Vaalirahoituskeskustelu sen kun jatkuu, ja tavallaan hyvä niin.

Suomeen on rakennettu älytön aparaatti, jossa kansanedustajan lahjominen on rikos, mutta jos rahaa kutsuu vaaliavustukseksi, se on sallittua. Koska vaaliavustusta saa antaa myös valituksi tulemisen jälkeen, koko lahjontapykälä on täysin kuollut kirjain. Kun asioita tutkitaan, on täydellisen mahdotonta osoittaa, onko joku päätös syntynyt europinkan kannustamana vai olisiko se syntynyt muutenkin. Tämän asian perustuslakivaliokuntakin totesi kommenteissan, kun Suomi viimein muun Euroopan painostuksesta suostui kriminalisoimaan kansanedustajan lahjomisen 90-luvulla. Kansanedustajat eivät ahneuksissaan halunneet kääntää rahahanojaan kiinni, joten päätökset ovat olleet ostettavissa ja virallisesti voidaan teeskennellä, ettei Suomessa ole korruptiota.

Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt sen ruotiminen, mistä tämä avustusraha, jota voi jokseenkin huoletta kutsua lahjusrahaksi, oikein on peräisin. Kun katsoo julki tulleita lahjoittajien listoja, huomaamme, että 90% rahasta tulee jotenkin kiinteistö- ja rakennusbisneksestä. Tämän pitäisi herättää hälytyskelloja, mutta koska nyt vain keskitytään hutkimaan kansanedustajia eikä heidät omistavia takapiruja, tämä asia on jäänyt luvattoman vähälle huomiolle.

Rakennusbisnes on tyylipuhdas esimerkki suomalaisesta korruptiosta. Se tarvitsee viranomaispäätöksiä, joten poliitikkojen omistamisesta on hyötyä. Rakennusbisnes on riippuvainen poliitikoista monella tavalla. Kaavoituksen pitää mahdollistaa juuri rakennuttajien haluama rakentaminen. Asuntorakentamisessa tämä tarkoittaa mahdollisimman pieniä koirankoppeja mahdollisimman tiheästi mahdollisimman pienelle tontille, ja liiketilarakentamisessa ostoshelvettejä sinne, mihin niitä milloinkin halutaan rakentaa. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, sillä lisäksi täytyy pitää poissa muut kuin tämän kiinteistömafian rattaat rakennusbisneksestä. Jos joku rupeaisi rakentamaan halvalla suuria asuntoja kohtuullisen kokoisille tonteille, kansalaiset saattaisivat ryhtyä vaatimaan parempaa eivätkä alistuneesti osta ylihintaan kaikkea tarjolle tulevaa. Lisäksi tarvitaan teitä, rataa ja sentapaisia asioita, jotta rakennettavien alueiden hintoihin voidaan puhaltaa lisää ilmaa. Raha infrastruktuurin rakentamiseen nyhdetään veronmaksajilta ja voitot menevät kiinteistömiehille ja heidän lahjomilleen poliitikoille.

Käytännössä nyt näyttää siltä, että poliitikot eivät edelleenkään halua sahata omaa leipäpuutaan vaan yrittävät nysväyksellä, sanahelinällä ja numeromagialla hämätä vaalikarja uskomaan, että asioihin tartutaan pontevasti ja nyt meno muuttuu. Esimerkiksi kelpaa ehdotus siitä, että yksittäinen lahjoitus saisi olla vain kolmen tonnin suuruinen. Tämähän tarkoittaa vain useampia 2500 euron lahjoituksia eikä mitään muuta. Jos rahaa ei saa virallisesti poliitikoille maksaa, niin ainahan on mahdollista ostaa poliitikkoa lähellä olevalta yritykseltä kiinteistösuunnittelukonsultointia 50 tonnilla ja näin asia ei päädy vaalirahoitustietoihin ollenkaan. Jälkikäteen maksettavasta vaalirahoituksesta meille on jo selitetty, että se on aivan oikeaa vaalirahoitusta, sillä ehdokkaat ovat mukamas korviaan myöten veloissa kampanjansa jälkeen ja taseiden paikkaaminen lahjoituksilla on aivan perusteltua.

Mikään ei siis näyttäisi muuttuvan, mutta kohu yritetään vaimentaa näennäisillä toimenpiteillä. Poliitikot näyttävät olevan kaikki autuaan tietämättömiä saamiensa rahojen alkuperästä, joten kukaan ei tule kiinnittäneeksi huomiota siihen, että raha on puhdasta lahjusrahaa sekundaa tehtailevilta kiinteistömiehiltä. Lehdistökään ei tunnu olevan hereillä vaan on mennyt täysin poliitikkojen heille rakentamaan ansaan. Kun poliitikot ovat tulleet kaapeistaan ottamaan syytä niskoilleen taustajoukkojensa sijaan, lehdistön huomio on kääntynyt juuri siihen, mihin se haluttiinkin kääntää – eli pois itse lahjonnasta ja läpimädästä kiinteistöbisneksestä.

Tämän mafian menot suomalaiset maksavat ahtaan mutta kalliin asumisensa hinnassa sekä korkeissa kunnallisveroissa. Ketään ei tunnu asia kiinnostavan, vaikka juuri nyt kaikilla halukkailla olisi käytössä aseita yllin kyllin rötöstelyn ja välistävedon paljastamiseen.

Vai olisiko niin, että valtamedialle rakennusbisnes on mainostajana ja tukijana siinä määrin keskeisessä asemassa, että myös media on osa tätä hämäräbisnestä eikä sekään ei lähde omaa oksaansa sahaamaan?

Maailmalla on ollut hiljainen viikko – hurrikaani siellä, maanjäristys tuolla.

Jos meillä ei olisi Timo Kallia ja jääkiekkoa, meillä ei olisi pääuutisia tällä viikolla. Edellä mainitut asiat olisivat kenties olleet ne pääuutiset, ja joka kriisiin rahaa keräävän Punaisen ristin saldo Suomessa suurempi kuin mitä se nyt on on. Tiedotusvälineiden tarmo kuitenkin kuluu nöyryyttävään ja noloutta herättävään kohkaamiseen, jossa kerrotaan kuminpalasen hakkaamisesta kepillä. Tohtori ymmärtää asian uutisoinnin muttei sitä, että se nostetaan kaikkialla ykkösuutiseksi ohi Suomen ja maailman tärkeämpien tapahtumien.

Timo Kalliin osoitettu huomio sen sijaan on aivan paikallaan. Kallin tapaus on tyylipuhdas esimerkki sielun mädättävästä kepulismista. Tohtori kirjoitti jokunen viikko sitten omaan pakkiin kusevista kepulaisista ja listan jatkoksi voi siis nyt liittää myös Timo Kallin. Kallin viaksi ei voi laskea yksinomaan kepulaisuutta ja tahallista lain rikkomista. Kallin kommentit asian tultua julkisuuteen ovat paljon merkittävämpiä. Ensinnäkin, Kalli sanoi, ettei häntä kiinnosta noudattaa lakia kun kerran rangaistusta ei ole säädetty. Kepuli siis ei ymmärrä mitään sivistyneen ja herrasmiesmäisen käytöksen päälle, vaan häntä on peloteltava rangaistuksella. Maaseudulle kannattaisi ottaa käyttöön häpeäpaalut rötösteleviä kepuleita varten, sillä Timo Kallin heitteleminen pehmenneillä tukiaistomaateilla olisi pelotteen lisäksi oivallista viihdettä.

Toisekseen, Kalli kertoi meille, että äänestäjistä ei ole niin väliksi, koska he eivät ajattele. Tämä on sinänsä itsestäänselvyyden toistamista, sillä ajattelevat ihmiset eivät äänestä kepulaisia, mutta siitä huolimatta on merkille pantavaa, että maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja aivan julkisesti kohtelee vaalikarjaa kuin paavi uskovaisia. Tästä huolimatta mies saanee ensi vaaleissakin aivan riittävästi ääniä mainitsemiltaan tyhmiltä ihmisiltä ja tulee valituksi uudelleen, sillä "meidän Timo" on kuitenkin jossain päin Suomea juhlittu kansallissankari, joka antaa oikein isän kädestä Helsingin herroille ja jota media täysin syyttä suotta kaltoin kohtelee.

Maailmalla puolestaan on tapahtunut kaksi näiden tärkeiden asioiden varjoon jäänyttä luonnonmullistusta sotilasdiktatuureissa. Luonnonmullistuksia sattuu ja tapahtuu, ja koska niissä kuolee mutakuonoja eikä ihmisiä, meidän ei tarvitse asiasta olla moksiskaan. Sen sijaan meidän kannattaa tarkkailla, miten omia kansalaisia sortavat tyranniat asioihin suhtautuvat. Siinä, missä Kiina pyrki vain vähäisesti rajoittamaan tiedotusvälineiden toimintaa, se kuitenkin komensi sotilaat raivaustöihin. Burmassa sen sijaan Aasian toiseksi hirvittävin tyrannia ei pistänyt tikkua ristiin eikä päästänyt edes ulkomaisia auttajia maahan. Raha olisi kyllä kelvannut, sillä kenraalit olisivat voineet ostaa valuutoilla itselleen uudet autot. Mutta kun mersurahaa ei tippunut, annettiin parinsadantuhannen ihmisen kuolla kostoksi kaikille.

Tällaisista asioista meille kuuluisi kertoa huomattavasti enemmän kuin jääkiekosta. Kiina on esillä Tiibetin takia aika ajoin, mutta Burmasta emme kuule paljon mitään. Ongelma ei toki rajoitu vain Suomeen. Kun ketään ei kiinnosta, vuosikymmenet vallassa ollut juntta saa jatkaa vallankahvassa. Kiinalle emme sinänsä voi suuria, sillä maailma on riippuvainen Kiinasta ja sen markkinoista. Burman täydellinen kauppasaarto ja eristäminen sen sijaan toisivat muutoksen, ennemmin tai myöhemmin. Mutta koska asia ei suuremmin kiinnosta, sanktiot ovat jääneet lähinnä tahroiksi paperilla ja niitä kierretään jokseenkin avoimesti.

Viihteellisen tiedonvälityksen aikakautena tarvitaan katastrofi ennen kuin kaukaiset maat tulevat esille mitenkään. Mutta jos jääkiekko tai Tanssii tähtien kanssa sattuu olemaan juuri silloin ajankohtainen, edes katastrofi ei saa aikaiseksi mitään reaktioa, koska Tärkeämmät Asiat jyräävät päivittäisen inhimillisen hädän mennen tullen. Jokainen voi miettiä hiukan omaa käytöstään ja sitä, kuinka paljon aivoaikaansa käyttää täydellisen hömpän vatvomiseen ja kuinka paljon sen selvittämiseen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Tyhmyys ei ole synti vaikka se kolottaakin. Piittaamattomuus ja henkinen laiskuus sen sijaan eivät ole selitettävissä mitenkään eivätkä ne ole miehelle eduksi.

Viikon uutinen on ollut se, että Suomi käyttää BKT:stä sosiaaliturvaan paljon vähemmän kuin naapuruston holhousvaltiot.

Uutinen sinänsä oli aika joutava, mutta se kertoo sosiaaliturvaan liitetystä harhaoppisesta lähestymistavasta: enemmän on paremmin. Tätä ei perustella mitenkään, vaan sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Sitä pidetään itsestäänselvyytenä yhtä lailla myös valtakunnanpolitiikassa.

Miksi meidän pitää tuntea suunnatonta häpeää siitä, että sosiaalitukiaisiin menee vähemmän rahaa kuin Ruotsissa? Jos ajattelutapa olisi sinivalkoinen eikä sinisilmäinen, voisimme tuntea pientä onnistumisen iloa siitä, että meillä työttömyys on oikeasti alle seitsemän prosenttia ja tukiaisia tarvitaan vain tuolle ihmisjoukolle, kun taas Ruotsissa työttömyys on näennäisesti 5%, mutta koska 10% työvoimasta on erinäköisissä hätäaputöissä varatöiden vankina, rahaa kuluu tämän joukon elättämiseen paljon enemmän. Mutta ei, Suomessa on jotain pahasti vialla, koska ihmiset elättävät itse itsensä eivätkä ole ruinaamassa köyhäinapua jostain tukiaisluukulta. Mitähän ne meistä siellä ulkomailla ajattelevatkaan?

Toinen kysymys liittyy rahan käyttöön sinänsä. Kun kiinnostavaa on vain se, paljonko rahaa käytetään eikä edes sivulauseessa pohdita, mitä rahalla saadaan, tuotetaan väkisinkin sitä, mitä mittaamme. Menoja. Jos jossain sosiaaliturvan osa-alueessa on ongelma ja tuki on liian pieni tai tukea tarvitseva ei ole tukiin oikeutettu, kuuluu asia korjata, vaikka se jotain maksaakin. Pelkkä rahan äyskäröiminen sosiaaliturvamomentille ei kuitenkaan sinänsä korjaa mitään oikeita ongelmia. Toki KELA:n nykyiset palatsit kaupunkien arvoalueilla alkavat jo olla useita vuosia vanhoja ja niitä kuuluu rakentaa lisää, mutta tukea tarvitsevaa tämä ei pahemmin ilahduta. Riemun kiljahduksiin ei anna aihetta sekään, että rahaa käytetään palkkaamalla virkamiehiä ja tilaamalla nollatutkimuksia sieltä täältä isolla rahalla pelkästään siksi, että rahaa sattuu olemaan.

Sosiaaliturvan kuuluu olla riittävä, kattava, mahdollisimman automaattinen ja tarveharkintaiselta osaltaan mahdollisimman kevyt ja helppohakuinen. Tämä on asia, jota kuuluu mitata ja jossa on kehittämisen varaa. Todennäköisesti joissain tapauksissa tuki on riittämätön. Osa tukeen oikeutetuista ei tiedä olevansa siihen oikeutettuja eivätkä he välttämättä osaa sitä hakea. Jos tukea haetaan, byrokraattinen viikkojen ja kuukausien käsitteleminen ja erinäköisten kuittien syynääminen saattavat aiheuttaa tuen myöntämisen kuukausi sen jälkeen kun ruokaa olisi pitänyt ostaa. Jos tukijärjestelmää muutettaisiin kansalaispalkkaa kohti siten, että perustuet myönnetään julkishallinnon tietokantojen perusteella automaattisesti ottaen tavoitteeksi sen, että kaikki muut paitsi erittäin poikkeukselliset tilanteet käsitellään ja myönnetään automaattisesti, rahaa säästyisi, koska muutaman prikaatin verran byrokraatteja voitaisiin panna luiskaan. Tuki olisi tilillä nopeasti eikä väliinputoajia olisi, koska tuki jaettaisiin automaattisesti eikä anomuksesta. Poikkeuksellisiin ja vakaviin vaikeuksiin joutuneiden ihmisten henkilökohtainen käsittely olisi nopeaa ja tehokasta, sillä tukien käsittelijöillä ei olisi riesanaan rutiinitapauksia, jolloin he voisivat keskittyä näihin erityistä huomiota osakseen vaativiin.

Tämä on se vyyhti, jossa parannettavaa olisi paljon. Ikävä kyllä tämä vähentäisi poliittisten irtopisteiden jakelua tukiaisia nysväämällä. Lisäksi nykyisiä byrokraatti-imperiumeja pyörittävien satraappien tähdet olisivat armotta laskusuunnassa, koska heidän toimenkuvanaan olisi lähinnä irtisanoa 90% valtakunnista. Siksi mitään tällaisia asioita ei tietenkään suunnitella. Sen sijaan meille syötetään lehtien täydeltä puppua siitä, että 26,7% bruttokansantuotteesta sosiaaliturvaan on aivan liian vähän – antakaa lisää rahaa.