sitoutuvat ostamaan mahdottomat määrät ennalta määrittelemätöntä konsultointia hiukan listahintaa halvemmalla. Mikä ihmeen tolkku tässä oikein on? Ellei edes tiedetä, mihin työvoimaa tarvitaan, minkä takia sitoudutaan ostamaan sitä vuosikausiksi eteenpäin?

Konsulttien käytössä tehdään usein perustavaa laatua olevia virheitä. Yrityksiin on pesiytynyt naurettava osaoptimointikulttuuri, jossa vakituisen työvoiman rekrytoimiseksi täytyy kysyä lupa osastopäälliköltä, talouspäälliköltä, henkilöstöpäälliköltä, maajohtajalta, toimitusjohtajalta ja paavilta. Lopputuloksena jokainen haluaa säätää rekrytoinnissa jotakin ja kaikkien muiden kuin rutiinitehtäviin palkattavien tie tyssää jo alkuunsa kun henkilöstöosaston pienipalkkaiset paperinpyörittäjät pääsevät päivittelemään, että kylläpäs ollaan kallista palkkaamassa. Kun tärkeisiin tehtäviin ei enää pystytä palkkaamaan omaa henkilökuntaa ja vanhat ovat ylityöllistettyjä, ainoa kaikkien iloisesti hyväksymä tapa on palkata konsultti. Konsultit menevät aina kulubudjestista ja osastonjohtaja voi palkata heitä omalla päätöksellään. Konsultti toki maksaa muutamassa päivässä sen verran kuin palkkalistoilla oleva työntekijä kuukaudessa, mutta ei se kiinnosta ketään.

Kun konsultteja käytetään oman työvoiman pysyvänä jatkeena, alkuperäinen ajatus satunnaisen puuttuvan osaamisen hommaamisesta on hävinnyt ajat sitten. Konsultit vastaavat firmojen tärkeimmistä projekteista ja nykyään jopa strategisesta suunnittelusta liikkeenjohdon konsultin nimikkeellä. Jos yrityksessä johto ei tiedä, mitä firman oikeastaan pitäisi tulevaisuudessa tehdä ja miten, on omistajien syytä vetää asiasta johtopäätöksiä ja hommata tilalle väkeä, joilla on omaakin näkemystä asiasta.

Konsulteilla on lisäksi joku käsittämätön sädekehä päänsä päällä, ja kaikki mitä he sanovat, muuttuu aina välittömästi Jumalalta peräisin olevaksi totuudeksi. Omat työntekijät saavat hakata ideoineen päätään loputtomaan byrokratian ja tympeimpien pikkupomojen muuriin, mutta kun juuri Kauppakorkeakoulusta valmistunut Accenturen juniorikonsulentti tulee ja esittää nuo täsmälleen samat ideat, niitä kutsutaan kerrassaan nerokkaiksi. Suoraan koulunpenkiltä konsulttitalon broilerihautomoon mennyt heppu ei oikeasti voi tietää mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaisi maksaa hänelle mitään muuta kuin pientä harjoittelijan kuukausipalkkaa, minkä hän käytännössä konsulttitalostaan saakin. Konsulttitalojen isot rahat menevät pyramidihuijaustyyliin tarpeeksi kiipineille, partnereiksi kutsutuille pyrkyreille.

Vähän hommaa harjoitellut konsultti toimii niin, että kun hänet kutsutaan ratkaisemaan jotain ongelmaa, hän juttelee aikansa ihmisten kanssa ja seuloo mielessään väen hulluihin ja fiksuihin. Sen jälkeen hän kysyy näiltä fiksuilta, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä, pistää nämä asiat powerpoint-kalvolle ja esittää ne mullistavina löydöksinä ja lopulta lähettää muutaman sadan tonnin laskun parin kuukauden kahvin ja lounaiden täyteisestä työstä. Tämä on tietysti hyvä bisnes konsultille, mutta jos esimerkkiyrityksen keskijohto olisi vaivautunut kuuntelemaan omia alaisiaan, samat asiat olisi kuultu sieltä täysin ilmaiseksi. Lisäksi motivaatio olisi parantunut, kun ihmiset olisivat huomanneet, että he kykenevät vaikuttamaan työhönsä ja työympäristöönsä.

Vähän harmittomampi mutta kaikille väkeä rekrytoineille tuttu tilanne ovat erilaiset rekrytointikonsultit ja kandidaattien testaajat. Parin päivän testisessio jossain scientologiaa lähellä olevassa testauspajassa maksaa helposti lähes kymppitonnin. Jokainen näitä tuloksia lukenut huomaa, etteivät ne kerro testatusta yhtään mitään sellaista, joka ei käynyt ilmi vartin työhaastattelussa. Silti niitä tehdään ja kauppa käy hyvin, koska yritysten henkilöstöhallinnolle on saatu myytyä ajatus siitä, että testaaminen on halvempaa kuin vikarekrytointi.

Koukkuun menneille henkilöstöpäälliköille tohtori haluaa muistuttaa, että meillä on koeaika sitä varten, että jyvät voidaan seuloa akanoista. Ei siihen tarvita yhtäkään konsulttia.

Tohtori ajoi taannoin autolla Kaakkois-Suomesta Helsinkiin. Vastaan tuli venäläisiä autonkuljetusrekkoja suorastaan mahdottomia määriä. Tohtori sekosi laskuissaan kolmenkymmenen paikkeilla. Etelärannikon tiet Hangosta Helsingin kautta Vaalimaalle ovat muuttuneet venäläiseksi rekkaralliksi, jossa ei ole ollut enää aikoihin mitään tolkkua.

Pitkiä rekkakolonnia saa tavallinen autoilija ohittaa lähinnä henkensä kaupalla. Venäläinen rekka ohittamassa toista rekkaa jossain nollanäkyvyysmutkassa ei ole harvinainen tapahtuma sekään. Vain hyvä tuuri on pelastanut Konginkankaan suuruisilta tai suuremmilta katastrofeilta ja ihmishenkiä on toistaiseksi tuossa rallissa menetetty vain muutama. Levähdyspaikat teiden varsilla ovat muuttuneet kaatopaikkojen ja käymälöiden yhdistelmäksi, ja niillä trokataan viinat ja tupakat niitä haluaville.

Meillä höpistään jatkuvasti, että transitoliikenteessä on muka Suomen liikenteen ja työllisyyden tulevaisuus. Helsinkiin rakennetaan uusi satama ja vanhoja laajennetaan. Kotkassa satamaa haluttaisiin laajentaa täyttämällä maata pari kilometriä avomerelle. Teitä ehdotetaan parannettavaksi verorahalla, jotta tämä bisnes sujuu jouhevammin. Kansalaisille luvataan kymmeniä tuhansia työpaikkoja transitoliikenteen kasvaessa.

Tämä satamaoperaattorien huijauskampanja on syytä rehellisyyden nimissä paljastaa. Transitoliikenne on puhtaasti venäläisrekoilla hoidettavaa. Nämä rekat eivät tankkaa Suomessa, kuskit eivät yövy Suomessa elleivät sitten satu nukkumaan jollain levähdyspaikalla rekkansa kopissa. Venäläisrekan ja sen kuljettajan jäljiltä ei Suomeen jää euroakaan. Satamiin on saatu jokunen työpaikka lisää ahtaajille, mutta puheet kymmenistä tuhansista transitoliikenteen työpaikoista ovat puhdasoppista valehtelua.

Ainoat transitoliikenteestä hyötyvät ovat satamaoperaattori ja huolintaliike. Ne voivat laskuttaa kohtuullisia summia tavaroiden purkamisesta, sillä kaikki kulut kaatuvat suomalaisten veronmaksajien niskaan. Tiet rakennetaan verovaroilla ja satamat saavat investointitukia. Liikenteessä vammautuneiden hoito katetaan verovaroin ja liikennevakuutusmaksuin. Levähdyspaikat siivotaan verorahalla. Rajavartijoiden ja tullimiesten palkat maksaa valtio, joka kustantaa myös kaikki ympäristön puhdistustoimenpiteet, joita raskas liikenne varmasti joskus aiheuttaa.

Venäläisten mielivalta rekkojen kohtelussa ja suomalaisrekkoja syrjivät määräykset ovat ajaneet transitoliikenteen sataprosenttisesti venäläisille yhtiöille, mikä tietenkin on venäläisten tarkoituskin. Aikaisemmin venäläiset osuus liikenteestä oli noin 60%. Suomalaiset viranomaiset ja poliittiset päättäjät eivät ole kunnolla edes yrittäneet tehdä asialle mitään. Aika ajoin väläytellään jotain rekkamaksun käyttöönottoa, jotta näiltä rekoilta saataisiin edes jotain taskurahaa kattamaan niiden Suomelle aiheutuvia kuluja, mutta nämä ehdotukset ovat juuttuneet byrokratiaan tai ne on hylätty. Meillä elää kuitenkin Brezhnevin ajan rähmälläänolo-oppi tukevasti ja kenellekään ei tule mieleenkään laittaa kovaa kovaa vastaan. Sehän olisi sopimatonta ystävällismielisen naapurivaltion syrjimistä.

Valtavien satamainvestointien tekijöiden kannattaisi pitää mielessä sekin, että tämä rekkaralli jatkuu vain niin kauan kuin tsaari Putin haluaa. Jos tsaari päättää, että nyt pannaan kulutusjuhlalle piste, transitoliikenne loppuu yhdessä yössä ja 30 vuoden takaisinmaksuajalla rakennetut jättiläissatamat autioituvat. Arvatkaapa huviksenne, kenen maksettavaksi investointien jättivelat siinä tapauksessa tulevat.

Toki venäläisten kanssa kauppaa kannattaa käydä, mutta tasapuolisilla ehdoilla. Jos autojen kyörääminen Saksasta Venäjälle kannattaa tehdä Hangon sataman ja Suomen kautta sen sijaan, että ne vietäisiin autoilla Puolan ja Valko-Venäjän läpi, voi siitä varmasti jotain maksaa myös kuljetusinfrastruktuurin tarjoavalle Suomelle. Sellainen bisnes, jossa hyötyjinä ovat pelkästään venäläiset rekkafirmat ja maksajina suomalaiset veronmaksajat, ei kuitenkaan ole suosimisen arvoista.

Tänä kesänä Suomessa tapahtunut useampikin iltapäivälehtien uutiskynnyksen ylittänyt väkivaltarikos. Parissa tapauksessa kyseessä on ollut rikoksen tekijän ja uhrin lähipiirin ällikällä lyönyt ns. "tavallisen ihmisen" äkillinen sekoaminen, josta on ollut traagiset seuraukset. Ikävä kyllä ihmisen psyyke on niin hauras, ettei tällaisia tapauksia voida mitenkään täysin estää, vaan tämän tapaisia veritekoja tulee aina tapahtumaan. Oikeuslaitoksen tehtävä on sitten passittaa tekijä tekonsa ja syyntakeisuutensa mukaisesti joko tiilenpäitä lukemaan tai mielisairaalaan.

Oikeuslaitoksen käytössä ei kuitenkaan Suomessa ole työkaluja kansalaisten turvaamiseen sellaisilta sosiopaateilta ja taparikollisilta, jotka eivät ole varsinaisesti mielisairaita, vaan muuten vain kykenemättömiä olemaan olematta vaaraksi muille ihmisille. Tänä kesänä tällaisia tapauksia on nähty ainakin kaksi. Muutama viikko sitten Helsingin Marjaniemessä surmattiin raa'asti naishenkilö, koska hän oli ilmeisesti puhunut liian kovalla äänellä. Tappaja, 58-vuotias helsinkiläismies, oli vapautunut vain kuukausi aiemmin 10 vuoden vankeusrangaistuksesta, jonka hän oli saanut vuonna 1999 naisystävänsä taposta. Tämän lisäksi hän oli jo aiemmin istunut vankilassa 70-luvulla tekemästään taposta. Toinen selkeästi ympäristölleen vaarallinen henkilö on tällä viikolla Suonenjoella riehunut sarjaraiskaaja, joka on aiemmin tuomittu niin taposta kuin useista raiskauksistakin.

Tiedetään, että pitkään vankeusrangaistukseen henkirikoksesta tuomittu aniharvoin uusii tekoaan, mutta yhtä hyvin tiedetään, että tekonsa uusinut tappaja on jo erittäin suurella todennäköisyydellä henkilö, joka ei tulevaisuudessakaan pysty sopivissa olosuhteissa olemaan tappamatta ihmisiä. Tällä hetkellä laki tuntee ainoastaan pakkohoidon keinona pitää tuomionsa kärsinyt todennäköinen rikoksenuusija poissa kaduilta. Pakkohoito on keinona ongelmallinen, koska sitä voi käyttää vain sellaisiin, joilla on joku psyykkinen diagnoosi ja silloinkin sangen painavin perustein. Jos henkilö on kuitenkin ainakin näennäisesti täysin terve mutta yksinkertaisesti täysin piittaamaton muiden kärsimyksistä tai sitten joku "naksahtaa" aina viinantilkan jälkeen, pakkohoidon kriteerejä on vaikea saada täyttymään kun ei ole varsinaisesti mitään hoidettavaa.

Koko oikeusjärjestelmämme saa jatkuvasti kyseenalaista kunniaa siitä, kuinka se useissa tapauksissa on kyvytön tekemään oikeastaan mitään. Helsingissä hilluu aina toisinaan alle 15-vuotiaiden rosvokoplia. He tietävät, että alaikäisinä heitä ei voida tuomita mistään rikoksesta, vaan sosiaalitäti antaa heille ainoastaan vakavat moitteet. Homman harmi on lähinnä se, että sosiaalitantan kanssa menee muutama tunti, jona aikana ei ehdi pölliä Kampin metroaseman kioskilta mitään ja katu-uskottavuus laskee silmissä ja sitä ei saa takaisin ennen kuin kaverien katsellessa anastaa puukolla uhaten ohikulkevalta teiniltä kännykän. Tällaisia alaikäisiä useamman kerran kiinni jääneitä olisi rehellisyyden nimissä syytä jonkun asiantuntijan arvioida. Jos he vaikuttavat siltä, että he ymmärsivät tekonsa rikollisuuden ja myös sen, että heitä ei nimenomaan alaikäisenä nyt voida rangaista, tämä ikäraja pitäisi kumota heidän kohdaltaan ja käsitellä heitä kuin keitä hyvänsä alle 18-vuotiaita nuorisorikollisia. Mikäli sosiaaliviranomainen ei kykene muutaman kiinni jäämisen jälkeenkään aikaansaamaan mitään parannusta, silloin oikeuslaitoksen on toimittava eikä katseltava sivussa.

Nuoret aikuiset ja aikuiset taas saavat pikkurötöksistä ehdollista toisensa perään ilman, että häkki heilahtaa. Ehdollisen ajatus oli alun alkaen olla se viimeinen, vakava varoitus, mutta nyt se on lähinnä vitsi. Eivät ammattirikolliset linnassa parane tai ainakin harvat paranevat, mutta jatkuvien ehdollisten ja pikkusakkojen määrääminen lähinnä naurattaa maksukyvytöntä taparikollista. Ehdollisessa pitäisi palata lähemmäs sen alkuperäisiä juuria kuitenkin tietyin poikkeuksin. Tohtori ehdottaa, että ensimmäisen ehdollisen ansaitessaan rosvo passitetaan kahdeksi viikoksi vankilaan. Tänä aikana hän voi sitten miettiä, haluaako hän tänne lusimaan pidemmäksi aikaa vai kannattaako tehdä parannus. Monelle vankila on todennäköisesti aika ahdistava paikka ja asian havaitseminen ennen kuin lätkäistään ensimmäisen kerran ehdotonta monen vuoden kakku saattaisi palauttaa joitakin edes hiukan lähemmäksi kaitaa polkua.

Ongelmallisimpia tapauksia ovat väkivaltarikosten uusijat. Kaikille pitää antaa mahdollisuus, mutta jossain kohtaa rajan on tultava vastaan. Jos ensimmäisen vakavan väkivaltarikoksen jälkeen tekee toisen vastaavan rikoksen, ei siitä vielä ole tarpeen seurata ehdotonta elinkautista, mutta näitä varten voisimme ostaa vankeinhoitopalveluita Venäjältä. Ensimmäisen tuomion saa istua Suomessa luksushotellissa, mutta toinen kerta sitten suoritetaan jollain venäläisellä työleirillä tai rottia kuhisevassa vankilassa, mitä ne nyt siellä sattuvatkin keksimään. Sen jälkeen meillä pitäisi olla kolmannesta kerrasta tarjolla elinkautinen, josta ei enää vapaudu armahdusautomaatilla vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kykenee vakuuttamaan tarpeeksi monta asiantuntijaa siitä, että merkittävä parantuminen ja elämänmuutos ovat tapahtuneet. Tämän tien pitäisi olla erittäin vaikea mutta ei mahdoton USA:n "life without parole" -tyyliin. Ihminen voi viisastua vielä vanhempanakin, mutta pallo ja todistustaakka ovat tässä tapauksessa rikollisella. Väkivaltarikosten uusijoiden tapauksessa pitää luopua humaanista rikollisen parantamisajatuksesta ja keskittyä enemmänkin sivullisten suojelemiseen.

On meillä sitten toisaalta rikoksia, joista tuomitaan ankarasti. Valtion verotuloille vaaralliset talousrikolliset, veronkiertäjät ja huumekauppiaat saavat väkivaltarikollisten saamiin tuomioihin nähden järjettömän pitkiä kakkuja. Talousrikollinen Uotin tapauksessa jopa on yritetty venyttää sääntöjä. Kun yleinen tapa on käsitellä konnan kaikki rötökset kerralla ja antaa niistä sitten yksi kakku, Uotin kakkua haluttiin jatkaa uudella jutulla kun vanhat oli melkein lusittu. Subutexin maahantuonnista napsahti juuri 10 vuotta, joka on enemmän kuin mitä sai törkeästä raiskauksesta ja uhrin taposta.

Muiden kuin SDP:n äänestäjien joukossa kansalaisen oikeustajun vastaista on päästää väkivaltarikolliset vähemmällä kuin veropetosten tekijät.