Viikon puheenaihe pääkaupunkiseudulla on tietenkin ollut metro. Lähes jokaisella on asiasta jonkinlainen vahva mielipide. Asiasta on puhuttu pehmeitä ja todella pehmeitä vuosikymmenet ja tähän mennessä on tapahtunut suurin piirtein ei mitään. Nyt kun jotain tapahtui, on espoolainen perusinsinööri murheen vallassa. Pysähtyneisyyden ajassa elävän lintukodon alle kaivetaan ihan oikea tunneli ja sinne pistetään kiskot ja joskus 10 vuoden kuluttua siellä voi kulkea joku junakin. Ei tällaista kauhuskenaariota kukaan uskaltanut edes pahimmissa painajaisissaan ajatella silloin kun investoivat omat ja pankin rahat hobitinkolon kokoiseen omakotitaloon naurettavan pienellä tontilla "väljän puistomaisessa ympäristössä".

Länsimetron puolesta ja vastaan on esitetty argumentteja, jotka ovat melkeinpä kaikki jotensakin pähkähulluja. Metron kannattajat väittävät, että metro ei maksa paljon mitään ja rahat tulevat moninkertaisena takaisin joidenkin salaperäisten laskusääntöjen perusteella erinäköisinä veroina ja maksuina. Tällaiset laskelmat ovat tietenkin huuhaata, koska ne perustuvat puhtaisiin arvauksiin. Tulevaisuuden ennustaminen ei ole koskaan ollut mikään erityisen eksakti tiede ja arvausten muuttaminen euroiksi ja niiden kutsuminen faktoiksi on petkutusta. Lisäksi he väittävät, että kaikkien matka-ajat ja matkamukavuus paranee merkittävästi ja että lähes jokainen voi jatkossa jättää auton kotiin. Tämäkin on potaskaa, koska muutaman aseman rakentamisella yhdelle linjalle ei todellakaan palvella 240000 ihmisen liikkumistarpeita.

Metron vastustajat taas turvautuivat aivan yhtä pöhköihin argumentteihin. Väitetään, että metroasemien ympäristö muuttuu oitis slummiksi ja täyttyy narkkareista ja pultsareista. Tohtori ei ole ikinä oivaltanut, miksi metroradan olemassaolo saisi Itä-Helsingin juopot sankoin joukoin ajamaan Matinkylään dokaamaan kun metsää löytyy Roihuvuorestakin. Matinkylän, Olarin ja Kivenlahden muuttuminen slummiksi metron myötä taas on kohtuullisen naurettava väite, koska ne ovat ankeita elementtikyliä jo nyt. Jos sinne rakennetaan muutama betonikolossi lisää, kukaan ei edes huomaa mitään.

Rakentamispäätöksen puolesta puhuu kaksi tohtorin mielestä ensiarvoisen tärkeää, mutta keskustelussa täysin sivuutettua seikkaa. Ensinnäkin, tuossa rakennetaan infrastruktuuria. Infrastruktuuri-investoinnit ovat Suomessa nykyään harvinaista herkkua, koska julkinen raha käytetään mieluummin kädestä suuhun elämiseen ja annetaan ihmisille, jotta he voivat ostaa rahoilla keskiolutta. Infrastruktuuriin investoimisen hyvä puoli on se, että infrastruktuuri on rakentamisen jälkeen siellä ja pysyy. Se, onko se tällä hetkellä business caseen perustuva hanke vai ei on sivuseikka, koska puhumme ratkaisusta, jonka käyttöikä on sata vuotta. Suomen investointiasteella mikään infrastruktuurihanke ei ole lähtökohtaisesti väärä.

Toinen seikka on pääkaupunkiseudun kehittämisen tiellä olevan umpisolmun avautuminen. Ei se ole mikään salaisuus, että metro on Helsingin kannalta poliittinen päätös. Tähän vedoten kaikki merkittävät väylähankkeet, joihin on tarvittu Helsingin rahaa ja suostumus, ovat olleet pysähdyksissä, koska Helsinki on yhdistänyt kaikki asiat tähän. Kun ei tule metroa, ei tule myöskään kehäteitä, raidejokeria, keskustatunnelia tai mitään muutakaan. Ja kun ei tehdä mitään ja väki- ja automäärä lisääntyy, mukavuus yleisesti kärsii. Nyt tämä rutiiniselitys olla tekemättä mitään on saatu kuopattua, joten muissakin väylähankkeissa voidaan edetä.

Nurkkapatrioottinen peräespoolainen ei kuitenkaan halua tarkastella kokonaisuutta. Katsomalla maailmaa makaronin läpi voi todeta, että koska itse ei ajatellut ajaa metrolla koskaan, kukaan muukaan ei sellaista saata tarvita. Tohtori ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisten ylipäätään pitää vastustaa suurella tunteen palolla jokaista ehdotettua tietä, rataa, parkkipaikkaa, kaistaa ja risteystä.