Poliisiylijohtaja Markku Salmisen virka-auton lisäksi karkuteillä on myös mopo – jossain Uralin tuolla puolen.

Viikon lehdet paljastavat, että valtakunnassa on melkein kaikki hyvin, sillä pääuutiseksi riittää edelleen Ilkka Kanervan tekstiviestijupakka, jonka ei pitäisi kuulua suurelle yleisölle laisinkaan. Paremman puutteessa siitä on kuitenkin tehty pääuutinen myös kunniallista teeskenteleviin tiedotusvälineisiin.

Sen sijaan Salmisen virka-auto on nyt menossa valtakunnansyyttäjälle. Jos valtakunnansyyttäjällä on aikaa käytettäväksi tällaisen asian tutkimiseen, ehdotan, että koko virasto lakkautetaan. Se on muutenkin profiloitunut lähinnä eturivin poliitikkojen ja valtiollisten instanssien pomojen vainoamiseen nimettömien ilmiantojen perusteella. Ilmiantaminen on vastenmielinen venäläistä alkuperää oleva tapa eikä viranomaisten pitäisi antaa ilmiantajille sitä iloa, että ryhtyvät heidän höpinöidensä perusteella toimenpiteisiin. Ei myöskään olisi millään muotoa kovin yllättävää, jos Salmisen ilmiannon taustalta löytyisi joku, jonka virkakiertoa poliisiylijohtajan viraltapano voisi nopeuttaa.

Salmisen jupakassa ei ole kyse mistään muusta kuin verojärjestelmän tueksi rakennetusta kielto- ja kyttäysviidakosta. Missään sivistysvaltiossa ketään muuta kuin pomoa ei pitäisi kiinnostaa, minne firman autolla ajellaan, jos sellainen on annettu. Suomessa kuitenkin autoiluun liittyy raskaita veroja ja autohaitaksi kutsutuun "etuun" vielä raskaampia veroja. Kiusanteon hengessä on sitten tehty paksu kirja sääntöjä siitä, mihin autoa saa käyttää ja mihin ei. Sinänsä koko jupakassa on täysin epäoleellista, onko auton käyttöön lupa, sillä kotimatkoja sillä ei saisi ajaa edes paavin luvalla ilman, että siitä tulee verotettava etu.

Salmiselta on penätty selityksiä tähän herrakaunalta haiskahtavaan asiaan. Salmisen selitys on se, että maan ylin poliisiviranomainen joutuu tekemisiin alamaailman kanssa tiskin toiselta puolelta jatkuvasti, ja erinäköiset kelmien kerhot ovat useimmiten sotapolulla kostaakseen. Yleisen elämänkokemuksen ja terveen järjen valossa selitys on siinä määrin uskottava, että asian penkominen maan korkeimman syyttäjäviranomaisen voimin tuntuu ajojahdilta ja panee ihmettelemään, miksi valtakunnansyyttäjää ei siirretä tuottavaan työhön vaikka Anttilan kassalle.

Salminen ei ole suinkaan ainoa. Ilkka Kanervan vetäminen kölin alitse kuuluu jokaisen tiedotusvälineen visioon ja missioon. Virkamieskunnasta merenkulkulaitoksen useampikin pomo on ollut uutisissa jonkun pikkujutun takia tai syytettynä lahjusten ottamisesta. Vaikka mitään tuomioita ei tulisikaan tai ne olisivat jotain parkkisakon kaltaisia arkipäiväisiä asioita, viralleen voi todennäköisesti heittää hyvästit. Matti Ahde savustettiin ulos Veikkauksesta lähinnä inkvisitiota muistuttavin metodein. Verohallituksen pääjohtaja oli nostokonepalvelujupakan aikaan pitkään poissa virastaan; rötösherroja ei tosin silläkään kertaa saatu saatu kiikkiin.

Kun Suomesta puuttuvat kuninkaalliset, skandaaleja haetaan suurennuslasilla virkamieskunnasta ja poliitikoista. Kun ottaa huomioon, kuinka pikkutarkkaa suomalainen lainsäädäntö on ja kuinka naurettavalle tasolle verotukseen liittyvät säännökset on viety, löytyy jokaisen taustalta joku rötös tai ainakin harmaalla alueella liikkuminen. Kun näitä sitten tutkitaan nimettömien ilmiantojen perusteella ja epäillyt lynkataan mediassa, ei kannata ihmetellä, miksi ylin virkamieskunta on pääosin lähinnä vilttiketjun väkeä. Kukaan ei hakeudu näihin hommiin, jos uraputki urkenee yksityiselläkin sektorilla, sillä siellä kyttäys ja ilmiannot eivät ole arkipäivää. Ja vaikka joku saakin jostain pikkujutusta sakkoa, asiaa ei uutisoida ollenkaan tai se on pienellä jossakin kulmassa sivuntäytteenä.

Yksityisellä sektorilla tuntuu olevan periaatteena, että firmojen ylimmälle johdolle kannattaa antaa työrauha. Heille ei kannata maksaa suuria summia siitä, että he käyttävät aikansa hymylehtijournalismin levikin kohottamiseen. Julkisella sektorilla ketään ei tunnu kiinnostavan, että kovapalkkaisin ja teoriassa taitavin väki joutuu katselemaan olkansa ylitse, ettei kukaan näe heidän haukkaavan myyntimiehen tarjoamaa pullaa. Lahjontaahan se olisi.

Eurajoen Olkiluodossa rakennetaan parhaillaan Suomen viidettä kaupallista ydinvoimalaa. Näin isolla projektilla on aina väistämättä vastoinkäymisensä, mutta yleisesti ottaen näyttää siltä, että työt edistyvät ja aikanaan tuloksena on kelpo atomimiilu. Tämä on tietenkin sinänsä pieni ihme, kun muistetaan, että projektin vastuullinen urakoitsija on ranskalainen.

Viidennen ydinvoimalan rakentamispäätöstä jahkailtiin vuosikymmeniä, vaikka hyvin tiedettiin, että varsinaiseen rakentamiseen kaikkine selvityksineen, suunnitelmineen ja kilpailuttamisineen menee helposti kymmenisen vuotta. Lyhytnäköiset päättäjät tulivat näin turvanneeksi markkinat saastuttavalle kivihiilisähkölle ja venäläisten rapautuvissa ydinvoimaloissa tuotetulle energialle.

Vaikka Suomen talouselämän tiukka ydin onkin muiden teollisuusmaiden tapaan tulevina vuosikymmeninä liukumassa pois energiasyöpöstä perusteollisuudesta, on sähköenergian tarve siitä huolimatta merkittävässä kasvussa. Ilmastonsuojeluun liittyvät päästötavoitteet on pidettävä mielessä, kun mietitään, miten voidaan turvata kohtuuhintaisen energian saanti niin, ettei maan taloutta kohtuuttomasti rasiteta. Mikäli hölmöilyllä tuotetaan tilanne, jossa sähköenergiasta on pulaa ja sen hinta näin kallistuu, on seurauksena vuoren varmasti pitkäaikainen lama, valtiontalouden alamäki, lisääntynyt työttömyys ja aiheellinen huoli eläkkeistä.

TVO, Fortum ja uusi suomalainen yhteenliittymä Fennovoima ovat kukin ilmoittaneet aikeestaan hakea rakennuslupaa Suomen kuudennelle ydinvoimalalle. Ensimmäiseksi rakennuslupahakemuksia joutuu aikanaan pähkäilemään superministeri Pekkarisen uusi ja uljas Elinkeinoministeriö. Pekkarinen väläyttikin jo analyysikykyjään YLE:n ajankohtaisohjelmassa pukemalla ongelman seuraavaan muotoon: "Se onkin tiukka tilanne, annetaanko kaikille, vai ei kellekään, vai jollekin". Joku rääväsuu saattaisi pitää edellä olevaa itsestäänselvyyksien latelemisena, mutta oikeasti ministerin kommentissa välähtää mahdollisuus, joka ei ehkä ihan ensimmäisenä tule kaikille mieleen.

Tohtori rohkenee kuitenkin ehdottaa seuraavaa: Mikäli seuraavalla kierroksella ydinvoimalan rakennuslupaa hakee yhdestä kolmeen hakijaa ja kaikki hakemukset ovat kelvollisia, niin myönnetään lupa kaikille hakijoille ja annetaan kerrankin markkinatalouden tehdä tehtävänsä. Sähkö varmasti löytää ostajansa. Kotimaisille asiakkaille riittäisi edullista ja päästötöntä perusvoimaa. Siirtokustannuksien takia vain kotimaisesta kulutuksesta yli jäävä osuus kannattaisi myydä ulkomaille. Markkinoita riittää. Hätiköidyn ydinvoimasta luopumispäätöksen johdosta etunenässä energiaa ovat hamuamassa ruotsalaiset. Myös virolaiset ovat ilmaisseet halunsa turvata energiansaantinsa suomalaisella tuontienergialla. Yllättäen myös Venäjälle olisi hyvät mahdollisuudet viedä sähköä paikkaamaan Pietarin alueen sähköntuotantovajetta ainakin kunnon pakkastalvina, joita niitäkin vielä nähtäneen.

Ydinjätteelle, jota muuten ei loppujen lopuksi synny mitenkään valtavasti, löytyy maailman turvallisin sijoituspaikka suomalaisesta peruskalliosta. Muutaman sadan vuoden sisällä ihmiskunta on takuuvarmasti keksinyt keinon, jolla ydinjäteongelma ratkaistaan lopullisesti. Ellei ole, niin siinä vaiheessa peruskallion sisässä olevat ydinjätteen loppusijoitusluolat ovat ihmiskunnan ongelmista, jopa ydinjäteongelmista, aivan pienimmästä päästä.

Kolmen uuden ydinvoimalan rakentaminen olisi luultavasti loistava bisnes niiden rakentajafirmoille ja rakennuttajille. Ennen kaikkea se kuitenkin antaisi mahdollisuuden luoda alalle todellista kilpailua ja purkaa epämiellyttäviä rakenteellisia sähkökartelleja.

Oikeus yksityisyyteen sekä sananvapaus ovat hyvin ongelmallisia käsitteitä. Molemmat ovat perusoikeuksia, usein ristiriidassa paitsi keskenään myös muiden perusoikeuksien kanssa. Unohtaa ei sovi sitäkään, että ihmisten sananvapauden käyttämisestä aiheutuu usein riesaa vallanpitäjille, joten monille päättäjille sananvapaus on vähintäänkin kaksiteräinen miekka. Sen suojista on hyvä heitellä kommenttejaan, mutta eihän nyt sentään – herranen aika – sananvapautta sovi käyttää ihmisten loukkaamiseen, mikä tarkoittaa siis sitä, että poliitikkoa itseään ei saa arvostella; ei ainakaan henkilökohtaisesti.

Sananvapaus on oikeastaan aika yksinkertainen juttu. Kiteytettynä sananvapaus tarkoittaa sitä, että ihminen voi ilman keskusviraston lupaa sanoa mitä tahansa ja vastaavasti ihminen voi täysin vapaasti joko kuunnella tai olla kuuntelematta toisten sanomisia. Jos joku sanomisillaan syyllistyy rikokseen, niin sananvapaus ei ole mikään tekosyy, jolla tuomion voisi välttää.

Viime vuosina on sananvapautta sivunnut jos jonkinlaista tapahtumaa. Päällimmäisenä Tohtorin mieleen tulvahtavat Muhammed-pilakuvat, lapsipornon varjolla toteutettava Internet-sensuuri, korsettiin puettu matkalaukkukentauri Mannerheim, ja viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pääministerin morsiamena itseään pitänyt Susan, joka kuitenkin taisi pääministerille olla pelkkä pano.

Muhammed-pilakuvat on loppuunkaluttu aihe, mutta sanotaan nyt sen verran, että yliluonnollisista asioista loukkaantuminen on sen verran subjektiivinen kokemus, että ellei ole täysin kristallinkirkkaasti osoitettavissa, että tarkoituksena on pelkästään loukata tai kiihottaa kansanryhmää vastaan, niin pelkkä huono maku ei voi olla syy sensuurille. Sen sijaan tiedotusvälineen osoittama huono maku voi hyvinkin olla syy siihen, ettei vastaisuudessa tilaa, lue tai muuten seuraa kyseistä julkaisua.

Lasten oikeuksien varjolla ollaan nykyään valmiita polkemaan melkein mitä tahansa ihmisoikeuksia ja siitä on kyse nyt pinnalla olevassa Internet-sensuurissakin. Lapsien hyväksikäyttöön on puututtava siellä missä hyväksikäyttö tapahtuu tai missä lapsipornoa levitetään. Poliisin pitäisi käyttää vähät voimavaransa siihen, että havaituista lapsipornorikoksista ilmoitettaisiin toimivaltaisille viranomaisille maihin, joissa varsinainen rikos tapahtuu. Internetin sensurointi lapsipornon levittämisen estämisksi puolestaan on täysin kuolleena syntynyt ajatus eikä se toimena kohdistu rikollisiin, vaan aiheuttaa haittaa ja lisäkustannuksia kaikille verkkoa täysin laillisesti käyttäville. Lisäksi sensuurilla lakaistaan itse asia eli lasten seksuaalinen hyväksikäyttö maton alle sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain. Oikeastihan tämän hölmöyden takana on sensuroinnin kynnyksen laskeminen. Joka uskoo, että sensurointiyritykset rajoittuvat lapsipornoon, on ällistyttävän typerä yksilö.

Mannerheimin esittäminen korsettiin pukeutuvana homo-kentauri-animaatiohahmona, jota joku itämaalainen hoonaa tuhkaluukkuun, puolestaan osoittaa käsittämättömän huonoa makua ja symbolisenakin varsin täydellistä todellisuudesta vieraantumista. Silti esityksen pitää kuulua taiteellisen ilmaisunvapauden piiriin eikä siitä maksa vaivaa loukkaantua sen suuremmin. Aikanaanhan Mannerheimin naisjuttuja ei nykyisen iltapäivälehtijournalismin tapaan pahemmin julkisesti ruodittu, mutta se on selvillä, että hänellä vaimonsa lisäksi oli läheisinä ystävinään yleensä naimisissa olevia fiksuja naisia, joiden lisäksi hänet muutamaan kertaan yhdistettiin erinäisiin näyttämötähtösiin. Mitään sellaista todistusvoimaista lähdettä ei julkisuudessa ole näkynyt, jonka mukaan Mannerheim olisi ollut myös homo. Mutta jos olikin, niin entäpä sitten? Aikanaan se olisi voinut olla jonkinlainen skandaali, mutta nythän puhutan jopa, että niin hieno mies kuin Jari Sillanpää olisi muka homo. Miksei sitten Village People -tyyppisissä uniformussa ikänsä viihtynyt Mannerheim? Suomen marsalkan maine ei mistään lapsellisesta animaatiosta karise. Moinen hölmöys kannattaa yksinkertaisesti jättää omaan arvoonsa.

Mutta entäpä jos Mannerheim-tarinan tyyliä tavoitellen esittäisi pääministeri Matti Vanhasen kiilusilmäisenä perverssinä, joka ruumis rasvattuna maanisesti tuijottaen naputtelee tietokonettaan etsien deittipalstoilta seuraavaa panopuutaan? Olisiko tämä OK? Se on tiedossa, että Vanhanen etsi naisseuraa netistä, ja itse tapauksen kuvittaminen puolifiktiiviseksi kertomukseksi lienee vain taiteellista vapautta, vai mitä? En kuitenkaan kehota ketään kokeilemaan, sillä Matti Vanhasesta on leppoisan julkisuuskuvansa takaa paljastunut paitsi ihan tavallinen miessika, joka ei halua mennä naimisiin vain siksi, että on saanut hieman pimpsaa, myös mahdottoman takakireä ja kostonhimoinen pikku paskiainen.

Tarinahan meni jotenkin niin, että Vanhanen etsi netistä seuraa ja löysi sieltä seurakseen Susanin. Julkisuudessa Vanhanen sanoi tavanneensa mielitiettynsä Ikeassa eikä suinkaan treffipalstalla, mutta ohitettakoon tämä nyt sillä, että Matti luultavasti tuossa kohtaa puhui niin totta kuin osasi, mikä on jonkinlainen kepulainen standardi. Sitten suhde erinäisten vaiheiden kautta kehittyi kohtaan, jossa Susanilla alkovat kumahdella korvissa hääkellot, mutta Matille tuntui aivan hyvin riittävän suhteen se puoli, jota häveliäästi kutsuttakoon lihalliseksi. Homma pysyi jotenkin kasassa, kunnes Susan erehtyi mainitsemaan morsiushaaveistaan naistenlehden haastattelussa. Tästä suivaantuneena Matti heivasi Susanin tekstiviestillä. Jatkoa tarina sai siitä, että Susan päätyi kirjankustantajan avustuksella kirjoittamaan kokemuksistaan kirjan, joka on otsikoitu "Pääministerin morsian", mikä edelleen vahvistaa sen, että Susanilla oli, ja tuntuu olevan edelleen, jonkinlainen harhakäsitys siitä, missä ominaisuudessa hän pääministerin seuralaisena toimi.

Itse kirja on tavallista huomattavasti siistimpi ns. kiss-and-tell -genren teos, jossa Susan kokemuksiaan tilittää. Ohessa tulee kerrottua tarinoita Vanhasen uuniperunafetisseistä ja saunanpäällysseksistä, mutta yksityiskohdat jätetään häveliäästi kuvaamatta, mistä Tohtori lausuu vilpittömän kiitoksensa. Myös muutama pääministerin hellittelytekstiviesti on päässyt kirjaan ja ohimennen mainitaan myös jotain siitä, miten Susan tuli toimeen Vanhasen lasten kanssa; siis niiden, joiden äitipuoleksi hän luuli olevansa vakavasti tyrkyllä.

Vanhanen veti kirjasta nenäänsä arbuusin kokoisen herneen ja alkoi oikeustaistelu, jossa Vanhanen esiintyy marttyyrina ja maailman kaikkien poliitikkojen yksityiselämän puolustajana. Hän jopa kehtasi kommentoida, että mikäli tällaisia kirjoja saa julkaista, ei hänen kaltaisellaan julkisuuden henkilöllä ole enää minkäänlaista oikeutta yksityiselämään. Höpö, höpö! Kirja on siisti vaikkakin turhanpäiväinen. Sisällön totuudellisuutta ei kukaan ole missään vaiheessa kyseenalaistanut, joten suuria valheita kirja tuskin sisältää. Tavallisen kaduntallaajan oikeustajun mukaan se voi ylittää rikoskynnyksen vain mikäli ko. tallaaja arvioi asiaa Vanhasen ruikutuksen perusteella eikä kyseistä kirjaa lukemalla. Ilman oikeussalidraamaa kukaan ei enää edes muistaisi mokomaa sepustusta.

On selvää, että kansakunnan moraalisena isänä ja ylimmäisenä anteeksipyytäjänä esiintyvän pääministerin naisten iskeminen nettipalstalta on yhteiskunnallisesti hyvinkin sen verran oleellinen asia, ettei sen julkaiseminen voi olla laitonta. Äänestäjien on myös hyvä tietää, jos pääministerillä on tapana lopettaa ihmissuhteensa tekstiviesteitse, mitä pidetään yleisesti erittäin moukkamaisena. Myöskään siinä ei ole päätä eikä häntää, että olisi jotenkin luvatonta harrastaa omaelämänkerrallista kerrontaa elämästään pääministerin panopuuna morsiamena.

Susanin kirjaan voi suorastaan erityisen hyvin soveltaa edellä mainittua sananvapauden lyhyttä määritelmää. Susanilla oli ja on oikeus tilittää tuntemuksiaan kirjassa, jos hän sen tarpeelliseksi kokee. Luojan kiitos kenenkään ei ole pakko lukea hänen tilitystään.