Vaalien alla puhuttiin kaikenlaista soopaa erinimisistä tupoista ja pidettiin itsestäänselvänä, että sellainen syntyy, koska sellainen on syntynyt aina ennenkin. Tupon syntymistä pidettiin lisäksi jonkinlaisena hallituksen koetinkivenä; vasta keskitetty minimikorotukset kaikille takaava tupo olisi merkki siitä, että hallitus nauttii työmarkkinajärjestöjen luottamusta.

Koko ajatus on tietenkin lähtökohdiltaan väärä. Ei hallituksen kuulu nauttia työmarkkinajärjestöjen luottamusta eikä sen tarvitse edes vilkaista niihin päin, mikä itse asiassa olisi huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kaikkien asioiden museoiminen kolmikantatyöryhmiin.

Tämä on kuitenkin sinänsä pieni virhe. Huomattavasti isompi virhe on ajatus siitä, että tupo olisi palkansaajien kannalta jotenkin edullinen asia. Tämän ajatuksen virheellisyyden huomaa katsomalla, ketkä oikein keskitettyä tupoa kannattivat. Jos tupoa ei synny, keskusjärjestöille jää lähinnä vain seremoniallinen rooli ja sangen yllätyksettömästi juuri keskusjärjestöt olisivat halunneet keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun. Kyse on näiden muinaisten monoliittien tarpeesta naamioida itsensä jollain tavalla tarpeellisiksi tai hyödyllisiksi, koska kukaan näiden liittojen hyväpalkkaisista pomomiehistä ei olisi enää kykeneviä menemään tehtaaseen joko sorvin ääreen tekemään tuotteita tai kirjoituspöydän ääreen johtamaan ruukkia.

Tällä kertaa vaikutusvaltaiset liitot sanoivat suoraan, että keskitettyä sopimusta ei synny. Tämä puhdisti pöydän liittokierrokselle ja siinä keskusjärjestöillä on vain statistin rooli. Keskitetyn tupon haitallisuus palkansaajan vinkkelistä on se, että se ei takaa kaikille hyviä palkankorotuksia vaan seuloo esiin alat, joilla työnantajan maksukyky on kaikkein huonoin, ja antaa kaikille tämän alan mukaan mitoitetut palkankorotukset. Perinteisesti isoimmat ongelmat on nähty kuntasektorilla, joka tuntuu jostain Tohtorille käsittämättömästä syystä olevan kriisissä vuodesta toiseen.

Tupossa otetaan tämä ala, todetaan sen palkankorotusvaran olevan kaksi prosenttia ja näin on saatu aikaiseksi keskitetty tuloratkaisu. Samalla teollisuus ja myös valtaosa palvelualoista tahkoaa huimia voittoja vuodesta toiseen. Nämä alat vetoavat markkinaheilahteluihin ja sykleihin ja muuhun etäisesti kiinnostavaan, mutta nyt hyvä tuloskunton jatkunut 12 vuotta putkeen. Ei ole uskottavaa, että duunarien palkkojen nostaminen loisi nyt sellaisen suuren riskin, joka realisoituisi massatyöttömyytenä jonkun pienen suhdannekuopan kohdatessa. Firmat ovat hyvässä kunnossa ja toivottavasti ne pysyvätkin sellaisina; palkankorotuksiin ne eivät kuitenkaan kaadu.

Suomalaisten ostovoima on länsimaiden häntäpäätä Ruotsin, Kreikan ja Portugalin ohella. Tämä on iso ongelma suomalaiselle talouselämälle, sillä se pitää talouskasvun väkisinkin vientivetoisena, koska yksityisillä ei ole varaa kuluttaa. Vientivetoisuudesta seuraa puolestaan riskialttius kansainvälisille kriiseille kun taas kotimaisen työn kysyntään perustuva kulutus on sekä ekologisesti kestävää että suhdanteista huomattavan vapaata. Tässä mielessä siis vilkkaat kotimarkkinat on paljon parempi kansantalouden kivijalka kuin paperin myyminen maailmalle. Teollisuuden edustajat jaksavat aina muistuttaa, että emme voi elää silittämällä toistemme paitoja. Tässä he tietenkin ovat oikeassa, mutta itse asiassa se auttaa yllättävän pitkälle.

Suomalaisten heikko ostovoima johtuu korkeista veroista ja kovista hinnoista, mutta myös huonosta palkkatasosta. Tämä ei korjaannu ikinä kulkemalla työmarkkinakierroksesta toiseen kunta-alan tahdissa. Hoivasektori ei saa liittokierroksella tippaakaan enempää kuin tupossakaan, koska raha tulee juuri tuolta kuntasektorilta, mutta se ei ole edes etäisesti kiinnostavaa. Valtaosa suomalaisista ei työskentele kuntasektorilla ja tämän valtaosan palkankorotukset näkyvät yleisenä hyvinvoinnin lisääntymisenä. Jostain Tohtorille vieraasta solidaarisuussyystä kukaan ei ole halunnut erottua tästä kuntasektorin nollalinjasta. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että meille jankutetaan, että tuloerot ne vasta pahasta ovat.

Nyt näyttää siltä, että liitot ovat viimeinkin heräämässä kymmenvuotisesta ruususen unestaan ja ryhtyvät omalta osaltaan korjaamaan ostovoimaongelmaa. Ehkä kymmenvuotinen lähes-nollalinja on viimein opettanut, että kukaan keskusjärjestöviskaali ei ole riittävän kiinnostunut jäsenliittojen jäsenten asioista ollakseen heille suuremmaksi hyödyksi.

Liittokierroksella tulemme kuulemaan kaikennäköistä potaskaa työnantajaleiristä ja kuvitteellisia uhkakuvia ja kriisejä. Näitä selityksiä ei pidä uskoa alkuunkaan. Työntekijäpuolen olisi puolestaan syytä etsiä viimein johonkin pensaaseen kauan sitten laittamansa pää ja lopettaa lähes-kategorinen tulospalkkioiden vastustaminen. Ne voisivat aivan hyvin tyytyä pienempään palkankorotukseen jos ne saisivat aikaiseksi sopimuksen, joka jakaa 20% yrityksen voitosta bonuksina työntekijöille. Tämä olisi työnantajalle riskitön kulu, koska se leikkautuu huonona vuonna pois eikä vie firman tulosta pakkaselle ja työntekijälle helposti palkan puolitoistakertaistava lisä toteutuessaan, mutta tähän mennessä asiasta ei ole edes neuvoteltu.

Vastakkainasettelu ei työmarkkinoilla ole koskaan täysin ohi mutta nykyinen yhteistyöhön lähes täysin kykenemätön jähnäys penninpuolikkaista on niin täydellisen turhanpäiväistä hommaa, että jos tälläkään kertaa ei mihinkään muuhun kyetä, liittojen jäsenten kannattaisi miettiä, kannattaako nykyisille nysväreille maksaa huonosta työstä vai siirtyä vaikkapa tulospalkkaukseen, jossa mittarina on duunarin ostovoiman kehitys.

Tällä viikolla sattui liikenteessä kuolemia, joku hollantilaisturisti puukotettiin hengiltä ja juhannuksen hukkumissaldo on vielä edessä päin. Läheisensä menettäneille ja menettäville nämä ovat toki traagisia asioita, mutta laajaa valtaenemmistöä ne koskettavat oikeastaan vain yleisen kiusanteon lisääntymisenä.

Ihmisiä kuolee; jokainen johonkin ja yleensä noin kerran. Hyvällä onnella viikatemiestä voi vältellä liki sata vuotta ja elämäntapavalinnoilla voi parantaa välttelyn mahdollisuuksia. Nykyisenä iltalehtijulkisuuden valta-aikana emme vain enää osaa suhtautua asiaan kovin luonnollisesti. Tarvitsemme syyllisiä, itseruoskintaa, tutkimuksia, komiteoita ja turhanpäiväisiä toimenpiteitä.

Salon lähellä matkailuauto ajoi rekkaa päin ja väkeä kuoli. Jo nyt on kuultu, että jos siinä olisi ollut keskikaide, onnettomuutta ei olisi sattunut. Toisaalta auto ilmeisesti heilahti vastaantulijan kaistalle törmättyään sivukaiteeseen. Siihen lienee rakennettu sivukaide joskus kun joku on ajanut siinä kohtaa rääseikköön ja heittänyt henkensä, mutta nyt tuo sivukaide aiheutti osaltaan toisen onnettomuuden. Moottoripyöräilijä taas kuoli ajettuaan liukkaaseen päällysteen paikkaukseen, mutta jos päällystettä ei paikattaisi ja siihen tulisi aikanaan kuoppa, joku ajaisi prätkällään siihen ja kuolisi oitis.

Porvoossa hullu puukotti satunnaisen ohikulkijan, joka sattui olemaan hollantilaisturisti. Lehdet alkoivat heti kysellä, miten kukaan uskaltaa enää tulla Suomeen, kun täällä sattuu tällaista. Tohtori tutki huvikseen kaikkien kielten erikoisasiantuntijana Hollannin valtalehtien Algemeen Dagbladin ja De Telegraafin web-palvelut. Kummassakin asia mainittiin tekopäivänä muttei sen jälkeen jossain pikkuilmoituksessa otsikolla "humalainen suomalainen tappoi hollantilaisen turistin". Ehkä ne nyt ajattelevat siellä meistä ihan kamalan pahoja asioita ja turistivirta Hollannista tyrehtyy tykkänään, mutta samojen lehtien pääuutiseksi nostettu Australiassa jonkun rähinän tuloksena siipeensä saanut hollantilaisnuori lienee kääntänyt katseet pohjolan perukoilta sinne, missä kengurut pomppivat.

Porvoonkin tapaus saa varmasti aikaiseksi hysteriaa, komiteoita, vaatimuksia viranomaisluvasta leipäveitsen ostajalle, lukituista veitsikaapeista, lisämäärärahoista mielenterveystyöhön ja kaikesta muusta. Me olemme jo ajat sitten unohtaneet, miksi tällaisia onnettomuuksia ja väkivallantekoja sattuu. Niitä ei satu siksi, että meillä on liian vähän komiteoita ja työryhmiä ja kypäräpakkoja vaan siksi, että ne ovat osa urbaania elämää.

Ketään ei kiinnosta, että tänä päivänä nälkä ja arkiset rokot ja flunssat eivät tapa satojatuhansia suomalaisia, mutta liikenteessä kuolleet kymmenen kiinnostavat meitä media-arvonsa takia. Koska meillä on liikennettä, siellä kuolee ihmisiä. Jos meillä ei ole teitä ja liikennettä, siellä ei kuole ihmisiä, mutta ihmisiä kuolee esimerkiksi avun puutteeseen, koska brankkarin reki ei liikahda mihinkään ennen lumisateiden alkua.

Samaten jos halutaan, että ihmiset eivät tee toisilleen väkivaltaa, heidät pitää eristää toisistaan. Hullut ja juopot kuuluvat kaupunkiin ja sivistykseen aivan kuten valkokaulustyöläiset, aukioiden skeittilautateinit, lapset, vanhukset ja SDP:n kannattajat. Voisimme tietysti velvoittaa poliisia siivoamaan ei-toivotun aineksen pois kaupungeista, mutta sen jälkeen kaupungit muuttuisivat ikävämmiksi paikoiksi. Jos joku ei halua nähdä juoppoja, lokkeja tai tyhjäntoimittajia, hän voi aivan hyvin muuttaa johonkin sisämaan umpilestadiolaiseen kepulaispitäjään ja jättää kaupungin niille, jotka haluavat sellaisissa asua.

Kaupungissa asumiseen kuuluu se, että siellä välillä sattuu ikäviä asioita. Poliisin tehtävä on ottaa konnat kiinni ja viedä lusimaan, mutta kenenkään tehtävä ei ole ennaltaehkäisevästi luokitella osaa kaupunkilaisista riskiryhmiksi, joita kuuluu pamputtaa verille tai paapoa hengiltä jo ennen kuin mitään on tapahtunut. Tällaiset ankeisiin rivitalolähiöihin pesiytyneet apurinatsit eivät tietenkään ikinä käy keskustassa, koska siellä on pummeja ja roskaväkeä. Valtaosa heistä tuntuu uikuttavan loputonta itkuvirttä siitä, kuinka maalla asiat ovat niin paljon paremmin. Miksi he sitten asuvat kaupunkien lähistöllä, jos elämä siellä kerran on sietämätöntä ja vaarallista, ja vaativat ajatuspoliisia siivoamaan pois kaiken heidän mielestään väärän aineksen?

Miettikääpä sitä saunaa lämmittäessä. Hyvää juhannusta.

Tämän päivän lehdet tietävät kertoa, että sisäasiainministeriö on päättänyt irtisanoa Satakunnan hätäkeskuksen päällikön Aatos Juurijoen, koska hän sai Porin käräjäoikeudessa 15 päiväsakkoa lyötyään alaistaan avokämmenellä kasvoihin. Tapahtumien taustat jäivät hämärän peittoon. Kuitenkin sen verran on selvää, että pahoinpitely tapahtui Juurijoen asunnossa, jonne teon uhri oli syystä tai toisesta tullut vierailulle. Teko tapahtui siis yksityisessä asunnossa ja tuomittu oli mies. Hölmöilyn seuraukset olivat kuitenkin täysin odotettuja ja kaikin puolin ymmärrettäviä.

Eeva Kuuskoski puolestaan on saanut lainvoimaisen tuomion alaisensa lyömisestä työpaikalla. Tapaus kävi suorastaan Korkeimmassa oikeudessa saakka, mutta se sentään ei nähnyt tarpeelliseksi myöntää asiassa valituslupaa sen enempää syytetylle kuin uhrillekaan. Miksi ihmeessä mitään ei tapahdu? Siksi koska Kuuskoski on nainen? Siksi koska Kuuskoski on kepuli? Siksi koska Mannerheimin lastensuojeluliittoa ei kiinnosta? Siksi koska liiton mielestä väkivaltarikolliset ovat oivallisia lasten oikeuksien puolestapuhujia? Kuuskoski ei osaa eikä näemmä haluakaan tehdä oikeita johtopäätöksiä. MLL ei saa aikaiseksi oikeita johtopäätöksiä. Siksi kansan kannattaa tehdä oikea johtopäätös ja lopettaa näin hämäräperäisen järjestön tukeminen kerta kaikkiaan.

Näin lomien alla ja työmarkkinaneuvottelujen ollessa käynnissä sananen kesälomista ja työmarkkinoista lienee paikallaan. Aina kun jotain on onnistuttu sopimaan, jopa ryhmäkuvaan Jarmo Ahosen viereen seisomaan laitettu hymyilee kuin Hangon keksi ja kertoo, että kaikki on täydellistä ja mukavaa ja Suomen kolmikantainen neuvottelujärjestelmä on paras ja täydellisin maailmassa ja tätä joustavampaa mekanismia ei ole missään.

Vaan kuinkahan on? Suomen työelämässä niinkin yksinkertainen asia kuin kesäloma on onnistuttu rakentamaan monimutkaisemmaksi kuin missään muualla. Lisäksi se on työntekijää kohtaan äärettömän epäreilu. Jos joku ei ole vihkiytynyt tämän yksinkertaisen ja maailman parhaan vuosilomajärjestelmän nerokkuuteen, Tohtori selittää tässä avainkohdat.

Lomavuosi on eri kuin kalenterivuosi vaikkakin se on vuoden mittainen. Lomavuosi alkaa aina huhtikuun alusta ja tähän mennessä on käytettävä vanhat lomat pois. Jos on ollut samassa työpaikassa koko lomavuoden, saa lomaa 2,5 vuorokautta sellaista kalenterikuukautta kohti, jona on kertynyt vähintään 14 palkallista työpäivää. Jos vuosi on jäänyt vajaaksi, lomaa tulee kaksi päivää per kuukausi. "Täydet lomat" tarkoittaa siis 12×2,5 eli 30 lomapäivää, joka kuitenkin oikeasti on 25 päivää. Ero johtuu siitä, että maailman modernein lomajärjestelmä ei ole ihan vielä päivittynyt ajan tasalle, mikä on toki ymmärrettävää, sillä Suomessa viisipäiväiseen työviikkoon siirtymisestä on kulunut vasta 40 vuotta. Näin ollen jokaista viittä lomalla oltua arkipäivää kohden palaa yksi päivä, joka on pakko kuluttaa lauantaille, joka olisi vapaa muutenkin. Tästä viidestä viikosta on oikeus ja velvollisuus käyttää kaksi viikkoa putkeen kesälomakaudella ja viikko on pakko käyttää talvilomakaudella. Lomasta sovitaan työnantajan kanssa.

Selvä kuin päivä. Tietysti tyhmempi saattaisi kysyä, miksi duunarilla ei yksinkertaisesti voisi olla viittä viikkoa lomaa, jotka saisi käyttää työnantajan kanssa sopien miten lystää. Miksi näin ei kyetä tekemään vaikka maailma ympärillä on muuttunut kuusipäiväisten työviikkojen ja elinikäisten työsuhteiden ajasta on epäselvää, mutta se kielii siitä, että työmarkkinoilla ei kyetä korjaamaan edes päivänselvästi rikki olevia asioita.

Nykyinen lomajärjestelmä on huono monella tapaa. Ensinnäkin se on sekava. Kun työnantajan lomankyttäysvirasto ilmoittaa, että lomaa on jäljellä kaksi päivää, duunarin ei todellakaan kannata varata vielä matkaa pitkäksi viikonlopuksi siten, että lomalla oltaisiin torstai ja perjantai, sillä oikeasti kaksi päivää tarkoittaakin yhtä, koska se toinen päivä kuluu lauantaihin; paitsi tietenkin, jos lomaa jostain syystä on alun perin ollut vaikkapa 29 päivää, niin sitten kaksi tarkoittaakin kahta.

Toisekseen nykyinen lomajärjestelmä kyykyttää työntekijää, koska se tekee työpaikan vaihtamisen ikäväksi puuhaksi. Jos vaihtaa työpaikkaa vuodenvaihteessa, edellisestä työpaikasta lähtiessään saa rahana kertyneitä lomia, mutta seuraavaksi kesäksi lomaa kertyy vain kuusi päivää eli yksi viiden päivän työviikko, koska sitä kertyy vain tammi-maaliskuulta uuden työnantajan palveluksessa. Jos taas työntekijä säästää viisaasti edelliseltä työnantajalta saamansa rahakorvauksen pitämättömistä lomista ja ottaa uuden työnantajan palveluksessa kolme viikkoa palkatonta kesälomaa, yllätys odottaa seuraavana vuonna. Tuona kuukautena ei kertynytkään neljäätoista työpäivää, joten seuraavana vuonna lomaa on vain kaksi päivää yhdeltätoista kuukaudelta, eli tämä palkaton loma poltti talvilomaviikon. Vasta tämän jälkeen hän on normaalin viiden viikon vuosiloman piirissä.

Työntekijän ainoa kunnolla toimiva keino patistaa työnantajia olemaan ihmisiksi ja maksamaan kunnon palkkoja on se, että he kieltäytyvät tekemästä työtä huonolle työnantajalle. Lomajärjestelmä kuitenkin sitoo työntekijän nykyisen työnantajansa palvelukseen, koska työpaikan vaihtaminen polttaa vuoden tai kahden lomat. Näin työnantajat saavat penniäkään maksamatta sangen näppärän rakenteen, joka pitää huonostikin kohdellut työntekijät palkkalistoilla. Ja ammattiliitot aplodeeraavat haltioissaan.

Edes maailmankaikkeuden pysähtyneimmässä valtiossa Ruotsissa ei ole typeryyttä viety näin pitkälle. Siellä loma on aina "täysi" vaikka olisi vaihtanut firmaakin, ja edellinen työnantaja vain maksaa seuraavalle tuon kertyneen loma-ajan palkan eikä maksa sitä työntekijälle kuten Suomessa. Työntekijä voi vaihtaa firmaa vaikka viikon välein ja silti hänellä on täysi lomaoikeus siinä firmassa, jossa hän sattuu olemaan silloin kun lomaa haluaa pitää.

Suomen monumentaalisen ja joustamattoman rakennelman vika on se, että se ei motivoi paikalliseen ja luovaan lomista sopimiseen. Kun 25 päivää tarkoittava 30 päivän lomaoikeus on muodostunut työelämän keskeiseksi monoliitiksi ja siihen ei kukaan uskalla kajota luonnonmullistusten, yleislakon ja Herran kirouksen pelossa, tuloksena on työpaikkoja, joissa väki istuskelee hiljaisia aikoja toimistolla vain siksi ettei ole lomaa. Töitäkään ei ole tehtäväksi, mutta entä sitten? Hölmö tyhjäntoimitus kellokortin tahdissa kyrsii sekä työntekijää että työnantajaa, mutta kukaan ei edes yritä etsiä siihen kaikille kelpaavaa ratkaisua, koska se edellyttäisi monoliittiin kajoamista. Entäpä jos työnantaja motivoisi ylimääräisillä lomilla kaikki olemaan lomalla hiljaisen ajan? Tai peräti rakentaisi kokonaan henkilökohtaisen lomajärjestelmän, jossa lomien määrä on täysin neuvoteltavissa siinä kuin palkkakin. Ihmisten halut, tarpeet ja elämäntilanteet nimittäin tapaavat olla erilaisia.

Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että tätä työnantajaa suosivaa lomajärjestelmää puolustavat kaikkein vankimmin työntekijöiden edunvalvojat.

Talouslehdet kertoivat viikolla kaksikin mielenkiintoista hinnanmuodostusuutista. Ensin kerrottiin, että partureiden ja kampaamojen ALV-alennukset ovat siirtyneet kuluttajahintoihin nihkeästi tai ei ollenkaan. Toiseksi kerrottiin jokaisen Tallinnassa joskus käyneen muutenkin tietämä tosiasia eli se, että Suomessa valmistetut elintarvikkeet maksavat Virossa puolet Suomen hinnoista.

Tohtori on kirjoittanut suomalaisesta tavaroiden ja palveluiden hinnoittelusta pari kertaa ennenkin, mutta asian tiimoilta on selvästi syytä järjestää uusi valistuskierros. Kampaamopalveluiden ALV laski 22 prosentista 8 prosenttiin ja tämä olisi laskennallisesti merkinnyt noin 11% alennusta myyntihintaan. Puolet tutkituista partureista ja kampaamoista ei ole muuttanut hintojaan ollenkaan tai on nostanut niitä, hintoja laskeneiden keskimääräiseksi alennusprosentiksi muodostui päätähuimaavat kolme. Arvonlisäverojen alennukset eivät siis siirry kuluttajille, koska kuluttajat eivät ole kiinnostuneita kilpailuttamaan toimittajia, vaan ostavat tutusta paikasta riippumatta siitä, mikä hinta on.

Suomalaisten elintarvikkeiden Viron hintatason paljastuttua alkoi taas masentavan valhevyyhdin kasaaminen. Meille on taas syötetty silmät ja korvat täyteen puppua siitä, että Suomessa nyt vain kaikki on kalliimpaa siitä yksinkertaisesta syystä, että täällä kaikki on kalliimpaa. On puhuttu palkoista ja tilavuokrista ja kuljetuskustannuksista. Ennen kaikkea on vedottu siihen, että suomalainen kuluttaja on ostovoimaisempi kuin virolainen kuluttaja, joten on täysin luontevaa, että Suomessa myydään kalliimmalla.

Ymmärrän, että kauppiaita ja muita välistävetäjiä edustavat propagandatehtaat suoltavat moista soopaa, mutta miksi tavalliset kuluttajat suostuvat sitä kuuntelemaan sekä toistamaan? USA:ssa kuluttajat ovat monta kertaa ostovoimaisempia kuin suomalaiset kuluttajat ja ruoka maksaa siellä kolmasosan tai puolet siitä mitä Suomessa. Ovatko amerikkalaiset kauppiaat tyhmiä vai eivätkö he kenties ymmärrä markkinataloutta? Heidänhän kuuluisi pyytää ruuasta moninkertaisesti Suomen hintatasoon verrattuna, koska amerikkalainen kuluttaja on niin paljon ostovoimaisempi. Pitkillä etäisyyksillä ja kylmällä ilmastollakaan ei asiaa voi selittää, koska ruoka on selvästi Suomea halvempaa myös Montanassa, joka on harvaan asuttua seutua, jossa on talvella hemmetin kylmää ja lumista ja paikka on aika tarkkaan Suomen kokoinen.

Tietysti amerikkalainen ruuantuotantoketju ymmärtää markkinatalouden, mutta koska siellä toimii kilpailu, hinnat pysyvät kohtuullisina eikä niitä viritetä tappiin asiakkaiden ostovoiman mukaan. Se, että elintarvikejakeluketju pystyy näin tekemään, kertoo pelkästään kilpailun puutteesta tai toimimattomuudesta. Jos ruuantuotantoketju ei olisi Suomessa kepulaisen valtiovallan erityisessä suosiossa, voisivat kilpailuviranomaiset lopettaa kaiken muun ja ryhtyä ratsaamaan ruuantuotantoketjun eri portaita niin kauan kunnes kartellirakenteet murskataan.

Kun kuuntelee kaikki tyrkytetyt selitykset siitä, miksi ruoka maksaa Suomessa enemmän kuin muualla, voi päätellä, että Suomi on joko liian suuri tai liian pieni, koska sekä meitä suuremmissa että pienemmissä maissa ruoka on halvempaa; samoin sekä tiheämmin että harvemmin asutuissa. Suomi on siis jonkunlaisen maallisen surkeuden ruumiillistuma, koska se on kaikissa asioissa juuri epäoptimaalisimman kokoinen. Meitä pienemmät pärjäävät tehokkuudella ja meitä suuremmat pärjäävät suuruuden ekonomialla, mutta Suomessa häviämme kaikilla mittareilla kaikille muille.

Tohtori ihmettelee ennen kaikkea, miksi kansa nielee tuollaisen hölynpölyn. Lidl myy halvemmalla, mutta ei se ole karkottanut kansaa S- ja K-kauppojen hintakartellikaupoista vaan kauppa käy, joten kenelläkään ei ole mitään motiivia tutkia, mistä ihmeestä muuta maailmaa kovempi hintataso oikein johtuu. Se voi johtua joko tietoisesta välistävedosta tai rakenteisiin syntyneestä pöhötaudista. Kummassakin tapauksessa sen voi karkottaa vain toimiva kilpailu. Nyt sellaista ei näy eikä kuulu ja kilpailuviranomaiset nukkuvat ruususen unta, vaikka kilpailun puutteen näkee kuka hyvänsä.

Kepulien ratkaisu on laskea ruuan arvonlisäveroa. Parturien ja kampaamojen esimerkki osoittaa, että tuo veronalennus lisää vain pöhötautia jollakin portaalla, mutta kuluttajahintaan alennus ei siirry kuin korkeintaan hetkellisesti. Kun ruuan vero laskee, mahtavia mainosbudjetteja pyörittävät kauppaketjut ilmoittavat isoille mediaketjuille, mihin päivään mennessä niiden olisi syytä tehdä pakollinen ja lukijoiden odottama ruokakorin hintavertailu ja minkä päivän jälkeen sellaisen teko ei ole suotavaa, mikäli haluaa mainoseuroja kuten ennenkin. Tämän mainosikkunan aikana meille paljastuu, että ruoka halpeni ihan hirveästi ja sen jälkeen asiaan ei palata. Lukija toki voi tehdä oman vertailunsa vuoden perspektiivillä ja huomata, että mitään ei tapahtunutkaan.

Koska veronalennuksia ei Suomessa toteuteta julkisia menoja leikkaamalla vaan kiristämällä veroja jossain muualla, ALV:n alennus elintarvikkeilta on siis vain siirto veronmaksajilta välistävetäjien taskuihin. Elintarviketeollisuus ja kauppaketjut saavat jatkaa pöhöttymistään, koska viranomaiset eivät asiaan puutu ja kuluttajaa ei asia tunnu kiinnostavan.

P.S. Myös heikon ja vähäväkisen lannistumaton suojelija sekä sosiaalisen tasa-arvoisuuden ja objektiivisen tieteellisen tutkimuksen airut – Stakes on saanut ilmoille uutiskynnyksen ylittävän törähdyksen. Stakesin mielestä yhteisunnallista tasavertaisuutta jäytävä epäkohta eli se, että vanhempainpäivärahalla ei ole kattoa, on heti korjattava ja päivärahalle on määrättävä katto, jotta muutama oikein tosissaan paljon ansaitseva ei voi muutaman viikon vanhempainvapaansa aikana ansaita suorastaan tuhansia euroja. Tohtorin mielestä tämä idea on loistava, mikäli siihen yhdistetään se, ettei sellaisista tuloista, jotka eivät vaikuta sosiaalietuuksiin, myöskään tarvitse maksaa veroja eikä sosiaalimaksuja. Niin kauan kun tämä kolikon toinen puoli unohdetaan, on kyseessä pelkkä ynseä kateuden esiinturskahdus, joka pitää jättää omaan arvoonsa.

Päivähoitomaksukeskustelu on osoittanut aiheelliseksi ennen hallituksen muodostamista esitetyt epäilyt Vihreiden todellisesta hallituskelpoisuudesta. Muistaakseni Tohtorikin epäili, että Vihreiden ollessa lähinnä erilaisten vaihtoehtoliikkeiden kattojärjestö ja näiden vaihtoehtoliikkeiden ollessa vaihtoehto myös toisilleen mitään kovin linjakasta politiikkaa ei saada aikaiseksi. Vihreiden kansanedustajat, jotka ovat profiloituneet kuka minkäkin yhden asian liikkeen edustajaksi, eivät ole kovin innostuneita hallituspolitiikkaan kuuluvasta ryhmäkurista.

Lyhykäisyydessään päivähoitomaksuista syntynyt kriisinpoikanen meni niin, että Katainen toi julki Vanhasen säestyksellä ehdotuksen ilmaisen kokopäivähoidon poistamisesta muilta paitsi erityisryhmiltä. Näihin erityisryhmiin kuulumattomat mutta nyt ilmaisesta kokopäivähoidosta nauttivat siirtyisivät ehdotuksen mukaan alimpaan maksuluokkaan muiden jatkoksi. Tämän jälkeen keskustelu asiasta karkasi johonkin maatakiertävälle radalle. Osa mussuttajista unohti tykkänään, että puolipäivähoidon maksuttomuutta ei olla poistamassa, vaan suorastaan epäiltiin, että nyt lapsiparat eivät saa enää edes ruokaa. Tohtori on sitä mieltä, että mikäli vanhemmat eivät ruoki lapsiaan, sosiaalihuollon pitää käydä joutuisasti huostaanottamassa tällainen lapsi sen sijaan, että nysvätään jotain marginaalista päivähoitomaksuissa.

Kaikki mussuttajat unohtivat tykkänään maininnan erityisryhmistä ja erityisestä tarpeesta. Kun Katainen ja Vanhanen ovat selittäneet uuteen käytäntöön jäävän mahdollisuuden maksuttomaan kokopäivähoitoon tarveharkintaisesti, mussuttajat ovat lähinnä olleet tyytyväisiä kun köyhiä kurjistava Kokoomus näin saatiin perääntymään. On epäselvää, perääntyikö Kokoomus, mutta se on varmaa, että urputtajista valtaosa on lukenut ehdotuksen peräpäällään tai ei ollenkaan, koska nämä erityisryhmät eivät todellakaan olleet mikään uusi asia vaan oleelinen osa alkuperäistä ehdotusta. Tämän jälkeen valituksen aiheeksi keksittiin se, että, että nyt pienituloisten talous romahtaa tykkänään. Yksikään mussuttaja ei viitsinyt mainita, että kokopäivähoidon alin maksuluokka on 18 euroa kuukaudessa eli hiukan alle euron per hoitopäivä. Jos tämä kaataa pienituloisen talouden ja lapsilisistä ei muka jää kahdeksaatoista euroa kuukaudessa käytettäväksi lasten hoitoon, silloin vika on korvien välissä eikä hallituksessa. Tai sitten voi olla jopa niin, ettei tällaisessa tapauksessa lapsen kokopäivähoitoon ole todellista tarvetta.

Keskustelun ollessa jo vähän laantumaan päin Vihreät ryhtyivät hallituspolitikoimaan eduskunnassa ja ilmoittivat, etteivät he tule ikinä äänestämään maksuttoman päivähoidon poistavan esityksen puolesta. Tämä on osoitus joko siitä, että Vihreiden eduskuntaryhmässä ei ole yhtään lukutaitoista, tai siitä, että siellä ei kukaan ymmärrä lukemaansa, tai kenties suorastaan siitä, etteivät Vihreät vain välitä hallituspolitiikasta tuon taivaallista. Keskustelu näistä asioista käydään hallituksen sisällä ja sikäli kun pikkupuolue ei kykene hallituksessa tehtyyn päätökseen taipumaan, on sen vedettävä asiasta johtopäätöksensä. Vihreät eivät ole hallituksessa häntä, joka koiraa heiluttaa.

Itse asiassa koko keskustelun ainoa älykäs kommentti kuultiin niinkin yllättävästä suunnasta kuin Vasemmistoliiton Esko-Juhani Tennilältä, joka totesi Vihreille "mitä ihmettä te siellä hallituksessa sitten teette, tulkaa oppositioon".

Muu hallitus ei tosin ole viime aikoina pärjännyt yhtään Vihreitä paremmin. Perintöverouudistus meni niin penkin alle kuin se vain voi mennä. Kepulit voivat olla tyytyväisiä, koska jatkossa maa- ja metsäomaisuudesta ei perintöveroa mene. Koska maaseudun kepulien omaisuus on nimenomaan maassa, metsässä ja pienyrityksissä ja koska asunnot eivät siellä ole juuri minkään arvoisia, maalaiset saavat tässä mukavan rälssioikeuden. Kaupunkilaisia tämä uudistus auttaa vain jos sattuu olemaan yrittäjä. Se yrittäjiin kuulumaton 99% kasvukeskuksen asukkaista ei saanut tässä minkäänlaista alennusta perintöveroihinsa. Katainen tosin lupasi, että "vaalikauden loppupuolella" voidaan harkita verovapaan perinnön rajan nostamista peräti 20000 euroon. Kun rivitalonpätkä pääkaupunkiseudulla maksaa noin puoli miljoonaa ja 20 vuoden päästä noin miljoonan, perintöveroja maksavalle on aivan herttasen yhdentekevää, saako satojen tuhansien veroista alennusta tonnin vai kolme tonnia.

Perintöverouudistuksessa paljastui juurikin tämän hallituksen inhottavin mahdollinen skenaario. Kokoomuksessa on saanut äänensä kuuluviin pienyrittäjäsiipi. Pienyrittäjä, olkoonkin kuinka tärkeä kansantaloudelle hyvänsä, on omaan napaansa ja lompakkoonsa tuijottava nousukas, joka ei ole kiinnostunut mistään firmaansa suuremmista asioista, eli siis oikeastaan mistään, koska he ovat itse maailman napa. Kepussa taas pienviljelijäsiipi, joka on vaikeavammaisen tavoin täysin riippuvaista ulkopuolisesta avusta ja tuesta, on naamioitunut harhaanjohtavan "maatalousyrittäjä" -nimikkeen alle. Kun sivistyksen puutteesta kärsivä pienyrittäjä ja tukiaisten puutteesta kärsivä maatalousyrittäjä lyövät viisaat päänsä yhteen, jälki on rumaa. Pienyrittäjät eivät näe omaa ensi vuoden budjetttiaan pidemmälle, joten heitä ei kiinnosta on kaupungeissa ostovoimaisia kuluttajia vai ei, vaikka totta totisesti olisi syytä kiinnostaa. Maatalousyrittäjät taas eivät ole kiinnostuneet kaupunkien ostovoimaisista kuluttajista, koska heidän tulonsa tulevat pääosin näiltä kerätyistä veroista eikä suinkaan heidän nettoansioistaan.

Perinnön verottamisessa ei sinänsä ole mitään periaatteellista väärää, jos samalla alennetaan tuloverotusta merkittävästi. Kuolleiden verottaminen on mukavampaa kuin elävien verottaminen, mutta Kokoomuksen ja Kepun malli, jossa veroja alennetaan asuinpaikan ja ammatin mukaan, vain nostaa verorasitusta siellä, missä se on kaikkein haitallisinta, eli kaupungeissa. Malli, jossa sekä palkansaajan tuloverotus että perintöverotus ovat kireitä on kaikkein huonoin mahdollinen, mutta niinpä vain juuri sellainen ääliökompromissi meille hallituksen toimesta sorvattiin.

Tohtorin saa lähettää hoitolaan jos hän ikinä äänestää Maalaisliittoa, joten kepulien edesottamukset ovat tässä suhteessa lähinnä marginaalista, joskin haitallista puuhastelua. Kokoomus saa sen sijaan tehdä seuraavat kolme ja puoli vuotta lujasti töitä ja totisesti muuttaa suhtautumistaan palkansaajiin, jos haluaa taistella Tohtorin ja toivottavasti myös arvovaltaisen lukijakunnan äänistä seuraavissa vaaleissa. Kataiselta vaaditaan huomattavasti viime aikoina osoitettua kovempaa pelisilmää ja luonnetta, jos hän aikoo pitää jatkossakin änkyröivät Vihreät heille kuuluvalla paikallaan valtioneuvoston porstuassa tai siivouskomerossa ja jos hän aikoo kyetä todella vastaamaan kepun valtavan puoluekoneiston keksimiin välistävetoyrityksiin.