Tohtori muistelee kaiholla aikaa 90-luvun lamasta 2000-luvun alkuun, jolloin työnteko oli vielä hauskaa. Yrityksissä oli tekemisen meininki. Hyvät ideat toteutettiin eikä työntekijöitä kiusattu turhanpäiväisellä simputuksella. Terve järki oli useimmissa asioissa ylin ohje. Henkilöstöhallinnon tehtävä oli huolehtia ihmisten viihtyvyydestä eikä siitä, miten duunareita saadaan kaikkein eniten kiusattua kuitenkin heidät juuri ja juuri talossa pitäen. Nykyisin uudet tuulet puhaltelevat ja työpaikoilta löytyy esimerkiksi seuraavia moraalia kohottavia ilmiöitä:

• Pelkästään firman tulokseen perustuva bonusjärjestelmä: Bonuksia tulee joko hirveästi tai ei ollenkaan riippumatta siitä, miten suhdanneherkän alan duunarit työnsä tekevät. Bonukset voidaan toki kusauttaa hyvänäkin vuonna asettamalla tavoitteet niin korkeiksi, ettei niihin ole mitään toivoa päästä, vaikka firma tahkoaisi millaisen tuloksen. Kun järkevä firma odottaisi huippusuhdanteen aikana myyntireiskalta kahtakymmentä kauppaa kuukaudessa ennen kuin tulee bonuksia, huonoina aikoina yksikin kauppa voisi olla bonuksen aihe. Pelkästään tulosta tuijottamalla joudutaan kuitenkin tilanteeseen, jolloin lamavuosina kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään, vaikka juuri silloin pitäisi ponnistella ankarasti, jotta kehityssuunnan saa käännettyä paremmaksi. Hyvinä vuosina väki taas laiskistuu, kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, vaikka ei mitään tekisikään, kun kaikki tuotteet viedään käsistä muutenkin.

• Luontaisetuvirasto: Firmat joutuisivat epäilemättä täysin tuuliajolle, jos työmiehellä olisi isompi työsuhdeauto kuin osastonjohtajalla. Molemmat tietysti maksavat tuon auton hinnan bruttopalkkavähennyksenä, mutta silti joku rakentaa järjestelmän, jossa työmies saa vaihtaa pienemmän summan palkkaansa autoon kuin johtaja. Rahallisesti firman kannalta kyse on yhdentekevästä asiasta, mutta niin turhaa asiaa ei olekaan, etteikö sille löytyisi hallinto-osastolta erityissuunnittelijaa. Kännykkä on myös niin silmiinpistävän pröystäilevää ylellisyyttä, että jonkun on huolellisesti valittava kolme vuotta vanhoista kännykkämalleista työntekijöille ainoa oikea sallittu työsuhdepuhelin.

• Ikinä työmatkoja tekemättömien ihmisten miehittämä työmatkavirasto: Sillä ei ole väliä, pitääkö lähteä edellisenä iltana tai viipyä päivä pidempään, mutta koska Ukrainan lentoyhtiö teki suoria lentoja halvemman tarjouksen, sitä käytetään myös matkalla Pariisiin. Jos hotelliaamiaisen maksaminen voidaan jollain konstilla välttää, niin se luonnollisesti tehdään, koska siihen kuuluu käyttää päivärahoja. Teoriassa asia tietysti näin onkin, mutta edes verottaja ei ole kiinnostunut siitä, sisältyykö huoneen hintaan aamiainen vai ei, kunhan aamiaista ei kuitista löydy erillisenä laskutettavana kohtana. Jos asia hoidettaisiin järkävästi, saisi työntekijä aamupalaa eikä firma ei maksaisi siitä käytännössä mitään. Näin ei voi tehdä, koska matkanarpomisosaston mammojen mielestä sillä ei ole merkitystä, onko työmatkalla kurjaa vai siedettävää, koska näiden ikinä missään käymättömien aivoitusten mukaisesti matka on itsessään jonkinlainen palkinto eikä suinkaan rasittava vapaa-aikaa syövä riesa.

• Maisemakonttorit: Maisemakonttorin etuja selitetään siellä sun täällä sangen seikkaperäisesti. Sellaisessakin istuneena tohtori on tullut siihen tulokseen, että kyseisiä etuja liioitellaan suuresti. Ainoa tarkoitus on säästää rahaa lattianeliöissä, mutta tämä naamioidaan "parempana tuottavuutena" ja muuna hankalasti mitattavana. Työntekijöitä kyrsii, kun muut lukevat kaiken olan yli ja ympäriltä kuuluu askelia, puhetta, kolinaa, naurua ja muuta hälinää, mutta rahaa säästyy rutkasti. Jostain kummallisesta syystä maisemakonttoriin siirtymisestä päättävillä hallinto-osaston byrokraateilla on jatkossakin oma huone. Tekosyy on tietenkin se, että he käsittelevät salaisia ja tärkeitä ja henkilöstöön liittyviä asioita, joita ei sovi näyttää kaikille.

• Pikkupomot, joilla on vastuuta mutta ei valtaa: Tältä joukolta vaaditaan tuloksia ja aikataulujen pitämistä ja laatua ja huippusuorituksia, mutta heille ei anneta mitään keinoja toteuttaa visiotaan, koska kaikki työntekijöiden motivoimiseen, työmenetelmiin tai työkaluihin liittyvä on otettu jonkun toisen yksikön vastuulle. Henkilöstöosasto päättää palkat, it-osasto työkalut ja luontaiseduista säädetään erinäköisissä virastoissa. Jäljelle jäävät motivointikeinot ovat uhkailu ja kiristys. Sitten vielä kehdataan ihmetellä, miksi tämä pikkupomojen joukko ei ole kovin firmauskollista eikä motivoitunutta ja sitä, miksi ihmeessä työntekijät inhoavat pikkupomojaan.

• Projektit, jotka ovat teoriassa hyviä, mutta niitä ei voi toteuttaa kun se maksaa jotakin: Ainoastaan sellaiset projektit, jotka eivät maksa mitään ja tuottavat hirveästi rahaa ilman riskejä ovat suosiossa. Kaikki muu jätetään mieluusti tekemättä tai tapetaan hanke vaatimalla loputtomia lisäselvityksiä epäoleellisista asioista. Kukaan ei uskalla päättää mitään ja vetkuttamalla luodaan illuusio siitä, että jotain tapahtuu.

Listaa voisi jatkaa pitkään. Kuulostaako tutulta? Kun it-kupla puhkesi, painui riskinottohalu nollaan ja valta annettiin yrityksissä markkinoinnista ja tuotekehityksestä vastaavien ihmisten sijaan hallinto-osastoille. Markkinointiväki ja tuotekehittäjät ennustivat väärin it-kuplan keston ja joutuivat huonoon valoon huolimatta siitä, että monessa paikassa he yrittivät parhaansa. Ne, jotka eivät tehneet tuolloinkaan mitään kovin merkityksellistä eli erilaiset sisäpalveluyksiköt ja töpinäkomppaniat, vaikuttivat yllättäen olevan visionääreinä terävintä kärkeä, koska heidän tililtään ei kaikista muista poiketen löytynyt mitään suuria virheitä. Näin valta valui talous- ja hallintojohtajan kaltaisille tukihenkilöille ja on siellä tukevasti edelleen.

Tohtori odottaa kuumeisesti sitä päivää, jolloin yritysten omistajat muistavat viimein, etteivät myynti ja tulos merkittävästi kohene tekemällä "henkilöstökäsikirjaksi" kutsuttuja sääntökokoelmia hankaloittamaan ihmisten työntekoa, vaan sillä vain tehokkaasti tapetaan kaikki muut hankkeet paitsi sisäinen paperinpyörittely.

Tohtori suoritti äärimmäisen epäkiitollisen tehtävän ja tutki huolellisesti Kokoomuksen ja SDP:n vaalimainokset siinä toivossa, että niistä saisi jotain osviittaa siitä, mitä nämä kaupunkilaispuolueet oikein aikovat lähitulevaisuudessa tehdä. Kepun sanomiset eivät tässä yhteydessä kiinnostaneet, koska se voi tehdä mitä tahansa, kunhan se tehdään jossain kaukana Helsingistä. Maaseudun täydellisen kepumafian murtuminen näyttää joka tapauksessa siinä määrin epätodennäköiseltä, ettei kukaan edes viitsi sitä enää tosissaan yrittää. Kepun mafia on niin vahva, että ainoa keino tuhota se on tyhjentää maaseutu ja odotella pari sukupolvea, että kepulaisveri kaupungeissa laimenee riittävästi.

Demarien vaalijulisteet antavat ymmärtää, että on olemassa "herroja", jotka ajelevat henkilöautolla, ja hyviä ihmisiä, jotka matkustavat bussilla. Miltähän mahtaa tuntua nyt siitä kolmesta neljäsosasta demariäänestäjiä, jotka lähes päivittäin ajelevat autollaan töihin tehtaaseen? Optiojohtajille, joita Suomessa on pari sataa, ei missään muussa kampanjassa kukaan viitsisi uhrata lausettakaan, mutta demarit vastustavat niitä oikein omalla julisteellaan. Jäljelle jää siis vain vanha kunnon herrakauna, jossa luokitellaan ihmiset hyviin ja huonoihin työpaikan ja toimenkuvan mukaan. Ihmisiä yhdistäviä arvoja ei viitsitä etsiä heidän päänsä sisältä, koska ulkoisista puitteista ne löytyvät paljon helpommin, halvemmalla ja ennen kaikkea vähäisemmällä mielikuvituksella. Tämä on tuulahdus tympeimmän vasemmistoretoriikan roskatynnyreistä.

Kokoomuksen "Suomen toivo" -vaalijuliste taas on käsittämätön sekasotku punakeltaista neuvostoliitto-väritystä ja purkkamainoksen kaunokirjoitusta. Lisäksi siinä on pienellä painettua tekstiä, jonka mukaan vastuullinen markkinatalous on duunarin asialla. Toisessa soppamainoksessa taas uhrataan peräti julisteellinen jo hyväksytyn YT-lain laajennuksen huonouden osoittamiseen. YT-laista kärsiviä 20-30 henkeä työllistäviä yrittäjiä on Suomessa niin vähän, että heidän äänillään ei hommata yhtään kansanedustajanpaikkaa. Myöskään duunarin kannalta mikään ei muutu, sillä kyse on vain siitä, tuleeko irtisanomistilanteessa potkut heti vai pitääkö odottaa epätietoisuudessa kuuden viikon kuviokellunta- ja teatterivaihe, joten heitäkään ei saa innostumaan tämän kampanjan avulla. Kokoomus siis uhrasi yhden kokonaisen vaalijulisteen ketään kiinnostamattomalle asialle, joka kuitenkin väännetään hyökkäykseksi AY-liikettä vastaan. Tämä resepti ei ole Suomessa tähän mennessä kertaakaan tuonut vaalivoittoa, joten voi vain ihmetellä, miksi kokkarit lähtivät kampanjaan, jossa ei ole voitettavissa yhtään ääntä mutta hävittävää vaikka kuinka paljon?

Asetelma on siis sellainen, että Kepu saa melskata yksinään ja kaikki vaalikampanjan paukut käytetään duunarikentän keskellä menevän kuvitteellisen rajan yli ammuskeluun. Tohtorille ei ole selvinnyt, miksi kokoomuslaiset sairaanhoitajat, lastentarhantädit ja opettajat ovat demaritehdasduunarin äärimmäinen vihollinen ja miksi julkisen sektorin vahvasti järjestäytyneiltä byrokraateilta ydinkannatuksensa ammentava Kokoomus ottaa ydinteemakseen ay-liikkeen päähänpotkimisen. Tuntuu koko lailla naurettavalta, että bussikuski katsoo sairaanhoitajan olevan optioherra ja lastentarhantäti katsoo paperimiehen ajavan Suomen konkurssiin, mutta kuka kertoisi sen Heinäluomalle ja Kataiselle? Joku voisi myös kertoa sairaanhoitajille, lastentarhantädeille, bussikuskeille ja paperimiehille, että heidän etunsa ovat täysin yhteneviä ja että heidän olisi syytä vaihtaa tunkkaiset politrukit puolueidensa johdosta parempiin.

Oletettava lopputulos meneillään olevasta kampanjasta on se, että kaksi pellekerhoa taistelee verisesti vihollista vastaan huomaamatta, että joka toinen ammus osuu omiin. Molemmissa leireissä on hirveästi kuolleita, mutta kukaan ei ikinä tule tutkimaan, ammuttiinko heitä selkään vai rintaan. Politiikkaan tyytymättömien määrä puolestaan kasvaa kaupungeissa edelleen, koska kansalaisten aito huoli ilmastonmuutoksesta, eläkepommista, yksilön oikeuksista, maahanmuuttopolitiikasta, hyvinvointivaltion rakenteista ja sotilaallisen liittoutumisen tarpeellisuudesta on unohdettu tyystin. Nykyihmisellä ei ole enää mitään järkevää motiivia kiinnostua muinaisesta luokkataisteluretoriikasta. Siitä huolimatta SDP ja Kokoomus paukuttavat yhdessä pysähtyneisyyden peltirumpua stalinismin kulta-ajalta peräisin olevalla liturgialla.

Katainen ja Heinäluoma voisivat kumpainenkin kernaasti jättää nykyiset hommansa lahjakkaammille ja liittyä Pelastusarmeijaan. Molemmat voisivat näyttää sööteiltä hienoissa univormuissa lipas kourassa Stockmannin ovella. Pelastusarmeijassa saa myös paukuttaa rumpua ja laulaa vanhoja lauluja sielunsa kyllyydestä. Lisäksi tästä touhusta olisi hyötyä suomalaisille hädänalaisille toisin kuin heidän väärällä vuosituhannella olevasta herraviharetoriikastaan.

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat Darkmoorin nummilla retkeilemässä. Tuli ilta ja he söivät ja leiriytyivät. Keskellä yötä Holmes herää ja herättää myös Watsonin sanoen
– Näetkö nuo miljoonat tähdet yläpuolellamme? Mitä voit päätellä siitä, rakas Watson?
– No ensinnäkin, tähtitieteellisesti voin päätellä siitä, että maailmassa on miljardeja galakseja ja tähtiä ja että niissä on ihmeitä, joista emme voi uneksiakaan. Teologisesti se kertoo meille, että Jumala on totisesti suuri ja kaikkivoipa. Meteorologisesti voimme päätellä, että koska taivas on nyt pilvetön, huomisaamu on todennäköisesti kirkas. Lisäksi tähtien asennosta voin päätellä kellon olevan noin kolme yöllä.
– Watson, sinä olet hölmö. Ensimmäinen johtopäätös on tietenkin se, että joku on varastanut telttamme.

Tohtori lupasi viikko sitten valottaa sukupuolten välisten palkkaerojen todellisia syitä. Virallisia selityksiä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen tohtori Watson. Oletetaan, että johtopäätösten pitää olla suuria ja kauaskantoisia ja erityisen monimutkaisia ja emme niitä pohtiessa suostu näkemään edessämme olevia ilmiselviä syitä.

Meille hoetaan, että naisen euro on 80 senttiä, mutta mitä tämä oikein käytännössä tarkoittaa? Ensinnäkin pitäisi määritellä, mikä on sellainen sukupuolten välinen tuloero, joka on ongelmallinen. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa, koska ongelmahan on se, että samasta työstä maksetaan riittävässä määrin yhtä osaaville ja päteville ja kokeneille henkilöille eri palkkaa. Kun tiedetään, että noin kolmasosa Suomen työvoimasta työskentelee julkisella sektorilla palkkaluokkien kuristuksessa ja nämä palkkaluokat ja niiden kriteerit on tarkoin määritelty ja jokainen palkanlisä vakioitu, tohtori pitää epäuskottavana, että tämän järjestelmän sisällä olisi perusteettomia palkkaeroja. Yksityisellä sektorilla vahvasti järjestäytyneet alat ovat myöskin täysin TES-palkkojen varassa. Kukaan ei saa enempää, kukaan ei saa vähempää.

Jäljelle jää siis alle puolet työvoimasta. Siellä siis naisen euron pitäisi olla 60 senttiä, mikä kuulostaa entistäkin epäuskottavammalta. Ilmeinen johtopäätös koko tästä "naisen euro on 80 senttiä" -iskulauseesta onkin se, että siinä otetaan naisen keskipalkka ja miehen keskipalkka Suomessa ja vertaillaan niitä eikä edes etäisesti tarkastella, ovatko työtehtävät samat. Suomessa on naisvaltaisia aloja ja miesvaltaisia aloja. Työn luonteesta ja etenkin vahvoista ammattiliitosta johtuen perinteiset miesten alat ovat poliiseja ja brankkaria lukuunottamatta kohtuullisen hyvin palkattuja. Naisvaltaiset alat taas ovat julkisen sektorin hoivatyötä, jossa edunvalvonta ei ole onnistunut alkuunkaan niin hyvin ja erityisesti palkkaus on montaa muuta alaa jäljessä. Jos joku kokee ongelmaksi sen, että eri työstä maksetaan eri palkkaa, hänen kannattaa siirtyä tasajakokommunismin kannattajaksi. On oma keskustelunsa, onko esimerkiksi sairaanhoitajien palkka oikea vai pitäisikö sitä peräti nostaa, mutta se keskustelu hoitajien tulee käydä työnantajansa kanssa, tuloerot eivät liity asiaan edes etäisesti.

Toinen usein kuultu monimutkainen selitysvyyhti liittyy niihin aloihin, joilla palkat sovitaan henkilökohtaisesti. Tohtori on käynyt sekä alaisena että ilkeämielisenä sovinistiriistäjäpomona näitä keskusteluja. Omista alaisena käydyistä keskusteluista tuntui paljastuvan yleiseksi linjaksi, että palkankorotus oli aina puolet pyydetystä. Jos haluaa tonnin, pitää pyytää kaksi niin sitten saa tonnin. Omille alaisille pidetyistä palkkakeskusteluista taas paljastuu, että naiset noin keskimäärin pyytävät noin puolet siitä, mitä samaa tehtävää tekevät miehet. Tässä tilanteessa syntyy palkkaero ja työnantaja sen voi halutessaan poistaa, mutta sen syntymekanismiin ei liity sovinistista salaliittoa. Työnantajan vinkkelistä oikea palkka on pienin palkka, jolla joku henkilö suostuu työn tekemään naapurifirmaan lähtemisen sijasta. Tätä kutsutaan markkina-arvoksi. Jostain syystä miehet katsovat markkina-arvonsa olevan naisia korkeampi. Jos palkkaeroja ei erityisesti tasata kunkin henkilökohtaisten palkankorotuskierrosten jälkeen, niitä syntyy ja ne kasvavat kierros kierrokselta.

Kolmas asiaan liittyvä seikka on se, että alalle tulevien miesten ja naisten urakehitys on erilainen. Yliopistosta firmaan tullut hyväksi havaittu mies laitetaan johonkin firman avainprojektiin viimeistään 30-vuotiaana, ehkä jopa projektipäälliköksi. Kun projekti menee hyvin, siitä palkitaan rahalla sekä ylennyksillä. Vastaavasti naiset laitetaan helpommin erinäköisten tukitehtäväprojektien kanssa puuhastelemaan, koska heitä ei voi Suomen nykymallissa pitää tuonikäisinä kovinkaan luotettavasti viiden vuoden projektia tekevinä äitiyslomapeikon takia. Eli kun miesten ura alkaa kehittyä heti työhön mentyä, naisten ura helposti nytkähtää eteenpäin vasta 35-40 -vuotiaana eli 15 vuotta miehiä myöhemmin. Tämä näkyy sitten avainprojekteissa hankitun kokemuksen erona ja luonnollisesti myös erona markkina-arvossa.

Tämä ongelma olisi helposti poistettavissa jos haluttaisiin. Äiytisvapaat, vanhempainvapaat ja hoitovapaat ja mitkälievapaat voitaisiin järjestää niin, että äidin ja isän olisi pakko pitää ne puoliksi. Jos isä ei pidä osuuttaan vapaasta lapsen syntymän jälkeen, ei äitikään voisi sitä pitää enää kohtuullisen synnytyksestä toipumisen jälkeen. Jos vapaan pitäisi puoliksi, saisi kyseiseltä ajalta täyden palkan; muussa tapauksessa ei mitään tai korkeintaan jonkun peruspäivärahan. Yksinhuoltajat ja muut erikoistapaukset voitaisiin sitten käsitellä erikseen. Työnantajan vinkkelistä nuori mies ei olisi enää yhtään sen luotettavampi työntekijä kuin nainenkaan, jolloin peruste antaa tärkeät hommat miehille ja hanttihommat naisille poistuisi tykkänään. Tohtori ei ole kuullut ainuttakaan miespuheenvuoroa, jossa tätä ehdotusta vastustettaisiin, mutta sitäkin useampia puheenvuoroja, joissa naiset vastustavat asiaa, koska lasten kuulemma kuuluu kasvaa äitinsä luona ja äitiysloma on saavutettu etu, josta ei tingitä.

Jääkö näiden selitettävissä olevien elementtien huomioon ottamisen jälkeen jäljelle palkkaeroja? Jos jää, ne ovat oikea ongelma ja niihin tulee puuttua. Mutta palkkaero ei ole missään tapauksessa lähelläkään kuuluisan iskulauseen kahtakymmentä prosenttia. Erityisesti on myös syytä huomata, että mitkään monimutkaiset heteropatriarkaatin salaliiton tai hyvävelikerhon ympärille rakennetut selitysteoriat ovat aivan liian monimutkaisia ollakseen ensimmäinen ja oikea totuus. Ensimmäinen ja yksinkertaisin selitys on tässäkin asiassa oikea, ja se on se, että naiset ja miehet ovat erilaisia. Fysiologia näyttelee tuossa jotain osaa mutta ei kovin suurta. Enemmän kysymys on hakeutumisesta eri ammatteihin ja omasta kunnianhimosta, eli puhtaasti pään sisällä olevista asioista.

Asioiden kuntoon saattamisessa on ensimmäisenä askeleena tunnistaa ongelma. Niin kauan kuin palkkaeroja paisutellaan ja tulkitaan niitä tietoisesti väärin ja annetaan harhaanjohtava kuva ongelman suuruudesta ja kategorisesti kieltäydytään tunnustamasta naisten ja miesten käytöksessä ja ammatteihin hakeutumisessa mitään eroa, tuloksena on tylsämielisiä kiintiönaispaikkoja ja muita idioottomaisia ehdotuksia, jotka edustavat lähinnä jonkinlaista tasa-arvon irvikuvaa.

Samalla kun kaikki puolueet hiovat naisäänestäjien houkuttelemiseksi kilvan viherfeminismiohjelmiaan uuteen uskoon, vähemmälle huomiolle on jäänyt työelämän tasa-arvo palkkaeroja lukuun ottamatta. Erityisesti kuoliaaksi vaietaan se, että nykyään myös miehet kokevat tasa-arvon ongelmalliseksi, sillä hyvää tarkoittavat tasa-arvotoimenpiteet ovat saaneet aikaan ympäristön, jossa oletusarvoisesti miehet ovat syyllisiä ja naiset ovat syyttömiä ja jossa kohtelu on täysin erilaista ja miehiä syrjivää.

Mannerheimin lastensuojeluliiton MLL:n pääsihteeri Eeva Kuuskoski sai hovioikeudessa tuomion pahoinpitelystä jutussa, jota on puitu vuodesta 2004 saakka. Lyhykäisyydessään jupakka meni niin, että Eeva Kuuskosken väitettiin tönäisseen tai lyöneen alaistaan, lapsiasiamies Helena Molanderia. Molander jätti asiasta tutkintapyynnön. Asiansa saaminen viranomaisten ja oikeuslaitoksen tutkittavaksi on länsimaisessa oikeuskäsityksessä perustavaa laatua oleva oikeus, ja MLL päätti palkita työntekijänsä tästä asiansa ajamisesta lakkauttamalla koko lapsiasiamiehen tehtävän ja antamalla Molanderille potkut. Keskiviikkona hovioikeus antoi Kuuskoskelle tuomion pahoinpitelystä, joka sinänsä oli oikeuden mukaan sangen lievää sorttia, mutta jota ei voi jättää huomiotta siksi, että kyse oli esimies-alainen -asetelmasta. Kuuskoski jatkaa tehtävässään edelleen.

Muistamme myös, kuinka Matti Ahde savustettiin ulos tehtävästään epämääräisten ilmiantojen ja inkvisitiota muistuttavan "puolueettoman tutkijan" johtopäätösten varjolla. Mitään syytteitä tai tuomioita hänelle ei koskaan luettu, mutta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Luottamus oli mennyt pelkän epäilyn perusteella, kuten varmaan oikein olikin.

Meillä on siis täysin kahdenlaisia käytäntöjä. Alaisen pahoinpitelystä tuomittu nainen ei kiinnosta ketään, alaisten ahdistelusta epäilty mies saa potkut. Kummassakin edellä mainitussa tapauksessa kyse on vakavasta asiasta. Toimitusjohtajan tai siihen rinnastettavan sopimaton käyttäytyminen alaisiaan kohtaan ei saa tulla painetuksi villaisella. Jos Kuuskoski olisi mies, hän olisi saanut potkut jo pelkän epäilyn tultua julkisuuteen vuonna 2004 ja tänään vain toteaisimme tuomion kuultuamme, että saipas nilkki opetuksen. Erityisesti vedottaisiin siihen, että lastensuojeluliiton johdossa ei mitenkään voi olla tuomittu väkivaltarikollinen, mutta jostain syystä nyt ollaan oltu Hämeen piirijärjestöä lukuunottamatta kummallisen hiljaa. Lisäksi Kuuskosken syyksi on välttämätöntä lukea lievää suurempi kepulaisuus, jonka itsessään pitäisi jo olla peruste olla päästämättä häntä lähellekään mitään lasten kanssa puuhastelevaa organisaatiota.

Jostain syystä meille on rakentunut tällainen kaksoisstandardi. Ihraiset naisia firman juhlissa kähmivät miespomot saavat potkut, kuten oikein on, jos asiasta tehdään julkinen, mutta huonosti alaisiaan kohtaan käyttäytyvät naiset unohdetaan tyystin ja asian julkistava alainen laitetaan luiskaan. Palkkaeroista sen sijaan jaksetaan jauhaa jatkuvasti ja näin synnytetään mielikuva siitä, että palkkaus on ainoa työelämän tasa-arvon ongelma. Se on toki ongelma, mutta ei läheskään ainoa ongelma. Telaketjufeminismin jyräyksessä kuitenkin miesten syrjintä unohtuu tykkänään, ja palkkaeroissakin on täysin selitettävissä oleva mutta jatkuvasti unohdettu komponentti, jonka tohtori paljastaa teille lähiviikkoina, sikäli kun parempaa kirjoitettavaa ei ilmaannu.

Eduskuntavaaleihin valmistautuvat puolueet ovat kaikki ottaneet asiakseen naisten aseman parantamisen. Ihan kiva, mutta tohtori lupaa antaa äänensä sellaisille, jotka kannattavat ihmisten aseman parantamista eivätkä vain jonkun osajoukon. Tohtorin mielestä on korkea aika vapautua kiiluvasilmäisten feministien ikeestä ja ryhtyä toden teolla ajamaan työelämään tasa-arvoa. Aikaisemmin feminismi ja tasa-arvon kannattaminen olivat saman asian kaksi puolta, mutta nykyisin meillä on jo riittävästi esimerkkejä myös miesten sukupuolensa takia saamasta naisia huonommasta kohtelusta. Siitä huolimatta tasa-arvoihmisten puheenvuoro halutaan aina kuulla jostain telaketjulinnakkeesta. Aikaisemmin tasa-arvon ajaminen oli lähinnä naisten murhe, mutta nyt siihen saisi mukaan jo miehetkin kunhan käsiteltäisiin koko ongelmakenttää eikä vain sen naisia koskevia osa-alueita.

Toistaiseksi kuitenkin on paljon mediaseksikkäämpää syytellä vain miehiä, joten mitään ei tapahdu.