Koska demarit eivät ole tehneet viime aikoina kovin paljon muuta hölmöä kuin nimittäneet Eero Heinäluoman, tuon kaikkien pökkelöiden kantaisän, pääministeriehdokkaakseen, tohtori päätti sivistää lukijakuntaa ulkopoliittisella katsauksella.

Maailman valtiot voidaan jakaa ja luokitella monella tavalla, mutta tällä kertaa tarkastelen niitä historiallisen suuruutensa perspektiivistä, sillä tämä tarkastelu sopii moneen tällä hetkellä maailmassa tapahtuvaan asiaan sangen hyvin.

Tässä tarkastelussa helpoin ryhmä ovat maat, jotka eivät ole olleet suurvaltoja ja joista ei ikinä tule sellaisia. Näissä maissa avainasemassa on aina ollut joustavuus ja kyky mukautua maailman tuulien puhalteluun. Suomi on onnistunut tässä hyvin, muita vastaavia heittopusseja löytyy esimerkiksi Benelux-maista. Nämä maat ovat mukautujia ja sopeutujia ja eivät sanele maailmanpolitiikan suuntaviivoja.

Suurvallat ovat mielenkiintoisempi tarkastelun kohde. Rooma oli aikansa suurvalta, samaten ottomaanien valtakunta; samoin Espanja, Britannia, Ranska, Ruotsi, Neuvostoliitto/Venäjä, Kiina ja USA. Osa suurvalloista oli lyhytaikaisia, osa kesti pitkään ja osa on nykyisiä suurvaltoja. Suurvallaksi on ollut maailmassa noin kaksi tietä, ja niitä kulkemalla on päätynyt erilaisiin lopputuloksiin.

Helpoin tapa rakentaa imperiumi ja menettää se on rakentaa se sotimalla. Valloitetaan maita, tuodaan väkisin oma hallinto ja verotus ja katsotaan, kuinka kauan korttitalo pysyy kasassa. Tällä tavalla rakentuneita suurvaltoja muinaisten suurvaltojen lisäksi ovat olleet Espanja, Ranska, Ottomaanien valtakunta ja Neuvostoliitto. Valtiot kasvavat nopeasti ja hetken aikaa näyttää hyvältä, lopulta tällaiset valtiot kasvavat liian suuriksi ja alkavat luhistua sisältä päin byrokratiaan ja tehottomuuteen, tai sitten yksinkertaisesti liian ison alueen puolustaminen käy mahdottomaksi. Ruotsi hallitsi koko itämerta 1600-luvulla, kunnes menetti nopeasti melkein kaiken, viimeisenä Suomen ja lopulta myös Norja lähti omille teilleen. Napoleon valloitti melkein koko Euroopan, kunnes kävi ottamassa Venäjällä kuonoonsa ja korttitalo luhistui nopeasti. Ottomaanit hätyyttelivät Wienin portteja, kunnes heidät lyötiin pohjoisesta, etelästä ja lännestä. Neuvostoliitto luhistui lopulta muutamassa kuukaudessa.

Toinen tapa rakentaa imperiumi on tehdä se kaupan ja porvariston varaan. Vaikka nämäkin imperiumit ovat vaatineet sotia ja asevoimaa, niiden ydin on kuitenkin ollut emämaan porvariston tahdossa kasvattaa markkinoita ja rikkauksia sen sijaan, että imperiumin ydin olisi diktaattori, kenraalikunta tai aatelisto. Tyylipuhdas esimerkki tästä menetelmästä on Britannia. Lasken samaan joukkoon USA:n 90-luvulle saakka sekä Kiinan 90-luvulta saakka. Kauppaan perustuvassa imperiumissa oleellista ei ole alistaa ja tuhota paikallisia hallintokoneistoja vaan sopeuttaa ne ja hyödyntää niitä ja tehdä liikesuhteista kaksisuuntaisia ja myös sitä toista osapuolta hyödyttäviä.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Historia näyttäisi osoittavan, että kaupan varaan rakennetut imperiumit ovat kestäviä, ja vaikka ne purkautuvatkin, yhteys emämaahan säilyy kiinteänä ja pääasiassa verettömänä ja emämaan talous hyötyy vanhasta imperiumista edelleen. Sotimalla rakennetut imperiumit sen sijaan tuntuvat johtavan alistettujen maiden kapinaan ja vihaan alistajaa kohtaan, ja kun tällainen imperiumi hajoaa, saa myös emämaa syvän iskun ytimeensä kun sille elintärkeä alusmaiden verotus, kauppa ja ryöstetyt raaka-aineet katoavat yllättäen.

Tutkitaanpa nykypäivän maailmaa tämän valossa. Ensinnäkin, meillä on Euroopassa kaikkia asioita vastustavia häirikkövaltioita, kuten Ranska ja Ruotsi. Historiallinen, sotilaallinen, maskuliininen uho elää edelleen ja se näkyy näiden maiden eurooppapolitiikassa, yrityskulttuurissa ja kaikessa muussakin. Ruotsalaiset ovat naamioineet uhon konsensukseksi, mutta koska lopputulokseksi ei kelpaa kuin ruotsalaisen mallin mukainen ratkaisu, kyse on samasta asiasta. Toisekseen, meillä on Ottomaanien valtakunnan perillinen, Euroopan sairas mies, hakemassa EU:n jäsenyyttä ilman mitään eurooppalaista pohjaa. Sen sijaan, että tämä entinen suurvalta yrittäisi kaupanteon keinoin saada aikaiseksi molempia osapuolia hyödyttävän lopputuloksen, tämä sotilasvallan perijä uhoaa minkä kerkiää, esittää ultimaatumeita, ei jousta mistään eikä ylipäätään hae mitään kompromisseja toisin kuin liike-elämässä haettaisiin.

Britanniassa sen sijaan talous porskuttaa aivan eri tahtiin kuin pysähtyneessä Länsi-Euroopassa. Kiinteät suhteet entisiin alusmaihin, Intiaan etunenässä, ovat tuoneet sen taloudelle aivan uutta potkua, koska siellä oltiin ensimmäisenä hyödyntämässä tuon maan valtavaa työvoimareserviä. Brittiläiseen kulttuuriin ja neuvottelutaktiikkaan ei kuulu toisen alistaminen ja nöyryyttäminen vaan kompromissien hakeminen ja kaikkien osapuolten kasvojen säilyttäminen. Kuten kaupanteossa kuuluu. Thatcherin kausi toi tähän kuvaan särön, mutta nyt Britannia on taas samalla tiellä, millä se on ollut viimeiset 300 vuotta. Nykyinen sotapolitiikkakin vaihtuu toiseen vuoden sisään.

USA rakensi oman imperiuminsa kaupan varaan kaappaamalla Englannilta 1. maailmansodan myllerryksessä merkittävät markkinat korvaukseksi avustaan. Se aloitti tuon siihen saakka sangen eristyksissä eläneen valtion kauden johtavana maailmanmahtina. Vaikka aina haluamme muistaa vain USA:n sodat ja tuen jollekin Väli-Amerikan ketään kiinnostamattoman kääpiövaltion oikeistosisseille, totuus on kuitenkin se, että USA ei voittanut kylmää sotaa asetekniikalla vaan kauppatekniikalla. Juuri sillä samalla, jolla Britannia oli voittanut siirtomaakilvan aikaisemmin. USA:ssa kuitenkin tehtiin 90-luvun aikana virhearvioita ja nyt näyttäisi siltä, että maa on hylännyt kauppapolitiikan tien kasvussaan ja on muuttunut sotilaallisesti laajenevaksi imperiumiksi. Jos historia toistaa itseään ja miksipä ei toistaisi, tällainen imperiumi luhistuu nopeasti kun luhistuminen alkaa, ja samalla se iskee myrkkypiikin emämaan elämään talouskriisin muodossa.

Kiina on tämän hetken arpalippu. Kiinaa voidaan hyvällä syyllä pitää sotilaallisesti kasvaneena valtiona 70-luvulle. Mutta 90-luvulta alkaen näyttäisi epäilyttävästi siltä, että Kiina on yrittämässä rakentaa imperiumiaan kauppasuhteiden varaan. Juuri ollut Afrikka-konferenssi ja valtavat kauppasopimukset ja yhteistyökumppanuudet pääasiassa eri siviilitekniikan osa-alueilla ovat tällaista politiikkaa puhtaimmillaan. Öljynviejämaille Kiina on luonnollinen kumppani, koska sinne käy kaupaksi mikä tahansa. Länsimaillekin Kiina on yksi kolmesta tärkeimmäistä kauppakumppanista useimmissa tapauksissa. Toisaalta Kiinassa on sisäisiä ongelmia, joita tämä ulkomaanpolitiikka ei ratkaise eikä voikaan ratkaista.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus sitten oli? Tohtori haluaa lähinnä valottaa, miksi tietyt maat pärjäävät ja toiset eivät. Miksi toisten kanssa on helppoa tehdä yhteistyötä ja sopia asioista, toisten kanssa se on täysin mahdotonta. Miksi USA:n sotatoimet pitää nähdä laajemmasta näkökulmasta kuin vain todeta niiden olevan satunnainen pikku rähinä verta nenästään kaivaneiden arabien kanssa. Ja mikä on Kiinan merkitys maailmalle jo lähitulevaisuudessa. Suomen kuvio on selvä. Sopeutua pitää, mutta tällä hetkellä kannattaa miettiä, mikä on oikeaa politiikkaa. Katsommeko auringonlaskun länteen vai auringonnousun itään? Ehkä kannattaa katsoa itään kuitenkin siten, ettei polta siltoja takanaan länteen, kuten punahiuksinen kärttyisä rouva ja risupartainen vasemmistointellektuelli yrittävät kilvan tehdä.