Suomalaisen yhteiskunnan aivovuotoon johtanut ongelma ei ole jonkun prosentin suuruus vaan se, että kun nettopalkasta poistetaan asumiskulut, auto, pakolliset laskut ja ruoka, niin viihteeseen ja muuhun mukavaan elämään törsättäväksi jää huonossa tapauksessa kymppejä tai parhaassa tapauksessa jokunen satanen kuussa. Suomessa siis yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla matalat palkat, korkeat verot, älytön asumisen hinta ja 20 prosentin suomilisä kaupassa olevissa tavaroissa. Meille tietysti valehdellaan näiden asioiden johtuvan kylmästä ilmastosta ja pitkistä etäisyyksistä, mutta nämä rutiinivalheet on tullut käsiteltyä jo aikoja sitten.

Kun Suomesta lähtee mihin tahansa ilmansuuntaan, elintaso paranee, joskin länteen menevän täytyy hypätä pukkihypyllä maailman tympeimmän sosialidemokratian ylitse. Jos lähtee itään tai etelään, palkkataso laskee, mutta verot ovat matalat ja eläminen ei maksa yhtään mitään. Jos lähtee Norjaan tai Tanskaan, verot ovat kovat ja eläminen jopa hiukan Suomea kalliimpaa, mutta mikäs näitä kuluja on kaksinkertaisista palkoista maksella. Keski-Euroopassa, Englannissa ja Kaukoidässä tilanne on lähes täsmälleen sama. Joko sekä palkat että kulut ovat kovemmat tai sitten palkat ovat Suomen tasoa mutta kulut ja verot pienemmät. USA tekee tässä vielä sikäli poikkeuksen, sillä siellä palkat ovat korkeammat, verot pienemmät ja hinnat halvat. Suomessa tilanne ei muikeiden palkankorotustenkaan jälkeen parane, koska julkisen sektorin pöhötauti vain jatkaa kasvuaan. Rahaa on bruttopalkassa enemmän, mutta kun siitä on siivottu korkeammat verot, kalliimpi asuminen ja kalliimmat tavarat pois, jäljellä on taas saman verran tai vähemmän, ja ainut joka voitti, oli julkinen sektori.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Perata täydellisesti julkinen sektori. Jakaa kaikki siellä tehtävä kovaan palveluytimeen, välttämättömään hallintoon ja humpuukiin ja ajaa surutta alas humpuuki. Jos sitä ei ole rohkeutta tehdä kertapäätöksenä, asian voi hoitaa vuosikymmenessä kuntoon tarjoamalla "humpuuki" -osastolle keppinä nollalinjaa palkankorotuksiin vuodesta toiseen ja porkkanana eläkejärjestelyjä. Tohtorin mielestä tavoitteeksi pitää ottaa ensi vaiheessa se, että julkisen sektorin koko on 30% BKT:stä. Jos tämä raha käytetään sairaanhoitoon, perusturvaan ja opetukseen vähennettynä 5% hallintomenoilla, meillä on maailman paras sairaanhoito, opetus ja perusturva, koska silloin käytämme näihin momentteihin kaksi kertaa enemmän kuin mikään muu maa.

Nyt kuitenkin pyöritetään vain inflaatiopyörää. Olemme palaamassa suljetun talouden kultaisiin vuosiin 60-luvulla, jolloin palkat nousivat toistakymmentä prosenttia, mutta inflaatio haukkasi sen lokakuuhun mennessä pois. Ongelmana nykytaloudessa on se, että ostovoima ei parane tippaakaan, mutta kansainvälinen kilpailukyky rapautuu, koska enää emme voi korjata asiaa devalvaatiolla. Nyt keskustellaan täysin epäoleellisista asioista, sillä on palkankorotusprosentti mikä hyvänsä, julkisen talouden rakenteemme on sellainen, että se niistää kaiken hyödyn ja pöhöttyy entisestään.

Neuvottelutilanteen tekee kinkkiseksi se, että sairaaloissa ja hoitolaitoksissa raskaimmat ruumiilliset työt eivät useimmiten lankea sairaanhoitajien vaan perushoitajien tehtäviksi. Tämä naisvaltainen matalapalkka-ala on jo liittynyt yleiseen kunnalliseen palkkaratkaisuun, jossa he neuvottelivat palkkaansa yleisen tasokorotuksen lisäksi parin prosentin tasa-arvoerän. Tehyn hoitajat pitivät tällaista korotusta lähinnä loukkaavana ja vaativat yleisen tason päälle vaatimatonta 15% "kuoppakorotusta" ja kehtaavat vielä väittää, että tällä tavalla he ovat osaltaan varmistamassa "suomalaisen terveydenhuollon tulevaisuutta". Oikeasti harvan asian tulevaisuus muuttuu turvatuksi sillä, jos sen hintalappuun lisätään vuosittain miljardi euroa ilman että lisäsijoituksella saadaan mitään uutta.

Ilmapiiriä on myös omiaan tulehduttamaan valittu työtaistelukeino. Joukkoirtisanoutumista ja jo sillä uhkaamista on suomalaisessa työmarkkinakulttuurissa pidetty perinteisesti erittäin kyseenalaisena eikä sen laillisuuskaan ole mitenkään itsestään selvä. Selvää sen sijaan on se, että laki ei anna mahdollisuutta irtisanoutua ryhmänä, vaan kunkin työntekijän on itse ilmoitettava irtisanoutumisestaan työnantajalleen, minkä jälkeen alkaa irtisanomisaika, joka yleensä on kaksi tai neljä viikkoa. Tämän jälkeen työsuhde päättyy ja työnantaja maksaa työntekijälle loppupalkan, jossa on mukana esimerkiksi työsuhteen päättyessä pitämättä olevat lomat. Tämän jälkeen työntekijä on omillaan eikä hän ole lakossa. Työnantajalla on oikeus ja lakisääteisen terveydenhuollon tapauksessa suorastaan velvollisuus etsiä irtisanoutuneen tilalle uusi työntekijä. Tehyn hakusaarto tietenkin estää enemmät hakemukset työpaikkoihin, mutta joillekin positioille varmasti löytyy järjestäytymätön ottaja. Käyttääkö Tehy työtaistelun jälkeen joukkovoimaa potkiakseen järjestäytymättömät työntekijät pois työpaikoistaan? Se ainakin olisi ehdottomasti laitonta, mutta ehkäpä tämä ei Tehyn satakuntalaista lakkokenraalia Jaana Laitinen-Pesolaa haittaa.

Tämä järeä työtaistelukeino on ensisijaisesti valittu siksi, että sillä voidaan välttää lakiin perustuva velvollisuus suojelutyöstä lakon aikana. Sinänsä asia on ymmärrettävä, mutta varmaa on, että suru tulee puseroon vielä monelle tälle tielle lähteneelle. Toivoa sopii, että Jaana Laitinen-Pesolan leveät hartiat tarjoavat sympaattisen olkapään, jota vasten tässä leikissä nenilleen saavat voivat itkeä.

Tehyn johtoporras tuskin on niin typerä, etteivät he tajuaisi sitä itsestään selvää asiaa, että ilmoitettu erittäin korkea palkkavaatimus yhdistettynä järeään, epätavalliseen ja laillisuudeltaan kyseenalaiseen työtaistelukeinoon rapauttaa nopeasti sen hämmästyttävän kansalaisten tuen, joka on ollut hoitajien palkkavaatimuksien takana. Huomattava on tietenkin se, että nämä kansalaisten tuenilmaisut ovat enimmäkseen ajalta, jolloin Tehy ei vielä ollut julkistanut vaatimuksiaan, joten kukaan ei tiennyt, paljonko verovaroja tehyläisten vaatimusten täyttämiseen tarvittaisiin. Nyt kun kortit ovat pöydässä, voi tilanne olla erilainen; tämä siitä huolimatta, että Naisasialiitto Unioni on jo ehtinyt puheenjohtajansa Veronika Honkasalon suulla vaatimaan kaikkia Suomen naisia solidaarisuuslakkoon hoitajien puolesta. Superilaisia perushoitajia voi ainakin olla hiukan työläs saada moisen lakon taakse.

Hallitusta on patisteltu käyttämään valtion varoja hoitajien palkkojen korottamiseen. Oppositio on neuvonut, että hallituksen pitäisi jättää valtion velkaa lyhentämättä 600 miljoonalla eurolla ja käyttää näin "säästyvät" rahat hoitajien palkankorotuksiin. Jostain syystä yleensä jää mainitsematta, että 600 miljoonaa ei riitä Tehyn vaatimusten kattamiseen, vaan siihen tarvittaisiin miljardi euroa. Lisäksi kulu ei olisi kertaluontoinen, vaan uusi miljardi pitäisi löytyä joka vuosi. Millä tavalla velan lyhentämättä jättäminen auttaisi tätä miljardin löytymistä, on pulma, joka Tohtorille ei ainakaan vielä ole auennut.

Aikanaan tämäkin työriita päättyy ja uusi sopimus tehdään. Tehy ei varmasti saa vaatimuksiaan läpi läheskään täysimääräisinä, mutta on toki mahdollista, että jonkinlaista palkkatason nousua tulee. Tietenkin muutaman kuukauden joukkoirtisanoutumissekoilu aiheuttaa suurelle määrälle tehyläisiä ansionmenetyksiä ja yltiöpäisen veroprogression takia korotetullakin palkalla kestää vuosia saada menetetty ansio takaisin. Pääasia sotkussa lienee kuitenkin se, että Jaana Laitinen-Pesola lunastaa kannuksensa ärhäkkänä ay-pomona, jota työnantajien on syytä kavahtaa. On epäselvää, mitä tämä kaikki aiheuttaa julkiselle terveydenhuoltojärjestelmälle, mutta aivan varmasti vaikutus ei ole mitään positiivista.

Kaiken edellä olevan perään on lisättävä kuitenkin kannustuksen sanoja tehyläisille. Lykkyä tykö vaan työtaisteluunne! Ottakaa irti, minkä saatte, koska niin muutkin tekevät! Se, että kierrätte työtaistelussanne lakiin aivan hyvästä syystä säädettyä suojelutyövelvoitetta ryhtymällä lakon sijasta joukkoirtisanoutumisiin, osoittaa, paitsi että olette tosissanne myös sen, että asetatte oman asianne ajamisen hoitamienne potilaiden elämän ja hyvinvoinnin edelle. Siihen teillä on vapaan maan vapaina kansalaisina täysi oikeus, kunhan muistatte, että muiden solidaarisuutta on turha toivoa. Solidaarisuutta ette kuitenkaan juuri tarvitse, kunhan hanskanne vain pitää, sillä teidän työtänne ei voi siirtää ulkomaille eikä ulkomailta löydy pätevää työvoimaa teitä korvaamaan. Jos tilanne olisi sama vaikkapa metsäteollisuudessa, olisivat paperimiehet jo monta kertaa ottaneet käyttöön tehyläiset menetelmät ja kiristäneet itselleen vielä nykyistäkin paljon mahtavammat työehdot.