Suomen Kuvalehti otsikoi pari viikkoa sitten etusivullaan osuvasti: "Kuka saa jättipotin ydinvoimapelissä?". Tällä viitattiin luonnollisesti arvontaan, jossa päätetään, montako uutta ydnvoimalaa Suomeen rakennetaan ja kuka tai ketkä hakijoista saavat rakennusluvan ydinvoimaprojektilleen. Nyt pari viikkoa myöhemmin eduskunnasta kaikuu tietoja siitä, että lupa annettaisiin yhdelle hakijalle ja kaksi muuta jätettäisiin rannalle ruikuttamaan. Tekeillä on siis juurikin Kuvalehden ennustelema jättipotti.

Poliittiselle järjestelmälle on ongelmallista se, että se vetää puoleensa kärpäspaperin tavoin juuri sellaisia henkilöitä, jotka erityisesti haluavat kunnostautua näiden jättipottien jakajina. Ongelmallista asiassa on erityisesti se, että valtio voi näitä jättipotteja jakaa ainoastaan rajoittamalla kilpailua. Kilpailun rajoittaminen puolestaan hidastaa poikkeuksetta talouskasvua vähänkin pidemmällä aikavälillä. Lisäksi investointien tekeminen muuttuu lottokupongin täyttämiseen verrattavaksi toiminnaksi, koska sijoittaja ei voi milloinkaan tietää, minkälainen valtion subventio tai verotuksen muodossa tapahtuva kannattavuuden heittely muuttaa koko liiketoiminnan perustan.

Niin kauan kun energian perustuotannossa tarjotaan valtion suunnasta niukkuutta, määrätyy sähkön markkinahinta poikkeuksetta kalleimman pörssihinnan mukaan. Tästä seuraa se, että yhden ja vain yhden toimiluvan myöntäminen uudelle ydinvoimalalle on käytännössä lupa painaa rahaa. Ja rahaahan energiayhtiö painaa tietenkin teollisuuden ja kuluttajien kustannuksella – ei se mistään kepulaisesta runsauden sarvesta tursua. Malli on suorastaan klassinen. Varmistamalla, että halpaa energiaa ei tulevaisuudessakaan ole tarjolla, karkoitetaan loputkin energiaintensiivisestä teollisuudesta Suomen ja EU:n ulkopuolelle, jolloin yhtiöt pääsevät saman tien irti CO2-hössötyksestä. Kun energiankulutus teollisuuden kuihtumisen myötä ei kasvakaan ihan niin paljon kuin normaali talouskasvu olisi antanut ymmärtää, voidaan esittää, että katsokaa nyt kuinka viisaita oltiin, kun annettiin rakentaa vain yksi atomimiilu eikä kolmea.

On itsestään selvää, että poliitikkojen pitäisi antaa niiden yritysten, jotka mahdolliset ydinvoimalat rakentaisivat ja siis myös rahoittaisivat, päättää projektin tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta liiketoiminnallisin perustein. Jos energiayhtiöt päätyvät laskelmissaan siihen, että sähköä käytetään myös sen jälkeen kun nykyiset ydinvoimalat tulevat käyttöikänsä päähän, ne luultavasti haluavat sijoittaa uuden ydinvoiman rakentamiseen. Jos niin sattuisi käymään, että Suomessa yhtäkkiä olisikin sähköntuotannon ylikapasiteettia, niin seurauksena olisi sähkön hinnan laskua, energiayhtiöiden kannattavuuden laskua, sähkön vientiä Ruotsiin ja sen sellaisia asioita. Yksikään näistä seurauksista ei olisi yhteiskunnallisesti katsottuna negatiivinen.

Valtion rooli ydinvoimapäätöksissä tulisi olla turvallisuuden takaaja. Ehdot ydinvoimalan rakennusluvalle pitää asettaa niin tiukoiksi, ettei yhdellekään energiayhtiölle tule mieleen järjestää seuraavaa ydinvoimaprojektiaan Olkiluoto 3 -tyyliin, jossa kielitadottomat portugalilaiset halpisrakennusmiehet rakentavat intialaisten halpissuunnittelijoiden piirtämiä virityksiä, joista puuttuu mikä tarpeellinen asia milloinkin. Jostain käsittämättömästä syystä valtio ei tunnu tätä tärkeintä velvollisuutta ottavan tosissaan, vaikka Säteilyturvakeskus yrittääkin jonkinlaista kuria pitää yllä. Sen sijaan poliitikot arpovat ydinvoiman kannattavuutta ja tarvetta, jonka pitäisi itsestäänselvästi kuulua niiden harkittavaksi, jotka voimalan haluavat rakentaa. Tällaisessa ei voi olla kyse muusta kuin näätämäisestä vastuunpakoilusta, jossa turvallisuuden hoitakoon joku muu, ja toisaalta silmittömästä halusta jakaa jättipotteja muutamalle taholle ollenkaan välittämättä siitä vahingosta, mitä moinen jättipottien jakaminen talouselämälle ja kansalaisten hyvinvoinnille tekee.

Suomalaisen jakopolitiikan suurin syntinen on sekä historiallisesti että nykyään Suomen Keskusta. Se, että ydinvoimapäätöksen päällä istuu Kepun jakopolitiikan suurin ylipappi, elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen, ei anna aihetta kovin suureen toiveikkuuteen sen suhteen, että ydinvoimapäätöksessä otettaisiin järki käteen. Tämä järjen käteen ottaminen tarkoittaisi yksinkertaisesti sitä, että hakemukset käsiteltäisiin niin, että varmistettaisiin voimalalle tarkoitetun paikan turvallisuus sekä hakijan kyky suoriutua rakentamisesta normien mukaisesti, minkä jälkeen lupa myönnettäisiin niille, jotka ovat osoittaneet näiden asioiden olevan kunnossa.

Vaikka kysymys koululaisten viikottaisista kasvisruokapäivistä onkin varsinaiselta sisällöltään jonninjoutava, niin asian käsittely Helsingin poliittisissa elimissä tuo jälleen kerran esiin vihreiden ja heidän hännystelijöidensä kaksinaamaisen maailmankuvan. Vihervasurien (visuri?) suvaitsevaisuus nimittäin tarkoittaa sitä, että kaikkien kukkien on saatava kukkia tasapuolisesti; paitsi tietenkin kaikki sellainen, joka on ristiriidassa visuridoktriinin kanssa, on kiellettävä. Ellei jotain saada kiellettyä kerralla, hivutetaan kiellot hiljaa hivuttamalla hyödyllisten idioottien katsoessa hiljaa vierestä siinä pelossa, että vastahankaan asettuminen leimaisi heidät taantumuksellisiksi heteronormatiivisiksi mulkeroiksi, joilta ei modernissa hyysäysvaltiossa ole lupa odottaa mitään hyvää.

Helsingin kouluruokailussa on vuosia ollut tarjolla kasvisvaihtoehto ihan joka päivä. Tämä on varsin mukavalta kuulostava käytäntö, joka ainakin pintapuolisesti kunnioittaa oppilaiden valinnanvapautta. Ketään ei kuitenkaan oikeasti yllätä se, ettei tällainen vapaus tyydytä vihervasureita visureita. Tälle porukalle vapaus tarkoittaa sitä, että kaikki muutkin pakotetaan heidän määrittelemäänsä uuden ihmisen (homo novus) muottiin. Tätä on myös pakollinen kasvisruokapäivä.

Helsinkiläisten soisi muistavan tämän myös seuraavana kunnallisvaalipäivänä.