Tohtori tuli epähuomiossa luvanneeksi, että jättää hallituksen mollaamisen sikseen, kunnes sellainen on muodostettu. Sitä odotellessa täytyy käsitellä eräs toinen aina ajankohtainen aihe.

Aina vaalien jälkeen ihmetellään, kun äänestysvilkkaus on alamaissa, ja mietitään syitä siihen, etteivät kansalaiset vaivaudu äänestämään. Lopulta päädytään aina yhtenä syynä siihen, että politiikan ja poliitikkojen arvostus on matala. Tätä pidetään suuren luokan ongelmana ja selitetään kaikenlaista joutavaa siitä, miten arvostusta pitäisi kohottaa. Elämästä vieraantuneet ammattipoliitikot osoittavat aina olevansa pihalla kuin lumiukot odottamalla, että kansalaiset rakastavat heitä sen tärkeän työn takia, mitä he tekevät.

Ilmiö ei toki ole suomalainen, vaan vaivaa oikeastaan koko sosialidemokraattista Manner-Eurooppaa ja myös Euroopan unionia. Vettä ei yleensä ehdi Tonavassa kovin montaa sangollista virrata erinäköisten nollatutkimusten julkaisemisen välillä, jotka paljastavat, etteivät EU-kansalaiset juurikaan rakasta unionia eivätkä arvosta sen satraappeja. Sen jälkeen perustetaan komiteoita ja työryhmiä, jotka lanseeraavat naurettavia "EU on ystävä" -kampanjoita, joiden julisteissa lapset leikkivät ja hymyilevät.

Täysin samanlaista propagandaa esiintyi Neuvostoliitossa. Hymyilevät työläiset rakensivat nauraen sosialismia. Isä Aurinkoinen hymyili lapsikatraan seassa. Traktorit kynsivät Ukrainan silmänkantamattomia viljapeltoja ja kolhoosinaiset leipoivat naurusuin leipää ja pullapitkoja. Tämän propagandan tarkoitus oli osoittaa, että valtio on ystävä ja sen hallitsijat kansan rakastamia isähahmoja. Täsmälleen sama ajatus on EU-propagandassa ja pienemmässä määrin valtioiden harjoittamassa aivopesussa.

Harva kuitenkaan pysähytyy miettimään, miksi meidän pitäisi kunnioittaa poliitikkoja ja rakastaa valtiota. Niin pitää tehdä, koska niin pitää tehdä, mutta yleensä tämä kysymys seurassa esitettynä paljastaa, ettei kukaan ole ikinä edes ajatellut asiaa. On itse asiassa aika helppo huomata, ettei valtiota ole mitään syytä rakastaa eivätkä sen asioita hoitavat ihmiset, meidän palveluskuntamme, ansaitse mitään erityisiä palvonta- ja uhrimenoja. He ansaitsevat kiitoksen tehtyään työn hyvin kuten kuka tahansa muukin palkollinen ja vakavat mutta rakentavat moitteet tehdessään tyhmyyksiä. Heitä ei silti pidä jumaloida. Lisäksi palkollisen mielessä pitää elää vahvana ajatus siitä, että hän on palveluskuntaa ja saa potkut jos palvelun laatu ei miellytä. Hallinnon ja hallitsijoiden nostaminen jalustalle on tarkoitettu sumentamaan tätä asetelmaa siinä toivossa, että ihmiset unohtavat olevansa pomoja ja hallitsijat voivat sitten kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Suomessa tässä on onnistuttu hyvin johtuen nuoresta demokratiastamme ja Kekkosen vastenmielisestä perinnöstä.

Valtioita ja valtiokoneistoja meidän tulee rakastaa vieläkin vähemmän. Niiden kanssa pitää elää, mutta niihin pitää suhtautua aina terveen epäluuloisesti ja pitää niitä kunnioitettuina vihollisina eikä rakkaina ystävinä. Maailmasta löytyy esimerkeiksi vaikkapa Hänen majesteettinsa saaret, Sveitsi ja USA, joissa kansalaiset hyväksyvät valtion mutteivät pidä siitä. Näissä maissa yksilö on kohtuullisen vahva ja varakas ja valtio sisäpoliittisesti sangen heikko. Toisena esimerkkinä meillä on ns. pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, joissa kansa on opetettu rakastamaan valtiota, systeemiä, byrokratiaa, veroja ja valtiaita, jolloin tuloksena on joka asiaan lonkeronsa ulottava valtio ja vähän maasta riippuen persaukisia tai keskinkertaisesti pärjääviä kansalaisia.

Kun valtio pysyy heikkona ja kansalaiset vahvoina ja varakkaina, valtio joutuu pakosta keskittymään ydintehtäviinsä, eli turvallisuuden ja infrastruktuurin ylläpitoon ja toimintaedellytysten luomiseen ihmisille ja yrityksille tehdä sitä mitä he haluavat. Niin kauan kuin valtio ei poistu tältä tontiltaan sähläämään asioihin, joista sillä ei ole edellytyksiä ymmärtää mitään, kansalaiset sietävät tuon valtiokoneiston nuristen ja poliitikot saavat leikkiä mieleisiään leikkejä ja nostaa hommasta hyvää liksaa. Jos valtio yrittää tunkea ihmisille kuuluvalle alueelle, kansa hermostuu ja vaihtaa kukkoilevan palveluskunnan nöyrempään.

Vahvassa valtiossa taas ei tapahdu mitään ilman valtion siunausta. Kun ihmisille on opetettu, että valtio vastaa kaikesta ja ihmiset eivät mistään, väki passivoituu. Kun kaikilta kerätään jättiläismäisiä veroja kaikenlaiseen puuhasteluun, kaiken tekemiseen halutaan valtiolta avustuksia ja tukia. Näin sementoidaan entisestään vahvan valtion rooli vieläkin vahvemmaksi ja kierre jatkuu. Asiat etenevät jos valtio rahoittaa niitä, mutta yksityiset hankkeet näivettyvät ja ihmiset laiskistuvat.

EU on oivallinen esimerkki organisaatiosta, jonka tulisi vetää näppinsä pois maatalouden tukemisesta ja kehitysaluevaalisiltojen rakentamisesta. Sen pitäisi keskittyä kaupan esteiden poistamiseen, Euroopan kilpailukyvystä huolehtimiseen ja valtioiden välisen kilpailuasetelman suosimiseen ja luomiseen. Tämänkään jälkeen kansalaiset eivät unionia rakastaisi, mutta entä sitten? Se tekisi sitä mitä sen pitääkin tehdä ja hyväksyisimme sen, joskin nuristen.

Nyt EU yrittää rakentaa itsestään hymyilevää Isä Aurinkoista hymyilemään kilpaa kansallisvaltioiden kanssa ja taistelemaan kansan rakkaudesta. Kansalainen ei puolestaan tarvitse elämäänsä enää yhtään hymynaamaisia organisaatiohirviöitä kun nykyisistäkin pitäisi päästä eroon ja palauttaa palveluskunta ruotuun.

Ikävä kyllä se ei taida ilman vallankumousta enää onnistua.