Tohtori tuli epähuomiossa luvanneeksi, että jättää hallituksen mollaamisen sikseen, kunnes sellainen on muodostettu. Sitä odotellessa täytyy käsitellä eräs toinen aina ajankohtainen aihe.

Aina vaalien jälkeen ihmetellään, kun äänestysvilkkaus on alamaissa, ja mietitään syitä siihen, etteivät kansalaiset vaivaudu äänestämään. Lopulta päädytään aina yhtenä syynä siihen, että politiikan ja poliitikkojen arvostus on matala. Tätä pidetään suuren luokan ongelmana ja selitetään kaikenlaista joutavaa siitä, miten arvostusta pitäisi kohottaa. Elämästä vieraantuneet ammattipoliitikot osoittavat aina olevansa pihalla kuin lumiukot odottamalla, että kansalaiset rakastavat heitä sen tärkeän työn takia, mitä he tekevät.

Ilmiö ei toki ole suomalainen, vaan vaivaa oikeastaan koko sosialidemokraattista Manner-Eurooppaa ja myös Euroopan unionia. Vettä ei yleensä ehdi Tonavassa kovin montaa sangollista virrata erinäköisten nollatutkimusten julkaisemisen välillä, jotka paljastavat, etteivät EU-kansalaiset juurikaan rakasta unionia eivätkä arvosta sen satraappeja. Sen jälkeen perustetaan komiteoita ja työryhmiä, jotka lanseeraavat naurettavia "EU on ystävä" -kampanjoita, joiden julisteissa lapset leikkivät ja hymyilevät.

Täysin samanlaista propagandaa esiintyi Neuvostoliitossa. Hymyilevät työläiset rakensivat nauraen sosialismia. Isä Aurinkoinen hymyili lapsikatraan seassa. Traktorit kynsivät Ukrainan silmänkantamattomia viljapeltoja ja kolhoosinaiset leipoivat naurusuin leipää ja pullapitkoja. Tämän propagandan tarkoitus oli osoittaa, että valtio on ystävä ja sen hallitsijat kansan rakastamia isähahmoja. Täsmälleen sama ajatus on EU-propagandassa ja pienemmässä määrin valtioiden harjoittamassa aivopesussa.

Harva kuitenkaan pysähytyy miettimään, miksi meidän pitäisi kunnioittaa poliitikkoja ja rakastaa valtiota. Niin pitää tehdä, koska niin pitää tehdä, mutta yleensä tämä kysymys seurassa esitettynä paljastaa, ettei kukaan ole ikinä edes ajatellut asiaa. On itse asiassa aika helppo huomata, ettei valtiota ole mitään syytä rakastaa eivätkä sen asioita hoitavat ihmiset, meidän palveluskuntamme, ansaitse mitään erityisiä palvonta- ja uhrimenoja. He ansaitsevat kiitoksen tehtyään työn hyvin kuten kuka tahansa muukin palkollinen ja vakavat mutta rakentavat moitteet tehdessään tyhmyyksiä. Heitä ei silti pidä jumaloida. Lisäksi palkollisen mielessä pitää elää vahvana ajatus siitä, että hän on palveluskuntaa ja saa potkut jos palvelun laatu ei miellytä. Hallinnon ja hallitsijoiden nostaminen jalustalle on tarkoitettu sumentamaan tätä asetelmaa siinä toivossa, että ihmiset unohtavat olevansa pomoja ja hallitsijat voivat sitten kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Suomessa tässä on onnistuttu hyvin johtuen nuoresta demokratiastamme ja Kekkosen vastenmielisestä perinnöstä.

Valtioita ja valtiokoneistoja meidän tulee rakastaa vieläkin vähemmän. Niiden kanssa pitää elää, mutta niihin pitää suhtautua aina terveen epäluuloisesti ja pitää niitä kunnioitettuina vihollisina eikä rakkaina ystävinä. Maailmasta löytyy esimerkeiksi vaikkapa Hänen majesteettinsa saaret, Sveitsi ja USA, joissa kansalaiset hyväksyvät valtion mutteivät pidä siitä. Näissä maissa yksilö on kohtuullisen vahva ja varakas ja valtio sisäpoliittisesti sangen heikko. Toisena esimerkkinä meillä on ns. pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, joissa kansa on opetettu rakastamaan valtiota, systeemiä, byrokratiaa, veroja ja valtiaita, jolloin tuloksena on joka asiaan lonkeronsa ulottava valtio ja vähän maasta riippuen persaukisia tai keskinkertaisesti pärjääviä kansalaisia.

Kun valtio pysyy heikkona ja kansalaiset vahvoina ja varakkaina, valtio joutuu pakosta keskittymään ydintehtäviinsä, eli turvallisuuden ja infrastruktuurin ylläpitoon ja toimintaedellytysten luomiseen ihmisille ja yrityksille tehdä sitä mitä he haluavat. Niin kauan kuin valtio ei poistu tältä tontiltaan sähläämään asioihin, joista sillä ei ole edellytyksiä ymmärtää mitään, kansalaiset sietävät tuon valtiokoneiston nuristen ja poliitikot saavat leikkiä mieleisiään leikkejä ja nostaa hommasta hyvää liksaa. Jos valtio yrittää tunkea ihmisille kuuluvalle alueelle, kansa hermostuu ja vaihtaa kukkoilevan palveluskunnan nöyrempään.

Vahvassa valtiossa taas ei tapahdu mitään ilman valtion siunausta. Kun ihmisille on opetettu, että valtio vastaa kaikesta ja ihmiset eivät mistään, väki passivoituu. Kun kaikilta kerätään jättiläismäisiä veroja kaikenlaiseen puuhasteluun, kaiken tekemiseen halutaan valtiolta avustuksia ja tukia. Näin sementoidaan entisestään vahvan valtion rooli vieläkin vahvemmaksi ja kierre jatkuu. Asiat etenevät jos valtio rahoittaa niitä, mutta yksityiset hankkeet näivettyvät ja ihmiset laiskistuvat.

EU on oivallinen esimerkki organisaatiosta, jonka tulisi vetää näppinsä pois maatalouden tukemisesta ja kehitysaluevaalisiltojen rakentamisesta. Sen pitäisi keskittyä kaupan esteiden poistamiseen, Euroopan kilpailukyvystä huolehtimiseen ja valtioiden välisen kilpailuasetelman suosimiseen ja luomiseen. Tämänkään jälkeen kansalaiset eivät unionia rakastaisi, mutta entä sitten? Se tekisi sitä mitä sen pitääkin tehdä ja hyväksyisimme sen, joskin nuristen.

Nyt EU yrittää rakentaa itsestään hymyilevää Isä Aurinkoista hymyilemään kilpaa kansallisvaltioiden kanssa ja taistelemaan kansan rakkaudesta. Kansalainen ei puolestaan tarvitse elämäänsä enää yhtään hymynaamaisia organisaatiohirviöitä kun nykyisistäkin pitäisi päästä eroon ja palauttaa palveluskunta ruotuun.

Ikävä kyllä se ei taida ilman vallankumousta enää onnistua.

Vaalit on käyty ja tulos oli jossain määrin yllättävä. Jos Kokoomus olisi voittanut Kepunkin, kyseessä olisi ollut jymy-yllätys, mutta jo tapahtunutkin yllätti selvästi monet niin vaalistudiossa, lehdistösssä kuin turuilla ja toreillakin. Nyt puhutaan hallitusratkaisuista ja analysoidaan syitä ja seurauksia. Näin tohtorikin tekee.

Tohtori ennusti ennen vaaleja, että riippumatta vaalituloksesta punamulta jatkaa. Saattaa olla, että näin ei käykään; siinä määrin vahvasti Keskustan kentällä ollaan nyt porvarihallitusta väsäämässä. Tämän tuloksen jälkeen SDP:n paikka on ehdottomasti oppositiossa, jotta puolue voi koota rivinsä, potkaista pois kelvottoman puheenjohtajansa ja yrittää uudistaa kasvojaan eläkeläispuolueesta kaupunkilaisten yleispuolueeksi. Kokoomus joutunee tällä kertaa menemään Kepun höynäytettäväksi hallitukseen ja keräämään ainekset seuraavien vaalien vaalitappioon, mutta sille ei voi mitään. Kepun syrjäyttäminen ei tällä kertaa onnistu, joten moista ilon päivää pitää odottaa vielä ainakin neljä vuotta. Vanhanen jatkaa pääministerinä, Niinistöstä tulee varmaankin hyvä ulkoministeri ja Kataisesta kirstunvartija.

Hallitus muodostetaan aikanaan, mutta kiinnostavampaa on se, miksi tulos on sellainen kuin se on. SDP:n riveissä itsetutkiskelu on Erkki Tuomiojan kommentointia lukuunottamatta ollut lievää, mikä ei totisesti ole joukolle kunniaksi. Kyseessä on SDP:n matalin kannatus sitten 60-luvun alkupuolen ja puolueen hajoamisen kahtia. Siitä huolimatta vaalitappiota selitetään alhaisella äänestysprosentilla kuten SDP on tehnyt vuosikymmenet. Tässä ei ole mitään järkeä, koska alhainen äänestysprosentti ei ole syy vaan seuraus.

Se, että SDP ei saa kannattajiaan liikkeelle, ei johdu säästä tai auringonpilkuista vaan jostain, mitä SDP on tehnyt tai ei ole tehnyt. Sen politiikkaan voidaan olla syystäkin pettyneitä, koska se on kyennyt viime vaalikaudella poistamaan vain varallisuusveron, joka verona on oikeastaan ainoa, joka ei kyrsi maksajaansa juurikaan eikä vaikuta mihinkään. Keskituloisen SDP:n kannattajan verohelvetti jatkuu ennallaan ja siihen ei ole edes luvattu mitään parannusta. Puolueen viimeiset neljä vuotta eivät ole olleet voittokulkua työväenaatteelle vaan ankaraa vääntöä kansainvälisen paineen puristuksessa. Teollisuus on massairtisanonut monena vuonna, työpaikat siirtyvät Kiinaan, metsäteollisuuspatruunat tekivät Paperiliitosta kynnysmaton ja kävelivät muutamaan kertaan ylitse savisilla metsästyssaappaillaan ja ihmisten surkeasta palkkakehityksestä tupon muodossa on tullut SDP:n liturgiassa Kaikkein Pyhin.

Eikä tässä kaikki. Se oli vasta menneisyys. Tehdään testi. Sulje silmäsi ja mieti SDP:n vaalimainontaa ja sanomaa vaalien alla. Mitä ne oikein kansalle lupasivat? Tuleeko mieleen mitään? Mieti vielä hetki. Ei varmastikaan tullut mieleen suoralta kädeltä mitään. Tai sitten mieleen tuli "varmaan jotain niinku parempii palvelui", joka oli jokaisen puolueen agendalla näiden vaalien alla kuten kaikkien edellisten ja myös kaikkien tulevien.

Vaikeus ei ole siinä, että SDP:n vaaliohjelma olisi ollut erityisen monimutkainen. Tuskin se sitä oli, koska demaripolitrukit kykenivät sen kirjoittamaan. Ongelma oli siinä, ettei siitä puhuttu mitään vaan koko vaalikampanja keskittyi Kokoomuksen nälvimiseen. Lisäksi SAK ojensi auttavan kätensä nälvimällä lisää Kokoomusta ja pelottelemalla tökerösti kansaa, että jos et äänestä demaria, huonosti sinun käy. SDP:n ja SAK:n propagandaosastossa ollaan selvästi unohdettu sellainen perustavaa laatua oleva suomalaisen luonnon piirre, että me tuppaamme olemaan aatteista ja muista riippumatta kohtuullisen reilua sakkia. Jos joku kohtelee toista epäoikeudenmukaisesti, erotamme tilanteessa konnan ja uhrin siitä huolimatta, että konna on "oma" ja uhri on "vihollinen". Meillä ei ole tapana se, että vihollista kohdellaan matalamielisesti ja kunniattomasti.

SDP ja SAK tekivät kuitenkin niin. Kokoomus kävi siistiä ja asiallista vaalikampanjaa, jonka teemoissakaan ei ollut mitään erityistä työväenliikkeen pelottelua. Tavallista politiikkaa, jossa jokainen lienee kannattanut jotain ja vastustanut jotain esitettyä asiaa. Siitä huolimatta tästä puolueesta tehtiin demaripropagandassa paha vihollinen ja käytiin sen kimppuun keinoin, joita oikeastaan jokainen piti jossain määrin halpamaisina. Omaa sanomaa ei turhaan viitsitty edes kertoa, koska elämästä vieraantunut Hakaniemen norsunluutorni teki täydellisen virhearvion ja oletti, että ihmiset säntäävät sankoin joukoin äänestämään vapahtajia kunhan heille osoitetaan ala-astetason kampanjalla, että vihollinen vaanii kaikkialla.

Eipä käynyt näin. Epävarmat äänestäjät eivät saaneet mitään irti SDP:n kampanjasta, koska siinä sanottiin vain, että älkää herran tähden Kokoomusta äänestäkö. Horjuvat SDP:n kannattajat pitivät typerää kampanjaa ja pökkelön Heinäluoman jatkuvaa Kokoomuksen piikittelyä yksinkertaisesti vääränä tapana toimia. Jos tuo kampanja ei näitä onnistunut sentään kokoomuslaisiksi käännyttämään, moni jäi kotiin, koska ei viitsinyt äänestää typerästi käyttäytyvää roskasakkia, mutta ei siihen hätään sattunut keksimään mitään parempaakaan. Fanaattisempi kannattajajoukko tietysti kävi äänestämässä ja lienee kampanja jokusen äänenkin tuonut höynäytettäviltä ihmisiltä. Jos SDP:ssä halutaan, että rökäletappio ei toistu, on puolueessa pakko ruveta tekemään omaa politiikkaa eikä vain vastustamaan muiden yrityksiä.

Seuraavia vaaleja varten iskulause "vastakkainasettelun aika on ohi" on jo varattu, mutta tohtori suosittelee, että Hakaniemessä hoetaan tuota mantraa kuukausi ennen seuraavan vaalikampanjan alkua aamusta iltaan siinä toivossa, että puolueen kampanjaan saataisiin edes jossain määrin positiivinen perusvire.

On enää kaksi päivää siihen, kun korkein valta delegoidaan kansalta uusille kansanedustajille seuraavaksi neljäksi vuodeksi. On suorastaan masentavaa havaita, että puolueiden esiin nostamissa vaaliteemoissa ei ole aineksia edes yhdeksi vaivaiseksi kolumniksi. Pääasiassa puolueet ovat esittäneet toisistaan vain pikkuriikkisen poikkeavia malleja vuosittaisen noin kahden miljardin euron jakamiseen. Tympeintä koko jutussa on tietenkin se, ettei mitään kahta miljardia oikeasti ole olemassa, vaan puolueet ovat vain vetäisseet hatustaan summan, jota on alettu kutsua nimellä "jakovara", joka ainakin Tohtorin korvaan kuulostaa jotenkin rivolta.

Poliittiset asiakysymykset ovat jääneet vaalikeskustelussa lapsipuolen asemaan useastakin syystä, joista kaikki ovat enemmän tai vähemmän huolestuttavia. Ensinnäkään asiakysymykset eivät tunnu suurta osaa äänestäjäkunnasta kiinnostavan, mutta silti he varsin monilukuisesti äänestävät. Siispä kansanedustajatyrkyn kannattaa mieluiten keskittyä pitämään tukkansa ojennuksessa, hymyilevän naamansa telkkarissa ja negatiivisen julkisuuden minimissä. Toisaalta etenkin suuret puolueet haluavat viimeiseen asti välttää ideologisten kantojensa esiintuloa. Tämä johtuu siitä suomalaisen mielipideilmaston nurinkurisuudesta, että käytännössä mille tahansa järkevällekin asialle löytyy vähintään 42% kansasta, jotka vastustavat asiaa. Koska suurten puolueiden välillä olevat linjaerot ovat lähinnä kosmeettisia, on kaikkien puolueiden varottava vieraannuttamasta potentiaalisia äänestäjiään liian ärhäkällä ideologian esiin tuomisella, mikä on muuttanut vaaleja edeltävän poliittisen keskustelun lähinnä punavihersinivalkoiseksi mielikuvamössöksi, jota sana sosiaalidemokratia ei kuvaa ollenkaan huonosti, ja joka sisällöttömyydessään on vertaansa vailla.

Tietenkin puolueita pitää varpaillaan myös nykyinen enemmistöparlamentaarinen järjestelmä, jossa aitoa vaikutusvaltaa on vain hallituspuolueilla. Käytännössä tulevan hallituksen ulkopuolelle jää kolmesta suuresta puolueesta yksi ja Kepu, Demarit ja Kokoomus keskittyvät kampanjassaan lähinnä siihen, kuinka hanurista olisi, mikäli juuri heidän puolueensa olisi se, jonka osaksi tulee neljän vuoden oppositio. Kuitenkin myös tässä mielikuvamarkkinoinnissa ovat puolueet varpaillaan, sillä vastustajan loukkaaminen tässä vaiheessa voisi sulkea ovet hallituskumppanuudelta ja sehän vasta kauheaa olisikin. Siispä selkeitä kannanottoja janoaville kansalaisille tarjotaan lähinnä vain kiertelyä, kaartelua ja väistelyä.

Laskelmoivat politrukit kautta poliittisen kentän ovat havainneet, että ideologian puutteessa ainakin siitä on pidettävä huolta, että oman puolueen lista tarjoaa jotain jokaiselle. Käytännössä jokaiselle listalle on poliittisten broilereiden lomaan saatava mahdutettua vähintään naisjulkkis, miesjulkkis, urheilijajulkkis, homo, lesbo, kotiäiti, työtön, salarakas, jätetty vaimo, parannuksen tehnyt nuorisorikollinen ja ennen kaikkea kiintiöneekeri.

Ehdokaslistoille parasiittien tavoin juurtuneet julkkisehdokkaat ovat luku sinänsä, mutta yksi Tohtoria suuresti arveluttava piirre on poliittisten eläkeläisten hyöky, joka näyttää peittävän alleen viimeisenkin toivon siitä, että vaalien jälkeen mikään voisi muuttua miksikään. Voi vain ihmetellä, ovatko nämä jäähdyttelijät aikanaan pelänneet niin paljon Paavo Lipposta, että ovat panneet poliittisen uransa naftaliiniin odottamaan sitä päivää, että Lipponen ymmärtää jäädä eläkkeelle. No, nyt Paavo lähtee ja tämän johdosta kansa saa vaivoikseen hirveän läjän poliittisia kehäraakkeja, joita kannattaa tarkastella vähän laajemminkin.

Helsingissä poliittista uraansa yrittää elvyttää demareista entinen EU:n oikeusasiamies Jacob Söderman, jonka poliittiset saavutukset voidaan kiteyttää vaikkapa seuraavasti: —. Kokoomuksen listalla paluuta tekee eläkeläissuurlähettiläs Pertti Salolainen, jonka ansiot Suomen EU-sopimuksen neuvottelemisessa viime vuosituhannella ovat kiistattomat, mutta jonka virkavuosiensa täytyttyä kannattaisi keskittyä sienestämiseen ja tennikseen kansanedustajuuden sijasta. Merkille pantavaa Salolaisessa on se, että vaikka hän voisi puhua vaikeistakin asioista vanhemman valtiomiehen arvovallalla, hänkään ei uskalla suoraan kertoa positiivista kantaansa Natoon, vaan peittelee sitä konditionaaleilla ja korulauseilla. Vihreiden Helsingin listoilla jäähdyttelevät esimerkiksi Pekka Haavisto ja Kalle Könkkölä.

Uudellamaalla paluuta tekee vasemmiston viimeinen todellinen intellektuelli Claes Andersson, jolle luulisi löytyvän parempaakin tekemistä vaikkapa psykiatrina. Puolueensa stalinistisiiven hyväksikäyttämä ihmiskasvoinen humanisti tekee myös kanssaeläjilleen karhunpalveluksen avittamalla Uudeltamaalta eduskuntaan Jaakko Laakson tapaisia niljakkeita. Sitäpaitsi eduskunnassa on jo muutenkin aivan liikaa lääkäreitä ilman Anderssoniakin. Kokoomuksen kaksipäisen kotkan luottamusta herättävämpi pää eli pankissa korkoa kasvanut Sauli Niinistö on niinikään ehdolla Uudellamaalla. On vaikea keksiä, mitä annettavaa Niinistöllä todella olisi kansanedustajana, ellei hänestä sittenkin olla tekemässä politiikan nollasarjalaisen, Jyrki Kataisen, ylivalvojaa. Kepulaisista kehäraakkien sääliääniä on keräämässä Supon kaltoin kohtelema Alpo Rusi, jonka kohtalo toki oli epämiellyttävä, mutta jonka rutina ja kitinä on vielä kaksin verroin epämiellyttävämpää. Eduskunnan sijaan hänet voitaisiin lähettää vaikka YK:n hyvääpäivääkirvesvartta-lähettilääksi vinkuintiaan ilman paluulippua.

Viimeiset vaalikaudet EU-parlamentissa viihtyneitä ehdokkaita ei liene kohtuullista suoralta kädeltä tulkita paluuta tekeviksi jäähdyttelijöiksi, vaikka ajatusta on jokseenkin vaikea välttää esimerkiksi Paavo Väyrysen kohdalla. Väyrynen on ehdolla Lapissa.

Siinä, että ehdolle asettuu politiikasta jo kertaalleen syrjään vetäytyneitä senioreja, ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään väärää. Äänestäjien sen sijaan olisi syytä tarkkaan harkita, haluavatko antaa äänensä ehdokkaille, jotka näyttävät pyrkivän eduskuntaan lähinnä muun ikäihmiselle sopivan tekemisen puutteessa.

Puolueita voi varsinkin näin vaalien alla arvioida ja luokitella vaikka millaisilla kriteereillä. Ne voidaan jakaa sosialisteihin ja ... hmmm ... no ... sosialisteihin tai sitten ne voidaan luokitella ympäristömielisyytensä mukaan ja lukuisilla muilla tavoilla. Usein sivuutettu jako on kuitenkin se, kuinka puolue onnistuu pitämään ääriaineksensa sivuraiteella. Jokaisessa yli kahden hengen ihmisjoukossa on mukana hulluja, luonnevikaisia, uskonnollisesti asioihin suhtautuvia, selkäänpuukottajia ja nilkkejä. Puolueet eivät ole tässä asiassa poikkeus vaan nissä on asennevammaista sakkia siinä kuin muuallakin, ellei suorastaan jopa vähän enemmän. Hyvä puolue onnistuu pitämään ääriaineksensa sivuraiteella, mutta huonossa puolueessa valta vähä vähältä lipsuu näiden käsiin.

Asia on sikäli merkityksellinen, että hallitusyhteistyöhön kannattaa kaavailla vain puolueita, joiden komennossa eivät ole tuon puolueen pahimmat änkyrät. Tohtori on perehtynyt tähänkin asiaan läheisesti ja paljastaa asiassa kaunistelemattoman totuuden.

• SDP: On puolueesta ja sen linjasta mitä mieltä hyvänsä, on SDP:lle annettava pisteitä siitä, että se on onnistunut tässä hyvin. Täysin pökkelön Heinäluoman nostaminen puoluejohtajaksi ay-taustansa ja sieltä kumpuavan tuen voimalla vain ja ainoastaan siksi, että Tuomioja opetuslapsineen saataisiin edelleen pidettyä sivuraiteella jopa vaalivoiton vaarantaen on osoitus siitä, että tuossa puolueessa kyetään erottamaan ääriaines ihmisistä ja pitämään vastarannan kiisket kovimman ytimen ulkopuolella.

• KEPU: Kepu pettää aina eikä tämäkään asia tee poikkeusta. Kepulaisuudella on Vanhaselta näyttävät ihmiskasvoiset kulissit, mutta etulinjan citykepulaiset ja sangen sympaattiselta toisinaan vaikuttava Pekkarinen ovat kuitenkin vain aluetukiaisänkyröiden sätkynukkeja. Tässä puolueessa näillä etulinjan miehillä ei ole sitä valtaa mikä heillä muissa puolueissa on, koska heidät on vain istutettu paikoilleen tietämättömien kaupunkilaisten hämäämiseksi. Taustalta paljastuu maalaisliitto, aluepolitiikka, iltalypsy ja muu kepulaisen arjen vastenmielinen kirjo.

• KOK: Kokoomuksen ääriaines on lähinnä "koti-uskonto-isänmaa" -tyyppistä vanhaa jäärää. Nämä ovat olleet puolueessa sivuraiteella jo pitkään Pentti Mäki-Hakolan ollen tämän linjan viimeisiä. Kokoomuksen kannattajakunta on nuorta kaupunkilaista eikä sille enää merkitse tämä arvomaailma suuriakaan. Kokoomuksen ongelma on enemmänkin se, ettei sillä ole minkäänlaista linjaa, kuin se, että linja olisi liian jämäkkää oikeistolaisuutta. Kokoomuksen suurin riski ovat erinäköiset pienyrittäjäpellet, jotka kuvittelevat olevansa yhteiskunnan selkäranka ja jotka vaativat erityiskohtelua kaikissa asioissa ja jos bisnes ei lennä, se on yhteiskunnan syy. Toistaiseksi nämä on pääosin saatu pysymään pikkufirmoissaan, omissa etujärjestöissään ja ennen kaikkea poissa politiikan tieltä.

• RKP: Tavallaan koko puolue on änkyrää, jos puhutaan mitään kielipolitiikkaan liittyvää, mutta kaikessa muussa he joustavat eikä mukana ole suurempia hulluja. Ruotsalaisten taipuisuus koetellaan vaalien jälkeen kun uuden hallituksen pitäisi päättää RKP:lle kiusallinen Sipoon rantaruotsalaisten maiden liittäminen umpisuomenkieliseen Helsinkiin. Mutta kyllä he tämänkin jotenkin hoitavat. Ylipäätään RKP:n riveissä ei tuppaa olemaan kuin sivistynyttä ja maltillista väkeä.

• KD: Taikauskopuolueesta ei ole tarpeellista suuremmin puhua. Koko puolue on olemassa vain päiviräsäsiä varten ja ei kykene ikinä piilottamaan ahdasmielisen uskovaista taustaansa.

• VASL: Kun Siimes savustettiin puolueesta ulos ja tunnustettiin Jaakko Laakson voitto puolueen sisäisessä valtataistelussa, sinetöitiin myös puoluen pysyvä asema oppositiossa. Siimeksen lähtö näytti kaikille, että puolueen änkyräsiipi on tukevasti vallassa ja vanhat stalinistit käyttävät tuossa puolueessa puhevaltaa. Yhteistyö tämän koplan kanssa on täysin mahdoton, joten puolue näivettyy oppositiossa maltillisten vasureiden loikatessa demareihin ja vihreisiin.

• VIHR: Vähän kuten VASL. Soininvaaran kyllästyminen puolueen menoon ja sitä seurannut lähtö sinetöi liberaalin markkinatalousvihreyden puolueessa sivuraiteelle ja nyt vallankahvassa ovat punavihertelaketjufeministit. Heidi Hautala on siinä sakissa fiksummasta päästä, mutta tohtori ennustaa hänenkin leipääntyvän jossain vaiheessa vaihtoehtoliikkeiden kattojärjestöksi muuttuvien vihreiden menoon, kun sitä kautta ei edes tunnu aukenevan tie ministeriksi. Koko puolueen ollessa nykyisin lähes yksinomaan pelkkää ääriainesta on sitä täysin mahdotonta pitää paitsiossa, koska maltilliseen keskiöön ei jäisi oikeastaan ketään.

• PERS: Aarno Laitinen luonnehti Perussuomalaisia oivasti varaventtiiliksi. Siellä on erinäköisiä hulluja ja puolihulluja sangen karismaattisen ja sympaattisen puheenjohtajan selän takana. Surullista on se, että jos Suomessa haluaa äänestää sosialismia ja pieleen mennyttä pakolaispolitiikkaa vastaan, vakavasti otettavin ehdokas on nimenomaan Perussuomalaiset. Tässä joukossa ei ole Soinin lisäksi vakavasti otettavia valtiomiehiä, joten puolue on ikuisesti oppositiossa. Perussuomalaisten kulloinenkin suosio kertoo lähinnä siitä, kuinka tyytymättömiä suurten puolueiden munattomuuteen ollaan.

Euron puolesta ja sitä vastaan on kirjoitettu kaikenlaisia argumentteja ennen sen käyttöönottoa ja myös sen jälkeen. Niissä on käsitelty huolellisesti se, ovatko hinnat nousseet oikeasti, luullaanko hintojen nousseen ja onko eurojen käyttö vaikeaa. Euroa tavataan haukkua siitä, että pikkuasioiden hinta on noussut ja rahaa kuluu entistä enemmän, mutta tämän hyödyllisiä puolia ei ole käsitellyt vielä kukaan.

Jos uskomme tutkimuksia, ja miksipä emme uskoisi, euro on nostanut pienten tasarahaostosten hintaa. Kahvikuppi, iltapäivälehti ja bussilippu maksavat enemmän, mutta näihin asioihin menee ihmisten rahoista naurettava pikkusumma. Asumisen hintaan, ruuan hintaan, auton hintaan, bensan hintaan tai esimerkiksi lomamatkan hintaan ei ole tullut minkäänlaisia hinnankorotuksia ainakaan euron takia. Suuria asioita ymmärtämättömät ihmiset takertuvat aina pikkuasioihin kuten kahvikupin hintaan. Jos ennen euroa rahaa jäi vähän säästöönkin ja nyt kaikki menee eikä meinaa riittääkään, nämä ihmiset syyttävät eurohinnoiteltuja kahvikuppeja miettimättä hetkeäkään sitä, että jos he todella ostavat kahvilasta 500 kuppia kahvia kuukaudessa, isoin ongelma on heidän kofeiiniriippuvuutensa eikä suinkaan kahvin hinta.

Kun merkittävät rahareiät ovat nykyään samanhintaisia kuin ennenkin tai hinnat ovat nousseet vain yleisen kustannustason mukana kuten palkatkin, ainut kelvollinen selitys on se, että ihmiset käyttävät rahaa enemmän kuin ennen. Tämä selitys ja "eurosta on tullut markka" -ajattelu on helppoa uskoa. Kympin maksava humpuuki tuntuu halvalta kun aikaisemmin 60 markkaa tuntui paljolta. Tässä kehityksessä piilee kuitenkin tärkeä Euroopan laajuinen hyötynäkökohta sekä toinen erityisesti Suomea koskeva.

Vuosina 2002-2003 oli maailmantaloudessa lievä taantuma. Vienti ei oikein vetänyt, mutta Eurooppa selvisi tästä lähes vahingoitta kotimaisen kysynnän voimin. Kotimaisen kysynnän merkityksestä puhutaan vieläkin. Mutta mistä tämä kotimainen kysyntä tuli? Isolta osaltaan juuri siitä, että ihmiset olivat silloin ja ovat edelleenkin eurojensa kanssa löyhäkätisempiä kuin tuttujen kansallisvaluuttojensa aikana. Rahaa käytetään enemmän eikä pistetä sitä sukanvarteen ja säästetä autoon tai asuntoon. Isot hankinnat tehdään täysin velaksi ja kaikki taskuun tuleva raha pannaan haisemaan. Säästämiselläkin on paikkansa, jos säästetään eläkettä, mutta perinteinen säästäminen säästämisen ilosta tavallaan ylevänä luterilaisena hyveenä on ollut aina talouden kannalta ongelmallista, koska säästössä oleva raha ei liiku. Kun euro tuli, raha alkoi yllättäen liikkua muuhunkin kuin autoon, asuntoon ja ruokaan, ja tämä raha loi suuria määriä työtä ja toimeliaisuutta ja vaikka vienti välillä tökkikin, talous ei pahemmin yskinyt, koska kotimainen raha liikkui eikä päätynyt sukanvarteen.

Suomessa tämä on ollut erityisen hyödyllistä. Maassamme kurjuuden maksimoinnista, persaukisuudesta ja kaiken tekemisestä itse tehtiin kansallishyve sodan jälkeen, kun kaikki raha tarvittiin jälleenrakentamiseen ja väki oli rutiköyhää eikä voinut viettää kulutusjuhlaa. Ikävä kyllä tämä vaihde hirtti päälle. Vielä 90-luvullakin mentaliteetti oli se, että palvelut ovat herraskaista ylellisyyttä ja jos jotain esinettä ostaessaan on valittava halpa tai kaunis, valittiin aina halpa, koska se oli oikein ja kauniin ostaminen olisi ollut turhaa snobismia. Näin palvelusektori ei kehittynyt ollenkaan, vaan syntyi itse tekemisen yhteiskunta ja tavarakaupassa voittajia olivat vinkuintiassa tehdyt massatuotteet, joiden ainoa meriitti oli hinta. Kotimainen tuotanto ja erikoistavarakauppa oli helisemässä, kun kuluttajalle ei voinut myydä millään muulla perusteella kuin halvimmalla hinnalla.

Hinta tietysti kiinnostaa edelleenkin, mutta nyt kun rahan arvo on sumentunut eikä se ole enää kaikki kaikessa, ihmiset ostavat myös kaunista ja käyttävät palveluita. Tämä on Suomessa yksinomaan hyödyllistä. Kun kotimainen työ joko palvelun tai tavaran muodossa käy kaupaksi, olemme vähemmän riippuvaisia tuonnista, öljyn hinnasta, änkyröivistä vientiteollisuusammattiliitoista tai Kioton sopimuksesta. Suomalainen kulutuskulttuurin pula-ajan perintö näyttäisi viimein olevan siirtymässä syrjään. Nuoremmat osaavat arvostaa ostoksissaan muutakin kuin halpaa hintaa. Kenties jonain päivänä pystymme muuttumaan aidoksi palveluyhteiskunnaksi ja itse kämppänsä siivoaville lähinnä nauretaan säälivästi. Tietysti meillä on edelleen riesanamme punaviherlinnakkeet, joissa toitotetaan tavaran kuluttamisen epäekologisuutta ja palveluiden kuluttamisen piikayhteiskuntavaikutusta, mutta sen painoarvo on onneksi jatkuvasti pienentynyt. Palveluiden kuluttamisessa ei ole mitään väärää ja tavarassa on eroja riippuen siitä, ostaako priimaa vai sekundaa.

Eurosta keskusteltaessa olisi siis syytä unohtaa kahvikupit ja bussiliput ja keskittyä siihen hiljaiseen herätysliikkeeseen, minkä se suomalaiseen yhteiskuntaan huomaamattamme toi.