Asuntolainojensa kanssa painiskelevasta suomalaisesta palkansaajasta tuntuu kieltämättä kummalliselta, että jossain voisi olla liikaa rahaa, mutta se vaikuttaa siitä huolimatta olevan totta. Täysin irrallisen sijoitusvarallisuuden määrä länsimaissa on kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen. Tämä raha ei tietenkään makaa patjojen alla, vaan on sijoitettu sinne tänne. Siitä huolimatta se on irrallista rahaa, jolle etsitään vain parasta sijoitustuottoa; ei mitään muuta.

Osakeindeksit muodostuvat lähinnä suurimmista, jähmeimmistä ja taantuneimmista yhtiöistä. Näiden indeksien jatkuva ylämäki kertoo tästä ilmiöstä. Kiinteistömarkkinoille on puhallettu kupla jokaiseen länsimaahan. Korot ovat olleet historiallisen alhaalla lähes 15 vuotta kaikkialla Japanin yrittäessä sulatella kohmeista talouttaan nollakorolla ja EU:n ruokkiessa sosialidemokratian näivettämää talouskasvuaan parin kolmen prosentin korkotasolla. Nykyinen, hieman yli kolmen prosentin korkotaso on historiallisesti naurettavan alhainen, mutta koska ehdimme jo hetkeksi tottua kahteen prosenttiin, kauhistellaan nykytasoa ja epäillään velallisten ajautuvan konkurssiin. Kun korkopaperit eivät tuota oikeastaan mitään inflaatioprosentin päälle, on perinteisesti velkakirjalainoissa maannut löysä raha joutunut etsimään toisen kodin. Siksi vakavaraisia yhtiöitä arvostetaan vaikka niiden tulevaisuuden näkymät pitkällä tähtäimellä olisivat kuinka heikot. Kiinteistömarkkinoilta on niinikään ulosmitattu kaikki irti lähtevä ja saatu hinnat pompsahtamaan pilviin.

Historiallisesti ongelmaa ei löysän rahan kanssa ole yleensä ollut, koska sodat ovat kelanneet löysät pois. Hajautuksen osaavat vanhat rahasuvut eivät tietysti ole menettäneet kaikkea, koska heillä on sijoituksia ympäri maailmaa eri instrumenteissa ja vaikka sota jossain toisikin hetkellisiä ongelmia, heillä on sijoituksensa myös jälleenrakentajissa ja he selviävät suunnilleen omillaan. Inflaatiopyörän jatkuva pyöriminen ja säännöstelytalous ovat rassanneet löysää pois ja sodan jälkeen on taas keskitytty uuden tekemiseen.

Nykyisen löysän rahan tunnusmerkki ja ongelma on se, että sitä ei enää käytetä uuden luomiseen, sillä internet-kupla on vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Vaikka internet-kupla oli rakenteiltaan vinksallaan, sen merkitystä ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Tuo luovan hulluuden jakso tuotti maailmaan pitkästä aikaa jotakin uutta. Tehtiin asioita, joissa ei tuntunut juuri silloin olevan järkeä ja toivottiin, että siinä joskus on. Vaikka tuon ajan kuplayhtiöt eivät valtaosin enää olekaan tuloksia hyödyntämässä, keksinnöt ja ideat eivät ole kadonneet mihinkään. Ilman internet-kuplan kokeilevaa sähläystä kukaan ei olisi ikinä keksinyt, että tv-yhtiön kannattaa näyttää yöaikaan jotain pallopeliä, johon voi osallistua hävyttömän hintaisilla tekstiviesteillä.

Nykyään löysää rahaa olisi enemmän kuin koskaan, mutta sitä ei käytetä uutta luovan kokeilemisen rahoittamiseen isolla riskillä, vaan sille haetaan vain tasaista tuottoa kiinteistömarkkinoilta ja jättiyhtiöiden osakkeista. Lopputuloksena veivaamme samaa sorvia vuodesta toiseen ilman, että kehitämme mitään uutta. Löysä raha ei siis enää luo talouteen ja ihmisten elämään dynamiikkaa ja kehitystä vaan se yrittää jähmettää olot nykyisiksi omien sijoitustensa turvaamiseksi. Esimerkki tästä löysän rahan lobbtystä on George W. Bushia rahoittava amerikkalainen suurteollisuus, jolla ei pitäisi olla nykymaailmassa juuri minkäänlaista olemassa olon oikeutta, mutta niinpä se vain porskuttaa, kun kilpailu pidetään poissa ja energia- ja resurssi-intensiivisen teollisuuden vaihtoehdot naamioidaan marginaaliseksi huuhaa-puuhasteluksi. Toinen esimerkki on viihdejättien ympärille siilipuolustukseen linnoittautunut ja vetäytymisvaiheen jälkeen hyökkäyksen aloittanut tekijänoikeusmafia, joka yrittää museoida nykyisten viihdejättien savikiekonkaupustelubisneksen ja tappaa pois markkinoilta kaikki, jotka yrittävät keikuttaa näiden kuhnurien venettä.

Hetkittäisenä ilmiönä asia ei ole ongelmallinen, mutta pidempään jatkuvana se on taloudelle suorastaan katastrofaalista. Rahan kanssa pelaavat unohtavat pian tyystin, että rahaa on oikeastaan aina käytetty investointeihin, tutkimukseen, tuotekehitykseen, ideointiin ja kokeiluun. Kun paremmista ajoista jotain tietävät kuolevat pois ja nuoremmat perilliset ovat eläneet vain kirstunvartiointiajassa, tulee jähmeästä vanhojen rakenteiden puolustamisesta ainoa oikea tapa tehdä bisnestä.

Siltä varalta että joku miljardeja pyörittävä sattuisi epähuomiossa lukemaan tätä, on tohtorilla pari vinkkiä kohteiksi, joissa uuden keksimiselle on takuuvarmasti tilaus, mutta joissa nykyiset toimijat eivät tee mitään. Ensimmäinen keksintö on auto. Värkki keksittiin sata vuotta sitten ja vaikka se on näennäisesti muuttunut siitä paljonkin, itse peruste ei ole: se on edelleen fossiilisia polttoaineita tarvitseva, ihmisen ohjaama härveli. Ihmisen tarve liikkua paikasta toiseen ei ole muuttunut miksikään, mutta joku luovuudella varustettu hullu nero voisi keksiä aivan uuden tavan ihmisten liikutteluun. Viherpipertäjiä ei tähän projektiin pidä päästää, sillä ne kannattavat vain joukkoliikennettä, joka on myös oleellisilta osiltaan samanlaista kuin sata vuotta sitten. Yhdestä muinaisesta systeemistä siirtyminen toiseen ei ole edistystä, vaikka vihreät sen sellaiseksi naamioivatkin.

Toinen alue on tavaroiden valmistus ja liikuttelu. Nyt yksinkertaisenkin asian saaminen kuluttajan pöydälle vaatii valtavan raaka-aineiden, osien ja tuotteiden ja jätteiden kuljetus- ja kaupusteluapparaatin, joka ei voi olla kovin tehokas. Sekä raaka-ainetuottajilla, kuljetusliikkeillä, teollisuudella, kaupalla että kiinteistöbisneksellä suuri intressi olla tekemättä mitään ja oikaisemasta yhtään mutkaa, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joku voisi keksiä jotakin, jolla tuosta tavaran edestakaisin siirtelystä päästäisiin eroon.

Ehkä tarvittaisiin taas sota, joka rassaisi itse itseään liikuttelevan ja jo aika pitkälle omaa elämäänsä elävän sijoitusvarallisuusläskin pois ja kannustaisi uusia yrittäjiä tulemaan esiin. Se, että luodaan lukemattomia uusia sijoitusinstrumentteja, joilla tuo turha raha turvataan vähän paremmin kuin nyt, ei tuota maailmaan mitään hyödyllistä, mutta silti näiden keksimiseen käytetään mahdottomat määrät aikaa, vaivaa ja rahaa. Mitä paremmin tämä raha turvataan, sitä vähemmän hyötyä siitä tulee ikinä olemaan minkään uuden luomisessa.

Kun kommunismia ja sosialisointeja ei enää tarvitse pelätä, pitäisi keksiä joku uusi tapa hätistellä laiska raha liikkeelle. Inhimilliseltä kannalta olisi suotavaa, että innovatiivisuus palaisi talouselämään muuten kuin suursodan kautta.

Joulun värien ajatteleminen kääntää politiikkaan vietynä ajatukset epämääräiseen punavihreään puuroon, joka tuntuu vellovan vähän joka puolella. Aatteena tälle hajallaan siellä täällä olevalle ideologialle ei tunnu olevan mitään kovin kuvaavaa nimeä, joten punavihreys kelvatkoon.

Suomessa yhteiskuntakritiikki oli pitkään taistolaiskommunistien yksinoikeus. Kun kommunismi kaatui, tämä aikaisemmin puoluemainen organisaatio hajosi kuten Neuvostoliitto ja syntyi mitä erilaisimpia kerhoja. Tänään nämä näennäisen riippumattomat ja eri asioita ajavat kerhot vyöryttävät samaa ideologiaa jokainen omasta tuutistaan. Jokaista elämänalaa lähellä on joku sitä vastustava järjestö, joka saa kohtuuttomasti julkisuutta todelliseen painoarvoonsa nähden, sillä höynäytettävä tai aatteelle suopea media haastattelee aina näiden kerhojen kätyreitä.

Jotta asia saisi hiukan konkretiaa, tohtori lähti tutkivan journalismin alkulähteille ja tutustui eri kansalaisjärjestöjen ohjelmajulistuksiin. Seuraavassa on joitain katkelmia kyseisistä julistuksista. Lukija voi yrittää arvata, minkä järjestöjen teksteistä on kysymys.

1. "Toiminnan aatteellisina lähtökohtina ovat humanistiset, sodanvastaiset ja kansainvälistä yhteisvastuuta korostavat ihanteet. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja puhdasta elinympäristöä järjestö pitää tärkeinä kansalaisten turvallisuuden rakentajina."

2. "Järjestö ei hyväksy muunmuassa sukupuoleen, ihonväriin, ikään tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää."

3. "Jokaisen peruskoulun opetukseen pitää kuulua myös seksuaalikasvatusta. Sen on oltava tytöille ja pojille samanlaista niin määrältään kuin sisällöltäänkin. Heteroseksuaalisuutta ei tule esittää ainoana oikeana seksuaalisuuden muotona."

4. "Järjestön perusarvoja ovat maailmanlaajuinen yhteisvastuu ja kansainvälinen solidaarisuus. Näihin perusarvoihin sisältyvät kestävä kehitys, ympäristönsuojelu, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, rauhantahto, ihmisoikeudet ja demokratia."

5. "Järjestö kannattaa kaikkien ihmisten tasa-arvoa yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen, etniseen taustaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, poliittisiin tai uskonnollisiin mielipiteisiin tai mihinkään muuhunkaan henkilökohtaiseen ominaisuuteen katsomatta. Myös luonnon moninaisuuden puolustaminen, elinympäristön viihtyisyyden kehittäminen ja eläinten oikeuksien huomioonottaminen kuuluvat järjestön periaatteisiin."

Jotta lukija ei joudu viettämään jouluaan suuren epätietoisuuden vallitessa, tohtori paljastaa tässä viisi oikein -rivin. Ensimmäinen katkelma on Suomen Rauhanpuolustajien ohjelmasta. Puhdas ympäristö lienee ihan tavoiteltava asia, mutta rauhan kannalta sen merkitys lienee kovin epäsuora. Toinen katkelma on Oikeutta eläimille -järjestön ohjelmasta, joten sekä tyttö- että poikaketut turkin väriin katsomatta voivat nukkua yönsä rauhassa, sillä järjestö suostuu selvästi tappamaan ne tasapuolisen tehokkaasti; homokettuja unohtamatta. Kolmas katkelma on sukupuolten välistä tasa-arvoa edistävän Naisasialiitto Unionin sivuilta, mistä voi päätellä, että seksuaaliset vähemmistöt ovat siinäkin joukossa hyvin edustettuina. Neljäs puolestaan on Kepan eli kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön ohjelmasta. Viides on Anarkistinen toiminta -nimisen ryhmittymän palopuheesta. Organisaatioita ja komentoa vastustava anarkistijärjestö on tietysti jo ajatuksenakin aika ristiriitainen, mutta näinpä vain tuokin porukka sai tungettua mukaan ohjelmaansa sekä seksuaaliset vähemmistöt että eläinten oikeudet.

Osa ja miksei kaikki esitetyistä tavoitteista kuten tasa-arvo, demokratia ja puhdas ympäristö ovat tietysti tavoittelemisen arvoisia asioita. Huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, että kaikki nämä jonkun sortin vaihtoehtoliikkeet riippumatta siitä mitä ne oikeastaan ajavat ovat rakentaneet ohjelmansa niin, että niiden toimintaan kuuluu markkinatalouden arvostelu, vihreiden arvojen korostus, naisasia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen. Juuri tämä erottaa nämä kerhot perinteisistä puolueista, jotka nekin kannattavat tasa-arvoa, demokratiaa ja puhdasta ympäristöä. Toisaalta perinteisiä puolueita ei pyöritä kourallinen yliopistotaustaisia, marxismiin hurahtaneita rekkalesboja, kuten näitä ns. vaihtoehtoliikkeitä.

Tässä onkin näiden järjestöjen heikkous. Nyt ne ovat keino pitää nuoriso poissa pahanteosta, mutta niiden vaikutusvalta on käytännössä vähäinen. Ne vieraannuttavat viherfeminismiagendallaan valtaosan ajattelevista ihmisistä johonkin muualle tai ajavat heidät passiivisuuteen. Myöskään demokratian opettelu, jossa nuorison kansalaisjärjestöillä on aina ollut merkittävä kasvatuksellinen rooli, ei toteudu, kun kerhot rajataan siten, että valkoihoisella, markkinataloutta kannattavalla heteromiehellä ei ole niissä kuin sylkykupin rooli eikä aitoa puhevaltaa. Se, että suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa kannattavat järjestöt ajavat valtaosan ihmisistä pois riveistään silkkaa ahdasmielisyyttään on tietysti ajatuksena aika koominen, mutta valitettavan totta.

Demokratia tarvitsee toimiakseen vaihtoehtoliikkeensä, ja lukijan ei pidä päätellä, että tohtori tätä vastustaisi. Päin vastoin on syytä kiinnittää huomiota siihen, että näiden punaviherlesbofeministiliikkeiden 15 vuotta jatkunut vyörytys luottotoimittajien kautta kaikissa tiedotusvälineissä aiheuttaa jossain kohtaa vastareaktion, kun aktiiviset järjestöt rajaavat valtaosan ihmisistä ulkopuolelleen.

Kun lähitulevaisuudessa nähdään erilaisten Herrain Sikarikerhojen nostavan päätään noin 15 vuotta kestäneen hiljaiselonsa jälkeen, eri järjestöt tietysti huutavat kuin palosireenit ja vaativat, että tällaiset kerhot nyt vähintäänkin kielletään heteropatriarkaatin ylivaltaa pönkittävinä. Siinä kohtaa niiden kuitenkin kuuluu katsoa peiliin ja ymmärtää, että heillä oli oma, tärkeä roolinsa yhteiskunnan jakautumisessa eriarvoisuutta korostaviin leireihin.

Hyvää joulua kaikille.

Islantilaiset, putipuhdasta venäläisrahaa sijoittavat Finnairin nurkkaajat ovat ilmoittaneet, että valtion pitäisi luopua omistuksestaan, koska yhtiö on nyt tylsempi sijoituskohde kuin silloin, jos se voitaisiin ostaa kokonaan. Tätä he tietenkin saavat kaikin mokomin vaatia. Tohtori puolestaan vaatii, että näin ei tehdä, vaan valtio säilyttää omistuksensa Finnairissa.

Finnairin merkitystä Suomen kansantaloudelle on helppo aliarvioida. Hyvin pärjäävän kaukoidän liikenteen siivellä elää kymmeniä syöttöreittejä Euroopan kakkos- ja kolmoskaupunkeihin. Tämä verkosto tarjoaa suomalaisfirmojen työntekijöille mahdollisuuden tehdä päivän työmatkoja lähes mihin hyvänsä Eurooppan kolkkaan. Jos valtio luopuisi Finnairista, islantilaiset nurkanvaltaajat saisivat myydä sen eniten tarjoavalle. Käytännössä ostaja olisi SAS, Lufthansa tai kenties British Airways ja kaupan jälkeen ostajayhtiö siirtäisi kannattavat kaukoreitit omalle kotikentälleen. Hölmöille ministereille luvattaisiin luonnollisesti, että kaikki kannattavat reitit lennetään Suomesta edelleen, mutta ilman syöttöliikennetehtävää valtaosa Euroopan reiteistä muuttuisi kannattamattomaksi, minkä jälkeen ne ajettaisiin tylysti alas.

Tämän jälkeen valtaosa työmatkoista muuttuisi kaksipäiväisiksi ja yritykset hukkaisivat älyttömästi rahaa, kun duunarit istuvat vaihtokentillä ryystämässä kaljaa sen sijaan, että olisivat myymässä tuotteita asiakkaille tai muuten tekemässä töitään. Palkka toki juoksee vaikka mitään työsuoritteita ei synnykään. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että suomalaisyritykset joutuisivat siirtämään valtaosan paljon matkustavasta henkilökunnastaan jonnekin Suomen ulkopuolelle toimivien lentoyhteyksien päähän. Tämän vaikutukset kansantalouteen olisivat ainoastaan kielteisiä.

Suomi on meren takana ja muutenkin kaukana Keski-Euroopan markkinoista ja oikeastaan kaikesta muustakin. Lentoliikenne on Suomessa ensisijaisesti tärkeä osa liikenneinfrastruktuuria eikä niinkään liiketoimintaa. Sopii toivoa, että punamultaministerit oivaltavat tämän, sillä jos Finnairin yksityistäminen ei heti mene läpi, alkaa seuraavaksi maksettu "uutiskampanja" lehdissä siitä, kuinka Finnairin myynnistä saatavilla rahoilla voitaisiin maksaa hirveästi lonkkaleikkauksia vanhuksille ja auttaa sokeita orpolapsia ja vain ahneet, Finnairin hallituspaikkoja kärkkyvät poliitikot ovat Finnairin myynnin ja kansan hyvinvoinnin tiellä.

Finnairin myynnistä saatavilla rahoilla voitaisiin rahoittaa muutaman viikon tai kuukauden sosiaalitukiaiset, minkä jälkeen tämä raha olisi lopullisesti syöty. Matkustavilta yksityisen sektorin työntekijöiltä kerättävät verot sen sijaan juoksevat viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vaikka potti ei ole kuukausittain yhtä suuri kuin kertaluontoinen myyntivoitto, pitkällä tähtäimellä rahaa kertyy paljon enemmän

Tässä kohtaa punamultapoliitikoilta vaaditaan kovaa kanttia ja muutaman kuukauden sisällä alkavan loanheittokampanjan jälkeen vieläkin kovempaa. Tohtori toivoo sydämestään, että sitä löytyy.

Pari viikkoa sitten joku ruotsalainen sai aikaan pientä kuohuntaa Suomessa nimittelemällä suomalaisia natseiksi. Suomessa asiasta jonkun verran mekastettiin ja joitain älykkäitäkin puheenvuoroja kuultiin siitä, ettei Suomen kotipesä ihan niin puhtoinen ole kuin annetaan ymmärtää. Pääasiassa kuitenkin tultiin siihen tulokseen, että joku ruotsalainen hiukan hukassa oleva heppu kertoi jotain, jonka olemme tienneet viimeiset 60 vuotta ja jota ei ole mitenkään erityisemmin yritetty asiana salata tai kätkeä. Päin vastoin Suomesta luovutettujen juutalaisten kohtaloa tutkittiin juuri muutama vuosi sitten ja kymmenen vuotta sitten heille pystytettiin Tähtitorninmäen kupeeseen muistomerkkikin. Asian nostaminen kyseisessä valossa julkisuuteen nähtiin lähinnä julkisuudentavoittelutempuksi, mikä se epäilemättä olikin.

Vaan kuinkapa tällä viikolla? Joku turkkilainen meni ja syytti Ruotsia kansanmurhasta. Kansankoti kuohuu. Mietitään, pitäisikö Turkin suurlähettiläs kutsua puhutteluun ja peräti karkottaa. Tai pitäisikö Turkin EU-jäsenyysneuvottelut keskeyttää, koska tuossa hakijamaassa on joku yksittäishenkilö, joka ei ymmärrä Ruotsin olevan maailman täydellisin paikka maan päällä.

Itse asiassa ei ole sinänsä kenellekään asioista perillä olevalle taholle mitään yllättävää. Turkkilaisdokumentin sanavalinnat ja sävy lienevät olleet rehellisen provokatorisia, eli kyse oli ns. MOT-journalismista, mutta taustalla oleva asia sinänsä on oikea. Ruotsissa pakkosteriloitiin kehitysvammaisia vielä 70-luvulla kun taas väärärotuisten kuten suomalaisten ja romanien osalta käytännöstä oli luovuttu vuosikymmen aikaisemmin. Tämä ei ehkä täytä kansanmurhan tunnusmerkkejä, mutta on mainio esimerkki siitä, ettei Ruotsikaan ole ihan niin puhtoinen kuin annetaan ymmärtää.

Mielenkiintoista on verrata näitä hyvin samantapaisista ja sinänsä tosista asioista syytettyjen naapurimaiden reaktioita. Suomessa tiedossa olleen asian paljastaminen ei herättänyt suuriakaan intohimoja. Ruotsissa tilanne on toinen. Koska se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, panee tapahtunut miettimään, mikä on ruotsalaisen yhteiskunnan kyky hyväksyä mitään muuta kuin sosialidemokraattisia rutiinivalheita kansankodin ikuisuudesta ja täydellisyydestä ja ylivoimaisuudesta myös menneinä aikoina.

Ruotsin kotipesää voisi penkoa lisääkin. Valtavat raaka-ainetoimitukset Hitlerin armeijoille toisessa maailmansodassa sekä asekaupat maailman kaikille sodankävijöille kylmän sodan vuosina eivät vastaa kenenkään käsitystä ruotsalaisesta, pullantuoksuisesta rauhankyyhky-yhteiskunnasta. Kylmän sodan aikaan näennäisesti puolueeton Ruotsi oli USA:n vankka liittolainen ja näyttää olevan sitä nykyäänkin. Ketään ei tunnu kiinostavan esimerkiksi se, että CIA sai hakea Ruotsista Ruotsin kansalaisen kidutettavaksi herra ties mihin osana salaista operaatiota "terrorismia vastaan". Näennäisen puolueeton Ruotsi on edelleen hyvin vahvasti USA:n sotilaallisessa talutusnuorassa, mistä kielii sekin, että juuri ruotsalainen astronautti on nyt avaruuskävelyllä. Ei tällaisia palkintomatkoja tarjoilla vihollisille tai huonoille kavereille. Tällainen penkominen ei toki paljastaisi mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat tahot eivät jo tietäisi, mutta todennäköisesti saisimme jälleen seurata raivoisaa reaktiota, jossa penkojaa syytettäisiin harhaoppiseksi natsien kätyriksi.

Tohtori kirjoitti pari kuukautta sitten suomalaisista sosialidemokratian kulisseista. Joissa yhteiskunnan ongelmat naamioidaan hyvinvoinniksi. Tämäkin tapa on selvästi kopioitu Suomeen Ruotsista kuten koko sosialidemokratiakin, sillä Ruotsissa tässä kulissien pystyttämisessä ollaan pitkällä Suomen edellä. Suomessa joudutaan naamioimaan ihmisten persaukisuus rikkaudeksi, jotta demarit pysyvät vallassa, mutta Ruotsissa koko yhteiskunta pitää nykyään naamioida joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti on. Maahanmuuttajien keskinäiset tai valtaväestön kanssa harrastetut välienselvittelyt Etelä-Ruotsissa naamioidaan harmittomaksi puuhasteluksi. Se tosiasia, että maahanmuuttajien ilmestyminen tukholmalaiseen lähiöön aiheuttaa medelsvenssonien muuttamisen muualle tai ainakin heidän lastensa siirtämisen yksityiskouluihin ei kiinnosta ketään eikä siitä edes puhuta. Tohtorillekin Ruotsin siirtolaispolitiikan kasvot ovat selvinneet vasta tuohon yhteiskuntaan lievästi sisältä käsin tutustumalla.

Lisäksi Ruotsissa ollaan nyt astuttu historian maisemoinnin tielle. Vähän kuin Kim Il Sungille keksittiin joku jumalilta peräisin oleva syntytarina, jossa miljoonat kyyhkyt lentelivät hänen syntymämökkinsä päällä ja ihmeitä tapahtui kautta maailman, samalla tavalla ruotsalaisen sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion syntyprosessi yritetään glorifioida ja mystifioida vapauden, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden riemuvoittokuluksi. Näin Suurvalta-Ruotsi on näennäisesti saatu muuttumaan Hyvinvointivaltio-Ruotsiksi ilman mitään kasvukipuja ja medelsvenssoneille voidaan edelleen uskotella, että maa siirtyi suoraan Pohjois-Euroopan sotilasvallasta maailman täydellisimmäksi valtioksi ja moraaliseksi suunnannäyttäjiksi vähäisemmille kansoille, kuten nyt vaikka suomalaisille, turkkilaisille, saksalaisille ja oikeastaan kaikille muillekin.

Ulkopoliittisesti Suomi on viime vuosina ollut lähes täysin tuuliajolla. EU:n jäsenyys onneksi tarjoaa edes jonkinlaisen ankkurin, joka ainakin toistaiseksi on estänyt kaikkein tuhoisimman kehityksen. Ilman sitä uusi YYA-sopimus olisi varmaan jo voimassa ja virallista "ystävyyslinjaa" kritisoivat tahot vaiennettaisiin tylysti epäisänmaallisina sotahulluina ja riidankylväjinä.

Tuollainen vaihtoehtohistoria saattaa kuulostaa absurdilta ja sitä se toki onkin, mutta missään tapauksessa se ei ole mitenkään erityisen kaukaa haettu. Vielä 25 vuotta sitten pahin leima, joka julkisuudessa voitiin ihmiseen lyödä, oli "neuvostovastainen". Näitä leimoja jaettiin poliittisille vastustajille tai muuten vain epämiellyttäville henkilöille aivan yhtä innokkaasti niin vasemmalta kuin oikealtakin. Puuhattiinpa vähän aikaa jopa lakia, jolla väärät mielipiteet olisi kriminalisoitu.

Venäjä on toipunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä heikkouden tilastaan äärimmäisen nopeasti. Vielä 10 vuotta sitten maa oli surkeassa jamassa ja talous raunioina. Nyt talouselämä kukoistaa, valtion rahakirstut pullistelevat ja suurvallan elkeet ovat palanneet näyttävästi jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Sotilasmenot ovat kasvaneet jättiläismäiseksi ja ne rahoitetaan energian myynnillä. Historian havinaa on havaittavissa tavassa, jolla Venäjä vastaa kaikkeen sille esitettyyn kritiikkiin. Jos Venäjältä tiedustellaan, miten Tshetsenian ihmisoikeustilannetta aiotaan parantaa, on vastauksena tyly tiedustelu Baltian venäjänkielisen väestön ihmisoikeuksista, jotka sivumennen sanoen ovat huomattavasti paremmalla tolalla kuin keskivertovenäjänkielisen ihmisoikeudet Venäjällä. Samoin, jos Venäjän nykyhallinnon vastustaja kuolee tuskallisen myrkytyskuoleman, johon syylliseksi epäillään Venäjän joko virallista tai epävirallista tiedusteluorganisaatiota, niin vastauksessa tyrmätään kysymys täysin ja leimataan sekä kysymys että murha pelkästään antivenäläiseksi propagandaksi ja provokaatioksi perineuvostoliittolaiseen tyyliin.

Nyt kun Englantiin kotiutunut venäläissyntyinen ex-vakooja on saatu hengiltä ja ex-pääministeri makaa sairaalassa henkitoreissaan niinikään myrkytettynä, voi Tohtori tehdä vain sen johtopäätöksen, että on pirun vaarallista olla venäläinen ex-mitätahansa. Tämän johtopäätöksen oikeellisuuteen ei tippaakaan vaikuta se, onko näiden väkivallantekojen takana Venäjän johto, tiedustelupalvelu, rikolliset vai aivan joku muu taho.

Venäjän taloutta hoidetaan myös yksioikoisen protektionistisesti. Tuonti- ja vientitullit heittelevät miten sattuu, sääntöjä muutetaan jatkuvasti ja jos lisäpainostusta tarvitaan, niin yllättäen muuttuneiden rajamuodollisuuksien takia rekkajonot alkavat venyä Etelä-Suomen teillä ja yhtä lailla muuallakin Venäjän naapurimaissa. Venäjä käyttää muutenkin kauppasuhteita häikäilemättä hyväkseen poliittisesti. Jos Venäjän ja EU:n välisen yhteistyösopimuksen neuvottelut eivät etene venäläisten nuottien mukaan, niin yllättäen samaan aikaan paljastuu mahdottomia ongelmia, joiden takia Venäjän on pakko kieltää lihan vienti Venäjälle koko EU:n alueelta. Tämä vain yksittäisenä esimerkkinä. Siihen tuudittautuminen, etteikö myös energian viennin rajoittaminen olisi tarpeen tullen Venäjän keinovalikoimista, on sinisilmäisyyden huippu, sillä Venäjähän käyttää sitä koko ajan. Samoin myös energian hinta vaihtelee enemmän ja nopeammin kuin Fortumilla, mikä on jo aikamoinen saavutus.

Tällaisen naapurin kanssa Suomi siis elää ja jostain syystä toimintalinjaksi on valittu aikaansaamaton höpötys. Venäjään suhtaudutaan alemmuudentuntoisesti ja vastavuoroisuuden periaatteita ei diplomatiassa edes yritetä noudattaa. Lisäksi Suomen ulkopolitiikkaa tällä hetkellä johtavat vakaumukselliset sosialistit vastustavat sotilaallista liittoutumista ilman minkäänlaisia järkisyitä. Tietenkään Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu mitään merkittävää suoraa sotilaallista uhkaa, johon liittoutumisella voitaisiin vaikuttaa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että uhan ilmaantuessa liittoutumisvaihtoehtoa ei enää ole tarjolla. Yhtä kaikki jo se, että ovi NATO:oon lyödään valtionjohdon toimesta näyttävästi kiinni samalla kun Venäjä suunnittelee laivastonsa läsnäolon merkittävää lisäämistä Itämerellä "tulevan kaasuputken suojelemiseksi", on lähes maanpetoksellista; ellei laillisesti niin ainakin moraalisesti. Ei todellakaan ole sattumaa, että kyseinen putki kulkee Suomen eikä Viron talousvesien halki.

Suomen kohtaloa itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ja etenkin toisen maailmansodan aikana on verrattu ajopuuhun, jota suuremmat voimat heittelevät sinne tänne. Vertaus ei ehkä ole aivan osuva, koska näinäkin aikoina Suomen ulkopolitiikkaa edes yritettiin johtaa maan etu mielessä ja pahimman tapahtuessa suomalaiset olivat valmiita puolustamaan maataan ase kädessä ja onnistuivatkin säilyttämään Suomen itsenäisenä, vaikka "suuremmat voimat" kuinka yrittivät maata nujertaa. Nykyiseenkään todellisuuteen ei ajopuuvertaus osu aivan täysin, sillä todellinen ajopuu heittelehtii aalloilla holtittomasti siksi, ettei sillä muutakaan mahdollisuutta ole, kun taas Suomen ajopuumainen käytös on seurausta tietoisesta pään työntämisestä pensaaseen ja toivomisesta, että lopulta kaikki menee hyvin. Suomi on siis eräänlainen ajopuuteorian koelaboratorio, jossa kokeillaan, miten asiat sujuu, kun niitä aktiivisesti yrittää olla hoitamatta.

P.S. Tuotannollisista ja taloudellisista syistä tämä pakina ilmestyi myöhässä. Tohtori pahoittelee.