Tällä kertaa kepun huijausyrityksen kohteena ovat julkisen sektorin naisvaltaisten alojen palkkakuopassa rähmällään makaajat, mutta siitä hiukan lisää tuonnempana.

Kevään ja kesän kestopuheenaihe ovat olleet palkkaerot. Asiaa on tutkittu ja hutkittu ja nyt yleiskieleen näyttää kuin varkain livahtaneen tulkinta, että palkkaero tarkoittaa naisen ja miehen keskiarvopalkan välillä olevaa eroa. Aikaisemmin palkkatasa-arvon mittarina pidettiin sitä, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Tällaisiakin palkkaeroja meillä riittäisi perattavaksi sekä firmoissa että julkisella sektorilla, mutta koska asia ei ole erityisen populistinen vaan lähinnä kovaa työtä ja hiukan rahaa vaativa, se ei enää kiinnosta naisjärjestöjä ja muita elämästä vieraantuneita propagandakerhoja.

Palkkaero, joka pitäisi kitkeä pois, syntyy siitä, että täysin samaa työtä tekevä mies on myyntipäällikkö, jolla ei ole yhtään alaista, ja nainen on myyntisihteeri, -neuvottelija tai -assistentti. Kummankin toimenkuva on täsmälleen sama, mutta toinen saa päällikköliksaa ja toinen ei. Näiden asioiden korjaaminen olisi jopa koko lailla helppoa, jos asiaan tartuttaisiin rohkeasti, sillä menneen työhistorian ja toimenkuvien vertailu on varsin eksaktia tiedettä. Tällä hetkellä syrjitty nainen ei uskalla tehdä mitään koska tietää saavansa potkut, jos ryhtyy riitelemään työnantajaansa vastaan, mutta ammattiliitoilla, järjestöillä ja lehdistöllä olisi täysi valta nostaa asia niin julkiseksi, että epäkohdan korjaamista vaativa ei ole enää kummajainen vaan yksi monista. Itse asiassa nykyinen lainsäädäntökin antaa jo työkalut tämän tapaiseen selvittelyyn.

Miksi helvetissä kukaan ei tee mitään? Miksi kaikki tarmo käytetään naisvaltaisten julkisen sektorin liittojen pomohenkilöiden sotapropagandan julistamiseen? Tehyn Jaana Laitinen-Pesola mussuttaa joka lehdessä viikon välein, että naisvaltaisten alojen heikko palkkaus on epätasa-arvoa. Hänelle tämä on yksi argumentti muiden joukossa saada omille lisää rahaa, mutta banalisoimalla epätasa-arvo naurettavaksi "lisää liksaa hoitajille" -marmatukseksi oikea palkkaero saa rehottaa valtoimenaan, koska sitä kuvaamaan ei enää edes ole sanaa palkkatasa-arvon tultua varastetuksi hoitajien propaganda-aseeksi.

Kepu sen sijaan on luvannut tarttua pontevasti naisvaltaisten alojen palkkakuoppaongelmaan. Kepulipääsihteeri Jarmo Korhonen vaatii miljarditolkulla fyffeä, jotta julkisen sektorin naisten palkkoja voidaan korottaa 500 eurolla seuraavien kymmenen vuoden aikana. Kuulostaa hienolta ja ylevältä. Hymykasvoinen kepuhan vaikuttaa takapajuisen agraaripuolueen sijasta edistykselliseltä kaupunkilaisnaisten vankkumattomalta edunvalvojalta.

Sairaanhoitajan keskipalkka Suomessa on noin 2300 euroa kuussa. Palkan nostaminen kymmenessä vuodessa 2800 euroon tarkoittaa aika tarkkaan kahden prosentin palkankorotusta vuosittain. Viimeisen kymmenen vuoden ajan hoitajat ovat saaneet joka neuvottelukierroksella yli kaksi prosenttia, joten Isä Kepulainen siis lupaa korjata hoitajien palkkakuopan pienentämällä heidän palkankorotuksiaan. Miksi yksikään arvostettu tiedotusväline ei ole tehnyt tätä laskutoimitusta ja kertonut sitä kaikille? Eivätkö lehtineekerit osaa laskea vai kuuluuko kepua nykyään nuoleskella kuten Kekkosen aikanakin?

Jos hoitajat saavat seuraavan kymmenen vuoden aikana 2% vuodessa ja metallimiehet lakkoilevat itselleen 4% korotukset, kymmenen vuoden kuluttua huomataan, että miehen ja naisen keskipalkan ero on jälleen kasvanut. Asiassa ei ole mitään yllättävää, mutta siitä tullaan kirjoittamaan pitkään ja hartaasti ja syytetään kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tahoja naisten aseman polkemisesta.

Suomesta poistuu sukupuolten keskipalkkojen välinen ero heti kun naiset ja miehet hakeutuvat jotensakin samalla tavalla eri ammatteihin. Niin kauan kuin naiset änkeävät itsensä kuntasektorille ja miehet tehtaisiin, satamiin ja kasvuyrityksiin, keskipalkkaero elää ja voi paksusti. Tohtori ei ole nähnyt mitään ehdotuksia toimenpiteiksi, joilla tämä asia korjattaisiin.

Vielä toistaiseksi tällä palkkaneuvottelukierroksella ei ole vaadittu sitä, että kaikille tulee maksaa vähintään keskiarvopalkkaa.

STTK:n Mikko Mäenpää on äärimmäisen huolissaan siitä, että julkisuudessa on mm. Raimo Sailaksen suulla esitetty keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun todennäköisesti päätyneen historian roskatynnyriin. Mäenpään närkästyksen ja huolen ymmärtää helposti, kunhan muistaa, että hän edustaa keskusjärjestöä. Keskusjärjestojen lisäksi ei tupoa tällä hetkellä kaipaa oikeastaan kukaan; ei työntekijä, ei työnantaja.

Mäenpään mielestä työnantajien tupo-vastaisuus perustuu enemmän ideologiaan kuin tosiasioihin. Tähän on vaikea yhtyä, vaikka liittokierrokset ovatkin kautta aikain olleet työnantajalle tupoa kalliimpi ratkaisu. Tätä voidaan toki pitää jonkinlaisena osoituksena ideologisesta valinnasta, mutta aivan yhtä uskottava selitys on se, että työnantajapuoli haluaa työehtosopimusneuvotteluissa ratkoa ala- ja yrityskohtaisia kysymyksiä eikä tehdä tupoa kuntasektorin ehdoilla. Työnantaja on siis valmis maksamaan enemmän rahaa siitä hyvästä, että se pääsee samalla keskustelemaan kullekin toimialalle tyypillisistä ongelmista ja kysymyksistä.

Tupon hylkääminen ja liittokierrokselle ryhtyminen kasvattaisivat Mäenpään mielestä tuloeroja. Tässä hän on aivan oikeassa. Siinä olisi ehkä joku ongelma, jos tuloeroja kasvatettaisiin ottamalla joltain pois, mutta niin ei suinkaan tehdä vaan toiset saavat 2% ja toiset saavat 6% lisää liksaa. Tohtori näkisi mielellään, että rivistä astuisivat esiin ne kaunaiset selkäänpuukottajat, jotka näkevät jotain väärää siinä, että naapurin palkankorotus on omaa isompi.

Lisäksi liittokierros kuulemma uhkaa vakavasti miesten ja naisten välisen palkkatasa-arvon toteutumista. Valitettavasti haastattelun tehnyt lehtineekeri ei kysynyt Mäenpäältä, miten asia käytännössä ilmenee ja miksi liittokierros kasvattaa paperimiehen ja paperinaisen välistä palkkaeroa. Lisäksi samainen toimittaja olisi voinut kysyä Mäenpäältä, kuinka kauan tupoa olisi vielä pitänyt jatkaa, että "samasta työstä sama palkka" -tyyppinen tasa-arvo olisi toteutunut. Tupoa on tehty nyt kymmenisen vuotta putkeen ja juuri tehdyt tutkimukset osoittavat, että palkkaero ei ole kaventunut käytännössä yhtään. Saattaa olla, että tämän ongelman korjaamiseen olisi tarvittu vielä toinen vuosikymmen palkankorotuksetonta tupoaikaa, mutta palkansaajan on kyllä lupa epäillä tämän teorian paikkansapitävyyttä.

On kummallista, että STTK:n puheenjohtaja kertoo kaikille kyllästymiseen saakka tupon auvoisuudesta ja liittokierroksen kamaluudesta, vaikka hänen liittonsa jäsenjärjestöjen jäsenkunnasta vähemmistö kannattaa tupoa ja vankka enemmistö liittokierrosta. Erityisen vahva liittokierroksen kannatus on naisvaltaisella hoitoalalla, jossa työntekijät selvästi ovat aivan liian tyhmiä ymmärtääkseen, että STTK:n Isä Aurinkoinen tietää paljon heitä paremmin, mikä on heille hyväksi.

Mäenpäältä jää tyystin mainitsematta, että liittokierros on palkansaajan kannalta selkeämpi päätöksenteoltaan. Oma liitto neuvottelee, oman liiton valtuusto hyväksyy tai hylkää tuloksen. Keskusjärjestötason teatterissa ongelma on aina se, että munattomat järjestöjohtajat saavat synninpäästön omassa liitossaan vetoamalla siihen, että tämä on nyt tupo ja siinä tehdään näin ja ei meidän sanamme tässä asiassa painanut. Liittokierroksella ei ole ketään muuta syntipukkia. Jos jonkun liiton johto ei kykene neuvottelemaan jäsenistöä tyydyttävää tulosta, kaikki näkevät tämän kun yhtä hyvin pärjäävällä naapurialalla palkankorotukset olivat paljon suuremmat. Kun tuloksia näin voidaan mitata ja verrata, jäsenistö voi kierrättää sellaisen ay-johdon, joka ei saavuta haluttuja tuloksia. Kun liittokohtaisten sopimusten aikana ammattiliittoihin jalostuu hyviä neuvottelijoita ja yhteistyökykyisiä ratkaisujen hakijoita muinaisen herraviharetoriikan toistajien sijaan, jäsenistön edut kohenevat ihmeesti. Tupojen aikakaudella ammattiliiton johdossa pärjäsivät myös änkyröivät surkimukset ja ruikuttajat, sillä he eivät olleet suuresti jäsenistölleen haitaksi, koska keskusjärjestömiehet päättivät asiat.

Mäenpään motiivi on tietenkin se, että liittokierrosaikaan keskusjärjestöjä ja niiden hyväpalkkaisia johtajia ei tarvita oikeastaan mihinkään muuhun kuin antamaan tympeitä lausuntoja omasta tarpeellisuudestaan. Mäenpään tulisi etsiä itselleen uusi rooli liittokierrosmaailmassa tai tehdä tilaa itseään taitavammille. Yli kahden miljoonan ammattiliittoihin kuuluvan palkkatyöläisen pakottaminen naurettavan pieniin palkankorotuksiin vain siksi, että kourallinen keski-ikäisiä äijiä voi kerran kahdessa vuodessa teeskennellä olevansa hyödyllisiä on huomattavan kallis hinta muutaman ukon viihdyttämisestä ja itsetunnon kohottamisesta.

Paljon halvemmaksi tulee viihdyttää näitä menneen maailman dinosauruksia lähettämällä heidät kerran vuodessa kolmeksi kuukaudeksi täysihoitoon johonkin maailman huvittelu- ja rälläyskeskukseen.

P.S. Pekkarinen puolestaan haluaisi rakentaa Vuotoksen altaan. Koska sitä ei kuitenkaan rakenneta, niin asiasta höpöttäminen on pelkästään sumutusta, jolla viedään huomio asioista, joille voisi oikeastikin tehdä jotain. Oman ministeriönsä alaan kuuluvista asioista Pekkarinen voisi hoitaa kuntoon ensimmäiseksi vaikkapa kauppojen aukioloaikojen vapautuksen. Tarvittavan lakitekstin kirjoittamiseen menee noin varttitunti. Tarvittaessa Tohtori voi auttaa.

Mauri Pekkarinen, Maalaisliiton pieni suuri poika, ehti torstaina Suomenmaassa esittämään, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi autoihin voitaisiin asentaa gps-laitteita, jotta ne paljastaisivat, ajellaanko kaupungeissa vai kepulaisessa Suomessa. Näin saataisiin kaupungissa ajamisesta määrättyä suurempia veroja ja maksuja ja maalaiset voitaisiin päästää vähemmällä.

Ehdotus ei ole aivan uusi. Soininvaara esitti samantapaista järjestelmää lähinnä ruuhkamaksuja keräämään jo 90-luvun alussa, kun paikannusjärjestelmät olivat vielä sangen tuntemattomia. Pekkarinen vie kuitenkin ajatuksen astetta pidemmälle ja haluaa pistää valtaosan liikenteen veroista kaupunkilaisten, noiden kepulaisen vinkkelistä tarpeettomien loiseläjien, maksettavaksi.

Järjestelmä olisi jo tietosuojamielessä sangen irvokas, koska jossain henkilötietosi tietävässä virastossa olisi myös tieto siitä, keiden pihalla autosi on ollut viime verokaudella parkissa. Lisäksi tähän voitaisiin yhdistää automaattinen ylinopeusvalvonta, joka lähettäisi lapun kotiin pienestäkin ylityksestä. Tohtori on kirjoittanut aikaisemmin siitä, miksi on tärkeää, ettei kaikista rikoksista jää kiinni, eikä palaa enää tähän asiaan, mutta kyttäysinfrastruktuurin ollessa jo asennettuna, olisi vain ajan kysymys, milloin sitä alettaisiin käyttää tähänkin tarkoitukseen. Tarvitaan yksi suojatiellä auton alle jäänyt pikkulapsi ja sen jälkeen voidaankin "ajatelkaa lapsiamme" -hengessä ottaa olemassaoleva automatiikka autoilijoiden pienienkin ajovirheiden kyttäämiseen.

Kepulainen peruste asialle on tietenkin se, että maaseudulla ei ole toimivaa joukkoliikennettä, joten siellä on ihan pakko autoilla ja väärinhän siitä olisi veroja maksaa. Onko ministeri Pekkarinen tietoinen siitä, että ruuan syöminen on huomattavasti pakollisempaa kuin maalaisten autoilu, mutta silti ruokaa syöviltä hylkiöiltä kerätään erinäköisiä veroja monella portaalla vielä senkin jälkeen kun ruuan ALV laskee. Meillä ei siis vallitse mitään tarpeellisen asian verottomuuden tai vähäveroisuuden periaatetta. Miksi sellainen koskisi liikkumista?

Yleisesti yhteiskunnan hiilidioksidipäästöjä ajatellen olisi parempi, että väki asuisi tiiviisti, jotta mahdollisimman moni olisi toimivan joukkoliikenteen ja lyhyempien etäisyyksien piirissä. Tässä mielessä maalaisilta tulisi kerätä asuinpaikkansa perusteella ylimääräisiä veroja ja nämä rahat voitaisiin käyttää muuttoavustuksiin niille, jotka ymmärtävät muuttaa kaupunkeihin tukiaisilla jotenkuten pärjäävistä elättikylistään. Maalaisten vapauttaminen veroista ei hiilidioksidipäästöjä ajatellen ole oikeaa politiikkaa, koska haja-asutus tuottaa niitä asukasta kohden kaikkein eniten. Jos Pekkarinen haluaa äyskäröidä lisää rahaa maaseudun kepulaisille, sanokoon ministeri tämän selvästi ja kuuluvasti sen sijaan, että yrittää naamioida hankkeen joksikin pehmoviherprojektiksi.

Lisäksi Pekkarinen puhuu kaikenlaista sekavaa siitä, että autojen verotusta tultaisiin jotenkin porrastamaan auton aiheuttamien päästöjen mukaan. Joku voisi kertoa ministeri Pekkariselle, että tallissa seisova auto ei tuota mitään päästöjä riippumatta siitä, onko kyseessä 1,2 litran kauppakassi vai peräti lähes kaksilitrainen öykkäriliikemiehille suunnattu todellinen maanteiden tykki, joten verojen kerääminen joistain autojen laskennallisista luvuista tuottaa täysin virheellisiä tuloksia. Pihi auto tupruttaa ajetun 10000 kilometrin jälkeen paljon enemmän kuin mitä joku vastenmielinen citymaasturi tupruttaa tuhannella kilometrillä, joten oleellista ei ole auton merkki vaan se, miten sitä käytetään. Ajotavallakin on isompi vaikutus päästöihin kuin moottoritilavuudella.

Autoilun tuottamat hiilidioksidipäästöt eivät siis riipu moottoritilavuudesta, kuun asennosta, ajajan asuinpaikasta tai mistään muustakaan ainakaan mitään kovin selkeää ja ennustettavaa mallia noudattaen. Sen sijaan ne riippuvat jopa kerrassaan täydellisen lineaarisesti poltetun polttoaineen määrästä ja laadusta.

Kuka kertoisi ilmastonmuutoksesta huolestuneelle ministeri Pekkariselle, että polttoainevero keksittiin jo vuosikymmeniä sitten?

Suomi voittaa aina toisinaan Islannin kanssa jotain maailman vähiten korruptoitunut maa -skaboja. Tuloksia ylistetään maasta taivaisiin ja kerrotaan, kuinka hienoa meillä on. Ja vaikka Islanti päätyikin samaan sijoitukseen, olemme oikeastaan niitä parempia, koska me emme pese venäläisrahaa kuten islantilaisten ilman mitään varsinaisia näyttöjä väitetään tekevän.

Saavutuksesta on tietysti hyvä olla ylpeä, sillä tiettyyn rajaan saakka ulottuva isänmaallisuus ja kansakunnan hengen kohottaminen ovat yhteiskunnan kehitykselle tärkeitä asioita. Jos ihmiset rypevät jatkuvasti itsesäälissä ja kuvittelevat elävänsä huonoimmassa mahdollisessa paikassa, kenelläkään ei ole suurta intoa kehittää mitään. Tästä syystä näiden tulosten julkistaminen on tärkeää; vähän kuten se, että suomalainen jopa lähes joka vuosi voittaa Seinäjoen tangomarkkinat.

Sen sijaan siinä erehdytään karkeasti, kun kuvitellaan väiteen olevan Jumalalta peräisin oleva totuus ja että korruption ongelmalle ei Suomessa tarvitse tehdä mitään. Korruptio rehottaa Suomessa valtoimenaan, mutta koska nuo tutkimukset keskittyvät lähinnä yritysten ja poliitikkojen välisten massiivisten rahansiirtojen tutkimiseen, meikäläinen korruptio saa rehottaa koko lailla vapaasti eikä se tule tutkimuksissa esille koskaan.

Tällä viikolla lehdissä on ollut kaksi mielenkiintoista uutista. Ensimmäinen on se, että SAK:n Kiljavan opistoa epäillään tukien väärinkäytöstä. Toinen on se, että opetusministeriö jakaa vuodesta toiseen veikkausvoittorahaa miljoonatolkulla kaikkien virallisten hakemusprosessien ohi vaikka Valtiontalouden tarkastusvirasto on asiasta jo huomauttanutkin.

Kiljavan opistosta emme voi tässä kohtaa sanoa vielä mitään, koska asian tutkinta on vielä kesken ja opiston johto kiistää syytteet täydellisen perättöminä. Jos tutkimuksissa jotain paljastuu, selviää käytännössä vain se, että tällaisen perinteikkään ja arvovaltaiseen SAK:hon kuuluvan kerhon raha-anomuksia ei ole edes viitsitty käsitellä kovin huolellisesti, koska SAK:lle on tapana antaa se mitä pyydetään.

Sen sijaan opetusministeriön rahanjaon ongelma on jo havaittu ja paljastettu. Teoriassa millä hyvänsä yleishyödyllisellä yhdistyksellä on oikeus hakea näitä varoja ja opetusministeriö jakaa rahat hakemusten perusteella. Käytäntö on ollut se, että potti on vuodesta toiseen jaettu samoille järjestöille ministeriön aktiivisesti näitä valikoituja kerhoja muistuttaen, että taas olisi rahaa jos viitsitte hakea. Yleiseen hakuun näitä rahoja ei ole laitettu koskaan. Käytäntö on selkeästi lainvastainen ja virheellinen. Asiasta on ministeriötä huomautettu jo parisen vuotta sitten, mutta asian korjaamiseksi ei ole välitetty tehdä yhtään mitään.

Jos joku tutkivan journalismin keinoin joskus ryhtyy selvittämään, miksi juuri tietyt, Helsingin Sanomien mainitsemat yhdistykset ovat vuodesta toiseen tuolla rahansaantilistalla, paljastuu, että nuo yhdistykset ovat hoitaneet hyvin suhteensa ministeriön virkamiehiin ja kenties jopa poliitikkoihin. Tässä näytelmässä seuraavat vaiheet ovat esillä vasta lomien jälkeen, kun kuulemme virkamiesten selityksen siitä, miksi näin on toimittu vaikka käytäntö on jo vääräksi osoitettu. Lopputuloksena ei tietenkään tule tapahtumaan mitään: hakemusprosessi muuttuu avoimeksi, mutta joku tutkivaa journalismia harrastava taho voi helposti paljastaa, että täsmälleen samat kerhot saavat jatkossakin saman verran rahaa.

Jokainen kiinteistö- ja kaavoitusbisnekseen tai edes rakennustarkastukseen perehtynyt tietää, että siellä muhii iso ja haiseva lahjusvyyhti. Jos rakennusliikkeet haluavat urakoita ja kaavoitettuja tontteja kasvukeskusten läheltä, niiden on pakko olla hyvää pataa kunnallispoliitikkojen kanssa ja avustaa vaalikampanjoita. Mitään rikollista tässä vaalityön tukemisessa ei tietenkään ole, mutta se panee miettimään, ovatko ehdokkaat ja puolueet esteellisiä päättämään mistään asioista näiden rakennusfirmojen hyväksi. Räikeimmät tapaukset onneksi paljastuvat etukäteen. Joku rakennusliike sai kunnolla köniinsä Eiranrannan rakennushankkeessa, koska urakka oli selvästi kähmitty yhdelle firmalle mutta se päätyikin kohun saattelemana toiselle. Tuon kähminnän masinoimiseen on kulunut iso pino rahaa: kampanja-avustuksia, kestitystä ynnä muita lahjonnan muotoja.

Omakotitalon rakentajan ei kannata olla Espoossa ihmeissään, jos rakennusliike tulee ennen lopputarkastusta kertomaan, että he vievät nyt tästä rakennustarkastajan Lappiin ryyppäämään viikoksi ja että sinä voisit oikeastaan maksaa keskiviikon päivällisen ja viinat. Tämäkin on täysin maan tapa. Rakennusmääräykset ovat sangen pikkumaisia ja niistä voi käräyttää hankkeen kuin hankkeen, joten moni mielellään maksaa Hullusta porosta lähetetyn parin tonnin laskun siitä hyvästä, että pikkujutut jäävät kohteliaasti vaille huomiota.

Lahjonta sinänsä ei katoa koskaan täysin. Jos iso firma haluaa ison kaupan Venäjältä tai arabimaista, sen on käytännössä pakko ostaa pomoille sopivia lahjoja. Meidän on aivan turhaa kirkasotsaisesti ryhtyä kitkemään tätä pois, koska se on näiden maiden ongelma. Lahjusraha siirtyy hankkeen hintaan, hankkeen hinta palvelun hintaan ja sikäläiset maksavat. Sen sijaan suomalainen taskurahakorruptio on lähinnä ärsyttävää. Miksi palveluskuntaa pitäisi lahjoa, että ne tekevät sen homman, mistä saavat palkkaa? Miksi järjestöjen on ryhdyttävä tukemaan poliittista työtä saadakseen niille muutenkin kuuluvan toiminta-avustuksen?

Suomalainen korruptio osoittaa sen, että palveluskunta kuvittelee tässä maassa olevansa kuninkaita. Tämä harhaluulo olisi syytä kitkeä joutuisasti pois.