25 vuotta sitten kerrottiin vitsiä siitä, miten eri neuvostojohtajat junalla matkustaessaan toimivat, kun veturikuski tuli ilmoittamaan, ettei matka voi jatkua, koska edestä puuttuu rataa. Lenin olisi perustanut junan matkustajien kanssa työprikaatin ja rakentanut tarvittavan radan. Stalin olisi etsinyt radan rakentamisessa vastuussa olevan ja käskenyt ampua hänet. Brezhnev puolestaan olisi komentanut junan matkustajat ulos heiluttamaan junaa, jotta syntyisi tunne siitä, että se liikkuisi.

Suomalainen politiikka on nykyään kuin suoraan lainattu vitsin Brezhneviltä. Mitään ei oikeastaan saada aikaiseksi, mutta politiikassa on kauheasti tohinaa, jolla synnytetään illuusio tärkeiden ja oleellisten asioiden kimpussa painiskelemisesta. Samalla sosialidemokratian kulissien ylläpitoon käytetään tuhottomasti aikaa ja rahaa. Osa näistä kulisseista on saatu naamioitua niin aidon näköisiksi, että ne ovat ruvenneet elämään kansan suussa omaa elämäänsä ja sana leviää, eikä kukaan ymmärrä, että kyseessä on silkka propaganda.

Erilaiset tutkimukset ja tilastot ovat keskeistä kulissitiedettä. Ei ole olemassakaan niin turhaa tutkimusta tai tutkijaa, että tuloksia ei Suomessa nostettaisi lähes uskonnolliksi teksteiksi. On tutkimuksia kilpailukyvystä ja koululaitoksesta ja vaikka mistä. Se, että Suomi on tutkimuksen mukaan maailman kilpailukykyisin talous samalla kun Suomesta pakenee kotimainenkin raha investointeina ulkomaille ja ulkomainen raha kiertää maan kaukaa, osoittaa tutkimuksen olevan roskaa, mutta talouden kilpailukyvystä se ei kerro tuota eikä tätä.

Koululaisten saavutuksia peruskoulussa voi mitata ja mitataankin, mutta oleellisempaa kuin joku koulutuskilpailun tulos on se, mitä nämä ihmiset isona tekevät. Suomessa nämä maalman parhaat koululaiset ovat tekemässä tytäryhtiötalouksiin kuuluvia b-luokan hommia, paitsi ne, jotka kouluttautuvat humanisteiksi ja päätyvät suoraan kortistoon kulkematta lähtöruudun kautta.

Toinen merkittävä kulissien pystyttämisen kohde on työelämä; onpa sitten kyse kolmikannan ylistyksestä, neuvottelumekanismin kehumisesta maailman parhaaksi tai vaikka palkkojen vertailusta. Suomalaisille on luotu kuva siitä, että asiat Suomessa ovat paremmin kuin muualla. Numeroiden valossa kyse on täydellisestä lööperistä, sillä Suomen työttömyys on teollisuusmaiden ylempää keskitasoa ja ostovoima on toiseksi alhaisin vain nipin napin maailman täydellisimmäksi julistautuneen valtion, Ruotsin, edellä.

Meille uskotellaan, että Suomi on tasa-arvon mallimaa, koska valtaosa naisista on työelämässä. Samalla annetaan ymmärtää, että jossain paavinuskoisissa Keski-Euroopan maissa naiset olisivat nyrkin ja hellan välissä ja he pukeutuisivat mustiin säkkeihin ja hämmentäisivät pastaa aamusta iltaan. Oikeasti useimmissa maissa naisista on työelämässä yhtä moni tai useampi kuin Suomessa, mutta täysin vaille perustaa pystytetty kulissi on jo muuttunut osaksi suomalaista menestyslegendaa. Yritysten johdossa on naisia melkein kaikkialla muualla enemmän kuin Suomessa, vaikka kulissimme toisin kertovat.

Kolmas ja kenties irvokkain kulissikylä on pystytetty sosiaaliturvan ja hyvinvointipalveluiden ympärille. Jos kulissien läpi näkevä tarkkasilmäinen mutta toivottoman harhaoppinen henkilö onnistuukin löytämään jonkun paikan, jossa asiat ovat vähintäänkin yhtä hyvällä tolalla kuin Suomessa ja siitä huolimatta verot eivät ole maailman toiseksi kovemmat heti maailman täydellisimmäksi julistautuneen valtion, Ruotsin, perässä, on ainakin päivänselvää, että siellä ei ole hyvinvoinnista tietoakaan. Kaikkialla muualla on tuloeroja, köyhiä, nälkään kuolevia vanhuksia, kerjäläisiä, puutetta, kurjuutta ja ankeutta kaikille muille paitsi joillekin uusliberaaleille pyrkyreille. Tästä syystä mikään maa ei saata kelvata esikuvaksi Suomelle.

Kuka hyvänsä jossain muussa teollisuusmaassa asunut näkee, että asiat ovat siellä aivan samalla tasolla tai paremmin kuin Suomessa. Me nysväämme jotain omalääkärikokeiluja ja hoitotakuita emmekä saa järjestelmää toimimaan, vaikka uusliberalistisessa Britanniassa systeemi on ollut toiminnassa iät ajat, omalääkärille pääsee nopeasti ja hoitokin on ilmaista. Muualla Euroopassa sairastunut tai vammautunut saa kohtuullisen elintason luonnostaan sosiaaliturvan osana, Suomessa entiseen tulotasoon jossain järkevässä suhteessa olevaan pääsee vain pienituloinen, muut törmäävät erinäköisiin ökyrikkaille yli kaksi tonnia kuussa tienaaville suunnattuihin leikkureihin. Suomessa muka äitiyslomat ovat maailman parhaat, vaikka ne oikeasti ovat sieltä lyhyimmästä päästä. Lääkkeitä muka korvataan avokätisesti, vaikka Latviassa niitä korvataan vähintään saman verran, yleensä enemmän.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus sitten on? Tarkoitus on yrittää herättää lukija ajattelemaan, että Suomessa asiat eivät ole toivottoman huonosti, kuten kaikki saatamme nähdä. Toisaalta nykyinen kohtuullisen mukava elintaso on lähinnä syntynyt poliitikoista huolimatta, ei heidän avullaan. Jos Suomi siis on ilman suurempia ponnistuksia kyennyt nousemaan nykyiselle tasolleen, mikä olisikaan rajana, jos ryhtyisimme oikeasti rakentamaan Suomesta maailman kilpailukykyisintä ja tasa-arvoisinta maata? Mitä jos purkaisimme pahvikulissit ja katsoisimme, mihin pitää oikeasti rakentaa talo ja mikä paikka kaipaa maalia? Tai jospa vaikka rakentaisimme radan loppuun emmekä tyytyisi vain keikuttamaan junaa?

Miettikääpä sitä.

Vaalit ovat selvästi lähestymässä, sillä vähän joka suunnalta alkaa kuulua sangen hämmentäviä irtiottoja. Tällä kertaa kirin aloitti yleensä ihan järkeviä puhuva Raimo Sailas, jonka mielestä töitä pitäisi tehdä enemmän kuin nyt. Seuraavaksi ilmaantui pöytään EK, joka haluaa neuvotella työajan pidentämisestä seuraavalla tupokierroksella. SAK taas ilmoitti, ettei se suostu keskustelemaan työajan pidennyksistä vaan ainoastaan työajan lyhennyksistä. Omana erillisenä valitusvirsikuorona on työvoimapulasta pauhannut Suomen Yrittäjät, tuo jopa yliopisto-opiskelijoita enempään ja jatkuvampaan marinaan kykenevä koominen pellekerho.

Sailaksen puheissa olisi jotain tolkkua, jos hän olisi uskaltanut koskettaa suomalaisen työelämämammutin perustavaa laatua olevaa ongelmaa eli sitä, että kaikkia halutaan kohdella samana massana. Luovassa työssä todennäköisesti on aika samantekevää, istuuko toimistolla kuusi vai kahdeksan tuntia. R-kioskin myyjä taas myy saman verran tavaraa tunnissa, eli jos hän on kioskilla kuusi tuntia, kauppa käy hänen vuorollaan huonommin kuin ennen. Jos työaikaa siis haluttaisiin lyhentää, sitä voitaisiin tehdä ala- tai tehtäväkohtaisesti muttei missään tapauksessa kaikkia koskien. Ja kun suomalainen, pysähtynyt keskusjärjestömafia ei kykene käsittelemään kuin kaikkia kerrallaan, ehdotus ei tietenkään etene mihinkään.

SAK:n vastaveto on aina perinteisesti ollut se, että ne vaativat vähemmän duunia samalla kuukausipalkalla. Se on kuulemma oikein ja kohtuullista. Nyt puolestaan EK ehdottaa, että töitä pitäisi tehdä enemmän samalla kuukausipalkalla, ja täsmälleen se sama logiikka, joka on ollut käytössä SAK:n tapauksessa, onkin nyt muuttunut vääräksi. SAK:n miehiä ei ainakaan turhasta logiikasta voi syyttää, mutta logiikasta jotain ymmärtävät tuskin olisivatkaan ajautuneet ay-politrukeiksi vaan olisivat menneet oikeisiin töihin.

Käytännössä kummankin koplan ehdotus on huono. Jos SAK:n mallin mukaisesti nostetaan tuntipalkkoja 20%:lla, hinnat nousevat ja suomalaisten muutenkin surkea ostovoima huononee entisestään. Jos taas EK:n mallin mukaisesti leikataan kuukausipalkkoja 20%, asumis- ja elämismenojen pysyessä jotensakin ennallaan kuluttajien käytössä olevat tulot romahtavat ja surkea ostovoima huononee entisestään. Kummallakin menetelmällä luodaan Suomeen 90-luvun laman syvyinen kuoppa. SAK ja EK voisivat tällaisten ehdotusten sijaan keskittyä todellisten työmarkkinoiden kapeikkojen ratkaisemiseen ja jos eivät ole tähän kykeneviä tai halukkaita, hommata muutaman Monopoli-laudan ja vetäytyä Palacen yläkertaan pelailemaan ja juomaan snapsia siihen saakka, että viisastuvat. Taukolukemiseksi monopolin välillä tohtori suosittelee kansantaloustieteen perusoppimääräksi erinomaisen havainnollista tuotosta Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Sitten kun perustavaa laatua oleva ymmärrys yhteiskunnan ja talouden toimimisesta on saavutettu, he voivat yrittää uudelleen. Tai mennä edes töihin.

Suomen Yrittäjät, tuo isojen poikien pelin koominen sivuhahmo, on myös repäissyt. Kuulemma 72% yrityksistä arvioi, että työvoimapula on ihan kamalan paha. Ratkaisuksi he ehdottavat jotain hämmentäviä lisätukiaisia verorahoista työssäoleville, jotta töihin meno tulisi kannattavaksi korvausten nostamisen rinnalla. Sallikaa tohtorin tulkita: Suomen Yrittäjät väittää maassa vallitsevan suuren pulan koulutetusta työvoimasta, koska sitä ei ole saatavilla töihin sellaisella liksalla, joka vastaa kortistosta saatavaa rahaa. Suomalaisilla on jo nyt Ruotsin lisäksi länsimaiden huonoin ostovoima. Paraneeko asia sillä tavalla, että valtio rupeaa maksamaan pikku yrittäjäreppanoiden duunareille jotain tukiaisia, jotta ne voivat jatkossakin maksaa luokattoman huonoja palkkoja? Jos töitä ei löydy nykyisellä palkkatasolla, kannattaisiko yrittäjien tarjota lisää liksaa porkkanaksi ennen kuin ruikuttavat työvoimapulaa ja tukiaisia?

Jotta kaikki ei vaikuttaisi niin kerrassaan synkeältä, voimme lohduttautua sillä, että Ruotsi on vasta menossa sinne, missä me jo olemme ja josta ehkä pääsemme joskus pois. Meillähän verotus on keventynyt kohta kymmenen vuotta siten, että veroaste on säilynyt ennallaan tai noussut. Nyt Ruotsin edistyksellinen oikeistohallitus on päättänyt aloittaa veronkevennystalkoot: omaisuusvero ja kiinteistövero halutaan poistaa. Tämä kompensoidaan poistamalla tuloverosta tehtäviä vähennyksiä ja korottamalla viinan, nuuskan ja tupakan veroa.

Tohtorin ei tarvitse olla kummoinenkaan oraakkeli ennustaessaan, että Ruotsin palkansaajat eivät vielä tämän seurauksena pääse vaipumaan kulutusjuhlan euforiaan.

Vaaleilla valitsemamme eduskunta on tänä syksynä pannut hihat heilumaan ja lainsäädäntöurakka joutuu. Syytä tietenkin onkin, koska tuossa tuokiossa on taas joulukuu ja kansanedustajien on karautettava kotivaalipiiriinsä ansaitulle kahden kuukauden joululomalle höyryävien lihapatojen ääreen. Käytännössä eduskunnan työ halvaantuu tietenkin pidemmäksikin aikaa, koska kansanedustajan työtaakka ei luonnollisestikaan saa haitata ensi kevään eduskuntavaalikampanjointia.

Vaaleihin valmistautuvalla eduskunnalla on tänä syksynä ollut hienoisesti pulaa raflaavista lainsäädäntöprojekteista. Valtion tulo- ja menoarvio tuli hyväksyttyä suuremmitta pulinoitta eikä edes maataloustukea voida enää eduskunnassa tuosta vain lisätä. Kauppa- ja teollisuusministeriö on niin keskittynyt torpedoimaan venäläisten sähkökaapelihanketta, ettei aikaa ole ollut edes rustata lakia kauppojen aukiolon vapauttamisesta. Myös viidennen ydinvoimalan rakennustyöt ovat vielä niin paljon kesken, ettei jankkaamista kuudennesta ydinvoimalasta ole vielä kunnolla aloitettu.

Onneksi sentään Suomen energiatalouden kiemuroita valtioneuvoston toimeksiannosta ruotinut selvitysmies Matti Purasjoki ehdotti vesivoiman lisärakentamista, joten aikaa saadaan tulevaisuudessa rutkasti tuhlattua, kun Vuotoksen allassuunnitelmat kaivetaan taas kerran esiin. Tietenkään Vuotosta ei oikeasti rakenneta, mutta onpahan kaupunkien luonnonsuojelijoilla jotain, mitä ankarasti vastustaa, ja Lapin karvalakkilähetystöillä jotain puolustettavaa. Mitään erityistä päätettävää eduskunnalle aiheesta tuskin siunaantuu, mutta onhan sekin jo jotain, että edustaja voi vaalikentillä luvata vaalikarjalleen täysin rehellisesti joko kannattavansa tai vastustavansa asiaa loppuun saakka. Sikäli lupaus on turvallinen, että asia tuli tosiasiassa loppuun käsitellyksi jo viime vuonna, kun KHO päätti, että koko projekti on lain vastainen.

Tietenkin NATO-jäsenyydestä voisi aina keskustella ja muutenkin ohjata maamme tulevia kohtaloita alati muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Mutta voi! Itse itsensä Suomen vanhimmaksi valtiomieheksi ja kaikkien asioiden suurvisiiriksi nimittänyt puhemies Paavo Lipponen on kieltänyt mokomista asioista keskustelemisen, koska "ennen vaaleja keskustelu väistämättä ajautuisi epäanalyyttiseksi", mitä se sitten mahtaakaan tarkoittaa. Oikea aika ja paikka keskustelulle kuulemma on vaalien jälkeen vuoden 2008 turvallisuuspoliittista selontekoa valmisteltaessa. Eiköhän siihen mennessä keksitä joku syy siihen, että keskustelu aiheesta siinäkin yhteydessä olisi epäanalyyttista.

Jottei kukaan pääsisi sanomaan, että eduskunnassa ei tehdä tärkeää lainsäädäntötyötä, niin päätettäväksi on sentään saatu vuosikymmeniä vatvottu laki hedelmöityshoidoista, jonka sisällöstä eduskunta päättää tänään. Sinänsä kyseisen lain sovellusalueella on kyllä tilaa jonkinlaiselle lainsäädännölle, jotta esimerkiksi syntyvän lapsen ja sukusolujen luovuttajien asemasta tulisi säädettyä laissa yksiselitteisellä tavalla. Mutta kuinka onkaan käynyt? Kuin kansalaisia pilkatakseen kansanedustajat ovat jankuttaneet pelkästään lesbopareista ja sinkkunaisista aivan kuin nimenomaan lesboparit ja sinkkunaiset olisivat se ryhmä, jonka perässä tämä maa joko kukoistaa tai vaipuu Sodoman ja Gomorran hävitykseen.

Tohtorin mielipide hedelmöityshoitolaista on selvä: annettakoon niitä kaikille tarvitseville lääketieteellisin perustein ja säädetään laissa vain tarpeellisista asioista, kuten hoitojen tuloksena syntyvän lapsen asemasta ja siitä, ettei sukusolujen lahjoittajan henkilöllisyyttä hänen tahtomattaan paljasteta. Se, että nyt ollaan säätämässä hölmöä lakia, jossa on mukana mm. lapsen subjektiivinen oikeus saada tietoonsa biologiset vanhempansa sekä kohdunvuokrauksen täyskielto, on asia sinänsä, mutta vastenmielisintä koko jutussa on se, että näistä asioista ei ole keskusteltu julkisuudessa käytännössä yhtään. Koko keskusteluenergia on käytetty lesboista jankuttamiseen ja keski-ikäisten äijien murheeseen siitä, että kohta lesbot vie niiden naiset, kun heitä ei tarvita enää edes lapsen tekoon. Mitähän mieltä puhemies Lipponen on tämän keskustelun analyyttisyyden tasosta?

Jonkinlainen lohtu asiassa on se, että olipa hedelmöityshoitolaki lopulta millainen hyvänsä, niin hyvin toimeen tulevia se liikuttaa vain periaatteelliselta kannalta. Hoitoja tarvitsevat saavat niitä aina vaivatta ulkomailta. Edes homofobian vaivaamassa Virossa ei mitään Lex Lesbovauvaa ole. Kansanedustajien tunnolle jää siis myös se, että säädöskokoelmaan saadaan jälleen yksi laki, joka koskee vain köyhiä.

Sanotaan, että kansalla on sellaiset päättäjät, jotka kansa ansaitsee. Näin tuskin oli Stalinin Neuvostoliitossa tai Pol Potin Kamputseassa tai edes nykyään Mahmud Ahmadinejadin johtamassa Iranissa. Vaikea on kuvitella sitäkään, että tohtori olisi tehnyt jonkun niin mittavan synnin, että olisi ansainnut ristikseen nämä nykyiset omaan napaansa tuijottavat kansanvaltaa halventavat nahjukset ja lurjukset.

P.S. Iltapäivällä eduskunta sitten päätti äänin 105-83 hedelmöityshoitolain sanamuodosta. Päätöksen mukaan hoitoja saavat tulevaisuudessakin heterosuhteessa elävien naisten lisäksi sekä naisparit että yksinäiset naiset. Laki on edelleen hölmö, mutta keskittymällä lain lesbonäkökulmaan voivat kansanedustajat nyt uskotella itselleen ja tyhmille äänestäjilleen olevansa suvaitsevaisia ja liberaaleja – suorastaan hienoja ihmisiä.

Hesari kirjoitti viikolla tutkimuksesta, jonka tuloksissa kerrottiin joka viidennen suomalaisen elävän kädestä suuhun. Tällä joukolla on pankkitilillä reserviä alle 500 euroa kuukaudessa. Neljäsosa suomalaisista ajautuu kassakriisiin, jos asumismenot nousevat 50 eurolla kuukaudessa.

Tohtorille tässä tutkimuksessa ei ole mitään yllättävää, mutta toivottavasti se ravistelee vähän suomalaisiksi syntynyttä lottovoittajakansaa. Meille uskotellaan jatkuvasti, että suomalaiseksi syntyminen on lottovoitto ja valtaosa kansasta sisäistääkin tämän potaskan. Jokaiselle lehtiä ajatuksella lukevalle on kuitenkin päivänselvää, että suomalaisten ostovoima on naurettavan pieni ja kaikki käytetään järjettömän kalliiseen asumiseen ja liikkumiseen. Jotain taskurahaa jää ruokaan, mutta mitään kulutusjuhlaa ei todellakaan vietetä tässä maailman kilpailukykyisimmäksi valitussa taloudessa.

Tohtori ei kykene käsittämään, miksi jatkuvaa rahapulaa ruikuttava kansa kuvittelee Etelä-Euroopan lomakohteissa olevansa ökyrikkaita ja elävänsä herroiksi kun heidän nettoansionsa itse asiassa ovat keskinkertaista baarimikkotasoa sikäläisen standardin mukaan. Eihän siinä mitään vikaa sinänsä ole, että on tyytyväinen itseensä, mutta kuvitelma omasta äveriäisyydestä on tehokas este todellisen vaurastumisen ja elintason paranemisen tiellä.

Miksi ihmeessä väki tyytyy Suomessa vuodesta ja tuposta toiseen naurettavan pieniin palkankorotuksiin? Yritykset tahkoavat miljardivoittoja vuodesta toiseen ja 15 vuoden lähes yhtäjaksoisen nousukauden aikana palkat ovat nousseet pari kolme prosenttia vuodessa. Sen sijaan, että hyvin pärjäävien alojen duunarit vaatisivat palkkojensa nostamista länsieurooppalaiselle keskitasolle, lammaskatras ottaa vastaan alistuneesti pari prosenttia vuosittain kun siihen on totuttu eikä edes tiedetä paremmasta. Kaljatuvassa valitetaan sitten huonoja palkkoja ja maristaan kun raha ei tahdo riittää, mutta ainoa johtopäätös asiasta on se, että asiat nyt vain ovat niin kuin ne ovat ja ovat aina olleet.

Yritysjohtajat ovat myyneet poliitikoille ja medialle ajatuksen siitä, että jos palkkoja Suomessa nostetaan, maa muuttuu kilpailukyvyttömäksi ja työttömyys räjähtää käsiin. Tämä on tietysti työnantajaleirin mieleen, mutta ei asiassa mitään perää ole. Miten ihmeessä Sveitsi, jossa on täystyöllisyys omille ja lisäksi maassa olevalle miljoonalle ulkomaalaiselle, jossa veroaste on kolmasosa suomalaisesta ja palkat tehtävästä riippuen mitä hyvänsä kolminkertaisesta kymmenkertaiseen kykenee tähän elintasonsa ylläpitämiseen? Ne mokomat ohittivat juuri julkaistun tutkimuksen mukaan Suomen tuossa paljon hehkutetussa "maailman kilpailukykysin talous" -tutkimuksessakin. Sveitsi ei voi edes pahemmin kehua edullisilla luonnonoloillaan.

Sen sijaan, että Suomessa otettaisiin mallia kaikilla mittareilla Suomea paremmin pärjäävästä Sveitsistä, kopioimme vain kaikki mahdolliset typeryydet Ruotsissa, tuossa taantumusta ja laskukautta elävästä entisestä suurvallasta. Suomessa pääsyy nykytilaan on yhteiskunnan päätyminen työtä vieroksuvien surkimusten komentoon. Päättäjät politiikassa ja etujärjestöissä ovat jo aikoja sitten keskittyneet vain turvaamaan omia hyväpalkkaisia laiskotteluvirkojaan. Muutoshaluiset turhautuvat ja lähtevät firmoin töihin kun ympärillä on vain kaikkia asioita vastustava pysähtyneisyyden muuri. Lopputuloksena mikään ei muutu vaikka pitäisi, ja poliitikkoja kuunteleva valtamedia keskittyy toistamaan tylsämielisiä tutkimuksia ja tilastoja, jotka osoittavat Suomen täydelliseksi paratiisiksi.

Jos paratiisin kulissit purettaisiin, kansa vaatisi päättäjiensä ryhtymistä työhön. Mutta maailman eksoottisten maiden kiertäminen erinäköisissä naistutkimus-, kehitysmaa- ja viherseminaareissa on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa. Tästä syystä saamme kuulla kaikennäköisten suomalaista yhteiskuntaa ylistävien tutkimusten paisuttelua hamaan maailman tappiin.