Tällä viikolla ykkösuutisen kruunusta ovat taas kilpailleet lähinnä venäläisten älyvapaat touhut. Tohtori ei kuitenkaan suvaitse kirjoittaa kolmea peräkkäistä kolumnia mokomasta sakista, vaan viettääkin pitkää vapaata viikonloppua jonkun jeesusjuhlan varjolla.

Tapaamisiin ensi viikolla.

Vaikka Venäjän ja EU-maiden välinen nokittelu tuli jossain määrin käsiteltyä jo viime viikolla ja vaikka itse kriisi onkin vaihteeksi jo laantunut, kuuluu Euroopasta sen verran kummia, että asiaa lienee vielä hieman reposteltava.

Mitä enemmän Tohtori on asiaa päissään miettinyt, sitä selvemmälltä on vaikuttanut se, että Venäjä lietsoo konflikteja Euroopan ja USA:n kanssa tahallaan ja että syy on puhtaasti sisäpoliittinen. Ensinnäkin kriisit pyritään alkukuumenemisen jälkeen tasoittelemaan niin, etteivät ne pitkittyessään aiheuttaisi merkittävää tuhoa Venäjän Länsi-Eurooppaan suuntautuvalle energiakaupalle, joka on ainoa Venäjän taloutta pystyssä pitävä voima. Toiseksi suoraan EU:n suuntaan tulevat viestit ovat yleensä sitä epämääräisempiä tölväisyjä mitä korkeammalta poliittiselta tasolta ne tulevat. Viestintä tapahtuu enammänkin ruohonjuuritasolla, mistä esimerkiksi kelpaa mainiosti Tallinnan taannoiset patsasmellakat, joita käynnisteltiin paikallisesta Venäjän suurlähetystöstä ja joiden polttoaineena oli kansallismielisen poltteen sijasta pääasiassa venäläisten kustantama paloviina. Kolmantena vaan ei vähäisempänä on huomattava, että Kreml, joka täysin takuuvarmasti näitä kriisejä järjestelee, antaa niihin liittyvien levottomuuksien tapahtua pääasiassa Moskovassa ja suorastaan ohjaa niitä sinne kansainvälisten näyttämöiden sijasta. Naši, tuo uudelleensyntynyt Komsomol, jota myös osuvasti Putin jugendiksi nimitetään, hyökkää avoimesti ulkomaisten diplomaattien kimppuun ja järjestää milloin minkäkin laisia boikotteja maassa, jossa kaikenlaiset valtavirtaa vastustavat poliittiset torikokoukset pamputetaan hiljaisiksi pikavauhtia. Tämä, jos mikä, on osoitus siitä, että kyseessä on ylhäältä johdettu näytelmä, jossa sekä ohjaajat että kohdeyleisö sijaitsevat Venäjällä.

Edellä olevasta tulee länsimaiseen lineaariseen historiaan ja kohtuullisen vapaaseen tai ainakin jossain määrin moniarvoiseen tiedonvälitykseen tottuneelle kansalaiselle tietenkin ensimmäiseksi mieleen yksi tuhannen euron kysymys. Miksi? Mikä on tämän sisäpoliittisen pelin tavoite? Vastauksen löytäminen ei onneksi ole ollenkaan vaikeaa. Tavoite on valita Venäjän seuraava presidentti Kremlin kamareissa politrukkien ja muutaman oikeaoppisen oligarkin kesken sen sijaan, että kansalaisten annettaisiin turhaan sekoittaa näppinsä näin tärkeään asiaan. Toisin sanoen tässä siis viedään tyhmää kansaa kuin märkää rukkasta.

Venäjällä on toki pitkä ja kunniakas, tai siis kunniaton, historia siinä, miten kansaa huiputetaan propagandalla ja kansallismielisillä näytelmillä. Tämän historian läpikäymiseen tarvittaisiin muutama kirjahyllyllinen niteitä, joten mainitaan nykytilannetta vastaavina vain parit takavuosien presidentinvaalit.

Vuonna 1996 Boris Jeltsinin uudelleenvalintaa kannatti kansalaisista noin 10% ja presidentin virka oli hyvää vauhtia menossa kommunisti Gennadi Zjuganoville. Tällöin valtansa huipulla olleet oligarkit pelästyivät ja päättivät, että Jeltsinin jatkoaika on välttämätön Venäjän tulevaisuuden (lue: heidän bisneksiensä) kannalta. Berezovskin, Abramovitšin ja Hodorkovskin tapaisten herrojen massiivinen kampanja tuotti tulosta ja vaalien toisella kierroksella Jeltsinin takana oli 54% kansasta. Mikään ei takaa, etteikö tulosta olisi hieman säädetty toivottuun suuntaan myös vaalikampanjointia suorasukaisemmin keinoin.

Toisella kaudellaan Jeltsin vaihtoi pääministeriä useammin kuin sukkia, koska kukin pääministereistä alkoi vuorollaan näkemään itsensä Jeltsinin seuraajana ilman että siitä olisi kabineteissa sovittu. Vuonna 1998 pääministeriksi nousi vanha KGB/FSB mies Vladimir Putin ja tällä kertaa nuotit olivat jo paremmin ojennuksessa. Pian pääministeriksi tultuaan hän joutui hoitamaan tšetšeenikapinallisten hyökkäyksen Dagestaniin. Ei liene olemassa todisteita siitä, että hyökkäys olisi ollut Kremlissä suunniteltu, mutta joka tapauksessa se oli vallanvaihdoksen kannalta suorastaan älytön onnenpotku. Putin lähetti armeijan häätämään kapinalliset Dagestanista, jatkoi hyökkäystä vielä kapinallisten vetäydyttyä ja tuli samalla aloittaneeksi toisen Tšetšenian sodan. Kun sota vielä eteni hyvin, vetäytyi Jeltsin presidentin tehtävistä terveydellisten syiden takia ja niitä hoitamaan siirtyi pääministeri Putin. Muutamaa kuukautta myöhemmin parissa vuodessa täydellisestä tuntemattomuudesta noussut KGB/FSB upseeri valittiin presidentiksi 52% äänisaaliilla.

Vuoden 2004 vaalien aikaan Putin oli jo ottanut venäläiset tiedotusvälineet niin täydellisesti Kremlin haltuun, ettei varsinaisesta vaalikampanjasta enää oikein voinut puhua. Kansalle esitettiin vain yksi oleellinen vaihtoehto ja se oli kansan isä ja suojelija eli Vladimir Putin itse.

Seuraavat vaalit ovat alle vuoden päästä ja silloin Putin ei perustuslain mukaan voi olla ehdolla. Venäjän vallanpitäjien kannalta on siis hyvin tärkeää, että seuraava presidentti valitaan huolella. Luultavasti presidentiksi valitaan joku tiedustelumies tai kenraali; ehkäpä jopa tiedustelupalvelun kenraali. Tämän valitun presidentin kummisedäksi jää sitten Vladimir Putin esikuntineen. Ja juuri näiden vaalien järjestelemistä tuntuu palvelevan erilaisten laajudeltaan rajattujen kriisien ja konfliktien synnyttäminen Venäjän ja länsimaiden välille.

Venäläiseen retoriikkaan kuuluu se, että mikäli vaikkapa venäläistä keskusjohdettua tiedotusta ja sananvapauden puutteellisuutta arvostellaan, vastataan siihen hyökkäämällä rajusti länsimaista tiedotusta ja sananvapautta vastaan. Tässä arvostelussa ei yleensä ole päätä eikä häntää ja länsimaisia se lähinnä naurattaa, mutta se muuttuu paljon järkevämmäksi ja samalla myös pelottavammaksi, kun huomaa että se on tarkoitettu venäläisille suunnatuksi propagandaksi eikä länsimaisten ojennukseksi. Pelkoa ja ennakkoluuloja ruokkimalla hallitaan nykymaailmassa paljon muitakin valtioita kuin Venäjää, mutta vastaavan härskiystason saavuttamaa propagandaa harjoitetaan nykyään lähinnä kommunistidiktatuureissa, jollainen nyky-Venäjä ei toki millään muotoa ole.

Yksi asia, joka Tohtoria askarruttaa, on suomalaisten kommunistien käsittämätön lukkarinrakkaus nykyistä yksinvaltaisesti hallittua, öykkäröivää ja käytännössä koko ajan enemmän ja enemmän fasistivaltiota muistuttavaa Venäjää kohtaan. Tietenkin vanhojen stalinistien kuten Esko-Juhani Tennilä (DEVA), Jaakko Laakso (KGB) ja Pentti Tiusanen (Stasi) mieleen on tulisin kirjaimin tallennettu kuva USA:sta ihmiskunnan vihollisena, jolloin Venäjän nuoleskelu on vain sitä, että Venäjä nähdään USA:n vastavoimana ja tavallaan etsitään siis ystävää vihollisen vastustajien joukosta.

Suurvaltapolitiikka tietenkin on suurvaltapolitiikkaa ja siinä suomalaisten kommunistien sanomiset ovat tietenkin varsin yhdentekeviä, mutta yksi hyväkäs on kuitenkin avannut vaihteeksi suunsa tavalla, jonka olisi saanut jättää tekemättä, vaikka länsimaisessa demokratiassa hänellä toki on vapaus sanoa mitä sylki suuhun tuo. Tällä kertaa Suomi-kuvaa maailmalla loi europarlamenttiedustaja Esko Seppänen (SKP), joka parlamentin kokouksessa Brysselissä tuomitsi Viron ja Puolan siitä, että ne ajavat omia etujaan EU:n kustannuksella ja kertoi niinikään, että mainittujen maiden on turha odottaa muulta EU:lta tukea ja solidaarisuutta itse kokoonkeittämissään kriiseissä. Tuollaisen ajatusoksennuksen lukeminen lehdestä oli saada aamumyslit väärään kurkkuun kaikkeen tottuneelta Tohtoriltakin, mutta onneksi lausunto sai ansaitsemansa vastaanoton myös europarlamentissa. Seppäsen puheelle ei osoittanut suosiotaan edes pinttyneimmät italialaiset ja ranskalaiset kommunistit ja puheenvuoron jälkeen parlamentin suuren salin täytti jäätävä hiljaisuus.

Se, että Seppänen voi avoimesti päästellä kansainvälisillä areenoilla edellä mainitun kaltaisia lausuntoja, on hyvä osoitus siitä, että täkäläinen sananvapaus on varsin hyvällä tolalla. Se, ettei Seppäsen sanomisista ole tullut suurempaa kohua eurooppalaisissa tiedotusvälineissä, osoittaa puolestaan sen, etteivät tiedotusvälineet ole hereillä eivätkä omaa riittävää moraalista selkärankaa. Se, että suomalaiset kerta toisensa jälkeen valitsevat edustajiensa joukkoon Seppäsen tapaisia pöljiä, kertoo taas suomalaisista äänestäjistä jotain, joka jääköön lukijan analysoitavaksi.

P.S. Kepulaisuuden ruumiillistuma Mauri Pekkarinen puolestaan on kertonut, että hallitus on viivästyttämässä useita infrastruktuurihankkeita, esimerkiksi Vantaan kehärataa, jotta kepun teiden ylläpitoon lupaamat 100 miljoonaa euroa saadaan kokoon. Toisin sanoen Kepu maksattaa Helsingin seudulla vaalilupauksensa maakuntiin. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Nyky-Venäjä on viime viikkoina ja kuukausina paljastanut karuja kasvojaan tavalla, jotka tuovat mieleen selkäpiitä karmivia muistoja menneisyydestä. Venäjän valtionjohto on ärhennellyt milloin mistäkin asiasta. Ensin entiset Neuvostoliiton satelliitit, jotka ovat nykyisiä NATO- ja EU-maita, eivät saisi sijoittaa alueelleen tutka-asemaa. Sitten Venäjä sanoutuu irti tavanomaista aseistusta rajoittavasta TAE-sopimuksesta, koska juuri olemassa olevien sopimusten repiminen on paras keino selvittää, kuinka pitkälle vastapuoli on valmis antamaan periksi jo aiemmin sovituista asioista. Tallinnan keskustassa sijainneen neuvostoaikaisen pronssipatsaan siirrosta syntynyt kriisi on kuitenkin ehkä hätkähdyttävin, koska siinä taru ja todellisuus yhdistyvät tavalla, joka on tuttu pikemminkin Maon Kiinasta tai Stalinin Neuvostoliitosta kuin eurooppalaisesten demokratioiden välisestä kanssakäymisestä.

Tarina lienee kaikkien tiedossa, mutta kerrattakoon se lyhyesti: Tallinnan keskustassa oli toisen maailmansodan aikaisten puna-armeijan sotilaiden kunniaksi pystytetty susiruma pronssipatsas, jonka eteen oli myös haudattu muutama kaatunut sotilas. Patsaasta oli muodostunut joidenkin Viron venäläisvähemmistöön kuuluvien kokoontumis- ja kännäämispaikka. Tätä ei Viron hallituksessa katsottu hyvällä ja patsas päätettiin siirtää Tallinnan lähellä sijaitsevalle sotilashautausmaalle, jonne myös patsaan alle haudatut vainajat haudataan uudelleen asianmukaisin seremonioin. Osaa venäläisvähemmistöstä patsaan siirto ärsytti suunnattomasti ja kasvavien levottomuuksien pelossa hallitus siirrätti patsaan pikapikaa ensin salaiseen varastoon ja sitten uudelle paikalleen. Siirrosta alkaneet mellakat, joita Venäjän suurlähetystö lietsoi, Tallinnan poliisi tukahdutti ehkäpä vähän turhankin tehokkaasti, mutta suurin rauhoittava tekijä oli kuitenkin se, että alkoholin vähittäismyynti kiellettiin väliaikaisesti. Tallinnan rauhoituttua siirtyivät levottomuudet Moskovaan, jossa Kremlistä ohjailtu roskasakki piiritti Viron suurlähetystön, ahdisteli ja uhkaili diplomaatteja sekä suorastaan fyysisesti hyökkäsi niin Viron kuin myös Ruotsin ja Georgian diplomaatteja vastaan. Nyt kohu on laantumassa, vaikka jälkipyykkiä pestäänkin vielä pitkään. Venäjän edustajat ovat jo uhonneet vievänsä patsaskiistan YK:hon aivan kuin muka olisi jotenkin epäselvää, saako suvereeni valtio päättää, minne monumenttinsa sijoittaa.

Venäjän strategiana näyttää olevan äkillisten ja mielellään lyhytaikaisten kriisien lietsominen. Pitkäaikaisiin kiistoihin ei energianviennillä elävällä Venäjällä ole varaa ja tällaiset lyhyet kriisit ovat omiaan pitämään Venäjän rajanaapurit varpaillaan ja samalla ne toimivat myös erittäin herkkänä mittarina erilaisten valtioiden yhteenliittymien, kuten EU:n ja NATO:n, keskinäiselle solidaarisuudelle. Venäjä ei ole missään vaiheessa pyrkinyt salailemaan sitä, että sen kuvioihin sopii parhaiten mahdollisimman epäyhtenäinen EU ja etenkin keskinäisten riitojen repimä NATO. Pienen Viron härski painostaminen turhanpäiväisen tekosyyn nojalla olikin suorasukainen testi sille, onko Saksan, Ranskan, Puolan ja miksei Suomenkin kaltaisille valtioille tärkeämpää Venäjän öljy ja kaasu vai eurooppalaisen veljeskansan auttaminen ulkoisen painostuksen alla. Samalla Venäjä heitti suoran haasteen myös Yhdysvalloille, jonka oli päätettävä, tukeako Viroa vai hyssytelläkö Venäjää siinä toivossa, että venäläiset antaisivat tulevaisuudessakin jenkkien touhuta Irakissa mielensä mukaan. EU:n ja NATO:n yhtenäisyys piti tässä kiistassa, mutta mitenkään liian jämäkkää tai nopeaa ei toiminta ollut. Tätä ei voitu olla panematta merkille myös Kremlin kabineteissa, joissa seuraavan kriisin nuotit ovat takuuvarmasti jo puhtaaksikirjoitusvaiheessa.

Hieman vaikeampaa on ymmärtää, mitä Venäjän hallitus kuvittelee saavuttavansa levottomuuksien käynnistämisellä omassa maassaan. Yleensä Moskovassa riittää viiden ihmisen laiton mielenosoitus siihen, että paikalle saapuu autolasteittain sisäministeriön Omon-sotilaita, jotka kovin ottein lopettavat epätoivotun mielenilmauksen. Kurinpidosta ei ollut merkkiäkään, kun Kremlistä ohjailtu nuorisojoukko törkeästi loukkasi Viron suurlähetystön ja sen työntekijöiden koskemattomuutta. Näillä nuorilla sankareilla ei näyttänyt olevan oikeastaan minkäänlaista käsitystä itse asiasta ja todellisuudentajukin tuntui olevan aika vankasti kateissa. Lähinnä he toistivat Viron olevan fasistinen valtio ja kerskailivat tuhoavansa lähetystön maan tasalle. Suurinta melua piti järjestö, jonka nimi on huvittavahkosti "Naši". Poliisit ja Omon-joukot kävivät paikalla lähinnä satunnaisesti eikä tapahtumiin välitetty puuttua käytännössä ollenkaan.

On selvää, että Moskovassa ei millään olisi mahdollista järjestää tapahtuneen kaltaisia väkivaltaisia mielenosoituksia ja huliganismia ilman Kremlin suojelusta. Epäselvää on, miksi Venäjän hallitus haluaa antaa itsestään ulkomaille kuvan maolaistyylisien "spontaanien mielenilmausten" järjestelijänä, jolle sopimukset ovat lähinnä kierrätyspaperin arvoisia. Mahdollisia syitä on kaksi. Ensinnäkin on mahdollista, että kriiseillä on myös vahvat sisäpoliittiset vaikuttimet, jolloin on eduksi, että Putinia tukevat rähinät tapahtuvat nimenomaan Moskovassa eivätkä Tallinnassa. Toisaalta on myös perusteltua olettaa, että venäläiset eivät välitä paskan vertaa siitä, millaisen kuvan he itsestään antavat, koska omasta mielestään he edustavat jonkinlaista herrakansaa. Totuus lienee jonkinlainen kahden edellä mainitun yhdistelmä.

Kehitys on kuitenkin huolestuttavaa ja etenkin Venäjän naapurimaiden ja Venäjän energiasta riippuvaisten valtioiden on syytä pitää varansa, sillä idän perseeseen ammuttu karhu on selvästikin herännyt talviuniltaan. Koska sikäläistä valtapolitiikkaa ei tunnu suuremmin faktojen kaltaiset pikkuasiat rajoittavan, on aivan aiheellista varautua siihen, että jossain vaiheessa Venäjän silmätikuksi voi hyvinkin päätyä myös Suomi. Pientä esimakua tästä on nähtävissä lausunnoissa, joiden mukaan Venäjä kasvattaisi sotilaallista läsnäoloaan Suomen raja-alueilla, mikäli Suomi päättäisi hakeutua NATO:n jäseneksi. Sinänsähän moinen lausunto on aivan tyhjänpäiväinen, koska Venäjän puolustusdoktriinissa Suomi rinnastetaan jo nyt NATO-maihin, mutta Suomessa se toki kelpaa siitä huolimatta NATO-vastaiseksi argumentiksi. Vastausta vaille tosin jätetään se, miten Venäjän sotajoukot muodostaisivat NATO-Suomelle suuremman uhan kuin pelkästään liittoutumattomalle EU-Suomelle.

Todellisuudessahan asia on niin, että Venäjä ei perinteisesti kunnioita muuta kuin voimaa. Siksi se säännöllisesti testaa kanssaeläjiensä kykyä ja halua toimia jämäkästi asiansa puolesta. Tosipaikan tullen Suomi ei asiaansa pysty yksin ajamaan vaan liittoutumisen tarjoamalle selkänojalle olisi käyttöä. Siksi NATO:n täysjäsenyyteen on syytä pyrkiä ensi tilassa. Tätä puuhatessa voi vaikkapa mietiskellä presidentti Svinhufvudin kuolinvuoteellaan jälkipolville jättämää viisautta: "Älkää koskaan luottako ryssään".

P.S. Torstain Hesarissa oli journalistiselta kannalta oikein mielenkiintoinen pikku-uutinen. Uutisen mukaan siviilipoliisiauto oli ajanut risteyskolarin. Kolarin toisena osapuolena oli auto, jossa naiskuljettajan lisäksi oli matkustajana pieni vauva. Onnettomuuden syyksi uutisessa kerrottiin täysin kritiikittömästi se, että poliisiauton kuljettaja oli erehdyksessä katsonut liikennevalot väärin ja tömäyttänyt risteykseen punaisia päin sillä seurauksella, että kaksi autoa romuttui lunastuskuntoon ja vakavilta henkilövahingoilta vältyttiin vain hyvällä onnella. Eipä olisi tainnut moinen riittää selitykseksi, jos punaisia päin olisi ajanut keski-ikäinen yritysjohtaja Audillaan. Mielenkiintoisen kontrastin edellä mainitulle jutulle tarjosi seuraava pikku-uutinen, jossa kerrottiin tukevassa humalassa olleen kuskin ajaneen autollaan toisen auton perään. Tähän uutiseen oli sen lyhyydestä huolimatta mahtunut poliisikomisarion lausunto, jonka mukaan tapahtunut humalassa ajo oli "törkeääkin törkeämpää".