Suomessa totuttiin koko sodanjälkeinen aika siihen, että inflaatio laukkasi valtoimenaan, ja viennin ongelmat korjattiin aina reippaalla devalvaatiolla kilvoitellen Ruotsin peson kanssa Länsi-Euroopan epäluotettavimman ja vähiten uskottavimman valuutan kunniakkaasta arvonimestä.

Sitten tuli lama, joka johti markan arvon romahtamiseen, mutta joka toisaalta hillitsi inflaatiota tehokkaasti, koska kenelläkään ei ollut varaa maksaa edes pyydettyjä hintoja, saati korotettuja. Sen jälkeen tuli EU ja EMU-kriteeristö ja inflaatio pidettiin puolijärkevällä talouspolitiikalla ja tulopolitiikan nollalinjalla aisoissa kymmenen vuotta. Vähäinen inflaatio ei ole taloudelle mikään erityisen haitallinen juttu vaan huomattavasti parempi kuin deflaatiokierre, jossa Japani on ollut jo kymmenkunta vuotta eikä tunnu mitenkään pääsevän siitä eroon. Lisäksi laskennallinen inflaatio on ollut aina jossain määrin eri asia kuin ihmisten kokemus inflaatiosta, sillä kulutusvalinnoilla on voinut välttää ne tuotteet, joita haittaverotetaan joka vuosi enemmän. Vaikka asumisen hinta laskennallisessa korissa nouseekin, omistusasujan tilanne ei muutu käytännössä miksikään ellei satu vaihtamaan asuntoa, mikä ei sekään ole pakollinen menoerä.

Näin ollen Suomessa kymmenen vuotta vähäisestäkin inflaatiosta ovat kärsineet lähinnä yksityisautoilijat, asunnonvaihtajat ja vuokralla asujat. Heitä on tietysti paljon, mutta omilla valinnoilla on voinut vaikuttaa asioihin. Kun ainoa merkittävä kustannusten nousu on näkynyt liikkumisen ja asumisen hinnassa, valtaosa ihmisten kulutuksesta on oikeastaan jäänyt inflaation ulkopuolelle tyystin ja vaikka palkat nousivat vain vähän, se oli silti jotakin.

Vaan kuinka on nyt? Inflaatio rikkoo jo kolmen prosentin rajan eikä se siihen jää. Neljän prosentin raja mennee rikki parin vuoden kuluttua. Asiaa vähätellään tietoisesti, koska aihe on poliittisesti kiusallinen. Nykyinen inflaatio on edeltäjäänsä harmillisempi siksi, ettei siihen voi vaikuttaa. Julkinen sektori on ottanut kaikkien iltalypsyjen isän ja äidin käyttöön tällä tupokierroksella, ja ne reppanat, jotka joutuivat tyytymään kaksi kertaa yksityisen sektorin saamiin palkankorotuksiin tällä kierroksella korjaavat saletisti "jälkeenjääneisyyttä" kahden vuoden kuluttua. Yksityisen sektorin palkat eivät nousseet esimerkiksi teollisuudessa paljonkaan. Ammattiliittoja on perin trendikästä haukkua, mutta tällä kertaa näyttäisi siltä, että SAK:n pomot ovat olleet hyvässä keskusteluyhteydessä Etelärantaan ja kalliin euron, jatkuvasti kallistuvan energian ja kiristyvien verojen vaikutus kilpailukykyyn on ymmärretty pöydän kummallakin puolella. Jos joku SAK:n liitto olisikin halunnut iltalypsää jotakin, heidät on palautettu kaikessa hiljaisuudessa ruotuun ilman tehyläistä mediakampanjaa.

Siinä, missä yksityinen sektori näyttäisi tällä kertaa kohdistaneen palkankorotuksia sinne, missä niitä on varaa maksaa, kuten markkinataloudessa oikeastaan kuuluukin, julkinen sektori on hukannut moponsa täydellisesti ja kaasuvipu on hirtetty pohjaan "jälkeenjääneisyyden" narulla. Tästä seuraa pompsahdus inflaatiossa eikä sille voi mitään. Kukaan ei voi kulutustottumuksillaan tehdä yhtään mitään pöhöttyneen julkisen sektorin kerätessä vielä lisääkin pöhöä. Verorahoitteiset palvelut on maksettava vaikkei niitä käyttäisikään. Moniin on myös rakennettu itse itsensä korjaavia automaatteja: jos joukkoliikenteen käyttö vähenee, joukkoliikenne ei vähene vaan sen saamat tukiaiset kasvavat.

Näin siis nykyinen inflaatio ei ole vain vääristä kulutusvalinnoista kiinni vaan perustuu siihen, että julkinen sektori paisuu enemmän kuin yksityisen sektorin tuottavuus kohenee. Tämä on täydellistä hölmölän peitonjatkamista, mutta asia ei poliittisesti tunnu kiinnostavan ketään. Ainoa poliittinen syntipukki on saatu Jyrki Kataisesta, jolle räyhätään sitä hyvästä, etteivät julkisen sektorin menot nouse vielä nykyistäkin enemmän ja rahaa käytetään haihatellen niinkin joutavaan asiaan kuin velkojen maksuun.

Nykyinen inflaatio tarkoittaa sitä, että nollakorkoisilla säästötileillään rahoja makuuttava väki menettää säästöjensä arvoa aivan kuten suljetunkin talouden aikaan. Kun lisäksi pörssi on juuttunut loputtomaan alavireeseen ja kiinteistömarkkinoillakaan ei ole odotettavissa enää suurensuuria voittoja, ihmiset eivät voi edes suojautua tältä inflaatiolta oikein mitenkään vaikka he tunnistaisivatkin sen olemassaolon. Suomessa ongelmaa ei voi enää korjata säästäjien kustannuksella edes devalvaatiolla, joten edessä on sopeutuminen. Valitettavasti vain Suomessa sopeutuja on ulosliputtava yksityinen sektori, joka äänestää jaloillaan ja työläisille lyödään irtisanomispaperin tuskaa lohduttamaan Stakesin ja muiden propagandatorvien virallinen lausunto siitä, että Suomi on maailman kilpailukykyisin talous ja Suomen julkinen sektori on maailman tehokkain.

Jos joku keksii seuraavia eduskuntavaaleja ennen puolueen, joka ei ole sosialisteja pullollaan, pyydän ilmoittamaan Tohtorille. Tarjolla on tämän palstan laajuinen ilmainen mainoskampanja, sillä jonkun on viimein taottava työikäisten päähän, että omat ja tulevien rahat kulutusjuhlaan kupanneiden suurten ikäluokkien resepteillä Suomesta ei tule maanpäällistä paratiisia vaan jonkunnäköinen sosialismin saavutusten ulkoilmamuseo.

P.S. Helsingissä on vaihteeksi alkanut 1970-luvun taistolaisten kampanja Leninin patsaan pystyttämisestä kaupunkiin. Ehdotuksen mukaan kyseeseen tulisi jonkinlainen graniittinen pysti. Jättäen sen enempää pohtimatta, mitä mieltä on puuhata kunnianosoitusta vastenmieliselle kansanmurhaajalle, Tohtori ehdottaa, että mikäli patsas päätetään hankkia, sen pitäisi olla jostain päin itää hankittu tarpeettomaksi jäänyt vähintään 20 metriä korkea pronssipysti, jossa Lenin on käsi pystyssä. Tämä taideteos voitaisiin sijoittaa töötevälle alustalle keskelle Alppilan Lenininpuistoa ja nimetä Vapaudenpatsaaksi. Sehän olisi vieläpä kovin ekologistakin, kun voitaisiin kulutusjuhlan sijasta kierrättää.

Tasavallan presidentti on lyönyt jarrut päälle tulevalle parlamentaariselle NATO-selonteolle jo ennen kuin raporttia ollaan edes alettu sorvata. Jo nyt Halonen toteaa, ettei kukaan ole hänelle perustellut vakuuttavasti, miksi Suomen pitäisi liittyä läntiseen sotilasliittoon. Tästä vakuuttumattomuudestaan hän vetää ykskantaan sen johtopäätöksen, ettei Suomen tule NATO:oon liittyä eikä suomalaisen turvallisuuspolitiikan pidä olla yksisilmäisesti suuntautunut USA-vetoiseen sotilasliittoon.

Tämä on näppärä poliittinen manööveri, jolla NATO-jäsenyyden kannattajat niputetaan ohimennen pölkkypäiksi, jotka vain tuijottavat yksisilmäisesti NATO:n suuntaan ja tarjoavat sitä ratkaisuksi kaikkeen. Oikeastihan asia ei tietenkään ole näin, vaan Suomessa nimenomaan NATO-jäsenyyden vastustajat ovat olleet pragmaattisen ykstotisia; läntistä liittoutumista vastustetaan ehdottomasti uhraamatta ajatustakaan sille, mihin suuntaan muu maailma on menossa. Myös Suomen oma geopoliittinen asema jätetään joko täysin huomiotta tai sitten siitä tehdään aivan uskomattoman vääriä johtopäätöksiä.

Kieltämättä myös NATO:n kannattajien mielipiteet ja perustelut ovat moninaisia ja osin ristiriitaisiakin. Tosin mielipiteistä paistaa läpi se, että korulauseiden takana on 99% tapauksista Pertti Salolaisen kiteyttämä idea: "NATO:oon on syytä liittyä hyvän sään aikana, koska kansainvälisen tilanteen muuttuessa kireäksi se ei enää ole mahdollista". Puolustusministeri Jyri Häkämies verhoaa ajatuksen EU-debatista tuttuun puheeseen siitä, että Suomen pitää olla mukana pöydissä, joissa asioista päätetään; ei mikään hölmö ajatus sinänsä. Ulkoministeri Ilkka Kanerva puolestaan puhuu avoimeisti siitä, että Suomi on matkalla NATO:oon, ja jättää asian tarkemman vatvomisen kuulijalle.

Halonen sen sijaan kertoo, että liittoutumattomuus on Suomelle etu erityisesti kansainvälisessä kriisinhallinnassa, koska liittoutuneille maille on kriisinhallinnassa "aina erityistä tilausta". Voi olla, että jossain kohdassa liittoutumattomuus onkin eduksi rauhantirvaajille, mutta tosiasiassa Suomen menestyminen rauhanturvatehtävissä johtuu ensisijaisesti korkeasta panostuksesta, pitkästä kokemuksesta ja näiden seurauksena syntyneestä rautaisesta ammattitaidosta.

Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että ulkopolitiikan ja erityisesti turvallisuuspolitiikan suurimpia hyveitä on pyhä itsekkyys. On kauhistuttava ajatus, että suomalaisten turvallisuuden korkeimmalta vartijalta tämä perusasia on täydellisesti kateissa.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Näyttävällä esiintulollaan presidentti Halonen on viheltänyt kuuluvan alkuvihellyksen avoimelle suomalaiselle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. Sana on nyt vapaa eikä entisaikojen suomettuneeseen vaikenemiseen ja vaivautuneeseen kärvistelyyn ole tarvetta eikä siihen toivottavasti myöskään mennä.

P.S. Suomessa suunnitellaan uudenlaista viisumia työnhakijoille. Ensiksi tarkoitus on myöntää noin tuhat viisumia vuodessa ja koemaiksi sopivat kuulemma Turkki, Egypti, Ukraina ja Tunisia. Kukahan puusilmä nämäkin on keksinyt? Tohtori kiittää työministeriötä hyvästä ideasta ja tarjoaa ensimmäisiksi maiksi Filippiinejä, Thaimaata, Meksikoa ja Brasiliaa.

Tuposta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikaan suomalaisen talouselämän pakkopaita. Vienti on hyötynyt siitä, mutta kotimarkkinat ovat näivettyneet ostovoimaisten kuluttajien puutteeseen. Suomessa tulonjako on ollut jo pitkään maailman tasaisin, ja vaikka demarihenkinen lehdistö päivittelee muutaman pääomatulojen saajan varallisuutta ja tuloerojen kasvamista eniten tienaavan prosentin tai promillen kirimisen takia, tupopelleilyn takia tuloeroja ei ole kuitenkaan edes yritetty synnyttää.

Tasainen tulonjako kuulostaa ruotsalaisen sosialidemokraatin paratiisilta, mutta tarkemmin tutkittua se ei ole edes sitä. Tasainen tulonjako yhdistettynä äärimmäisen matalaan työn ja kulutuksen verottamiseen olisi jokseenkin siedettävä rakenne, mutta tällaisia yhteiskuntia ei maailmassa ole. Tasaisen tulonjaon maat yhdistyvät aina äärimmäisen kireään verotukseen.

Kireän verotuksen ongelma tasaisen tulonjaon maassa on ilmeinen: yhdellä ei ole varaa ostaa kovinkaan paljoa toisen työtä, ja työn ostaminen on kotimarkkinakysynnän kulmakivi. Asia selviää helpoiten esimerkillä. Jos suomalaisen keskituloisen nettopalkka on 100, hänen bruttopalkkansa on 135. Työnantaja maksaa tämän päälle sivukuluja keskimäärin 33%, eli työnantaja maksaa noin 179. Jos kyse on puhtaasta työsuoritteesta ja ALV tulee maksettavaksi täysimääräisenä, työnantaja perii asiakkaalta 219 euroa tästä tekijälleen satasen arvoisesta työstä. Ja tässä ei ole edes mukana vielä työnantajan omaa katetta. Käytännössä tuon katteen kanssa satasen nettoansion työ maksaa asiakkaalle 300-400 rahaa. Se on aika paljon verrattuna ihmisten ostovoimaan.

Tässähän ei ollut mitään uutta. Liittokierroksen oli alun alkaen tarkoitus ruveta korjaamaan ongelmaa, jotta maksukykyisten alojen duunarien ei tarvitsisi tyytyä naurettavan pieniin palkankorotuksiin ja saisimme lisää maksukykyisiä kuluttajia. Vaan kuinkas sitten kävikään? Liittokierroksella näyttää nyt siltä, että yksi ja toinenkin liitto on keksinyt, että palkankorotus on tällä kierroksella 500 euroa.

Tämä ei kuitenkaan korjaa mitään. Kun kaikille annetaan 500 euroa, kyse on aivan samasta asiasta kuin tupon 2,2% palkankorotus kaikille. Tuloerot eivät kasva ja 500 euron palkankorotusta vastaava työ on myytävä tonni tai puolitoista nykyistä kalliimmalla. Hinnat nousevat kun ostovoima kasvaa ja kotimainen työ on edelleen yhtä kallista ostajansa vinkkelistä verrattuna tuontikrääsän ostamiseen.

Kun lisäksi julkisen sektorin liitoille ei tunnu riittävän edes samansuuruinen palkankorotus kuin muille, se tarkoittaa sitä, että verojen korotuksilta ei tulla välttymään. Tämä kasvattaa verokiilaa entisestään ja kaventaa tuloeroja. Yhteiskunta muuttuu entistä enemmän vero- ja vientivetoisiksi, ja tällaisessa yhteiskunnassa kaikki on hyvin kunnes maailmantalous sukeltaa. Vienti lakkaa vetämästä välittömästi ja kun kotimarkkinat eivät ylläpidä työllisyyttä ja talouskasvua, tuloksena on samansuuruinen lama kuin 90-luvun alussakin. Oireisto näyttää jo nyt täsmälleen samalta.

Hyvää tarkoittavat hölmöt puolustavat sairaanhoitajien jättiläispalkankorotuksia, vaikka he tulevat maksamaan laskun. Tämä lasku ei lankea pelkästään pieninä veronkorotuksina. Kun seuraavalla tupokierroksella muut julkisen sektorin liitot alkavat kuroa umpeen sairaanhoitajien todennäköisesti saamaa palkkaetumatkaa, meille syntyy älytön kilpavarustelukierre julkiselle sektorille. Palveluskunta pitää sisäisiä turnajaisiaan ja kuppaa isäntäväen rahat sisäiseen nokkapokkaansa.

Tuloksena ei ole yhteistä hyvää kaikille, vaan valuuttarahaston holhoukseen joutunut konkurssikypsä valtio, jossa ainoa kannattava yksityinen bisnes on julkisen sektorin ammattiliittojen mediakampanjoiden pyörittäminen.

Maailman pitäminen pystyssä on vaihteeksi kuluvalla viikolla vienyt Tohtorin koko käytettävissä olevan tarmon. Siispä viikon resepti on pari päivää myöhässä. Toivottavasti vieroitusoireet eivät ole luettavaa odotellessa kasvaneet sietämättömiksi.

Jokelassa ammuttiin reksi ja muutama oppilas. Tapaus oli karmea ja Tohtori ymmärtää omaisten surun eikä tahdo sitä alkuunkaan vähätellä.

Kaikki asian siivittämä oheispuoskarointi sen sijaan ansaitsee tarkempaakin huomiota. On päivänselvää, että kun jossain kuolee lapsia, kaikkien poliitikkojen on taivutettava itsensä mutkalle pahoittelemaan asioita. Tämä kuuluu heidän toimenkuvaansa ja myös asian vaatimiin rutiineihin, joten se hyväksyttäköön teatraalisena, joskin narrimaisena eleenä.

Tohtori on seurannut asian uutisointia meillä ja maailmalla. Ennen nollien nälvimiseen ryhtymistä on syytä mainita huomionarvoisana seikkana OAJ:n kommentti asiaan. Se oli asiallinen ja siinä erityisesti välitettiin käsitys tapauksen yksittäisestä luonteesta ja että mikään kuviteltavissa oleva keino ei voi tällaisia asioita estää. Vartijoita ja metallinpaljastimia kammoksuttiin moraalia laskevana ja täysin hyödyttöminä. Yrittämälläkään ei muistu mieleen, koska julkista sektoria edustavalta ammattiliitolta olisi kuultu näin täyspäinen, tahdikas ja rehellinen lausunto. Äärimmäisen positiivista on myös se, ettei tapahtuneen varjolla alettu vaatia opettajille palkankorotusta.

Rehtorien liiton edusmies Peter Johnson paikkaa alaistensa ikävästi tyhjäksi jättämää syyttelyaukkoa. Rehtorit on muka "jätetty yksin" ja maailma paranee välittömästi, kunhan kouluihin saadaan lisää rahaa. Jokainen, jolla on unssin verran älliä päässään, ymmärtää, että hullujen tekemiä veritöitä ei voida estää lisärahoituksella, käytetäänpä se mihin hyvänsä.

Johnson nostaa rahan mankumisen lisäksi riemuksemme kissan pöydälle. Tohtori on odottanut sydän pamppaillen, koska joku ymmärtää syyttää internettiä ja väkivaltaviihdettä. Peter Johnson pelastaa meidät siltä, että asiaan olisi joutunut pomonsa käskystä tarttumaan joku B-luokan lehtineekeri. Sen sijaan saamme kuulla kaikkien rehtorien Isän ja Äidin suulla sen, että "uusmedian sisällöstä ja viihteestä on tullut vaara kaikkien mielenterveydelle".

Tohtori on nörttiharrastustensa parissa perehtynyt "uusmediaan" ja viihteeseen huomattavasti enemmän kuin kaikki Suomen rehtorit yhteensä. Huolimatta siitä, että internet ja muu "uusmedia", mitä se sitten lieneekään, ovat lähtökohtaisesti täynnä paskaa, Tohtori ei ole katsonut asiakseen hommata pumppuhaulikkoa ja käydä losauttamassa Maalaisliiton puoluekokouksessa edustajia päreiksi, vaikka aihetta ja moraalinen oikeutus kiistatta onkin olemassa. Näin ollen on vaikea hyväksyä väitettä siitä, että "uusmedia ja viihde" vievät lapsemme ja nuorisomme suorinta tietä ja lähtöruudun kautta kulkematta kadotukseen, koulukotiin ja vittuun.

Kun meillä on yhteisöjä, meidän pitää hyväksyä se tosiasia, että yhteisöissä on myös hulluja. Valtaosa heistä on täysin harmittomia, ja ikävimmät asiat saa yleensä aikaiseksi se, josta kukaan ei osannut edes kuvitella mitään pahaa. Päivystävät TV-nyyhkijät ja lisärahan mankujat kertovat tunteneensa konnan hyvin ja olevansa "järkyttyneitä ja kauhistuneita", kuinka niin tavallinen ja mukava ja säyseä ihminen teki niin kamalia juttuja. Tohtorin insinöörin sielu herää kysymään, mitä ihmettä nämä marisijat kykenisivät lisärahalla korjaamaan. Kun he ensin ylentävät itsensä ihmismielen asiantuntijoiksi ja sen jälkeen kertovat arvanneensa täysin väärin, mutta silti olleensa koko ajan oikeassa, kääntyy väkisinkin huomio siihen, että jälkiviisaus on maailman ainoa täysin eksakti tieteenlaji.

Tasa-arvoprofeministit varmaankin repivät tuota pikaa ihokkaansa luettuaan Helsingin Sanomista suurrehtori Peter Johnsonin syvällisen näkemyksen ajan hengestä: "Lukioikäisten miesten kohdalla pitäisi olla erityisen tarkkana", ikään kuin koko miessukupuolta pitäisi ryhtyä yhden hullun perusteella kyttäämään. Tasa-arvon puolustajat ja sukupuoliroolien vastustajat varmaankin näkevät tämän räikeänä ja hävyttömänä hyökkäyksenä oikeaoppista maailmankuvaa vastaan ja antavat tuota pikaa kuulua itsestään.

Tohtori ei tosin pidättele hengitystä odotellessaan.

Englannista kuuluu vaihteeksi kummia. Paikalliset demarit, paikallisella murteella labour, ovat keksineet, että on hirmu eriarvoistavaa ja suorastaan ei-kristittyjä syrjivää, kun maassa vietetään kristittyjen juhlia, kuten joulua. Tätä typeryyttä ei tosin puolue edes tuottanut itse, vaan tämä totuus on saatu julki teettämällä pääministerin lemmikkitutkimuslaitoksella, Institute For Public Researchilla, monikultturiuden edistämisraportti. Joulun ohessa demarien tappolistalle päätyi esimerkiksi lasten ristiäisjuhlat, peribrittiläiset valtiolliset kunnianosoitukset, ja kaiken huippuna valtion lippu Union Jack.

Nuo edellä mainitut kauhistuksen aiheet ovat julkaistun raportin mukaan sellaisia, että niiden ylläpitäminen loukkaa eriuskoisten maahanmuuttajien oikeuksia ja vaikeuttaa monikulttuurillista koheesiota, mitä se sitten lieneekään.

Kummaa on se, ettei maahanmuuttajille vastavuoroisesti ehdoteta, että hekin voisivat rauhanomaisen rinnakkaiselon ja "koheesion" nimessä jättää uskonnolliset ja kansalliset tapansa kotiinsa ennen Englantiin muuttamista. Tällaista ei tietenkään kukaan uskalla ehdottaa, koska sehän olisi mahdottoman suvaitsematonta ja moisen ehdotuksen tekijä luultavasti saisi osakseen vähintäänkin ankaraa solvausta; huonommassa tapauksessa joku ottaisi hänet hengiltä. Tämän pitäisi jo kertoa pinttyneimmällekin monikulttuuriushölmölle, kuinka idioottimaista on ehdottaa vanhojen kansallisten perinteiden uhraamista kulttuuridiversiteetin alttarille.

Pohjoismaisesta näkökulmasta joulun kimppuun käyminen vaikuttaa oikein erityisen naurettavalta. Joulua sekulaarimpaa juhlaa saa hakea, vaikka toki jotkut vielä viitsivät yrittää joulun yhteydessä sönköttää jotain sekalaista jostain Jeesuksesta. Todellisuudessa joulu on äärimmilleen kaupallistettu juhla, jota vietetään rahan, ylensyönnin ja kulutusjuhlan voimalla. 95 prosentille aikuisväestöstä joulu on muutaman päivän loma, joka vietetään perheen seurassa hyvän ruuan ja keskinäisen hyvän tahdon merkeissä. Lapsista puolestaan 100 prosenttia löytävät joulun keskeisen sisällön Joulupukin lahjasäkistä. Itse kukin voi kutsua joulun aikaa miksi haluaa, mutta Tohtori aikoo kutsua sitä jouluksi tasan niin kauan kuin henki pihisee ja opettaa tavan vielä lapsilleenkin. Ehkäpä Matti Vanhanen voi aikanaan pyytää muunmaalaisilta anteeksi Tohtorin ajattelemattomuutta.

Yhteiskunnan sekularisoituminen on toki hyvin kannatettavaa, koska taikauskot olisi aina pidettävä mahdollisimman kaukana kansallisesta päätöksenteosta riippumatta siitä, minkä sortin uskovaisista on kyse. Ikävä kyllä tässä kansallisten perinteiden tuhoamisideassa ei ollut kyse maallisten arvojen edistämisestä, vaan aivan pelkästä hölmöydestä.