Pitääkseen yllä hyvää joulumieltä Tohtori päätti jättää loppuviikon uutiset katsomatta ja sanomalehdessäkin pääasiallinen huomio on kiinnittynyt Rip Kirbyyn ja Viivi&Wagneriin. Siispä sanottavaa ajankohtaisista asioista on kertynyt aika vähän ja senkin ajattelin pitää omana tietonani ja säästää joulunpyhinä käytäviin henkeviin keskusteluihin.

Hyvää joulua kaikille, sekä menestyksekästä vuotta 2008. Palaamme asiaan parin viikon kuluttua.

P.S. Kauppojen vapaata aukioloa kannattaa kaksi kolmannesta kansalaisista ja minkään puolueen kannattajien enemmistö ei sitä vastusta. Milloinkohan tämä asia saadaan kuntoon?

Valitettavasti nämä kiireet ovat aiheuttaneet myös sen, ettei turinoinnille ole riittänyt aikaa eikä oikeastaan mielenkiintoakaan. Näyttää siltä, että myös tämän viikon epistola jää alamittaiseksi, mutta eipä mahda mitään. Pukkia odotellessa Helsingissä on tänä vuonna odoteltu joulua varsin paskamaisessa säässä. Sinänsä asiassa ei ole mitään uutta, koska joulukuun sää pääkaupungissa on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta masentava: pimeää ja pirun kylmää, mutta ei tietenkään riittävän kylmää, etteikö olisi myös ankean märkää ja kuraista. Onneksi joillain sentään on tarmoa ottaa asiat omiin käsiinsä ja hankkia oikein vanhan ajan joulusäät takaisin. Ilmaston lämpenemisestä huolestuneet parisenkymmentä mielenosoittajaa nimittäin hiihtelivät Helsingin lumettomilla kaduilla huutaen iskulauseita kuten: "Lunta perkele!", ja: "Päästöt alas, lumet takas!"

Tämä hieno kansalaisaktiivisuus tuo elävästi mieleeni parin vuoden takaisen Helsingin Sanomien pääkirjoituksen, jossa kannettiin huolta kuivuuden aiheuttamasta pohjaveden laskusta ja jo otsikko antoi hyvän neuvon, joka kuului: "Kaikkien on aiheellista toivoa sateista syksyä". Vaikka säätilan vuorovaikutukset ovatkin todella monimutkaisia eikä kaikkia niitä ole vielä alkuunkaan tieteellisellä tutkimuksella selvitetty, niin hiukan kaukaa haetulta tuntuu, että vesisadetta voisi manata sitä yhdessä toivomalla yhtään sen enempää kuin valkeaa joulua hiihtelemällä lumettomalla asfaltilla.

Ilmastonmuutoksesta saarnaavat ovat viime vuosina kehittäneet jos jonkinlaisia selityksiä säätilan vaihteluille. Oikeastaan mikä tahansa sääilmiö kelpaa todisteeksi ihan tuota pikaa koittavasta katastrofista. Jos sataa tai on paistaa, niin ilmiön takana on mannerjäätiköt luhistava ahneiden valkoisten miesten aiheuttama ilmaston nopea lämpeneminen. Ei käy kieltäminen, etteikö maailman keskilämpö olisi viime vuosikymmeninä ollut nousussa. Sekin näyttää varsin todennäköiseltä, että osa lämpenemisestä on ihmisen itsensä aikaansaannosta. Yhtä lailla on todennäköistä, että osa lämpenemisestä johtuu luonnollisesta vaihtelusta.

Viime vuosien ilmastodebatti on saanut aikaan sen, että saadakseen määrärahoja tutkimuksiinsa kaikkien tiedemiesten on ympättävä perusteluihinsa toinen toistaan hirmuisempia kauhukuvia tulevaisuuden ilmastokatastrofista. Tämä tuntuu olevan arkipäivää, vaikka tutkimusta oltaisiin tekemässä lapsenpäästöstä. Seurauksena ei voi olla muuta kuin se, että vuosien kuluessa ilmastonmuutos muuttuu ongelmasta osaksi pakollista liturgiaa ja itse asia hämärtyy. Samoin hämärtyy se, että samaan aikaan kun Suomessa keskitytään toivomaan parasta, polkaistaan Kiinassa käyntiin pari uutta kivihiilivoimalaa joka ikinen viikko.

Suomessa totuttiin koko sodanjälkeinen aika siihen, että inflaatio laukkasi valtoimenaan, ja viennin ongelmat korjattiin aina reippaalla devalvaatiolla kilvoitellen Ruotsin peson kanssa Länsi-Euroopan epäluotettavimman ja vähiten uskottavimman valuutan kunniakkaasta arvonimestä.

Sitten tuli lama, joka johti markan arvon romahtamiseen, mutta joka toisaalta hillitsi inflaatiota tehokkaasti, koska kenelläkään ei ollut varaa maksaa edes pyydettyjä hintoja, saati korotettuja. Sen jälkeen tuli EU ja EMU-kriteeristö ja inflaatio pidettiin puolijärkevällä talouspolitiikalla ja tulopolitiikan nollalinjalla aisoissa kymmenen vuotta. Vähäinen inflaatio ei ole taloudelle mikään erityisen haitallinen juttu vaan huomattavasti parempi kuin deflaatiokierre, jossa Japani on ollut jo kymmenkunta vuotta eikä tunnu mitenkään pääsevän siitä eroon. Lisäksi laskennallinen inflaatio on ollut aina jossain määrin eri asia kuin ihmisten kokemus inflaatiosta, sillä kulutusvalinnoilla on voinut välttää ne tuotteet, joita haittaverotetaan joka vuosi enemmän. Vaikka asumisen hinta laskennallisessa korissa nouseekin, omistusasujan tilanne ei muutu käytännössä miksikään ellei satu vaihtamaan asuntoa, mikä ei sekään ole pakollinen menoerä.

Näin ollen Suomessa kymmenen vuotta vähäisestäkin inflaatiosta ovat kärsineet lähinnä yksityisautoilijat, asunnonvaihtajat ja vuokralla asujat. Heitä on tietysti paljon, mutta omilla valinnoilla on voinut vaikuttaa asioihin. Kun ainoa merkittävä kustannusten nousu on näkynyt liikkumisen ja asumisen hinnassa, valtaosa ihmisten kulutuksesta on oikeastaan jäänyt inflaation ulkopuolelle tyystin ja vaikka palkat nousivat vain vähän, se oli silti jotakin.

Vaan kuinka on nyt? Inflaatio rikkoo jo kolmen prosentin rajan eikä se siihen jää. Neljän prosentin raja mennee rikki parin vuoden kuluttua. Asiaa vähätellään tietoisesti, koska aihe on poliittisesti kiusallinen. Nykyinen inflaatio on edeltäjäänsä harmillisempi siksi, ettei siihen voi vaikuttaa. Julkinen sektori on ottanut kaikkien iltalypsyjen isän ja äidin käyttöön tällä tupokierroksella, ja ne reppanat, jotka joutuivat tyytymään kaksi kertaa yksityisen sektorin saamiin palkankorotuksiin tällä kierroksella korjaavat saletisti "jälkeenjääneisyyttä" kahden vuoden kuluttua. Yksityisen sektorin palkat eivät nousseet esimerkiksi teollisuudessa paljonkaan. Ammattiliittoja on perin trendikästä haukkua, mutta tällä kertaa näyttäisi siltä, että SAK:n pomot ovat olleet hyvässä keskusteluyhteydessä Etelärantaan ja kalliin euron, jatkuvasti kallistuvan energian ja kiristyvien verojen vaikutus kilpailukykyyn on ymmärretty pöydän kummallakin puolella. Jos joku SAK:n liitto olisikin halunnut iltalypsää jotakin, heidät on palautettu kaikessa hiljaisuudessa ruotuun ilman tehyläistä mediakampanjaa.

Siinä, missä yksityinen sektori näyttäisi tällä kertaa kohdistaneen palkankorotuksia sinne, missä niitä on varaa maksaa, kuten markkinataloudessa oikeastaan kuuluukin, julkinen sektori on hukannut moponsa täydellisesti ja kaasuvipu on hirtetty pohjaan "jälkeenjääneisyyden" narulla. Tästä seuraa pompsahdus inflaatiossa eikä sille voi mitään. Kukaan ei voi kulutustottumuksillaan tehdä yhtään mitään pöhöttyneen julkisen sektorin kerätessä vielä lisääkin pöhöä. Verorahoitteiset palvelut on maksettava vaikkei niitä käyttäisikään. Moniin on myös rakennettu itse itsensä korjaavia automaatteja: jos joukkoliikenteen käyttö vähenee, joukkoliikenne ei vähene vaan sen saamat tukiaiset kasvavat.

Näin siis nykyinen inflaatio ei ole vain vääristä kulutusvalinnoista kiinni vaan perustuu siihen, että julkinen sektori paisuu enemmän kuin yksityisen sektorin tuottavuus kohenee. Tämä on täydellistä hölmölän peitonjatkamista, mutta asia ei poliittisesti tunnu kiinnostavan ketään. Ainoa poliittinen syntipukki on saatu Jyrki Kataisesta, jolle räyhätään sitä hyvästä, etteivät julkisen sektorin menot nouse vielä nykyistäkin enemmän ja rahaa käytetään haihatellen niinkin joutavaan asiaan kuin velkojen maksuun.

Nykyinen inflaatio tarkoittaa sitä, että nollakorkoisilla säästötileillään rahoja makuuttava väki menettää säästöjensä arvoa aivan kuten suljetunkin talouden aikaan. Kun lisäksi pörssi on juuttunut loputtomaan alavireeseen ja kiinteistömarkkinoillakaan ei ole odotettavissa enää suurensuuria voittoja, ihmiset eivät voi edes suojautua tältä inflaatiolta oikein mitenkään vaikka he tunnistaisivatkin sen olemassaolon. Suomessa ongelmaa ei voi enää korjata säästäjien kustannuksella edes devalvaatiolla, joten edessä on sopeutuminen. Valitettavasti vain Suomessa sopeutuja on ulosliputtava yksityinen sektori, joka äänestää jaloillaan ja työläisille lyödään irtisanomispaperin tuskaa lohduttamaan Stakesin ja muiden propagandatorvien virallinen lausunto siitä, että Suomi on maailman kilpailukykyisin talous ja Suomen julkinen sektori on maailman tehokkain.

Jos joku keksii seuraavia eduskuntavaaleja ennen puolueen, joka ei ole sosialisteja pullollaan, pyydän ilmoittamaan Tohtorille. Tarjolla on tämän palstan laajuinen ilmainen mainoskampanja, sillä jonkun on viimein taottava työikäisten päähän, että omat ja tulevien rahat kulutusjuhlaan kupanneiden suurten ikäluokkien resepteillä Suomesta ei tule maanpäällistä paratiisia vaan jonkunnäköinen sosialismin saavutusten ulkoilmamuseo.

P.S. Helsingissä on vaihteeksi alkanut 1970-luvun taistolaisten kampanja Leninin patsaan pystyttämisestä kaupunkiin. Ehdotuksen mukaan kyseeseen tulisi jonkinlainen graniittinen pysti. Jättäen sen enempää pohtimatta, mitä mieltä on puuhata kunnianosoitusta vastenmieliselle kansanmurhaajalle, Tohtori ehdottaa, että mikäli patsas päätetään hankkia, sen pitäisi olla jostain päin itää hankittu tarpeettomaksi jäänyt vähintään 20 metriä korkea pronssipysti, jossa Lenin on käsi pystyssä. Tämä taideteos voitaisiin sijoittaa töötevälle alustalle keskelle Alppilan Lenininpuistoa ja nimetä Vapaudenpatsaaksi. Sehän olisi vieläpä kovin ekologistakin, kun voitaisiin kulutusjuhlan sijasta kierrättää.

Tasavallan presidentti on lyönyt jarrut päälle tulevalle parlamentaariselle NATO-selonteolle jo ennen kuin raporttia ollaan edes alettu sorvata. Jo nyt Halonen toteaa, ettei kukaan ole hänelle perustellut vakuuttavasti, miksi Suomen pitäisi liittyä läntiseen sotilasliittoon. Tästä vakuuttumattomuudestaan hän vetää ykskantaan sen johtopäätöksen, ettei Suomen tule NATO:oon liittyä eikä suomalaisen turvallisuuspolitiikan pidä olla yksisilmäisesti suuntautunut USA-vetoiseen sotilasliittoon.

Tämä on näppärä poliittinen manööveri, jolla NATO-jäsenyyden kannattajat niputetaan ohimennen pölkkypäiksi, jotka vain tuijottavat yksisilmäisesti NATO:n suuntaan ja tarjoavat sitä ratkaisuksi kaikkeen. Oikeastihan asia ei tietenkään ole näin, vaan Suomessa nimenomaan NATO-jäsenyyden vastustajat ovat olleet pragmaattisen ykstotisia; läntistä liittoutumista vastustetaan ehdottomasti uhraamatta ajatustakaan sille, mihin suuntaan muu maailma on menossa. Myös Suomen oma geopoliittinen asema jätetään joko täysin huomiotta tai sitten siitä tehdään aivan uskomattoman vääriä johtopäätöksiä.

Kieltämättä myös NATO:n kannattajien mielipiteet ja perustelut ovat moninaisia ja osin ristiriitaisiakin. Tosin mielipiteistä paistaa läpi se, että korulauseiden takana on 99% tapauksista Pertti Salolaisen kiteyttämä idea: "NATO:oon on syytä liittyä hyvän sään aikana, koska kansainvälisen tilanteen muuttuessa kireäksi se ei enää ole mahdollista". Puolustusministeri Jyri Häkämies verhoaa ajatuksen EU-debatista tuttuun puheeseen siitä, että Suomen pitää olla mukana pöydissä, joissa asioista päätetään; ei mikään hölmö ajatus sinänsä. Ulkoministeri Ilkka Kanerva puolestaan puhuu avoimeisti siitä, että Suomi on matkalla NATO:oon, ja jättää asian tarkemman vatvomisen kuulijalle.

Halonen sen sijaan kertoo, että liittoutumattomuus on Suomelle etu erityisesti kansainvälisessä kriisinhallinnassa, koska liittoutuneille maille on kriisinhallinnassa "aina erityistä tilausta". Voi olla, että jossain kohdassa liittoutumattomuus onkin eduksi rauhantirvaajille, mutta tosiasiassa Suomen menestyminen rauhanturvatehtävissä johtuu ensisijaisesti korkeasta panostuksesta, pitkästä kokemuksesta ja näiden seurauksena syntyneestä rautaisesta ammattitaidosta.

Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että ulkopolitiikan ja erityisesti turvallisuuspolitiikan suurimpia hyveitä on pyhä itsekkyys. On kauhistuttava ajatus, että suomalaisten turvallisuuden korkeimmalta vartijalta tämä perusasia on täydellisesti kateissa.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Näyttävällä esiintulollaan presidentti Halonen on viheltänyt kuuluvan alkuvihellyksen avoimelle suomalaiselle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. Sana on nyt vapaa eikä entisaikojen suomettuneeseen vaikenemiseen ja vaivautuneeseen kärvistelyyn ole tarvetta eikä siihen toivottavasti myöskään mennä.

P.S. Suomessa suunnitellaan uudenlaista viisumia työnhakijoille. Ensiksi tarkoitus on myöntää noin tuhat viisumia vuodessa ja koemaiksi sopivat kuulemma Turkki, Egypti, Ukraina ja Tunisia. Kukahan puusilmä nämäkin on keksinyt? Tohtori kiittää työministeriötä hyvästä ideasta ja tarjoaa ensimmäisiksi maiksi Filippiinejä, Thaimaata, Meksikoa ja Brasiliaa.

Tuposta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikaan suomalaisen talouselämän pakkopaita. Vienti on hyötynyt siitä, mutta kotimarkkinat ovat näivettyneet ostovoimaisten kuluttajien puutteeseen. Suomessa tulonjako on ollut jo pitkään maailman tasaisin, ja vaikka demarihenkinen lehdistö päivittelee muutaman pääomatulojen saajan varallisuutta ja tuloerojen kasvamista eniten tienaavan prosentin tai promillen kirimisen takia, tupopelleilyn takia tuloeroja ei ole kuitenkaan edes yritetty synnyttää.

Tasainen tulonjako kuulostaa ruotsalaisen sosialidemokraatin paratiisilta, mutta tarkemmin tutkittua se ei ole edes sitä. Tasainen tulonjako yhdistettynä äärimmäisen matalaan työn ja kulutuksen verottamiseen olisi jokseenkin siedettävä rakenne, mutta tällaisia yhteiskuntia ei maailmassa ole. Tasaisen tulonjaon maat yhdistyvät aina äärimmäisen kireään verotukseen.

Kireän verotuksen ongelma tasaisen tulonjaon maassa on ilmeinen: yhdellä ei ole varaa ostaa kovinkaan paljoa toisen työtä, ja työn ostaminen on kotimarkkinakysynnän kulmakivi. Asia selviää helpoiten esimerkillä. Jos suomalaisen keskituloisen nettopalkka on 100, hänen bruttopalkkansa on 135. Työnantaja maksaa tämän päälle sivukuluja keskimäärin 33%, eli työnantaja maksaa noin 179. Jos kyse on puhtaasta työsuoritteesta ja ALV tulee maksettavaksi täysimääräisenä, työnantaja perii asiakkaalta 219 euroa tästä tekijälleen satasen arvoisesta työstä. Ja tässä ei ole edes mukana vielä työnantajan omaa katetta. Käytännössä tuon katteen kanssa satasen nettoansion työ maksaa asiakkaalle 300-400 rahaa. Se on aika paljon verrattuna ihmisten ostovoimaan.

Tässähän ei ollut mitään uutta. Liittokierroksen oli alun alkaen tarkoitus ruveta korjaamaan ongelmaa, jotta maksukykyisten alojen duunarien ei tarvitsisi tyytyä naurettavan pieniin palkankorotuksiin ja saisimme lisää maksukykyisiä kuluttajia. Vaan kuinkas sitten kävikään? Liittokierroksella näyttää nyt siltä, että yksi ja toinenkin liitto on keksinyt, että palkankorotus on tällä kierroksella 500 euroa.

Tämä ei kuitenkaan korjaa mitään. Kun kaikille annetaan 500 euroa, kyse on aivan samasta asiasta kuin tupon 2,2% palkankorotus kaikille. Tuloerot eivät kasva ja 500 euron palkankorotusta vastaava työ on myytävä tonni tai puolitoista nykyistä kalliimmalla. Hinnat nousevat kun ostovoima kasvaa ja kotimainen työ on edelleen yhtä kallista ostajansa vinkkelistä verrattuna tuontikrääsän ostamiseen.

Kun lisäksi julkisen sektorin liitoille ei tunnu riittävän edes samansuuruinen palkankorotus kuin muille, se tarkoittaa sitä, että verojen korotuksilta ei tulla välttymään. Tämä kasvattaa verokiilaa entisestään ja kaventaa tuloeroja. Yhteiskunta muuttuu entistä enemmän vero- ja vientivetoisiksi, ja tällaisessa yhteiskunnassa kaikki on hyvin kunnes maailmantalous sukeltaa. Vienti lakkaa vetämästä välittömästi ja kun kotimarkkinat eivät ylläpidä työllisyyttä ja talouskasvua, tuloksena on samansuuruinen lama kuin 90-luvun alussakin. Oireisto näyttää jo nyt täsmälleen samalta.

Hyvää tarkoittavat hölmöt puolustavat sairaanhoitajien jättiläispalkankorotuksia, vaikka he tulevat maksamaan laskun. Tämä lasku ei lankea pelkästään pieninä veronkorotuksina. Kun seuraavalla tupokierroksella muut julkisen sektorin liitot alkavat kuroa umpeen sairaanhoitajien todennäköisesti saamaa palkkaetumatkaa, meille syntyy älytön kilpavarustelukierre julkiselle sektorille. Palveluskunta pitää sisäisiä turnajaisiaan ja kuppaa isäntäväen rahat sisäiseen nokkapokkaansa.

Tuloksena ei ole yhteistä hyvää kaikille, vaan valuuttarahaston holhoukseen joutunut konkurssikypsä valtio, jossa ainoa kannattava yksityinen bisnes on julkisen sektorin ammattiliittojen mediakampanjoiden pyörittäminen.

Maailman pitäminen pystyssä on vaihteeksi kuluvalla viikolla vienyt Tohtorin koko käytettävissä olevan tarmon. Siispä viikon resepti on pari päivää myöhässä. Toivottavasti vieroitusoireet eivät ole luettavaa odotellessa kasvaneet sietämättömiksi.

Jokelassa ammuttiin reksi ja muutama oppilas. Tapaus oli karmea ja Tohtori ymmärtää omaisten surun eikä tahdo sitä alkuunkaan vähätellä.

Kaikki asian siivittämä oheispuoskarointi sen sijaan ansaitsee tarkempaakin huomiota. On päivänselvää, että kun jossain kuolee lapsia, kaikkien poliitikkojen on taivutettava itsensä mutkalle pahoittelemaan asioita. Tämä kuuluu heidän toimenkuvaansa ja myös asian vaatimiin rutiineihin, joten se hyväksyttäköön teatraalisena, joskin narrimaisena eleenä.

Tohtori on seurannut asian uutisointia meillä ja maailmalla. Ennen nollien nälvimiseen ryhtymistä on syytä mainita huomionarvoisana seikkana OAJ:n kommentti asiaan. Se oli asiallinen ja siinä erityisesti välitettiin käsitys tapauksen yksittäisestä luonteesta ja että mikään kuviteltavissa oleva keino ei voi tällaisia asioita estää. Vartijoita ja metallinpaljastimia kammoksuttiin moraalia laskevana ja täysin hyödyttöminä. Yrittämälläkään ei muistu mieleen, koska julkista sektoria edustavalta ammattiliitolta olisi kuultu näin täyspäinen, tahdikas ja rehellinen lausunto. Äärimmäisen positiivista on myös se, ettei tapahtuneen varjolla alettu vaatia opettajille palkankorotusta.

Rehtorien liiton edusmies Peter Johnson paikkaa alaistensa ikävästi tyhjäksi jättämää syyttelyaukkoa. Rehtorit on muka "jätetty yksin" ja maailma paranee välittömästi, kunhan kouluihin saadaan lisää rahaa. Jokainen, jolla on unssin verran älliä päässään, ymmärtää, että hullujen tekemiä veritöitä ei voida estää lisärahoituksella, käytetäänpä se mihin hyvänsä.

Johnson nostaa rahan mankumisen lisäksi riemuksemme kissan pöydälle. Tohtori on odottanut sydän pamppaillen, koska joku ymmärtää syyttää internettiä ja väkivaltaviihdettä. Peter Johnson pelastaa meidät siltä, että asiaan olisi joutunut pomonsa käskystä tarttumaan joku B-luokan lehtineekeri. Sen sijaan saamme kuulla kaikkien rehtorien Isän ja Äidin suulla sen, että "uusmedian sisällöstä ja viihteestä on tullut vaara kaikkien mielenterveydelle".

Tohtori on nörttiharrastustensa parissa perehtynyt "uusmediaan" ja viihteeseen huomattavasti enemmän kuin kaikki Suomen rehtorit yhteensä. Huolimatta siitä, että internet ja muu "uusmedia", mitä se sitten lieneekään, ovat lähtökohtaisesti täynnä paskaa, Tohtori ei ole katsonut asiakseen hommata pumppuhaulikkoa ja käydä losauttamassa Maalaisliiton puoluekokouksessa edustajia päreiksi, vaikka aihetta ja moraalinen oikeutus kiistatta onkin olemassa. Näin ollen on vaikea hyväksyä väitettä siitä, että "uusmedia ja viihde" vievät lapsemme ja nuorisomme suorinta tietä ja lähtöruudun kautta kulkematta kadotukseen, koulukotiin ja vittuun.

Kun meillä on yhteisöjä, meidän pitää hyväksyä se tosiasia, että yhteisöissä on myös hulluja. Valtaosa heistä on täysin harmittomia, ja ikävimmät asiat saa yleensä aikaiseksi se, josta kukaan ei osannut edes kuvitella mitään pahaa. Päivystävät TV-nyyhkijät ja lisärahan mankujat kertovat tunteneensa konnan hyvin ja olevansa "järkyttyneitä ja kauhistuneita", kuinka niin tavallinen ja mukava ja säyseä ihminen teki niin kamalia juttuja. Tohtorin insinöörin sielu herää kysymään, mitä ihmettä nämä marisijat kykenisivät lisärahalla korjaamaan. Kun he ensin ylentävät itsensä ihmismielen asiantuntijoiksi ja sen jälkeen kertovat arvanneensa täysin väärin, mutta silti olleensa koko ajan oikeassa, kääntyy väkisinkin huomio siihen, että jälkiviisaus on maailman ainoa täysin eksakti tieteenlaji.

Tasa-arvoprofeministit varmaankin repivät tuota pikaa ihokkaansa luettuaan Helsingin Sanomista suurrehtori Peter Johnsonin syvällisen näkemyksen ajan hengestä: "Lukioikäisten miesten kohdalla pitäisi olla erityisen tarkkana", ikään kuin koko miessukupuolta pitäisi ryhtyä yhden hullun perusteella kyttäämään. Tasa-arvon puolustajat ja sukupuoliroolien vastustajat varmaankin näkevät tämän räikeänä ja hävyttömänä hyökkäyksenä oikeaoppista maailmankuvaa vastaan ja antavat tuota pikaa kuulua itsestään.

Tohtori ei tosin pidättele hengitystä odotellessaan.

Englannista kuuluu vaihteeksi kummia. Paikalliset demarit, paikallisella murteella labour, ovat keksineet, että on hirmu eriarvoistavaa ja suorastaan ei-kristittyjä syrjivää, kun maassa vietetään kristittyjen juhlia, kuten joulua. Tätä typeryyttä ei tosin puolue edes tuottanut itse, vaan tämä totuus on saatu julki teettämällä pääministerin lemmikkitutkimuslaitoksella, Institute For Public Researchilla, monikultturiuden edistämisraportti. Joulun ohessa demarien tappolistalle päätyi esimerkiksi lasten ristiäisjuhlat, peribrittiläiset valtiolliset kunnianosoitukset, ja kaiken huippuna valtion lippu Union Jack.

Nuo edellä mainitut kauhistuksen aiheet ovat julkaistun raportin mukaan sellaisia, että niiden ylläpitäminen loukkaa eriuskoisten maahanmuuttajien oikeuksia ja vaikeuttaa monikulttuurillista koheesiota, mitä se sitten lieneekään.

Kummaa on se, ettei maahanmuuttajille vastavuoroisesti ehdoteta, että hekin voisivat rauhanomaisen rinnakkaiselon ja "koheesion" nimessä jättää uskonnolliset ja kansalliset tapansa kotiinsa ennen Englantiin muuttamista. Tällaista ei tietenkään kukaan uskalla ehdottaa, koska sehän olisi mahdottoman suvaitsematonta ja moisen ehdotuksen tekijä luultavasti saisi osakseen vähintäänkin ankaraa solvausta; huonommassa tapauksessa joku ottaisi hänet hengiltä. Tämän pitäisi jo kertoa pinttyneimmällekin monikulttuuriushölmölle, kuinka idioottimaista on ehdottaa vanhojen kansallisten perinteiden uhraamista kulttuuridiversiteetin alttarille.

Pohjoismaisesta näkökulmasta joulun kimppuun käyminen vaikuttaa oikein erityisen naurettavalta. Joulua sekulaarimpaa juhlaa saa hakea, vaikka toki jotkut vielä viitsivät yrittää joulun yhteydessä sönköttää jotain sekalaista jostain Jeesuksesta. Todellisuudessa joulu on äärimmilleen kaupallistettu juhla, jota vietetään rahan, ylensyönnin ja kulutusjuhlan voimalla. 95 prosentille aikuisväestöstä joulu on muutaman päivän loma, joka vietetään perheen seurassa hyvän ruuan ja keskinäisen hyvän tahdon merkeissä. Lapsista puolestaan 100 prosenttia löytävät joulun keskeisen sisällön Joulupukin lahjasäkistä. Itse kukin voi kutsua joulun aikaa miksi haluaa, mutta Tohtori aikoo kutsua sitä jouluksi tasan niin kauan kuin henki pihisee ja opettaa tavan vielä lapsilleenkin. Ehkäpä Matti Vanhanen voi aikanaan pyytää muunmaalaisilta anteeksi Tohtorin ajattelemattomuutta.

Yhteiskunnan sekularisoituminen on toki hyvin kannatettavaa, koska taikauskot olisi aina pidettävä mahdollisimman kaukana kansallisesta päätöksenteosta riippumatta siitä, minkä sortin uskovaisista on kyse. Ikävä kyllä tässä kansallisten perinteiden tuhoamisideassa ei ollut kyse maallisten arvojen edistämisestä, vaan aivan pelkästä hölmöydestä.

Muistamme, kuinka pullalta ja demarilta tuoksuva citykepulaisuus yritti viime eduskuntavaaleissa jälleen ängetä kaupunkilaisten olohuoneisiin. Oli ongelmia pätkätöiden kuten myös lapsiperheiden kanssa. Yksinhuoltajiakin muistettiin ja oltiin myös vankasti sitä mieltä, että pääkaupunkiseutua kuuluu kehittää ja että valtio osallistuu tiettyihin väylähankkeisiin ja niiden suunnitteluun. Viime viikkoina olemme puolestaan saaneet lukea lehdistä, kuinka Eurooppaa visioidaan uudelleen, kun valta jaetaan uusiksi ja toimielinten tehtäviä täsmennetään.

Euroopan Unionin kehittämisen kannalta vallanjaon täsmentäminen ja yksimielisistä päätöksistä luopuminen ovat keskeisiä asioita. Voi olla, että neuvottelutulos on Suomen kannalta erinomaisen hyvä, vaikka se yhden euroedustajan meiltä viekin. Mutta onko asiasta puhuttu meille suuremmin? Onko kukaan vaivautunut kertomaan meille, miksi tämä uusi vallanjakosopimus on suomalaisten kannalta hyvä asia? Onko kukaan vaivautunut vaalikarjalle selittämään edes, mitä se oikein tarkoittaa? Jokainen ymmärtää, ettei yhden euroedustajan tappio olisi muuten suurensuuri, mutta tähän mennessä Suomesta on löytynyt neljätoistakin b-luokan poliitikkoa, joiden lähettäminen Brysseliin pois silmistä ja pois mielestä on ollut kansakunnan moraalin kannalta hyvä asia. Nyt yhdelle pitää keksiä jotain muuta harmitonta tekemistä.

Sairaanhoitajien työriita ei sinänsä kuulu valtion tontille eikä valtion sinne pidä mennä mestaroimaan turhan päiten työnantajan ja työntekijän väliin, mutta kriisivalmiuksien kartoittamisessa valtion apu olisi tarpeen. Nämä asiat eivät hoidu itsekseen ja valtio voisi omilla toimillaan luoda kaikille asianosaisille motiivin päästä sopimukseen. Vanhanen ja kuntaministeri ovat kuitenkin olleet jokseenkin vaitonaisia. Samaan vaiteliaaseen tyyliin on haudattu myös pääosa ennen vaaleja mainostetuista pääkaupunkiseudun väylähankkeista, koska maakunnissa on ollut vielä yllin kyllin rakentamattomia siltarummunpaikkoja.

Mistä Suomessa on sitten puhuttu viime kuukaudet? Ensin koko hallituksen tarmon vaati sokerijuurikas. Ei kulunut päivää, ettei tästä mieltäkääntävästä mutta valtaväestön kannalta täydellisen epäoleellisesta asiasta olisi puhuttu. Hallitus matkusti ja lobbasi ja lopulta joutui tyytymään hanttikortteihin. Suomessa ei kuitenkaan tehty tuon kuukauden aikana oikeastaan mitään hallitustason politiikkaa, koska kaikki aika haaskattiin tähän. Nyt Vanhanen on taas kädet täynnä työtä EU:n suuntaan. Tyhmempi olettaisi, että hän puhuisi Suomen eduista pitkäikäiseksi suunnitellun vallanjakosopimuksen piiriin kuuluvissa asioissa. Joku saattaisi myös kuvitella, että Vanhanen olisi huolissaan Suomen teollisuustyöpaikoista ja infrastruktuurista ja lobbaisi EU:ssa asioita siihen malliin, että Venäjä luopuisi puutulleista ja rupeaisi hoitamaan rajamuodollisuuksia sellaisessa ajassa, etteivät jonot paisuisi sadan kilometrin mittaisiksi.

Ei toki. Vanhanen on käyttänyt koko hallituksensa tarmon 141-tukeen. Vanhanen, tuo helsinkiläisille sydämellisesti hymyilevä Isä Aurinkoinen, siis kiertää EU:ta ja sen jäsenmaita saadakseen ne kannattamaan Vanhasen ideaa pummata kaupungin veronmaksajilta rahaa jaettavaksi Etelä-Suomen maajusseille. Hanke ei ole herättänyt suurta vastakaikua EU:ssa. Tohtori tosin paljastaa tässä nyt Matti Vanhaselle ja Maalaisliitolle, että hanke ei nauti kannatusta myöskään suomalaisten riveissä. Mitä ihmettä kaupungin veronmaksaja hyötyy siitä, että hänen rahojaan kipataan kepulaisen mafian käsissä olevaan ruuantuotantoketjuun muka huoltovarmuuden ylläpitämiseksi, vaikka kaikki tietävät, että Suomen maatiloista yksikään ei pärjää ilman tuontienergiaa?

Tässä taas kaupunkilaiselle miettimistä. Kepu onnistuu joka kerran höynäyttämään kaupungeista ääniä Jäätteenmäen pirteän pimpsakalla tyttöenergialla, Seurasaaressa naisia iskevän Suomen seksikkäimmän miehen ehtymättömällä karismalla, tai Tanja Karpela-Saarela-mikälien tisseillä. Tohtori toivoo, että tämän syksyn tapahtumat ovat mielissä kolmen vuoden kuluttua kun Kepu vaalikampanjassaan väittää taas olevansa kaupunkilaisen ystävä ja edunvalvoja. Kepu nysvää jotain epäoleellista ja pientä kaupungeissa aina, jos mitään maajussien asioita ei ole hoidettavana. Jos on, kaupungit kelpaavat vain maksumieheksi, kun nämä kansalliset, jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä koskevat kohtalonkysymykset ratkaistaan.

Kaupunkilaisen ei kuulu äänestää Kepua. Kaupunkilainen voi äänestää poliittisen kantansa mukaan joko Kokoomusta tai Demareita. Vihreitäkin voi äänestää, jos on työtä vieroksuva ikuinen opiskelija ja elämäntapapummi, mutta sitä ei kannata tunnustaa kenellekään.

Lehdet tietävät kertoa uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisyritykset tietävät kyllä ilmastonmuutoksen, mutta eivät tee asialle mitään. Tämä tutkimus kysymyksenasetteluineen on esimerkki siitä, kuinka Eurooppa seuraa kehityksen kärkeä. Ongelma on siinä, että tätä kehityksen kärkeä seurataan niin säälittävän etäältä.

Tutkimuksessa lähdettiin siitä, että yritysten pitäisi jotenkin omissa prosesseissaan ratkaista ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt. Kun ne eivät ole näin tehneet, asia on julkaisemisen arvoinen. Poliitikot saavat tällaisesta tietenkin tuulta purjeisiisa ja seurauksena on asioiden kieltämistä, "ympäristöverojen" korotuksia ja lisähaitan keksimistä kotimaiselle ja eurooppalaiselle teollisuudelle. Jos joku sattuukin parantamaan toimintaansa sen verran, ettei ympäristöveroja ja suojelurahoja tarvitse maksaa raskaimman mukaan, poliitikot hyökkäävät välittömästi tämän epäoikeudenmukaisuuden kimppuun ja ryhtyvät tehtailemaan näille yrityksille lisäveroja, koska ne ovat aivan ansiotta saaneet ylimääräisiä voittoja. Tämähän ei jäänyt epäselväksi esimerkiksi päästökaupan ja windfall-voittojen tapauksessa.

Siinä, missä Euroopassa nysvätään nollatutkimuksia ja simputetaan yrityksiä, USA:ssa yritykset keksivät liukuhihnalta uusia, ympäristöystävällisiä tuotteita ja valtio joko tukee niiden käyttöönottoa verotuksella tai ainakin on erikseen rankaisematta siitä, että joku ei tuprutakaan ihan niin paljon kuin ennen. Meillä rummutetaan jatkuvasti lehdistössä, kuinka USA:ssa saastutetaan ihan hirveästi, mutta koskaan ei kerrota sitä, että siellä asioiden korjaamisessa ollaan paljon pidemmällä kuin Euroopassa. Korjattavaa toki onkin, mutta meillä saa hemmetin vähän huomiota se asia, että ne ovat siellä onnistuneet pääsemään parannuksen tielle markkinatalouden keinoin ilman EU-byrokratian ja kotimaisten poliitikkojen jatkuvaa holhousta.

Samalla syntyy keksintöjä, joita voi myydä esimerkiksi takapajuisille eurooppalaisille, kunhan asiat viimein saadaan EU:n komiteamietinnöissä siihen pisteeseen, että osataan lausua ranskaksi "jotain tarttis tehdä". Eurooppalaiset yritykset sahaavat omaa oksaansa olemalla jääräpäisesti tekemättä asioille mitään. Kaikki odottavat kädet ristissä, että mitään ei tarvitse tehdä tai jos tarvitseekin, byrokraatit osaavat tehdä oikeat asiat meidän puolestamme.

Tämä ajatusmalli on perseestä. EU-byrokraatit eivät ikinä saa aikaiseksi mitään muuta kuin kieltoja ja lisäveroja. Jos kiellettävälle asialle ei ole korvaavaa tuotetta ja sille toimivia markkinoita, eurooppalainen kuluttaja on hätää kärsimässä. Samalla amerikkalaiset valmistajat ovat kuin varkain kuroneet kymmenen vuoden tuotekehitysetumatkan lähestyttyään ongelmaa markkinatalouden eikä byrokratian näkökulmasta.

Byrokratialta ja sosialidemokratialta ei voi odottaa mitään järkeviä toimenpiteitä mihinkään muuhun kuin oman asemansa pönkittämiseen. Yritysten pitäisi sen sijaan tietää paremmin ja oivaltaa, että ne torkkuvat satojen miljardien markkinoiden ohitse ja antavat nämä bisnekset ilman kilpailua amerikkalaisille ja kiinalaisille.

On turhaa jankuttaa, tuleeko ilmastonmuutos vai ei ja jos tulee niin vaikuttaako ihminen siihen. Tällä hetkellä valtaosa ihmisistä uskoo niin, joten markkinat ovat olemassa, vaikka koko ilmastonmuutos lopulta paljastuisi suureksi ankaksi. Lukijan kannattaa tarkastella sijoitussalkkuaan muunmuassa tästä vinkkelistä ja heivata sieltä tunkiolle sellaiset yritykset, jotka pavunlaskijoiden komennossa säästävät vuodesta toiseen ja pyörittävät samaa sorvia sen sijaan, että ne panostaisivat tuotekehitykseen.

Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon on pesiytynyt mätää, enkä puhu nyt yksinomaan doktriinista. Verotusoikeutta nauttiva valtionkirkko on ottanut asiakseen muuttaa itsensä jonkinlaiseksi Korkeimman oikeuden ylähuoneeksi, joka suhtautuu suopeasti kaikenlaiseen taparikollisuuteen siinä tapauksessa, että jonkun kirkonmiehen etiikka on hiukan ristiriidassa lakien, sopimusten ja niitä virkansa puolesta tulkitsevien kanssa.

Protestanttisella kirkolla on sinänsä vahva vastaan haraamisen perinne. Katolisen kirkon uudistajat tsekkiläisestä Jan Husista lähtien päätyivät kerettiläisinä roviolle, koska eivät kelpuuttaneet läpimädännäisyydestä kärsivän paavin ylivaltaa uskonasioissa. Myöhempien protestanttien ajatus siitä, että annetaan Herralle se, mikä Herralle kuuluu ja keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli hyväksyttiin maallisten ruhtinaiden ylivalta kirkkoon nähden maallisissa asioissa, oli ajatuksena jokseenkin kerettiläinen aikanaan, mutta juuri tämä teki protestanttisesta kristinuskosta suositun valtaapitävien keskuudessa Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa. Koska spekulointi on aina suotavaa ja toivottavaa, Tohtori väittää, että protestantit olisi juurittu Euroopasta pois satoja vuosia sitten, jos nämä lahkot olisivat vain halunneet istuttaa Herran maanpäälliseksi edustajaksi jonkun oman miehensä ja kaapata näin maallisen vallan ja hyvät hillot pois paaveja omistaneilta rahasuvuilta.

Sen sijaan protestantit keksivät, mikä naula vetää. Euroopassa oli ollut keskiajalta lähtien ikuinen kissanhännänveto siitä, onko paavi ylempänä kuin keisari ja onko kardinaali vastuussa mistään keisarille vai onko koko kirkon organisaatio paavin komennossa. Tähän rakoon protestantit iskivät kiilansa ja menestyivät.

Tämän päivän protestantit ainakin Suomessa tuntuvat tyystin unohtaneen oman kirkkonsa ja uskonsa keskeisen opinkappaleen ja itse asiassa olemassaolonsa oikeutuksen. Kirkko katsoo, että kirkonmiehillä ja kirkolla on velvollisuus toimia oman etiikkansa mukaisesti sellaisissakin asioissa, jotka kuuluvat keisarille. Joku kurdinainen sai jo lykkäyksen käännytystuomiolleen kun kirkko tuli väliin. Tänään joku venäläinen, jonka turvapaikkahakemus, kuten myös kaikki siitä tehdyt valitukset, oli hylätty, oli hakenut turvapaikkaa Tampereella kirkolta. Mikä ihmeen turvapaikkatoimisto kirkosta ja seurakunnista oikein on tullut? Raamatusta johdetaan jotain sekavaa lähimmäisenrakkaudesta, mutta missään kohtaa Raamattua ei lausuta, että meidän pitää elättää jokainen pummi, joka maamme rajoja kolkuttelee.

Kirkko on nyt ottamassa viralliseksi linjakseen, että kirkonmiesten tulee ensisijaisesti kuunnella sydämensä ääntä ja vetää lait ja oikeudet vessanpöntöstä alas aina kun huvittaa. Tohtori näkee jo mielessään, kuinka jäsenkadosta ja aatteellisesta hoipertelusta kärsivä evankelisluterilainen kirkko ottaa siipiensä suojiin kaikki sellaiset, joiden julkisuuskuva on oikea. Kun vielä 70-luvulla Kokoomus piirrettiin Karin piirroksissa kypäräpäisenä pappina ja kirkkoa pidettiin oikeiston tyyssijana, tänään kirkon pullamössöväkeä ei tunnu erottavan punavihreästä vasemmistosta mikään muu kuin vaatetus, sillä jostain käsittämättömästä syystä kirkko ei ole vielä hyväksynyt pappien pukeutumista peruinkakaupasta peräisin oleviin luomuloimiin, maihareihin ja virkattuun pipoon.

Sinänsä Tohtori ei vastusta kansalaistottelemattomuutta eikä oikeastaan edes sitä, että kirkko ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kunhan tekee sen maallisista eikä jumalallisista lähtökohdista. Nyt kuitenkin kirkko tuntuu institutionalisoivan vallanpitäjien vastustamisen huolimatta siitä, että ne ovat rälssi- ja verotusoikeuksineen valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Jos kirkko haluaa asettua poikkiteloin valtakoneistoa vastaan, sen pitää tehdä valtioon pesäero myös taloudellisessa mielessä eikä poimia rusinoita pullasta.

Kirkon nykyinen kanta asettaa itsensä maallisen vallan yläpuolelle ei tee siitä parempaa kristittyä kirkkoa eikä merkittävää yhteiskunnallista vaikuttajaa, vaan käytännössä kyseesäs on yritys palata eräänlaiseen itse keksittyyn paavinvallan vastineeseen. Mutta siinä, missä katolinen kirkko ja usko ovat täynnä loistoa, kultaa, upeita katedraaleja ja juhlavia menoja, meikäläinen kirkko yrittää toteuttaa säälittävää katolisen uskon alepa-konseptia, jossa kaikki muu on hiirenharmaata paitsi helppoheikin päällä oleva kirkkaanpunainen paita.

Tohtori on tällä viikolla kierrellyt katselemassa puolueiden web-sivuja ja poiminut iloksenne parhaat palat.

• "Ensi vuoden budjetin liikkumavaraa on lisättävä puolittamalla valtion velan maksu miljardilla eurolla. Rahaa on kohdennettava palkkatasa-arvon edistämiseen sekä vanhusten palveluihin ja parantamaan eniten tuen tarpeessa olevien ihmisten elämää."
  — Vasemmistoliitto, Sirpa Puhakka.

Tässä ollaan jälleen vihervasemmiston perimmäisen totuuden äärellä: ehdotetaan, että kertaluonteisia menoja (velan maksu) vähennetään, jotta tuon saman summan voi käyttää vuosittaisten menojen lisäämiseen palvelupuolella. Näin ei tietenkään voi tehdä, sillä jos halutaan kasvattaa vuosittaisia menoja miljardilla, pitää löytää vuosittain tuo miljardi jostakin. Vasurit eivät edes yritä vaan iloisesti toteavat, että kertaluontoinen miljardi on vuosittainen miljardi. Kuten niin usein ennenkin.

• "Terveydenhuollon ja muiden palveluiden rahoituksen vahvistaminen on välttämätöntä, jos tulevaisuudessa aiotaan turvata kaikille ihmisarvoinen hoiva. Henkilöstöä on lisättävä ja edellytykset palkkauksen parantamiseen luotava. Perhehoitajien ja omaishoitajien tukea on merkittävästi vahvistettava. Asiakasmaksujen korotuksista tulee luopua ja sen sijaan luoda asiakasmaksuille, lääkekuluille ja matkakuluille yhtenäinen, riittävän matala maksukatto."
  — Päivi Räsänen, Kristillisdemokraatit.

Paljon paremmin ei mene uskovaisillakaan. Peruspalvelujen rahoitusta on siis vahvistettava vähentämällä sitä jonkun maagisen "tarpeeksi matalan" maksukaton kautta. Mistähän Kristillisdemokraatit löytäisivät riveihinsä edes yhden viisaan neitsyen? Nyt vaikuttaa siltä, että siellä on tyhmiä huomattavasti enemmän kuin viisi.

• "Maahanmuuttajanaiset on asetettava etusijalle kotoutumisohjelmassa."
  — Pohjoismaiden kristillisdemokraattisten naisten konferenssin julkilausuma.

Sikäli kun kristilliset katsovat jokaisen olevan meidän Herramme silmissä samanarvoinen, tuntuu kuitenkin kummalliselta, että byrokratiassa kohtelu pitäisi eriyttää sukupuolen mukaan. Tätä asiaa miettiessänne voitte miettiä myös sitä, haluaisitteko nähdä livekuvaa Pohjoismaiden kristillisdemokraattisten naisten konferenssista vai ette.

• SDP:n eduskuntaryhmän ryhmäpuheenvuoro valtion vuoden 2008 talousarvioesityksen lähetekeskustelussa, Eero Heinäluoma: "...tuntuuko tämä lupaus tutulta, ministeri Katainen? ... Edellisellä vaalikaudella kokoomus teki ... vielä ennen vaaleja kokoomus ilmoitti ... Taisi löytyä kokoomuksen ohjelmasta tällainen asia ... Kokoomus lupasi ottaa pätkätöiden vähentämisen ... ministeri Kataisen budjettikirjasta ... Suuriin lupauksiin kuului kokoomuksen lupaus tasa-arvotuposta ... Viikko ennen eduskuntavaaleja kokoomuksen puheenjohtaja Katainen sanoi, ettei kokoomus ole sellaisessa hallituksessa, joka ei toteuta kokoomuksen vaalilupauksia ... Tuntuuko yhtään tutulta, ministeri Katainen?"

SDP:n budjettikommenteissa mainitaan Kokoomus 21 kertaa, Keskustaa ei mainita kuin kerran muodossa "keskustalainen ympäristöministeri". Vanhanen mainitaan nimeltä kerran, Katainen toista kymmentä. Tässä ei sinänsä olisi mitään kovinkaan ihmeellistä, sillä opposition tehtävä on haukkua hallitusta, mutta asetelma on mielenkiintoinen. SDP otti vaaleissa turpiinsa osaltaan mauttoman kokoomuksennälvimiskampanjan tuloksena ja Heinäluoma oli avainasemassa silloin. Kuten on tänäänkin, ja retoriikka on täsmälleen samaa. Kepu selviää kuin koira veräjästä, vaikka on päähallituspuolue ja nykyisen talouspolitiikan pääarkkitehti. Tohtori on hiukan huolissaan siitä, ettei demarileirissä ole opittu mitään. Onko demareilla edelleenkin vaikeuksia ajatella minkäänlaista järkevää yhteistyötä Kokoomuksen kanssa, vaikka se Lipposen-Niinistön aikana tuntui olevan varsin luontevaa ja vaivatonta? Onko vallankahvassa nyt vääriä miehiä, jotka kiukuttelevat perinteistä herraviharetoriikkaa sen sijaan, että löytäisivät näiden puolueiden välillä yhteistä kaupunkilaisesta taustasta? Nyt näyttää siltä, että Heinäluoma petaa tässä aivan turhaan joko paikkaa kepun apupuolueena seuraavassa punamultahallituksessa tai paikkaa oppositiossa, jos vaalitulos ei anna aihetta punamultaan.

• "Asiaa on turha vierittää ammattiliittojen vastuulle, valtion tehtävä on taata, että kunnilla on rahaa kunnon palkkojen maksamiseen. Pelottelut valtavilla kunnallisverojen korotuksilla hoitajien oikeudenmukaisten palkkojen takia, ovat epärehellisiä."
  — Vasemmistonaiset, Nana Korpelainen

Mikä ihmeen vasuri se sellainen on, joka ei usko työväenliikkeen kykyyn toimia palkansaajan edunvalvojana? Kannattaisiko Nana Korpelaisen kaivaa haudastaan Perustuslailliset ja liittyä siihen? Lisäksi Vasemmistonaiset toteaa taivaasta tipahtaneena faktana, että valtion on annettava rahaa kunnille huolimatta siitä, että kunnilla on muitakin rahanhankintakanavia.

Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Kiinnostavaa on huomata, että yksikään oppositiopuolue ei ehdota hallituksen ehdottaman holtittoman törsäämisen vähentämistä, vaan kaikki oppositiossa olevat haluaisivat törsätä vieläkin enemmän. Erityisesti paistaa läpi, että esityksiä investoinneiksi ei juurikaan ole, vaan kaikki menolisäykset halutaan kohdistaa ihmisten syöttämisen tukemiseen. Kannettu vesi ei pysy kaivossa ja Suomen politiikan surkeasta tilasta kertoo se, että kukaan ei näytä tarjoavan nykyiselle politiikalle mitään vaihtoehtoa.

Yksikään puolue ei tosissaan ehdota, että valtion roolia terävöitettäisiin vastaamaan valtakunnanlaajuisista asioista kuten infrastruktuurista ja rönsyt jätettäisiin kuntien ja lähidemokratian harteille. Päin vastoin valtion roolia tulisi nyt kasvattaa ja ottaa hoivaämmien palkoista päättäminenkin valtion tehtäväksi sen sijaan, että asiat sovittaisiin työmarkkinaneuvotteluissa kuten aina ennenkin.

Kuluva ja pari sitä edeltävää viikkoa ovat olleet hyytävä tuulahdus 70-luvulta. Tiitisen lista puhuttaa edelleen, ja kun listan julkaisemisessa ei ole tapahtunut suurempaa edistystä, lehdistö on käynyt tutkivan journalismin tielle ja alkanut selvitellä nykyisten avainhenkilöiden itäsaksakytköksiä. Juttu paisuu kuin pullataikina ja kaikkia tuon ajan nuorisopoliitikkoja, jotka nykyisin ovat vallan kahvassa, tuntuu vaivaavan ihmeellinen muistamattomuus.

Jukka Kemppinen on kirjoittaut blogissaan juridisesta vinkkelistä hyvät perustelut sille, miksi tuota listaa ei pitäisi julkaista. Perusteet sinänsä ovat jokseenkin vakuuttavia, mutta niistä huolimatta alkaa tuntua siltä, että pienempi paha olisi kaivaa lista esille älyttömän huhumyllyn ja juorulehdistön vaientamiseksi. Todennäköisesti kaikille asianosaisille ja varsinkin täysin osattomille mutta syylliseksi arvellulle olisi parempi julkistaa nimet. Supo on jo ajat sitten todennut, ettei lista anna aihetta toimenpiteisiin, mikä väkisinkin on osoitus siitä, ettei kummoista vakoilua ole tapahtunut. Todennäköisesti kyseessä on jokseenkin harmiton yhteydenpito, jossa ilmaisesta viinasta ja hyvistä bileistä innostuneet nuorisopoliitikot ovat kertoneet kaiken sen, minkä maan asioista tiesivät, mikä ei yleensä nuorisopoliitikon tapauksessa ollut erityisen paljon ja samat asiat olivat luettavissa vaikkapa Hesarista. "Asioista perillä olleet tahot" olivat keski-ikäisiä äijiä, joista harva on enää edes elossa ja yksikään ei varmasti ole aktiivinen politiikassa, joten heidän maineensa suojelemiselle ei ole mitään perustetta.

Jos nimet saataisiin sieltä ulos, listalla olevat voisivat tunnustaa "mukana oltiin" ja todennäköisesti kävisi ilmi myös yhteydenpidon maan kannalta harmiton luonne. Tietysti Itä-Saksan silloisia ihailijoita saattaa hävettää tänä päivänä, mutta sen kanssa pitää vain elää. Tohtorikin on tehnyt parikymppisenä hölmöjä asioita, kannattanut hölmöjä poliittisia ajatuksia ja kirjoitellut hölmöjä juttuja internettiin. Ero menneeseen on se, että kuka hyvänsä voi löytää todistusaineiston googlella. Jos joku asioista kysyy niin ainoa järkevä vastaus on todeta, että on muuttanut mielensä noista vuosista, mikä iän ja elämänkokemuksen karttumisen myötä on täysin luonnollista. Täysin sama toimisi DDR-fanclubin tapauksessa, mutta jostain syystä kukaan ei halua omia virheitään muistella. Salailu ja teeskennelty amnesia ja kaiken jyrkkä kieltäminen ovat kuitenkin menneen maailman poliittista kulttuuria ja siitä olisi syytä päästä eroon.

Toinen viikon hellyttävä tuulahdus menneestä maailmasta oli puolustusministeri Häkämiehen lausunnon saama arvosteluryöppy. Häkämies siis sanoi USA:ssa, että Suomen tärkein turvallisuuspoliittinen haaste on Venäjä. Tästä alkoi älytön hulabaloo, jossa Häkämiestä vaadittiin tilille Virallisesta Linjasta poikkeavien lausuntojen vuoksi. Virallinen linja on siis edelleen olemassa ja se tarkoittaa sitä, että ystävällismielisestä naapurivaltiosta ei saa sanoa mitään pahaa.

Jos tarkkoja ollaan, niin Häkämies ei edes sanonut mitään pahaa Venäjästä. Kenelle hyvänsä karttaa katsovalle on päivänselvää, että Suomen tärkein turvallisuuspoliittinen haaste on Venäjä. Ruotsi, Norja ja Viro olisivat sekä yhteiskuntajärjestyksensä että myös maantieten puolesta epätodennäköinen turvallisuuspoliittinen uhka. Ruotsin ja Viron pitäisi käytännössä hyökätä meren yli, joka vaatii kalustoa, jota näillä mailla ei ole. Norjan taas pitäisi hyökätä kapealta Lapin kaistaleeltaan Suomen pohjoisimpaan Lappiin, jossa hyttyset ajaisivat hyökkääjän kotiin äidin luokse jo ennen kuin ne olisivat saavuttaneet Sodankylää. Ajan trendipolitiikkaa kannattavien kuuluu pitää USA:a suurimpana uhkana Suomelle, mutta maantiede puhuu tätäkin uhkaa vastaan.

Jäljelle jää Venäjä. Se ei ole tällä hetkellä meille minkäänlainen uhka, mutta olemassa olevista se on kuitenkin suurin. Ei tässä ole mitään venäläisten arvostelua tai halventamista; päin vastoin voisi kuvitella kansallismielisen ryssän olevan loukkaantunut siitä, että joku rajamailla oleva kääpiövaltio ei usko suuren isänmaallisen armeijan kykyihin sen vertaa, että viitsii pitää sitä minkäänlaisena uhkana missään tilanteessa. Häkämies siis sanoi ääneen, että Suomen turvallisuuspolitiikassa Venäjä on keskeinen tekijä, minkä kaikki tiesivät muutenkin. Samoin on hyvin tiedossa se, että toistaiseksi paras tapa pitää tämä turvallisuuspoliittinen haaste mahdollisimman pienenä on tehdä Venäjän kanssa yhteistyötä ja lisäksi antaa sotilaalliselle tiedustelulle sen verran resursseja, että saamme ennakkovaroituksen, jos Venäjän suhde meihin jossain vaiheessa muuttuu.

Silti Häkämies sai kauhean arvosteluryöpyn niskaansa, koska ei hokenut normaalia ystävällismielinen naapurivaltio -soopaa. Lisäksi hän muka horjutti puolueettomuuspolitiikkamme kulmakiviä. Näiden kommenttien painoarvo olisi hiukan suurempi, jos ne eivät tulisi pääasiassa ihmisiltä, joiden mielestä USA:ta ja Israelia aktiivisesti arvostellut Erkki Tuomioja oli mies paikallaan ja oikeassa puheineen. Suurinta meteliä on pitänyt Tuomioja itse.

Voimme tehdä Sveitsin ulkopolitiikkaa ja olla ottamatta kantaa mihinkään tai sitten kerromme mielipiteemme sekä idän että lännen tekemisistä ja omasta asemastamme siinä välissä, jos joku kysyy tai muuten tarvetta ilmenee. Sellaista politiikkaa, jossa arvostelemme lännen pahoja tekoja, mutta unohdamme häveliäästi kaiken itäisen, kutsutaan suomettumiseksi.

Haluaako joku tuon ajan takaisin? Tohtori ei ainakaan.

Tohtori on ollut täysipäiväisesti pitämässä maailmankaikkeutta koossa, joten valitettavasti viikon vuodatus on hieman myöhässä eikä pituudeltaankaan ole ihan pisimmästä päästä. Olemme kovasti pahoillamme, ihan oikeasti, ja palaamme normaaliin aikatauluun taas ensi viikolla.

Työmarkkinoilla tapahtuu taas. Kunta-alan neuvotteluissa työnantajan tarjous hylättiin lähes loukkaavana. Kaikki muut ammattiryhmät tosin olisivat neuvottelutuloksen hyväksyneet tyytyväisenä, mutta Kokoomuksen vaalilupauksien sokaisemat hoitoalan järjestöt kaatoivat koko sopimuksen. Tämä siitä huolimatta, että heille tarjottiin reilusti yli teollisuuden sopimustason meneviä palkankorotuksia seuraavalle kolmelle vuodelle ja vieläpä muun kunta-alan ohittavaa "tasa-arvolisää", joka kuulostaa lähinnä orwellilaiselta uuskieleltä. Neuvottelujen katkaiseminen kuulostaa hölmöläisen hommalta, joka voi hyvinkin johtaa jonkinlaiseen lakkoon, jonka nettovaikutus hoitajien tuloihin verrattuna nyt tarjolla olleisiin korotuksiin on noin nolla ja jonka jälkimainingeissa hoitajien stressitaso ja työuupumus vain kasvaa lakon aikana syntyviä jonoja purettaessa.

Silti Tohtorin on vaikea olla tilanteesta pahoillaan ja nostella syyttävää sormea hoitajien ammattijärjestöjä kohtaan. On suorastaan piristävää huomata, että Suomessa muutkin kuin paperimiehet alkavat herätä siihen, että tässä maassa on surkeat liksat, joita kompensoimaan on keksitty lähes mielikuvituksellisen korkeat verot. Tietenkin julkisen alan palkankorotukset nostavat veroja entisestään, mutta miksi ihmeessä kunta-alan työntekijäjärjestöt siitä olisivat huolissaan. Kyllä heidän kannattaa tällä kertaa ja muutenkin ottaa irti se minkä saavat. Verot nimittäin nousevat ilman heidän palkankorotuksiaankin viimeistään siinä vaiheessa, kun nyt jo notkahtanut talouskasvu kääntyy taantumaksi.

Toivottavasti kuntatyöläisten hanska pitää ja nähdään vielä oikein viihdyttävä lakkosyksy.

P.S. Kaupatkin ovat sitten taas kiinni sunnuntaisin. Tohtorin sydäntä riipaisee edelleen se, että tästä saadaan kiittää Kokoomuksen nahjusedustajia, joille pullakahvit olivat aikanaan tärkeämmät kuin eduskunnan äänestykseen osallistuminen ja joilta ei edelleenkään löydy munaa tämän typeryyden ja oman mokansa korjaamiseen.

P.P.S. Suomeen on kuulemma perustettu islamilainen puolue. Hienoa. Taikauskopuolueitahan tämä maa tarvitsee fornikaatiota, viinan kiroja ja kauppojen aukioloa torjumaan. Eikös muhamettilaisten sapatti ole perjantaina. Toivottavasti pian saamme kauppojen ovet säppiin myös perjantaisin.

Tohtori on kirjoittanut jokusenkin kerran siitä, että hallituspolitiikassa jotakuinkin kaikki näyttää järjestyvän Kepun ajamalla tavalla maalaisia ja maaseudun hankkeita suosien. Kaikki mahdollinen veronalennuksista rakennushankkeisiin suunnataan maaseudulle samalla kun kaupungeille ja kaupunkilaisille tarjoillaan veronkorotuksia.

Tähän saakka mediassakin käsittelemätön tyyppiesimerkki kepulaisesta vedätyksestä ja kokoomuslaisesta ymmärtämättömyydestä nähtiin budjettiriihen alla, kun Katainen esitti merkittävänä työvoimapoliittisena linjauksena, että toisella paikkakunnalla olevan työn takia hommattavaa ns. kakkosasuntoa aletaan tukea verovähennyksillä.

Puusta katsoen hanke näyttää hienolta. Juuri tällaisista työvoiman kohtaanto-ongelmistahan meillä on ollut puhetta jo pitkään. Samoin pohdittu sitä, pitäisikö työn perässä muuttaa vai ei. Hankkeen nimiinsä ottanut Kokoomus näyttää näennäisesti tunkevan demarien tontille huolehtimaan työvoiman vapaaehtoisesta liikkumisesta. Mutta mietitäänpä ennen lopullisen tuomion antamista tarkemmin, mistä tässä on oikein kysymys.

On syytä olettaa, että tukea tarvitsevat kakkosasunnot ovat nimenomaan kasvukeskuksissa. Jos jollakulla on kakkosasunto näivettyvällä maaseudulla, niitä saa sieltä lähes ilmaiseksi sillä puheella, että pitää paikat jotenkin kunnossa. Tähän suuntaan tapahtuva muuttoliike ei ole siis ollut asumisen hinnasta kiinni. Toisaalta kasvukeskuksissa asuntopula on konkreettinen, joten lisärahan syytäminen vuokralaisille vain kohottaa vuokria ja on näin tulonsiirto asuntojen omistajien suuntaan.

Onko kukaan ihmetellyt ääneen, miksi Kepu on ollut täysin hiljaa antaen Kokoomuksen varastaa idean näinkin nerokkaasta tempauksesta, vaikka ajatus olikin Kepun kynästä alun alkaen? Tohtori on ja oivalsi hetken asiaa mietittyään, mistä on kysymys: Tukemalla nimenomaan kakkosasunnon hankkimista, mutta ei pysyvää muuttamista kasvukeskuksiin, toteutetaan yksinkertaisesti kepulaista juonta pitää kaupungeissa työssä käyviä kirjoilla maaseudulla. Maalla he eivät juuri oleskele eivätkä kuluta näin palveluitakaan, mutta verot he sinne kyllä maksavat. Valtaosa ajasta vietetään kakkosasunnossa, mutta koska kakkosasuntotukea ei saa, jos siitä tekee ykkösasunnon jättämällä ilmoituksen pysyvästä muutosta. Näin saadaan maaseudulta väkeä kaupunkeihin töihin ja kuluttamaan kaupunkien palveluita, mutta palkasta perittävät kunnallisverot sekä asukasmäärän mukaan jyvittyvät valtionosuudet valuvatkin maaseudulle, koska henkilön pysyvä asuinpaikka on siellä.

Miksi SDP uinailee ja nytkin onnistuu budjettiriihen alla lässyttämään jotakin epäkiinnostavaa "oikeudenmukaisuudesta"? Oikeudenmukaisuus ei ketään suuremmin kiinnosta, koska se on mitä hyvänsä tarkoittava kuminauhakäsite eikä mitään konkreettista. Vaikka oikeudenmukaisuus määriteltäisiin tarkasti, nähtäisiin, ettei SDP:n vallassaolokaudella viimeisen 15 vuoden ajalla mikään oikeudenmukaisuus ole lisääntynyt, vaan päin vastoin vähentynyt, kun on noustu laman ja tasaisen tulonjaon ajasta huippusuhdanteeseen ja epätasaiseen tulonjakoon.

SDP jää kiinni jokaisesta oikeudenmukaisuusvaatimuksesta kuten myös jokaisesta "ajatelkaa köyhiä ja sokeita orporaukkoja" -tyyppisestä hellyttävästä mutta typerästä puheesta, koska se ei ole itse tehnyt asialle mitään vaikka olisi voinutkin. Kokoomus ei tunnu tajuavan edes tätä, mutta Kepussa asia tiedetään varsin hyvin. Kepu antaa SDP:n räksyttää asioita, joita se voi nostaa esille seuraavien vaalien alla täysin toisessa sävyssä ja antaa SDP:n hirttää itsensä muinaisella herraviharetoriikalla oman ideologiansa jätteistä rakennettuun lyhtypylvääseen.

Jos SDP:tä johtaisivat miehet eivätkä kiukuttelevat äkäpussit ja itseään rakastavat hoivatädit, ne tarttuisivat tämän hallituksen tekojen ja ohjelman kaupukenja syrjivään luonteeseen ja repisivät sen riekaleiksi. Tämän hallituksen saisi kuka hyvänsä kiinni siitä, että se siirtää rahaa kaupungeista maaseudulle ja jättää kaupungit rakentamaan suuret hankkeensa lähinnä omillaan huolimatta siitä, että valtaosa ihmisistä jo asuu näissä kaupungeissa ja kasvukivut ovat valtavat. Tähän ei hallitus voi vastata mitenkään, koska totuus ei pala tulessakaan.

Mutta ei SDP tee näin. Se vain nysvää köyhien ja oikeudenmukaisuuden ja sirkkeliin kaatuneiden kuurojen sotaorpojen tarvitsemien pikku tukiaisten kimpussa täysin samalla retoriikalla, jolla demarit ovat pärjänneet viimeiset 50 vuotta. Maailma on kuitenkin muuttunut, Eeroseni, ja juuri nyt mikä hyvänsä puolue voisi hyökätä Kepun täydellistä hegemoniaa vastaan ja ihmetellä, miksi maaseudun vähemmistö vetää jatkuvasti nenästä kaupunkilaista enemmistöä. Kokoomuksen täydellisen näköalattomuuden osoittaminen olisi helppoa. Kepun kepulaista sielua ei tarvitse edes pahemmin osoitella, mutta vuosikymmenet löyhkännyt tunkio pitäisi nostaa esille pullantuoksuisen cityvihreyden kulissien takaa.

Valitettavasti sinä, Eero, et tätä näytä ymmärtävän ja katsot maailmaa edelleen AY-miehen vinkkelistä etkä opposition johtajan. Yhtään parempaan suoritukseen ei tunnu yltävän demarien keskiön naisjoukko, sillä heidän ydinsanomansa ja kiinnostuksen kohteensa tuntuu olevan se, että he ovat vahvoja naisia vallan keskiössä. Kun katselee aamusta iltaan peiliin ja ihailee omaa erinomaisuuttaan ja on humaltunut tästä, talokin saa sortua ympäriltä ja sen aiheuttama ainoa toimenpide on se, että pitää vaivautua siirtämään peili johonkin muualle.

Euroopasta diktatuurit alkoivat 2. maailmansodan jälkeen kaatua 1970-luvulla. Ensin menivät Salazar ja Franco. Hiukan myöhemmin Kekkonen ja sitten koko Itä-Eurooppa. Etelä-Amerikassa juntat kaatuivat ja maanosaan palasi lähes kaikkialle demokratia tai ainakin joku sellaista muistuttava. Afrikankin tyranneja kaatuili 90-luvulle saakka ja Aasiastakin saatiin jokunen hirmuhallitsija syrjään. Burma, Pohjois-Korea ja Kiina jatkavat tosin edelleen tukevasti yksinvallan tiellä.

1970-luvulla niin hölmöä ja veristä kommunistihallintoa ei maailmassa ollutkaan, etteivät suomalaiset stalinistit olisi sitä kannattaneet, vaikka samat hahmot vastustivat kommunisteihin verrattuna huomattavan vähäverisiä diktatuureja Iberian niemimaalla ja Etelä-Amerikassa. Kaikki ne, jotka olivat USA:n vihollisia, olivat näiden hännystelijöidenkin ystäviä. Diktatuurit kaatuivat ja niiden kannattajat häipyivät pahemmin noloutta tuntematta tekemään kiusaa markkinataloudelle erilaisiin viherjärjestöihin.

Kun saavuttiin 1990-luvulle, alkoi huolestuttavasti näyttää siltä, että maailma oli parantamassa itseään. Diktaattoreja kaatui ja sotilasvallankaappausten määrä väheni; kuten myös epärehellisten vaalien. Valko-Venäjän Lukashenko alkoi hetkeksi näyttää varsin yksinäiseltä sudelta vaalivilppeineen ja opposition vaientamisineen.

Vaan kuinka on tänään? Uskooko kukaan, että Putin häipyy Venäjällä vallankahvasta vapaaehtoisesti? Jos hän syrjään häipyykin, hän jää kummittelemaan kulisseihin "neuvonantajaksi" ja presidentiksi valitaan Putinin ja Putin-Jugendin tuella joku sellainen, joka ymmärtää kysyä kaikissa asioissa häneltä neuvoa. Ei, Putin ei enää siirry syrjään vapaaehtoisesti ja on muuttunut Venäjän uudeksi yksinvaltiaaksi. Venäjälle jonkinlaisen kansanvallan tuomista yrittänyt Boris Jeltsin on jo julistettu lähes maanpetturiksi, koska hän meni antamaan periksi niin monessa asiassa amerikkalaisille. Nyt tarvitaan tsaari Putin, joka palauttaa Venäjän imperiumin.

Tämä työ on käynnissä koko ajan. Varsinkin Venäjän eteläisillä rajamailla Venäjä tekee myyräntyötä niin Georgiassa, Ukrainassa kuin Kaspianmeren rannoillakin. Länsimielisillä johtajilla on taipumus olla lyhytikäisiä ja Venäjä-mieliset nousevat herrahississä kuin itsekseen. Missä ovat suomalaiset rauhanpuolustajat, demokratian kannattajat ja imperialismin vastustajat? No, nehän ovat tietenkin vastustamassa amerikkalaista imperialismia Irakissa.

Venezuelassa Hugo Chavez onnistui juuri tekemään itsestään elinikäisen presidentin poistamalla toimikausirajoitukset ja jatkossa huolehtimalla siitä, että hän on ainoa ehdokas vaaleissa. Oppositio on vielä sallittu, mutta se ei enää saa pitää hallussaan tiedotusvälineitä, joten se ei saa ääntään kuuluviin. Parlamentista puhdistettiin pois kaikki opposition edustajat, jotta Chavezin "bolivarilaisen sosialismin" toteuttamisen tiellä ei olisi sellaisia turhia esteitä kuten vastustajia. Viikolla Chavez ilmoitti, että hän on kyllä demokratian mies, mutta tarvittaessa voidaan käyttää asevoimaa "yhteiskuntaa horjuttamaan pyrkivien voimien" nujertamiseksi. Chavezin retoriikka on tympeän castrolaista. Mies tuskin kykenee sanomaan vaimolleen huomenta toteamatta jotain tyyliin: "Huomenta, rakkaani. Bush on impearialistinen rakkikoira".

Missä ovat demokratian puolestapuhujat? Tietenkin vastustamassa USA:n imperialismia. 70-luvulla USA:a vastustaneiden ja hirmuhallintoa kannattaneiden lapset ovat nyt radikaalia punavihervasemmistomössöä. Verenperintö on vahva. Tänäkin päivänä Chavezin kaltainen hirviö nostetaan idoliksi, kun hän on hyvällä asialla vastustamassa amerikkalaista imperialismia. Putinin tekemiset jätetään häveliäästi huomiotta, koska vihollinen on ja tulee aina olemaan USA, ja kaikki, jotka jollain tavalla nähdään USA:n vastavoimana, saavat tämän punaviherpellekerhon kritiikittömän tuen.

Seuraava diktaattori todennäköisesti nousee Boliviaan, eikä silloinkaan tarvitse kuvitella, että Paavo Arhinmäki tai Tapio Laakso viitsisivät puhua maan demokratiatilanteesta tuon taivaallista.

P.S. Alpo Rusi käy oikeutta valtiota vastaan. Ehkä Supon toiminnan tutkiminen on ihan paikallaan avoimmuuden lisäämiseksi, mutta kun mies on ollut Supon käsittelyssä epäiltynä vähäistä suuremmasta kepulaisuudesta ja selvisi ilman syytettä, vaikka todistusaineisto on niinkin murskaava, kannattaisi ehkä olla tyytyväinen siihen, että pääsi tällä kertaa livistämään ja yrittää antaa asian vain olla.

Ensi vuoden budjetti on riihikuivausta vaille valmis ja se on palkansaajaväestön kannalta lähes uskomattoman huono. Uskomattoman siitä tekee se, että erittäin merkittävässä roolissa sen valmistelussa ovat olleet palkansaajapuolueeksi itseään tituleeraavan Kokoomuksen edustajat. Kataisen mukana Kokoomus on siirtynyt jonkinlaiseen uuskepulaiseen transsiin. Koska vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Katainen olisi Kepun soluttautuja, kyseessä lienee kokemuksen puutteen mukanaan tuoma epävarmuus ja linjattomuus.

Kepuleirissä isännät toki valittavat hallituksen olevan liian kokoomuslainen ja samalla nakertavat sätkynukkensa, puoluesihteeri Jarmo Korhosen, avulla maata puheenjohtajansa, pääministeri Vanhasen, uskottavuutta. Kenenkään ei-kepulaisen ei kuitenkaan kannata antaa huijata itseään mokomalla höpötyksellä. Kaikki, siis aivan kaikki, hallituksessa nykyään tehtävät taloudelliset päätökset näyttävät menevän kepulaisten pillin mukaan.

Budjetissa väylärahat suunnataan aivan hävyttömässä määrin korpikuusen kannon alle. Palkkaverojen alennukset jätetään jonkun tekosyyn varjolla toteuttamatta tilanteessa, jossa palkankorotukset tuskin riittävät edes kattamaan inflaation. Samaan aikaan kepulaisisännät ovat raivoissaan siitä, että kepulaisten kirstuja täyttävä ruuan alv-alennus saattaakin tulla voimaan vasta vuonna 2010 vuoden 2009 sijaan. Perintöveron "uudistaminen", jolla rikkaat ja maajussit vapautetaan perintöverosta, mikä tietenkin katetaan palkansaajien verotusta kiristämällä, on myös aivan selkeästi kepulaista alkuperää. Ilmeisesti pelkästään verovapaan maa-aatelin luominen olisi ollut liian läpinäkyvää, joten samalla verosta vapautetaan myös ne, jotka pystyvät muuttamaan omaisuutensa yrityseksi ja perinnön "sukupolvenvaihdokseksi"; käytännössä tämä siis koskee kaikkein varakkaimpia kansalaisia.

Näyttää siltä, että kokoomusvaikuttajien on käytettävä kaikki aikansa ja energiansa rimpuillessaan irti demarien asettamasta ansasta, johon Kokoomus hymy huulillaan lankesi lupaamalla ennen vaaleja julkisen alan naisvaltaiselle terveydenhuoltohenkilöstölle lisää liksaa aivan kuin sillä olisi jonkinlainen mahdollisuus vastata huutoonsa. Hoitajat tulevat jäämään ilman ylimääräistä korotustaan, mikä syksyn tullen heikentää Kokoomuksen asemaa entisestään.

On kummallista huomata, miten paljon huonommin Kokoomus pärjää yhteishallituksessa Kepun kanssa verrattuna 1990-luvun sateenkaarihallituksiin, joissa SDP ja Kokoomus (lue: Lipponen ja Niinistö) heiluttelivat tahtipuikkoa lähes liikuttavan yksimielisesti; mitä nyt joskus muodon vuoksi nahisteltiin jostain joutavasta pikkuasiasta. Kepuvetoisessa hallituksessa Kokoomus on puolessa vuodessa muuttunut jonkinlaiseksi alkiolaiseksi apupuolueeksi, joka hyvää vauhtia on menettämässä olemassaolonsa oikeutuksen. Näin on siitä huolimatta, että eduskunnassa Kokoomuksella on vain yksi edustaja Keskustaa vähemmän.

Toivoa sopii, että Kokoomus yleensä ja Katainen erityisesti ryhdistäytyvät. Ellei näin käy, saamme seuraavien vaalien jälkeen nauttia punamullasta muutaman vaalikauden.

Rapukausi on jälleen alkanut. Yleinen viisaus on, että yhdet ravut vuodessa ovat hiukan liian vähän mutta kahdet hiukan liikaa. Totuus löytyy jostain välimaastosta. Optimisuoritus lienee olla kaksissa rapujuhlissa ja olla muistamatta kummastakaan mitään.

Uusi hallitus on nyt päättänyt tarttua pontevasti valtoimenaan rehottavaan juopotteluun ja korottaa alkoholiveroa niin, että mäyräkoiran hinta nousee puolikkaan kokistölkin verran. Tämä toimenpide epäilemättä kääntää alkoholin kulutuksen syöksylaskuun. Käytännössä muutaman sentin veronkorotus on kaikille merkityksetön. Merkityksellistä sen sijaan on se, että Suomessa viinapolitiikan ainoa oikea ja virallinen totuus kuullaan edelleen kieltolakimiehiltä. Edelleen on vallalla sellainen käsitys, että meiltä puuttuu "alkoholikulttuuri" niin kauan kuin joku on joskus humalassa ja alkoholia käytetään kertaluontoisesti enemmässä määrin kuin sormustimellinen.

Tätä väkeä sitten kuunnellaan ja siteerataan ja heidän mielipiteensä ja tilastonsa kaunistavat viikon välein jonkun lehden pääuutissivuja. Tohtori ei suinkaan kiistä alkoholin aiheuttamia haittoja eikä tohtori liioin teeskentele, että alkoholi olisi suurissa määrin terveellistä tai edes epähaitallista. Mutta Tohtori haluaa kyseenalaistaa sen, että alkoholikulttuurissamme on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa siksi, että se on erilainen kuin viininryystämismaissa.

Suomessa asuvien keskieurooppalaisten ulkomaanpellejen mielestä parasta Suomessa ovat vappu ja rapujuhlat. Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Viinimaista tulevienhan kuuluisi sylkeä pontevasti snapsilasiin ja saada siitä riemun verrattoman. Vapun kaltaisen viinakarnevaalin kuuluisi ajaa heidät peloissaan koteihinsa, koska ulkona näkyy pelottavia humalaisia. Mutta kun heiltä kyselee asiasta tarkemmin, heille on positiivinen kokemus se, että toisinaan on aivan lupa olla humalassa eikä tarvitse sen jälkeen kulkea puolta vuotta seinänvieruksia pitkin ja toivoa, ettei kukaan paikalla ollut tule vastaan. Heidän kultturinsa tuntuu olevan tältä osin kovin suvaitsematon, eli kun humalassa ei saa olla vaikka joskus huvittaisikin; se ahdistaa.

Meillä taas on toisinaan lupa olla humalassa. Joko mainituissa juhlissa tai ihan muuten vain. Tämä on meidän alkoholikulttuurimme eikä se millään muotoa ole täysin kelvoton. Kännissä on toisinaan kiva parantaa maailmaa ja keskustella ystävien kanssa Tärkeistä Asioista™. Jos joskus lipsahtaa vähän överiksi, sitä ei tarvitse sen kummemmin hävetä loppuikäänsä, koska niin on käynyt jokaiselle ja kukaan ei ole asiasta moksiskaan. Tekisi mieli sanoa, että meidän suhtautumisemme alkoholiin on paljon luontevampaa kuin takakireiden amerikkalaisten tai kaikki heikkoudet piilottavien keskieurooppalaisten. Emmekä ole tässä edes yksin. Englannissa ja Irlannissa on vallalla reipas kännäyskulttuuri, ja irlantilaisten musiikkia ja pubeja on ympäri maailmaa osoituksena siitä, että konsepti tuntuu käyvän kaupaksi. Australialaiset tai buuritkaan eivät ole mitään erityisen pikkusieviä viinillä liristäjiä, mutta emme halua välittää näistä esimerkeistä mitään.

Meille on jostain syystä vakiintunut kuitenkin kielenkäyttöömme alkoholikulttuuri synonyymiksi tarkoittamaan viininlitkintää. Näin on saatu aikaiseksi sanahelinällä mielikuva siitä, että viininlitkintä = kulttuuri = sivistys = hyvä. Vastaavasti kännäys = kulttuurin puute = barbaria = paha. Tohtorille ei ole selvinnyt, miksi on ylevää ja tavoiteltavaa, että huitaistaan lounaalla puoli pulloa viiniä, jonka jälkeen tehdään loppupäivä töitä tukevassa pöhnässä, ja lisäksi ajetaan sinne työpaikalle ravintolasta autolla. Tämä nimittäin on juuri se "kulttuuri", mitä Keski-Eurooppaan nöyristelevästi alkoholiasioissa suhtautuva väki käytännössä ihailee. Suomalainen tapa tehdä työt ja muut vastuulliset asiat selvin päin ja sen jälkeen istua viikonloppuna tuopin ääressä humalaan saakka ei voi olla täysin mätä järjestelmä tuohon verrattuna, mutta milloin olette kuulleet yhdenkään alkoholivalistajan sanovan asiaa ääneen?

Tietysti alkoholi aiheuttaa ongelmia, mutta mitä järkeä on syyllistää koko kansa siitä, että valtaosa on joskus mielellään kännissä? Oikeasti alkoholikulttuurissamme on yksi paha puute, ja se on se, että emme tarpeeksi paheksu sitä, että joku on kännissä vähän turhan usein. Tämä on se tie, josta alkoholismi helposti alkaa ja tässä asiassa meiltä puuttuu sosiaalinen kontrolli. Sitä ei kuitenkaan edes pääse syntymään kun joka tuutista tungetaan silmät ja korvat täyteen potaskaaa siitä, että jos joku on kerrankin kännissä, hän on auttamatta joutumaisillaan rappiolle. Kun virallisessa totuudessa hyväksytyn raja on nolla ja asiasta ei oikeasti keskustella, mitään järkevää hyväksytyn kännäämisen rajaa ei pääse syntymään.

Nykyisin kukaan ei halua edes ajatella julkisesti tällaisia asioita, koska älykkäätkin ihmiset ovat sisäistäneet virallisen potaskan ja häpeävät sitä, miten me viinaa käytämme sen sijaan, että olisivat ylpeitä siitä. Miten tällaisessa ympäristössä voi kasvaa mitään järkevää sosiaalista kontrollia?

Kataisen ensimmäisestä budjetista on jo tihkunut tietoja julkisuuteen, vaikka se julkistetaankin virallisesti vasta tämän jutun kirjoittamisen jälkeen.

Palkansaajapuolue Kokoomuksen puheenjohtajan ainakin nimellisesti väsäämässä budjetissa huomio kiinnittyy siihen, että palkansaajat eivät saa siinä mitään muuta kuin keppiä. Palkansaajien elintasoa lasketaan korottamalla viinan hintaa, liikkumisen hintaa ja lämmittämisen hintaa.

Kun otetaan huomioon, että Suomessa talouskasvu ja sitä kautta ihmisten hyvinvointi on nykyisin aika pitkälle palkkatyön varassa, tuntuu kummalliselta, ettei Kataiselta löydy alkuunkaan ymmärrystä tälle valtaenemmistölle. Tuloveronalennukset annetaan eläkeläisille. Lisätukiaiset annetaan opiskelijoille. Muiden verot nousevat.

Perintöveroon tehdään marginaalinen alarajan korotus, jonka vaikutuksien vähäisyyttä on jo aiemmin käsitelty. Huomionarvoisaa on myös se, että valtaosa perillisistä kuuluu nykyään vielä suuriin ikäluokkiin, joiden asuntolainoista kuittasi inflaatio osan ennen 90-lukua ja joilla on nyt velaton elämä ja pullat hyvin uunissa. Seuraavan sukupolven, 60-70 -luvuilla syntyneiden kohtalona on maksaa pienistä nettopalkoistaan valtavien asuntolainojen lisäksi suurten ikäluokkien eläkkeet, mutta budjettipolitiikassa tämä Suomen kantava voima unohdetaan tyystin.

Suurten ikäluokkien hyysääminen on vaalipopulismia, mutta koska he alkavat olla jo työelämän ulkopuolella, Suomi kukoistaa tai uppoaa seuraavan sukupolven valintojen mukaan. Toistaiseksi palkansaajaa on Suomessa saanut potkia päähän joka suunnalta, koska heidän on katsottu olevan turpeeseen sidottua orjatyövoimaa. On kuitenkin syytä panna merkille, että nykyiset nuoret ovat kielitaitoisia ja internet on luonut heille sosiaalisia verkostoja ympäri maailmaa. Jos Suomen annetaan näivettyä palkansaajan helvettinä samalla, kun koko läntinen maailma tuskailee eläkepommien ja työvoimapulan kanssa, parhaat lähtevät. Tämä ei tunnu kiinnostavan ministeri Kataista pätkääkään.

Täysin järkeä vailla on hiukan myöhemmin toteutettava ehdotus pienyritysten perintöverojen poistosta. Näin rikkaat vapautetaan jälleen yhdestä verosta ja palkansaaja maksaa tämänkin lystin. Kun verokohtelu on erilaista riippuen siitä, mistä omaisuudesta on kysymys, kaikilla liikuteltavaa varallisuutta omistavilla, eli rikkailla, on mahdollisuus kiertää veroja, jolloin ainoaksi maksumieheksi jää suurten ikäluokkien perillinen, joka perii omistusasunnon ja pienet säästöt.

Kataisen budjetti tekee parhaansa etsiäkseen ne osat suomalaisen elämää ja kuolemaa, joissa palkansaaja on vielä jollain tavoin tasa-arvoinen pääomatuloilla eläjän kanssa. Tällaisten osa-alueiden olemassaolo lienee jostain vinkkelistä katsottuna iljetys Herran silmissä, koska näiden etsimiseen ja poistamiseen käytetään niin tuhottomasti paukkuja. Ajatuskin siitä, että ihmisten kohtelun pitäisi olla tasa-arvoista, tuntuu katoavan taivaan tuuliin samalla hetkellä, kun aletaan puhutaan rahasta ja veroista.

Vai onko Kataisen budjetin takana sittenkin vanha demarikettu Sailas? Onkohan Katainen kirjoittanut budjettinsa itse vai onko se peräisin Sailaksen kynästä? Jos kyse on jälkimmäisestä, voidaan ihmetellä, onko Sailas opposition edustajana jäävi tehtäväänsä. Pyrkiikö hän kenties tekemään neljä vuotta palkansaajan vinkkelistä huonoja budjetteja, jotta SDP voi nousta murheensa alhosta pelastuksen ja vapahduksen aallonharjalle korjaamaan porvarihallituksen virheitä?

Tuskin kukaan tietää tarkkaan, mitä kaikkea budjetin taustalta löytyy; Tohtori ei ainakaan. On kuitenkin varmaa, että jos tulevatkin budjetit suosivat veroratkaisuissa pääomatulojen saajia ja maalaisia ja julkisten menojen painopiste on maakuntien väylähankkeissa pääkaupunkiseudun kehittämisen sijaan, Kokoomuksella on edessään rökäletappio ja oppositio. Kepulainen äänestää aina kepua riippumatta politiikasta, mutta Kokoomuksen kaupunkilaisäänestäjät ovat huomattavan liikkuvaa äänestäjäkuntaa.

Jos Kokoomus jatkaa tällä linjalla, saattaa seurauksena olla se, että seuraavissa vaaleissa SDP:n alle 40-vuotiaiden äänestäjien määrä Helsingissä nousee viisinumeroisiin lukuihin, kun nykyisin he voivat mennä kaikki äänestämään yhdellä Kovasen taksilla.

Tällä kertaa kepun huijausyrityksen kohteena ovat julkisen sektorin naisvaltaisten alojen palkkakuopassa rähmällään makaajat, mutta siitä hiukan lisää tuonnempana.

Kevään ja kesän kestopuheenaihe ovat olleet palkkaerot. Asiaa on tutkittu ja hutkittu ja nyt yleiskieleen näyttää kuin varkain livahtaneen tulkinta, että palkkaero tarkoittaa naisen ja miehen keskiarvopalkan välillä olevaa eroa. Aikaisemmin palkkatasa-arvon mittarina pidettiin sitä, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Tällaisiakin palkkaeroja meillä riittäisi perattavaksi sekä firmoissa että julkisella sektorilla, mutta koska asia ei ole erityisen populistinen vaan lähinnä kovaa työtä ja hiukan rahaa vaativa, se ei enää kiinnosta naisjärjestöjä ja muita elämästä vieraantuneita propagandakerhoja.

Palkkaero, joka pitäisi kitkeä pois, syntyy siitä, että täysin samaa työtä tekevä mies on myyntipäällikkö, jolla ei ole yhtään alaista, ja nainen on myyntisihteeri, -neuvottelija tai -assistentti. Kummankin toimenkuva on täsmälleen sama, mutta toinen saa päällikköliksaa ja toinen ei. Näiden asioiden korjaaminen olisi jopa koko lailla helppoa, jos asiaan tartuttaisiin rohkeasti, sillä menneen työhistorian ja toimenkuvien vertailu on varsin eksaktia tiedettä. Tällä hetkellä syrjitty nainen ei uskalla tehdä mitään koska tietää saavansa potkut, jos ryhtyy riitelemään työnantajaansa vastaan, mutta ammattiliitoilla, järjestöillä ja lehdistöllä olisi täysi valta nostaa asia niin julkiseksi, että epäkohdan korjaamista vaativa ei ole enää kummajainen vaan yksi monista. Itse asiassa nykyinen lainsäädäntökin antaa jo työkalut tämän tapaiseen selvittelyyn.

Miksi helvetissä kukaan ei tee mitään? Miksi kaikki tarmo käytetään naisvaltaisten julkisen sektorin liittojen pomohenkilöiden sotapropagandan julistamiseen? Tehyn Jaana Laitinen-Pesola mussuttaa joka lehdessä viikon välein, että naisvaltaisten alojen heikko palkkaus on epätasa-arvoa. Hänelle tämä on yksi argumentti muiden joukossa saada omille lisää rahaa, mutta banalisoimalla epätasa-arvo naurettavaksi "lisää liksaa hoitajille" -marmatukseksi oikea palkkaero saa rehottaa valtoimenaan, koska sitä kuvaamaan ei enää edes ole sanaa palkkatasa-arvon tultua varastetuksi hoitajien propaganda-aseeksi.

Kepu sen sijaan on luvannut tarttua pontevasti naisvaltaisten alojen palkkakuoppaongelmaan. Kepulipääsihteeri Jarmo Korhonen vaatii miljarditolkulla fyffeä, jotta julkisen sektorin naisten palkkoja voidaan korottaa 500 eurolla seuraavien kymmenen vuoden aikana. Kuulostaa hienolta ja ylevältä. Hymykasvoinen kepuhan vaikuttaa takapajuisen agraaripuolueen sijasta edistykselliseltä kaupunkilaisnaisten vankkumattomalta edunvalvojalta.

Sairaanhoitajan keskipalkka Suomessa on noin 2300 euroa kuussa. Palkan nostaminen kymmenessä vuodessa 2800 euroon tarkoittaa aika tarkkaan kahden prosentin palkankorotusta vuosittain. Viimeisen kymmenen vuoden ajan hoitajat ovat saaneet joka neuvottelukierroksella yli kaksi prosenttia, joten Isä Kepulainen siis lupaa korjata hoitajien palkkakuopan pienentämällä heidän palkankorotuksiaan. Miksi yksikään arvostettu tiedotusväline ei ole tehnyt tätä laskutoimitusta ja kertonut sitä kaikille? Eivätkö lehtineekerit osaa laskea vai kuuluuko kepua nykyään nuoleskella kuten Kekkosen aikanakin?

Jos hoitajat saavat seuraavan kymmenen vuoden aikana 2% vuodessa ja metallimiehet lakkoilevat itselleen 4% korotukset, kymmenen vuoden kuluttua huomataan, että miehen ja naisen keskipalkan ero on jälleen kasvanut. Asiassa ei ole mitään yllättävää, mutta siitä tullaan kirjoittamaan pitkään ja hartaasti ja syytetään kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tahoja naisten aseman polkemisesta.

Suomesta poistuu sukupuolten keskipalkkojen välinen ero heti kun naiset ja miehet hakeutuvat jotensakin samalla tavalla eri ammatteihin. Niin kauan kuin naiset änkeävät itsensä kuntasektorille ja miehet tehtaisiin, satamiin ja kasvuyrityksiin, keskipalkkaero elää ja voi paksusti. Tohtori ei ole nähnyt mitään ehdotuksia toimenpiteiksi, joilla tämä asia korjattaisiin.

Vielä toistaiseksi tällä palkkaneuvottelukierroksella ei ole vaadittu sitä, että kaikille tulee maksaa vähintään keskiarvopalkkaa.

STTK:n Mikko Mäenpää on äärimmäisen huolissaan siitä, että julkisuudessa on mm. Raimo Sailaksen suulla esitetty keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun todennäköisesti päätyneen historian roskatynnyriin. Mäenpään närkästyksen ja huolen ymmärtää helposti, kunhan muistaa, että hän edustaa keskusjärjestöä. Keskusjärjestojen lisäksi ei tupoa tällä hetkellä kaipaa oikeastaan kukaan; ei työntekijä, ei työnantaja.

Mäenpään mielestä työnantajien tupo-vastaisuus perustuu enemmän ideologiaan kuin tosiasioihin. Tähän on vaikea yhtyä, vaikka liittokierrokset ovatkin kautta aikain olleet työnantajalle tupoa kalliimpi ratkaisu. Tätä voidaan toki pitää jonkinlaisena osoituksena ideologisesta valinnasta, mutta aivan yhtä uskottava selitys on se, että työnantajapuoli haluaa työehtosopimusneuvotteluissa ratkoa ala- ja yrityskohtaisia kysymyksiä eikä tehdä tupoa kuntasektorin ehdoilla. Työnantaja on siis valmis maksamaan enemmän rahaa siitä hyvästä, että se pääsee samalla keskustelemaan kullekin toimialalle tyypillisistä ongelmista ja kysymyksistä.

Tupon hylkääminen ja liittokierrokselle ryhtyminen kasvattaisivat Mäenpään mielestä tuloeroja. Tässä hän on aivan oikeassa. Siinä olisi ehkä joku ongelma, jos tuloeroja kasvatettaisiin ottamalla joltain pois, mutta niin ei suinkaan tehdä vaan toiset saavat 2% ja toiset saavat 6% lisää liksaa. Tohtori näkisi mielellään, että rivistä astuisivat esiin ne kaunaiset selkäänpuukottajat, jotka näkevät jotain väärää siinä, että naapurin palkankorotus on omaa isompi.

Lisäksi liittokierros kuulemma uhkaa vakavasti miesten ja naisten välisen palkkatasa-arvon toteutumista. Valitettavasti haastattelun tehnyt lehtineekeri ei kysynyt Mäenpäältä, miten asia käytännössä ilmenee ja miksi liittokierros kasvattaa paperimiehen ja paperinaisen välistä palkkaeroa. Lisäksi samainen toimittaja olisi voinut kysyä Mäenpäältä, kuinka kauan tupoa olisi vielä pitänyt jatkaa, että "samasta työstä sama palkka" -tyyppinen tasa-arvo olisi toteutunut. Tupoa on tehty nyt kymmenisen vuotta putkeen ja juuri tehdyt tutkimukset osoittavat, että palkkaero ei ole kaventunut käytännössä yhtään. Saattaa olla, että tämän ongelman korjaamiseen olisi tarvittu vielä toinen vuosikymmen palkankorotuksetonta tupoaikaa, mutta palkansaajan on kyllä lupa epäillä tämän teorian paikkansapitävyyttä.

On kummallista, että STTK:n puheenjohtaja kertoo kaikille kyllästymiseen saakka tupon auvoisuudesta ja liittokierroksen kamaluudesta, vaikka hänen liittonsa jäsenjärjestöjen jäsenkunnasta vähemmistö kannattaa tupoa ja vankka enemmistö liittokierrosta. Erityisen vahva liittokierroksen kannatus on naisvaltaisella hoitoalalla, jossa työntekijät selvästi ovat aivan liian tyhmiä ymmärtääkseen, että STTK:n Isä Aurinkoinen tietää paljon heitä paremmin, mikä on heille hyväksi.

Mäenpäältä jää tyystin mainitsematta, että liittokierros on palkansaajan kannalta selkeämpi päätöksenteoltaan. Oma liitto neuvottelee, oman liiton valtuusto hyväksyy tai hylkää tuloksen. Keskusjärjestötason teatterissa ongelma on aina se, että munattomat järjestöjohtajat saavat synninpäästön omassa liitossaan vetoamalla siihen, että tämä on nyt tupo ja siinä tehdään näin ja ei meidän sanamme tässä asiassa painanut. Liittokierroksella ei ole ketään muuta syntipukkia. Jos jonkun liiton johto ei kykene neuvottelemaan jäsenistöä tyydyttävää tulosta, kaikki näkevät tämän kun yhtä hyvin pärjäävällä naapurialalla palkankorotukset olivat paljon suuremmat. Kun tuloksia näin voidaan mitata ja verrata, jäsenistö voi kierrättää sellaisen ay-johdon, joka ei saavuta haluttuja tuloksia. Kun liittokohtaisten sopimusten aikana ammattiliittoihin jalostuu hyviä neuvottelijoita ja yhteistyökykyisiä ratkaisujen hakijoita muinaisen herraviharetoriikan toistajien sijaan, jäsenistön edut kohenevat ihmeesti. Tupojen aikakaudella ammattiliiton johdossa pärjäsivät myös änkyröivät surkimukset ja ruikuttajat, sillä he eivät olleet suuresti jäsenistölleen haitaksi, koska keskusjärjestömiehet päättivät asiat.

Mäenpään motiivi on tietenkin se, että liittokierrosaikaan keskusjärjestöjä ja niiden hyväpalkkaisia johtajia ei tarvita oikeastaan mihinkään muuhun kuin antamaan tympeitä lausuntoja omasta tarpeellisuudestaan. Mäenpään tulisi etsiä itselleen uusi rooli liittokierrosmaailmassa tai tehdä tilaa itseään taitavammille. Yli kahden miljoonan ammattiliittoihin kuuluvan palkkatyöläisen pakottaminen naurettavan pieniin palkankorotuksiin vain siksi, että kourallinen keski-ikäisiä äijiä voi kerran kahdessa vuodessa teeskennellä olevansa hyödyllisiä on huomattavan kallis hinta muutaman ukon viihdyttämisestä ja itsetunnon kohottamisesta.

Paljon halvemmaksi tulee viihdyttää näitä menneen maailman dinosauruksia lähettämällä heidät kerran vuodessa kolmeksi kuukaudeksi täysihoitoon johonkin maailman huvittelu- ja rälläyskeskukseen.

P.S. Pekkarinen puolestaan haluaisi rakentaa Vuotoksen altaan. Koska sitä ei kuitenkaan rakenneta, niin asiasta höpöttäminen on pelkästään sumutusta, jolla viedään huomio asioista, joille voisi oikeastikin tehdä jotain. Oman ministeriönsä alaan kuuluvista asioista Pekkarinen voisi hoitaa kuntoon ensimmäiseksi vaikkapa kauppojen aukioloaikojen vapautuksen. Tarvittavan lakitekstin kirjoittamiseen menee noin varttitunti. Tarvittaessa Tohtori voi auttaa.

Mauri Pekkarinen, Maalaisliiton pieni suuri poika, ehti torstaina Suomenmaassa esittämään, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi autoihin voitaisiin asentaa gps-laitteita, jotta ne paljastaisivat, ajellaanko kaupungeissa vai kepulaisessa Suomessa. Näin saataisiin kaupungissa ajamisesta määrättyä suurempia veroja ja maksuja ja maalaiset voitaisiin päästää vähemmällä.

Ehdotus ei ole aivan uusi. Soininvaara esitti samantapaista järjestelmää lähinnä ruuhkamaksuja keräämään jo 90-luvun alussa, kun paikannusjärjestelmät olivat vielä sangen tuntemattomia. Pekkarinen vie kuitenkin ajatuksen astetta pidemmälle ja haluaa pistää valtaosan liikenteen veroista kaupunkilaisten, noiden kepulaisen vinkkelistä tarpeettomien loiseläjien, maksettavaksi.

Järjestelmä olisi jo tietosuojamielessä sangen irvokas, koska jossain henkilötietosi tietävässä virastossa olisi myös tieto siitä, keiden pihalla autosi on ollut viime verokaudella parkissa. Lisäksi tähän voitaisiin yhdistää automaattinen ylinopeusvalvonta, joka lähettäisi lapun kotiin pienestäkin ylityksestä. Tohtori on kirjoittanut aikaisemmin siitä, miksi on tärkeää, ettei kaikista rikoksista jää kiinni, eikä palaa enää tähän asiaan, mutta kyttäysinfrastruktuurin ollessa jo asennettuna, olisi vain ajan kysymys, milloin sitä alettaisiin käyttää tähänkin tarkoitukseen. Tarvitaan yksi suojatiellä auton alle jäänyt pikkulapsi ja sen jälkeen voidaankin "ajatelkaa lapsiamme" -hengessä ottaa olemassaoleva automatiikka autoilijoiden pienienkin ajovirheiden kyttäämiseen.

Kepulainen peruste asialle on tietenkin se, että maaseudulla ei ole toimivaa joukkoliikennettä, joten siellä on ihan pakko autoilla ja väärinhän siitä olisi veroja maksaa. Onko ministeri Pekkarinen tietoinen siitä, että ruuan syöminen on huomattavasti pakollisempaa kuin maalaisten autoilu, mutta silti ruokaa syöviltä hylkiöiltä kerätään erinäköisiä veroja monella portaalla vielä senkin jälkeen kun ruuan ALV laskee. Meillä ei siis vallitse mitään tarpeellisen asian verottomuuden tai vähäveroisuuden periaatetta. Miksi sellainen koskisi liikkumista?

Yleisesti yhteiskunnan hiilidioksidipäästöjä ajatellen olisi parempi, että väki asuisi tiiviisti, jotta mahdollisimman moni olisi toimivan joukkoliikenteen ja lyhyempien etäisyyksien piirissä. Tässä mielessä maalaisilta tulisi kerätä asuinpaikkansa perusteella ylimääräisiä veroja ja nämä rahat voitaisiin käyttää muuttoavustuksiin niille, jotka ymmärtävät muuttaa kaupunkeihin tukiaisilla jotenkuten pärjäävistä elättikylistään. Maalaisten vapauttaminen veroista ei hiilidioksidipäästöjä ajatellen ole oikeaa politiikkaa, koska haja-asutus tuottaa niitä asukasta kohden kaikkein eniten. Jos Pekkarinen haluaa äyskäröidä lisää rahaa maaseudun kepulaisille, sanokoon ministeri tämän selvästi ja kuuluvasti sen sijaan, että yrittää naamioida hankkeen joksikin pehmoviherprojektiksi.

Lisäksi Pekkarinen puhuu kaikenlaista sekavaa siitä, että autojen verotusta tultaisiin jotenkin porrastamaan auton aiheuttamien päästöjen mukaan. Joku voisi kertoa ministeri Pekkariselle, että tallissa seisova auto ei tuota mitään päästöjä riippumatta siitä, onko kyseessä 1,2 litran kauppakassi vai peräti lähes kaksilitrainen öykkäriliikemiehille suunnattu todellinen maanteiden tykki, joten verojen kerääminen joistain autojen laskennallisista luvuista tuottaa täysin virheellisiä tuloksia. Pihi auto tupruttaa ajetun 10000 kilometrin jälkeen paljon enemmän kuin mitä joku vastenmielinen citymaasturi tupruttaa tuhannella kilometrillä, joten oleellista ei ole auton merkki vaan se, miten sitä käytetään. Ajotavallakin on isompi vaikutus päästöihin kuin moottoritilavuudella.

Autoilun tuottamat hiilidioksidipäästöt eivät siis riipu moottoritilavuudesta, kuun asennosta, ajajan asuinpaikasta tai mistään muustakaan ainakaan mitään kovin selkeää ja ennustettavaa mallia noudattaen. Sen sijaan ne riippuvat jopa kerrassaan täydellisen lineaarisesti poltetun polttoaineen määrästä ja laadusta.

Kuka kertoisi ilmastonmuutoksesta huolestuneelle ministeri Pekkariselle, että polttoainevero keksittiin jo vuosikymmeniä sitten?

Suomi voittaa aina toisinaan Islannin kanssa jotain maailman vähiten korruptoitunut maa -skaboja. Tuloksia ylistetään maasta taivaisiin ja kerrotaan, kuinka hienoa meillä on. Ja vaikka Islanti päätyikin samaan sijoitukseen, olemme oikeastaan niitä parempia, koska me emme pese venäläisrahaa kuten islantilaisten ilman mitään varsinaisia näyttöjä väitetään tekevän.

Saavutuksesta on tietysti hyvä olla ylpeä, sillä tiettyyn rajaan saakka ulottuva isänmaallisuus ja kansakunnan hengen kohottaminen ovat yhteiskunnan kehitykselle tärkeitä asioita. Jos ihmiset rypevät jatkuvasti itsesäälissä ja kuvittelevat elävänsä huonoimmassa mahdollisessa paikassa, kenelläkään ei ole suurta intoa kehittää mitään. Tästä syystä näiden tulosten julkistaminen on tärkeää; vähän kuten se, että suomalainen jopa lähes joka vuosi voittaa Seinäjoen tangomarkkinat.

Sen sijaan siinä erehdytään karkeasti, kun kuvitellaan väiteen olevan Jumalalta peräisin oleva totuus ja että korruption ongelmalle ei Suomessa tarvitse tehdä mitään. Korruptio rehottaa Suomessa valtoimenaan, mutta koska nuo tutkimukset keskittyvät lähinnä yritysten ja poliitikkojen välisten massiivisten rahansiirtojen tutkimiseen, meikäläinen korruptio saa rehottaa koko lailla vapaasti eikä se tule tutkimuksissa esille koskaan.

Tällä viikolla lehdissä on ollut kaksi mielenkiintoista uutista. Ensimmäinen on se, että SAK:n Kiljavan opistoa epäillään tukien väärinkäytöstä. Toinen on se, että opetusministeriö jakaa vuodesta toiseen veikkausvoittorahaa miljoonatolkulla kaikkien virallisten hakemusprosessien ohi vaikka Valtiontalouden tarkastusvirasto on asiasta jo huomauttanutkin.

Kiljavan opistosta emme voi tässä kohtaa sanoa vielä mitään, koska asian tutkinta on vielä kesken ja opiston johto kiistää syytteet täydellisen perättöminä. Jos tutkimuksissa jotain paljastuu, selviää käytännössä vain se, että tällaisen perinteikkään ja arvovaltaiseen SAK:hon kuuluvan kerhon raha-anomuksia ei ole edes viitsitty käsitellä kovin huolellisesti, koska SAK:lle on tapana antaa se mitä pyydetään.

Sen sijaan opetusministeriön rahanjaon ongelma on jo havaittu ja paljastettu. Teoriassa millä hyvänsä yleishyödyllisellä yhdistyksellä on oikeus hakea näitä varoja ja opetusministeriö jakaa rahat hakemusten perusteella. Käytäntö on ollut se, että potti on vuodesta toiseen jaettu samoille järjestöille ministeriön aktiivisesti näitä valikoituja kerhoja muistuttaen, että taas olisi rahaa jos viitsitte hakea. Yleiseen hakuun näitä rahoja ei ole laitettu koskaan. Käytäntö on selkeästi lainvastainen ja virheellinen. Asiasta on ministeriötä huomautettu jo parisen vuotta sitten, mutta asian korjaamiseksi ei ole välitetty tehdä yhtään mitään.

Jos joku tutkivan journalismin keinoin joskus ryhtyy selvittämään, miksi juuri tietyt, Helsingin Sanomien mainitsemat yhdistykset ovat vuodesta toiseen tuolla rahansaantilistalla, paljastuu, että nuo yhdistykset ovat hoitaneet hyvin suhteensa ministeriön virkamiehiin ja kenties jopa poliitikkoihin. Tässä näytelmässä seuraavat vaiheet ovat esillä vasta lomien jälkeen, kun kuulemme virkamiesten selityksen siitä, miksi näin on toimittu vaikka käytäntö on jo vääräksi osoitettu. Lopputuloksena ei tietenkään tule tapahtumaan mitään: hakemusprosessi muuttuu avoimeksi, mutta joku tutkivaa journalismia harrastava taho voi helposti paljastaa, että täsmälleen samat kerhot saavat jatkossakin saman verran rahaa.

Jokainen kiinteistö- ja kaavoitusbisnekseen tai edes rakennustarkastukseen perehtynyt tietää, että siellä muhii iso ja haiseva lahjusvyyhti. Jos rakennusliikkeet haluavat urakoita ja kaavoitettuja tontteja kasvukeskusten läheltä, niiden on pakko olla hyvää pataa kunnallispoliitikkojen kanssa ja avustaa vaalikampanjoita. Mitään rikollista tässä vaalityön tukemisessa ei tietenkään ole, mutta se panee miettimään, ovatko ehdokkaat ja puolueet esteellisiä päättämään mistään asioista näiden rakennusfirmojen hyväksi. Räikeimmät tapaukset onneksi paljastuvat etukäteen. Joku rakennusliike sai kunnolla köniinsä Eiranrannan rakennushankkeessa, koska urakka oli selvästi kähmitty yhdelle firmalle mutta se päätyikin kohun saattelemana toiselle. Tuon kähminnän masinoimiseen on kulunut iso pino rahaa: kampanja-avustuksia, kestitystä ynnä muita lahjonnan muotoja.

Omakotitalon rakentajan ei kannata olla Espoossa ihmeissään, jos rakennusliike tulee ennen lopputarkastusta kertomaan, että he vievät nyt tästä rakennustarkastajan Lappiin ryyppäämään viikoksi ja että sinä voisit oikeastaan maksaa keskiviikon päivällisen ja viinat. Tämäkin on täysin maan tapa. Rakennusmääräykset ovat sangen pikkumaisia ja niistä voi käräyttää hankkeen kuin hankkeen, joten moni mielellään maksaa Hullusta porosta lähetetyn parin tonnin laskun siitä hyvästä, että pikkujutut jäävät kohteliaasti vaille huomiota.

Lahjonta sinänsä ei katoa koskaan täysin. Jos iso firma haluaa ison kaupan Venäjältä tai arabimaista, sen on käytännössä pakko ostaa pomoille sopivia lahjoja. Meidän on aivan turhaa kirkasotsaisesti ryhtyä kitkemään tätä pois, koska se on näiden maiden ongelma. Lahjusraha siirtyy hankkeen hintaan, hankkeen hinta palvelun hintaan ja sikäläiset maksavat. Sen sijaan suomalainen taskurahakorruptio on lähinnä ärsyttävää. Miksi palveluskuntaa pitäisi lahjoa, että ne tekevät sen homman, mistä saavat palkkaa? Miksi järjestöjen on ryhdyttävä tukemaan poliittista työtä saadakseen niille muutenkin kuuluvan toiminta-avustuksen?

Suomalainen korruptio osoittaa sen, että palveluskunta kuvittelee tässä maassa olevansa kuninkaita. Tämä harhaluulo olisi syytä kitkeä joutuisasti pois.

Vaalien alla puhuttiin kaikenlaista soopaa erinimisistä tupoista ja pidettiin itsestäänselvänä, että sellainen syntyy, koska sellainen on syntynyt aina ennenkin. Tupon syntymistä pidettiin lisäksi jonkinlaisena hallituksen koetinkivenä; vasta keskitetty minimikorotukset kaikille takaava tupo olisi merkki siitä, että hallitus nauttii työmarkkinajärjestöjen luottamusta.

Koko ajatus on tietenkin lähtökohdiltaan väärä. Ei hallituksen kuulu nauttia työmarkkinajärjestöjen luottamusta eikä sen tarvitse edes vilkaista niihin päin, mikä itse asiassa olisi huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kaikkien asioiden museoiminen kolmikantatyöryhmiin.

Tämä on kuitenkin sinänsä pieni virhe. Huomattavasti isompi virhe on ajatus siitä, että tupo olisi palkansaajien kannalta jotenkin edullinen asia. Tämän ajatuksen virheellisyyden huomaa katsomalla, ketkä oikein keskitettyä tupoa kannattivat. Jos tupoa ei synny, keskusjärjestöille jää lähinnä vain seremoniallinen rooli ja sangen yllätyksettömästi juuri keskusjärjestöt olisivat halunneet keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun. Kyse on näiden muinaisten monoliittien tarpeesta naamioida itsensä jollain tavalla tarpeellisiksi tai hyödyllisiksi, koska kukaan näiden liittojen hyväpalkkaisista pomomiehistä ei olisi enää kykeneviä menemään tehtaaseen joko sorvin ääreen tekemään tuotteita tai kirjoituspöydän ääreen johtamaan ruukkia.

Tällä kertaa vaikutusvaltaiset liitot sanoivat suoraan, että keskitettyä sopimusta ei synny. Tämä puhdisti pöydän liittokierrokselle ja siinä keskusjärjestöillä on vain statistin rooli. Keskitetyn tupon haitallisuus palkansaajan vinkkelistä on se, että se ei takaa kaikille hyviä palkankorotuksia vaan seuloo esiin alat, joilla työnantajan maksukyky on kaikkein huonoin, ja antaa kaikille tämän alan mukaan mitoitetut palkankorotukset. Perinteisesti isoimmat ongelmat on nähty kuntasektorilla, joka tuntuu jostain Tohtorille käsittämättömästä syystä olevan kriisissä vuodesta toiseen.

Tupossa otetaan tämä ala, todetaan sen palkankorotusvaran olevan kaksi prosenttia ja näin on saatu aikaiseksi keskitetty tuloratkaisu. Samalla teollisuus ja myös valtaosa palvelualoista tahkoaa huimia voittoja vuodesta toiseen. Nämä alat vetoavat markkinaheilahteluihin ja sykleihin ja muuhun etäisesti kiinnostavaan, mutta nyt hyvä tuloskunton jatkunut 12 vuotta putkeen. Ei ole uskottavaa, että duunarien palkkojen nostaminen loisi nyt sellaisen suuren riskin, joka realisoituisi massatyöttömyytenä jonkun pienen suhdannekuopan kohdatessa. Firmat ovat hyvässä kunnossa ja toivottavasti ne pysyvätkin sellaisina; palkankorotuksiin ne eivät kuitenkaan kaadu.

Suomalaisten ostovoima on länsimaiden häntäpäätä Ruotsin, Kreikan ja Portugalin ohella. Tämä on iso ongelma suomalaiselle talouselämälle, sillä se pitää talouskasvun väkisinkin vientivetoisena, koska yksityisillä ei ole varaa kuluttaa. Vientivetoisuudesta seuraa puolestaan riskialttius kansainvälisille kriiseille kun taas kotimaisen työn kysyntään perustuva kulutus on sekä ekologisesti kestävää että suhdanteista huomattavan vapaata. Tässä mielessä siis vilkkaat kotimarkkinat on paljon parempi kansantalouden kivijalka kuin paperin myyminen maailmalle. Teollisuuden edustajat jaksavat aina muistuttaa, että emme voi elää silittämällä toistemme paitoja. Tässä he tietenkin ovat oikeassa, mutta itse asiassa se auttaa yllättävän pitkälle.

Suomalaisten heikko ostovoima johtuu korkeista veroista ja kovista hinnoista, mutta myös huonosta palkkatasosta. Tämä ei korjaannu ikinä kulkemalla työmarkkinakierroksesta toiseen kunta-alan tahdissa. Hoivasektori ei saa liittokierroksella tippaakaan enempää kuin tupossakaan, koska raha tulee juuri tuolta kuntasektorilta, mutta se ei ole edes etäisesti kiinnostavaa. Valtaosa suomalaisista ei työskentele kuntasektorilla ja tämän valtaosan palkankorotukset näkyvät yleisenä hyvinvoinnin lisääntymisenä. Jostain Tohtorille vieraasta solidaarisuussyystä kukaan ei ole halunnut erottua tästä kuntasektorin nollalinjasta. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että meille jankutetaan, että tuloerot ne vasta pahasta ovat.

Nyt näyttää siltä, että liitot ovat viimeinkin heräämässä kymmenvuotisesta ruususen unestaan ja ryhtyvät omalta osaltaan korjaamaan ostovoimaongelmaa. Ehkä kymmenvuotinen lähes-nollalinja on viimein opettanut, että kukaan keskusjärjestöviskaali ei ole riittävän kiinnostunut jäsenliittojen jäsenten asioista ollakseen heille suuremmaksi hyödyksi.

Liittokierroksella tulemme kuulemaan kaikennäköistä potaskaa työnantajaleiristä ja kuvitteellisia uhkakuvia ja kriisejä. Näitä selityksiä ei pidä uskoa alkuunkaan. Työntekijäpuolen olisi puolestaan syytä etsiä viimein johonkin pensaaseen kauan sitten laittamansa pää ja lopettaa lähes-kategorinen tulospalkkioiden vastustaminen. Ne voisivat aivan hyvin tyytyä pienempään palkankorotukseen jos ne saisivat aikaiseksi sopimuksen, joka jakaa 20% yrityksen voitosta bonuksina työntekijöille. Tämä olisi työnantajalle riskitön kulu, koska se leikkautuu huonona vuonna pois eikä vie firman tulosta pakkaselle ja työntekijälle helposti palkan puolitoistakertaistava lisä toteutuessaan, mutta tähän mennessä asiasta ei ole edes neuvoteltu.

Vastakkainasettelu ei työmarkkinoilla ole koskaan täysin ohi mutta nykyinen yhteistyöhön lähes täysin kykenemätön jähnäys penninpuolikkaista on niin täydellisen turhanpäiväistä hommaa, että jos tälläkään kertaa ei mihinkään muuhun kyetä, liittojen jäsenten kannattaisi miettiä, kannattaako nykyisille nysväreille maksaa huonosta työstä vai siirtyä vaikkapa tulospalkkaukseen, jossa mittarina on duunarin ostovoiman kehitys.

Tällä viikolla sattui liikenteessä kuolemia, joku hollantilaisturisti puukotettiin hengiltä ja juhannuksen hukkumissaldo on vielä edessä päin. Läheisensä menettäneille ja menettäville nämä ovat toki traagisia asioita, mutta laajaa valtaenemmistöä ne koskettavat oikeastaan vain yleisen kiusanteon lisääntymisenä.

Ihmisiä kuolee; jokainen johonkin ja yleensä noin kerran. Hyvällä onnella viikatemiestä voi vältellä liki sata vuotta ja elämäntapavalinnoilla voi parantaa välttelyn mahdollisuuksia. Nykyisenä iltalehtijulkisuuden valta-aikana emme vain enää osaa suhtautua asiaan kovin luonnollisesti. Tarvitsemme syyllisiä, itseruoskintaa, tutkimuksia, komiteoita ja turhanpäiväisiä toimenpiteitä.

Salon lähellä matkailuauto ajoi rekkaa päin ja väkeä kuoli. Jo nyt on kuultu, että jos siinä olisi ollut keskikaide, onnettomuutta ei olisi sattunut. Toisaalta auto ilmeisesti heilahti vastaantulijan kaistalle törmättyään sivukaiteeseen. Siihen lienee rakennettu sivukaide joskus kun joku on ajanut siinä kohtaa rääseikköön ja heittänyt henkensä, mutta nyt tuo sivukaide aiheutti osaltaan toisen onnettomuuden. Moottoripyöräilijä taas kuoli ajettuaan liukkaaseen päällysteen paikkaukseen, mutta jos päällystettä ei paikattaisi ja siihen tulisi aikanaan kuoppa, joku ajaisi prätkällään siihen ja kuolisi oitis.

Porvoossa hullu puukotti satunnaisen ohikulkijan, joka sattui olemaan hollantilaisturisti. Lehdet alkoivat heti kysellä, miten kukaan uskaltaa enää tulla Suomeen, kun täällä sattuu tällaista. Tohtori tutki huvikseen kaikkien kielten erikoisasiantuntijana Hollannin valtalehtien Algemeen Dagbladin ja De Telegraafin web-palvelut. Kummassakin asia mainittiin tekopäivänä muttei sen jälkeen jossain pikkuilmoituksessa otsikolla "humalainen suomalainen tappoi hollantilaisen turistin". Ehkä ne nyt ajattelevat siellä meistä ihan kamalan pahoja asioita ja turistivirta Hollannista tyrehtyy tykkänään, mutta samojen lehtien pääuutiseksi nostettu Australiassa jonkun rähinän tuloksena siipeensä saanut hollantilaisnuori lienee kääntänyt katseet pohjolan perukoilta sinne, missä kengurut pomppivat.

Porvoonkin tapaus saa varmasti aikaiseksi hysteriaa, komiteoita, vaatimuksia viranomaisluvasta leipäveitsen ostajalle, lukituista veitsikaapeista, lisämäärärahoista mielenterveystyöhön ja kaikesta muusta. Me olemme jo ajat sitten unohtaneet, miksi tällaisia onnettomuuksia ja väkivallantekoja sattuu. Niitä ei satu siksi, että meillä on liian vähän komiteoita ja työryhmiä ja kypäräpakkoja vaan siksi, että ne ovat osa urbaania elämää.

Ketään ei kiinnosta, että tänä päivänä nälkä ja arkiset rokot ja flunssat eivät tapa satojatuhansia suomalaisia, mutta liikenteessä kuolleet kymmenen kiinnostavat meitä media-arvonsa takia. Koska meillä on liikennettä, siellä kuolee ihmisiä. Jos meillä ei ole teitä ja liikennettä, siellä ei kuole ihmisiä, mutta ihmisiä kuolee esimerkiksi avun puutteeseen, koska brankkarin reki ei liikahda mihinkään ennen lumisateiden alkua.

Samaten jos halutaan, että ihmiset eivät tee toisilleen väkivaltaa, heidät pitää eristää toisistaan. Hullut ja juopot kuuluvat kaupunkiin ja sivistykseen aivan kuten valkokaulustyöläiset, aukioiden skeittilautateinit, lapset, vanhukset ja SDP:n kannattajat. Voisimme tietysti velvoittaa poliisia siivoamaan ei-toivotun aineksen pois kaupungeista, mutta sen jälkeen kaupungit muuttuisivat ikävämmiksi paikoiksi. Jos joku ei halua nähdä juoppoja, lokkeja tai tyhjäntoimittajia, hän voi aivan hyvin muuttaa johonkin sisämaan umpilestadiolaiseen kepulaispitäjään ja jättää kaupungin niille, jotka haluavat sellaisissa asua.

Kaupungissa asumiseen kuuluu se, että siellä välillä sattuu ikäviä asioita. Poliisin tehtävä on ottaa konnat kiinni ja viedä lusimaan, mutta kenenkään tehtävä ei ole ennaltaehkäisevästi luokitella osaa kaupunkilaisista riskiryhmiksi, joita kuuluu pamputtaa verille tai paapoa hengiltä jo ennen kuin mitään on tapahtunut. Tällaiset ankeisiin rivitalolähiöihin pesiytyneet apurinatsit eivät tietenkään ikinä käy keskustassa, koska siellä on pummeja ja roskaväkeä. Valtaosa heistä tuntuu uikuttavan loputonta itkuvirttä siitä, kuinka maalla asiat ovat niin paljon paremmin. Miksi he sitten asuvat kaupunkien lähistöllä, jos elämä siellä kerran on sietämätöntä ja vaarallista, ja vaativat ajatuspoliisia siivoamaan pois kaiken heidän mielestään väärän aineksen?

Miettikääpä sitä saunaa lämmittäessä. Hyvää juhannusta.

Tämän päivän lehdet tietävät kertoa, että sisäasiainministeriö on päättänyt irtisanoa Satakunnan hätäkeskuksen päällikön Aatos Juurijoen, koska hän sai Porin käräjäoikeudessa 15 päiväsakkoa lyötyään alaistaan avokämmenellä kasvoihin. Tapahtumien taustat jäivät hämärän peittoon. Kuitenkin sen verran on selvää, että pahoinpitely tapahtui Juurijoen asunnossa, jonne teon uhri oli syystä tai toisesta tullut vierailulle. Teko tapahtui siis yksityisessä asunnossa ja tuomittu oli mies. Hölmöilyn seuraukset olivat kuitenkin täysin odotettuja ja kaikin puolin ymmärrettäviä.

Eeva Kuuskoski puolestaan on saanut lainvoimaisen tuomion alaisensa lyömisestä työpaikalla. Tapaus kävi suorastaan Korkeimmassa oikeudessa saakka, mutta se sentään ei nähnyt tarpeelliseksi myöntää asiassa valituslupaa sen enempää syytetylle kuin uhrillekaan. Miksi ihmeessä mitään ei tapahdu? Siksi koska Kuuskoski on nainen? Siksi koska Kuuskoski on kepuli? Siksi koska Mannerheimin lastensuojeluliittoa ei kiinnosta? Siksi koska liiton mielestä väkivaltarikolliset ovat oivallisia lasten oikeuksien puolestapuhujia? Kuuskoski ei osaa eikä näemmä haluakaan tehdä oikeita johtopäätöksiä. MLL ei saa aikaiseksi oikeita johtopäätöksiä. Siksi kansan kannattaa tehdä oikea johtopäätös ja lopettaa näin hämäräperäisen järjestön tukeminen kerta kaikkiaan.

Näin lomien alla ja työmarkkinaneuvottelujen ollessa käynnissä sananen kesälomista ja työmarkkinoista lienee paikallaan. Aina kun jotain on onnistuttu sopimaan, jopa ryhmäkuvaan Jarmo Ahosen viereen seisomaan laitettu hymyilee kuin Hangon keksi ja kertoo, että kaikki on täydellistä ja mukavaa ja Suomen kolmikantainen neuvottelujärjestelmä on paras ja täydellisin maailmassa ja tätä joustavampaa mekanismia ei ole missään.

Vaan kuinkahan on? Suomen työelämässä niinkin yksinkertainen asia kuin kesäloma on onnistuttu rakentamaan monimutkaisemmaksi kuin missään muualla. Lisäksi se on työntekijää kohtaan äärettömän epäreilu. Jos joku ei ole vihkiytynyt tämän yksinkertaisen ja maailman parhaan vuosilomajärjestelmän nerokkuuteen, Tohtori selittää tässä avainkohdat.

Lomavuosi on eri kuin kalenterivuosi vaikkakin se on vuoden mittainen. Lomavuosi alkaa aina huhtikuun alusta ja tähän mennessä on käytettävä vanhat lomat pois. Jos on ollut samassa työpaikassa koko lomavuoden, saa lomaa 2,5 vuorokautta sellaista kalenterikuukautta kohti, jona on kertynyt vähintään 14 palkallista työpäivää. Jos vuosi on jäänyt vajaaksi, lomaa tulee kaksi päivää per kuukausi. "Täydet lomat" tarkoittaa siis 12×2,5 eli 30 lomapäivää, joka kuitenkin oikeasti on 25 päivää. Ero johtuu siitä, että maailman modernein lomajärjestelmä ei ole ihan vielä päivittynyt ajan tasalle, mikä on toki ymmärrettävää, sillä Suomessa viisipäiväiseen työviikkoon siirtymisestä on kulunut vasta 40 vuotta. Näin ollen jokaista viittä lomalla oltua arkipäivää kohden palaa yksi päivä, joka on pakko kuluttaa lauantaille, joka olisi vapaa muutenkin. Tästä viidestä viikosta on oikeus ja velvollisuus käyttää kaksi viikkoa putkeen kesälomakaudella ja viikko on pakko käyttää talvilomakaudella. Lomasta sovitaan työnantajan kanssa.

Selvä kuin päivä. Tietysti tyhmempi saattaisi kysyä, miksi duunarilla ei yksinkertaisesti voisi olla viittä viikkoa lomaa, jotka saisi käyttää työnantajan kanssa sopien miten lystää. Miksi näin ei kyetä tekemään vaikka maailma ympärillä on muuttunut kuusipäiväisten työviikkojen ja elinikäisten työsuhteiden ajasta on epäselvää, mutta se kielii siitä, että työmarkkinoilla ei kyetä korjaamaan edes päivänselvästi rikki olevia asioita.

Nykyinen lomajärjestelmä on huono monella tapaa. Ensinnäkin se on sekava. Kun työnantajan lomankyttäysvirasto ilmoittaa, että lomaa on jäljellä kaksi päivää, duunarin ei todellakaan kannata varata vielä matkaa pitkäksi viikonlopuksi siten, että lomalla oltaisiin torstai ja perjantai, sillä oikeasti kaksi päivää tarkoittaakin yhtä, koska se toinen päivä kuluu lauantaihin; paitsi tietenkin, jos lomaa jostain syystä on alun perin ollut vaikkapa 29 päivää, niin sitten kaksi tarkoittaakin kahta.

Toisekseen nykyinen lomajärjestelmä kyykyttää työntekijää, koska se tekee työpaikan vaihtamisen ikäväksi puuhaksi. Jos vaihtaa työpaikkaa vuodenvaihteessa, edellisestä työpaikasta lähtiessään saa rahana kertyneitä lomia, mutta seuraavaksi kesäksi lomaa kertyy vain kuusi päivää eli yksi viiden päivän työviikko, koska sitä kertyy vain tammi-maaliskuulta uuden työnantajan palveluksessa. Jos taas työntekijä säästää viisaasti edelliseltä työnantajalta saamansa rahakorvauksen pitämättömistä lomista ja ottaa uuden työnantajan palveluksessa kolme viikkoa palkatonta kesälomaa, yllätys odottaa seuraavana vuonna. Tuona kuukautena ei kertynytkään neljäätoista työpäivää, joten seuraavana vuonna lomaa on vain kaksi päivää yhdeltätoista kuukaudelta, eli tämä palkaton loma poltti talvilomaviikon. Vasta tämän jälkeen hän on normaalin viiden viikon vuosiloman piirissä.

Työntekijän ainoa kunnolla toimiva keino patistaa työnantajia olemaan ihmisiksi ja maksamaan kunnon palkkoja on se, että he kieltäytyvät tekemästä työtä huonolle työnantajalle. Lomajärjestelmä kuitenkin sitoo työntekijän nykyisen työnantajansa palvelukseen, koska työpaikan vaihtaminen polttaa vuoden tai kahden lomat. Näin työnantajat saavat penniäkään maksamatta sangen näppärän rakenteen, joka pitää huonostikin kohdellut työntekijät palkkalistoilla. Ja ammattiliitot aplodeeraavat haltioissaan.

Edes maailmankaikkeuden pysähtyneimmässä valtiossa Ruotsissa ei ole typeryyttä viety näin pitkälle. Siellä loma on aina "täysi" vaikka olisi vaihtanut firmaakin, ja edellinen työnantaja vain maksaa seuraavalle tuon kertyneen loma-ajan palkan eikä maksa sitä työntekijälle kuten Suomessa. Työntekijä voi vaihtaa firmaa vaikka viikon välein ja silti hänellä on täysi lomaoikeus siinä firmassa, jossa hän sattuu olemaan silloin kun lomaa haluaa pitää.

Suomen monumentaalisen ja joustamattoman rakennelman vika on se, että se ei motivoi paikalliseen ja luovaan lomista sopimiseen. Kun 25 päivää tarkoittava 30 päivän lomaoikeus on muodostunut työelämän keskeiseksi monoliitiksi ja siihen ei kukaan uskalla kajota luonnonmullistusten, yleislakon ja Herran kirouksen pelossa, tuloksena on työpaikkoja, joissa väki istuskelee hiljaisia aikoja toimistolla vain siksi ettei ole lomaa. Töitäkään ei ole tehtäväksi, mutta entä sitten? Hölmö tyhjäntoimitus kellokortin tahdissa kyrsii sekä työntekijää että työnantajaa, mutta kukaan ei edes yritä etsiä siihen kaikille kelpaavaa ratkaisua, koska se edellyttäisi monoliittiin kajoamista. Entäpä jos työnantaja motivoisi ylimääräisillä lomilla kaikki olemaan lomalla hiljaisen ajan? Tai peräti rakentaisi kokonaan henkilökohtaisen lomajärjestelmän, jossa lomien määrä on täysin neuvoteltavissa siinä kuin palkkakin. Ihmisten halut, tarpeet ja elämäntilanteet nimittäin tapaavat olla erilaisia.

Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että tätä työnantajaa suosivaa lomajärjestelmää puolustavat kaikkein vankimmin työntekijöiden edunvalvojat.

Talouslehdet kertoivat viikolla kaksikin mielenkiintoista hinnanmuodostusuutista. Ensin kerrottiin, että partureiden ja kampaamojen ALV-alennukset ovat siirtyneet kuluttajahintoihin nihkeästi tai ei ollenkaan. Toiseksi kerrottiin jokaisen Tallinnassa joskus käyneen muutenkin tietämä tosiasia eli se, että Suomessa valmistetut elintarvikkeet maksavat Virossa puolet Suomen hinnoista.

Tohtori on kirjoittanut suomalaisesta tavaroiden ja palveluiden hinnoittelusta pari kertaa ennenkin, mutta asian tiimoilta on selvästi syytä järjestää uusi valistuskierros. Kampaamopalveluiden ALV laski 22 prosentista 8 prosenttiin ja tämä olisi laskennallisesti merkinnyt noin 11% alennusta myyntihintaan. Puolet tutkituista partureista ja kampaamoista ei ole muuttanut hintojaan ollenkaan tai on nostanut niitä, hintoja laskeneiden keskimääräiseksi alennusprosentiksi muodostui päätähuimaavat kolme. Arvonlisäverojen alennukset eivät siis siirry kuluttajille, koska kuluttajat eivät ole kiinnostuneita kilpailuttamaan toimittajia, vaan ostavat tutusta paikasta riippumatta siitä, mikä hinta on.

Suomalaisten elintarvikkeiden Viron hintatason paljastuttua alkoi taas masentavan valhevyyhdin kasaaminen. Meille on taas syötetty silmät ja korvat täyteen puppua siitä, että Suomessa nyt vain kaikki on kalliimpaa siitä yksinkertaisesta syystä, että täällä kaikki on kalliimpaa. On puhuttu palkoista ja tilavuokrista ja kuljetuskustannuksista. Ennen kaikkea on vedottu siihen, että suomalainen kuluttaja on ostovoimaisempi kuin virolainen kuluttaja, joten on täysin luontevaa, että Suomessa myydään kalliimmalla.

Ymmärrän, että kauppiaita ja muita välistävetäjiä edustavat propagandatehtaat suoltavat moista soopaa, mutta miksi tavalliset kuluttajat suostuvat sitä kuuntelemaan sekä toistamaan? USA:ssa kuluttajat ovat monta kertaa ostovoimaisempia kuin suomalaiset kuluttajat ja ruoka maksaa siellä kolmasosan tai puolet siitä mitä Suomessa. Ovatko amerikkalaiset kauppiaat tyhmiä vai eivätkö he kenties ymmärrä markkinataloutta? Heidänhän kuuluisi pyytää ruuasta moninkertaisesti Suomen hintatasoon verrattuna, koska amerikkalainen kuluttaja on niin paljon ostovoimaisempi. Pitkillä etäisyyksillä ja kylmällä ilmastollakaan ei asiaa voi selittää, koska ruoka on selvästi Suomea halvempaa myös Montanassa, joka on harvaan asuttua seutua, jossa on talvella hemmetin kylmää ja lumista ja paikka on aika tarkkaan Suomen kokoinen.

Tietysti amerikkalainen ruuantuotantoketju ymmärtää markkinatalouden, mutta koska siellä toimii kilpailu, hinnat pysyvät kohtuullisina eikä niitä viritetä tappiin asiakkaiden ostovoiman mukaan. Se, että elintarvikejakeluketju pystyy näin tekemään, kertoo pelkästään kilpailun puutteesta tai toimimattomuudesta. Jos ruuantuotantoketju ei olisi Suomessa kepulaisen valtiovallan erityisessä suosiossa, voisivat kilpailuviranomaiset lopettaa kaiken muun ja ryhtyä ratsaamaan ruuantuotantoketjun eri portaita niin kauan kunnes kartellirakenteet murskataan.

Kun kuuntelee kaikki tyrkytetyt selitykset siitä, miksi ruoka maksaa Suomessa enemmän kuin muualla, voi päätellä, että Suomi on joko liian suuri tai liian pieni, koska sekä meitä suuremmissa että pienemmissä maissa ruoka on halvempaa; samoin sekä tiheämmin että harvemmin asutuissa. Suomi on siis jonkunlaisen maallisen surkeuden ruumiillistuma, koska se on kaikissa asioissa juuri epäoptimaalisimman kokoinen. Meitä pienemmät pärjäävät tehokkuudella ja meitä suuremmat pärjäävät suuruuden ekonomialla, mutta Suomessa häviämme kaikilla mittareilla kaikille muille.

Tohtori ihmettelee ennen kaikkea, miksi kansa nielee tuollaisen hölynpölyn. Lidl myy halvemmalla, mutta ei se ole karkottanut kansaa S- ja K-kauppojen hintakartellikaupoista vaan kauppa käy, joten kenelläkään ei ole mitään motiivia tutkia, mistä ihmeestä muuta maailmaa kovempi hintataso oikein johtuu. Se voi johtua joko tietoisesta välistävedosta tai rakenteisiin syntyneestä pöhötaudista. Kummassakin tapauksessa sen voi karkottaa vain toimiva kilpailu. Nyt sellaista ei näy eikä kuulu ja kilpailuviranomaiset nukkuvat ruususen unta, vaikka kilpailun puutteen näkee kuka hyvänsä.

Kepulien ratkaisu on laskea ruuan arvonlisäveroa. Parturien ja kampaamojen esimerkki osoittaa, että tuo veronalennus lisää vain pöhötautia jollakin portaalla, mutta kuluttajahintaan alennus ei siirry kuin korkeintaan hetkellisesti. Kun ruuan vero laskee, mahtavia mainosbudjetteja pyörittävät kauppaketjut ilmoittavat isoille mediaketjuille, mihin päivään mennessä niiden olisi syytä tehdä pakollinen ja lukijoiden odottama ruokakorin hintavertailu ja minkä päivän jälkeen sellaisen teko ei ole suotavaa, mikäli haluaa mainoseuroja kuten ennenkin. Tämän mainosikkunan aikana meille paljastuu, että ruoka halpeni ihan hirveästi ja sen jälkeen asiaan ei palata. Lukija toki voi tehdä oman vertailunsa vuoden perspektiivillä ja huomata, että mitään ei tapahtunutkaan.

Koska veronalennuksia ei Suomessa toteuteta julkisia menoja leikkaamalla vaan kiristämällä veroja jossain muualla, ALV:n alennus elintarvikkeilta on siis vain siirto veronmaksajilta välistävetäjien taskuihin. Elintarviketeollisuus ja kauppaketjut saavat jatkaa pöhöttymistään, koska viranomaiset eivät asiaan puutu ja kuluttajaa ei asia tunnu kiinnostavan.

P.S. Myös heikon ja vähäväkisen lannistumaton suojelija sekä sosiaalisen tasa-arvoisuuden ja objektiivisen tieteellisen tutkimuksen airut – Stakes on saanut ilmoille uutiskynnyksen ylittävän törähdyksen. Stakesin mielestä yhteisunnallista tasavertaisuutta jäytävä epäkohta eli se, että vanhempainpäivärahalla ei ole kattoa, on heti korjattava ja päivärahalle on määrättävä katto, jotta muutama oikein tosissaan paljon ansaitseva ei voi muutaman viikon vanhempainvapaansa aikana ansaita suorastaan tuhansia euroja. Tohtorin mielestä tämä idea on loistava, mikäli siihen yhdistetään se, ettei sellaisista tuloista, jotka eivät vaikuta sosiaalietuuksiin, myöskään tarvitse maksaa veroja eikä sosiaalimaksuja. Niin kauan kun tämä kolikon toinen puoli unohdetaan, on kyseessä pelkkä ynseä kateuden esiinturskahdus, joka pitää jättää omaan arvoonsa.

Päivähoitomaksukeskustelu on osoittanut aiheelliseksi ennen hallituksen muodostamista esitetyt epäilyt Vihreiden todellisesta hallituskelpoisuudesta. Muistaakseni Tohtorikin epäili, että Vihreiden ollessa lähinnä erilaisten vaihtoehtoliikkeiden kattojärjestö ja näiden vaihtoehtoliikkeiden ollessa vaihtoehto myös toisilleen mitään kovin linjakasta politiikkaa ei saada aikaiseksi. Vihreiden kansanedustajat, jotka ovat profiloituneet kuka minkäkin yhden asian liikkeen edustajaksi, eivät ole kovin innostuneita hallituspolitiikkaan kuuluvasta ryhmäkurista.

Lyhykäisyydessään päivähoitomaksuista syntynyt kriisinpoikanen meni niin, että Katainen toi julki Vanhasen säestyksellä ehdotuksen ilmaisen kokopäivähoidon poistamisesta muilta paitsi erityisryhmiltä. Näihin erityisryhmiin kuulumattomat mutta nyt ilmaisesta kokopäivähoidosta nauttivat siirtyisivät ehdotuksen mukaan alimpaan maksuluokkaan muiden jatkoksi. Tämän jälkeen keskustelu asiasta karkasi johonkin maatakiertävälle radalle. Osa mussuttajista unohti tykkänään, että puolipäivähoidon maksuttomuutta ei olla poistamassa, vaan suorastaan epäiltiin, että nyt lapsiparat eivät saa enää edes ruokaa. Tohtori on sitä mieltä, että mikäli vanhemmat eivät ruoki lapsiaan, sosiaalihuollon pitää käydä joutuisasti huostaanottamassa tällainen lapsi sen sijaan, että nysvätään jotain marginaalista päivähoitomaksuissa.

Kaikki mussuttajat unohtivat tykkänään maininnan erityisryhmistä ja erityisestä tarpeesta. Kun Katainen ja Vanhanen ovat selittäneet uuteen käytäntöön jäävän mahdollisuuden maksuttomaan kokopäivähoitoon tarveharkintaisesti, mussuttajat ovat lähinnä olleet tyytyväisiä kun köyhiä kurjistava Kokoomus näin saatiin perääntymään. On epäselvää, perääntyikö Kokoomus, mutta se on varmaa, että urputtajista valtaosa on lukenut ehdotuksen peräpäällään tai ei ollenkaan, koska nämä erityisryhmät eivät todellakaan olleet mikään uusi asia vaan oleelinen osa alkuperäistä ehdotusta. Tämän jälkeen valituksen aiheeksi keksittiin se, että, että nyt pienituloisten talous romahtaa tykkänään. Yksikään mussuttaja ei viitsinyt mainita, että kokopäivähoidon alin maksuluokka on 18 euroa kuukaudessa eli hiukan alle euron per hoitopäivä. Jos tämä kaataa pienituloisen talouden ja lapsilisistä ei muka jää kahdeksaatoista euroa kuukaudessa käytettäväksi lasten hoitoon, silloin vika on korvien välissä eikä hallituksessa. Tai sitten voi olla jopa niin, ettei tällaisessa tapauksessa lapsen kokopäivähoitoon ole todellista tarvetta.

Keskustelun ollessa jo vähän laantumaan päin Vihreät ryhtyivät hallituspolitikoimaan eduskunnassa ja ilmoittivat, etteivät he tule ikinä äänestämään maksuttoman päivähoidon poistavan esityksen puolesta. Tämä on osoitus joko siitä, että Vihreiden eduskuntaryhmässä ei ole yhtään lukutaitoista, tai siitä, että siellä ei kukaan ymmärrä lukemaansa, tai kenties suorastaan siitä, etteivät Vihreät vain välitä hallituspolitiikasta tuon taivaallista. Keskustelu näistä asioista käydään hallituksen sisällä ja sikäli kun pikkupuolue ei kykene hallituksessa tehtyyn päätökseen taipumaan, on sen vedettävä asiasta johtopäätöksensä. Vihreät eivät ole hallituksessa häntä, joka koiraa heiluttaa.

Itse asiassa koko keskustelun ainoa älykäs kommentti kuultiin niinkin yllättävästä suunnasta kuin Vasemmistoliiton Esko-Juhani Tennilältä, joka totesi Vihreille "mitä ihmettä te siellä hallituksessa sitten teette, tulkaa oppositioon".

Muu hallitus ei tosin ole viime aikoina pärjännyt yhtään Vihreitä paremmin. Perintöverouudistus meni niin penkin alle kuin se vain voi mennä. Kepulit voivat olla tyytyväisiä, koska jatkossa maa- ja metsäomaisuudesta ei perintöveroa mene. Koska maaseudun kepulien omaisuus on nimenomaan maassa, metsässä ja pienyrityksissä ja koska asunnot eivät siellä ole juuri minkään arvoisia, maalaiset saavat tässä mukavan rälssioikeuden. Kaupunkilaisia tämä uudistus auttaa vain jos sattuu olemaan yrittäjä. Se yrittäjiin kuulumaton 99% kasvukeskuksen asukkaista ei saanut tässä minkäänlaista alennusta perintöveroihinsa. Katainen tosin lupasi, että "vaalikauden loppupuolella" voidaan harkita verovapaan perinnön rajan nostamista peräti 20000 euroon. Kun rivitalonpätkä pääkaupunkiseudulla maksaa noin puoli miljoonaa ja 20 vuoden päästä noin miljoonan, perintöveroja maksavalle on aivan herttasen yhdentekevää, saako satojen tuhansien veroista alennusta tonnin vai kolme tonnia.

Perintöverouudistuksessa paljastui juurikin tämän hallituksen inhottavin mahdollinen skenaario. Kokoomuksessa on saanut äänensä kuuluviin pienyrittäjäsiipi. Pienyrittäjä, olkoonkin kuinka tärkeä kansantaloudelle hyvänsä, on omaan napaansa ja lompakkoonsa tuijottava nousukas, joka ei ole kiinnostunut mistään firmaansa suuremmista asioista, eli siis oikeastaan mistään, koska he ovat itse maailman napa. Kepussa taas pienviljelijäsiipi, joka on vaikeavammaisen tavoin täysin riippuvaista ulkopuolisesta avusta ja tuesta, on naamioitunut harhaanjohtavan "maatalousyrittäjä" -nimikkeen alle. Kun sivistyksen puutteesta kärsivä pienyrittäjä ja tukiaisten puutteesta kärsivä maatalousyrittäjä lyövät viisaat päänsä yhteen, jälki on rumaa. Pienyrittäjät eivät näe omaa ensi vuoden budjetttiaan pidemmälle, joten heitä ei kiinnosta on kaupungeissa ostovoimaisia kuluttajia vai ei, vaikka totta totisesti olisi syytä kiinnostaa. Maatalousyrittäjät taas eivät ole kiinnostuneet kaupunkien ostovoimaisista kuluttajista, koska heidän tulonsa tulevat pääosin näiltä kerätyistä veroista eikä suinkaan heidän nettoansioistaan.

Perinnön verottamisessa ei sinänsä ole mitään periaatteellista väärää, jos samalla alennetaan tuloverotusta merkittävästi. Kuolleiden verottaminen on mukavampaa kuin elävien verottaminen, mutta Kokoomuksen ja Kepun malli, jossa veroja alennetaan asuinpaikan ja ammatin mukaan, vain nostaa verorasitusta siellä, missä se on kaikkein haitallisinta, eli kaupungeissa. Malli, jossa sekä palkansaajan tuloverotus että perintöverotus ovat kireitä on kaikkein huonoin mahdollinen, mutta niinpä vain juuri sellainen ääliökompromissi meille hallituksen toimesta sorvattiin.

Tohtorin saa lähettää hoitolaan jos hän ikinä äänestää Maalaisliittoa, joten kepulien edesottamukset ovat tässä suhteessa lähinnä marginaalista, joskin haitallista puuhastelua. Kokoomus saa sen sijaan tehdä seuraavat kolme ja puoli vuotta lujasti töitä ja totisesti muuttaa suhtautumistaan palkansaajiin, jos haluaa taistella Tohtorin ja toivottavasti myös arvovaltaisen lukijakunnan äänistä seuraavissa vaaleissa. Kataiselta vaaditaan huomattavasti viime aikoina osoitettua kovempaa pelisilmää ja luonnetta, jos hän aikoo pitää jatkossakin änkyröivät Vihreät heille kuuluvalla paikallaan valtioneuvoston porstuassa tai siivouskomerossa ja jos hän aikoo kyetä todella vastaamaan kepun valtavan puoluekoneiston keksimiin välistävetoyrityksiin.

Tällä viikolla ykkösuutisen kruunusta ovat taas kilpailleet lähinnä venäläisten älyvapaat touhut. Tohtori ei kuitenkaan suvaitse kirjoittaa kolmea peräkkäistä kolumnia mokomasta sakista, vaan viettääkin pitkää vapaata viikonloppua jonkun jeesusjuhlan varjolla.

Tapaamisiin ensi viikolla.

Vaikka Venäjän ja EU-maiden välinen nokittelu tuli jossain määrin käsiteltyä jo viime viikolla ja vaikka itse kriisi onkin vaihteeksi jo laantunut, kuuluu Euroopasta sen verran kummia, että asiaa lienee vielä hieman reposteltava.

Mitä enemmän Tohtori on asiaa päissään miettinyt, sitä selvemmälltä on vaikuttanut se, että Venäjä lietsoo konflikteja Euroopan ja USA:n kanssa tahallaan ja että syy on puhtaasti sisäpoliittinen. Ensinnäkin kriisit pyritään alkukuumenemisen jälkeen tasoittelemaan niin, etteivät ne pitkittyessään aiheuttaisi merkittävää tuhoa Venäjän Länsi-Eurooppaan suuntautuvalle energiakaupalle, joka on ainoa Venäjän taloutta pystyssä pitävä voima. Toiseksi suoraan EU:n suuntaan tulevat viestit ovat yleensä sitä epämääräisempiä tölväisyjä mitä korkeammalta poliittiselta tasolta ne tulevat. Viestintä tapahtuu enammänkin ruohonjuuritasolla, mistä esimerkiksi kelpaa mainiosti Tallinnan taannoiset patsasmellakat, joita käynnisteltiin paikallisesta Venäjän suurlähetystöstä ja joiden polttoaineena oli kansallismielisen poltteen sijasta pääasiassa venäläisten kustantama paloviina. Kolmantena vaan ei vähäisempänä on huomattava, että Kreml, joka täysin takuuvarmasti näitä kriisejä järjestelee, antaa niihin liittyvien levottomuuksien tapahtua pääasiassa Moskovassa ja suorastaan ohjaa niitä sinne kansainvälisten näyttämöiden sijasta. Naši, tuo uudelleensyntynyt Komsomol, jota myös osuvasti Putin jugendiksi nimitetään, hyökkää avoimesti ulkomaisten diplomaattien kimppuun ja järjestää milloin minkäkin laisia boikotteja maassa, jossa kaikenlaiset valtavirtaa vastustavat poliittiset torikokoukset pamputetaan hiljaisiksi pikavauhtia. Tämä, jos mikä, on osoitus siitä, että kyseessä on ylhäältä johdettu näytelmä, jossa sekä ohjaajat että kohdeyleisö sijaitsevat Venäjällä.

Edellä olevasta tulee länsimaiseen lineaariseen historiaan ja kohtuullisen vapaaseen tai ainakin jossain määrin moniarvoiseen tiedonvälitykseen tottuneelle kansalaiselle tietenkin ensimmäiseksi mieleen yksi tuhannen euron kysymys. Miksi? Mikä on tämän sisäpoliittisen pelin tavoite? Vastauksen löytäminen ei onneksi ole ollenkaan vaikeaa. Tavoite on valita Venäjän seuraava presidentti Kremlin kamareissa politrukkien ja muutaman oikeaoppisen oligarkin kesken sen sijaan, että kansalaisten annettaisiin turhaan sekoittaa näppinsä näin tärkeään asiaan. Toisin sanoen tässä siis viedään tyhmää kansaa kuin märkää rukkasta.

Venäjällä on toki pitkä ja kunniakas, tai siis kunniaton, historia siinä, miten kansaa huiputetaan propagandalla ja kansallismielisillä näytelmillä. Tämän historian läpikäymiseen tarvittaisiin muutama kirjahyllyllinen niteitä, joten mainitaan nykytilannetta vastaavina vain parit takavuosien presidentinvaalit.

Vuonna 1996 Boris Jeltsinin uudelleenvalintaa kannatti kansalaisista noin 10% ja presidentin virka oli hyvää vauhtia menossa kommunisti Gennadi Zjuganoville. Tällöin valtansa huipulla olleet oligarkit pelästyivät ja päättivät, että Jeltsinin jatkoaika on välttämätön Venäjän tulevaisuuden (lue: heidän bisneksiensä) kannalta. Berezovskin, Abramovitšin ja Hodorkovskin tapaisten herrojen massiivinen kampanja tuotti tulosta ja vaalien toisella kierroksella Jeltsinin takana oli 54% kansasta. Mikään ei takaa, etteikö tulosta olisi hieman säädetty toivottuun suuntaan myös vaalikampanjointia suorasukaisemmin keinoin.

Toisella kaudellaan Jeltsin vaihtoi pääministeriä useammin kuin sukkia, koska kukin pääministereistä alkoi vuorollaan näkemään itsensä Jeltsinin seuraajana ilman että siitä olisi kabineteissa sovittu. Vuonna 1998 pääministeriksi nousi vanha KGB/FSB mies Vladimir Putin ja tällä kertaa nuotit olivat jo paremmin ojennuksessa. Pian pääministeriksi tultuaan hän joutui hoitamaan tšetšeenikapinallisten hyökkäyksen Dagestaniin. Ei liene olemassa todisteita siitä, että hyökkäys olisi ollut Kremlissä suunniteltu, mutta joka tapauksessa se oli vallanvaihdoksen kannalta suorastaan älytön onnenpotku. Putin lähetti armeijan häätämään kapinalliset Dagestanista, jatkoi hyökkäystä vielä kapinallisten vetäydyttyä ja tuli samalla aloittaneeksi toisen Tšetšenian sodan. Kun sota vielä eteni hyvin, vetäytyi Jeltsin presidentin tehtävistä terveydellisten syiden takia ja niitä hoitamaan siirtyi pääministeri Putin. Muutamaa kuukautta myöhemmin parissa vuodessa täydellisestä tuntemattomuudesta noussut KGB/FSB upseeri valittiin presidentiksi 52% äänisaaliilla.

Vuoden 2004 vaalien aikaan Putin oli jo ottanut venäläiset tiedotusvälineet niin täydellisesti Kremlin haltuun, ettei varsinaisesta vaalikampanjasta enää oikein voinut puhua. Kansalle esitettiin vain yksi oleellinen vaihtoehto ja se oli kansan isä ja suojelija eli Vladimir Putin itse.

Seuraavat vaalit ovat alle vuoden päästä ja silloin Putin ei perustuslain mukaan voi olla ehdolla. Venäjän vallanpitäjien kannalta on siis hyvin tärkeää, että seuraava presidentti valitaan huolella. Luultavasti presidentiksi valitaan joku tiedustelumies tai kenraali; ehkäpä jopa tiedustelupalvelun kenraali. Tämän valitun presidentin kummisedäksi jää sitten Vladimir Putin esikuntineen. Ja juuri näiden vaalien järjestelemistä tuntuu palvelevan erilaisten laajudeltaan rajattujen kriisien ja konfliktien synnyttäminen Venäjän ja länsimaiden välille.

Venäläiseen retoriikkaan kuuluu se, että mikäli vaikkapa venäläistä keskusjohdettua tiedotusta ja sananvapauden puutteellisuutta arvostellaan, vastataan siihen hyökkäämällä rajusti länsimaista tiedotusta ja sananvapautta vastaan. Tässä arvostelussa ei yleensä ole päätä eikä häntää ja länsimaisia se lähinnä naurattaa, mutta se muuttuu paljon järkevämmäksi ja samalla myös pelottavammaksi, kun huomaa että se on tarkoitettu venäläisille suunnatuksi propagandaksi eikä länsimaisten ojennukseksi. Pelkoa ja ennakkoluuloja ruokkimalla hallitaan nykymaailmassa paljon muitakin valtioita kuin Venäjää, mutta vastaavan härskiystason saavuttamaa propagandaa harjoitetaan nykyään lähinnä kommunistidiktatuureissa, jollainen nyky-Venäjä ei toki millään muotoa ole.

Yksi asia, joka Tohtoria askarruttaa, on suomalaisten kommunistien käsittämätön lukkarinrakkaus nykyistä yksinvaltaisesti hallittua, öykkäröivää ja käytännössä koko ajan enemmän ja enemmän fasistivaltiota muistuttavaa Venäjää kohtaan. Tietenkin vanhojen stalinistien kuten Esko-Juhani Tennilä (DEVA), Jaakko Laakso (KGB) ja Pentti Tiusanen (Stasi) mieleen on tulisin kirjaimin tallennettu kuva USA:sta ihmiskunnan vihollisena, jolloin Venäjän nuoleskelu on vain sitä, että Venäjä nähdään USA:n vastavoimana ja tavallaan etsitään siis ystävää vihollisen vastustajien joukosta.

Suurvaltapolitiikka tietenkin on suurvaltapolitiikkaa ja siinä suomalaisten kommunistien sanomiset ovat tietenkin varsin yhdentekeviä, mutta yksi hyväkäs on kuitenkin avannut vaihteeksi suunsa tavalla, jonka olisi saanut jättää tekemättä, vaikka länsimaisessa demokratiassa hänellä toki on vapaus sanoa mitä sylki suuhun tuo. Tällä kertaa Suomi-kuvaa maailmalla loi europarlamenttiedustaja Esko Seppänen (SKP), joka parlamentin kokouksessa Brysselissä tuomitsi Viron ja Puolan siitä, että ne ajavat omia etujaan EU:n kustannuksella ja kertoi niinikään, että mainittujen maiden on turha odottaa muulta EU:lta tukea ja solidaarisuutta itse kokoonkeittämissään kriiseissä. Tuollaisen ajatusoksennuksen lukeminen lehdestä oli saada aamumyslit väärään kurkkuun kaikkeen tottuneelta Tohtoriltakin, mutta onneksi lausunto sai ansaitsemansa vastaanoton myös europarlamentissa. Seppäsen puheelle ei osoittanut suosiotaan edes pinttyneimmät italialaiset ja ranskalaiset kommunistit ja puheenvuoron jälkeen parlamentin suuren salin täytti jäätävä hiljaisuus.

Se, että Seppänen voi avoimesti päästellä kansainvälisillä areenoilla edellä mainitun kaltaisia lausuntoja, on hyvä osoitus siitä, että täkäläinen sananvapaus on varsin hyvällä tolalla. Se, ettei Seppäsen sanomisista ole tullut suurempaa kohua eurooppalaisissa tiedotusvälineissä, osoittaa puolestaan sen, etteivät tiedotusvälineet ole hereillä eivätkä omaa riittävää moraalista selkärankaa. Se, että suomalaiset kerta toisensa jälkeen valitsevat edustajiensa joukkoon Seppäsen tapaisia pöljiä, kertoo taas suomalaisista äänestäjistä jotain, joka jääköön lukijan analysoitavaksi.

P.S. Kepulaisuuden ruumiillistuma Mauri Pekkarinen puolestaan on kertonut, että hallitus on viivästyttämässä useita infrastruktuurihankkeita, esimerkiksi Vantaan kehärataa, jotta kepun teiden ylläpitoon lupaamat 100 miljoonaa euroa saadaan kokoon. Toisin sanoen Kepu maksattaa Helsingin seudulla vaalilupauksensa maakuntiin. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Nyky-Venäjä on viime viikkoina ja kuukausina paljastanut karuja kasvojaan tavalla, jotka tuovat mieleen selkäpiitä karmivia muistoja menneisyydestä. Venäjän valtionjohto on ärhennellyt milloin mistäkin asiasta. Ensin entiset Neuvostoliiton satelliitit, jotka ovat nykyisiä NATO- ja EU-maita, eivät saisi sijoittaa alueelleen tutka-asemaa. Sitten Venäjä sanoutuu irti tavanomaista aseistusta rajoittavasta TAE-sopimuksesta, koska juuri olemassa olevien sopimusten repiminen on paras keino selvittää, kuinka pitkälle vastapuoli on valmis antamaan periksi jo aiemmin sovituista asioista. Tallinnan keskustassa sijainneen neuvostoaikaisen pronssipatsaan siirrosta syntynyt kriisi on kuitenkin ehkä hätkähdyttävin, koska siinä taru ja todellisuus yhdistyvät tavalla, joka on tuttu pikemminkin Maon Kiinasta tai Stalinin Neuvostoliitosta kuin eurooppalaisesten demokratioiden välisestä kanssakäymisestä.

Tarina lienee kaikkien tiedossa, mutta kerrattakoon se lyhyesti: Tallinnan keskustassa oli toisen maailmansodan aikaisten puna-armeijan sotilaiden kunniaksi pystytetty susiruma pronssipatsas, jonka eteen oli myös haudattu muutama kaatunut sotilas. Patsaasta oli muodostunut joidenkin Viron venäläisvähemmistöön kuuluvien kokoontumis- ja kännäämispaikka. Tätä ei Viron hallituksessa katsottu hyvällä ja patsas päätettiin siirtää Tallinnan lähellä sijaitsevalle sotilashautausmaalle, jonne myös patsaan alle haudatut vainajat haudataan uudelleen asianmukaisin seremonioin. Osaa venäläisvähemmistöstä patsaan siirto ärsytti suunnattomasti ja kasvavien levottomuuksien pelossa hallitus siirrätti patsaan pikapikaa ensin salaiseen varastoon ja sitten uudelle paikalleen. Siirrosta alkaneet mellakat, joita Venäjän suurlähetystö lietsoi, Tallinnan poliisi tukahdutti ehkäpä vähän turhankin tehokkaasti, mutta suurin rauhoittava tekijä oli kuitenkin se, että alkoholin vähittäismyynti kiellettiin väliaikaisesti. Tallinnan rauhoituttua siirtyivät levottomuudet Moskovaan, jossa Kremlistä ohjailtu roskasakki piiritti Viron suurlähetystön, ahdisteli ja uhkaili diplomaatteja sekä suorastaan fyysisesti hyökkäsi niin Viron kuin myös Ruotsin ja Georgian diplomaatteja vastaan. Nyt kohu on laantumassa, vaikka jälkipyykkiä pestäänkin vielä pitkään. Venäjän edustajat ovat jo uhonneet vievänsä patsaskiistan YK:hon aivan kuin muka olisi jotenkin epäselvää, saako suvereeni valtio päättää, minne monumenttinsa sijoittaa.

Venäjän strategiana näyttää olevan äkillisten ja mielellään lyhytaikaisten kriisien lietsominen. Pitkäaikaisiin kiistoihin ei energianviennillä elävällä Venäjällä ole varaa ja tällaiset lyhyet kriisit ovat omiaan pitämään Venäjän rajanaapurit varpaillaan ja samalla ne toimivat myös erittäin herkkänä mittarina erilaisten valtioiden yhteenliittymien, kuten EU:n ja NATO:n, keskinäiselle solidaarisuudelle. Venäjä ei ole missään vaiheessa pyrkinyt salailemaan sitä, että sen kuvioihin sopii parhaiten mahdollisimman epäyhtenäinen EU ja etenkin keskinäisten riitojen repimä NATO. Pienen Viron härski painostaminen turhanpäiväisen tekosyyn nojalla olikin suorasukainen testi sille, onko Saksan, Ranskan, Puolan ja miksei Suomenkin kaltaisille valtioille tärkeämpää Venäjän öljy ja kaasu vai eurooppalaisen veljeskansan auttaminen ulkoisen painostuksen alla. Samalla Venäjä heitti suoran haasteen myös Yhdysvalloille, jonka oli päätettävä, tukeako Viroa vai hyssytelläkö Venäjää siinä toivossa, että venäläiset antaisivat tulevaisuudessakin jenkkien touhuta Irakissa mielensä mukaan. EU:n ja NATO:n yhtenäisyys piti tässä kiistassa, mutta mitenkään liian jämäkkää tai nopeaa ei toiminta ollut. Tätä ei voitu olla panematta merkille myös Kremlin kabineteissa, joissa seuraavan kriisin nuotit ovat takuuvarmasti jo puhtaaksikirjoitusvaiheessa.

Hieman vaikeampaa on ymmärtää, mitä Venäjän hallitus kuvittelee saavuttavansa levottomuuksien käynnistämisellä omassa maassaan. Yleensä Moskovassa riittää viiden ihmisen laiton mielenosoitus siihen, että paikalle saapuu autolasteittain sisäministeriön Omon-sotilaita, jotka kovin ottein lopettavat epätoivotun mielenilmauksen. Kurinpidosta ei ollut merkkiäkään, kun Kremlistä ohjailtu nuorisojoukko törkeästi loukkasi Viron suurlähetystön ja sen työntekijöiden koskemattomuutta. Näillä nuorilla sankareilla ei näyttänyt olevan oikeastaan minkäänlaista käsitystä itse asiasta ja todellisuudentajukin tuntui olevan aika vankasti kateissa. Lähinnä he toistivat Viron olevan fasistinen valtio ja kerskailivat tuhoavansa lähetystön maan tasalle. Suurinta melua piti järjestö, jonka nimi on huvittavahkosti "Naši". Poliisit ja Omon-joukot kävivät paikalla lähinnä satunnaisesti eikä tapahtumiin välitetty puuttua käytännössä ollenkaan.

On selvää, että Moskovassa ei millään olisi mahdollista järjestää tapahtuneen kaltaisia väkivaltaisia mielenosoituksia ja huliganismia ilman Kremlin suojelusta. Epäselvää on, miksi Venäjän hallitus haluaa antaa itsestään ulkomaille kuvan maolaistyylisien "spontaanien mielenilmausten" järjestelijänä, jolle sopimukset ovat lähinnä kierrätyspaperin arvoisia. Mahdollisia syitä on kaksi. Ensinnäkin on mahdollista, että kriiseillä on myös vahvat sisäpoliittiset vaikuttimet, jolloin on eduksi, että Putinia tukevat rähinät tapahtuvat nimenomaan Moskovassa eivätkä Tallinnassa. Toisaalta on myös perusteltua olettaa, että venäläiset eivät välitä paskan vertaa siitä, millaisen kuvan he itsestään antavat, koska omasta mielestään he edustavat jonkinlaista herrakansaa. Totuus lienee jonkinlainen kahden edellä mainitun yhdistelmä.

Kehitys on kuitenkin huolestuttavaa ja etenkin Venäjän naapurimaiden ja Venäjän energiasta riippuvaisten valtioiden on syytä pitää varansa, sillä idän perseeseen ammuttu karhu on selvästikin herännyt talviuniltaan. Koska sikäläistä valtapolitiikkaa ei tunnu suuremmin faktojen kaltaiset pikkuasiat rajoittavan, on aivan aiheellista varautua siihen, että jossain vaiheessa Venäjän silmätikuksi voi hyvinkin päätyä myös Suomi. Pientä esimakua tästä on nähtävissä lausunnoissa, joiden mukaan Venäjä kasvattaisi sotilaallista läsnäoloaan Suomen raja-alueilla, mikäli Suomi päättäisi hakeutua NATO:n jäseneksi. Sinänsähän moinen lausunto on aivan tyhjänpäiväinen, koska Venäjän puolustusdoktriinissa Suomi rinnastetaan jo nyt NATO-maihin, mutta Suomessa se toki kelpaa siitä huolimatta NATO-vastaiseksi argumentiksi. Vastausta vaille tosin jätetään se, miten Venäjän sotajoukot muodostaisivat NATO-Suomelle suuremman uhan kuin pelkästään liittoutumattomalle EU-Suomelle.

Todellisuudessahan asia on niin, että Venäjä ei perinteisesti kunnioita muuta kuin voimaa. Siksi se säännöllisesti testaa kanssaeläjiensä kykyä ja halua toimia jämäkästi asiansa puolesta. Tosipaikan tullen Suomi ei asiaansa pysty yksin ajamaan vaan liittoutumisen tarjoamalle selkänojalle olisi käyttöä. Siksi NATO:n täysjäsenyyteen on syytä pyrkiä ensi tilassa. Tätä puuhatessa voi vaikkapa mietiskellä presidentti Svinhufvudin kuolinvuoteellaan jälkipolville jättämää viisautta: "Älkää koskaan luottako ryssään".

P.S. Torstain Hesarissa oli journalistiselta kannalta oikein mielenkiintoinen pikku-uutinen. Uutisen mukaan siviilipoliisiauto oli ajanut risteyskolarin. Kolarin toisena osapuolena oli auto, jossa naiskuljettajan lisäksi oli matkustajana pieni vauva. Onnettomuuden syyksi uutisessa kerrottiin täysin kritiikittömästi se, että poliisiauton kuljettaja oli erehdyksessä katsonut liikennevalot väärin ja tömäyttänyt risteykseen punaisia päin sillä seurauksella, että kaksi autoa romuttui lunastuskuntoon ja vakavilta henkilövahingoilta vältyttiin vain hyvällä onnella. Eipä olisi tainnut moinen riittää selitykseksi, jos punaisia päin olisi ajanut keski-ikäinen yritysjohtaja Audillaan. Mielenkiintoisen kontrastin edellä mainitulle jutulle tarjosi seuraava pikku-uutinen, jossa kerrottiin tukevassa humalassa olleen kuskin ajaneen autollaan toisen auton perään. Tähän uutiseen oli sen lyhyydestä huolimatta mahtunut poliisikomisarion lausunto, jonka mukaan tapahtunut humalassa ajo oli "törkeääkin törkeämpää".

Yksilön oikeuksien ja vapauksien kehityksen historia on pitkä. Tohtori voisi lähteä historian kätköistä ja kertoa, mikä rooli läänityslaitoksella, Ranskan ja Englannin sodilla, uskonpuhdistuksella, valistusaatteilla ja maailmansodilla on ollut tässä kehityksessä. Meillä elää sellainen mielikuva, että asiat muuttuvat jatkuvasti paremmaksi ja että länsimaissa on käynnissä kehitys, jossa yksilön oikeudet ja vapaudet lisääntyvät pikku hiljaa.

Kyseessä on kuitenkin puhdasoppinen sumutus. Kehitystä on toki tapahtunut viime vuosikymmeninä, mutta vauhti alkoi hidastua ajat sitten ja viime aikoina on menty jo takapakkia. Tätä ei kuitenkaan tavata sanoa ääneen, koska asia on vallanpitäjille kiusallinen. Olemme jo ajat sitten unohtaneet, mistä yksilönvapauksissa on oikeastaan kysymys. Keskittymällä erinäköiseen naisasiapuuhasteluun tai työelämän asioihin olemme siirtäneet puheen kansalaisten oikeuksista ja vapauksista keskusteluksi yksilöiden tai yksilöiden muodostamien yhteenliittymien välisistä suhteista.

Tämä on väärä lähestymistapa. Yksilön oikeuksissa on ennen kaikkea kyse ihmisen oikeuksissa yhteiskuntaa vastaan. Se, saako naapurin jäkättävää akkaa ampua varsijousella tai saako naapurin peltoon kylvää, ovat lainsäädännön asioita, joiden ihmisoikeudellinen ulottuvuus on lopulta aika vähäinen. Ei olematon, mutta ihmisoikeuksia tarvitaan vasta jos kansallinen lainsäädäntö ylittää selkeästi sopivaisuuden rajat, mitä se yksilöiden tai oikeushenkilöiden välisissä suhteissa tekee todella harvoin.

Ihmisoikeuksien oleellinen kysymys on se, kuinka pitkälle yhteiskunnalla on oikeus tunkeutua yksilön elämään, kuinka yksilö puolustautuu yhteiskuntaa vastaan ja mitkä kaikki asiat kuuluvat henkilökohtaisen vallan ja vapauden piiriin ilman, että kenelläkään on näihin asioihin oikeutta puuttua. Tässä asiassa ollaan ns. pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa oltu jo kauan täysin hakoteillä. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion virallisen propagandan oleellinen kulmakivi on se, että valtio on ystävä ja rakastaa kansalaisia ja toimii vain yksilöiden parhaaksi, joten tästä syystä kansalaiset eivät oikeastaan tarvitse mitään kummoisia oikeuksia tätä hymyilevää ja rakasta äiti valtiota vastaan ja näinpä näitä oikeuksia ei ole aikoihin vahvistettu vaan kavennettu.

Esimerkkejä ei tarvitse kovin kaukaa hakea. Monumentaalinen kulmakivi yksilön kyykyttämisessä ovat julkiset palvelut. Koska valtio rahoittaa terveydenhoitoa, pidetään täysin itsestäänselvänä, että valtiolla on omien menojensa hillitsemiseksi oikeus ja peräti velvollisuus haittaverottaa erilaisia asioita tai kieltää ne tykkänään. Tämä on väärä tie. Valtio voi aivan hyvin rahoittaa terveydenhoitoa, mutta yksilöllä on edelleenkin oikeus juoda itsensä hengiltä tai elää epäterveellisesti. Terveysterrorismi astuu räikeästi yksilön oikeuksien tontille muka yleisen hyvän nimissä. Pavunlaskijat ja muut B-luokan talousnakit voivat kyllä nähdä asiassa hyviä puolia, mutta periaatteelliseen ongelmaan törmätään, kun valtio kieltää ihmisiä elämästä haluamallaan tavalla vain siksi, että valtio säästää rahaa. Kaikenlaisia kieltoja ja rajoituksia sorvataan vuosittain ja lakeja tiukennetaan ja veroja korotetaan, mutta yksilön oikeuksien ongelmaksi asiaa ei näe kukaan vaan puhutaan vain rahasta.

Jotkut pellet väsäsivät aikanaan naamioitumiskieltolain, jonka tarkouksena on suojella meiltä joiltain huligaaneilta. Ehkä suojelee, ehkä ei, mutta tämäkin asia on vaakakupissa paljon köykäisempi kuin se, että kansalaisilta otettiin taas pois yksi oikeus ajaa omaa asiaansa valtiota ja sen koneistoa vastaan. Poliisille on annettu lisää valtuuksia urkkia ihmisiä ja tehdä salaisia kotietsintöjä, jos tutkitaan jotain moraalisesti paheksuttavia asioita kuten vaikkapa kananbiksen pössyttelyä. Suomessa ei toki ennenkään syytetyn asia ole mitenkään hyvällä tolalla ollut; olkoon todistusaineisto hankittu kuinka rikollisin keinoin hyvänsä, se on silti käyttökelpoista oikeudessa ja sen hankkijat saavat vain huomautuksen. Tätä ei silti nähdä minään ongelmana, koska aivan liian moni hyvää tarkoittava hölmö katsoo tarkoituksen pyhittävän keinot. Kunhan rosvo jää kiinni tai McDonaldsin ikkunan rikkonut on tunnistettavissa valvontakamerasta, maailma muuttuu näiden historiaa tuntemattomien silmissä paremmaksi paikaksi.

Kaikennäköistä automaattista valvontaa ja kyttäystä suunnitellaan siellä sun täällä. Kaupungissa on mahdotonta enää liikkua osumatta vähintään kymmeniin ellei suorastaan satoihin valvontakameroihin, joita pyörittävät yksityiset firmat, jotka tekevät tallenteilla suunnilleen mitä haluavat, esimerkiksi myyvät niitä juorulehdille. Poliisi ei enää vaivaudu jahtaamaan liikennerikollisia, koska heidät voi napata kameroilla paljon vaivattomammin ja tehokkaammin. Internetliikenteen automaattivalvonta lienee vain ajan kysymys, koska kaikkia ihmisiä pitää vakoilla pyhässä sodassa pedofiliaa vastaan.

Valtion tasolla tiedetään aivan yhtä hyvin kuin yksilötasollakin, miten ulkomailta tuotua autoa kuuluisi autoverottaa: autoveron määrä on joku prosentti hankintahinnasta ja hankintahinta luetaan ostokuitista. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, koska joku jossain ministeriössä tai tullissa haluaa ylläpitää kotimaisen autokaupan katteita suosivaa sekavaa järjestelmää, joka perustuu salaisiin taulukoihin ja kuvitteellisiin vertailuhintoihin. Yksilöllä ei ole kuitenkaan käytännössä mitään keinoa saada oikeutta, koska meiltä puuttuu oikeusistuin, joka pystyisi palauttamaan allekirjoittamiaan sopimuksia vastaan niskottelevan valtiovallan ruotuun ja raahaamaan laittomuuksiin syyllistyvät ministerit ja virkamiehet tuomiolle. Siitä, kuinka yksilön vapauksia kavennetaan julkista valtaa lähellä olevien korporaatioiden, kuten vaikkapa työmarkkinajärjestöjen, toimesta tohtori kirjoittaa joskus toiste.

Ongelma on siinä, että ihmiset eivät tunnista huonoa ja väärää politiikkaa. Valtio ei ole yksilön hymyilevä ystävä vaan väkivaltakoneiston käyttäjä, joka parhaassa tapauksessa on bisneskumppani, johon ei luoteta mutta jota kunnioitetaan. Pahimmillaan valtio on tyranni, joka voi väkivaltakoneistolla pakottaa yksilöt mihin tahansa. Lakien tehtävä on puolestaan suojella heikompia vahvempien mielivallalta. Valtiotyranni voi käyttää mielivaltaa yksilöä vastaan koska hyvänsä, joten on aivan turhaa tehtailla lainsäädäntöä, joka sementoi tämän valtion oikeuden. Tällainen lainsäädäntö ja hallintokäytäntö ei ole vain turhaa vaan lisäksi vahingollista, koska se sumentaa ihmisten mielissä kuvaa siitä, kuka on heikko ja kuka on vahva.

Lisäksi tällainen lainsäädäntö tekee palveluskunnasta kuninkaita ja kansalaisista alamaisia. Länsi-Euroopassa yksilön oikeudet eivät ole satoihin vuosiin perustuneet muutoin kuin poikkeustilanteissa hallitsijoiden mielivaltaan vaan sopimuksiin. Me olemme kuitenkin tästä sopimusperustasta luopumassa kun olemme uskoneet meille syötetyn hölynpölyn siitä, että hallitsijat mukamas tietävät meitä paremmin, mitä oikeastaan haluamme.

Mistä oikeudesta sinä haluat luopua seuraavaksi?

Hallitusohjelman talouspolitiikka tuli ajankohtaan nähden riittävällä tarkkuudella käsiteltyä viikko sitten, joten tällä kertaa on vuorossa henkilökysymyksiin keskittyvä B-lausunto.

Yleisesti todettakoon, että uusi hallitus ei ole niin paha kuin miltä se näyttää. Matti Vanhanen onnistui vaihtamaan kepulien vanhasta ministeristöstä melkein kaikki tyhjäntoimittajat pois ja Kokoomus vältti niitä suuremmin nimeämästä. Tietenkään mikään hallitus, jossa on kepulaisia, ei voi olla mikään erityinen suoraselkäisyyden ja ryhdikkyyden perikuva. Koska vaalitulos kuitenkin oli mikä oli, on tähän tyytyminen, mutta hallituksesta olisi voinut helposti tulla huonompikin.

Uudessa hallituksessa on täydellisiä luusereita vain kaksi. Kepun Hyssälä ei ole aikaisemmin saanut aikaiseksi mitään, joten hänen tapauksessan ei kannata tälläkään kaudella pidättää hengitystään odotellessaan linjan muuttumista. Älyttömät määrät sähläämistä ja hosumista joka paikassa yhdistettynä vankkaan holhousyhteiskuntauskonnon kannattamiseen tuovat todennäköisesti kansalaisten riesaksi sosiaali- ja terveysministeriöstä yllin kyllin hauskanpitoon liittyviä kieltoja ja rajoituksia kansanterveyden nimissä. Tänä vuonna kannattaa nauttia vapusta, sillä ensi vuonna se lienee kielletty juopottelujuhlana. Sopiva paikka tällaiselle henkilölle olisi ollut joku puuhasteluministeriö. Kokoomuksen Suvi Lindén on toinen pyöreä nolla, joka ei viime yrittämällä ymmärtänyt olla maksamatta tukiaisia omistamalleen golfkentälle. Rahan kierrättäminen omille on politiikassa taitolaji ja kiinni jääminen jostain pikkusummasta kielii vähäistä suuremmasta älyn puutteesta. Viestintäministerinä hän on luultavasti täysin Teoston lobbareiden pyöritettävissä aivan kuten edeltäjänsäkin. Lindénin ministerinposti vaikuttaa puhtaasti aluepoliittiselta nimitykseltä.

Kokoomuksen ryhmässä on kaksi nobodyä: joku Anne Holmlund ja joku Paula Risikko. Näistä saattaa paljastua kyvykäskin poliitikko taustalta, mutta tohtorin ensi lausunto näistä kahdesta sijoittaa heidät kategoriaan "kiintiönainen". Jos tästä on kysymys, sisäministeri ja peruspalveluministeri ovat näille aivan liian painavia posteja. Erityisesti sisäministeriössä on vaalikauden ongelmana miten saadaan rakennettua Suomeen oikea ulkomaalaispolitiikka nykyisen puuttuvan tilalle; sellainen, joka palkkaa työvoimaa ja lähettää turvapaikanhakijat leireihin tai kotiinsa. Tähän tehtävään olisi tarvittu vähän enemmän kokemusta, sillä vastustus erinäköisistä paljon palstatilaa saavista pehmopunavihertyttökansalaisjärjestöistä lienee hirvittävä ja ensimmäisen kauden ministeri ei millään uskalla asettua näitä vastaan poikkiteloin varmistaakseen poliittisen tulevaisuutensa.

Paljon tarpeetonta kohinaa on kuultu Väyrysen ja Kanervan ministerinpaikoista. Molemmat ovat toki vankkoja K-linjan miehiä ja jonkunlaisia pysähtyneisyyden ajan suomettumispolitiikan eläviä monumentteja. Kanerva oli ryssän nuoleskelussa niin tökerö, että aikalaisten kertomuksien mukaan hänen innolleen naureskelivat ryssätkin. Väyrynen taas on ikuisesti väärin ymmärretty lapsinero, ja on vain median halpamaisen salaliiton syytä, että häntä ei valittu Suomen kuninkaaksi jo 80-luvulla. Nämä ovat kuitenkin nykyään sivuseikkoja. Vanhanen osoitti pelisilmää nimittämällä Väyrysen ulkomaankauppaministeriksi. Se kuulostaa hienolta mutta on täysin turha homma. Nokian kännykät käyvät kaupaksi, jos ne ovat hyviä. Väyrynen ei niiden kaupustelua edistä tai haittaa. Tällä kuitenkin pelattiin Väyrynen pois kotimaisesta politiikasta vetämään kauppavaltuuskuntia vinkuintiaan. Suomessa hän olisi voinut ruveta hallituksen sisäiseksi oppositioksi kepulle tärkeissä asioissa pelatakseen kriisin sattuessa itselleen paluun puoluejohtajaksi tai vaikkapa presidenttiehdokkuuden.

Kanerva taas lienee ulkoministeriksi itse asiassa ihan hyvä valinta. Kanerva on kunnostautunut lähinnä organisaattorina ja pr-miehenä eikä hän edes ole pärjännyt siinä hommassa kovin huonosti. Aikaisemmasta ministeriydestä huolimatta häntä pidetään kokemattomana ja vääräoppisena, mutta hän ei mitenkään voi pärjätä ulkoministerin tehtävässä heikommin kuin kokenut, korkeasti koulutettu ja takuulla oikeaoppinen edeltäjänsä. Ulkoministeri jos mikä on pr-mies. Hänen kuuluu kierrellä maailman eri foorumeissa ja yrittää saada puhuttua muita Suomen edustaman kannan taakse. Tässä tehtävässä tarvitaan supliikkia eikä tohtorinhattuja. Tohtorin ymmärryskyvyn ylittää se, miten Suomen asema muka vahvistui siitä, että edellinen ulkoministeri otti asiakseen lähinnä kiukutella joka suuntaan. Rohkenen epäillä, että Suomen ulkoministerin jyrähtäessä puntit eivät varsinaisesti tutise Washingtonissa, Pekingissä tai Moskovassa, mutta räksyttämällä jatkuvasti jostakin pääsee helposti "turhanaikaiset vastarannan kiisket" -kategoriaan näisssä tärkeissä paikoissa. Olkoon paheksunta kuinka oikeutettua hyvänsä, Suomi ei hyödy tästä paheksunnasta mitään ja vääryydet eivät ole ikinä Suomen paheksunnan takia loppuneet.

Muut ministerivalinnat näyttävät pääosin aivan tyydyttäviltä. Pekkarisesta on kasvanut vuosien varrella pekkaroinnin ja iltalypsyn sijaan kepulaiseksi ihan mukiinmenevä poliitikko, joka toisinaan osoittaa jopa maan kokonaisedun laittamista satunnaisen pohjanmaalaisen kylän etujen edelle. Cronberg voi työministerinä yrittää saada vaikka aikaiseksi perustuloa tai jos ei siinä onnistu, ainakin miettiä, mitä kannattaisi tehdä pitkäaikaistyöttömille, kun nykyiset keinot eivät selvästikään ole vuosikymmenessä tepsineet. RKP:n edustajat vaikuttavat asiallisilta. Kepun loput edustajat eivät vaikuta asiallisilta vaan kepulaisilta, mutta sellaisiksi kuitenkin tyydyttäviltä, koska parempaakaan ei ole tarjolla.

Kokoomuksessa sen sijaan epäilyttää Jan Vapaavuori, josta tulee jotenkin väkisinkin mieleen kiinteistöhuijarin ja käytettyjen autojen kauppiaan yhdistelmä. Tähän mennessä hän on kuitenkin onnistunut olemaan vahvistamatta epäilyjä esimerkiksi esiintymällä ruudullisessa pikkutakissa. Jos epäilyksissä on perää, asuntoministerin tehtävä on pukin laittaminen kaalimaan vartijaksi ja tulevalla vaalikaudella tullaan näkemään rötös ja rangaistus.

Hallitusohjelmasta käytävä vääntö ja keskustelun suuntaviivat ovat julkisuuteen tultuaan saaneet tohtorin vakuuttuneeksi siitä, että mikäli joku kutsuisi talouspolitiikasta käytävää keskustelua hölmöläisten hommaksi, loukkaisi hän hölmöläisiä sangen verisesti.

Hölmölässä jatkettiin peittoa leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla se toiseen päähän. Peitto nyt ei varsinaisesti tuosta pidentynyt vaan pysyi saman kokoisena, mutta olipahan väellä puuhaa. Hallituspuolueiksi haluavat tuntuvat vieneen hölmöläisten peitonjatkamisen kokonaan uudelle tasolle ilmoittamalla, että peittoa jatketaan molemmista päistä mutta mistään ei leikata kangasta. Kankaan virkaa toimittaa kuvitteellinen "jakovara", jota ei juuri julkaistujen valtiovarainministeriön laskelmien mukaan ole olemassakaan, mutta jonka suuruudesta etevät poliitikkomme ovat nyt keskustelleet päivätolkulla. Kuvitteellinen kangas ommellaan peiton molempiin päihin lisäämällä menoja ja pienentämällä veroja.

Muutaman vuoden kuluttua valtiontalous on tukevasti miinuksella ja velkataakan kasvaessa silmissä aletaan puhua julkisten menojen supistuksista. Tällöin sosialistit, eli suunnilleen kaikki Suomessa, huutavat kuin palosireenit, että taas viedään leipä köyhän suusta, mutta tässä kohtaa kehotan muistamaan tohtorin viisaat sanat siitä, että nämä leikkaukset vain poistavat peitosta siihen ommellun kuvitteellisen kankaan. Saatamme ihmetellä, miksi kukaan ei huomaa tuon jatkopalan muistuttavan epäilyttävästi keisarin uusia vaatteita, mutta tällä hetkellä asian osoittaminen sormella olisi merkki poliittisesta typeryydestä. Helsingin Sanomien ja muiden hallitusta lähellä olevien propagandatorvien satusedät ovat kirjailleet tuon kankaan täyteen monimutkaista hyvinvointivaltiokuviointia, eikä Suomessa ole tapana nähdä tällaisen sumutuksen lävitse.

Verojen, varsinkin tuloverojen, alentamisessa ei tietenkään ole Suomen tapauksessa mitään vikaa, koska tässäkin asiassa meidän kuuluisi lähestyä kultaista keskitietä eikä edustaa ääripäätä. Tällaiset veronalennukset on kuitenkin syytä rahoittaa menoja karsimalla eikä kuvitteellisella jakovaralla. Hölmömpää voisi oikeastaan olla vain se, että veronalennusten poliittinen hyväksyntä ostetaan lisäämällä menoja eikä vähentämällä niitä. Tätä tuplahölmöyttä tietenkin ollaan nyt hyvää vauhtia tekemässä.

Lopputuloksesta tulee kolmin verroin idioottimainen kun katsotaan, mihin veronalennukset halutaan kohdistaa. Niillä ei suinkaan ole tarkoitus alentaa yhtä maailman kireimmistä tuloveroista vaan ruuan arvonlisäveroa, ja tämä perustellaan rutiinivalheella eli "köyhien ja lapsiperheiden aseman parantamisella". Suomessa ei elintarvikemarkkinoilla kilpailu toimi, koska koko tuotantoketju viljelijästä aina kaupan hyllyllä olevaan vastenmieliseen maksalaatikkoon on saman ketjun käsissä. Kuluttaja voi valita, kumman ketjun maksalaatikkoa hän ostaa, mutta koska jalostusketjun portaista puuttuu kilpailu, kauppias voi näennäisesti siirtää hinnanalennuksen täysimääräisenä kuluttajalle, mutta samalla tukku nostaa hiukan hintoja. Ruoka käy kaupaksi nykyiselläkin hinnalla aivan hyvin, joten minkä ihmeen takia sitä myytäisiin halvemmalla? Kilpailuakaan ei tarvitse erityisemmin pelätä, sillä kauppaketjujen mafiat tuntuvat olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Ruuan arvonlisäveron alennus ei ole mikään muu kuin kepulainen juoni puhaltaa roimasti rahaa valtion laarista kepulaisten käsissä olevaan elintarvikebisnekseen. Kansalaisten hyvinvointi ei lisäänny eikä Suomen kilpailukyky parane, mutta rahaa palaa tämän kusetuksen rahoittamiseen hirveä läjä. Ja kun tämä rahoitetaan olemattomalla jakovaralla eli velalla, kippaamme tulevaisuuden hyvinvointia kepulaisille rahvaan uskoessa, että näin ajetaan pienituloisen asiaa. Ruuan arvonlisäveron näennäisesta vaikutuksesta tullaan näkemään paljon lehtiartikkeleja, sillä elintarvikebisnes on yksi suurimmista mainoseurojen lähteistä ja lehdistö ei ikinä lähde puremaan ruokkivaa kättä. Jokainen voi tutkia omaa ruokakassiaan ennen ja jälkeen elintarvikkeiden veron alentamisen ja huomata karun totuuden: mitään ei tapahtunut.

Valtiontalouden kusauttamisen ongelma konkretisoituu viimeistään siinä vaiheessa, kun maailmantalous sukeltaa USA:n kuplatalouden romahdettua tai kun Itä-Euroopan kuplatalouksien romahduksista seuraa kansainvälinen valuuttamyllerrys. On myös hyvin mahdollista, että ilmastonmuutos tai muu elinympäristökatastrofi ajaa maamme tilanteesen, jossa jotain olisi tehtävä kiireellä. Silloin valtio tarvitsisi riittäviä reservejä, jotta voitaisiin tehdä välttämättömiä asioita hyvinvoinnin pelastamiseksi, mutta kun kaikki on törsätty ja velkaakin otettu vain siksi, että törsääminen on ainoa asia mihin nykypoliitikkomme kykenevät, olemme suuren elintasopudotuksen edessä. Sitten kun näin tapahtuu, poliitikot syyttelevät yritysjohtajia ja amerikkalaisia, mutta peiliin katsominen ei taatusti ole silloinkaan muodissa.

Tohtori ei suuremmin perusta pääsiäisen uskonnollisesta sisällöstä, mutta nelipäiväinen viikonloppu on aina tervetullut. Siirryn nyt viettämään tietokoneetonta pääsiäistä, mutta lupaan aktiivisen nollailun ohessa seurata porvarihallituksen synnytystuskia sekä muutakin maailman menoa, jotta ensi viikolla olisi taas jotain riepoteltavaa.

Normaaliin palveluun palataan taas ensi viikolla. Siihen saakka, näkemiin ja kuulemiin.

Tohtori tuli epähuomiossa luvanneeksi, että jättää hallituksen mollaamisen sikseen, kunnes sellainen on muodostettu. Sitä odotellessa täytyy käsitellä eräs toinen aina ajankohtainen aihe.

Aina vaalien jälkeen ihmetellään, kun äänestysvilkkaus on alamaissa, ja mietitään syitä siihen, etteivät kansalaiset vaivaudu äänestämään. Lopulta päädytään aina yhtenä syynä siihen, että politiikan ja poliitikkojen arvostus on matala. Tätä pidetään suuren luokan ongelmana ja selitetään kaikenlaista joutavaa siitä, miten arvostusta pitäisi kohottaa. Elämästä vieraantuneet ammattipoliitikot osoittavat aina olevansa pihalla kuin lumiukot odottamalla, että kansalaiset rakastavat heitä sen tärkeän työn takia, mitä he tekevät.

Ilmiö ei toki ole suomalainen, vaan vaivaa oikeastaan koko sosialidemokraattista Manner-Eurooppaa ja myös Euroopan unionia. Vettä ei yleensä ehdi Tonavassa kovin montaa sangollista virrata erinäköisten nollatutkimusten julkaisemisen välillä, jotka paljastavat, etteivät EU-kansalaiset juurikaan rakasta unionia eivätkä arvosta sen satraappeja. Sen jälkeen perustetaan komiteoita ja työryhmiä, jotka lanseeraavat naurettavia "EU on ystävä" -kampanjoita, joiden julisteissa lapset leikkivät ja hymyilevät.

Täysin samanlaista propagandaa esiintyi Neuvostoliitossa. Hymyilevät työläiset rakensivat nauraen sosialismia. Isä Aurinkoinen hymyili lapsikatraan seassa. Traktorit kynsivät Ukrainan silmänkantamattomia viljapeltoja ja kolhoosinaiset leipoivat naurusuin leipää ja pullapitkoja. Tämän propagandan tarkoitus oli osoittaa, että valtio on ystävä ja sen hallitsijat kansan rakastamia isähahmoja. Täsmälleen sama ajatus on EU-propagandassa ja pienemmässä määrin valtioiden harjoittamassa aivopesussa.

Harva kuitenkaan pysähytyy miettimään, miksi meidän pitäisi kunnioittaa poliitikkoja ja rakastaa valtiota. Niin pitää tehdä, koska niin pitää tehdä, mutta yleensä tämä kysymys seurassa esitettynä paljastaa, ettei kukaan ole ikinä edes ajatellut asiaa. On itse asiassa aika helppo huomata, ettei valtiota ole mitään syytä rakastaa eivätkä sen asioita hoitavat ihmiset, meidän palveluskuntamme, ansaitse mitään erityisiä palvonta- ja uhrimenoja. He ansaitsevat kiitoksen tehtyään työn hyvin kuten kuka tahansa muukin palkollinen ja vakavat mutta rakentavat moitteet tehdessään tyhmyyksiä. Heitä ei silti pidä jumaloida. Lisäksi palkollisen mielessä pitää elää vahvana ajatus siitä, että hän on palveluskuntaa ja saa potkut jos palvelun laatu ei miellytä. Hallinnon ja hallitsijoiden nostaminen jalustalle on tarkoitettu sumentamaan tätä asetelmaa siinä toivossa, että ihmiset unohtavat olevansa pomoja ja hallitsijat voivat sitten kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Suomessa tässä on onnistuttu hyvin johtuen nuoresta demokratiastamme ja Kekkosen vastenmielisestä perinnöstä.

Valtioita ja valtiokoneistoja meidän tulee rakastaa vieläkin vähemmän. Niiden kanssa pitää elää, mutta niihin pitää suhtautua aina terveen epäluuloisesti ja pitää niitä kunnioitettuina vihollisina eikä rakkaina ystävinä. Maailmasta löytyy esimerkeiksi vaikkapa Hänen majesteettinsa saaret, Sveitsi ja USA, joissa kansalaiset hyväksyvät valtion mutteivät pidä siitä. Näissä maissa yksilö on kohtuullisen vahva ja varakas ja valtio sisäpoliittisesti sangen heikko. Toisena esimerkkinä meillä on ns. pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, joissa kansa on opetettu rakastamaan valtiota, systeemiä, byrokratiaa, veroja ja valtiaita, jolloin tuloksena on joka asiaan lonkeronsa ulottava valtio ja vähän maasta riippuen persaukisia tai keskinkertaisesti pärjääviä kansalaisia.

Kun valtio pysyy heikkona ja kansalaiset vahvoina ja varakkaina, valtio joutuu pakosta keskittymään ydintehtäviinsä, eli turvallisuuden ja infrastruktuurin ylläpitoon ja toimintaedellytysten luomiseen ihmisille ja yrityksille tehdä sitä mitä he haluavat. Niin kauan kuin valtio ei poistu tältä tontiltaan sähläämään asioihin, joista sillä ei ole edellytyksiä ymmärtää mitään, kansalaiset sietävät tuon valtiokoneiston nuristen ja poliitikot saavat leikkiä mieleisiään leikkejä ja nostaa hommasta hyvää liksaa. Jos valtio yrittää tunkea ihmisille kuuluvalle alueelle, kansa hermostuu ja vaihtaa kukkoilevan palveluskunnan nöyrempään.

Vahvassa valtiossa taas ei tapahdu mitään ilman valtion siunausta. Kun ihmisille on opetettu, että valtio vastaa kaikesta ja ihmiset eivät mistään, väki passivoituu. Kun kaikilta kerätään jättiläismäisiä veroja kaikenlaiseen puuhasteluun, kaiken tekemiseen halutaan valtiolta avustuksia ja tukia. Näin sementoidaan entisestään vahvan valtion rooli vieläkin vahvemmaksi ja kierre jatkuu. Asiat etenevät jos valtio rahoittaa niitä, mutta yksityiset hankkeet näivettyvät ja ihmiset laiskistuvat.

EU on oivallinen esimerkki organisaatiosta, jonka tulisi vetää näppinsä pois maatalouden tukemisesta ja kehitysaluevaalisiltojen rakentamisesta. Sen pitäisi keskittyä kaupan esteiden poistamiseen, Euroopan kilpailukyvystä huolehtimiseen ja valtioiden välisen kilpailuasetelman suosimiseen ja luomiseen. Tämänkään jälkeen kansalaiset eivät unionia rakastaisi, mutta entä sitten? Se tekisi sitä mitä sen pitääkin tehdä ja hyväksyisimme sen, joskin nuristen.

Nyt EU yrittää rakentaa itsestään hymyilevää Isä Aurinkoista hymyilemään kilpaa kansallisvaltioiden kanssa ja taistelemaan kansan rakkaudesta. Kansalainen ei puolestaan tarvitse elämäänsä enää yhtään hymynaamaisia organisaatiohirviöitä kun nykyisistäkin pitäisi päästä eroon ja palauttaa palveluskunta ruotuun.

Ikävä kyllä se ei taida ilman vallankumousta enää onnistua.

Vaalit on käyty ja tulos oli jossain määrin yllättävä. Jos Kokoomus olisi voittanut Kepunkin, kyseessä olisi ollut jymy-yllätys, mutta jo tapahtunutkin yllätti selvästi monet niin vaalistudiossa, lehdistösssä kuin turuilla ja toreillakin. Nyt puhutaan hallitusratkaisuista ja analysoidaan syitä ja seurauksia. Näin tohtorikin tekee.

Tohtori ennusti ennen vaaleja, että riippumatta vaalituloksesta punamulta jatkaa. Saattaa olla, että näin ei käykään; siinä määrin vahvasti Keskustan kentällä ollaan nyt porvarihallitusta väsäämässä. Tämän tuloksen jälkeen SDP:n paikka on ehdottomasti oppositiossa, jotta puolue voi koota rivinsä, potkaista pois kelvottoman puheenjohtajansa ja yrittää uudistaa kasvojaan eläkeläispuolueesta kaupunkilaisten yleispuolueeksi. Kokoomus joutunee tällä kertaa menemään Kepun höynäytettäväksi hallitukseen ja keräämään ainekset seuraavien vaalien vaalitappioon, mutta sille ei voi mitään. Kepun syrjäyttäminen ei tällä kertaa onnistu, joten moista ilon päivää pitää odottaa vielä ainakin neljä vuotta. Vanhanen jatkaa pääministerinä, Niinistöstä tulee varmaankin hyvä ulkoministeri ja Kataisesta kirstunvartija.

Hallitus muodostetaan aikanaan, mutta kiinnostavampaa on se, miksi tulos on sellainen kuin se on. SDP:n riveissä itsetutkiskelu on Erkki Tuomiojan kommentointia lukuunottamatta ollut lievää, mikä ei totisesti ole joukolle kunniaksi. Kyseessä on SDP:n matalin kannatus sitten 60-luvun alkupuolen ja puolueen hajoamisen kahtia. Siitä huolimatta vaalitappiota selitetään alhaisella äänestysprosentilla kuten SDP on tehnyt vuosikymmenet. Tässä ei ole mitään järkeä, koska alhainen äänestysprosentti ei ole syy vaan seuraus.

Se, että SDP ei saa kannattajiaan liikkeelle, ei johdu säästä tai auringonpilkuista vaan jostain, mitä SDP on tehnyt tai ei ole tehnyt. Sen politiikkaan voidaan olla syystäkin pettyneitä, koska se on kyennyt viime vaalikaudella poistamaan vain varallisuusveron, joka verona on oikeastaan ainoa, joka ei kyrsi maksajaansa juurikaan eikä vaikuta mihinkään. Keskituloisen SDP:n kannattajan verohelvetti jatkuu ennallaan ja siihen ei ole edes luvattu mitään parannusta. Puolueen viimeiset neljä vuotta eivät ole olleet voittokulkua työväenaatteelle vaan ankaraa vääntöä kansainvälisen paineen puristuksessa. Teollisuus on massairtisanonut monena vuonna, työpaikat siirtyvät Kiinaan, metsäteollisuuspatruunat tekivät Paperiliitosta kynnysmaton ja kävelivät muutamaan kertaan ylitse savisilla metsästyssaappaillaan ja ihmisten surkeasta palkkakehityksestä tupon muodossa on tullut SDP:n liturgiassa Kaikkein Pyhin.

Eikä tässä kaikki. Se oli vasta menneisyys. Tehdään testi. Sulje silmäsi ja mieti SDP:n vaalimainontaa ja sanomaa vaalien alla. Mitä ne oikein kansalle lupasivat? Tuleeko mieleen mitään? Mieti vielä hetki. Ei varmastikaan tullut mieleen suoralta kädeltä mitään. Tai sitten mieleen tuli "varmaan jotain niinku parempii palvelui", joka oli jokaisen puolueen agendalla näiden vaalien alla kuten kaikkien edellisten ja myös kaikkien tulevien.

Vaikeus ei ole siinä, että SDP:n vaaliohjelma olisi ollut erityisen monimutkainen. Tuskin se sitä oli, koska demaripolitrukit kykenivät sen kirjoittamaan. Ongelma oli siinä, ettei siitä puhuttu mitään vaan koko vaalikampanja keskittyi Kokoomuksen nälvimiseen. Lisäksi SAK ojensi auttavan kätensä nälvimällä lisää Kokoomusta ja pelottelemalla tökerösti kansaa, että jos et äänestä demaria, huonosti sinun käy. SDP:n ja SAK:n propagandaosastossa ollaan selvästi unohdettu sellainen perustavaa laatua oleva suomalaisen luonnon piirre, että me tuppaamme olemaan aatteista ja muista riippumatta kohtuullisen reilua sakkia. Jos joku kohtelee toista epäoikeudenmukaisesti, erotamme tilanteessa konnan ja uhrin siitä huolimatta, että konna on "oma" ja uhri on "vihollinen". Meillä ei ole tapana se, että vihollista kohdellaan matalamielisesti ja kunniattomasti.

SDP ja SAK tekivät kuitenkin niin. Kokoomus kävi siistiä ja asiallista vaalikampanjaa, jonka teemoissakaan ei ollut mitään erityistä työväenliikkeen pelottelua. Tavallista politiikkaa, jossa jokainen lienee kannattanut jotain ja vastustanut jotain esitettyä asiaa. Siitä huolimatta tästä puolueesta tehtiin demaripropagandassa paha vihollinen ja käytiin sen kimppuun keinoin, joita oikeastaan jokainen piti jossain määrin halpamaisina. Omaa sanomaa ei turhaan viitsitty edes kertoa, koska elämästä vieraantunut Hakaniemen norsunluutorni teki täydellisen virhearvion ja oletti, että ihmiset säntäävät sankoin joukoin äänestämään vapahtajia kunhan heille osoitetaan ala-astetason kampanjalla, että vihollinen vaanii kaikkialla.

Eipä käynyt näin. Epävarmat äänestäjät eivät saaneet mitään irti SDP:n kampanjasta, koska siinä sanottiin vain, että älkää herran tähden Kokoomusta äänestäkö. Horjuvat SDP:n kannattajat pitivät typerää kampanjaa ja pökkelön Heinäluoman jatkuvaa Kokoomuksen piikittelyä yksinkertaisesti vääränä tapana toimia. Jos tuo kampanja ei näitä onnistunut sentään kokoomuslaisiksi käännyttämään, moni jäi kotiin, koska ei viitsinyt äänestää typerästi käyttäytyvää roskasakkia, mutta ei siihen hätään sattunut keksimään mitään parempaakaan. Fanaattisempi kannattajajoukko tietysti kävi äänestämässä ja lienee kampanja jokusen äänenkin tuonut höynäytettäviltä ihmisiltä. Jos SDP:ssä halutaan, että rökäletappio ei toistu, on puolueessa pakko ruveta tekemään omaa politiikkaa eikä vain vastustamaan muiden yrityksiä.

Seuraavia vaaleja varten iskulause "vastakkainasettelun aika on ohi" on jo varattu, mutta tohtori suosittelee, että Hakaniemessä hoetaan tuota mantraa kuukausi ennen seuraavan vaalikampanjan alkua aamusta iltaan siinä toivossa, että puolueen kampanjaan saataisiin edes jossain määrin positiivinen perusvire.

On enää kaksi päivää siihen, kun korkein valta delegoidaan kansalta uusille kansanedustajille seuraavaksi neljäksi vuodeksi. On suorastaan masentavaa havaita, että puolueiden esiin nostamissa vaaliteemoissa ei ole aineksia edes yhdeksi vaivaiseksi kolumniksi. Pääasiassa puolueet ovat esittäneet toisistaan vain pikkuriikkisen poikkeavia malleja vuosittaisen noin kahden miljardin euron jakamiseen. Tympeintä koko jutussa on tietenkin se, ettei mitään kahta miljardia oikeasti ole olemassa, vaan puolueet ovat vain vetäisseet hatustaan summan, jota on alettu kutsua nimellä "jakovara", joka ainakin Tohtorin korvaan kuulostaa jotenkin rivolta.

Poliittiset asiakysymykset ovat jääneet vaalikeskustelussa lapsipuolen asemaan useastakin syystä, joista kaikki ovat enemmän tai vähemmän huolestuttavia. Ensinnäkään asiakysymykset eivät tunnu suurta osaa äänestäjäkunnasta kiinnostavan, mutta silti he varsin monilukuisesti äänestävät. Siispä kansanedustajatyrkyn kannattaa mieluiten keskittyä pitämään tukkansa ojennuksessa, hymyilevän naamansa telkkarissa ja negatiivisen julkisuuden minimissä. Toisaalta etenkin suuret puolueet haluavat viimeiseen asti välttää ideologisten kantojensa esiintuloa. Tämä johtuu siitä suomalaisen mielipideilmaston nurinkurisuudesta, että käytännössä mille tahansa järkevällekin asialle löytyy vähintään 42% kansasta, jotka vastustavat asiaa. Koska suurten puolueiden välillä olevat linjaerot ovat lähinnä kosmeettisia, on kaikkien puolueiden varottava vieraannuttamasta potentiaalisia äänestäjiään liian ärhäkällä ideologian esiin tuomisella, mikä on muuttanut vaaleja edeltävän poliittisen keskustelun lähinnä punavihersinivalkoiseksi mielikuvamössöksi, jota sana sosiaalidemokratia ei kuvaa ollenkaan huonosti, ja joka sisällöttömyydessään on vertaansa vailla.

Tietenkin puolueita pitää varpaillaan myös nykyinen enemmistöparlamentaarinen järjestelmä, jossa aitoa vaikutusvaltaa on vain hallituspuolueilla. Käytännössä tulevan hallituksen ulkopuolelle jää kolmesta suuresta puolueesta yksi ja Kepu, Demarit ja Kokoomus keskittyvät kampanjassaan lähinnä siihen, kuinka hanurista olisi, mikäli juuri heidän puolueensa olisi se, jonka osaksi tulee neljän vuoden oppositio. Kuitenkin myös tässä mielikuvamarkkinoinnissa ovat puolueet varpaillaan, sillä vastustajan loukkaaminen tässä vaiheessa voisi sulkea ovet hallituskumppanuudelta ja sehän vasta kauheaa olisikin. Siispä selkeitä kannanottoja janoaville kansalaisille tarjotaan lähinnä vain kiertelyä, kaartelua ja väistelyä.

Laskelmoivat politrukit kautta poliittisen kentän ovat havainneet, että ideologian puutteessa ainakin siitä on pidettävä huolta, että oman puolueen lista tarjoaa jotain jokaiselle. Käytännössä jokaiselle listalle on poliittisten broilereiden lomaan saatava mahdutettua vähintään naisjulkkis, miesjulkkis, urheilijajulkkis, homo, lesbo, kotiäiti, työtön, salarakas, jätetty vaimo, parannuksen tehnyt nuorisorikollinen ja ennen kaikkea kiintiöneekeri.

Ehdokaslistoille parasiittien tavoin juurtuneet julkkisehdokkaat ovat luku sinänsä, mutta yksi Tohtoria suuresti arveluttava piirre on poliittisten eläkeläisten hyöky, joka näyttää peittävän alleen viimeisenkin toivon siitä, että vaalien jälkeen mikään voisi muuttua miksikään. Voi vain ihmetellä, ovatko nämä jäähdyttelijät aikanaan pelänneet niin paljon Paavo Lipposta, että ovat panneet poliittisen uransa naftaliiniin odottamaan sitä päivää, että Lipponen ymmärtää jäädä eläkkeelle. No, nyt Paavo lähtee ja tämän johdosta kansa saa vaivoikseen hirveän läjän poliittisia kehäraakkeja, joita kannattaa tarkastella vähän laajemminkin.

Helsingissä poliittista uraansa yrittää elvyttää demareista entinen EU:n oikeusasiamies Jacob Söderman, jonka poliittiset saavutukset voidaan kiteyttää vaikkapa seuraavasti: —. Kokoomuksen listalla paluuta tekee eläkeläissuurlähettiläs Pertti Salolainen, jonka ansiot Suomen EU-sopimuksen neuvottelemisessa viime vuosituhannella ovat kiistattomat, mutta jonka virkavuosiensa täytyttyä kannattaisi keskittyä sienestämiseen ja tennikseen kansanedustajuuden sijasta. Merkille pantavaa Salolaisessa on se, että vaikka hän voisi puhua vaikeistakin asioista vanhemman valtiomiehen arvovallalla, hänkään ei uskalla suoraan kertoa positiivista kantaansa Natoon, vaan peittelee sitä konditionaaleilla ja korulauseilla. Vihreiden Helsingin listoilla jäähdyttelevät esimerkiksi Pekka Haavisto ja Kalle Könkkölä.

Uudellamaalla paluuta tekee vasemmiston viimeinen todellinen intellektuelli Claes Andersson, jolle luulisi löytyvän parempaakin tekemistä vaikkapa psykiatrina. Puolueensa stalinistisiiven hyväksikäyttämä ihmiskasvoinen humanisti tekee myös kanssaeläjilleen karhunpalveluksen avittamalla Uudeltamaalta eduskuntaan Jaakko Laakson tapaisia niljakkeita. Sitäpaitsi eduskunnassa on jo muutenkin aivan liikaa lääkäreitä ilman Anderssoniakin. Kokoomuksen kaksipäisen kotkan luottamusta herättävämpi pää eli pankissa korkoa kasvanut Sauli Niinistö on niinikään ehdolla Uudellamaalla. On vaikea keksiä, mitä annettavaa Niinistöllä todella olisi kansanedustajana, ellei hänestä sittenkin olla tekemässä politiikan nollasarjalaisen, Jyrki Kataisen, ylivalvojaa. Kepulaisista kehäraakkien sääliääniä on keräämässä Supon kaltoin kohtelema Alpo Rusi, jonka kohtalo toki oli epämiellyttävä, mutta jonka rutina ja kitinä on vielä kaksin verroin epämiellyttävämpää. Eduskunnan sijaan hänet voitaisiin lähettää vaikka YK:n hyvääpäivääkirvesvartta-lähettilääksi vinkuintiaan ilman paluulippua.

Viimeiset vaalikaudet EU-parlamentissa viihtyneitä ehdokkaita ei liene kohtuullista suoralta kädeltä tulkita paluuta tekeviksi jäähdyttelijöiksi, vaikka ajatusta on jokseenkin vaikea välttää esimerkiksi Paavo Väyrysen kohdalla. Väyrynen on ehdolla Lapissa.

Siinä, että ehdolle asettuu politiikasta jo kertaalleen syrjään vetäytyneitä senioreja, ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään väärää. Äänestäjien sen sijaan olisi syytä tarkkaan harkita, haluavatko antaa äänensä ehdokkaille, jotka näyttävät pyrkivän eduskuntaan lähinnä muun ikäihmiselle sopivan tekemisen puutteessa.

Puolueita voi varsinkin näin vaalien alla arvioida ja luokitella vaikka millaisilla kriteereillä. Ne voidaan jakaa sosialisteihin ja ... hmmm ... no ... sosialisteihin tai sitten ne voidaan luokitella ympäristömielisyytensä mukaan ja lukuisilla muilla tavoilla. Usein sivuutettu jako on kuitenkin se, kuinka puolue onnistuu pitämään ääriaineksensa sivuraiteella. Jokaisessa yli kahden hengen ihmisjoukossa on mukana hulluja, luonnevikaisia, uskonnollisesti asioihin suhtautuvia, selkäänpuukottajia ja nilkkejä. Puolueet eivät ole tässä asiassa poikkeus vaan nissä on asennevammaista sakkia siinä kuin muuallakin, ellei suorastaan jopa vähän enemmän. Hyvä puolue onnistuu pitämään ääriaineksensa sivuraiteella, mutta huonossa puolueessa valta vähä vähältä lipsuu näiden käsiin.

Asia on sikäli merkityksellinen, että hallitusyhteistyöhön kannattaa kaavailla vain puolueita, joiden komennossa eivät ole tuon puolueen pahimmat änkyrät. Tohtori on perehtynyt tähänkin asiaan läheisesti ja paljastaa asiassa kaunistelemattoman totuuden.

• SDP: On puolueesta ja sen linjasta mitä mieltä hyvänsä, on SDP:lle annettava pisteitä siitä, että se on onnistunut tässä hyvin. Täysin pökkelön Heinäluoman nostaminen puoluejohtajaksi ay-taustansa ja sieltä kumpuavan tuen voimalla vain ja ainoastaan siksi, että Tuomioja opetuslapsineen saataisiin edelleen pidettyä sivuraiteella jopa vaalivoiton vaarantaen on osoitus siitä, että tuossa puolueessa kyetään erottamaan ääriaines ihmisistä ja pitämään vastarannan kiisket kovimman ytimen ulkopuolella.

• KEPU: Kepu pettää aina eikä tämäkään asia tee poikkeusta. Kepulaisuudella on Vanhaselta näyttävät ihmiskasvoiset kulissit, mutta etulinjan citykepulaiset ja sangen sympaattiselta toisinaan vaikuttava Pekkarinen ovat kuitenkin vain aluetukiaisänkyröiden sätkynukkeja. Tässä puolueessa näillä etulinjan miehillä ei ole sitä valtaa mikä heillä muissa puolueissa on, koska heidät on vain istutettu paikoilleen tietämättömien kaupunkilaisten hämäämiseksi. Taustalta paljastuu maalaisliitto, aluepolitiikka, iltalypsy ja muu kepulaisen arjen vastenmielinen kirjo.

• KOK: Kokoomuksen ääriaines on lähinnä "koti-uskonto-isänmaa" -tyyppistä vanhaa jäärää. Nämä ovat olleet puolueessa sivuraiteella jo pitkään Pentti Mäki-Hakolan ollen tämän linjan viimeisiä. Kokoomuksen kannattajakunta on nuorta kaupunkilaista eikä sille enää merkitse tämä arvomaailma suuriakaan. Kokoomuksen ongelma on enemmänkin se, ettei sillä ole minkäänlaista linjaa, kuin se, että linja olisi liian jämäkkää oikeistolaisuutta. Kokoomuksen suurin riski ovat erinäköiset pienyrittäjäpellet, jotka kuvittelevat olevansa yhteiskunnan selkäranka ja jotka vaativat erityiskohtelua kaikissa asioissa ja jos bisnes ei lennä, se on yhteiskunnan syy. Toistaiseksi nämä on pääosin saatu pysymään pikkufirmoissaan, omissa etujärjestöissään ja ennen kaikkea poissa politiikan tieltä.

• RKP: Tavallaan koko puolue on änkyrää, jos puhutaan mitään kielipolitiikkaan liittyvää, mutta kaikessa muussa he joustavat eikä mukana ole suurempia hulluja. Ruotsalaisten taipuisuus koetellaan vaalien jälkeen kun uuden hallituksen pitäisi päättää RKP:lle kiusallinen Sipoon rantaruotsalaisten maiden liittäminen umpisuomenkieliseen Helsinkiin. Mutta kyllä he tämänkin jotenkin hoitavat. Ylipäätään RKP:n riveissä ei tuppaa olemaan kuin sivistynyttä ja maltillista väkeä.

• KD: Taikauskopuolueesta ei ole tarpeellista suuremmin puhua. Koko puolue on olemassa vain päiviräsäsiä varten ja ei kykene ikinä piilottamaan ahdasmielisen uskovaista taustaansa.

• VASL: Kun Siimes savustettiin puolueesta ulos ja tunnustettiin Jaakko Laakson voitto puolueen sisäisessä valtataistelussa, sinetöitiin myös puoluen pysyvä asema oppositiossa. Siimeksen lähtö näytti kaikille, että puolueen änkyräsiipi on tukevasti vallassa ja vanhat stalinistit käyttävät tuossa puolueessa puhevaltaa. Yhteistyö tämän koplan kanssa on täysin mahdoton, joten puolue näivettyy oppositiossa maltillisten vasureiden loikatessa demareihin ja vihreisiin.

• VIHR: Vähän kuten VASL. Soininvaaran kyllästyminen puolueen menoon ja sitä seurannut lähtö sinetöi liberaalin markkinatalousvihreyden puolueessa sivuraiteelle ja nyt vallankahvassa ovat punavihertelaketjufeministit. Heidi Hautala on siinä sakissa fiksummasta päästä, mutta tohtori ennustaa hänenkin leipääntyvän jossain vaiheessa vaihtoehtoliikkeiden kattojärjestöksi muuttuvien vihreiden menoon, kun sitä kautta ei edes tunnu aukenevan tie ministeriksi. Koko puolueen ollessa nykyisin lähes yksinomaan pelkkää ääriainesta on sitä täysin mahdotonta pitää paitsiossa, koska maltilliseen keskiöön ei jäisi oikeastaan ketään.

• PERS: Aarno Laitinen luonnehti Perussuomalaisia oivasti varaventtiiliksi. Siellä on erinäköisiä hulluja ja puolihulluja sangen karismaattisen ja sympaattisen puheenjohtajan selän takana. Surullista on se, että jos Suomessa haluaa äänestää sosialismia ja pieleen mennyttä pakolaispolitiikkaa vastaan, vakavasti otettavin ehdokas on nimenomaan Perussuomalaiset. Tässä joukossa ei ole Soinin lisäksi vakavasti otettavia valtiomiehiä, joten puolue on ikuisesti oppositiossa. Perussuomalaisten kulloinenkin suosio kertoo lähinnä siitä, kuinka tyytymättömiä suurten puolueiden munattomuuteen ollaan.

Euron puolesta ja sitä vastaan on kirjoitettu kaikenlaisia argumentteja ennen sen käyttöönottoa ja myös sen jälkeen. Niissä on käsitelty huolellisesti se, ovatko hinnat nousseet oikeasti, luullaanko hintojen nousseen ja onko eurojen käyttö vaikeaa. Euroa tavataan haukkua siitä, että pikkuasioiden hinta on noussut ja rahaa kuluu entistä enemmän, mutta tämän hyödyllisiä puolia ei ole käsitellyt vielä kukaan.

Jos uskomme tutkimuksia, ja miksipä emme uskoisi, euro on nostanut pienten tasarahaostosten hintaa. Kahvikuppi, iltapäivälehti ja bussilippu maksavat enemmän, mutta näihin asioihin menee ihmisten rahoista naurettava pikkusumma. Asumisen hintaan, ruuan hintaan, auton hintaan, bensan hintaan tai esimerkiksi lomamatkan hintaan ei ole tullut minkäänlaisia hinnankorotuksia ainakaan euron takia. Suuria asioita ymmärtämättömät ihmiset takertuvat aina pikkuasioihin kuten kahvikupin hintaan. Jos ennen euroa rahaa jäi vähän säästöönkin ja nyt kaikki menee eikä meinaa riittääkään, nämä ihmiset syyttävät eurohinnoiteltuja kahvikuppeja miettimättä hetkeäkään sitä, että jos he todella ostavat kahvilasta 500 kuppia kahvia kuukaudessa, isoin ongelma on heidän kofeiiniriippuvuutensa eikä suinkaan kahvin hinta.

Kun merkittävät rahareiät ovat nykyään samanhintaisia kuin ennenkin tai hinnat ovat nousseet vain yleisen kustannustason mukana kuten palkatkin, ainut kelvollinen selitys on se, että ihmiset käyttävät rahaa enemmän kuin ennen. Tämä selitys ja "eurosta on tullut markka" -ajattelu on helppoa uskoa. Kympin maksava humpuuki tuntuu halvalta kun aikaisemmin 60 markkaa tuntui paljolta. Tässä kehityksessä piilee kuitenkin tärkeä Euroopan laajuinen hyötynäkökohta sekä toinen erityisesti Suomea koskeva.

Vuosina 2002-2003 oli maailmantaloudessa lievä taantuma. Vienti ei oikein vetänyt, mutta Eurooppa selvisi tästä lähes vahingoitta kotimaisen kysynnän voimin. Kotimaisen kysynnän merkityksestä puhutaan vieläkin. Mutta mistä tämä kotimainen kysyntä tuli? Isolta osaltaan juuri siitä, että ihmiset olivat silloin ja ovat edelleenkin eurojensa kanssa löyhäkätisempiä kuin tuttujen kansallisvaluuttojensa aikana. Rahaa käytetään enemmän eikä pistetä sitä sukanvarteen ja säästetä autoon tai asuntoon. Isot hankinnat tehdään täysin velaksi ja kaikki taskuun tuleva raha pannaan haisemaan. Säästämiselläkin on paikkansa, jos säästetään eläkettä, mutta perinteinen säästäminen säästämisen ilosta tavallaan ylevänä luterilaisena hyveenä on ollut aina talouden kannalta ongelmallista, koska säästössä oleva raha ei liiku. Kun euro tuli, raha alkoi yllättäen liikkua muuhunkin kuin autoon, asuntoon ja ruokaan, ja tämä raha loi suuria määriä työtä ja toimeliaisuutta ja vaikka vienti välillä tökkikin, talous ei pahemmin yskinyt, koska kotimainen raha liikkui eikä päätynyt sukanvarteen.

Suomessa tämä on ollut erityisen hyödyllistä. Maassamme kurjuuden maksimoinnista, persaukisuudesta ja kaiken tekemisestä itse tehtiin kansallishyve sodan jälkeen, kun kaikki raha tarvittiin jälleenrakentamiseen ja väki oli rutiköyhää eikä voinut viettää kulutusjuhlaa. Ikävä kyllä tämä vaihde hirtti päälle. Vielä 90-luvullakin mentaliteetti oli se, että palvelut ovat herraskaista ylellisyyttä ja jos jotain esinettä ostaessaan on valittava halpa tai kaunis, valittiin aina halpa, koska se oli oikein ja kauniin ostaminen olisi ollut turhaa snobismia. Näin palvelusektori ei kehittynyt ollenkaan, vaan syntyi itse tekemisen yhteiskunta ja tavarakaupassa voittajia olivat vinkuintiassa tehdyt massatuotteet, joiden ainoa meriitti oli hinta. Kotimainen tuotanto ja erikoistavarakauppa oli helisemässä, kun kuluttajalle ei voinut myydä millään muulla perusteella kuin halvimmalla hinnalla.

Hinta tietysti kiinnostaa edelleenkin, mutta nyt kun rahan arvo on sumentunut eikä se ole enää kaikki kaikessa, ihmiset ostavat myös kaunista ja käyttävät palveluita. Tämä on Suomessa yksinomaan hyödyllistä. Kun kotimainen työ joko palvelun tai tavaran muodossa käy kaupaksi, olemme vähemmän riippuvaisia tuonnista, öljyn hinnasta, änkyröivistä vientiteollisuusammattiliitoista tai Kioton sopimuksesta. Suomalainen kulutuskulttuurin pula-ajan perintö näyttäisi viimein olevan siirtymässä syrjään. Nuoremmat osaavat arvostaa ostoksissaan muutakin kuin halpaa hintaa. Kenties jonain päivänä pystymme muuttumaan aidoksi palveluyhteiskunnaksi ja itse kämppänsä siivoaville lähinnä nauretaan säälivästi. Tietysti meillä on edelleen riesanamme punaviherlinnakkeet, joissa toitotetaan tavaran kuluttamisen epäekologisuutta ja palveluiden kuluttamisen piikayhteiskuntavaikutusta, mutta sen painoarvo on onneksi jatkuvasti pienentynyt. Palveluiden kuluttamisessa ei ole mitään väärää ja tavarassa on eroja riippuen siitä, ostaako priimaa vai sekundaa.

Eurosta keskusteltaessa olisi siis syytä unohtaa kahvikupit ja bussiliput ja keskittyä siihen hiljaiseen herätysliikkeeseen, minkä se suomalaiseen yhteiskuntaan huomaamattamme toi.

Tohtori muistelee kaiholla aikaa 90-luvun lamasta 2000-luvun alkuun, jolloin työnteko oli vielä hauskaa. Yrityksissä oli tekemisen meininki. Hyvät ideat toteutettiin eikä työntekijöitä kiusattu turhanpäiväisellä simputuksella. Terve järki oli useimmissa asioissa ylin ohje. Henkilöstöhallinnon tehtävä oli huolehtia ihmisten viihtyvyydestä eikä siitä, miten duunareita saadaan kaikkein eniten kiusattua kuitenkin heidät juuri ja juuri talossa pitäen. Nykyisin uudet tuulet puhaltelevat ja työpaikoilta löytyy esimerkiksi seuraavia moraalia kohottavia ilmiöitä:

• Pelkästään firman tulokseen perustuva bonusjärjestelmä: Bonuksia tulee joko hirveästi tai ei ollenkaan riippumatta siitä, miten suhdanneherkän alan duunarit työnsä tekevät. Bonukset voidaan toki kusauttaa hyvänäkin vuonna asettamalla tavoitteet niin korkeiksi, ettei niihin ole mitään toivoa päästä, vaikka firma tahkoaisi millaisen tuloksen. Kun järkevä firma odottaisi huippusuhdanteen aikana myyntireiskalta kahtakymmentä kauppaa kuukaudessa ennen kuin tulee bonuksia, huonoina aikoina yksikin kauppa voisi olla bonuksen aihe. Pelkästään tulosta tuijottamalla joudutaan kuitenkin tilanteeseen, jolloin lamavuosina kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään, vaikka juuri silloin pitäisi ponnistella ankarasti, jotta kehityssuunnan saa käännettyä paremmaksi. Hyvinä vuosina väki taas laiskistuu, kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, vaikka ei mitään tekisikään, kun kaikki tuotteet viedään käsistä muutenkin.

• Luontaisetuvirasto: Firmat joutuisivat epäilemättä täysin tuuliajolle, jos työmiehellä olisi isompi työsuhdeauto kuin osastonjohtajalla. Molemmat tietysti maksavat tuon auton hinnan bruttopalkkavähennyksenä, mutta silti joku rakentaa järjestelmän, jossa työmies saa vaihtaa pienemmän summan palkkaansa autoon kuin johtaja. Rahallisesti firman kannalta kyse on yhdentekevästä asiasta, mutta niin turhaa asiaa ei olekaan, etteikö sille löytyisi hallinto-osastolta erityissuunnittelijaa. Kännykkä on myös niin silmiinpistävän pröystäilevää ylellisyyttä, että jonkun on huolellisesti valittava kolme vuotta vanhoista kännykkämalleista työntekijöille ainoa oikea sallittu työsuhdepuhelin.

• Ikinä työmatkoja tekemättömien ihmisten miehittämä työmatkavirasto: Sillä ei ole väliä, pitääkö lähteä edellisenä iltana tai viipyä päivä pidempään, mutta koska Ukrainan lentoyhtiö teki suoria lentoja halvemman tarjouksen, sitä käytetään myös matkalla Pariisiin. Jos hotelliaamiaisen maksaminen voidaan jollain konstilla välttää, niin se luonnollisesti tehdään, koska siihen kuuluu käyttää päivärahoja. Teoriassa asia tietysti näin onkin, mutta edes verottaja ei ole kiinnostunut siitä, sisältyykö huoneen hintaan aamiainen vai ei, kunhan aamiaista ei kuitista löydy erillisenä laskutettavana kohtana. Jos asia hoidettaisiin järkävästi, saisi työntekijä aamupalaa eikä firma ei maksaisi siitä käytännössä mitään. Näin ei voi tehdä, koska matkanarpomisosaston mammojen mielestä sillä ei ole merkitystä, onko työmatkalla kurjaa vai siedettävää, koska näiden ikinä missään käymättömien aivoitusten mukaisesti matka on itsessään jonkinlainen palkinto eikä suinkaan rasittava vapaa-aikaa syövä riesa.

• Maisemakonttorit: Maisemakonttorin etuja selitetään siellä sun täällä sangen seikkaperäisesti. Sellaisessakin istuneena tohtori on tullut siihen tulokseen, että kyseisiä etuja liioitellaan suuresti. Ainoa tarkoitus on säästää rahaa lattianeliöissä, mutta tämä naamioidaan "parempana tuottavuutena" ja muuna hankalasti mitattavana. Työntekijöitä kyrsii, kun muut lukevat kaiken olan yli ja ympäriltä kuuluu askelia, puhetta, kolinaa, naurua ja muuta hälinää, mutta rahaa säästyy rutkasti. Jostain kummallisesta syystä maisemakonttoriin siirtymisestä päättävillä hallinto-osaston byrokraateilla on jatkossakin oma huone. Tekosyy on tietenkin se, että he käsittelevät salaisia ja tärkeitä ja henkilöstöön liittyviä asioita, joita ei sovi näyttää kaikille.

• Pikkupomot, joilla on vastuuta mutta ei valtaa: Tältä joukolta vaaditaan tuloksia ja aikataulujen pitämistä ja laatua ja huippusuorituksia, mutta heille ei anneta mitään keinoja toteuttaa visiotaan, koska kaikki työntekijöiden motivoimiseen, työmenetelmiin tai työkaluihin liittyvä on otettu jonkun toisen yksikön vastuulle. Henkilöstöosasto päättää palkat, it-osasto työkalut ja luontaiseduista säädetään erinäköisissä virastoissa. Jäljelle jäävät motivointikeinot ovat uhkailu ja kiristys. Sitten vielä kehdataan ihmetellä, miksi tämä pikkupomojen joukko ei ole kovin firmauskollista eikä motivoitunutta ja sitä, miksi ihmeessä työntekijät inhoavat pikkupomojaan.

• Projektit, jotka ovat teoriassa hyviä, mutta niitä ei voi toteuttaa kun se maksaa jotakin: Ainoastaan sellaiset projektit, jotka eivät maksa mitään ja tuottavat hirveästi rahaa ilman riskejä ovat suosiossa. Kaikki muu jätetään mieluusti tekemättä tai tapetaan hanke vaatimalla loputtomia lisäselvityksiä epäoleellisista asioista. Kukaan ei uskalla päättää mitään ja vetkuttamalla luodaan illuusio siitä, että jotain tapahtuu.

Listaa voisi jatkaa pitkään. Kuulostaako tutulta? Kun it-kupla puhkesi, painui riskinottohalu nollaan ja valta annettiin yrityksissä markkinoinnista ja tuotekehityksestä vastaavien ihmisten sijaan hallinto-osastoille. Markkinointiväki ja tuotekehittäjät ennustivat väärin it-kuplan keston ja joutuivat huonoon valoon huolimatta siitä, että monessa paikassa he yrittivät parhaansa. Ne, jotka eivät tehneet tuolloinkaan mitään kovin merkityksellistä eli erilaiset sisäpalveluyksiköt ja töpinäkomppaniat, vaikuttivat yllättäen olevan visionääreinä terävintä kärkeä, koska heidän tililtään ei kaikista muista poiketen löytynyt mitään suuria virheitä. Näin valta valui talous- ja hallintojohtajan kaltaisille tukihenkilöille ja on siellä tukevasti edelleen.

Tohtori odottaa kuumeisesti sitä päivää, jolloin yritysten omistajat muistavat viimein, etteivät myynti ja tulos merkittävästi kohene tekemällä "henkilöstökäsikirjaksi" kutsuttuja sääntökokoelmia hankaloittamaan ihmisten työntekoa, vaan sillä vain tehokkaasti tapetaan kaikki muut hankkeet paitsi sisäinen paperinpyörittely.

Tohtori suoritti äärimmäisen epäkiitollisen tehtävän ja tutki huolellisesti Kokoomuksen ja SDP:n vaalimainokset siinä toivossa, että niistä saisi jotain osviittaa siitä, mitä nämä kaupunkilaispuolueet oikein aikovat lähitulevaisuudessa tehdä. Kepun sanomiset eivät tässä yhteydessä kiinnostaneet, koska se voi tehdä mitä tahansa, kunhan se tehdään jossain kaukana Helsingistä. Maaseudun täydellisen kepumafian murtuminen näyttää joka tapauksessa siinä määrin epätodennäköiseltä, ettei kukaan edes viitsi sitä enää tosissaan yrittää. Kepun mafia on niin vahva, että ainoa keino tuhota se on tyhjentää maaseutu ja odotella pari sukupolvea, että kepulaisveri kaupungeissa laimenee riittävästi.

Demarien vaalijulisteet antavat ymmärtää, että on olemassa "herroja", jotka ajelevat henkilöautolla, ja hyviä ihmisiä, jotka matkustavat bussilla. Miltähän mahtaa tuntua nyt siitä kolmesta neljäsosasta demariäänestäjiä, jotka lähes päivittäin ajelevat autollaan töihin tehtaaseen? Optiojohtajille, joita Suomessa on pari sataa, ei missään muussa kampanjassa kukaan viitsisi uhrata lausettakaan, mutta demarit vastustavat niitä oikein omalla julisteellaan. Jäljelle jää siis vain vanha kunnon herrakauna, jossa luokitellaan ihmiset hyviin ja huonoihin työpaikan ja toimenkuvan mukaan. Ihmisiä yhdistäviä arvoja ei viitsitä etsiä heidän päänsä sisältä, koska ulkoisista puitteista ne löytyvät paljon helpommin, halvemmalla ja ennen kaikkea vähäisemmällä mielikuvituksella. Tämä on tuulahdus tympeimmän vasemmistoretoriikan roskatynnyreistä.

Kokoomuksen "Suomen toivo" -vaalijuliste taas on käsittämätön sekasotku punakeltaista neuvostoliitto-väritystä ja purkkamainoksen kaunokirjoitusta. Lisäksi siinä on pienellä painettua tekstiä, jonka mukaan vastuullinen markkinatalous on duunarin asialla. Toisessa soppamainoksessa taas uhrataan peräti julisteellinen jo hyväksytyn YT-lain laajennuksen huonouden osoittamiseen. YT-laista kärsiviä 20-30 henkeä työllistäviä yrittäjiä on Suomessa niin vähän, että heidän äänillään ei hommata yhtään kansanedustajanpaikkaa. Myöskään duunarin kannalta mikään ei muutu, sillä kyse on vain siitä, tuleeko irtisanomistilanteessa potkut heti vai pitääkö odottaa epätietoisuudessa kuuden viikon kuviokellunta- ja teatterivaihe, joten heitäkään ei saa innostumaan tämän kampanjan avulla. Kokoomus siis uhrasi yhden kokonaisen vaalijulisteen ketään kiinnostamattomalle asialle, joka kuitenkin väännetään hyökkäykseksi AY-liikettä vastaan. Tämä resepti ei ole Suomessa tähän mennessä kertaakaan tuonut vaalivoittoa, joten voi vain ihmetellä, miksi kokkarit lähtivät kampanjaan, jossa ei ole voitettavissa yhtään ääntä mutta hävittävää vaikka kuinka paljon?

Asetelma on siis sellainen, että Kepu saa melskata yksinään ja kaikki vaalikampanjan paukut käytetään duunarikentän keskellä menevän kuvitteellisen rajan yli ammuskeluun. Tohtorille ei ole selvinnyt, miksi kokoomuslaiset sairaanhoitajat, lastentarhantädit ja opettajat ovat demaritehdasduunarin äärimmäinen vihollinen ja miksi julkisen sektorin vahvasti järjestäytyneiltä byrokraateilta ydinkannatuksensa ammentava Kokoomus ottaa ydinteemakseen ay-liikkeen päähänpotkimisen. Tuntuu koko lailla naurettavalta, että bussikuski katsoo sairaanhoitajan olevan optioherra ja lastentarhantäti katsoo paperimiehen ajavan Suomen konkurssiin, mutta kuka kertoisi sen Heinäluomalle ja Kataiselle? Joku voisi myös kertoa sairaanhoitajille, lastentarhantädeille, bussikuskeille ja paperimiehille, että heidän etunsa ovat täysin yhteneviä ja että heidän olisi syytä vaihtaa tunkkaiset politrukit puolueidensa johdosta parempiin.

Oletettava lopputulos meneillään olevasta kampanjasta on se, että kaksi pellekerhoa taistelee verisesti vihollista vastaan huomaamatta, että joka toinen ammus osuu omiin. Molemmissa leireissä on hirveästi kuolleita, mutta kukaan ei ikinä tule tutkimaan, ammuttiinko heitä selkään vai rintaan. Politiikkaan tyytymättömien määrä puolestaan kasvaa kaupungeissa edelleen, koska kansalaisten aito huoli ilmastonmuutoksesta, eläkepommista, yksilön oikeuksista, maahanmuuttopolitiikasta, hyvinvointivaltion rakenteista ja sotilaallisen liittoutumisen tarpeellisuudesta on unohdettu tyystin. Nykyihmisellä ei ole enää mitään järkevää motiivia kiinnostua muinaisesta luokkataisteluretoriikasta. Siitä huolimatta SDP ja Kokoomus paukuttavat yhdessä pysähtyneisyyden peltirumpua stalinismin kulta-ajalta peräisin olevalla liturgialla.

Katainen ja Heinäluoma voisivat kumpainenkin kernaasti jättää nykyiset hommansa lahjakkaammille ja liittyä Pelastusarmeijaan. Molemmat voisivat näyttää sööteiltä hienoissa univormuissa lipas kourassa Stockmannin ovella. Pelastusarmeijassa saa myös paukuttaa rumpua ja laulaa vanhoja lauluja sielunsa kyllyydestä. Lisäksi tästä touhusta olisi hyötyä suomalaisille hädänalaisille toisin kuin heidän väärällä vuosituhannella olevasta herraviharetoriikastaan.

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat Darkmoorin nummilla retkeilemässä. Tuli ilta ja he söivät ja leiriytyivät. Keskellä yötä Holmes herää ja herättää myös Watsonin sanoen
– Näetkö nuo miljoonat tähdet yläpuolellamme? Mitä voit päätellä siitä, rakas Watson?
– No ensinnäkin, tähtitieteellisesti voin päätellä siitä, että maailmassa on miljardeja galakseja ja tähtiä ja että niissä on ihmeitä, joista emme voi uneksiakaan. Teologisesti se kertoo meille, että Jumala on totisesti suuri ja kaikkivoipa. Meteorologisesti voimme päätellä, että koska taivas on nyt pilvetön, huomisaamu on todennäköisesti kirkas. Lisäksi tähtien asennosta voin päätellä kellon olevan noin kolme yöllä.
– Watson, sinä olet hölmö. Ensimmäinen johtopäätös on tietenkin se, että joku on varastanut telttamme.

Tohtori lupasi viikko sitten valottaa sukupuolten välisten palkkaerojen todellisia syitä. Virallisia selityksiä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen tohtori Watson. Oletetaan, että johtopäätösten pitää olla suuria ja kauaskantoisia ja erityisen monimutkaisia ja emme niitä pohtiessa suostu näkemään edessämme olevia ilmiselviä syitä.

Meille hoetaan, että naisen euro on 80 senttiä, mutta mitä tämä oikein käytännössä tarkoittaa? Ensinnäkin pitäisi määritellä, mikä on sellainen sukupuolten välinen tuloero, joka on ongelmallinen. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa, koska ongelmahan on se, että samasta työstä maksetaan riittävässä määrin yhtä osaaville ja päteville ja kokeneille henkilöille eri palkkaa. Kun tiedetään, että noin kolmasosa Suomen työvoimasta työskentelee julkisella sektorilla palkkaluokkien kuristuksessa ja nämä palkkaluokat ja niiden kriteerit on tarkoin määritelty ja jokainen palkanlisä vakioitu, tohtori pitää epäuskottavana, että tämän järjestelmän sisällä olisi perusteettomia palkkaeroja. Yksityisellä sektorilla vahvasti järjestäytyneet alat ovat myöskin täysin TES-palkkojen varassa. Kukaan ei saa enempää, kukaan ei saa vähempää.

Jäljelle jää siis alle puolet työvoimasta. Siellä siis naisen euron pitäisi olla 60 senttiä, mikä kuulostaa entistäkin epäuskottavammalta. Ilmeinen johtopäätös koko tästä "naisen euro on 80 senttiä" -iskulauseesta onkin se, että siinä otetaan naisen keskipalkka ja miehen keskipalkka Suomessa ja vertaillaan niitä eikä edes etäisesti tarkastella, ovatko työtehtävät samat. Suomessa on naisvaltaisia aloja ja miesvaltaisia aloja. Työn luonteesta ja etenkin vahvoista ammattiliitosta johtuen perinteiset miesten alat ovat poliiseja ja brankkaria lukuunottamatta kohtuullisen hyvin palkattuja. Naisvaltaiset alat taas ovat julkisen sektorin hoivatyötä, jossa edunvalvonta ei ole onnistunut alkuunkaan niin hyvin ja erityisesti palkkaus on montaa muuta alaa jäljessä. Jos joku kokee ongelmaksi sen, että eri työstä maksetaan eri palkkaa, hänen kannattaa siirtyä tasajakokommunismin kannattajaksi. On oma keskustelunsa, onko esimerkiksi sairaanhoitajien palkka oikea vai pitäisikö sitä peräti nostaa, mutta se keskustelu hoitajien tulee käydä työnantajansa kanssa, tuloerot eivät liity asiaan edes etäisesti.

Toinen usein kuultu monimutkainen selitysvyyhti liittyy niihin aloihin, joilla palkat sovitaan henkilökohtaisesti. Tohtori on käynyt sekä alaisena että ilkeämielisenä sovinistiriistäjäpomona näitä keskusteluja. Omista alaisena käydyistä keskusteluista tuntui paljastuvan yleiseksi linjaksi, että palkankorotus oli aina puolet pyydetystä. Jos haluaa tonnin, pitää pyytää kaksi niin sitten saa tonnin. Omille alaisille pidetyistä palkkakeskusteluista taas paljastuu, että naiset noin keskimäärin pyytävät noin puolet siitä, mitä samaa tehtävää tekevät miehet. Tässä tilanteessa syntyy palkkaero ja työnantaja sen voi halutessaan poistaa, mutta sen syntymekanismiin ei liity sovinistista salaliittoa. Työnantajan vinkkelistä oikea palkka on pienin palkka, jolla joku henkilö suostuu työn tekemään naapurifirmaan lähtemisen sijasta. Tätä kutsutaan markkina-arvoksi. Jostain syystä miehet katsovat markkina-arvonsa olevan naisia korkeampi. Jos palkkaeroja ei erityisesti tasata kunkin henkilökohtaisten palkankorotuskierrosten jälkeen, niitä syntyy ja ne kasvavat kierros kierrokselta.

Kolmas asiaan liittyvä seikka on se, että alalle tulevien miesten ja naisten urakehitys on erilainen. Yliopistosta firmaan tullut hyväksi havaittu mies laitetaan johonkin firman avainprojektiin viimeistään 30-vuotiaana, ehkä jopa projektipäälliköksi. Kun projekti menee hyvin, siitä palkitaan rahalla sekä ylennyksillä. Vastaavasti naiset laitetaan helpommin erinäköisten tukitehtäväprojektien kanssa puuhastelemaan, koska heitä ei voi Suomen nykymallissa pitää tuonikäisinä kovinkaan luotettavasti viiden vuoden projektia tekevinä äitiyslomapeikon takia. Eli kun miesten ura alkaa kehittyä heti työhön mentyä, naisten ura helposti nytkähtää eteenpäin vasta 35-40 -vuotiaana eli 15 vuotta miehiä myöhemmin. Tämä näkyy sitten avainprojekteissa hankitun kokemuksen erona ja luonnollisesti myös erona markkina-arvossa.

Tämä ongelma olisi helposti poistettavissa jos haluttaisiin. Äiytisvapaat, vanhempainvapaat ja hoitovapaat ja mitkälievapaat voitaisiin järjestää niin, että äidin ja isän olisi pakko pitää ne puoliksi. Jos isä ei pidä osuuttaan vapaasta lapsen syntymän jälkeen, ei äitikään voisi sitä pitää enää kohtuullisen synnytyksestä toipumisen jälkeen. Jos vapaan pitäisi puoliksi, saisi kyseiseltä ajalta täyden palkan; muussa tapauksessa ei mitään tai korkeintaan jonkun peruspäivärahan. Yksinhuoltajat ja muut erikoistapaukset voitaisiin sitten käsitellä erikseen. Työnantajan vinkkelistä nuori mies ei olisi enää yhtään sen luotettavampi työntekijä kuin nainenkaan, jolloin peruste antaa tärkeät hommat miehille ja hanttihommat naisille poistuisi tykkänään. Tohtori ei ole kuullut ainuttakaan miespuheenvuoroa, jossa tätä ehdotusta vastustettaisiin, mutta sitäkin useampia puheenvuoroja, joissa naiset vastustavat asiaa, koska lasten kuulemma kuuluu kasvaa äitinsä luona ja äitiysloma on saavutettu etu, josta ei tingitä.

Jääkö näiden selitettävissä olevien elementtien huomioon ottamisen jälkeen jäljelle palkkaeroja? Jos jää, ne ovat oikea ongelma ja niihin tulee puuttua. Mutta palkkaero ei ole missään tapauksessa lähelläkään kuuluisan iskulauseen kahtakymmentä prosenttia. Erityisesti on myös syytä huomata, että mitkään monimutkaiset heteropatriarkaatin salaliiton tai hyvävelikerhon ympärille rakennetut selitysteoriat ovat aivan liian monimutkaisia ollakseen ensimmäinen ja oikea totuus. Ensimmäinen ja yksinkertaisin selitys on tässäkin asiassa oikea, ja se on se, että naiset ja miehet ovat erilaisia. Fysiologia näyttelee tuossa jotain osaa mutta ei kovin suurta. Enemmän kysymys on hakeutumisesta eri ammatteihin ja omasta kunnianhimosta, eli puhtaasti pään sisällä olevista asioista.

Asioiden kuntoon saattamisessa on ensimmäisenä askeleena tunnistaa ongelma. Niin kauan kuin palkkaeroja paisutellaan ja tulkitaan niitä tietoisesti väärin ja annetaan harhaanjohtava kuva ongelman suuruudesta ja kategorisesti kieltäydytään tunnustamasta naisten ja miesten käytöksessä ja ammatteihin hakeutumisessa mitään eroa, tuloksena on tylsämielisiä kiintiönaispaikkoja ja muita idioottomaisia ehdotuksia, jotka edustavat lähinnä jonkinlaista tasa-arvon irvikuvaa.

Samalla kun kaikki puolueet hiovat naisäänestäjien houkuttelemiseksi kilvan viherfeminismiohjelmiaan uuteen uskoon, vähemmälle huomiolle on jäänyt työelämän tasa-arvo palkkaeroja lukuun ottamatta. Erityisesti kuoliaaksi vaietaan se, että nykyään myös miehet kokevat tasa-arvon ongelmalliseksi, sillä hyvää tarkoittavat tasa-arvotoimenpiteet ovat saaneet aikaan ympäristön, jossa oletusarvoisesti miehet ovat syyllisiä ja naiset ovat syyttömiä ja jossa kohtelu on täysin erilaista ja miehiä syrjivää.

Mannerheimin lastensuojeluliiton MLL:n pääsihteeri Eeva Kuuskoski sai hovioikeudessa tuomion pahoinpitelystä jutussa, jota on puitu vuodesta 2004 saakka. Lyhykäisyydessään jupakka meni niin, että Eeva Kuuskosken väitettiin tönäisseen tai lyöneen alaistaan, lapsiasiamies Helena Molanderia. Molander jätti asiasta tutkintapyynnön. Asiansa saaminen viranomaisten ja oikeuslaitoksen tutkittavaksi on länsimaisessa oikeuskäsityksessä perustavaa laatua oleva oikeus, ja MLL päätti palkita työntekijänsä tästä asiansa ajamisesta lakkauttamalla koko lapsiasiamiehen tehtävän ja antamalla Molanderille potkut. Keskiviikkona hovioikeus antoi Kuuskoskelle tuomion pahoinpitelystä, joka sinänsä oli oikeuden mukaan sangen lievää sorttia, mutta jota ei voi jättää huomiotta siksi, että kyse oli esimies-alainen -asetelmasta. Kuuskoski jatkaa tehtävässään edelleen.

Muistamme myös, kuinka Matti Ahde savustettiin ulos tehtävästään epämääräisten ilmiantojen ja inkvisitiota muistuttavan "puolueettoman tutkijan" johtopäätösten varjolla. Mitään syytteitä tai tuomioita hänelle ei koskaan luettu, mutta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Luottamus oli mennyt pelkän epäilyn perusteella, kuten varmaan oikein olikin.

Meillä on siis täysin kahdenlaisia käytäntöjä. Alaisen pahoinpitelystä tuomittu nainen ei kiinnosta ketään, alaisten ahdistelusta epäilty mies saa potkut. Kummassakin edellä mainitussa tapauksessa kyse on vakavasta asiasta. Toimitusjohtajan tai siihen rinnastettavan sopimaton käyttäytyminen alaisiaan kohtaan ei saa tulla painetuksi villaisella. Jos Kuuskoski olisi mies, hän olisi saanut potkut jo pelkän epäilyn tultua julkisuuteen vuonna 2004 ja tänään vain toteaisimme tuomion kuultuamme, että saipas nilkki opetuksen. Erityisesti vedottaisiin siihen, että lastensuojeluliiton johdossa ei mitenkään voi olla tuomittu väkivaltarikollinen, mutta jostain syystä nyt ollaan oltu Hämeen piirijärjestöä lukuunottamatta kummallisen hiljaa. Lisäksi Kuuskosken syyksi on välttämätöntä lukea lievää suurempi kepulaisuus, jonka itsessään pitäisi jo olla peruste olla päästämättä häntä lähellekään mitään lasten kanssa puuhastelevaa organisaatiota.

Jostain syystä meille on rakentunut tällainen kaksoisstandardi. Ihraiset naisia firman juhlissa kähmivät miespomot saavat potkut, kuten oikein on, jos asiasta tehdään julkinen, mutta huonosti alaisiaan kohtaan käyttäytyvät naiset unohdetaan tyystin ja asian julkistava alainen laitetaan luiskaan. Palkkaeroista sen sijaan jaksetaan jauhaa jatkuvasti ja näin synnytetään mielikuva siitä, että palkkaus on ainoa työelämän tasa-arvon ongelma. Se on toki ongelma, mutta ei läheskään ainoa ongelma. Telaketjufeminismin jyräyksessä kuitenkin miesten syrjintä unohtuu tykkänään, ja palkkaeroissakin on täysin selitettävissä oleva mutta jatkuvasti unohdettu komponentti, jonka tohtori paljastaa teille lähiviikkoina, sikäli kun parempaa kirjoitettavaa ei ilmaannu.

Eduskuntavaaleihin valmistautuvat puolueet ovat kaikki ottaneet asiakseen naisten aseman parantamisen. Ihan kiva, mutta tohtori lupaa antaa äänensä sellaisille, jotka kannattavat ihmisten aseman parantamista eivätkä vain jonkun osajoukon. Tohtorin mielestä on korkea aika vapautua kiiluvasilmäisten feministien ikeestä ja ryhtyä toden teolla ajamaan työelämään tasa-arvoa. Aikaisemmin feminismi ja tasa-arvon kannattaminen olivat saman asian kaksi puolta, mutta nykyisin meillä on jo riittävästi esimerkkejä myös miesten sukupuolensa takia saamasta naisia huonommasta kohtelusta. Siitä huolimatta tasa-arvoihmisten puheenvuoro halutaan aina kuulla jostain telaketjulinnakkeesta. Aikaisemmin tasa-arvon ajaminen oli lähinnä naisten murhe, mutta nyt siihen saisi mukaan jo miehetkin kunhan käsiteltäisiin koko ongelmakenttää eikä vain sen naisia koskevia osa-alueita.

Toistaiseksi kuitenkin on paljon mediaseksikkäämpää syytellä vain miehiä, joten mitään ei tapahdu.

Tietotekniset ongelmat ovat pitäneet tohtorin pois verkosta muutaman viime päivän. Palaamme normaaliin päiväjärjestykseen tämän viikon perjantaina.

Viime viikonloppu ja alkuviikko kuluivat porvarihallituskaavailuja ja niiden vastustamisia lukiessa. Kyse on sinänsä normaalista vaalinaluspulinasta, mutta demarien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backmanin muutama kannanotto ovat jääneet sen verran vähälle huomiolle, että asia on syytä tässä käsitellä. Tausta asiassahan on se, että on otettu tavaksi nimittää suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja hallitustunnustelijaksi. Tämä sitten selvittää, millainen hallitus olisi syytä ja mahdollista perustaa. Suurimman puolueen puheenjohtajan asema ei kuitenkaan perustu mihinkään lakiin ja asetukseen, eikä missään laissa varsinkaan seiso, että suurimman puolueen puheenjohtajan tunnustelujen tulee aina päättyä niin, että hänestä tulee pääministeri. Kyse on muutamien viimeisten vaalien yhteydessä vakiintuneesta käytännöstä, mutta ei mistään sen kummemmasta. Hallitus, mikä se sitten onkin, nauttii eduskunnan luottamusta, mutta missään ei sanota, että sen pitäisi nauttia myös SDP:n luottamusta.

Mitä Backman sitten oikeastaan sanoi? Huomiota kannattaa kiinnittää lausumaan: "Kokoomus on jo pitkään pyrkinyt mitätöimään suurimman puolueen aseman vaalien jälkeen aloitettavissa hallitusneuvotteluissa". Miten voidaan pyrkiä mitätöimään sellainen, jota ei ole edes olemassa? Laki ei tunne mitään suurimman puolueen erityisasemaa, joten toisenlaisen käytännön ehdottamista ei voitane pitää erityisen häpeällisenä. Erityisesti Backman tuntuu olevan täysin ymmärtämätön siitä, että "suurimman puolueen asema hallitusneuvotteluissa" ei mitenkään välttämättä tarkoita suurimman puolueen olemista hallituksessa.

Demarien kannalta on tietysti erinomaisen hyödyllistä hokea "suurimman puolueen puheenjohtajasta tulee automaattisesti pääministeri" -mantraa, koska suurin puolue on usein SDP ja se sementoi SDP:n pääministeripuolueeksi paitsi niinä harvoina kertoina kun kepu on isompi. Toisaalta on täysin luonnollista, että lähes aina kolmanneksi suurin Kokoomus ei pidä tuota SDP:n jumalaista käytäntöä heidän kannaltaan mitenkään erityisen oivallisena. Kun SDP saa pyörittää hallitusneuvotteluja, se on aina voinut pelata Kokoomuksen ja Kepun toisiaan vastaan ja kirittää, kumpi porvaripuolueista suostuu menemään enemmän kyykkyyn ja ottaa sitten se hallitukseen. Käytännössä Backmanin malli on siis monipuoluevallaksi naamioitua yksipuoluevaltaa, joka ainakin tohtorin mielestä kaipaa tuuletusta, jos politiikkaan halutaan enemmän särmää.

Toinen Backmanin Keskustan suuntaan osoitetuksi tölväisyksi tarkoitettu kommentti on myöskin mielenkiintoinen. Hän sanoo: "Tämä kaikki herättää meissä mustasukkaisuutta. Hallituksen tyyli ja tulos ovat olleet hyviä. Emme ymmärrä haikailua muualle". Tohtori ihmettelee, ettei tähän ole kiinnitetty sen enempää huomiota. Backman sanoo siis suoraan, että riippumatta vaalituloksesta SDP on jo valinnut Kepun hallituskumppanikseen vaalien jälkeen. Koska se on siis jo tehnyt näin ja samalla luopunut Kepun ja Kokoomuksen keskinäisestä kyykytyskilpailusta, myös hallitusohjelman täytyy olla jo aika pitkälle sovittu ja se tullee olemaan hyvin nykyisen kaltainen. Samaten ministerien salkkujako.

Näissä vaaleissa ei siis ole mitään syytä äänestää mitään kolmesta suuresta puolueesta, koska niiden asetelma on ennalta selvä, hallitus on jo muodostettu, ministerinsalkut jaettu ja ohjelmasta sovittu. Kokoomus on vaalien jälkeen oppositiossa, vaikka se saisi millaisen äänivyöryn ja on valmis suostumaan hallitusneuvotteluissa vaikka mihin. Puusta katsoen tämä näyttää epädemokraattiselta, eikä lähempää tarkasteleminen auta asiaa pätkääkään. Tosin ei kai kukaan vallasta juopuneelta SDP:ltä kovin herrasmiesmäistä käytöstä odottanutkaan? Suomen kannalta tilanne on kiusallinen, sillä nykyhallitus ei ole tehnyt oikeastaan mitään on sitten kyse rakennemuutoksen tai Kiina-ilmiön vaikutusten lievittämisestä, eläkerahojen riittävyyden takaamisesta, työpaikkojen säilyttämisestä Suomessa, palkansaajan verokyykytyksen purkamisesta tai vaikka ilmastonmuutoksen torjumisesta. Tuloksena on siis vielä ainakin yksi neljän vuoden pysähtyneisyys, jolloin täytyy vain toivoa, ettei maailmalla tapahdu mitään sellaista, johon tarvitsisi reagoida jotenkin.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Jos Kokoomus osoittaisi edes kerran hiukan taktista pelisilmää, se oivaltaisi tämän asetelman eikä sen tarvitsisi lukea sitä täältä. Kun sillä ei ole vaaleissa mitään hävittävää, se voisi keskittyä SDP:n hutkimiseen täyslaidallisella ja yrittää urkkia jostain tietoonsa tämän kassakaappisopimuksen ja paljastaa sen. Tähän mennessä kaikkien on pitänyt vaalien alla aina mielistellä SDP:tä, mutta nyt se ei ole pakollista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Kepuleiden kanssa veljeily on aina jossain määrin halpa-arvoista, mutta välttämätön paha jos SDP:n haluaa syrjäyttää vallankahvasta edes hetkeksi. Se ei onnistu näissä vaaleissa, mutta ehkäpä seuraavissa. Siispä Kokoomuksen kannattaa pedata asetelmia ja tölviä vain ja ainoastaan SDP:tä ja osoittaa toisaalta kepulaiselle kentälle, kuinka SDP vie kepua kuin pässiä narussa teuraaksi .

Tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, että SDP on vuorollaan vallankahvassa. Mutta nyt tuo vuoro on kestänyt liki 60 vuotta. Ainoana poikkeuksena sääntöön ovat pari virkamieshallitusta vuosikymmenten takaa, sekä lamahallitus, josta SDP luiskaotsaisesti jäi pois. Ensin puolue rakensi laman Uffen ja kaverien johdolla ja sitten jätti Kepun ja Kokoomuksen siivoamaan sen ja räksytti, että kylläpä porvarit ovatkin osanneet sössiä Suomen asiat, äänestäkää demaria heti ensi kerralla, kuten sitten tapahtuikin. Ikuinen vallassaolo taas mädättää puolueen sielun, koska se voi luistaa aatteellisesta työstä virkamiestyön suojiin edistämään asioitaan piilossa eikä julkisesti. Politiikalle olisi hyväksi nähdä välillä uusia nimiä, uusia puolueita ja uusia tuulia vallankahvassa.

Brittiläinen Labour-parlamentaarikko ja värikäs mies Tony Benn sanoi oivallisesti Thatcherin noustua valtaan "demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää poliitikot tehtäviinsä vaan se, että voimme äänestämällä päästä heistä eroon". Kun SDP:stä ei tunnu pääsevän eroon vaikka kansa äänestää kuinka, voimme päätellä, että Kekkoslovakian jälkeinen demokratian opettelu on Suomessa vielä aika lapsenkengissä.

P.S. Hänen Brittiläinen Majesteettinsa oli tilannut vieraansa saapumista silmällä pitäen niin huonon sään, että se viivästytti junien ja lentokoneiden lisäksi jopa tämän kolumnin ilmestymistä. Hyi!

Tohtori on seurannut viime vuosina joitakin yrityskauppoja kohtuullisen läheltä ja kiinnittänyt huomiota sangen erikoiseen ja ainoastaan Suomessa esiintyvään piirteeseen. Kun isompi firma kaappaa pienemmän, pienemmässä firmassa on usein edessä välttämätön sopeutuminen. Työtehtävät muuttuvat, työkalut muuttuvat ja todennäköisesti seuraa myös irtisanomisia, mutta silti on täysin auki, kuinka syviä nämä muutokset ovat ja kuinka suuret niiden vaikutukset lopulta ovat. Oikein toimimalla olisi mahdollista vähentää näiden muutoksien vaikutusta sekä omaan elämään että työpaikkojen määrään Suomessa. Maassamme tuntuvat kuitenkin halu ja kyky tehdä oikein olevan jatkuvasti täysin kadoksissa ja jälki on rumaa.

Asia selviää havainnollisimmin esimerkillä. Kymmenisen vuotta sitten ruotsalainen firma osti ensin suomalaisen saman alan yrityksen ja jokunen vuosi myöhemmin tämä ruotsalaiskomentoinen yhteenliittymä osti tanskalaisen saman alan firman. Kun kauppa Suomessa julkistettiin, muste ei ollut ehtinyt kuivua sopimuspaperissa, kun tuon ostetun firman jokainen merkittävä taho johtoryhmän jäsenistä pikkupomoihin aloitti yhden suurimmista ikinä nähdyistä perseennuolemiskampanjoista. Ceausescun Romanian puoluekokoukset olivat tuohon näytelmään verrattuna suoraselkäisyyden ja totuuden etsinnän riemuvoitto. Tohtori sai asiasta jonkun verran taustatietoja ja Ruotsissa emoyhtiön väki oli ihmeissään, kun puhelin soi koko ajan ja Suomesta soittaa milloin kukakin, joka nöyristellen kysyy, miten hän voisi mahdollisimman hyvin palvella. Minkäännäköinen kaverin auttaminen Suomessa tai edes omien alaisten puolustaminen ei ollut missään määrin tapetilla, vaan aivan pyytämättä tarjottiin oman osaston väen irtisanomista ja toimintojen keskittämistä Ruotsiin osoitukseksi hyvästä tahdosta ja yhteistyökyvystä. Tätä jatkui aikansa ja lopputuloksena tuon firman henkilömäärä Suomessa putosi noin kolmasosaan ja kaikki mahdollinen ryhdyttiin tekemään Ruotsista käsin ja suomalaisille tutut työkalut ja työmenetelmät korvattiin yhdessä yössä paljon huonommilla ruotsalaisilla.

Kun tämä yhteenliittymä myöhemmin osti paljon itseään pienemmän tanskalaisyhtiön, juutit eivät joustaneet kaupan jälkeen mistään. Kaikki tanskalaiset seisoivat rivissä puolustamassa omia tapojaan ja henkilöitään. Tähän päivään mennessä Tanskasta ei ole irtisanottu ketään, koska ostanut yritys oivalsi, että jos ne rupeavat keikuttamaan venettä, siellä lakkaa kaiken tekeminen mielenosoituksena ja tulos ei ole hyvä. Pienempi paha oli pitää palkkalistoilla ylimääräisiä tanskalaisia ja yrittää vain keksiä, mitä he voisivat ruveta tekemään. Näin ollen tuon Tanskan tytäryhtiön valta ja vastuu kasvoivat kun Suomen tytäryhtiöstä siirrettiin loputkin tehtävät sinne.

Tohtori ymmärtäisi joustavuuden uuden isännän edessä, jos se olisi määrätietoista työtä firmassa siksi, että siitä saadaan mahdollisimman hyvä hinta. Mutta ei kysymys tästä ole, koska nöyristely, selkärangattomuus ja kaverien puukottaminen selkään ovat vain osa pikkupomokulttuuria eikä mikään yhtiön johdon ja omistajien tiiviisti ajama tahtotila. Firma myydään jostain tohtorille käsittämättömästä syystä alennuksella, minkä jälkeen suomalaisduunarit tekevät parhaansa, että heidän tehtävänsä lopetettaisiin ja heidät irtisanottaisiin.

Selitystä tälle ilmiölle voi hakea kaukaa historian roskatynnyreistä, mutta se löytyy kyllä paljon lähempää. Suomessa yksin tekemisen meritokratia on viety liian pitkälle, ja firmoissa ylennykset ja nimitykset jakautuvat aivan väärille ihmisille. Toisaalta parhaat asiantuntijat nimitetään johtajiksi, koska niin on aina ennenkin tehty ja toisaalta parhaimmat perseennuolijat pääsevät myös herrahississä ylöspäin ilman minkäännäköisiä lahjoja muussa kuin kiipimisessä. Näin syntyy tilanne, jossa osa johdosta on hyviä asiantuntijoita mutta huonoja pelureita, ja loppupuoli taas on kyvytöntä muussa paitsi perseennuolemisessa, selkäänpuukottamisessa ja kunnian keräämisessä jonkun muun työstä.

Suomessa harvassa yrityksessä tulee kyseeseen uutta osastonjohtajaa tai muuta vähän korkeampaa tehtävää täytettäessä hakea tehtävään henkilöä oman firman ulkopuolelta avoimesti, vaan nämä tehtävät kähmitään sisäisesti. Näissä kähminnöissä vahvoilla ovat yleensä luonnehäiriöiset nilkit. Usein johtoryhmänkin tasolla vallitsee täysi villi länsi ja kilpailutilanne, jossa on tärkeää menestyä paremmin kuin ne muut. Jos itse saa kahmittua omalle liiketoimintayksikölleen hiukan etua tappamalla naapuriyksikön bisneksen kokonaan, näin tehdään sumeilematta, vaikka firman kokonaisetu siitä kärsisikin. Jostain syystä kukaan ei puutu tähän pelleilyyn, vaan antaa sen jatkua firmasta ja vuodesta toiseen. Jos yritykset tekisivät johtamisesta hiukan nykyistä enemmän tiimityötä ja yksilösuoritusten sijaan palkitsisivat koko johtoryhmän tai eivät ketään, tai jos uutta johtoryhmän jäsentä valittaessa otettaisiin huomioon kaikkien mielipiteet ja yritettäisiin löytää porukkaan parhaiten sopiva, yhteishenki johdon tasolla olisi aivan toinen.

Jos ylin johto on keskenään riitaisaa, nämä riidat välittyvät nopeasti myös alemmille portaille ja tuloksena on tyypillinen suomalainen teleoperaattori, jossa kaikki liiketoimintayksiköt tappelevat keskenään ja kampittavat toistensa bisneksiä minkä kerkiävät ja propagandaosasto julkaisee aina muutaman kuukauden välein pörssitiedotteita, joissa sanotaan, että kaikki on täydellistä. Lopputuloksena tällainen yritys käyttää valtaosan energiastaan naapuriosaston kanssa kilpailemiseen sen sijaan, että kilpailtaisiin jonkun toisen yrityksen kanssa.

Entäpä sinun työpaikkasi? Montako kertaa olet kuullut esimieheltäsi nuivia sanoja naapuriosaston esimiehestä tai kyseisen osaston työstä? Kuinka usein jotain asiaa tehtäessä sinua pyydetään salaamaan tuo tehtävä asia ja erityisesti kielletään kertomasta siitä mitään tuolle toiselle osastolle? Jos kuulostaa tutulta, kannattaa kirjoittaa CV valmiiksi, sillä kun sinun työnantajasi ostetaan, ystävällismielinen pikkupomosi syöksyy todennäköisimmin ensi töikseen rähmälleen uuden omistajan pääjohtajan, varapääjohtajan, osastonjohtajien, pikkupomojen, mikrotukihenkilöiden ja vahtimestarin jalkojen juureen ja osoittaa visionäärin kykynsä ehdottamalla, että sinut ja muut kollegasi voitaisiin irtisanoa vaivattomasti.

Pienen maan järkevään ulkopolitiikkaan liittyvät oleellisesti mukautumisen kyky ja taito sekä tahto viitata kintaalla kaikelle sellaiselle maailmassa tapahtuvalle ikävälle ja epämiellyttävälle, joka ei suoranaisesti koske itseä. Pienen maan on turha lähteä ystävien keräämisen tielle, sillä yhden ystävän mukana tulee aina kourallinen vihamiehiä. Ystävät häipyvät hetkessä paremman diilin saadessaan, mutta vihamiehet unohtavat paljon hitaammin.

Suomen tapauksesa järkevää ulkopolitiikkaa olisi niin nyt kuin aikaisemminkin Sveitsin malli, jonka mukaan muun maailman elämään ei puututa millään tavalla, sikäli kun muut eivät häiritse. Suomalaisia pelotellaan jatkuvasti sillä, kaikki vallan unohtavat meidät, ellemme sählää suuna päänä joka paikassa. Mutta entäpä sitten? Nykyisessä terroristien täyttämässä maailmassa on ihan hyvä, että meidät unohdetaan. Yksikään kauppa ei jää teollisuudelta tekemättä siksi, ettemme ole valtiona jossain puolustamassa kommunistisia sissiliikkeitä, sosialistisia sissiliikkeitä, kansandemokraattisia sissiliikkeitä tai rättipäitä.

Maan tunnettuus ei ole edes kansainvälisen diplomatian ja rauhanponnistelujen este. Suomalaiset valtapoliitikot pitävät mielellään yllä harhakuvaa siitä, että Suomi on toiminut aktiivisesti rauhan rakentajana ja osoituksena siitä itä ja länsi eivät käyneet kylmän sodan aikana toistensa kimppuun. Sillanrakentajan roolista puhutaan suorastaan kohtuuttoman paljon, kun otetaan huomioon, ettei mitään Suomen kautta kulkevaa siltaa ikinä ole ollut olemassakaan. Suomen merkittävät diplomaattiset ja rauhaa edistäneet saavutukset viimeisten vuosikymmenten ajalta eivät ole Suomen merkittäviä saavutuksia vaan Martti Ahtisaaren henkilökohtaisia saavutuksia.

Miksi meikäläiset sitten sähläävät suuna päänä joka paikassa ottamassa aina aktiivisesti kantaa kaikkeen eivätkä ota oppia Sveitsistä? Syy löytyy omasta sodan jälkeisestä historiastamme. Suomen ulkopoliittinen asema oli hävityn sodan jälkeen hankala. Paasikivi onnistui sen vakauttamaan, mutta tuota pikaa kapuloita alkoi heitellä rattaisiin Kekkonen, tuo harhaoppisesti Suomen pelastajaksi nostettu despootti, jonka kaljua kiillottamalla ei paljastu suurta valtiomiestä vaan maalaisliittolainen. 40-luvun lopulla hän määritteli poliittisen linjansa uudelleen ja alkoi rakentaa uraansa liehittelemällä venäläisiä. Kekkosen ansiot Suomen pelastamisessa sovjetisoinnilta rajoittuvat sodanaikaisiin neuvotteluihin ministerinä, mutta sodanjälkeisen työn teki Paasikivi. Hänen kuolemansa jälkeen "Paasikiven linjaksi" kunnianosoituksena nimitetty poliittinen linja raiskattiin muuttamalla se "Paasikiven-Kekkosen linjaksi" jo Kekkosen eläessä hänen pohjoiskorealaisen henkilökulttinsa pönkittämiseksi. Tämän hölynpölyn opettaminen koulussa lapsille on yksi itsenäisyytemme ajan häpeällisimmistä teoista. Samoin on Paasikiven, suuren suomalaisen valtiomiehen, nimen häpäisemistä liittää sen perään joku maalaisliittolainen jatke.

Kekkonen valittiin presidentiksi ulkopoliittisilla ansioilla. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Kekkosen ympärille alettiin rakentaa palvontakulttia, jossa hänen ulkopoliittisten ansioidensa merkitystä korostettiin ja annettiin ymmärtää, että vain hän on Suomen itsenäisyyden tae. Ulkopoliittisilla aseilla myös nitistettiin kilpailijoita aina vuosikymmenen välein, jolloin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan ero Suomessa hämärtyi olemattomiin. Jokaisen Kekkosen herrahissiin haluavan kuului liittyä Paasikivi-Seuraan, opetella ulkoa virallinen liturgia ja aloittaa aktiiviset ja oikeansävyiset kannanotot kaikkiin mahdollisiin ulkopoliittisiin asioihin. Sillä, kuka voittaa sodan Koreassa, Vietnamissa tai Nicaraguassa, ei tietenkään ollut Suomelle mitään merkitystä, mutta jokaiselle Suomessa poliittista uraansa edistävälle oli elintärkeää olla näistä asioista oikeaa mieltä.

Tämän poliittisen kulttuurin hedelmistä saamme nauttia tänään. Kekkosen ajan nuorisopoliitikot ovat nyt vallankahvassa ja tuloksena on saman hölmöilyn jatkuminen. Tällä hetkellä yritämme kerätä hetkeksi kaveria arabimaista ja Putinista, mutta samalla pyllistämme länteen; kenties aivan tuota pikaa myös Kiinaan. Meidän ei tarvitsisi tehdä niin, koska ketään ei oikeasti kiinnosta, mitä mieltä Suomi valtiona on palestiinalaisista tai Irakista. Jos pitäisimme valtiollisella tasolla päämme kiinni, emme häiritsisi ketään ja myös ne harvat, jotka muistavat nyt missä Suomi on, unohtaisivat sen.

Yksityishenkilöinä meidän sen sijaan kuuluu ottaa kantaa aktiivisesti tärkeinä pitämiemme asioiden puolesta. Se jos mikä on sivistyksen mukanaan tuoma etuoikeus – ja velvollisuus.