Yksilön oikeuksien ja vapauksien kehityksen historia on pitkä. Tohtori voisi lähteä historian kätköistä ja kertoa, mikä rooli läänityslaitoksella, Ranskan ja Englannin sodilla, uskonpuhdistuksella, valistusaatteilla ja maailmansodilla on ollut tässä kehityksessä. Meillä elää sellainen mielikuva, että asiat muuttuvat jatkuvasti paremmaksi ja että länsimaissa on käynnissä kehitys, jossa yksilön oikeudet ja vapaudet lisääntyvät pikku hiljaa.

Kyseessä on kuitenkin puhdasoppinen sumutus. Kehitystä on toki tapahtunut viime vuosikymmeninä, mutta vauhti alkoi hidastua ajat sitten ja viime aikoina on menty jo takapakkia. Tätä ei kuitenkaan tavata sanoa ääneen, koska asia on vallanpitäjille kiusallinen. Olemme jo ajat sitten unohtaneet, mistä yksilönvapauksissa on oikeastaan kysymys. Keskittymällä erinäköiseen naisasiapuuhasteluun tai työelämän asioihin olemme siirtäneet puheen kansalaisten oikeuksista ja vapauksista keskusteluksi yksilöiden tai yksilöiden muodostamien yhteenliittymien välisistä suhteista.

Tämä on väärä lähestymistapa. Yksilön oikeuksissa on ennen kaikkea kyse ihmisen oikeuksissa yhteiskuntaa vastaan. Se, saako naapurin jäkättävää akkaa ampua varsijousella tai saako naapurin peltoon kylvää, ovat lainsäädännön asioita, joiden ihmisoikeudellinen ulottuvuus on lopulta aika vähäinen. Ei olematon, mutta ihmisoikeuksia tarvitaan vasta jos kansallinen lainsäädäntö ylittää selkeästi sopivaisuuden rajat, mitä se yksilöiden tai oikeushenkilöiden välisissä suhteissa tekee todella harvoin.

Ihmisoikeuksien oleellinen kysymys on se, kuinka pitkälle yhteiskunnalla on oikeus tunkeutua yksilön elämään, kuinka yksilö puolustautuu yhteiskuntaa vastaan ja mitkä kaikki asiat kuuluvat henkilökohtaisen vallan ja vapauden piiriin ilman, että kenelläkään on näihin asioihin oikeutta puuttua. Tässä asiassa ollaan ns. pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa oltu jo kauan täysin hakoteillä. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion virallisen propagandan oleellinen kulmakivi on se, että valtio on ystävä ja rakastaa kansalaisia ja toimii vain yksilöiden parhaaksi, joten tästä syystä kansalaiset eivät oikeastaan tarvitse mitään kummoisia oikeuksia tätä hymyilevää ja rakasta äiti valtiota vastaan ja näinpä näitä oikeuksia ei ole aikoihin vahvistettu vaan kavennettu.

Esimerkkejä ei tarvitse kovin kaukaa hakea. Monumentaalinen kulmakivi yksilön kyykyttämisessä ovat julkiset palvelut. Koska valtio rahoittaa terveydenhoitoa, pidetään täysin itsestäänselvänä, että valtiolla on omien menojensa hillitsemiseksi oikeus ja peräti velvollisuus haittaverottaa erilaisia asioita tai kieltää ne tykkänään. Tämä on väärä tie. Valtio voi aivan hyvin rahoittaa terveydenhoitoa, mutta yksilöllä on edelleenkin oikeus juoda itsensä hengiltä tai elää epäterveellisesti. Terveysterrorismi astuu räikeästi yksilön oikeuksien tontille muka yleisen hyvän nimissä. Pavunlaskijat ja muut B-luokan talousnakit voivat kyllä nähdä asiassa hyviä puolia, mutta periaatteelliseen ongelmaan törmätään, kun valtio kieltää ihmisiä elämästä haluamallaan tavalla vain siksi, että valtio säästää rahaa. Kaikenlaisia kieltoja ja rajoituksia sorvataan vuosittain ja lakeja tiukennetaan ja veroja korotetaan, mutta yksilön oikeuksien ongelmaksi asiaa ei näe kukaan vaan puhutaan vain rahasta.

Jotkut pellet väsäsivät aikanaan naamioitumiskieltolain, jonka tarkouksena on suojella meiltä joiltain huligaaneilta. Ehkä suojelee, ehkä ei, mutta tämäkin asia on vaakakupissa paljon köykäisempi kuin se, että kansalaisilta otettiin taas pois yksi oikeus ajaa omaa asiaansa valtiota ja sen koneistoa vastaan. Poliisille on annettu lisää valtuuksia urkkia ihmisiä ja tehdä salaisia kotietsintöjä, jos tutkitaan jotain moraalisesti paheksuttavia asioita kuten vaikkapa kananbiksen pössyttelyä. Suomessa ei toki ennenkään syytetyn asia ole mitenkään hyvällä tolalla ollut; olkoon todistusaineisto hankittu kuinka rikollisin keinoin hyvänsä, se on silti käyttökelpoista oikeudessa ja sen hankkijat saavat vain huomautuksen. Tätä ei silti nähdä minään ongelmana, koska aivan liian moni hyvää tarkoittava hölmö katsoo tarkoituksen pyhittävän keinot. Kunhan rosvo jää kiinni tai McDonaldsin ikkunan rikkonut on tunnistettavissa valvontakamerasta, maailma muuttuu näiden historiaa tuntemattomien silmissä paremmaksi paikaksi.

Kaikennäköistä automaattista valvontaa ja kyttäystä suunnitellaan siellä sun täällä. Kaupungissa on mahdotonta enää liikkua osumatta vähintään kymmeniin ellei suorastaan satoihin valvontakameroihin, joita pyörittävät yksityiset firmat, jotka tekevät tallenteilla suunnilleen mitä haluavat, esimerkiksi myyvät niitä juorulehdille. Poliisi ei enää vaivaudu jahtaamaan liikennerikollisia, koska heidät voi napata kameroilla paljon vaivattomammin ja tehokkaammin. Internetliikenteen automaattivalvonta lienee vain ajan kysymys, koska kaikkia ihmisiä pitää vakoilla pyhässä sodassa pedofiliaa vastaan.

Valtion tasolla tiedetään aivan yhtä hyvin kuin yksilötasollakin, miten ulkomailta tuotua autoa kuuluisi autoverottaa: autoveron määrä on joku prosentti hankintahinnasta ja hankintahinta luetaan ostokuitista. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, koska joku jossain ministeriössä tai tullissa haluaa ylläpitää kotimaisen autokaupan katteita suosivaa sekavaa järjestelmää, joka perustuu salaisiin taulukoihin ja kuvitteellisiin vertailuhintoihin. Yksilöllä ei ole kuitenkaan käytännössä mitään keinoa saada oikeutta, koska meiltä puuttuu oikeusistuin, joka pystyisi palauttamaan allekirjoittamiaan sopimuksia vastaan niskottelevan valtiovallan ruotuun ja raahaamaan laittomuuksiin syyllistyvät ministerit ja virkamiehet tuomiolle. Siitä, kuinka yksilön vapauksia kavennetaan julkista valtaa lähellä olevien korporaatioiden, kuten vaikkapa työmarkkinajärjestöjen, toimesta tohtori kirjoittaa joskus toiste.

Ongelma on siinä, että ihmiset eivät tunnista huonoa ja väärää politiikkaa. Valtio ei ole yksilön hymyilevä ystävä vaan väkivaltakoneiston käyttäjä, joka parhaassa tapauksessa on bisneskumppani, johon ei luoteta mutta jota kunnioitetaan. Pahimmillaan valtio on tyranni, joka voi väkivaltakoneistolla pakottaa yksilöt mihin tahansa. Lakien tehtävä on puolestaan suojella heikompia vahvempien mielivallalta. Valtiotyranni voi käyttää mielivaltaa yksilöä vastaan koska hyvänsä, joten on aivan turhaa tehtailla lainsäädäntöä, joka sementoi tämän valtion oikeuden. Tällainen lainsäädäntö ja hallintokäytäntö ei ole vain turhaa vaan lisäksi vahingollista, koska se sumentaa ihmisten mielissä kuvaa siitä, kuka on heikko ja kuka on vahva.

Lisäksi tällainen lainsäädäntö tekee palveluskunnasta kuninkaita ja kansalaisista alamaisia. Länsi-Euroopassa yksilön oikeudet eivät ole satoihin vuosiin perustuneet muutoin kuin poikkeustilanteissa hallitsijoiden mielivaltaan vaan sopimuksiin. Me olemme kuitenkin tästä sopimusperustasta luopumassa kun olemme uskoneet meille syötetyn hölynpölyn siitä, että hallitsijat mukamas tietävät meitä paremmin, mitä oikeastaan haluamme.

Mistä oikeudesta sinä haluat luopua seuraavaksi?

Hallitusohjelman talouspolitiikka tuli ajankohtaan nähden riittävällä tarkkuudella käsiteltyä viikko sitten, joten tällä kertaa on vuorossa henkilökysymyksiin keskittyvä B-lausunto.

Yleisesti todettakoon, että uusi hallitus ei ole niin paha kuin miltä se näyttää. Matti Vanhanen onnistui vaihtamaan kepulien vanhasta ministeristöstä melkein kaikki tyhjäntoimittajat pois ja Kokoomus vältti niitä suuremmin nimeämästä. Tietenkään mikään hallitus, jossa on kepulaisia, ei voi olla mikään erityinen suoraselkäisyyden ja ryhdikkyyden perikuva. Koska vaalitulos kuitenkin oli mikä oli, on tähän tyytyminen, mutta hallituksesta olisi voinut helposti tulla huonompikin.

Uudessa hallituksessa on täydellisiä luusereita vain kaksi. Kepun Hyssälä ei ole aikaisemmin saanut aikaiseksi mitään, joten hänen tapauksessan ei kannata tälläkään kaudella pidättää hengitystään odotellessaan linjan muuttumista. Älyttömät määrät sähläämistä ja hosumista joka paikassa yhdistettynä vankkaan holhousyhteiskuntauskonnon kannattamiseen tuovat todennäköisesti kansalaisten riesaksi sosiaali- ja terveysministeriöstä yllin kyllin hauskanpitoon liittyviä kieltoja ja rajoituksia kansanterveyden nimissä. Tänä vuonna kannattaa nauttia vapusta, sillä ensi vuonna se lienee kielletty juopottelujuhlana. Sopiva paikka tällaiselle henkilölle olisi ollut joku puuhasteluministeriö. Kokoomuksen Suvi Lindén on toinen pyöreä nolla, joka ei viime yrittämällä ymmärtänyt olla maksamatta tukiaisia omistamalleen golfkentälle. Rahan kierrättäminen omille on politiikassa taitolaji ja kiinni jääminen jostain pikkusummasta kielii vähäistä suuremmasta älyn puutteesta. Viestintäministerinä hän on luultavasti täysin Teoston lobbareiden pyöritettävissä aivan kuten edeltäjänsäkin. Lindénin ministerinposti vaikuttaa puhtaasti aluepoliittiselta nimitykseltä.

Kokoomuksen ryhmässä on kaksi nobodyä: joku Anne Holmlund ja joku Paula Risikko. Näistä saattaa paljastua kyvykäskin poliitikko taustalta, mutta tohtorin ensi lausunto näistä kahdesta sijoittaa heidät kategoriaan "kiintiönainen". Jos tästä on kysymys, sisäministeri ja peruspalveluministeri ovat näille aivan liian painavia posteja. Erityisesti sisäministeriössä on vaalikauden ongelmana miten saadaan rakennettua Suomeen oikea ulkomaalaispolitiikka nykyisen puuttuvan tilalle; sellainen, joka palkkaa työvoimaa ja lähettää turvapaikanhakijat leireihin tai kotiinsa. Tähän tehtävään olisi tarvittu vähän enemmän kokemusta, sillä vastustus erinäköisistä paljon palstatilaa saavista pehmopunavihertyttökansalaisjärjestöistä lienee hirvittävä ja ensimmäisen kauden ministeri ei millään uskalla asettua näitä vastaan poikkiteloin varmistaakseen poliittisen tulevaisuutensa.

Paljon tarpeetonta kohinaa on kuultu Väyrysen ja Kanervan ministerinpaikoista. Molemmat ovat toki vankkoja K-linjan miehiä ja jonkunlaisia pysähtyneisyyden ajan suomettumispolitiikan eläviä monumentteja. Kanerva oli ryssän nuoleskelussa niin tökerö, että aikalaisten kertomuksien mukaan hänen innolleen naureskelivat ryssätkin. Väyrynen taas on ikuisesti väärin ymmärretty lapsinero, ja on vain median halpamaisen salaliiton syytä, että häntä ei valittu Suomen kuninkaaksi jo 80-luvulla. Nämä ovat kuitenkin nykyään sivuseikkoja. Vanhanen osoitti pelisilmää nimittämällä Väyrysen ulkomaankauppaministeriksi. Se kuulostaa hienolta mutta on täysin turha homma. Nokian kännykät käyvät kaupaksi, jos ne ovat hyviä. Väyrynen ei niiden kaupustelua edistä tai haittaa. Tällä kuitenkin pelattiin Väyrynen pois kotimaisesta politiikasta vetämään kauppavaltuuskuntia vinkuintiaan. Suomessa hän olisi voinut ruveta hallituksen sisäiseksi oppositioksi kepulle tärkeissä asioissa pelatakseen kriisin sattuessa itselleen paluun puoluejohtajaksi tai vaikkapa presidenttiehdokkuuden.

Kanerva taas lienee ulkoministeriksi itse asiassa ihan hyvä valinta. Kanerva on kunnostautunut lähinnä organisaattorina ja pr-miehenä eikä hän edes ole pärjännyt siinä hommassa kovin huonosti. Aikaisemmasta ministeriydestä huolimatta häntä pidetään kokemattomana ja vääräoppisena, mutta hän ei mitenkään voi pärjätä ulkoministerin tehtävässä heikommin kuin kokenut, korkeasti koulutettu ja takuulla oikeaoppinen edeltäjänsä. Ulkoministeri jos mikä on pr-mies. Hänen kuuluu kierrellä maailman eri foorumeissa ja yrittää saada puhuttua muita Suomen edustaman kannan taakse. Tässä tehtävässä tarvitaan supliikkia eikä tohtorinhattuja. Tohtorin ymmärryskyvyn ylittää se, miten Suomen asema muka vahvistui siitä, että edellinen ulkoministeri otti asiakseen lähinnä kiukutella joka suuntaan. Rohkenen epäillä, että Suomen ulkoministerin jyrähtäessä puntit eivät varsinaisesti tutise Washingtonissa, Pekingissä tai Moskovassa, mutta räksyttämällä jatkuvasti jostakin pääsee helposti "turhanaikaiset vastarannan kiisket" -kategoriaan näisssä tärkeissä paikoissa. Olkoon paheksunta kuinka oikeutettua hyvänsä, Suomi ei hyödy tästä paheksunnasta mitään ja vääryydet eivät ole ikinä Suomen paheksunnan takia loppuneet.

Muut ministerivalinnat näyttävät pääosin aivan tyydyttäviltä. Pekkarisesta on kasvanut vuosien varrella pekkaroinnin ja iltalypsyn sijaan kepulaiseksi ihan mukiinmenevä poliitikko, joka toisinaan osoittaa jopa maan kokonaisedun laittamista satunnaisen pohjanmaalaisen kylän etujen edelle. Cronberg voi työministerinä yrittää saada vaikka aikaiseksi perustuloa tai jos ei siinä onnistu, ainakin miettiä, mitä kannattaisi tehdä pitkäaikaistyöttömille, kun nykyiset keinot eivät selvästikään ole vuosikymmenessä tepsineet. RKP:n edustajat vaikuttavat asiallisilta. Kepun loput edustajat eivät vaikuta asiallisilta vaan kepulaisilta, mutta sellaisiksi kuitenkin tyydyttäviltä, koska parempaakaan ei ole tarjolla.

Kokoomuksessa sen sijaan epäilyttää Jan Vapaavuori, josta tulee jotenkin väkisinkin mieleen kiinteistöhuijarin ja käytettyjen autojen kauppiaan yhdistelmä. Tähän mennessä hän on kuitenkin onnistunut olemaan vahvistamatta epäilyjä esimerkiksi esiintymällä ruudullisessa pikkutakissa. Jos epäilyksissä on perää, asuntoministerin tehtävä on pukin laittaminen kaalimaan vartijaksi ja tulevalla vaalikaudella tullaan näkemään rötös ja rangaistus.

Hallitusohjelmasta käytävä vääntö ja keskustelun suuntaviivat ovat julkisuuteen tultuaan saaneet tohtorin vakuuttuneeksi siitä, että mikäli joku kutsuisi talouspolitiikasta käytävää keskustelua hölmöläisten hommaksi, loukkaisi hän hölmöläisiä sangen verisesti.

Hölmölässä jatkettiin peittoa leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla se toiseen päähän. Peitto nyt ei varsinaisesti tuosta pidentynyt vaan pysyi saman kokoisena, mutta olipahan väellä puuhaa. Hallituspuolueiksi haluavat tuntuvat vieneen hölmöläisten peitonjatkamisen kokonaan uudelle tasolle ilmoittamalla, että peittoa jatketaan molemmista päistä mutta mistään ei leikata kangasta. Kankaan virkaa toimittaa kuvitteellinen "jakovara", jota ei juuri julkaistujen valtiovarainministeriön laskelmien mukaan ole olemassakaan, mutta jonka suuruudesta etevät poliitikkomme ovat nyt keskustelleet päivätolkulla. Kuvitteellinen kangas ommellaan peiton molempiin päihin lisäämällä menoja ja pienentämällä veroja.

Muutaman vuoden kuluttua valtiontalous on tukevasti miinuksella ja velkataakan kasvaessa silmissä aletaan puhua julkisten menojen supistuksista. Tällöin sosialistit, eli suunnilleen kaikki Suomessa, huutavat kuin palosireenit, että taas viedään leipä köyhän suusta, mutta tässä kohtaa kehotan muistamaan tohtorin viisaat sanat siitä, että nämä leikkaukset vain poistavat peitosta siihen ommellun kuvitteellisen kankaan. Saatamme ihmetellä, miksi kukaan ei huomaa tuon jatkopalan muistuttavan epäilyttävästi keisarin uusia vaatteita, mutta tällä hetkellä asian osoittaminen sormella olisi merkki poliittisesta typeryydestä. Helsingin Sanomien ja muiden hallitusta lähellä olevien propagandatorvien satusedät ovat kirjailleet tuon kankaan täyteen monimutkaista hyvinvointivaltiokuviointia, eikä Suomessa ole tapana nähdä tällaisen sumutuksen lävitse.

Verojen, varsinkin tuloverojen, alentamisessa ei tietenkään ole Suomen tapauksessa mitään vikaa, koska tässäkin asiassa meidän kuuluisi lähestyä kultaista keskitietä eikä edustaa ääripäätä. Tällaiset veronalennukset on kuitenkin syytä rahoittaa menoja karsimalla eikä kuvitteellisella jakovaralla. Hölmömpää voisi oikeastaan olla vain se, että veronalennusten poliittinen hyväksyntä ostetaan lisäämällä menoja eikä vähentämällä niitä. Tätä tuplahölmöyttä tietenkin ollaan nyt hyvää vauhtia tekemässä.

Lopputuloksesta tulee kolmin verroin idioottimainen kun katsotaan, mihin veronalennukset halutaan kohdistaa. Niillä ei suinkaan ole tarkoitus alentaa yhtä maailman kireimmistä tuloveroista vaan ruuan arvonlisäveroa, ja tämä perustellaan rutiinivalheella eli "köyhien ja lapsiperheiden aseman parantamisella". Suomessa ei elintarvikemarkkinoilla kilpailu toimi, koska koko tuotantoketju viljelijästä aina kaupan hyllyllä olevaan vastenmieliseen maksalaatikkoon on saman ketjun käsissä. Kuluttaja voi valita, kumman ketjun maksalaatikkoa hän ostaa, mutta koska jalostusketjun portaista puuttuu kilpailu, kauppias voi näennäisesti siirtää hinnanalennuksen täysimääräisenä kuluttajalle, mutta samalla tukku nostaa hiukan hintoja. Ruoka käy kaupaksi nykyiselläkin hinnalla aivan hyvin, joten minkä ihmeen takia sitä myytäisiin halvemmalla? Kilpailuakaan ei tarvitse erityisemmin pelätä, sillä kauppaketjujen mafiat tuntuvat olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Ruuan arvonlisäveron alennus ei ole mikään muu kuin kepulainen juoni puhaltaa roimasti rahaa valtion laarista kepulaisten käsissä olevaan elintarvikebisnekseen. Kansalaisten hyvinvointi ei lisäänny eikä Suomen kilpailukyky parane, mutta rahaa palaa tämän kusetuksen rahoittamiseen hirveä läjä. Ja kun tämä rahoitetaan olemattomalla jakovaralla eli velalla, kippaamme tulevaisuuden hyvinvointia kepulaisille rahvaan uskoessa, että näin ajetaan pienituloisen asiaa. Ruuan arvonlisäveron näennäisesta vaikutuksesta tullaan näkemään paljon lehtiartikkeleja, sillä elintarvikebisnes on yksi suurimmista mainoseurojen lähteistä ja lehdistö ei ikinä lähde puremaan ruokkivaa kättä. Jokainen voi tutkia omaa ruokakassiaan ennen ja jälkeen elintarvikkeiden veron alentamisen ja huomata karun totuuden: mitään ei tapahtunut.

Valtiontalouden kusauttamisen ongelma konkretisoituu viimeistään siinä vaiheessa, kun maailmantalous sukeltaa USA:n kuplatalouden romahdettua tai kun Itä-Euroopan kuplatalouksien romahduksista seuraa kansainvälinen valuuttamyllerrys. On myös hyvin mahdollista, että ilmastonmuutos tai muu elinympäristökatastrofi ajaa maamme tilanteesen, jossa jotain olisi tehtävä kiireellä. Silloin valtio tarvitsisi riittäviä reservejä, jotta voitaisiin tehdä välttämättömiä asioita hyvinvoinnin pelastamiseksi, mutta kun kaikki on törsätty ja velkaakin otettu vain siksi, että törsääminen on ainoa asia mihin nykypoliitikkomme kykenevät, olemme suuren elintasopudotuksen edessä. Sitten kun näin tapahtuu, poliitikot syyttelevät yritysjohtajia ja amerikkalaisia, mutta peiliin katsominen ei taatusti ole silloinkaan muodissa.

Tohtori ei suuremmin perusta pääsiäisen uskonnollisesta sisällöstä, mutta nelipäiväinen viikonloppu on aina tervetullut. Siirryn nyt viettämään tietokoneetonta pääsiäistä, mutta lupaan aktiivisen nollailun ohessa seurata porvarihallituksen synnytystuskia sekä muutakin maailman menoa, jotta ensi viikolla olisi taas jotain riepoteltavaa.

Normaaliin palveluun palataan taas ensi viikolla. Siihen saakka, näkemiin ja kuulemiin.