Pinttyneimmätkin suomalaiset stalinistit ja taistolaiset jo vähintään vuosikymmen sitten lakanneet ainakin julkisuudessa vannomasta kommunismin nimeen ja vaatimasta sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään siirtymistä. Myös aiemmin munaskuitaan myöten suomettuneet porvarit ovat Neuvostoliiton tuhoutumisen myötä keksineet rähmällään olon sijaan muita harrastuksia. Jotain on kuitenkin vanhoista kujeista jäljellä. Kansa valitsee kerta toisensa jälkeen eduskuntaan Jaakko Laakson (KGB) ja Pertti Tiusasen (Stasi) tapaisia änkyröitä, joiden kanssa yhteisrintamassa kaikkea vastustavat porvarilliset änkkäpäät kuten Paavo Väyrynen ja Timo Soini, jotka vielä kehtaavat esittää muka vaalivansa Urho Kekkosen poliittista perintöä.

Yhteistä näille sankareille on se, että he vastustavat kaikkea mahdollista integraatiokehitystä. Sillä ei juurikaan ole merkitystä, oliko heidän Neuvostoliiton palvontansa aikoinaan aitoa vai pelkästään opportunistista ruskeakielisyyttä. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi tietää, miten näiden herrojen suomettuneisuus on modernisoitunut niin, että jäljelle on jäänyt pelkkää negatiivisuutta ja asioiden vastustamista. 1970 ja -80 -luvulla NKP kertoi suomalaisille aisankannattajilleen, mitä kansainvälisiä projekteja tuli vastustaa ja mitä kannattaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että EFTA:n ja EEC:n kaltaisiin läntisiin organisaatioihin liittymistä vastustettiin kiivaasti, paitsi jos kyseessä oli sellainen teknologinen yhteistyö, jonka puitteissa myös Neuvostoliitto voisi saada osansa kehityksen hedelmistä. Nyttemmin kun Neuvostoliittoa ei enää ole antamassa ohjeita ja kansainvälinen kommunismi on kuollut ja kuopattu, on päälle jäänyt pelkkä vastustamisen vimma.

Nykyinen NATO-vastustaminen on suoraa jatkumoa änkyröinnille, jonka kohteena on viime vuosikymmeninä ollut mm. EFTA, EEC-vapaakauppasopimus, Pohjoismaiden Neuvosto, Euroopan Neuvosto ja Euroopan Unioni. Historiassa joka ainut näistä projekteista on päättynyt onnellisesti ja vastustajat ovat jääneet vähemmistöön. Näin tulee tapahtumaan myös NATO-asiassa, mutta kaikenlaista kiusaa on vielä luvassa ennen NATO-täysjäsenyyden toteutumista.

Kun Suomi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen alkoi nopeasti integroitua läntiseen Eurooppaan, teki Venäjä nopeasti johtopäätökset muuttuneesta geopoliittisesta tilanteesta. Venäjän uudistaessa turvallisuuspoliittista doktriiniaan 1990-luvulla Suomi luokiteltiin täysin osaksi läntistä "blokkia" eli käytännössä NATO:a. Kaikki Venäjän sotilaalliset ja ulkopoliittiset toimet on siis jo yli kymmenen vuotta tehty tältä pohjalta. Suomen täysjäsenyys NATO:ssa ei muuttaisi Venäjän nykysuhtautumista Suomeen millään tavalla. Tulevaisuuden kriiseissä asia voi luonnollisesti olla toinen ja tulevaisuutta vartenhan turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehdään. Suomen liittyessä NATO:oon mukaan tulee luultavasti myös Ruotsi, mikä konsolidoi Itämeren alueen turvallisuusympäristön erittäin positiivisella tavalla tuleviksi vuosikymmeniksi.

NATO on myös mitä suuremmissa määrin taloudellinen kysymys. Jopa aiemmin NATO-kriittinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen on herännyt huomaamaan, että Suomen puolustuksen järjestäminen edes jotakuinkin uskottavasti ilman NATO:a vaatisi suuria lisäyksiä tulevien vuosien puolustusbudjetteihin. Tosiasiassa uskottava puolustus ilman NATO:a ei Suomelle ole mahdollista ollenkaan, mutta Kääriäisen pokka ei riittänyt tämän sanomiseen aivan suoraan. Selvää on, että NATO-jäsenyyden myötä Suomelle on luvassa hyötyjä sen kautta, että puolustusasioita voidaan järjestää yhteistyössä alueen muiden NATO-maiden kanssa. Samoin Suomen puolustusmateriaalihuolto helpottuu, kun sekä materiaalin saatavuus että hinta asettuu NATO-tasolle. Turvallisuutta ei maalla ole koskaan liikaa ja NATO:n tarjoamat turvatakuut ovat Suomellekin tervetulleet. Merkityksetöntä ei toki ole sekään, että täysjäsenenä Suomi on täysillä mukana järjestön päätöksenteossa eikä vain epämääräisenä perässähiihtäjänä.

Kaiken kaikkiaan Suomen täysjäsenyys NATO:ssa on sataprosenttisen kannatettava ajatus. Järkevintä olisi, että Suomi olisi liittynyt NATO:oon jo heti EU-jäsenyyden tultua voimaan, mutta onneksi vieläkään ei ole liian myöhäistä. Tulevaisuuden ennustaminen on kovin vaikeaa, mutta siitä voimme olla varmoja, että jos Suomi jonain päivänä tosiaan NATO:a kipeästi tarvitsee, niin silloin höpinät jostain olemattomasta NATO-optiosta eivät ole minkään arvoisia, vaan järjestön ovi pysyy tsuhnan edestä tiukasti suljettuna.

P.S. Perjantaina Jaakko Laakso sitten ehtikin jo lehtiin surisemaan, miten kamalaa on, kun "puolustusministeri Kääriäinen kiristää lisärahaa puolustukseen uhkaamalla NATO-jäsenyydellä". Voihan asian tietenkin näinkin kääntää, mutta kyllä jopa Laakson tapaisen luupään kuvittelisi ymmärtävän, että kyseessä ei ollut lisärahan vonkaaminen, vaan ihan puhdas kannanotto NATO:oon liittymisen puolesta.