Viikon puheenaihe pääkaupunkiseudulla on tietenkin ollut metro. Lähes jokaisella on asiasta jonkinlainen vahva mielipide. Asiasta on puhuttu pehmeitä ja todella pehmeitä vuosikymmenet ja tähän mennessä on tapahtunut suurin piirtein ei mitään. Nyt kun jotain tapahtui, on espoolainen perusinsinööri murheen vallassa. Pysähtyneisyyden ajassa elävän lintukodon alle kaivetaan ihan oikea tunneli ja sinne pistetään kiskot ja joskus 10 vuoden kuluttua siellä voi kulkea joku junakin. Ei tällaista kauhuskenaariota kukaan uskaltanut edes pahimmissa painajaisissaan ajatella silloin kun investoivat omat ja pankin rahat hobitinkolon kokoiseen omakotitaloon naurettavan pienellä tontilla "väljän puistomaisessa ympäristössä".

Länsimetron puolesta ja vastaan on esitetty argumentteja, jotka ovat melkeinpä kaikki jotensakin pähkähulluja. Metron kannattajat väittävät, että metro ei maksa paljon mitään ja rahat tulevat moninkertaisena takaisin joidenkin salaperäisten laskusääntöjen perusteella erinäköisinä veroina ja maksuina. Tällaiset laskelmat ovat tietenkin huuhaata, koska ne perustuvat puhtaisiin arvauksiin. Tulevaisuuden ennustaminen ei ole koskaan ollut mikään erityisen eksakti tiede ja arvausten muuttaminen euroiksi ja niiden kutsuminen faktoiksi on petkutusta. Lisäksi he väittävät, että kaikkien matka-ajat ja matkamukavuus paranee merkittävästi ja että lähes jokainen voi jatkossa jättää auton kotiin. Tämäkin on potaskaa, koska muutaman aseman rakentamisella yhdelle linjalle ei todellakaan palvella 240000 ihmisen liikkumistarpeita.

Metron vastustajat taas turvautuivat aivan yhtä pöhköihin argumentteihin. Väitetään, että metroasemien ympäristö muuttuu oitis slummiksi ja täyttyy narkkareista ja pultsareista. Tohtori ei ole ikinä oivaltanut, miksi metroradan olemassaolo saisi Itä-Helsingin juopot sankoin joukoin ajamaan Matinkylään dokaamaan kun metsää löytyy Roihuvuorestakin. Matinkylän, Olarin ja Kivenlahden muuttuminen slummiksi metron myötä taas on kohtuullisen naurettava väite, koska ne ovat ankeita elementtikyliä jo nyt. Jos sinne rakennetaan muutama betonikolossi lisää, kukaan ei edes huomaa mitään.

Rakentamispäätöksen puolesta puhuu kaksi tohtorin mielestä ensiarvoisen tärkeää, mutta keskustelussa täysin sivuutettua seikkaa. Ensinnäkin, tuossa rakennetaan infrastruktuuria. Infrastruktuuri-investoinnit ovat Suomessa nykyään harvinaista herkkua, koska julkinen raha käytetään mieluummin kädestä suuhun elämiseen ja annetaan ihmisille, jotta he voivat ostaa rahoilla keskiolutta. Infrastruktuuriin investoimisen hyvä puoli on se, että infrastruktuuri on rakentamisen jälkeen siellä ja pysyy. Se, onko se tällä hetkellä business caseen perustuva hanke vai ei on sivuseikka, koska puhumme ratkaisusta, jonka käyttöikä on sata vuotta. Suomen investointiasteella mikään infrastruktuurihanke ei ole lähtökohtaisesti väärä.

Toinen seikka on pääkaupunkiseudun kehittämisen tiellä olevan umpisolmun avautuminen. Ei se ole mikään salaisuus, että metro on Helsingin kannalta poliittinen päätös. Tähän vedoten kaikki merkittävät väylähankkeet, joihin on tarvittu Helsingin rahaa ja suostumus, ovat olleet pysähdyksissä, koska Helsinki on yhdistänyt kaikki asiat tähän. Kun ei tule metroa, ei tule myöskään kehäteitä, raidejokeria, keskustatunnelia tai mitään muutakaan. Ja kun ei tehdä mitään ja väki- ja automäärä lisääntyy, mukavuus yleisesti kärsii. Nyt tämä rutiiniselitys olla tekemättä mitään on saatu kuopattua, joten muissakin väylähankkeissa voidaan edetä.

Nurkkapatrioottinen peräespoolainen ei kuitenkaan halua tarkastella kokonaisuutta. Katsomalla maailmaa makaronin läpi voi todeta, että koska itse ei ajatellut ajaa metrolla koskaan, kukaan muukaan ei sellaista saata tarvita. Tohtori ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisten ylipäätään pitää vastustaa suurella tunteen palolla jokaista ehdotettua tietä, rataa, parkkipaikkaa, kaistaa ja risteystä.

Viikon uutisissa on käsitelty koulutusta kahdelta mielenkiintoiselta kantilta. Matti Vanhanen on pohtinut, että koulutuksessa korkeakoulutuksen painottaminen alkaa olla viety jo äärimmilleen ja että pitäisi keskittyä nyt välillä muuhun. Akavan pienipalkkaiset hoivatädit taas ovat teettäneet tilaustyönä tutkimuksen, jossa käänteentekevästi paljastuu, että näille hoivatädeille ja hallinnon paperinpyörittäjille maksetaan selvästi vähemmän kuin muille korkeasti koulutetuille.

Sokeakin absolutisti osuu joskus oikeaan. Suomessa koulutetaan käsittämättömät määrät jengiä erinäköisiin kummallisiin tutkintoihin ja sitten voivotellaan, kun näille ei yllättäen löydykään töitä. Tohtori on tullut siihen tulokseen, että sellaiset korkeasti koulutetut, joiden yhden tai maksimissaan kahden sanan mittainen oppiarvo tai koulutus kertoo tavalliselle kadunmiehelle, mitä he tekevät, pysyvät leivänsyrjässä aika hyvin kiinni jatkossakin. Kaikki tietävät suurin piirtein, missä insinöörit, lakimiehet tai kirurgit ovat hyviä. Ja töitä piisaa. Leijonanosa humanisteista kuitenkin tuskailee sekavien tittelien ja pätkätöiden ja työttömyyden kimpussa ja lisää koulutetaan jatkuvasti.

On myös täysin näkemättä, mitä Kiina-ilmiö tekee korkeasti koulutettujen työlle. Tytäryhtiötalous on jo ajat sitten karkottanut Suomesta ison liudan pääkonttoreita lähellä olevia tukitoimintoja toisille mantereille nykyisten pääkonttorien viereen. Massavalmistus puolestaan lähti jo aikaisemmin. Nykyään meille hoetaan, että suunnittelu se pitää Suomen maailmankartalla. Ehkä pitää, ehkä ei, mutta miksi miljardi intialaista eivät osaisi suunnitella jotakin siinä kuin suomalaisetkin? Heillä on lisäksi kotikenttäetuna suuren markkinan kulttuurin omakohtainen tuntemus, joka suomalaiselta puuttuu aina.

Samalla kun korkeasti koulutetut humanistit, internet-spesialistit ja mediatutkijat voivottelevat työpaikkojen vähyyttä, yritykset voivottelevat, että mistään ei tahdo enää löytyä kunnollisia käsityöläisiä, rakennusmiehiä tai metallimiehiä. Töitä olisi vaikka kuinka, mutta kun ikäluokat koulutetaan humanisteiksi kortistoon, kortistosta ei löydy peltiseppiä pajoihin vaikka heille maksettaisiin mitä. Ikäluokat ovat pienentyneet, mutta korkeakoulujen aloituspaikat eivät tunnu vähentyvän kirveelläkään. Suhteellisesti suurempi osa kansasta siis päätyy korkeakouluihin ja pienempi osa suorittavaan työhön. Tämä tuntuu rakenteellisesti hölmöltä.

Akavan pienipalkkaiset humanistit mussuttavat palkkojensa pienuutta. Saahan sitä mussuttaa, mutta tämä jengi sai mitä tilasi, kun päätti hakeutua julkiselle sektorille töihin. Tämä mussutus on aina samansuuntaista: verrataan julkisen sektorin hoivaväkeä yksityisen sektorin parhaiten palkattuihin ja sitten valitetaan, että on se niin väärin kun koneen hoitamisesta tai suunnittelusta maksetaan enemmän kuin ihmisen paapomisesta. Ehkä on, ehkä ei, mutta tällä hetkellä asiakas on valmis maksamaan hyvälle suunnittelijalle vaikka mitä, kun taas lapsensa päivähoitoon pistäneet eivät ole valmiita moninkertaisiin panostuksiin, vaikka lastentarhantäti aivopesisi lapsista vielä nykyistäkin tehokkaammin punavihreitä hörhöjä tai sosialidemokraatteja. Stakesin tutkijoiksi taas on tyrkyllä niin turkasesti jengiä, että heille on turhaa maksaa mitään kovin mainittavia summia nollatutkimusten väsäämisestä.

Mitäpä jos nämä erilliset huomiot yhdistettäisiin? Korkeakoulutettuja on liikaa ja he ovat tyytymättömiä palkkaansa, ja toisaalta suorittavan työn tekijöistä on pulaa ja tunnollinen ammattimies voi laskuttaa suunnilleen mitä hyvänsä ja keikkaa pukkaa siitä huolimatta. Tohtorin mielestä eniten kortistoon väkeä tuottavat tiedekunnat voisi ajaa alas tai ainakin juustohöylätä marginaaliseksi puuhasteluksi. Samalla nuorisolle pitäisi suunnata mainoskampanja, jossa kerrotaan heille viimein totuus siitä, millaisia vapausasteita, etuja, ansioita ja onnistumisen iloja itsenäisenä yrittäjänä työskentelevä ammattimies nauttii, ja kuinka tympeää elämä on Ympyrätalossa Stakesin kubiikkelissa kahden tonnin kuukausipalkalla hamaan maailman tappiin ketään kiinnostamattomia tutkimuksia värkäten.

Suomessa syntyi pari viikkoa sitten myrsky vesilasissa, kun demariksi ja naiseksi ajoittain varsin järkeviä juttuja suustaan päästelevä Liisa Jaakonsaari esitti mielipiteenään, että Suomen koko miespuolisen ikäluokan kattava pakollinen asepalvelus on aikansa elänyt ja tekee Suomesta lähinnä yleisen asevelvollisuuden ulkomuseon. Vaikka tohtori aamiaispöydässä nyökkäilikin hyväksyvästi Jaakonsaaren kommentille, ei lausunnon poliitikoilta ja muilta perskärpäsiltä saama täyslaidallinen tullut tohtorille eikä luultavasti Jaakonsaarellekaan minkäänlaisena yllätyksenä.

Julkisuudessa asiaan ottivat tuota pikaa kantaa kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ja useampikin sotilashenkilö. Mittaustarkkuuden rajoissa kaikki toistelivat sitä, miten hieno ja moderni ja kustannustehokas järjestelmä yleinen asevelvollisuus on, sekä ennen kaikkea sitä, että yleisellä asevelvollisuudella on maanpuolustuksen lisäksi jonkinlainen näkymätön yhteiskunnallinen tehtävä, jonka takia jo asevelvollisuusjärjestelmän muuttamisehdotuksetkin osoittavat puutteellista harkintaa ja kyseenalaista yhteiskuntavastuuta.

Arvostelun pohjanoteeraus kuultiin yllätyksettömästi demarien isolta vaan ei suurelta puheenjohtajalta Eero Heinäluomalta, joka sinänsä toisteli miden argumentteja, mutta onnistui lisäämään lausuntoonsa maininnan, jonka mukaan Suomen yleiseen asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustusjärjestelmä on niin toimiva ja kustannustehokas, että sitä kohtaan on osoitettu mielenkiintoa myös ulkomailla. Tässä Heinäluoma varmaankin viittaa siihen, että ulkomaalaisia vieraita, ehkäpä ranskalaisia, on viety jonnekin korpeen katsomaan varusmiesten tetsaamista ja kokemaan kokonaisvaltainen diaprojektorilla toteutettu multimediaesitys Suomen armeijasta, minkä jälkeen joku vieraista on kohteliaasti sanonut: "Olipa hieno esitys ja mielenkiintoinen järjestelmä." Kyseessä on siis kohteliaisuus. Oikeasti yleistä koko ikäluokan kattavaa pakollista asepalvelusta ei ole monessakaan sivistysmaassa eikä siihen palaamista myöskään missään siitä luopuneessa maassa edes harkita, vaan sitä pidetään vanhentuneena ja nykyajan uhkakuviin verrattuna täysin sopimattomana. Tämä on fakta.

Normaaliin tapaan tämäkin keskustelu ajautui nopeasti metakeskusteluksi, jossa itse asiasta ei enää paljoa puhuttu. Ensinnäkin suuri väittely käytiin siitä, pitäisikö parin vuoden päästä tehtävään puolustuspoliittiseen selontekoon ottaa mukaan arviointi asevelvollisuusjärjestelmän ajanmukaisuudesta. Selvästikin itse asia katsotaan poliittisen eliitin yksinoikeudeksi ja keskustelua halutaan julkisuudessa käydä vain tyhjänpäiväisestä sivuasiasta. EVA:n johtaja Risto E. J. Penttilä puolestaan muistutti, että koko ikäluokan poissaolosta tuottavasta työstä 6-12 kuukautta työurastaan aiheutuu kansantaloudelle merkittävät tappiot ja ehdotti lääkkeeksi lyhimmän asepalvelusajan lyhentämistä kolmeen kuukauteen. Tämän ehdotuksen sotilasasiantuntijat puolestaan tyrmäsivät suoralta kädeltä epärealistisena, vaikka normaalijärkinen oppiikin armeijan perusasiat tarvittaessa vaikka kuukauden kirjekurssilla.

Nykyistä järjestelmää puolustaessaan armeija samaan aikaan murtaa yleistä asepalvelusta toisesta suunnasta raakkaamalla yhä suuremman osan asevelvollisista jo kutsuntavaiheessa. Armeijaherrojen tulilinjalle (hehheh) ovat toistaiseksi joutuneet lättäjalkojen, hullujen ja huumehippien lisäksi lisäksi huonokuntoiset ja ylipainoiset sekä ne, joiden psykiatrisessa testauksessa arvioidaan kuuluvan sellaiseen riskiryhmään, että riski myöhemmälle palveluksen keskeyttämiselle on normaalia suurempi. Tästä tietenkin seuraa se, että asepalveluksen ollessa periaatteessa pakollinen siitä pääsee halutessaan eroon epäonnistumalla kuntotestissä tai muuten jättäytymällä asetettujen kriteerien alle. Samaan aikaan sellainen, joka vain kieltäytyy asepalveluksesta saa edelleen linnatuomion.

Palvelukseen kelpaamattomien mahdollisimman aikainen poistaminen asepalvelukseen kutsuttavien joukosta on luonnollisesti aivan järkevää, koska armaijan tehtävä ei nykymaailmassa todellakaan ole toimia minään peräkammarin poikien miehistäjänä, vaan armeijan tehtävä on huolehtia maanpuolustuksesta ja sillä siisti. Fakta on myös se, että koko ikäluokkaa ei maanpuolustustehtävän hoitamiseen tarvita eikä koko ikäluokkaa voi siinä edes periaatteessa tehokkaasti hyödyntää. Jos peräkammarin pojille ja miksei tytöillekin halutaan luoda joku pakollinen äidin helmoista irtautumiseen tähtäävä riitti, niin se on halvempaa toteuttaa vaikkapa lakisääteisellä kahden kuukauden kesäsiirtolalomalla.

Mistä ihmeestä tässä koko jutussa sitten on kysymys? Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus: kyse on NATO:sta. Yleinen asevelvollisuus on Suomessa sotilaallisen liittoutumattomuuden vertauskuva, johon ulkopoliittista liturgiaa paasaavat tahot suhtautuvat lähes naurettavan fanaattisesti. Juuri kukaan ei uskalla kyseenalaistaa julkisesti yleistä asevelvollisuutta, koska samalla on tarjolla vaara leimautua NATO-jäsenyyden kannattajaksi. Samalla NATO-jäsenyyttä vastustavat tietävät, että saarnaamalla yleisen asevelvollisuuden ihanuudestaja marginalisoimalla järjestelmän ajanmukaistamista haluavat, voi vastustaa NATO:a ilman että oikeasti kertoo mielipiteensä asiasta. Tietenkään NATO:n järjestelmässä ei Suomen kaltaisella maalla olisi minkäänlaista tarvetta puolen miljoonan miehen ja muutaman sotaisan naisen reserviin, vaan tarvittaisiin huomattavasti suppeampi, paremmin koulutettu ja nopeammin maailmanlaajuisesti käytettävissä oleva armeija, jollaista ei asevelvollisuusarmeijasta saa tekemälläkään.

Suomalaisessa työelämässä on jatkuvasti pullistuvana mätäpaiseena työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtiminen. Jokaisessa tehdyssä tutkimuksessa valkokaulusväki valittaa ennen kaikkea työympäristöön ja asenteisiin liittyviä asioita ensin, palkasta mussutetaan vasta sijalla kolme tai neljä. Vaikka gallupeissa ollaankin aina tyytymättömiä kaikkeen, asiassa on silti vinha perä kun Suomeen on väen väkisin tuotu maailmalta johtamis- ja henkilöjohtamismalleja.

Työntekijöiden kerrotaan aina olevan yrityksen tärkein voimavara ja työntekijän kunnioittaminen on kahvion seinällä olevassa arvojulisteessa ykkösenä tai kakkosena. Samaan aikaan firmat organisoivat johtamisen ja hallinnon kuitenkin niin, että työntekijä on "tehokkuuden ja tuottavuuden" nimissä joka suunnalta sääntöjen, määräysten ja standardien muodostamassa karsinassa.

Lisäksi hän on tietysti karsinassa fyysisestikin. Joku konsultointia kauan sitten kaupitellut mäntti keksi, että työtiloja ei ole vielä säätänyt kukaan ja keksi maisemakonttorit ja ihmisarvoa alentavat kubiikkelit. Näitä myydään firmoille lupaamalla mullistavia tuloksia. Tuottavuus paranee ja väki viihtyy ja alkaa rakastaa maisemakonttoreitaan. Tosielämässä en ole kuullut kenenkään maisemakonttorissa istuvan olevan siellä mieluummin kuin omassa huoneessaan.

Maisemakonttoriasia havainnollistaa lisäksi nerokkaasti kaikkeen "työntekijästä välittämiseen" liittyvää täydellisen nöyryyttävää kaksinaamaisuutta. Kun esimerkkiyrityksessä päätetään siirtyä maisemakonttoriin, se tapahtuu aina niin, että hallinto-osasto saa idean ja johto siunaa sen. Vaan kuinkas sitten kävikään. Firman johdolle löytyy maagisesti edelleenkin omia huoneita, "koska he tarvitsevat työrauhaa ja paikan pitää palavereja". Samaten hallinto-osaston matroonat saavat kuin taikaiskusta suunnitelmansa kylkiäisinä hyväksytettyä itselleen myös omat huoneet "koska he käsittelevät luottamuksellisia henkilöstön asioita". Lopulta siis paljastuu, että maisemakonttorin moniaita etuja ylistäneet suunnittelijat ja päättäjät eivät kuitenkaan itse sinne päädy vaan ainoastaan alamainen paskasakki eli tarkemmin sanottuna ne, jotka firmassa tekevät oikean tuottavan työn.

Työntekijän arjessa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa, ettei sitä säänneltäisi tuhdin hallinnosta tursuavan sääntöpinkan voimin. On täysin päivänselvää, että firma ajautuisi tuota pikaa selvitystilaan jos ihmiset saisivat 500 euron määrärahan ostaa haluamansa työsuhdekännykän sen sijaan, että pääosin lankapuhelimia edelleen käyttävät ja uutta tekniikkaa karsastavat hallintoviskaalit päättävät ainoan oikean sallitun kännykkämallin jostain kaksi vuotta vanhasta mallistosta. Työmatkoilla siirrytään käyttämään Puolan lentoyhtiötä, jos joku saa myytyä ikinä yhtään matkaa tekemättömälle matkasihteerijoukolle, että tämä on hyvä ja halpa. Se, että näin kuluu tuntitolkulla aikaa jossain vaihtokentillä, kun suoralla lennolla olisi ollut jo perillä, ei tietenkään kiinnosta ketään, koska se ei näy excel-taulukossa toisin kuin matkojen hinta. Kun paljon matkustava yrittää perustella suoran paluulennon käyttöä, että ehtisi kotiin ennen puolta yötä, häntä katsotaan säälien ja sanotaan "säännöt ovat nämä".

Konsultit ovat löytäneet tämän täydellisen hukassa olemisen ja tehneet siitä kultakaivoksen. Eräässä tohtorin tuntemassa yrityksessä todettiin, että osastojen välinen yhteistyö takkuilee ja se koettiin vaikeaksi. Briljantti tilanneanalyysi paljasti, että nyt tarvitaan koko henkilöstölle tiimityöskentelykoulutusta, mitä sitten hommattiinkin 300000 eurolla konsulttitalolta. Jokainen pakotettiin käymään kolmen päivän tiimikoulutuksessa Aulangolla, jossa päivän aluksi kallispalkkainen konsultti pisti väen tekemään ryhmätöitä siitä, kuinka hieno ja ihana juttu tiimityö on, ja sitten päivän jälkimmäisellä puoliskolla esiteltiin näitä ryhmien löydöksiä. Käytännössä tekemättä mitään konsultti siis sai ämpärillisen rahaa ja kukaan ei ollut moksiskaan. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä työntekijöiltä, mistä tiimityöongelma johtuu. Jos olisi kysytty, olisi selvinnyt, että koska firma on organisoitu tiukasti linjaorganisaatioksi ja johonkin hommaan tekijöiden lainaaminen naapurisiilosta olisi vaatinut luvan kolmelta eri johdon tasolta ja lopulta johtoryhmältä, kukaan ei viitsinyt ryhtyä tähän, vaan teki hommat itse, miten parhaiten kykeni. Homma valmistui nopeammin ilman kahden kuukauden hanke-esittelysirkusta.

Tietenkin myös työsuhteen asiat ovat tarkasti säädeltyjä, ja niitä kyttäämään on palkattu henkilöstöosastot väärälleen "henkilöstöhallinnon ammattilaisia". Kun pomo halulaa palkita hyvin tehdystä työstä ja antaa palkankorotuksen budjettinsa raameissa hyville työntekijöille ja jättää luuserit ilman, luuserien ilman jättäminen onnistuu helposti, mutta palkankorotuksetpa eivät. Rahaa niihin kyllä olisi oikein budjetissakin, mutta tietenkin on päätetty, että henkilöstöosasto ensin "arvioi niiden linjanmukaisuuden". Lopulta henkilöä tuntematon pienipalkkainen paperinpyörittäjä toteaa, että tämä tuotekehityksen avainhenkilö on koulutukseltaan ja työkokemukseltaan samaa luokkaa kuin talousosaston apulaispavunlaskija ja tienaa jo nytkin pavunlaskijaa paremmin, joten palkankorotus on kerrassaan perusteeton ja sopimaton. Tämäkin simputus myydään johdolle työntekijöiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistämisenä.

Työntekijöiden kouluttaminen on myös johdon erityisessä suojeluksessa. Työntekijöitä suorastaan kannustetaan oppimaan uutta ja kehittämään ammattitaitoaan. Ainoina reunaehtoina asetetaan, että se ei saa maksaa mitään eikä siihen saa varsinkaan käyttää työaikaa. Tämä toteutetaan esimerkiksi valittamalla, että koulutusbudjetissa kyllä olisi rahaa, mutta kun koulutus on Saksassa, se tarvitsisi myös matkabudjettia, mutta siellä ei ole rahaa. Koulutuksen siunaava pikkupomo antaa aina "kyllä, mutta ..." -tyyppisen luvan, jossa hän suhtautuu äärimmäisen positiivisesti asiaan ja antaa luvan sillä ehdolla, että mikään kesken oleva projekti ei kärsi.

Kun henkilöstön viihtyvyyttä päätetään parantaa juhlilla, ne järjestetään luonnollisesti viikonloppuna, jotta arvokasta työaikaa ei kulu niinkin tarpeettomaan asiaan kuin duunarien viihdyttämiseen. Konsepti näissä "viihdyttävissä" vapaa-ajan aktiviteeteissa on aina sama: työkansa kyörätään busseilla johonkin 50 kilometrin päähän keskelle ei mitään, jossa pääasiallisena vitsauksena ovat itikat ja kepulaiset. Sinne on pystytetty pari telttaa sateen varalta, ja paikalle on hommattu elämysfirma järjestämään jonkun hassunhauskan ryhmässä toteutettavan rastisuunnistuskilpailun, jotka poikkeuksetta ovat myötähäpeää aiheuttavia. Kaikille annetaan kaksi kaljalippua, jotta firman kulut eivät kerrassaan ryöstäydy käsistä.

Tätä tarinaa voisi jatkaa loputtomiin. Tohtori ei pidä hengitystä odottaessaan, että työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtivat ihmiset viitsisivät kysyä työntekijöiltä mitä he oikeastaan haluaisivat tehdä toisin. Puolen miljoonan kippaaminen konsulteille on huomattavasti helpompaa kuin pikkutarkkojen sääntöjen muuttaminen.

Suomessa järjestetään eduskuntavaalit ensi keväänä. Koko koitoksen ainut mielenkiintoinen asia on se, kenestä tulee seuraavan hallituksen pääministeri. Mitään muuta kiinnostavaa vaaleissa ei sitten olekaan.

Käy miten tahansa, sosiaalidemokratia aatteena voittaa vaalit, kuten se on voittanut kaikki edellisetkin vuosikymmeniä. Rahvaan hämäämiseksi aate on paketoitu useampaan eri pakettiin, joissa käärepaperi on kussakin erilainen ja siihen on piirretty hassunkurisia kukka-aiheisia kuvioita, mutta jokaisen sisältä löytyy tympeänharmaa ydin. Kaikkien suurten ja useimpien pientenkin puolueiden ohjelmajulistukset ovat painotuseroja lukuunottamatta samanlaisia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka tarkoittaa maailman persaukisimpia länsimaalaisia ja maailman pulskinta hallintokoneistoa, on kaikkien puolueiden erityisessä suojeluksessa. Kansalaisille tämä poliitikkoja mukavasti hyllyvirkalupauksilla voiteleva koneisto myydään väittämällä, että köyhät joutuvat kadulle tienaamaan jos lopetamme yhtään erikoistutkijan tai varapääjohtajan virkaa.

Kaikilla kolmella suurella on voimakas motiivi olla tekemättä mitään. Demarien hellimä vaalikarja asuu lähiöissä, on töissä teollisuudessa tai elää tukiaisilla, ei ole erityisen koulutettu ja osaa sanoa "mää mää" kun demarit väittävät, että kukaan muu ei ikinä huolehdi heistä paitsi Puolue. Kepulaisissa on tukeva palstaviljelijäsiipi sekä lisäksi maaseutujen kepulaisen byrokratian kuoro. Tämä organisaatio ei tule ikinä toimeen ilman massiivisia tulonsiirtoja yksityisen sektorin tuottavilta työntekijöiltä tälle loispesäkkeelle. He osaavat sanoa "mää mää" kun Kepun politrukit kertovat, että vain kepu huolehtii viljelijän ja syrjäseudun eduista. Kokoomuksen kannattaja taas on naurettavan pientä palkkaa julkiselta sektorilta saava byrokraatti, opettaja tai sairaanhoitaja. Aatteellisesti heidän kuuluisi äänestää demareita, mutta nyt he sanovat vain: "mää mää", kun Kokoomuksen pyrkyrisiipi vakuuttaa heille, että he ovat "herroja" ja että ei heidän ainakaan sosialisteja pidä äänestää ja Kokoomus pitää huolen heidän kaltaisistaan yhteiskunnan selkärangoista.

Lopputuloksena kansa sanoo: "mää mää", ja äänestää Eduskunnan täyteen jonkunvärisiä sosiaalidemokraatteja. Tuloksena on sama ummehtunut pysähtyneisyys ja ongelmien lakaiseminen maton alle, mihin meitä on totutettu jo yli 30 vuotta lähes tauotta. Oikeisiin ongelmiin eli syrjäytymiseen, kilpailukykyyn, maahanmuuttoon, verotukseen ja ulkopolitiikkaan ei viitsitä koskea ollenkaan ja hymistellään vain kuorossa sitä, kuinka erinomainen paikka Suomi on ja kuinka kaikki on täydellistä. Kun joku asia räjähtää täydellisesti silmille, päälle pannaan laastari ja taas ylistetään sosiaalidemokratian riemukulkua.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tohtori ehdottaa, että puolueet palaisivat enemmänkin aatteellisille alkujuurilleen. Demarit voisivat vaihtaa tympeänharmaan ytimensä aidon punaiseksi kloonaamalla riveihinsä kasan Erkki Tuomiojia ja heittämällä Lipposen kaltaiset reaalimaailmassa elävät revisionistit pellolle. Kepun taas pitäisi keksiä, haluaako se olla agraariänkyröintipuolue vai kaupunkilaispuolue ja muutenkin keksiä itselleen joku järkevä puolueohjelma, jossa esitetään selkeä visio siitä, millainen Suomi heitä miellyttää. Kokoomuksen taas pitäisi kipata riveistään kaikki julkisen sektorin vätystelijävirkamiehet ja opettajat ja muut pienipalkkaiset ja ryhtyä oikeasti ajamaan hyvätuloisen asiaa. Tämän jälkeen kansalaiset voisivat sanoa vaaleissa, mikä aate heitä miellyttää eniten. Nyt he voivat vain valita sosiaalidemokratian ja sosialidemokratian väliltä.

Jos politiikkaan ei haluta lisätä sisältöä ja annetaan kansan valita yhdestä heille tarjotusta vaihtoehdosta, ehdotan, että otamme edes mallia Ceausescun Romaniasta. Sielläkään kansalla ei ollut mitään vaihtoehtoja, mutta Ceausescun uudelleentaputus virkaansa oli sentään viihteellistä seurattavaa. Esiintymiskyvyttömien poliitikkojen änkytys hedelmöityshoidoista tai muista mieltäkääntävistä kysymyksistä vaalitenteissä taas on lähinnä katselijalleen kärsimysnäytelmä.