Päivän Iltasanomat kirkui lööpissään tänään: "Ere Kokkonen sairasti salaa!" Sinänsähän uutinen ei iltapäivälehtien jatkuvaan paskantongintaan nähden ole mitenkään ihmeellinen tai raflaava, mutta yhdessä mielessä se ansaitsee huomiota osakseen. Nimittäin jos Ere Kokkonen eläessään piti sairastamistaan yksityisasiana, jota ei halunnut käsitellä julkisesti eikä välttämättä edes ystäviensä kanssa, niin voisi kuvitella, että jopa iltapäivälehtien raadonsyöjillä olisi se hiven hienotunteisuutta, joka tarvittaisiin tämän valinnan kunnioittamiseen myös sen jälkeen, kun sairaus otti lopullisen voiton Kokkosesta.

Toki tämä on ihan liikaa toivottu ja vaatiahan sitä ei voi, koska siitä seuraisi, sinänsä ihan aiheellinen, narina yrityksistä rajoittaa sananvapautta. Toki demokratiassa pitää tai ainakin saa olla vapaa lehdistö, joka sisältää myös iltapäivälehtien tapaiset paskamyllyt. Tohtori ei siis millään muotoa halua kieltää moista journalismin lajia. Tohtorille riittää aivan hyvin se, että kansalaiset yleensä ja kyseiset toimittajat erityisesti ymmärtävät, että moisia "uutisia" suoltavat kynänikkarit ovat ihmiskunnan pohjasakkaa, jonka olemassaolon oikeutus perustuu siihen, että länsimaisessa yhteiskunnassa myös yhteiskunnan moraalista selkärankaa nakertavat vastenmieliset ja täysin turhat nahjukset saavat olla olemassa.

Korkein oikeus on puhunut ja uskonnollisista syistä tehty ympärileikkaus ei ole Suomessa rangaistava teko. Kyseisessä tapauksessa ympärileikattu oli nelivuotias muslimipoika, jonka ympärileikkauksen hänen äitinsä teetti kotonaan. Koska Suomen lain edessä niin sukupuolet kuin uskonnotkin ovat tasa-arvoisia, niin päätös kelpaa mainiosti ennakkotapaukseksi myös muuhun uskonnon nimissä tehtävään silvontaan.

Oikeuden perustelu on uussuvaitsevaista kulttuurirelatvismia parhaimmillaan. Sen mukaan uskonnollisesta syystä tehty ympärileikkaus hyödytti poikaa ja hänen identiteettinsä kehittymistä sekä auttoi häntä kiinnittymään uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöönsä. Kun tätä perustelua hieman perkaa, niin siitä saa esiin kaksi linjaa. Toisaalta ympärileikkaus edesauttoi hänen identiteettinsä kehittymistä ja toisaalta taas ympärileikkaus tuotti hänelle jotain muuta täysin spesifioimatonta hyötyä. Se, mikä tämä ylimääräinen hyöty on, jää hiukan epäselväksi, vaikka sen yksilöinti olisi ollut tosi hyödyllistä, koska ainakaan Tohtori ei osaa sitä itse arvata.

Toki ympärileikkaus tavallaan auttoi pojan identiteettiä kehittymään, mutta vain mikäli sitä pidetään jollain lailla toivottavana, että pojalle kehittyy identiteetti, johon kuuluu typistetty kikkeli ja ilman lääketieteellistä syytä suoritettavien leikkausten hyväksyminen. Tarkkaan ottaen leikkauksella ei autettu hänen identiteettinsä kehittymistä, vaan pakotettiin hänen kehittymässä oleva identiteettinsä kehittymään tiettyyn hänen äitinsä valitsemaan suuntaan, ja kun äidillisten neuvojen avuksi otettiin kirurgia, muovattiin pojan identiteettiä ja seksuaalisuutta peruuttamattomasti ja potentiaalisesti hyvin haitallisesti.

On myös vähintään kyseenalaista, missä määrin on Suomessa elävälle lapselle, joka ei vielä kykene itse tekemään omaa elämäänsä ja elämänkatsomustaan koskevia päätöksiä, eduksi edesauttaa hänen kiinnittymistään uskonnolliseen yhteisöönsä peruuttamattomalla lääketieteellisellä operaatiolla, tässä tapauksessa sukuelimen osan amputaatiolla. Suomen vuodelta 2003 oleva uskonnonvapauslaki kertoo muunmuassa seuraavaa "jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä", ja seuraavaa: "henkilö katsotaan eronneeksi [uskonnokunnasta] siitä päivästä lukien, kun yhdyskunta tai maistraatti on saanut eroamisilmoituksen". Korkein oikeus katsoi kuitenkin asialliseksi, että joillain uskontokunnilla on oikeus vahvistaa jäsentensä jäsenyys paitsi kasterituaalein myös kirurgisin toimenpitein. Jos kyseessä olisi ollut täysivaltainen aikuinen ihminen, niin kanta olisi ymmärrettävä, mutta nelivuotiaan lapsen tapauksessa oikeuden olisi ollut syytä laittaa konkreettinen lapsen etu ja itsemääräämisoikeus hyvin abstraktin ja tulkinnanvaraisen ja vieläpä selkeästi moraalisesti arveluttavan kulttuurirelativismin edelle.

On huolestuttavaa seurata, miten Suomessa kuten monessa muissakin länsimaissa ollaan valmiita kieltämään melkein mitä tahansa käyttämällä tekosyynä lapsen etua. Samaan aikaan kuitenkin se on ihan OK, että uskonnon varjolla lasten ruumiillista ja seksuaalista vapautta saa aivan surutta loukata vieläpä peruuttamattomalla tavalla – tosin tietenkin vain poikien, sillä heistähän kuitenkin kasvaa aikanaan naisia alistavia miessikoja, joten mitäpä heitä suojelemaan.