Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon on pesiytynyt mätää, enkä puhu nyt yksinomaan doktriinista. Verotusoikeutta nauttiva valtionkirkko on ottanut asiakseen muuttaa itsensä jonkinlaiseksi Korkeimman oikeuden ylähuoneeksi, joka suhtautuu suopeasti kaikenlaiseen taparikollisuuteen siinä tapauksessa, että jonkun kirkonmiehen etiikka on hiukan ristiriidassa lakien, sopimusten ja niitä virkansa puolesta tulkitsevien kanssa.

Protestanttisella kirkolla on sinänsä vahva vastaan haraamisen perinne. Katolisen kirkon uudistajat tsekkiläisestä Jan Husista lähtien päätyivät kerettiläisinä roviolle, koska eivät kelpuuttaneet läpimädännäisyydestä kärsivän paavin ylivaltaa uskonasioissa. Myöhempien protestanttien ajatus siitä, että annetaan Herralle se, mikä Herralle kuuluu ja keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli hyväksyttiin maallisten ruhtinaiden ylivalta kirkkoon nähden maallisissa asioissa, oli ajatuksena jokseenkin kerettiläinen aikanaan, mutta juuri tämä teki protestanttisesta kristinuskosta suositun valtaapitävien keskuudessa Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa. Koska spekulointi on aina suotavaa ja toivottavaa, Tohtori väittää, että protestantit olisi juurittu Euroopasta pois satoja vuosia sitten, jos nämä lahkot olisivat vain halunneet istuttaa Herran maanpäälliseksi edustajaksi jonkun oman miehensä ja kaapata näin maallisen vallan ja hyvät hillot pois paaveja omistaneilta rahasuvuilta.

Sen sijaan protestantit keksivät, mikä naula vetää. Euroopassa oli ollut keskiajalta lähtien ikuinen kissanhännänveto siitä, onko paavi ylempänä kuin keisari ja onko kardinaali vastuussa mistään keisarille vai onko koko kirkon organisaatio paavin komennossa. Tähän rakoon protestantit iskivät kiilansa ja menestyivät.

Tämän päivän protestantit ainakin Suomessa tuntuvat tyystin unohtaneen oman kirkkonsa ja uskonsa keskeisen opinkappaleen ja itse asiassa olemassaolonsa oikeutuksen. Kirkko katsoo, että kirkonmiehillä ja kirkolla on velvollisuus toimia oman etiikkansa mukaisesti sellaisissakin asioissa, jotka kuuluvat keisarille. Joku kurdinainen sai jo lykkäyksen käännytystuomiolleen kun kirkko tuli väliin. Tänään joku venäläinen, jonka turvapaikkahakemus, kuten myös kaikki siitä tehdyt valitukset, oli hylätty, oli hakenut turvapaikkaa Tampereella kirkolta. Mikä ihmeen turvapaikkatoimisto kirkosta ja seurakunnista oikein on tullut? Raamatusta johdetaan jotain sekavaa lähimmäisenrakkaudesta, mutta missään kohtaa Raamattua ei lausuta, että meidän pitää elättää jokainen pummi, joka maamme rajoja kolkuttelee.

Kirkko on nyt ottamassa viralliseksi linjakseen, että kirkonmiesten tulee ensisijaisesti kuunnella sydämensä ääntä ja vetää lait ja oikeudet vessanpöntöstä alas aina kun huvittaa. Tohtori näkee jo mielessään, kuinka jäsenkadosta ja aatteellisesta hoipertelusta kärsivä evankelisluterilainen kirkko ottaa siipiensä suojiin kaikki sellaiset, joiden julkisuuskuva on oikea. Kun vielä 70-luvulla Kokoomus piirrettiin Karin piirroksissa kypäräpäisenä pappina ja kirkkoa pidettiin oikeiston tyyssijana, tänään kirkon pullamössöväkeä ei tunnu erottavan punavihreästä vasemmistosta mikään muu kuin vaatetus, sillä jostain käsittämättömästä syystä kirkko ei ole vielä hyväksynyt pappien pukeutumista peruinkakaupasta peräisin oleviin luomuloimiin, maihareihin ja virkattuun pipoon.

Sinänsä Tohtori ei vastusta kansalaistottelemattomuutta eikä oikeastaan edes sitä, että kirkko ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kunhan tekee sen maallisista eikä jumalallisista lähtökohdista. Nyt kuitenkin kirkko tuntuu institutionalisoivan vallanpitäjien vastustamisen huolimatta siitä, että ne ovat rälssi- ja verotusoikeuksineen valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Jos kirkko haluaa asettua poikkiteloin valtakoneistoa vastaan, sen pitää tehdä valtioon pesäero myös taloudellisessa mielessä eikä poimia rusinoita pullasta.

Kirkon nykyinen kanta asettaa itsensä maallisen vallan yläpuolelle ei tee siitä parempaa kristittyä kirkkoa eikä merkittävää yhteiskunnallista vaikuttajaa, vaan käytännössä kyseesäs on yritys palata eräänlaiseen itse keksittyyn paavinvallan vastineeseen. Mutta siinä, missä katolinen kirkko ja usko ovat täynnä loistoa, kultaa, upeita katedraaleja ja juhlavia menoja, meikäläinen kirkko yrittää toteuttaa säälittävää katolisen uskon alepa-konseptia, jossa kaikki muu on hiirenharmaata paitsi helppoheikin päällä oleva kirkkaanpunainen paita.