Suomalaisessa työelämässä on jatkuvasti pullistuvana mätäpaiseena työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtiminen. Jokaisessa tehdyssä tutkimuksessa valkokaulusväki valittaa ennen kaikkea työympäristöön ja asenteisiin liittyviä asioita ensin, palkasta mussutetaan vasta sijalla kolme tai neljä. Vaikka gallupeissa ollaankin aina tyytymättömiä kaikkeen, asiassa on silti vinha perä kun Suomeen on väen väkisin tuotu maailmalta johtamis- ja henkilöjohtamismalleja.

Työntekijöiden kerrotaan aina olevan yrityksen tärkein voimavara ja työntekijän kunnioittaminen on kahvion seinällä olevassa arvojulisteessa ykkösenä tai kakkosena. Samaan aikaan firmat organisoivat johtamisen ja hallinnon kuitenkin niin, että työntekijä on "tehokkuuden ja tuottavuuden" nimissä joka suunnalta sääntöjen, määräysten ja standardien muodostamassa karsinassa.

Lisäksi hän on tietysti karsinassa fyysisestikin. Joku konsultointia kauan sitten kaupitellut mäntti keksi, että työtiloja ei ole vielä säätänyt kukaan ja keksi maisemakonttorit ja ihmisarvoa alentavat kubiikkelit. Näitä myydään firmoille lupaamalla mullistavia tuloksia. Tuottavuus paranee ja väki viihtyy ja alkaa rakastaa maisemakonttoreitaan. Tosielämässä en ole kuullut kenenkään maisemakonttorissa istuvan olevan siellä mieluummin kuin omassa huoneessaan.

Maisemakonttoriasia havainnollistaa lisäksi nerokkaasti kaikkeen "työntekijästä välittämiseen" liittyvää täydellisen nöyryyttävää kaksinaamaisuutta. Kun esimerkkiyrityksessä päätetään siirtyä maisemakonttoriin, se tapahtuu aina niin, että hallinto-osasto saa idean ja johto siunaa sen. Vaan kuinkas sitten kävikään. Firman johdolle löytyy maagisesti edelleenkin omia huoneita, "koska he tarvitsevat työrauhaa ja paikan pitää palavereja". Samaten hallinto-osaston matroonat saavat kuin taikaiskusta suunnitelmansa kylkiäisinä hyväksytettyä itselleen myös omat huoneet "koska he käsittelevät luottamuksellisia henkilöstön asioita". Lopulta siis paljastuu, että maisemakonttorin moniaita etuja ylistäneet suunnittelijat ja päättäjät eivät kuitenkaan itse sinne päädy vaan ainoastaan alamainen paskasakki eli tarkemmin sanottuna ne, jotka firmassa tekevät oikean tuottavan työn.

Työntekijän arjessa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa, ettei sitä säänneltäisi tuhdin hallinnosta tursuavan sääntöpinkan voimin. On täysin päivänselvää, että firma ajautuisi tuota pikaa selvitystilaan jos ihmiset saisivat 500 euron määrärahan ostaa haluamansa työsuhdekännykän sen sijaan, että pääosin lankapuhelimia edelleen käyttävät ja uutta tekniikkaa karsastavat hallintoviskaalit päättävät ainoan oikean sallitun kännykkämallin jostain kaksi vuotta vanhasta mallistosta. Työmatkoilla siirrytään käyttämään Puolan lentoyhtiötä, jos joku saa myytyä ikinä yhtään matkaa tekemättömälle matkasihteerijoukolle, että tämä on hyvä ja halpa. Se, että näin kuluu tuntitolkulla aikaa jossain vaihtokentillä, kun suoralla lennolla olisi ollut jo perillä, ei tietenkään kiinnosta ketään, koska se ei näy excel-taulukossa toisin kuin matkojen hinta. Kun paljon matkustava yrittää perustella suoran paluulennon käyttöä, että ehtisi kotiin ennen puolta yötä, häntä katsotaan säälien ja sanotaan "säännöt ovat nämä".

Konsultit ovat löytäneet tämän täydellisen hukassa olemisen ja tehneet siitä kultakaivoksen. Eräässä tohtorin tuntemassa yrityksessä todettiin, että osastojen välinen yhteistyö takkuilee ja se koettiin vaikeaksi. Briljantti tilanneanalyysi paljasti, että nyt tarvitaan koko henkilöstölle tiimityöskentelykoulutusta, mitä sitten hommattiinkin 300000 eurolla konsulttitalolta. Jokainen pakotettiin käymään kolmen päivän tiimikoulutuksessa Aulangolla, jossa päivän aluksi kallispalkkainen konsultti pisti väen tekemään ryhmätöitä siitä, kuinka hieno ja ihana juttu tiimityö on, ja sitten päivän jälkimmäisellä puoliskolla esiteltiin näitä ryhmien löydöksiä. Käytännössä tekemättä mitään konsultti siis sai ämpärillisen rahaa ja kukaan ei ollut moksiskaan. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä työntekijöiltä, mistä tiimityöongelma johtuu. Jos olisi kysytty, olisi selvinnyt, että koska firma on organisoitu tiukasti linjaorganisaatioksi ja johonkin hommaan tekijöiden lainaaminen naapurisiilosta olisi vaatinut luvan kolmelta eri johdon tasolta ja lopulta johtoryhmältä, kukaan ei viitsinyt ryhtyä tähän, vaan teki hommat itse, miten parhaiten kykeni. Homma valmistui nopeammin ilman kahden kuukauden hanke-esittelysirkusta.

Tietenkin myös työsuhteen asiat ovat tarkasti säädeltyjä, ja niitä kyttäämään on palkattu henkilöstöosastot väärälleen "henkilöstöhallinnon ammattilaisia". Kun pomo halulaa palkita hyvin tehdystä työstä ja antaa palkankorotuksen budjettinsa raameissa hyville työntekijöille ja jättää luuserit ilman, luuserien ilman jättäminen onnistuu helposti, mutta palkankorotuksetpa eivät. Rahaa niihin kyllä olisi oikein budjetissakin, mutta tietenkin on päätetty, että henkilöstöosasto ensin "arvioi niiden linjanmukaisuuden". Lopulta henkilöä tuntematon pienipalkkainen paperinpyörittäjä toteaa, että tämä tuotekehityksen avainhenkilö on koulutukseltaan ja työkokemukseltaan samaa luokkaa kuin talousosaston apulaispavunlaskija ja tienaa jo nytkin pavunlaskijaa paremmin, joten palkankorotus on kerrassaan perusteeton ja sopimaton. Tämäkin simputus myydään johdolle työntekijöiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistämisenä.

Työntekijöiden kouluttaminen on myös johdon erityisessä suojeluksessa. Työntekijöitä suorastaan kannustetaan oppimaan uutta ja kehittämään ammattitaitoaan. Ainoina reunaehtoina asetetaan, että se ei saa maksaa mitään eikä siihen saa varsinkaan käyttää työaikaa. Tämä toteutetaan esimerkiksi valittamalla, että koulutusbudjetissa kyllä olisi rahaa, mutta kun koulutus on Saksassa, se tarvitsisi myös matkabudjettia, mutta siellä ei ole rahaa. Koulutuksen siunaava pikkupomo antaa aina "kyllä, mutta ..." -tyyppisen luvan, jossa hän suhtautuu äärimmäisen positiivisesti asiaan ja antaa luvan sillä ehdolla, että mikään kesken oleva projekti ei kärsi.

Kun henkilöstön viihtyvyyttä päätetään parantaa juhlilla, ne järjestetään luonnollisesti viikonloppuna, jotta arvokasta työaikaa ei kulu niinkin tarpeettomaan asiaan kuin duunarien viihdyttämiseen. Konsepti näissä "viihdyttävissä" vapaa-ajan aktiviteeteissa on aina sama: työkansa kyörätään busseilla johonkin 50 kilometrin päähän keskelle ei mitään, jossa pääasiallisena vitsauksena ovat itikat ja kepulaiset. Sinne on pystytetty pari telttaa sateen varalta, ja paikalle on hommattu elämysfirma järjestämään jonkun hassunhauskan ryhmässä toteutettavan rastisuunnistuskilpailun, jotka poikkeuksetta ovat myötähäpeää aiheuttavia. Kaikille annetaan kaksi kaljalippua, jotta firman kulut eivät kerrassaan ryöstäydy käsistä.

Tätä tarinaa voisi jatkaa loputtomiin. Tohtori ei pidä hengitystä odottaessaan, että työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtivat ihmiset viitsisivät kysyä työntekijöiltä mitä he oikeastaan haluaisivat tehdä toisin. Puolen miljoonan kippaaminen konsulteille on huomattavasti helpompaa kuin pikkutarkkojen sääntöjen muuttaminen.