Valitettavasti tietoverkko-ongelmat tuntuvat jatkuvan vielä ainakin tämän viikon. Tohtori pyrkii kuitenkin saamaan maanantaiksi aikaan jonkinlaisen vaalitulosanalyysin – vaikkapa sitten hieman jälkijättöisesti.

Aivan ensimmäiseksi minun olisi toki pitänyt kiittää Sinua, arvoisa lukijani, kärsivällisyydestäsi!

Tohtorin palvelimessa on teknoloogillisluonteisia ongelmia. Tästä johtuen palvelukatkoja voi esiintyä lähiviikkoina ja kirjoitusten julkaiseminen voi olla enemmän satunnaista kuin sännöllistä. Toivon mukaan normaaliin päiväjärjestykseen palataan muutaman viikon sisällä.

Päivän Iltasanomat kirkui lööpissään tänään: "Ere Kokkonen sairasti salaa!" Sinänsähän uutinen ei iltapäivälehtien jatkuvaan paskantongintaan nähden ole mitenkään ihmeellinen tai raflaava, mutta yhdessä mielessä se ansaitsee huomiota osakseen. Nimittäin jos Ere Kokkonen eläessään piti sairastamistaan yksityisasiana, jota ei halunnut käsitellä julkisesti eikä välttämättä edes ystäviensä kanssa, niin voisi kuvitella, että jopa iltapäivälehtien raadonsyöjillä olisi se hiven hienotunteisuutta, joka tarvittaisiin tämän valinnan kunnioittamiseen myös sen jälkeen, kun sairaus otti lopullisen voiton Kokkosesta.

Toki tämä on ihan liikaa toivottu ja vaatiahan sitä ei voi, koska siitä seuraisi, sinänsä ihan aiheellinen, narina yrityksistä rajoittaa sananvapautta. Toki demokratiassa pitää tai ainakin saa olla vapaa lehdistö, joka sisältää myös iltapäivälehtien tapaiset paskamyllyt. Tohtori ei siis millään muotoa halua kieltää moista journalismin lajia. Tohtorille riittää aivan hyvin se, että kansalaiset yleensä ja kyseiset toimittajat erityisesti ymmärtävät, että moisia "uutisia" suoltavat kynänikkarit ovat ihmiskunnan pohjasakkaa, jonka olemassaolon oikeutus perustuu siihen, että länsimaisessa yhteiskunnassa myös yhteiskunnan moraalista selkärankaa nakertavat vastenmieliset ja täysin turhat nahjukset saavat olla olemassa.

Korkein oikeus on puhunut ja uskonnollisista syistä tehty ympärileikkaus ei ole Suomessa rangaistava teko. Kyseisessä tapauksessa ympärileikattu oli nelivuotias muslimipoika, jonka ympärileikkauksen hänen äitinsä teetti kotonaan. Koska Suomen lain edessä niin sukupuolet kuin uskonnotkin ovat tasa-arvoisia, niin päätös kelpaa mainiosti ennakkotapaukseksi myös muuhun uskonnon nimissä tehtävään silvontaan.

Oikeuden perustelu on uussuvaitsevaista kulttuurirelatvismia parhaimmillaan. Sen mukaan uskonnollisesta syystä tehty ympärileikkaus hyödytti poikaa ja hänen identiteettinsä kehittymistä sekä auttoi häntä kiinnittymään uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöönsä. Kun tätä perustelua hieman perkaa, niin siitä saa esiin kaksi linjaa. Toisaalta ympärileikkaus edesauttoi hänen identiteettinsä kehittymistä ja toisaalta taas ympärileikkaus tuotti hänelle jotain muuta täysin spesifioimatonta hyötyä. Se, mikä tämä ylimääräinen hyöty on, jää hiukan epäselväksi, vaikka sen yksilöinti olisi ollut tosi hyödyllistä, koska ainakaan Tohtori ei osaa sitä itse arvata.

Toki ympärileikkaus tavallaan auttoi pojan identiteettiä kehittymään, mutta vain mikäli sitä pidetään jollain lailla toivottavana, että pojalle kehittyy identiteetti, johon kuuluu typistetty kikkeli ja ilman lääketieteellistä syytä suoritettavien leikkausten hyväksyminen. Tarkkaan ottaen leikkauksella ei autettu hänen identiteettinsä kehittymistä, vaan pakotettiin hänen kehittymässä oleva identiteettinsä kehittymään tiettyyn hänen äitinsä valitsemaan suuntaan, ja kun äidillisten neuvojen avuksi otettiin kirurgia, muovattiin pojan identiteettiä ja seksuaalisuutta peruuttamattomasti ja potentiaalisesti hyvin haitallisesti.

On myös vähintään kyseenalaista, missä määrin on Suomessa elävälle lapselle, joka ei vielä kykene itse tekemään omaa elämäänsä ja elämänkatsomustaan koskevia päätöksiä, eduksi edesauttaa hänen kiinnittymistään uskonnolliseen yhteisöönsä peruuttamattomalla lääketieteellisellä operaatiolla, tässä tapauksessa sukuelimen osan amputaatiolla. Suomen vuodelta 2003 oleva uskonnonvapauslaki kertoo muunmuassa seuraavaa "jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä", ja seuraavaa: "henkilö katsotaan eronneeksi [uskonnokunnasta] siitä päivästä lukien, kun yhdyskunta tai maistraatti on saanut eroamisilmoituksen". Korkein oikeus katsoi kuitenkin asialliseksi, että joillain uskontokunnilla on oikeus vahvistaa jäsentensä jäsenyys paitsi kasterituaalein myös kirurgisin toimenpitein. Jos kyseessä olisi ollut täysivaltainen aikuinen ihminen, niin kanta olisi ymmärrettävä, mutta nelivuotiaan lapsen tapauksessa oikeuden olisi ollut syytä laittaa konkreettinen lapsen etu ja itsemääräämisoikeus hyvin abstraktin ja tulkinnanvaraisen ja vieläpä selkeästi moraalisesti arveluttavan kulttuurirelativismin edelle.

On huolestuttavaa seurata, miten Suomessa kuten monessa muissakin länsimaissa ollaan valmiita kieltämään melkein mitä tahansa käyttämällä tekosyynä lapsen etua. Samaan aikaan kuitenkin se on ihan OK, että uskonnon varjolla lasten ruumiillista ja seksuaalista vapautta saa aivan surutta loukata vieläpä peruuttamattomalla tavalla – tosin tietenkin vain poikien, sillä heistähän kuitenkin kasvaa aikanaan naisia alistavia miessikoja, joten mitäpä heitä suojelemaan.

Presidentti Martti Ahtisaari sai tämän vuoden rauhan Nobel-palkinnon. Hieno ja ansaittu kunnianosoitus hänen pitkäaikaiselle työlleen maailman konfliktien ratkomiseksi.

Hesari puolestaan kysyy päivän kysymyksessään, tuoko Ahtisaaren palkinto kunniaa Suomelle. Tohtori voi osaltaan vastata tähän. Jos palkinto jotain hyvä Suomelle tuo, niin kyseessä on ansioton arvonnousu. Kunnia palkinnosta kuuluu Ahtisaaren työlle ja hänelle itselleen. Suomessahan Ahtisaari on edelleen kaikkein aliarvostetuin presidenttimme, jonka saavutuksista muistetaan lähinnä Ruotsin kuninkaan illallisilla otsaan saatu haava. Ainoa – ja taatusti vahingossa tullut – hyöty tästä arvostuksen puutteesta oli se, että mikäli Ahtisaarta ei olisi tylysti pelattu ulos toiselta presidenttikaudelta, niin hänen myöhäisemmät diplomaatintehtävänsä Acehissa ja Kosovossa olisivat varmaankin jääneet tekemättä ja sitä kautta luultavasti myös Nobel saamatta.

On ollut erittäin huolestuttavaa seurata luottokriisistä seuranneen luottolaman leviämistä shokkiaallon tavoin läpi talouselämän. Pankkijärjestelmän kamppaillessa lopullista romahtamista vastaan joutuvat tavalliset kansalaiset miettimään raha-asioitaan aivan eri tavalla kuin normaalissa tilanteessa. Jossain Islannissa tai Irlannissa ei ole mitenkään sanottua, että maksettuasi tällä hetkellä laskun pankin tiskillä maksun saaja jossain vaiheessa saa omansa pois. Ja tämä juuri on luottolaman ja talletuspaon ydin.

Jos pankit olisivat pelkästään käteisvarojen varastoja ja maksuliikenteen välittäjia, niiden olisi otettava palveluksistaan asiakkailta pieni palkkio; käytännössä talletuskorko siis olisi negatiivinen ja laskunmaksu maksaisi vielä erikseen. Nykymaailmassa tämä ei tietenkään käy. Taloustietoiset kuluttajat tietävät, että raha on saatava poikimaan, olipa se sitten sijoitusrahastossa tai vaikka aivan tavallisella käyttötilillä. Vaikka käyttötilien korot usein ovatkin käytännössä nollatasoa, niin negatiivisia ne eivät ole eivätkä aivan nollassakaan. Tämä tarkoittaa, ettei pankki voi olla mikään passiivinen rahavarasto, jossa talletukset pidetään Roope Ankan rahasäiliön tyypisessä holvissa, jossa pankkiirit halutessaan käyvät iltapäiväuinnilla. On näinollen selvää, että pankkien on sijoitettava sinne talletettuja varoja saadakseen niillä tuottoa, jolla talletuksille voidaan maksaa tuottoa ja omistajille osinkoa. Takataskussa pankit pitävät yleensä noin 8-12% talletuksista. Tätä rahamäärää kutsutaan pankin vakavaraisuudeksi.

Perinteinen pankkien sijoitusbisnes on antolainaus. Lainaa annetaan yksityisasiakkaille asuntoon tai muihin isompiin hankintoihin ja yrityksille sitä varten, että yritystoimintaa voidaan rahoittaa liikevoittoja odotellessa. Rahan myyntihintaan eli antolainauksen korkoon leivotaan sisään pankin oma tuottovaatimus sekä riski siitä, ettei lainaaja maksakaan lainojaan takaisin. Bisneksenä tämä on hyvä, koska lainojen vakuutena on reaaliomaisuutta, joka asuntolainojen tapauksessa on yleisimmin asunto itse. Yrityslainoissa vakuusjärjestelyt ovat monimutkaisempia, mutta käytännössä niitä takaavat pohjimmiltaan sijoittajat, jotka uskovat yritykseen sekä pankit itse.

Tilanteessa, jossa pankin vakavaraisuus pienenee eli tallettajat nostavat rahojaan, on yleensä kohtuullisen helppo myydä lainakantaansa joukkovelkakirjoina tai suoraan erinäköisinä edelleenlainausjärjestelyinä Tämä on pankkien rutiiniliiketoimintaa, jota tehdään aivan koko ajan. Juuri tällaisista luottojen yhdistelemisistä erilaisiin korkoinstrumentteihin muodostuvat korkomarkkinat, joista tavallisille yksityisille sijoittajille näkyvimpiä ovat korkorahastot ja pankkien määräaikaistalletukset.

Luottolama tarkoittaa tilannetta, jossa pankkien keskinäinen luottamus romahtaa ja pankit eivät enää pysty järjestelemään luottokantaansa keskinäisin järjestelyin. Pisteenä i:n päälle tallettajat haluavat nostaa rahansa, koska ne eivät luota pankkeihinsa, ja koska pankeilla on vain noin kymmenesosa talletuksista käteisenä, ammottavat pankkiholvit pian tyhjyyttään ja pankki konkurssissa. Inhottavinta tilanteessa on se, että pankki ei välttämättä ole taloudellisesti kuralla; sillä ei vain ole käteistä juuri silloin, kun sitä tarvittaisiin, eikä se pysty hankkimaan lisäkäteistä myymällä lainakantaansa eteenpäin, koska liian moni muu pankki on samassa tilanteessa. Tällöin pankkeja alkaa kaatua kuin liukuhihnalta ja eri maiden pankkeja valvovat viranomaiset, joiden hyväntahtoisena tarkoituksena on tallettajien varojen suojaaminen, pitävät huolen siitä, että myös pankit, jotka muuten saattaisivat selvitä tilanteesta, menevät nurin. Esimerkkinä tästä Englannissa toteutettu Kaupthingin talletuskannan pakkomyynti polkuhintaan hollantilaiselle pankille, mikä johti suoranaisesti Kaupthingin emoyhtiön kaatumiseen Islannin valtion syliin – käytännössä siis taholle, jonka luottokelpoisuus tätä nykyä sopisi paremminkin kattamaan keskikokoisen karvakäsipizzerian velat kuin paljon valtiota itseään suuremman pankin vastuut. Tällä hetkellä Islannin valtion hoteissa olevien pankkien vastuut ovat luokkaa 120 miljardia euroa, mikä on runsaanlaisesti maalle, jonka vuosittainen bruttokansantuote on alle viidestoistaosa tuosta summasta. Maan pörssi suljettiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, ettei ole kovin mielekästä noteerata arvottomia pankkiosakkeita valuutassa, jonka arvo määritellään lähinnä pimeillä kujilla Ragnarin ja Böðvarin valuuttakioskissa – tehdyt kaupat nimittäin olisivat olleet vähän imaginäärisiä.

Saapa nähdä miten rahoitusjärjestelmän käy. Luultavasti se toipuu pikku hiljaa, mutta aikansa se takuulla ottaa. Samalla omaisuutta uusjaetaan oikein urakalla. Perinteisesti tällaisessa tilanteessa arvopapereita välittävät yritykset ovat tehneet jättimäisiä voittoja, mutta nyt ne ovat kuitenkin melkein kaikki sotkeutuneet mukaan sijoitusbisnekseen myös sijoittajana, joten voittojen sijaan moni pankkiiri uneksii tällä hetkellä vielä pelkästään tappioiden kattamisesta. Ei olisi mitenkään huono idea, että valtiot, joiden taloustilanne on vahva, sijoittaisivat nyt yritysosakkeisiin, sillä moni yritys on tällä hetkellä pörssissä todellisessa alennysmyynnissä. Pian saa Suomesta halvalla myös kiskurihintaan ulkomaisille sijoitusyhtiöille myydyt jättimäiset liikekiinteistöt. Kun nousukausi jossain vaiheessa taas koittaa, niin sittenhän ne voidaan myydä uudestaan. Siitä ei ole pelkoa, että Ison omenan tai Kampin keskuksen tapaisia hirvityksiä hinattaisiin Reykjavikin satamaan pakkohuutokaupattavaksi, vaikka niiden omistajat kuinka tulisivat varattomiksi. Pahimillaan siitä olisi seurauksena se, että kyseiset kiinteistöt myytäisiin polkuhintaan, mutta koska omistaja on jo nyt ulkomaalainen, niin suomalaisille ainoa käytännön seuraus olisi se, että Fjalar vaihtuisi Fjodoriksi tai miksei jossain tapauksessa vaikkapa perisuomalaiseksi Franssiksi.

Tohtori lomailee. Turinointia luvassa lisää ensi viikolla.