Vaalien alla puhuttiin kaikenlaista soopaa erinimisistä tupoista ja pidettiin itsestäänselvänä, että sellainen syntyy, koska sellainen on syntynyt aina ennenkin. Tupon syntymistä pidettiin lisäksi jonkinlaisena hallituksen koetinkivenä; vasta keskitetty minimikorotukset kaikille takaava tupo olisi merkki siitä, että hallitus nauttii työmarkkinajärjestöjen luottamusta.

Koko ajatus on tietenkin lähtökohdiltaan väärä. Ei hallituksen kuulu nauttia työmarkkinajärjestöjen luottamusta eikä sen tarvitse edes vilkaista niihin päin, mikä itse asiassa olisi huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kaikkien asioiden museoiminen kolmikantatyöryhmiin.

Tämä on kuitenkin sinänsä pieni virhe. Huomattavasti isompi virhe on ajatus siitä, että tupo olisi palkansaajien kannalta jotenkin edullinen asia. Tämän ajatuksen virheellisyyden huomaa katsomalla, ketkä oikein keskitettyä tupoa kannattivat. Jos tupoa ei synny, keskusjärjestöille jää lähinnä vain seremoniallinen rooli ja sangen yllätyksettömästi juuri keskusjärjestöt olisivat halunneet keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun. Kyse on näiden muinaisten monoliittien tarpeesta naamioida itsensä jollain tavalla tarpeellisiksi tai hyödyllisiksi, koska kukaan näiden liittojen hyväpalkkaisista pomomiehistä ei olisi enää kykeneviä menemään tehtaaseen joko sorvin ääreen tekemään tuotteita tai kirjoituspöydän ääreen johtamaan ruukkia.

Tällä kertaa vaikutusvaltaiset liitot sanoivat suoraan, että keskitettyä sopimusta ei synny. Tämä puhdisti pöydän liittokierrokselle ja siinä keskusjärjestöillä on vain statistin rooli. Keskitetyn tupon haitallisuus palkansaajan vinkkelistä on se, että se ei takaa kaikille hyviä palkankorotuksia vaan seuloo esiin alat, joilla työnantajan maksukyky on kaikkein huonoin, ja antaa kaikille tämän alan mukaan mitoitetut palkankorotukset. Perinteisesti isoimmat ongelmat on nähty kuntasektorilla, joka tuntuu jostain Tohtorille käsittämättömästä syystä olevan kriisissä vuodesta toiseen.

Tupossa otetaan tämä ala, todetaan sen palkankorotusvaran olevan kaksi prosenttia ja näin on saatu aikaiseksi keskitetty tuloratkaisu. Samalla teollisuus ja myös valtaosa palvelualoista tahkoaa huimia voittoja vuodesta toiseen. Nämä alat vetoavat markkinaheilahteluihin ja sykleihin ja muuhun etäisesti kiinnostavaan, mutta nyt hyvä tuloskunton jatkunut 12 vuotta putkeen. Ei ole uskottavaa, että duunarien palkkojen nostaminen loisi nyt sellaisen suuren riskin, joka realisoituisi massatyöttömyytenä jonkun pienen suhdannekuopan kohdatessa. Firmat ovat hyvässä kunnossa ja toivottavasti ne pysyvätkin sellaisina; palkankorotuksiin ne eivät kuitenkaan kaadu.

Suomalaisten ostovoima on länsimaiden häntäpäätä Ruotsin, Kreikan ja Portugalin ohella. Tämä on iso ongelma suomalaiselle talouselämälle, sillä se pitää talouskasvun väkisinkin vientivetoisena, koska yksityisillä ei ole varaa kuluttaa. Vientivetoisuudesta seuraa puolestaan riskialttius kansainvälisille kriiseille kun taas kotimaisen työn kysyntään perustuva kulutus on sekä ekologisesti kestävää että suhdanteista huomattavan vapaata. Tässä mielessä siis vilkkaat kotimarkkinat on paljon parempi kansantalouden kivijalka kuin paperin myyminen maailmalle. Teollisuuden edustajat jaksavat aina muistuttaa, että emme voi elää silittämällä toistemme paitoja. Tässä he tietenkin ovat oikeassa, mutta itse asiassa se auttaa yllättävän pitkälle.

Suomalaisten heikko ostovoima johtuu korkeista veroista ja kovista hinnoista, mutta myös huonosta palkkatasosta. Tämä ei korjaannu ikinä kulkemalla työmarkkinakierroksesta toiseen kunta-alan tahdissa. Hoivasektori ei saa liittokierroksella tippaakaan enempää kuin tupossakaan, koska raha tulee juuri tuolta kuntasektorilta, mutta se ei ole edes etäisesti kiinnostavaa. Valtaosa suomalaisista ei työskentele kuntasektorilla ja tämän valtaosan palkankorotukset näkyvät yleisenä hyvinvoinnin lisääntymisenä. Jostain Tohtorille vieraasta solidaarisuussyystä kukaan ei ole halunnut erottua tästä kuntasektorin nollalinjasta. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että meille jankutetaan, että tuloerot ne vasta pahasta ovat.

Nyt näyttää siltä, että liitot ovat viimeinkin heräämässä kymmenvuotisesta ruususen unestaan ja ryhtyvät omalta osaltaan korjaamaan ostovoimaongelmaa. Ehkä kymmenvuotinen lähes-nollalinja on viimein opettanut, että kukaan keskusjärjestöviskaali ei ole riittävän kiinnostunut jäsenliittojen jäsenten asioista ollakseen heille suuremmaksi hyödyksi.

Liittokierroksella tulemme kuulemaan kaikennäköistä potaskaa työnantajaleiristä ja kuvitteellisia uhkakuvia ja kriisejä. Näitä selityksiä ei pidä uskoa alkuunkaan. Työntekijäpuolen olisi puolestaan syytä etsiä viimein johonkin pensaaseen kauan sitten laittamansa pää ja lopettaa lähes-kategorinen tulospalkkioiden vastustaminen. Ne voisivat aivan hyvin tyytyä pienempään palkankorotukseen jos ne saisivat aikaiseksi sopimuksen, joka jakaa 20% yrityksen voitosta bonuksina työntekijöille. Tämä olisi työnantajalle riskitön kulu, koska se leikkautuu huonona vuonna pois eikä vie firman tulosta pakkaselle ja työntekijälle helposti palkan puolitoistakertaistava lisä toteutuessaan, mutta tähän mennessä asiasta ei ole edes neuvoteltu.

Vastakkainasettelu ei työmarkkinoilla ole koskaan täysin ohi mutta nykyinen yhteistyöhön lähes täysin kykenemätön jähnäys penninpuolikkaista on niin täydellisen turhanpäiväistä hommaa, että jos tälläkään kertaa ei mihinkään muuhun kyetä, liittojen jäsenten kannattaisi miettiä, kannattaako nykyisille nysväreille maksaa huonosta työstä vai siirtyä vaikkapa tulospalkkaukseen, jossa mittarina on duunarin ostovoiman kehitys.