Ei päivää ilman keskustelua ilmastomuutoksesta. Asiasta puhutaan kaikissa tiedotusvälineissä ja jokainen myrsky ja lumipyry, jotka ennen ovat olleet osa normaalia, arkista elämää, onkin muuttunut jonkinlaiseksi maailmanlopun sanansaattajaksi. Tohtoria viisaammat saavat ottaa kantaa siihen, seuraako hiilidioksidipäästöistä ylipäätään mitään, ja jos seuraa, niin seuraako maailmanloppu, ilmaston lämpeneminen vai jääkausi. Kaikkia mainittuja ovat arvovaltaisetkin tahot ehtineet jo meille povaamaan.

Kuvitellaan hypoteesina, että hiilidioksidipäästöistä aiheutuu jotakin pahaa ja että tämä paha pitäisi nyt torjua. Tämän pahan, kuten melkein kaikkien muidenkin ympäristöongelmien, torjumisen tiellä ovat nurinkurisesti asioista kaikkein huolestuneimmat ja vihreimmät tahot, kun taas jossain vaiheessa ratkaisu löytyy sinipunaisen ympäristöpolitiikan ja markkinatalouden tuotoksena.

Vihreän ympäristöpolitiikan kulmakivi ainakin Suomessa tuntuu olevan jonkunnäköinen linkolalainen "takaisin kivikaudelle" -asenne, joka ei keskity ympäristöongelmien torjumiseen vaan ylipäätään markkinatalouden ja nykyisen yhteiskunnan vastustamiseen. Mitään viisaampaa ei vihreän suojavärin ottaneiden stalinistien miehittämältä joukolta oikeastaan voi odottaakaan. Tämä politiikka näkee ympäristöongelmat yleisenä länsimaisen elämäntavan ja sivistyksen ongelmana, ja oireiden hoitamisen sijaan halutaan hoitaa itse ongelma saattamalla länsimainen yhteiskunta arvoineen hautaan.

Tällä tavalla ei ole historiassa saatu aikaiseksi mitään. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita hallitusta kivikauteen tai keräilytalouteen siirtymisestä, mutta he kyllä olisivat hyvinkin valmiita ratkaisemaan akuutteja ongelmia. Huoli ympäristöstä ei enää ole vihreiden yksinoikeus. Jos ihmisille yritetään myydä jotain, mitä he eivät halua ostaa, kauppa ei käy ja mitään ei tapahdu, mutta koska tämä lopullinen ratkaisu antaa odottaa itseään, vastustetaan kaikkia toteutettavissa olevia tapoja edistää ympäristön tilaa. Syynä tähän on se, että mikäli ongelmat kyettäisiin ratkaisemaan, kivikausi kuulostaisi vielä vähemmän houkuttelevalta ja markkinatalous vaikuttaisi edelleen toimivalta, jolloin stalinistien poliittiselta agendalta putoaisi pohja pois. Ympäristö voittaisi samoin kuin ihmisten elämänlaatu, mutta ei se näitä änkyröitä pahemmin kiinnosta eikä ole koskaan kiinnostanut.

Kun hiilidioksidipäästöongelmaan ryhdytään etsimään ratkaisua, on ymmärrettävä, mistä tässä ongelmassa oikeastaan on kysymys. Oleellista on se, että ihmiset eivät halua tuottaa hiilidioksidipäästöjä, vaan he haluavat lämmittää asuntonsa ja liikkua paikasta toiseen järkevällä vaivalla ja ilmastomme huomioon ottaen. Näin ollen meidän pitäisi miettiä mahdottomien ihmiskokeiden sijaan sitä, miten tuo ihmisen tarve on toteutettavissa ilman hiilidioksidipäästöjä. Tämä ongelma on osittain poliittinen taloudellisen ohjauksen kautta, mutta valtaosin insinööritieteellinen. Risupartaiset viherhumanistit eivät tietenkään pidä arvossa sitä, että niinkin halveksittava olio kuin insinööri kykenee ratkaisemaan heidän lempiongelmansa, jota he itse ovat olleet ratkaisevinaan vuosikausia reilun kaupan teen voimalla ilman pienintäkään merkkiä edistymisestä.

Oikean ongelman löytäminen ja teknisen ratkaisun hakeminen siihen ovat toimineet ennenkin. Otsonikato oli ennen ilmastomuutosta joka päivän viherpuheenaihe. Sitä yritettiin ratkaista ideologisilla kivikausimenetelmillä, mutta lopulta insinöörit ratkaisivat ongelman lähdettyään liikkeelle oikeista lähtökohdista. Ei ihmisillä ollut mitään tarvetta tupruttaa freonia taivaan tuuliin, mutta heillä oli tarve pitää sapuskat kylmässä. Kehitettiin kylmälaitteita, jotka eivät enää perustuneet freoniin. Ne toimivat samalla tavalla ja maksoivat oleellisesti saman verran. Juuri pari kuukautta sitten uutisoitiin, että otsoniaukot ovat alkaneet pienentyä ja otsonikerros toipua. Jos asia olisi jätetty vihreille, otsonikerroksesta olisi luultavasti tänä päivänä jäljellä vain rippeet.

Täysin vastaava esimerkki ovat lyijypäästöt ja katalysaattorit autoihin. Nekin yleistyivät nopeasti, kunhan ne vain ensin keksittiin. Keksimistä ei suinkaan edesauttanut se sakki, joka sai näistä päästöistä vain keppihevosen vastustaa yksityisautoilua.

Hiilidioksidipäästöjä voidaan varmasti vähentää merkittävästi, kun asiaa vain mietitään muutenkin kuin ideologiselta pohjalta. Tällä hetkellä liikkumiseen keksityt ratkaisut ovat vielä käyttökelvottomia suurimmassa osassa maailmaa, mutta tohtori ei usko hetkeäkään, että tämä olisi tilanne enää muutaman vuoden päästä. Energiantuotantoon hiilidioksidivapaa ratkaisu on keksitty jo vuosikymmeniä sitten, mutta vihreät vastustavat tätä ydinenergiaksi kutsuttua keksintöä henkeen ja vereen, sillä heidän ideologinen ratkaisunsa, energian säästäminen, olisi vaarassa, jos töpselistä tuleva sähkö olisi puhdasta ja lisäksi halpaa.

Muualla maailmassa vihreätkin ovat jo oivaltaneet, että jätteiden peruslajittelu ja polttaminen sen jälkeen on huomattavan ympäristöystävällinen vaihtoehto kaatopaikkoihin verrattuna. Lisäksi se tuottaa ihan mukavasti energiaa ja vähentää päästöjä muuttaessaan hiilidioksidiakin haitallisemmat metaanipäästöt lähinnä hiilidioksidipäästöiksi. Suomessa jätteenpoltto on edelleen vastatuulessa ja taitaa lähitulevaisuudessa pysyäkin. Haihatus jätteiden määrän vähentämisestä on edelleen vallalla ja maailma saa mieluummin hukkua paskaan kuin ryhtyä mihinkään sellaisiin toimiin, jotka sotivat pyhää ideologiaa vastaan.

Ympäristötietoinen äänestäjä valitsee ensi vaaleissa vakavasti otettavista vaihtoehdoista Kokoomuksen tai Demarit. Molemmille käy järkevä, pragmaattinen, ideologiasta vapaa ympäristöpolitiikka, jossa tavoitteena on puhtaampi ympäristö eikä markkinatalouden ja heteropatriarkaatin vastustaminen. Vihreät ovat juuttuneet stalinismin jätteisiinsä eivätkä tunnu pääsevän tästä suosta ylös omin avuin. Fiksut vihreät, Soininvaara etunenässä, jättävät uppoavan laivan. Maalaisliittoakin kannattaa varoa, sillä kepulle ympäristöpolitiikka, kuten kaikki muukin politiikka, on aluepolitiikan työkalu. Tavoitteena ei ole puhdas ympäristö vaan työtä ja rahaa kepulien kansoittamille alueille. Tämä sakki nysvää energiapajujen ja soiden raiskauksen kimpussa mikäli heille siihen lupa ja mandaatti annetaan.

Suurvasuri Martti Korhonen on tehnyt puolueensa nimissä merkittäviä tasa-arvolinjauksia. Ensinnäkin, hän haluaa parantaa naisen asemaa työelämässä korottamalla osa- ja määräaikaisen työn sosiaaliturvamaksuja. Toisekseen, hän epäilee Kokoomuksen välikysymystä naisten asemasta työelämässä, sillä "Kokoomuksella ei ole kestäviä ratkaisuja tähän ongelmaan, sillä se on systemaattisesti ajanut julkisen sektorin kaventamista".

Kuulostaa hienolta. Sallikaa tohtorin kuitenkin hälventää savuverhoa: Pätkätyöläisistä valtaosa on naisia, joten Korhonen haluaa parantaa naisten asemaa työelämässä tekemällä naisten palkkaamisesta kalliimpaa. Toisaalta hän antaa ymmärtää, että julkisen sektorin kaventaminen on tasa-arvon vastaista. Toisin sanoen hän on sitä mieltä, että naiset ovat niin säälittäviä ja avuttomia reppanoita, että heidän työllistymisensä ja tasa-arvonsa työelämässä ovat kiinni siitä, että heille löydetään julkiselta sektorilta jotain suojatyöpaikkoja ja kiintiöhommia.

Kyllä nyt tasa-arvo kohenee silmissä.

Koska demarit eivät ole tehneet viime aikoina kovin paljon muuta hölmöä kuin nimittäneet Eero Heinäluoman, tuon kaikkien pökkelöiden kantaisän, pääministeriehdokkaakseen, tohtori päätti sivistää lukijakuntaa ulkopoliittisella katsauksella.

Maailman valtiot voidaan jakaa ja luokitella monella tavalla, mutta tällä kertaa tarkastelen niitä historiallisen suuruutensa perspektiivistä, sillä tämä tarkastelu sopii moneen tällä hetkellä maailmassa tapahtuvaan asiaan sangen hyvin.

Tässä tarkastelussa helpoin ryhmä ovat maat, jotka eivät ole olleet suurvaltoja ja joista ei ikinä tule sellaisia. Näissä maissa avainasemassa on aina ollut joustavuus ja kyky mukautua maailman tuulien puhalteluun. Suomi on onnistunut tässä hyvin, muita vastaavia heittopusseja löytyy esimerkiksi Benelux-maista. Nämä maat ovat mukautujia ja sopeutujia ja eivät sanele maailmanpolitiikan suuntaviivoja.

Suurvallat ovat mielenkiintoisempi tarkastelun kohde. Rooma oli aikansa suurvalta, samaten ottomaanien valtakunta; samoin Espanja, Britannia, Ranska, Ruotsi, Neuvostoliitto/Venäjä, Kiina ja USA. Osa suurvalloista oli lyhytaikaisia, osa kesti pitkään ja osa on nykyisiä suurvaltoja. Suurvallaksi on ollut maailmassa noin kaksi tietä, ja niitä kulkemalla on päätynyt erilaisiin lopputuloksiin.

Helpoin tapa rakentaa imperiumi ja menettää se on rakentaa se sotimalla. Valloitetaan maita, tuodaan väkisin oma hallinto ja verotus ja katsotaan, kuinka kauan korttitalo pysyy kasassa. Tällä tavalla rakentuneita suurvaltoja muinaisten suurvaltojen lisäksi ovat olleet Espanja, Ranska, Ottomaanien valtakunta ja Neuvostoliitto. Valtiot kasvavat nopeasti ja hetken aikaa näyttää hyvältä, lopulta tällaiset valtiot kasvavat liian suuriksi ja alkavat luhistua sisältä päin byrokratiaan ja tehottomuuteen, tai sitten yksinkertaisesti liian ison alueen puolustaminen käy mahdottomaksi. Ruotsi hallitsi koko itämerta 1600-luvulla, kunnes menetti nopeasti melkein kaiken, viimeisenä Suomen ja lopulta myös Norja lähti omille teilleen. Napoleon valloitti melkein koko Euroopan, kunnes kävi ottamassa Venäjällä kuonoonsa ja korttitalo luhistui nopeasti. Ottomaanit hätyyttelivät Wienin portteja, kunnes heidät lyötiin pohjoisesta, etelästä ja lännestä. Neuvostoliitto luhistui lopulta muutamassa kuukaudessa.

Toinen tapa rakentaa imperiumi on tehdä se kaupan ja porvariston varaan. Vaikka nämäkin imperiumit ovat vaatineet sotia ja asevoimaa, niiden ydin on kuitenkin ollut emämaan porvariston tahdossa kasvattaa markkinoita ja rikkauksia sen sijaan, että imperiumin ydin olisi diktaattori, kenraalikunta tai aatelisto. Tyylipuhdas esimerkki tästä menetelmästä on Britannia. Lasken samaan joukkoon USA:n 90-luvulle saakka sekä Kiinan 90-luvulta saakka. Kauppaan perustuvassa imperiumissa oleellista ei ole alistaa ja tuhota paikallisia hallintokoneistoja vaan sopeuttaa ne ja hyödyntää niitä ja tehdä liikesuhteista kaksisuuntaisia ja myös sitä toista osapuolta hyödyttäviä.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Historia näyttäisi osoittavan, että kaupan varaan rakennetut imperiumit ovat kestäviä, ja vaikka ne purkautuvatkin, yhteys emämaahan säilyy kiinteänä ja pääasiassa verettömänä ja emämaan talous hyötyy vanhasta imperiumista edelleen. Sotimalla rakennetut imperiumit sen sijaan tuntuvat johtavan alistettujen maiden kapinaan ja vihaan alistajaa kohtaan, ja kun tällainen imperiumi hajoaa, saa myös emämaa syvän iskun ytimeensä kun sille elintärkeä alusmaiden verotus, kauppa ja ryöstetyt raaka-aineet katoavat yllättäen.

Tutkitaanpa nykypäivän maailmaa tämän valossa. Ensinnäkin, meillä on Euroopassa kaikkia asioita vastustavia häirikkövaltioita, kuten Ranska ja Ruotsi. Historiallinen, sotilaallinen, maskuliininen uho elää edelleen ja se näkyy näiden maiden eurooppapolitiikassa, yrityskulttuurissa ja kaikessa muussakin. Ruotsalaiset ovat naamioineet uhon konsensukseksi, mutta koska lopputulokseksi ei kelpaa kuin ruotsalaisen mallin mukainen ratkaisu, kyse on samasta asiasta. Toisekseen, meillä on Ottomaanien valtakunnan perillinen, Euroopan sairas mies, hakemassa EU:n jäsenyyttä ilman mitään eurooppalaista pohjaa. Sen sijaan, että tämä entinen suurvalta yrittäisi kaupanteon keinoin saada aikaiseksi molempia osapuolia hyödyttävän lopputuloksen, tämä sotilasvallan perijä uhoaa minkä kerkiää, esittää ultimaatumeita, ei jousta mistään eikä ylipäätään hae mitään kompromisseja toisin kuin liike-elämässä haettaisiin.

Britanniassa sen sijaan talous porskuttaa aivan eri tahtiin kuin pysähtyneessä Länsi-Euroopassa. Kiinteät suhteet entisiin alusmaihin, Intiaan etunenässä, ovat tuoneet sen taloudelle aivan uutta potkua, koska siellä oltiin ensimmäisenä hyödyntämässä tuon maan valtavaa työvoimareserviä. Brittiläiseen kulttuuriin ja neuvottelutaktiikkaan ei kuulu toisen alistaminen ja nöyryyttäminen vaan kompromissien hakeminen ja kaikkien osapuolten kasvojen säilyttäminen. Kuten kaupanteossa kuuluu. Thatcherin kausi toi tähän kuvaan särön, mutta nyt Britannia on taas samalla tiellä, millä se on ollut viimeiset 300 vuotta. Nykyinen sotapolitiikkakin vaihtuu toiseen vuoden sisään.

USA rakensi oman imperiuminsa kaupan varaan kaappaamalla Englannilta 1. maailmansodan myllerryksessä merkittävät markkinat korvaukseksi avustaan. Se aloitti tuon siihen saakka sangen eristyksissä eläneen valtion kauden johtavana maailmanmahtina. Vaikka aina haluamme muistaa vain USA:n sodat ja tuen jollekin Väli-Amerikan ketään kiinnostamattoman kääpiövaltion oikeistosisseille, totuus on kuitenkin se, että USA ei voittanut kylmää sotaa asetekniikalla vaan kauppatekniikalla. Juuri sillä samalla, jolla Britannia oli voittanut siirtomaakilvan aikaisemmin. USA:ssa kuitenkin tehtiin 90-luvun aikana virhearvioita ja nyt näyttäisi siltä, että maa on hylännyt kauppapolitiikan tien kasvussaan ja on muuttunut sotilaallisesti laajenevaksi imperiumiksi. Jos historia toistaa itseään ja miksipä ei toistaisi, tällainen imperiumi luhistuu nopeasti kun luhistuminen alkaa, ja samalla se iskee myrkkypiikin emämaan elämään talouskriisin muodossa.

Kiina on tämän hetken arpalippu. Kiinaa voidaan hyvällä syyllä pitää sotilaallisesti kasvaneena valtiona 70-luvulle. Mutta 90-luvulta alkaen näyttäisi epäilyttävästi siltä, että Kiina on yrittämässä rakentaa imperiumiaan kauppasuhteiden varaan. Juuri ollut Afrikka-konferenssi ja valtavat kauppasopimukset ja yhteistyökumppanuudet pääasiassa eri siviilitekniikan osa-alueilla ovat tällaista politiikkaa puhtaimmillaan. Öljynviejämaille Kiina on luonnollinen kumppani, koska sinne käy kaupaksi mikä tahansa. Länsimaillekin Kiina on yksi kolmesta tärkeimmäistä kauppakumppanista useimmissa tapauksissa. Toisaalta Kiinassa on sisäisiä ongelmia, joita tämä ulkomaanpolitiikka ei ratkaise eikä voikaan ratkaista.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus sitten oli? Tohtori haluaa lähinnä valottaa, miksi tietyt maat pärjäävät ja toiset eivät. Miksi toisten kanssa on helppoa tehdä yhteistyötä ja sopia asioista, toisten kanssa se on täysin mahdotonta. Miksi USA:n sotatoimet pitää nähdä laajemmasta näkökulmasta kuin vain todeta niiden olevan satunnainen pikku rähinä verta nenästään kaivaneiden arabien kanssa. Ja mikä on Kiinan merkitys maailmalle jo lähitulevaisuudessa. Suomen kuvio on selvä. Sopeutua pitää, mutta tällä hetkellä kannattaa miettiä, mikä on oikeaa politiikkaa. Katsommeko auringonlaskun länteen vai auringonnousun itään? Ehkä kannattaa katsoa itään kuitenkin siten, ettei polta siltoja takanaan länteen, kuten punahiuksinen kärttyisä rouva ja risupartainen vasemmistointellektuelli yrittävät kilvan tehdä.

Tälläkään viikolla ei vältytty uutisilta, jossa suuria suomalaisyrityksiä siirtyy ulkomaiseen omistukseen. Samalla uutiset, jossa suomalaiset ostavat yrityksiä muualta, loistivat poissaolollaan kuten ne ovat loistaneet aina ennenkin. Suunta käy Suomesta ulos lähinnä talouden kokoon liittyvien tekijöiden takia. Yrityskaupoissa ei ole sinänsä mitään yllättävää eikä myöskään mitään periaatteellista vikaa. Suomalainen omistus ei ole mikään itseisarvo, johon pitää kaikissa asioissa pyrkiä. Meidän on kuitenkin syytä ymmärtää, miksi yritykset siirtyvät ulkomaisiin käsiin ja mitkä ovat sen kerrannaisvaikutukset muuhun yhteiskuntaan.

Suomessa yritykset ajaa ulkomaiseen omistukseen kotimaisen rahan pula ja kansantalouden pienuus. Suomalaisyritys ei pysty kotimarkkinoillaan kasvamaan niin isoksi, että se pystyisi nielaisemaan saksalaisen suuryrityksen tai jo ajat sitten kansainvälistyneen, monessa maassa toimivan pankkikonsernin. Kun myöskään kotimaisia pääomia ei pahemmin ole muualla kuin kasvottomissa eläkekassoissa, suomalainen kapitalismi on jäänyt pienimuotoiseksi puuhasteluksi. Ulkomailla on enemmän sijoitusvarallisuutta sekä kasvollisia kapitalisteja, joiden into katsoa kvartaalia pidemmälle on suurempi kuin eläkekassan pavunlaskijoiden. Pienet yritykset siirtyvät isompien osiksi lähinnä siksi, että se on ainut keino yrittäjälle päästä omana elinaikanaan mukavan elintason pariin. 30 miljoonan myyntivoitosta maksetaan pääomatuloveroa, mutta vastaavan summan hankkiminen kahteen kertaan verotetuilla osingoilla ja palkkaa itselleen maksamalla vaatisi kaksinkertaisen ponnistuksen.

Tytäryhtiötalouden ongelmat taas liittyvät siihen, että tytäryhtiöt eivät työllistä ympärillään juuri ketään. Suomessa säilyy se, minkä takia yritys alun alkaenkin ostettiin, eli joku valmistus tai tuotekehitys tai asiakaspalvelu tai myyntikonttori, mutta amerikkalaisen jättiläiskonsernin suomalainen tytäryhtiö ei enää päätä, mistä se ostaa laitteita, ohjelmistoja, konsultointia tai muuta palvelua. Eihän sen toki edes tarvitse tehdä niin, koska nämä asiat päätetään konsernitasolla pääkonttorissa jossain Atlantin tuolla puolen. Siellä on firman ympärillä kaikenlaista palveluntarjoajaa tilintarkastuksesta tietotekniikan ulkoistuksiin, mutta tytäryhtiöissä tällaisia sivuvaikutuksia ei ole. Eli vaikka yrityskaupan yhteydessä yhtiö ilmoittaisi, ettei se irtisano ketään, työllisyys heikkenisi Suomessa silti.

Suomessa on lisäksi lähdetty hölmöläisten tielle ja myyty infrastruktuuriakin ulkomaille. TV-lähetysverkko on luonnollinen monopoli, ja nyt olemme antaneet ranskalaisille mahdollisuuden rahastaa sillä ja sanella hinnat. Kertaluontoisella myyntivoitolla maksettiin parin kuukauden sosiaalitukiaiset, sen jälkeen tuo raha on syöty ja jäljellä ovat vain kulut hamaan maailman tappiin. Toinen valtion neronleimaus oli myydä Sonera pilkkahintaan ruotsalaisille. Sen jälkeen Suomessa tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole kehitetty ollenkaan. Samalla kun maailmalla kehitetään ties kuinka monennen sukupolven mobiileja dataverkkoja, Suomessa myydään tekstiviestejä alennuksella eikä investoida tekniikkaan mitään. Seuraava valtion neronleimaus lienee myydä Finnair, jotta saadaan ajettua alas myös lentoliikenne Suomesta kaikkialle muuhun paitsi byrokratialennoista elävään Brysseliin ja uuden omistajan kotikentälle.

Tohtori ei näe Suomen ongelmaksi ulkomaalaisomistusta vaan sen, että meille ei enää nouse yritysten aikaisesta myyntiajankohdasta johtuen suomalaisia suuria ja keskisuuria yrityksiä. Lupaavat alut ostetaan pois jo pienenä ja ostaja on lähes aina ulkomainen taho. Kukaan ei olettanutkaan Suomeen syntyvän uutta Nokiaa, mutta meille ei synny enää edes uutta keskisuurta yritystä. Töitä löytyy edelleen, mutta altistumme Kiina- ja suhdanneriskille paljon enemmän, koska joku Suomessa oleva valmistushomma voidaan siirtää sangen nopeasti muualle, jos se tulee siellä halvemmaksi. Monumentaalinen työmarkkinakoneistomme ei ole läheskään tarpeeksi ketterä pysyäkseen tämän kehityksen perässä.

Tohtori ennustaa, että seuraavat yrityskauppojen kohteet ovat Finnair, Metso, TietoEnator ja OKO. Pikavoittoja haluava lukija pistää rahansa näihin nyt ja saa edes kipurahoina 20% kurssinousun korvaukseksi siitä harmin tunteesta, joka aiheutuu kaiken irti lähtevän myymisestä ulkomaanpelleille.

Pinttyneimmätkin suomalaiset stalinistit ja taistolaiset jo vähintään vuosikymmen sitten lakanneet ainakin julkisuudessa vannomasta kommunismin nimeen ja vaatimasta sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään siirtymistä. Myös aiemmin munaskuitaan myöten suomettuneet porvarit ovat Neuvostoliiton tuhoutumisen myötä keksineet rähmällään olon sijaan muita harrastuksia. Jotain on kuitenkin vanhoista kujeista jäljellä. Kansa valitsee kerta toisensa jälkeen eduskuntaan Jaakko Laakson (KGB) ja Pertti Tiusasen (Stasi) tapaisia änkyröitä, joiden kanssa yhteisrintamassa kaikkea vastustavat porvarilliset änkkäpäät kuten Paavo Väyrynen ja Timo Soini, jotka vielä kehtaavat esittää muka vaalivansa Urho Kekkosen poliittista perintöä.

Yhteistä näille sankareille on se, että he vastustavat kaikkea mahdollista integraatiokehitystä. Sillä ei juurikaan ole merkitystä, oliko heidän Neuvostoliiton palvontansa aikoinaan aitoa vai pelkästään opportunistista ruskeakielisyyttä. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi tietää, miten näiden herrojen suomettuneisuus on modernisoitunut niin, että jäljelle on jäänyt pelkkää negatiivisuutta ja asioiden vastustamista. 1970 ja -80 -luvulla NKP kertoi suomalaisille aisankannattajilleen, mitä kansainvälisiä projekteja tuli vastustaa ja mitä kannattaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että EFTA:n ja EEC:n kaltaisiin läntisiin organisaatioihin liittymistä vastustettiin kiivaasti, paitsi jos kyseessä oli sellainen teknologinen yhteistyö, jonka puitteissa myös Neuvostoliitto voisi saada osansa kehityksen hedelmistä. Nyttemmin kun Neuvostoliittoa ei enää ole antamassa ohjeita ja kansainvälinen kommunismi on kuollut ja kuopattu, on päälle jäänyt pelkkä vastustamisen vimma.

Nykyinen NATO-vastustaminen on suoraa jatkumoa änkyröinnille, jonka kohteena on viime vuosikymmeninä ollut mm. EFTA, EEC-vapaakauppasopimus, Pohjoismaiden Neuvosto, Euroopan Neuvosto ja Euroopan Unioni. Historiassa joka ainut näistä projekteista on päättynyt onnellisesti ja vastustajat ovat jääneet vähemmistöön. Näin tulee tapahtumaan myös NATO-asiassa, mutta kaikenlaista kiusaa on vielä luvassa ennen NATO-täysjäsenyyden toteutumista.

Kun Suomi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen alkoi nopeasti integroitua läntiseen Eurooppaan, teki Venäjä nopeasti johtopäätökset muuttuneesta geopoliittisesta tilanteesta. Venäjän uudistaessa turvallisuuspoliittista doktriiniaan 1990-luvulla Suomi luokiteltiin täysin osaksi läntistä "blokkia" eli käytännössä NATO:a. Kaikki Venäjän sotilaalliset ja ulkopoliittiset toimet on siis jo yli kymmenen vuotta tehty tältä pohjalta. Suomen täysjäsenyys NATO:ssa ei muuttaisi Venäjän nykysuhtautumista Suomeen millään tavalla. Tulevaisuuden kriiseissä asia voi luonnollisesti olla toinen ja tulevaisuutta vartenhan turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehdään. Suomen liittyessä NATO:oon mukaan tulee luultavasti myös Ruotsi, mikä konsolidoi Itämeren alueen turvallisuusympäristön erittäin positiivisella tavalla tuleviksi vuosikymmeniksi.

NATO on myös mitä suuremmissa määrin taloudellinen kysymys. Jopa aiemmin NATO-kriittinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen on herännyt huomaamaan, että Suomen puolustuksen järjestäminen edes jotakuinkin uskottavasti ilman NATO:a vaatisi suuria lisäyksiä tulevien vuosien puolustusbudjetteihin. Tosiasiassa uskottava puolustus ilman NATO:a ei Suomelle ole mahdollista ollenkaan, mutta Kääriäisen pokka ei riittänyt tämän sanomiseen aivan suoraan. Selvää on, että NATO-jäsenyyden myötä Suomelle on luvassa hyötyjä sen kautta, että puolustusasioita voidaan järjestää yhteistyössä alueen muiden NATO-maiden kanssa. Samoin Suomen puolustusmateriaalihuolto helpottuu, kun sekä materiaalin saatavuus että hinta asettuu NATO-tasolle. Turvallisuutta ei maalla ole koskaan liikaa ja NATO:n tarjoamat turvatakuut ovat Suomellekin tervetulleet. Merkityksetöntä ei toki ole sekään, että täysjäsenenä Suomi on täysillä mukana järjestön päätöksenteossa eikä vain epämääräisenä perässähiihtäjänä.

Kaiken kaikkiaan Suomen täysjäsenyys NATO:ssa on sataprosenttisen kannatettava ajatus. Järkevintä olisi, että Suomi olisi liittynyt NATO:oon jo heti EU-jäsenyyden tultua voimaan, mutta onneksi vieläkään ei ole liian myöhäistä. Tulevaisuuden ennustaminen on kovin vaikeaa, mutta siitä voimme olla varmoja, että jos Suomi jonain päivänä tosiaan NATO:a kipeästi tarvitsee, niin silloin höpinät jostain olemattomasta NATO-optiosta eivät ole minkään arvoisia, vaan järjestön ovi pysyy tsuhnan edestä tiukasti suljettuna.

P.S. Perjantaina Jaakko Laakso sitten ehtikin jo lehtiin surisemaan, miten kamalaa on, kun "puolustusministeri Kääriäinen kiristää lisärahaa puolustukseen uhkaamalla NATO-jäsenyydellä". Voihan asian tietenkin näinkin kääntää, mutta kyllä jopa Laakson tapaisen luupään kuvittelisi ymmärtävän, että kyseessä ei ollut lisärahan vonkaaminen, vaan ihan puhdas kannanotto NATO:oon liittymisen puolesta.