Suomessa totuttiin koko sodanjälkeinen aika siihen, että inflaatio laukkasi valtoimenaan, ja viennin ongelmat korjattiin aina reippaalla devalvaatiolla kilvoitellen Ruotsin peson kanssa Länsi-Euroopan epäluotettavimman ja vähiten uskottavimman valuutan kunniakkaasta arvonimestä.

Sitten tuli lama, joka johti markan arvon romahtamiseen, mutta joka toisaalta hillitsi inflaatiota tehokkaasti, koska kenelläkään ei ollut varaa maksaa edes pyydettyjä hintoja, saati korotettuja. Sen jälkeen tuli EU ja EMU-kriteeristö ja inflaatio pidettiin puolijärkevällä talouspolitiikalla ja tulopolitiikan nollalinjalla aisoissa kymmenen vuotta. Vähäinen inflaatio ei ole taloudelle mikään erityisen haitallinen juttu vaan huomattavasti parempi kuin deflaatiokierre, jossa Japani on ollut jo kymmenkunta vuotta eikä tunnu mitenkään pääsevän siitä eroon. Lisäksi laskennallinen inflaatio on ollut aina jossain määrin eri asia kuin ihmisten kokemus inflaatiosta, sillä kulutusvalinnoilla on voinut välttää ne tuotteet, joita haittaverotetaan joka vuosi enemmän. Vaikka asumisen hinta laskennallisessa korissa nouseekin, omistusasujan tilanne ei muutu käytännössä miksikään ellei satu vaihtamaan asuntoa, mikä ei sekään ole pakollinen menoerä.

Näin ollen Suomessa kymmenen vuotta vähäisestäkin inflaatiosta ovat kärsineet lähinnä yksityisautoilijat, asunnonvaihtajat ja vuokralla asujat. Heitä on tietysti paljon, mutta omilla valinnoilla on voinut vaikuttaa asioihin. Kun ainoa merkittävä kustannusten nousu on näkynyt liikkumisen ja asumisen hinnassa, valtaosa ihmisten kulutuksesta on oikeastaan jäänyt inflaation ulkopuolelle tyystin ja vaikka palkat nousivat vain vähän, se oli silti jotakin.

Vaan kuinka on nyt? Inflaatio rikkoo jo kolmen prosentin rajan eikä se siihen jää. Neljän prosentin raja mennee rikki parin vuoden kuluttua. Asiaa vähätellään tietoisesti, koska aihe on poliittisesti kiusallinen. Nykyinen inflaatio on edeltäjäänsä harmillisempi siksi, ettei siihen voi vaikuttaa. Julkinen sektori on ottanut kaikkien iltalypsyjen isän ja äidin käyttöön tällä tupokierroksella, ja ne reppanat, jotka joutuivat tyytymään kaksi kertaa yksityisen sektorin saamiin palkankorotuksiin tällä kierroksella korjaavat saletisti "jälkeenjääneisyyttä" kahden vuoden kuluttua. Yksityisen sektorin palkat eivät nousseet esimerkiksi teollisuudessa paljonkaan. Ammattiliittoja on perin trendikästä haukkua, mutta tällä kertaa näyttäisi siltä, että SAK:n pomot ovat olleet hyvässä keskusteluyhteydessä Etelärantaan ja kalliin euron, jatkuvasti kallistuvan energian ja kiristyvien verojen vaikutus kilpailukykyyn on ymmärretty pöydän kummallakin puolella. Jos joku SAK:n liitto olisikin halunnut iltalypsää jotakin, heidät on palautettu kaikessa hiljaisuudessa ruotuun ilman tehyläistä mediakampanjaa.

Siinä, missä yksityinen sektori näyttäisi tällä kertaa kohdistaneen palkankorotuksia sinne, missä niitä on varaa maksaa, kuten markkinataloudessa oikeastaan kuuluukin, julkinen sektori on hukannut moponsa täydellisesti ja kaasuvipu on hirtetty pohjaan "jälkeenjääneisyyden" narulla. Tästä seuraa pompsahdus inflaatiossa eikä sille voi mitään. Kukaan ei voi kulutustottumuksillaan tehdä yhtään mitään pöhöttyneen julkisen sektorin kerätessä vielä lisääkin pöhöä. Verorahoitteiset palvelut on maksettava vaikkei niitä käyttäisikään. Moniin on myös rakennettu itse itsensä korjaavia automaatteja: jos joukkoliikenteen käyttö vähenee, joukkoliikenne ei vähene vaan sen saamat tukiaiset kasvavat.

Näin siis nykyinen inflaatio ei ole vain vääristä kulutusvalinnoista kiinni vaan perustuu siihen, että julkinen sektori paisuu enemmän kuin yksityisen sektorin tuottavuus kohenee. Tämä on täydellistä hölmölän peitonjatkamista, mutta asia ei poliittisesti tunnu kiinnostavan ketään. Ainoa poliittinen syntipukki on saatu Jyrki Kataisesta, jolle räyhätään sitä hyvästä, etteivät julkisen sektorin menot nouse vielä nykyistäkin enemmän ja rahaa käytetään haihatellen niinkin joutavaan asiaan kuin velkojen maksuun.

Nykyinen inflaatio tarkoittaa sitä, että nollakorkoisilla säästötileillään rahoja makuuttava väki menettää säästöjensä arvoa aivan kuten suljetunkin talouden aikaan. Kun lisäksi pörssi on juuttunut loputtomaan alavireeseen ja kiinteistömarkkinoillakaan ei ole odotettavissa enää suurensuuria voittoja, ihmiset eivät voi edes suojautua tältä inflaatiolta oikein mitenkään vaikka he tunnistaisivatkin sen olemassaolon. Suomessa ongelmaa ei voi enää korjata säästäjien kustannuksella edes devalvaatiolla, joten edessä on sopeutuminen. Valitettavasti vain Suomessa sopeutuja on ulosliputtava yksityinen sektori, joka äänestää jaloillaan ja työläisille lyödään irtisanomispaperin tuskaa lohduttamaan Stakesin ja muiden propagandatorvien virallinen lausunto siitä, että Suomi on maailman kilpailukykyisin talous ja Suomen julkinen sektori on maailman tehokkain.

Jos joku keksii seuraavia eduskuntavaaleja ennen puolueen, joka ei ole sosialisteja pullollaan, pyydän ilmoittamaan Tohtorille. Tarjolla on tämän palstan laajuinen ilmainen mainoskampanja, sillä jonkun on viimein taottava työikäisten päähän, että omat ja tulevien rahat kulutusjuhlaan kupanneiden suurten ikäluokkien resepteillä Suomesta ei tule maanpäällistä paratiisia vaan jonkunnäköinen sosialismin saavutusten ulkoilmamuseo.

P.S. Helsingissä on vaihteeksi alkanut 1970-luvun taistolaisten kampanja Leninin patsaan pystyttämisestä kaupunkiin. Ehdotuksen mukaan kyseeseen tulisi jonkinlainen graniittinen pysti. Jättäen sen enempää pohtimatta, mitä mieltä on puuhata kunnianosoitusta vastenmieliselle kansanmurhaajalle, Tohtori ehdottaa, että mikäli patsas päätetään hankkia, sen pitäisi olla jostain päin itää hankittu tarpeettomaksi jäänyt vähintään 20 metriä korkea pronssipysti, jossa Lenin on käsi pystyssä. Tämä taideteos voitaisiin sijoittaa töötevälle alustalle keskelle Alppilan Lenininpuistoa ja nimetä Vapaudenpatsaaksi. Sehän olisi vieläpä kovin ekologistakin, kun voitaisiin kulutusjuhlan sijasta kierrättää.