Tohtori muistelee kaiholla aikaa 90-luvun lamasta 2000-luvun alkuun, jolloin työnteko oli vielä hauskaa. Yrityksissä oli tekemisen meininki. Hyvät ideat toteutettiin eikä työntekijöitä kiusattu turhanpäiväisellä simputuksella. Terve järki oli useimmissa asioissa ylin ohje. Henkilöstöhallinnon tehtävä oli huolehtia ihmisten viihtyvyydestä eikä siitä, miten duunareita saadaan kaikkein eniten kiusattua kuitenkin heidät juuri ja juuri talossa pitäen. Nykyisin uudet tuulet puhaltelevat ja työpaikoilta löytyy esimerkiksi seuraavia moraalia kohottavia ilmiöitä:

• Pelkästään firman tulokseen perustuva bonusjärjestelmä: Bonuksia tulee joko hirveästi tai ei ollenkaan riippumatta siitä, miten suhdanneherkän alan duunarit työnsä tekevät. Bonukset voidaan toki kusauttaa hyvänäkin vuonna asettamalla tavoitteet niin korkeiksi, ettei niihin ole mitään toivoa päästä, vaikka firma tahkoaisi millaisen tuloksen. Kun järkevä firma odottaisi huippusuhdanteen aikana myyntireiskalta kahtakymmentä kauppaa kuukaudessa ennen kuin tulee bonuksia, huonoina aikoina yksikin kauppa voisi olla bonuksen aihe. Pelkästään tulosta tuijottamalla joudutaan kuitenkin tilanteeseen, jolloin lamavuosina kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään, vaikka juuri silloin pitäisi ponnistella ankarasti, jotta kehityssuunnan saa käännettyä paremmaksi. Hyvinä vuosina väki taas laiskistuu, kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, vaikka ei mitään tekisikään, kun kaikki tuotteet viedään käsistä muutenkin.

• Luontaisetuvirasto: Firmat joutuisivat epäilemättä täysin tuuliajolle, jos työmiehellä olisi isompi työsuhdeauto kuin osastonjohtajalla. Molemmat tietysti maksavat tuon auton hinnan bruttopalkkavähennyksenä, mutta silti joku rakentaa järjestelmän, jossa työmies saa vaihtaa pienemmän summan palkkaansa autoon kuin johtaja. Rahallisesti firman kannalta kyse on yhdentekevästä asiasta, mutta niin turhaa asiaa ei olekaan, etteikö sille löytyisi hallinto-osastolta erityissuunnittelijaa. Kännykkä on myös niin silmiinpistävän pröystäilevää ylellisyyttä, että jonkun on huolellisesti valittava kolme vuotta vanhoista kännykkämalleista työntekijöille ainoa oikea sallittu työsuhdepuhelin.

• Ikinä työmatkoja tekemättömien ihmisten miehittämä työmatkavirasto: Sillä ei ole väliä, pitääkö lähteä edellisenä iltana tai viipyä päivä pidempään, mutta koska Ukrainan lentoyhtiö teki suoria lentoja halvemman tarjouksen, sitä käytetään myös matkalla Pariisiin. Jos hotelliaamiaisen maksaminen voidaan jollain konstilla välttää, niin se luonnollisesti tehdään, koska siihen kuuluu käyttää päivärahoja. Teoriassa asia tietysti näin onkin, mutta edes verottaja ei ole kiinnostunut siitä, sisältyykö huoneen hintaan aamiainen vai ei, kunhan aamiaista ei kuitista löydy erillisenä laskutettavana kohtana. Jos asia hoidettaisiin järkävästi, saisi työntekijä aamupalaa eikä firma ei maksaisi siitä käytännössä mitään. Näin ei voi tehdä, koska matkanarpomisosaston mammojen mielestä sillä ei ole merkitystä, onko työmatkalla kurjaa vai siedettävää, koska näiden ikinä missään käymättömien aivoitusten mukaisesti matka on itsessään jonkinlainen palkinto eikä suinkaan rasittava vapaa-aikaa syövä riesa.

• Maisemakonttorit: Maisemakonttorin etuja selitetään siellä sun täällä sangen seikkaperäisesti. Sellaisessakin istuneena tohtori on tullut siihen tulokseen, että kyseisiä etuja liioitellaan suuresti. Ainoa tarkoitus on säästää rahaa lattianeliöissä, mutta tämä naamioidaan "parempana tuottavuutena" ja muuna hankalasti mitattavana. Työntekijöitä kyrsii, kun muut lukevat kaiken olan yli ja ympäriltä kuuluu askelia, puhetta, kolinaa, naurua ja muuta hälinää, mutta rahaa säästyy rutkasti. Jostain kummallisesta syystä maisemakonttoriin siirtymisestä päättävillä hallinto-osaston byrokraateilla on jatkossakin oma huone. Tekosyy on tietenkin se, että he käsittelevät salaisia ja tärkeitä ja henkilöstöön liittyviä asioita, joita ei sovi näyttää kaikille.

• Pikkupomot, joilla on vastuuta mutta ei valtaa: Tältä joukolta vaaditaan tuloksia ja aikataulujen pitämistä ja laatua ja huippusuorituksia, mutta heille ei anneta mitään keinoja toteuttaa visiotaan, koska kaikki työntekijöiden motivoimiseen, työmenetelmiin tai työkaluihin liittyvä on otettu jonkun toisen yksikön vastuulle. Henkilöstöosasto päättää palkat, it-osasto työkalut ja luontaiseduista säädetään erinäköisissä virastoissa. Jäljelle jäävät motivointikeinot ovat uhkailu ja kiristys. Sitten vielä kehdataan ihmetellä, miksi tämä pikkupomojen joukko ei ole kovin firmauskollista eikä motivoitunutta ja sitä, miksi ihmeessä työntekijät inhoavat pikkupomojaan.

• Projektit, jotka ovat teoriassa hyviä, mutta niitä ei voi toteuttaa kun se maksaa jotakin: Ainoastaan sellaiset projektit, jotka eivät maksa mitään ja tuottavat hirveästi rahaa ilman riskejä ovat suosiossa. Kaikki muu jätetään mieluusti tekemättä tai tapetaan hanke vaatimalla loputtomia lisäselvityksiä epäoleellisista asioista. Kukaan ei uskalla päättää mitään ja vetkuttamalla luodaan illuusio siitä, että jotain tapahtuu.

Listaa voisi jatkaa pitkään. Kuulostaako tutulta? Kun it-kupla puhkesi, painui riskinottohalu nollaan ja valta annettiin yrityksissä markkinoinnista ja tuotekehityksestä vastaavien ihmisten sijaan hallinto-osastoille. Markkinointiväki ja tuotekehittäjät ennustivat väärin it-kuplan keston ja joutuivat huonoon valoon huolimatta siitä, että monessa paikassa he yrittivät parhaansa. Ne, jotka eivät tehneet tuolloinkaan mitään kovin merkityksellistä eli erilaiset sisäpalveluyksiköt ja töpinäkomppaniat, vaikuttivat yllättäen olevan visionääreinä terävintä kärkeä, koska heidän tililtään ei kaikista muista poiketen löytynyt mitään suuria virheitä. Näin valta valui talous- ja hallintojohtajan kaltaisille tukihenkilöille ja on siellä tukevasti edelleen.

Tohtori odottaa kuumeisesti sitä päivää, jolloin yritysten omistajat muistavat viimein, etteivät myynti ja tulos merkittävästi kohene tekemällä "henkilöstökäsikirjaksi" kutsuttuja sääntökokoelmia hankaloittamaan ihmisten työntekoa, vaan sillä vain tehokkaasti tapetaan kaikki muut hankkeet paitsi sisäinen paperinpyörittely.