Tietotekniset ongelmat ovat pitäneet tohtorin pois verkosta muutaman viime päivän. Palaamme normaaliin päiväjärjestykseen tämän viikon perjantaina.

Viime viikonloppu ja alkuviikko kuluivat porvarihallituskaavailuja ja niiden vastustamisia lukiessa. Kyse on sinänsä normaalista vaalinaluspulinasta, mutta demarien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backmanin muutama kannanotto ovat jääneet sen verran vähälle huomiolle, että asia on syytä tässä käsitellä. Tausta asiassahan on se, että on otettu tavaksi nimittää suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja hallitustunnustelijaksi. Tämä sitten selvittää, millainen hallitus olisi syytä ja mahdollista perustaa. Suurimman puolueen puheenjohtajan asema ei kuitenkaan perustu mihinkään lakiin ja asetukseen, eikä missään laissa varsinkaan seiso, että suurimman puolueen puheenjohtajan tunnustelujen tulee aina päättyä niin, että hänestä tulee pääministeri. Kyse on muutamien viimeisten vaalien yhteydessä vakiintuneesta käytännöstä, mutta ei mistään sen kummemmasta. Hallitus, mikä se sitten onkin, nauttii eduskunnan luottamusta, mutta missään ei sanota, että sen pitäisi nauttia myös SDP:n luottamusta.

Mitä Backman sitten oikeastaan sanoi? Huomiota kannattaa kiinnittää lausumaan: "Kokoomus on jo pitkään pyrkinyt mitätöimään suurimman puolueen aseman vaalien jälkeen aloitettavissa hallitusneuvotteluissa". Miten voidaan pyrkiä mitätöimään sellainen, jota ei ole edes olemassa? Laki ei tunne mitään suurimman puolueen erityisasemaa, joten toisenlaisen käytännön ehdottamista ei voitane pitää erityisen häpeällisenä. Erityisesti Backman tuntuu olevan täysin ymmärtämätön siitä, että "suurimman puolueen asema hallitusneuvotteluissa" ei mitenkään välttämättä tarkoita suurimman puolueen olemista hallituksessa.

Demarien kannalta on tietysti erinomaisen hyödyllistä hokea "suurimman puolueen puheenjohtajasta tulee automaattisesti pääministeri" -mantraa, koska suurin puolue on usein SDP ja se sementoi SDP:n pääministeripuolueeksi paitsi niinä harvoina kertoina kun kepu on isompi. Toisaalta on täysin luonnollista, että lähes aina kolmanneksi suurin Kokoomus ei pidä tuota SDP:n jumalaista käytäntöä heidän kannaltaan mitenkään erityisen oivallisena. Kun SDP saa pyörittää hallitusneuvotteluja, se on aina voinut pelata Kokoomuksen ja Kepun toisiaan vastaan ja kirittää, kumpi porvaripuolueista suostuu menemään enemmän kyykkyyn ja ottaa sitten se hallitukseen. Käytännössä Backmanin malli on siis monipuoluevallaksi naamioitua yksipuoluevaltaa, joka ainakin tohtorin mielestä kaipaa tuuletusta, jos politiikkaan halutaan enemmän särmää.

Toinen Backmanin Keskustan suuntaan osoitetuksi tölväisyksi tarkoitettu kommentti on myöskin mielenkiintoinen. Hän sanoo: "Tämä kaikki herättää meissä mustasukkaisuutta. Hallituksen tyyli ja tulos ovat olleet hyviä. Emme ymmärrä haikailua muualle". Tohtori ihmettelee, ettei tähän ole kiinnitetty sen enempää huomiota. Backman sanoo siis suoraan, että riippumatta vaalituloksesta SDP on jo valinnut Kepun hallituskumppanikseen vaalien jälkeen. Koska se on siis jo tehnyt näin ja samalla luopunut Kepun ja Kokoomuksen keskinäisestä kyykytyskilpailusta, myös hallitusohjelman täytyy olla jo aika pitkälle sovittu ja se tullee olemaan hyvin nykyisen kaltainen. Samaten ministerien salkkujako.

Näissä vaaleissa ei siis ole mitään syytä äänestää mitään kolmesta suuresta puolueesta, koska niiden asetelma on ennalta selvä, hallitus on jo muodostettu, ministerinsalkut jaettu ja ohjelmasta sovittu. Kokoomus on vaalien jälkeen oppositiossa, vaikka se saisi millaisen äänivyöryn ja on valmis suostumaan hallitusneuvotteluissa vaikka mihin. Puusta katsoen tämä näyttää epädemokraattiselta, eikä lähempää tarkasteleminen auta asiaa pätkääkään. Tosin ei kai kukaan vallasta juopuneelta SDP:ltä kovin herrasmiesmäistä käytöstä odottanutkaan? Suomen kannalta tilanne on kiusallinen, sillä nykyhallitus ei ole tehnyt oikeastaan mitään on sitten kyse rakennemuutoksen tai Kiina-ilmiön vaikutusten lievittämisestä, eläkerahojen riittävyyden takaamisesta, työpaikkojen säilyttämisestä Suomessa, palkansaajan verokyykytyksen purkamisesta tai vaikka ilmastonmuutoksen torjumisesta. Tuloksena on siis vielä ainakin yksi neljän vuoden pysähtyneisyys, jolloin täytyy vain toivoa, ettei maailmalla tapahdu mitään sellaista, johon tarvitsisi reagoida jotenkin.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Jos Kokoomus osoittaisi edes kerran hiukan taktista pelisilmää, se oivaltaisi tämän asetelman eikä sen tarvitsisi lukea sitä täältä. Kun sillä ei ole vaaleissa mitään hävittävää, se voisi keskittyä SDP:n hutkimiseen täyslaidallisella ja yrittää urkkia jostain tietoonsa tämän kassakaappisopimuksen ja paljastaa sen. Tähän mennessä kaikkien on pitänyt vaalien alla aina mielistellä SDP:tä, mutta nyt se ei ole pakollista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Kepuleiden kanssa veljeily on aina jossain määrin halpa-arvoista, mutta välttämätön paha jos SDP:n haluaa syrjäyttää vallankahvasta edes hetkeksi. Se ei onnistu näissä vaaleissa, mutta ehkäpä seuraavissa. Siispä Kokoomuksen kannattaa pedata asetelmia ja tölviä vain ja ainoastaan SDP:tä ja osoittaa toisaalta kepulaiselle kentälle, kuinka SDP vie kepua kuin pässiä narussa teuraaksi .

Tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, että SDP on vuorollaan vallankahvassa. Mutta nyt tuo vuoro on kestänyt liki 60 vuotta. Ainoana poikkeuksena sääntöön ovat pari virkamieshallitusta vuosikymmenten takaa, sekä lamahallitus, josta SDP luiskaotsaisesti jäi pois. Ensin puolue rakensi laman Uffen ja kaverien johdolla ja sitten jätti Kepun ja Kokoomuksen siivoamaan sen ja räksytti, että kylläpä porvarit ovatkin osanneet sössiä Suomen asiat, äänestäkää demaria heti ensi kerralla, kuten sitten tapahtuikin. Ikuinen vallassaolo taas mädättää puolueen sielun, koska se voi luistaa aatteellisesta työstä virkamiestyön suojiin edistämään asioitaan piilossa eikä julkisesti. Politiikalle olisi hyväksi nähdä välillä uusia nimiä, uusia puolueita ja uusia tuulia vallankahvassa.

Brittiläinen Labour-parlamentaarikko ja värikäs mies Tony Benn sanoi oivallisesti Thatcherin noustua valtaan "demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää poliitikot tehtäviinsä vaan se, että voimme äänestämällä päästä heistä eroon". Kun SDP:stä ei tunnu pääsevän eroon vaikka kansa äänestää kuinka, voimme päätellä, että Kekkoslovakian jälkeinen demokratian opettelu on Suomessa vielä aika lapsenkengissä.

P.S. Hänen Brittiläinen Majesteettinsa oli tilannut vieraansa saapumista silmällä pitäen niin huonon sään, että se viivästytti junien ja lentokoneiden lisäksi jopa tämän kolumnin ilmestymistä. Hyi!

Tohtori on seurannut viime vuosina joitakin yrityskauppoja kohtuullisen läheltä ja kiinnittänyt huomiota sangen erikoiseen ja ainoastaan Suomessa esiintyvään piirteeseen. Kun isompi firma kaappaa pienemmän, pienemmässä firmassa on usein edessä välttämätön sopeutuminen. Työtehtävät muuttuvat, työkalut muuttuvat ja todennäköisesti seuraa myös irtisanomisia, mutta silti on täysin auki, kuinka syviä nämä muutokset ovat ja kuinka suuret niiden vaikutukset lopulta ovat. Oikein toimimalla olisi mahdollista vähentää näiden muutoksien vaikutusta sekä omaan elämään että työpaikkojen määrään Suomessa. Maassamme tuntuvat kuitenkin halu ja kyky tehdä oikein olevan jatkuvasti täysin kadoksissa ja jälki on rumaa.

Asia selviää havainnollisimmin esimerkillä. Kymmenisen vuotta sitten ruotsalainen firma osti ensin suomalaisen saman alan yrityksen ja jokunen vuosi myöhemmin tämä ruotsalaiskomentoinen yhteenliittymä osti tanskalaisen saman alan firman. Kun kauppa Suomessa julkistettiin, muste ei ollut ehtinyt kuivua sopimuspaperissa, kun tuon ostetun firman jokainen merkittävä taho johtoryhmän jäsenistä pikkupomoihin aloitti yhden suurimmista ikinä nähdyistä perseennuolemiskampanjoista. Ceausescun Romanian puoluekokoukset olivat tuohon näytelmään verrattuna suoraselkäisyyden ja totuuden etsinnän riemuvoitto. Tohtori sai asiasta jonkun verran taustatietoja ja Ruotsissa emoyhtiön väki oli ihmeissään, kun puhelin soi koko ajan ja Suomesta soittaa milloin kukakin, joka nöyristellen kysyy, miten hän voisi mahdollisimman hyvin palvella. Minkäännäköinen kaverin auttaminen Suomessa tai edes omien alaisten puolustaminen ei ollut missään määrin tapetilla, vaan aivan pyytämättä tarjottiin oman osaston väen irtisanomista ja toimintojen keskittämistä Ruotsiin osoitukseksi hyvästä tahdosta ja yhteistyökyvystä. Tätä jatkui aikansa ja lopputuloksena tuon firman henkilömäärä Suomessa putosi noin kolmasosaan ja kaikki mahdollinen ryhdyttiin tekemään Ruotsista käsin ja suomalaisille tutut työkalut ja työmenetelmät korvattiin yhdessä yössä paljon huonommilla ruotsalaisilla.

Kun tämä yhteenliittymä myöhemmin osti paljon itseään pienemmän tanskalaisyhtiön, juutit eivät joustaneet kaupan jälkeen mistään. Kaikki tanskalaiset seisoivat rivissä puolustamassa omia tapojaan ja henkilöitään. Tähän päivään mennessä Tanskasta ei ole irtisanottu ketään, koska ostanut yritys oivalsi, että jos ne rupeavat keikuttamaan venettä, siellä lakkaa kaiken tekeminen mielenosoituksena ja tulos ei ole hyvä. Pienempi paha oli pitää palkkalistoilla ylimääräisiä tanskalaisia ja yrittää vain keksiä, mitä he voisivat ruveta tekemään. Näin ollen tuon Tanskan tytäryhtiön valta ja vastuu kasvoivat kun Suomen tytäryhtiöstä siirrettiin loputkin tehtävät sinne.

Tohtori ymmärtäisi joustavuuden uuden isännän edessä, jos se olisi määrätietoista työtä firmassa siksi, että siitä saadaan mahdollisimman hyvä hinta. Mutta ei kysymys tästä ole, koska nöyristely, selkärangattomuus ja kaverien puukottaminen selkään ovat vain osa pikkupomokulttuuria eikä mikään yhtiön johdon ja omistajien tiiviisti ajama tahtotila. Firma myydään jostain tohtorille käsittämättömästä syystä alennuksella, minkä jälkeen suomalaisduunarit tekevät parhaansa, että heidän tehtävänsä lopetettaisiin ja heidät irtisanottaisiin.

Selitystä tälle ilmiölle voi hakea kaukaa historian roskatynnyreistä, mutta se löytyy kyllä paljon lähempää. Suomessa yksin tekemisen meritokratia on viety liian pitkälle, ja firmoissa ylennykset ja nimitykset jakautuvat aivan väärille ihmisille. Toisaalta parhaat asiantuntijat nimitetään johtajiksi, koska niin on aina ennenkin tehty ja toisaalta parhaimmat perseennuolijat pääsevät myös herrahississä ylöspäin ilman minkäännäköisiä lahjoja muussa kuin kiipimisessä. Näin syntyy tilanne, jossa osa johdosta on hyviä asiantuntijoita mutta huonoja pelureita, ja loppupuoli taas on kyvytöntä muussa paitsi perseennuolemisessa, selkäänpuukottamisessa ja kunnian keräämisessä jonkun muun työstä.

Suomessa harvassa yrityksessä tulee kyseeseen uutta osastonjohtajaa tai muuta vähän korkeampaa tehtävää täytettäessä hakea tehtävään henkilöä oman firman ulkopuolelta avoimesti, vaan nämä tehtävät kähmitään sisäisesti. Näissä kähminnöissä vahvoilla ovat yleensä luonnehäiriöiset nilkit. Usein johtoryhmänkin tasolla vallitsee täysi villi länsi ja kilpailutilanne, jossa on tärkeää menestyä paremmin kuin ne muut. Jos itse saa kahmittua omalle liiketoimintayksikölleen hiukan etua tappamalla naapuriyksikön bisneksen kokonaan, näin tehdään sumeilematta, vaikka firman kokonaisetu siitä kärsisikin. Jostain syystä kukaan ei puutu tähän pelleilyyn, vaan antaa sen jatkua firmasta ja vuodesta toiseen. Jos yritykset tekisivät johtamisesta hiukan nykyistä enemmän tiimityötä ja yksilösuoritusten sijaan palkitsisivat koko johtoryhmän tai eivät ketään, tai jos uutta johtoryhmän jäsentä valittaessa otettaisiin huomioon kaikkien mielipiteet ja yritettäisiin löytää porukkaan parhaiten sopiva, yhteishenki johdon tasolla olisi aivan toinen.

Jos ylin johto on keskenään riitaisaa, nämä riidat välittyvät nopeasti myös alemmille portaille ja tuloksena on tyypillinen suomalainen teleoperaattori, jossa kaikki liiketoimintayksiköt tappelevat keskenään ja kampittavat toistensa bisneksiä minkä kerkiävät ja propagandaosasto julkaisee aina muutaman kuukauden välein pörssitiedotteita, joissa sanotaan, että kaikki on täydellistä. Lopputuloksena tällainen yritys käyttää valtaosan energiastaan naapuriosaston kanssa kilpailemiseen sen sijaan, että kilpailtaisiin jonkun toisen yrityksen kanssa.

Entäpä sinun työpaikkasi? Montako kertaa olet kuullut esimieheltäsi nuivia sanoja naapuriosaston esimiehestä tai kyseisen osaston työstä? Kuinka usein jotain asiaa tehtäessä sinua pyydetään salaamaan tuo tehtävä asia ja erityisesti kielletään kertomasta siitä mitään tuolle toiselle osastolle? Jos kuulostaa tutulta, kannattaa kirjoittaa CV valmiiksi, sillä kun sinun työnantajasi ostetaan, ystävällismielinen pikkupomosi syöksyy todennäköisimmin ensi töikseen rähmälleen uuden omistajan pääjohtajan, varapääjohtajan, osastonjohtajien, pikkupomojen, mikrotukihenkilöiden ja vahtimestarin jalkojen juureen ja osoittaa visionäärin kykynsä ehdottamalla, että sinut ja muut kollegasi voitaisiin irtisanoa vaivattomasti.

Pienen maan järkevään ulkopolitiikkaan liittyvät oleellisesti mukautumisen kyky ja taito sekä tahto viitata kintaalla kaikelle sellaiselle maailmassa tapahtuvalle ikävälle ja epämiellyttävälle, joka ei suoranaisesti koske itseä. Pienen maan on turha lähteä ystävien keräämisen tielle, sillä yhden ystävän mukana tulee aina kourallinen vihamiehiä. Ystävät häipyvät hetkessä paremman diilin saadessaan, mutta vihamiehet unohtavat paljon hitaammin.

Suomen tapauksesa järkevää ulkopolitiikkaa olisi niin nyt kuin aikaisemminkin Sveitsin malli, jonka mukaan muun maailman elämään ei puututa millään tavalla, sikäli kun muut eivät häiritse. Suomalaisia pelotellaan jatkuvasti sillä, kaikki vallan unohtavat meidät, ellemme sählää suuna päänä joka paikassa. Mutta entäpä sitten? Nykyisessä terroristien täyttämässä maailmassa on ihan hyvä, että meidät unohdetaan. Yksikään kauppa ei jää teollisuudelta tekemättä siksi, ettemme ole valtiona jossain puolustamassa kommunistisia sissiliikkeitä, sosialistisia sissiliikkeitä, kansandemokraattisia sissiliikkeitä tai rättipäitä.

Maan tunnettuus ei ole edes kansainvälisen diplomatian ja rauhanponnistelujen este. Suomalaiset valtapoliitikot pitävät mielellään yllä harhakuvaa siitä, että Suomi on toiminut aktiivisesti rauhan rakentajana ja osoituksena siitä itä ja länsi eivät käyneet kylmän sodan aikana toistensa kimppuun. Sillanrakentajan roolista puhutaan suorastaan kohtuuttoman paljon, kun otetaan huomioon, ettei mitään Suomen kautta kulkevaa siltaa ikinä ole ollut olemassakaan. Suomen merkittävät diplomaattiset ja rauhaa edistäneet saavutukset viimeisten vuosikymmenten ajalta eivät ole Suomen merkittäviä saavutuksia vaan Martti Ahtisaaren henkilökohtaisia saavutuksia.

Miksi meikäläiset sitten sähläävät suuna päänä joka paikassa ottamassa aina aktiivisesti kantaa kaikkeen eivätkä ota oppia Sveitsistä? Syy löytyy omasta sodan jälkeisestä historiastamme. Suomen ulkopoliittinen asema oli hävityn sodan jälkeen hankala. Paasikivi onnistui sen vakauttamaan, mutta tuota pikaa kapuloita alkoi heitellä rattaisiin Kekkonen, tuo harhaoppisesti Suomen pelastajaksi nostettu despootti, jonka kaljua kiillottamalla ei paljastu suurta valtiomiestä vaan maalaisliittolainen. 40-luvun lopulla hän määritteli poliittisen linjansa uudelleen ja alkoi rakentaa uraansa liehittelemällä venäläisiä. Kekkosen ansiot Suomen pelastamisessa sovjetisoinnilta rajoittuvat sodanaikaisiin neuvotteluihin ministerinä, mutta sodanjälkeisen työn teki Paasikivi. Hänen kuolemansa jälkeen "Paasikiven linjaksi" kunnianosoituksena nimitetty poliittinen linja raiskattiin muuttamalla se "Paasikiven-Kekkosen linjaksi" jo Kekkosen eläessä hänen pohjoiskorealaisen henkilökulttinsa pönkittämiseksi. Tämän hölynpölyn opettaminen koulussa lapsille on yksi itsenäisyytemme ajan häpeällisimmistä teoista. Samoin on Paasikiven, suuren suomalaisen valtiomiehen, nimen häpäisemistä liittää sen perään joku maalaisliittolainen jatke.

Kekkonen valittiin presidentiksi ulkopoliittisilla ansioilla. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Kekkosen ympärille alettiin rakentaa palvontakulttia, jossa hänen ulkopoliittisten ansioidensa merkitystä korostettiin ja annettiin ymmärtää, että vain hän on Suomen itsenäisyyden tae. Ulkopoliittisilla aseilla myös nitistettiin kilpailijoita aina vuosikymmenen välein, jolloin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan ero Suomessa hämärtyi olemattomiin. Jokaisen Kekkosen herrahissiin haluavan kuului liittyä Paasikivi-Seuraan, opetella ulkoa virallinen liturgia ja aloittaa aktiiviset ja oikeansävyiset kannanotot kaikkiin mahdollisiin ulkopoliittisiin asioihin. Sillä, kuka voittaa sodan Koreassa, Vietnamissa tai Nicaraguassa, ei tietenkään ollut Suomelle mitään merkitystä, mutta jokaiselle Suomessa poliittista uraansa edistävälle oli elintärkeää olla näistä asioista oikeaa mieltä.

Tämän poliittisen kulttuurin hedelmistä saamme nauttia tänään. Kekkosen ajan nuorisopoliitikot ovat nyt vallankahvassa ja tuloksena on saman hölmöilyn jatkuminen. Tällä hetkellä yritämme kerätä hetkeksi kaveria arabimaista ja Putinista, mutta samalla pyllistämme länteen; kenties aivan tuota pikaa myös Kiinaan. Meidän ei tarvitsisi tehdä niin, koska ketään ei oikeasti kiinnosta, mitä mieltä Suomi valtiona on palestiinalaisista tai Irakista. Jos pitäisimme valtiollisella tasolla päämme kiinni, emme häiritsisi ketään ja myös ne harvat, jotka muistavat nyt missä Suomi on, unohtaisivat sen.

Yksityishenkilöinä meidän sen sijaan kuuluu ottaa kantaa aktiivisesti tärkeinä pitämiemme asioiden puolesta. Se jos mikä on sivistyksen mukanaan tuoma etuoikeus – ja velvollisuus.