Niin siinä sitten kuitenkin kävi, että Tohtori nuolaisi ennen väistämätöntä tipahtamista kauppojen sunnuntaiaukiolon suhteen. Syksyllähän asiassa tapahtui läpimurto, kun kauppojen sunnuntaiaukioloa kynsin ja hampain vastustanut kaupan alan ay-järjestö sopi työnantajapuolen kanssa siitä, että sunnuntaiaukiolo voitaisiin sallia. Saman tien ilmoitti myös maan hallitus, että aukiolorajoitusten höllentämistä ja yksinkertaistamista aletaan valmistella.

Tyhmempi olisi saattanut kuvitella, ja kuvittelikin, että nyt tämä aukiolorajoitustyperyys vihdoinkin menee historian romukoppaan, kun kerran asian takana on koko perinteinen kolmikanta. Kattia kanssa.

Isoimman mutkan matkaan tekee tietenkin se, että asia kuuluu hallituksessa vihreän työministeri Tarja Cronbergin esiteltäväksi, mikä ei lupaa hyvää millekään projektille. Ennusmerkit näyttävät toteutuvan täydelleen. Viimeisten asiasta tihkuneiden tietojen mukaan aukiolosääntöjä ollaan yksinkertaistamassa kehittämällä lisää hatusta revittyjä neliörajoja ja muita epämääräisiä kriteerejä, joiden mukaan eri kaupat sitten saavat olla auki aina, välillä, joskus, silloin tällöin, ajoittain tai ei ollenkaan. Lisäksi keskimäärin säännöt näyttävät pikemminkin kiristyvän kuin muuttuvan sallivimmaksi.

Kaiken huipuksi hallituksella on kuulemma niin kiire talouden elvyttämisessä, ettei tällaiseen lainsäädäntöprojektiin riitä aikaa. Tämä on aivan käsittämätöntä puhetta, sillä tähän saakka hallituksen elvyttämistoimet ovat olleet lähinnä rahan polttamista jonninjoutaviin kohteisiin. Kauppojen aukiolon vapauttaminen puolestaan olisi aidosti taloutta elvyttävä uudistus, joka kaiken huipuksi ei edes maksaisi valtiolle mitään.

Sanotaan, että kansalla on sellaiset johtajat, jotka se ansaitsee. Tohtori ei kuitenkaan ymmärrä, mitä hän on mennyt tekemään ansaitakseen nykyisin vallankahvassa roikkuvan vihersosialistikepulisakin, johon joukkoon hyvinkin sulautuu myös kokoomuslaiset ministerit.

Tohtoria ihmetytti suuresti, kun jokunen viikko sitten hallitus ilmoitti tekevänsä rahallisesti suurimman elvytyspanoksensa kertakaikkiaan aivovammaisella tavalla. Kyseessä oli siis noin miljardin euron vuosittainen kustannus, jolla katetaan yrityksien KELA-maksun poistaminen. Esitellessään asiaa julkiselle sanalle Katainen ja Vanhanen vielä kehtasivat elvistellä Powerpoint-sulkeisillaan, jossa kehuttiin toimen erityisesti tukevan suomalaista työtä ja työllisyyttä.

Hölynpölyä ja hallitus tietää sen itsekin!

Työnantajien sosiaaliturvamaksun poistaminen saattaa laskea työllistämisen kynnystä juuri sen verran, että maahan syntyy muutama työpaikka, mutta YT-kurimuksen vallitessa nämä työpaikat katoavat pyöristysvirheeseen. Minkäänlaista työpaikkoja säilyttävää vaikutusta maksujen alentamisella ei ole, koska työpaikkojen leikkauspäätökset tehdään kysynnän mukaan eikä sen mukaan, saadaanko duunarin palkasta pari prosenttia alennusta valtion lainarahoilla ylläpidetystä kirstusta.

Jos vastaavalla rahasummalla olisi haluttu oikeasti tehdä jotain laman taltuttamiseksi, niin kyseinen maksu olisi kannattanut poistaa työntekijöiltä työnantajien sijasta. Se olisi luonut markkinoille kulutuskysyntää, jonka avulla talouden yskivä moottori olisi pysynyt vauhdissa ainakin jonkin aikaa. Työnantajapuoli tai oikeammin kyseisten yritysten omistajat puolestaan kiittävät lahjasta ja ottavat vastaan valtion lainarahalla lihottamat osinkonsa. Suurelta osaltaan raha tietenkin valuu ulkomaille, koska siellähän suurten suomalaisten pörssiyritysten omistajien enemmistö on.

Miksi moiseen sitten mentiin?

No siihen voidaan vastata yhdellä sanahirviöllä, joka on "sosiaalitupo". Sosiaalitupo on työmarkkinajärjestöjen, SAK:n, EK:n ja kumppaneiden aikaansaannos, jossa sovittiin ohimennen sellaisista asioista kuin esimerkiksi ns. eläkeputken säilyttämisestä, työeläkemaksujen tulevista korotuksista jne. Tietenkin nämä kaikki asiat oikeasti kuuluvat hallituksen, tai vieläkin oikeammin eduskunnan, päätettäväksi, mutta nyt työmarkkinoiden keskusjärjestöt, jotka eivät enää varsinaisia tulopoliittisia kokonaisratkaisuja tee, sopivat asian keskenään ja kertoivat hallitukselle, millaisia lakeja hallituksen on syytä eduskunnalla säädättää. Vanhanen ja Katainen tietenkin kuuliaisesti tottelivat ja vielä silmät kirkkaana selittivät, miten hienosti taloutta elvyttää se, että miljarditolkulla rahaa kaadetaan ulkomaisten sijoittajien pohjattomiin taskuihin.

Taannoinen terrori-isku broileritilalle oli inspiraationa YLE:n A-Talk ohjelmalle, johon keskustelijoita oli saatu asian eri kanteilta. Eläinsuojelijoita keskustelussa edusti Oikeutta eläimille -järjestön aktiivi kumppaninaan Tampereen yliopiston tutkija. Oikeutta eläinten tuottamiseen ruuaksi oli puolestaan ajamassa Siipikarjaliiton toiminnanjohtaja ja poliisi. Ei ole kovin yllättävää, ettei keskustelu ollut kovin hedelmällinen.

Oikeutta eläimille -aktiivi joutui käyttämään suurimman osan puheenvuoroistaan sen kiistämiseen, että hänen yhdistyksellään olisi tekemistä Eläinten vapautusrintama -nimisen rikollisjärjestön kanssa. Näin tehdessään hän ei takuulla saanut ketään vakuuttuneeksi siitä, etteikö EVR käytännössä olisi OE:n radikaalisiipi, joka häikäilemättömästi käyttää hyväkseen OE:n toiminnassa mukana olevia rehellisiä mutta naiveja eläinsuojelijoita. Sen sijaan hän kyllä osoitti kiistattomasti olevansa joko rutinoitunut valehtelija, jolle valtakunnallisessa tv-lähetyksessä valehteleminen ei tuota vaikeuksia, tai vähintäänkin piirikunnallisen tason typerys. Hän nimittäin kertoi olevansa täysin tietämätön, että OE:lla olisi mitään tekemistä EVR:n kanssa, ja myös sen, että hän ei tiedä nimeltä yhtäkään EVR:n jäsentä. Jos hän puhui totta, mitä Tohtori ei tosiaankaan usko, niin kyseessä oli hyödyllisen idiootin prototyyppi. Valehdellessaan hän sen sijaan asettautui vapaaehtoisesti ja tieten tahtoen rikollisjärjestön kulissiksi, mikä on vähintäänkin moraalitonta. Tutkijan tittelillä ohjelmassa esiintynyt nainen ei asemastaan huolimatta ollut mikään puolueeton asiantuntija, vaan itse asiassa kyseessä oli OE:n perustajajäsen, joka ei ollut yhtään vakuuttavampi kiistäessään OE:n ja EVR:n yhteyden. Hänellekään ei ollut sattunut tuttavapiiriin yhtään EVR:läistä, vaikka keskustelussa tulikin esiin, että hänen poikaystävänsä oli aikanaan kärähtänyt osallisuudesta EVR:n iskuun. Keskustelijana hän oli kuitenkin aatekumppaniaan taitavampi ehkäpä akateemisen taustansa vuoksi, mutta analyyttinen väittelytyyli ei riittänyt peittämään epärehellisyyttä ja argumenttien onttoutta.

Poliisi puolestaan oli poliisi, joka avoimesti kertoi, että poliisilla on tiedossa EVR:n johtohenkilöt ja että EVR:n ja OE:n välinen suhde on kiistaton. Siipikarjantuottajien edustaja taas oli asiallisuudessaan vähän turhankin kuivakka. Hänen osakseen jäi lähinnä kertoa, ettei toisten ihmisten tiloille saa tunkeutua ilman lupaa ja että tuotantotilat ovat herkkiä tunkeilijoiden mukanaan tuomille taudinaiheuttajille. Tämän tietenkin kaikki normaalit ihmiset ymmärtävät muutenkin. Epäselvää se ei tietenkään ole EVR:n terroristeillekaan, mutta he eivät mokomasta pikkuasiasta välitä vähääkään.

Eläinaktivistien agenda on harvinaisen yksinkertainen. Heidän mielestään kaikkien ihmisten pitäisi olla vegaaneja ja eläinten pitäisi antaa elää elämänsä onnellisena ja vapaana, kunnes armollinen kuolema heidät aikanaan tuskattomasti korjaa. Tavoitteen mahdottomuus ei varsinkaan aktiivien terroristisiipeä haittaa, sillä oikeastihan kyseessä on vain tarve tehdä pahaa ja pakottaa toisia ihmisiä väkivalloin valtaansa kylvämällä ympärilleen pelkoa ja epäjärjestystä. Tällaista käyttäytymistä ei minkään yhteiskunnan pidä hyväksyä harjoitettiinpa sitä sitten millä tahansa tekosyyllä.

Eläinaktivistien mukaan broilereita kasvatetaan vain rahan vuoksi. Rahan vuoksi asioiden tekeminen on toki tunnusomaista kaikelle elinkeinotoiminnalle eikä maatalous ole tästä poikkeus. Fakta kuitenkin on se, että kaikkia maatilojen söpöjä pikku eläimiä kasvatetaan lähinnä syötäväksi tai sitten niiden avulla muuten tuotetaan jotain syötävää tai päälle pantavaa – vetojuhtia ei nykytiloilta enää juurikaan löydy. Yhteistä näille kaikille maatilan eläimille jotain satunnaista lemmikkiä lukuunottamatta on se, että jossain vaiheessa niiden ura päättyy teurastamon lihakoukkuun ja nahkurin orsille. Se, että lihantuotantoa pyörittämällä voi myös ansaita jotain, on toisaalta välttämätön edellytys sille, että sitä yleensä voidaan tehdä, ja toisaalta vastaansanomaton todiste siitä, että ihmiset paitsi haluavat syödä lihaa ovat myös valmiita maksamaan siitä.

Eläinten tuotanto syötäväksi voi toki kauhistuttaa joitain todellisuudesta vieraantuneita, joille nuoruusiän ainoa kosketus maatilan eläimiin on ollut kesäretki Orimattilan kotieläinpuistoon, jossa verkkosivuston perusteella pääsee tutustumaan erilaisiin hellyyttäviin kotieläimiin, kuten lampaisiin, possuihin, poroihin, villisikoihin, vuohiin, lehmiin ja poneihin. Kun näiden hellyyttävien pikku pörrököiden ja supermarketin lihatiskissä olevien herkullisten paistien välistä suhdetta ei missään vaiheessa ole nuorille selvitetty, on osa nuorisosta manipuloitavissa mukaan EVR:n tapaiseen hölmöilyyn. Tietenkään touhu ei ole pelkästään hölmöilyä vaan myös järjestäytynyttä rikollisuutta.

Tohtori on yleensä kovin kiinnostunut sukupuoliasioista ja yksi mielenkiintoinen asia näissä eläinten oikeuksien nimissä terrorismia harrastavien klikkien toiminnassa on niiden sukupuolidynamiikka. Järjestöjen puhemiehet (sic!) ovat lähes aina naisia ja poikkeuksetta he puheissaan kiistävät olevansa kyseisten järjestöjen asialla, vaikka avoimesti puhuvatkin niiden puolesta. Järjestöjen tykinruoka, jota käytetään varsinaisessa rikollisuudessa muodostuu molemmista sukupuolista, mutta johtajat ovat taas lähes poikkeuksetta miehiä. Maanalaisten rikollisjärjestöjen tapaan kyseessä on tietenkin hierarkia joka säälimättä hyväksikäyttää palvelukseensa hoopotettuja hölmöjä. Vaikka eläinsuojeluorganisaatioissa onkin anarkofeminismi hyvin edustettuna, niin ehkäpä tasa-arvoideologia on vähempiarvoinen eläinten oikeuksien rinnalla.

Tohtorin mielestä eläimillä ei ole mitään ihmisoikeuksiin verrattavia oikeuksia. Jos olisi, niin silloinhan ihmisen velvollisuus tiedostavana olentona olisi suojella näiden luontokappaleiden oikeuksia paitsi ihmisten myös toisten eläinten sorrolta. Vaikka eläimet eivät toki toisia eläimiä sorra pahuuttaan, niin syyntakeettomuushan ei tietenkään saa olla syy jatkuvien oikeudenloukkausten sallimiselle. Tietenkin on hölmöä rääkätä eläimiä tahallaan, koska on selvää, että suurin osa eläimistä tuntee kipua siinä missä ihminenkin, vaikka sitä onkin vaikea tietää, millä tavalla eläin tiedostaa tuntemansa kivun. Tästä huolimatta liha on hyvää ja ihmisillä on sellainen tapa, että eläimet tapetaan ennen kuin ne syödään. Luonnossa alkeellisemmilla pöytätavoilla varustetut oliot usein syövät saaliinsa elävältä. Silti kyseessä on nimenomaan saalis ja ravinto eikä uhri. Myöskään maatilojen tuotantoeläimet eivät ole uhreja, vaikka joidenkin mielestä onkin tarkoituksenmukaista esittää ne sellaisina.

Tohtori oli vähällä pudottaa silmät päästään eilistä uutiskokoelmaa lukiessaan. Kaupan alan työntekijäjärjestöt ovat keskuudessaan tulleet siihen tulokseen, että aika on ajanut ohitse kauppojen sunnuntaiaukiolon yksioikoisesta vastustamisesta ja että jatkuva änkyröinti johtaisi vain siihen, että asiasta päätettäisiin välittämättä heidän mielipiteestään. Tämä on sen verran odottamaton älyn pilkahdus, että sitä kyllä kelpaa kehua ihan näin julkisestikin.

Työministeri Tarja Cronberg on tuomassa hallitukseen esitystä kauppojen aukiolon laajentamisesta lähiviikkoina ja vaikka suurin este täysin turhan sääntelyn purkamiselle onkin nyt ammattijärjestöjen toimesta avattu, niin lienee täysin turha toivoa, että lainsäätäjä kykenisi toimimaan luontonsa vastaisesti luopua yksityiskohtaisesta aukiolosäännöstelystä. Toki uudet säännöt tulevat olemaan vapaampia kuin ennen, mutta ellei suurta ihmettä tapahdu, niin lakiin jää ihmeellisiä hatusta repäistyjä kauppojen neliömetrirajoja, joiden perusteella jotkut kaupat saavat olla auki vapaasti ja jotkut rajoitetummin, sekä epämääräisin perustein arvottuja päivämääriä, joiden välillä jotkut kaupat saavat olla auki kauemmin kuin muulloin. Ja tietenkin tulevaisuudessakin ne kaupat, jotka älyävät kutsua itseään huoltoasemiksi, olla auki vapaasti vääristämässä kilpailua. Kirkkopyhät ja muutama muu pyhäpäivä toki tullaan mainitsemaan laissa vielä erillisenä poikkeuksen poikkeuksena.

Luultavasti lainsäädäntöön keksitään vielä joku mielivaltainen aukiolorajoitus symboliseksi eleeksi vapaata aukioloa viimeiseen saakka vastustavan Erikoiskaupan liiton hyssyttelemiseksi. Vaikka onkin hiukan epäselvää, miksi kultaseppien ja kamerakauppiaiden pitäisi päästä päättämään siitä, milloin Tohtori voi mennä ostamaan lähikaupastaan leipää ja kinkkua, niin toki erikoiskauppiaiden motiivi on ainakin selvä ja oikeutettu. He yksinkertaisesti eivät koe taloudellisesti mielekkääksi pitää omia puotejaan auki samojen aikataulujen mukaisesti kuin elintarvikekaupat, joille asiakkaita tuntuu riittävän niin iltaisin kuin sunnuntaisinkin, joten heille on täysin luonnollista vaatia, että elintarvikeliikkeet laitetaan lain voimalla säppiin sellaisina aikoina, joina koru- tai kamerakauppa ei kannata. Kanta on ymmärrettävä mutta täysin vieraantunut nykymaailman todellisuudesta.

Kaikin puolin selvintä olisi vapauttaa kauppojen aukiolo kokonaan. Kauppojen omistajat ovat ne, joiden tehtävä on pähkäillä, milloin kauppoja kannattaa pitää auki. Jos kauppaa pitää auki sunnuntaisin tai iltaisin, on työntekijöille näinä aikoina tehtävästä työstä maksettava oikeudenmukainen korvaus, joka määritellään työehtosopimuksessa. Jos kauppiaan mielestä on kannattavaa ja muuten toivottavaa pitää kauppaa auki ympäri vuorokauden vuoden jokaisena päivänä, olisi siihen annettava mahdollisuus. Varsin harva kauppias on tähän valmis, koska henkilökuntaa tarvitaan silloin karkeasti ottaen noin kuusi kertaa kaupan normaalimiehityksen verran olettaen, että kaikki ovat täysipäiväisiä työntekijöitä. Myös ilta- ja viikonloppulisät muodostavat tällöin suuren menoerän.

Kannattavuuden arpominen on kuitenkin syytä jättää yrittäjän huoleksi. On totaalisen brezhneviläistä mielivaltaa ylläpitää kauppaa rajoittavia lakeja perustuen vain epämääriseen mututuntumaan, jonka mukaan kaikki kyllä ehtivät kauppaan nykyistenkin aukioloaikojen puitteissa. Samalla perusteella voisi kieltää myös erikoiskaupat, koska ihmiset voivat vallan hyvin ostaa televisionsa ja digikameransa Prismasta eikä mokomia erikoiskauppoja tarvita turhuuksia kaupittelemassa ja ympäristöä kuormittamassa.

Siispä nyt hieman avointa mieltä tämän asian käsittelyyn ja turhat aukiolorajoitukset pois. Kauppias päättäköön aukioloaikansa itse.

Kansa on puhunut ja pulina voi alkaa.

Tietoisuus siitä, että jossain määrin poikkeukselliset tulokset niin Suomen kunnallisvaaleissa kuin USA:n presidentinvaaleissakin tuskin saavat aikaan mitään merkittävää muutosta poliittiseen kulttuuriin, hieman rajoittaa Tohtorin inspiraatiota tuottaa purevaa poliittista pakinaa. Tosiasiassahan Suomessa kepulismi voi edelleen hyvin ja Obaman Yhdysvalloissa riittää muutoksen sorvaamisessa töitä kotimaan kamaralla niin paljon, että muutoksen tuulia USA:n ja muun maailman välisissä suhteissa saataneen odottaa varsin pitkään – ehkä jopa turhaan.

Tietyllä tavalla vaalitulokset kuitenkin herättävät toiveita paremmasta. Jos karvaan vaalitappion kärsinyt Keskusta alkaa paikata kannatustaan nostamalla profiiliaan hallituksessa aluepoliittisin teemoin ja pusertamaan kaupunkilaisista nykyistäkin enemmän rahaa korpikuusen kannon alle tuhlattavaksi, on eduskuntavaaleissa luvassa vielä kunnallisvaalejakin suurempi rökäletappio. Samaa voi sanoa demareista: Jos epärelevantti ja epäuskottava unelmahöttö korvataan terävämmällä vasemmistopolitiikalla, voi Urpilainen hävittyjen eduskuntavaalien jälkeen liittyä entisten demarijohtajien kunniakkaaseen joukkoon ja demarien miehittämien pysähtyneisyyden linnakkeiden purku voi jatkua.

Suurten suomalaisten puolueiden vaalikommentit koskien Vihreiden ja Perussuomalaisten vaalivoittoa ovat myös ylimielisyydessään sitä luokkaa, ettei minkään näköisestä opiksi ottamisesta ole havaittavissa pienintäkään merkkiä.

Aivan merkityksetön muutos ei ole sekään, että USA:n äänestäjät olivat niin kyllästyneitä nykymenoon, että valitsivat demokraattisen presidentin, vaikka Demokraattipuolue kaikin voimin yrittikin hävitä vaalit valitsemalla pääehdokkaikseen poliitikot, joista toista 42% kansalaisita pitää antikristuksena ja toista 64% pitää neekerinä. Demokraattipuolueen onneksi näitä vaaleja ei olisi onnistunut häviämään edes pitkäpiimäisyyden suuri mestari, John Kerry.

Ehkä Barack Obama onnistuu kaudellaan vakauttamaan USA:n suhteet Euroopaan ja luovimaan terrorismin vastaisen sodan jonkinlaiseen kunnialliseen status quo:oon. Tämä olisi enemmän kuin toivottavaa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin väistämättä se, että Obamaan on ladattu niin mielettömiä odotuksia, että vaikka hän osoittautuisikin sellaiseksi John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin parhaiden puolien synteesiksi, jollaisena häntä pidetään, niin loppujen lopuksi hänen kautensa saavutukset tulevat pettämään monen odotukset. Tietenkään se ei ole Obaman vika, vaan epärealististen odotusten; tämä siitä huolimatta, että on toki tavallaan tasa-arvon etenemisen merkkipaalu, että Valkoisen talon isännäksi tulee ensimmäistä kertaa henkilö, jonka sukujuurista vain puolet on tuttua ja turvallista vitivalkoista eurooppalaista.

Korkein oikeus on puhunut ja uskonnollisista syistä tehty ympärileikkaus ei ole Suomessa rangaistava teko. Kyseisessä tapauksessa ympärileikattu oli nelivuotias muslimipoika, jonka ympärileikkauksen hänen äitinsä teetti kotonaan. Koska Suomen lain edessä niin sukupuolet kuin uskonnotkin ovat tasa-arvoisia, niin päätös kelpaa mainiosti ennakkotapaukseksi myös muuhun uskonnon nimissä tehtävään silvontaan.

Oikeuden perustelu on uussuvaitsevaista kulttuurirelatvismia parhaimmillaan. Sen mukaan uskonnollisesta syystä tehty ympärileikkaus hyödytti poikaa ja hänen identiteettinsä kehittymistä sekä auttoi häntä kiinnittymään uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöönsä. Kun tätä perustelua hieman perkaa, niin siitä saa esiin kaksi linjaa. Toisaalta ympärileikkaus edesauttoi hänen identiteettinsä kehittymistä ja toisaalta taas ympärileikkaus tuotti hänelle jotain muuta täysin spesifioimatonta hyötyä. Se, mikä tämä ylimääräinen hyöty on, jää hiukan epäselväksi, vaikka sen yksilöinti olisi ollut tosi hyödyllistä, koska ainakaan Tohtori ei osaa sitä itse arvata.

Toki ympärileikkaus tavallaan auttoi pojan identiteettiä kehittymään, mutta vain mikäli sitä pidetään jollain lailla toivottavana, että pojalle kehittyy identiteetti, johon kuuluu typistetty kikkeli ja ilman lääketieteellistä syytä suoritettavien leikkausten hyväksyminen. Tarkkaan ottaen leikkauksella ei autettu hänen identiteettinsä kehittymistä, vaan pakotettiin hänen kehittymässä oleva identiteettinsä kehittymään tiettyyn hänen äitinsä valitsemaan suuntaan, ja kun äidillisten neuvojen avuksi otettiin kirurgia, muovattiin pojan identiteettiä ja seksuaalisuutta peruuttamattomasti ja potentiaalisesti hyvin haitallisesti.

On myös vähintään kyseenalaista, missä määrin on Suomessa elävälle lapselle, joka ei vielä kykene itse tekemään omaa elämäänsä ja elämänkatsomustaan koskevia päätöksiä, eduksi edesauttaa hänen kiinnittymistään uskonnolliseen yhteisöönsä peruuttamattomalla lääketieteellisellä operaatiolla, tässä tapauksessa sukuelimen osan amputaatiolla. Suomen vuodelta 2003 oleva uskonnonvapauslaki kertoo muunmuassa seuraavaa "jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä", ja seuraavaa: "henkilö katsotaan eronneeksi [uskonnokunnasta] siitä päivästä lukien, kun yhdyskunta tai maistraatti on saanut eroamisilmoituksen". Korkein oikeus katsoi kuitenkin asialliseksi, että joillain uskontokunnilla on oikeus vahvistaa jäsentensä jäsenyys paitsi kasterituaalein myös kirurgisin toimenpitein. Jos kyseessä olisi ollut täysivaltainen aikuinen ihminen, niin kanta olisi ymmärrettävä, mutta nelivuotiaan lapsen tapauksessa oikeuden olisi ollut syytä laittaa konkreettinen lapsen etu ja itsemääräämisoikeus hyvin abstraktin ja tulkinnanvaraisen ja vieläpä selkeästi moraalisesti arveluttavan kulttuurirelativismin edelle.

On huolestuttavaa seurata, miten Suomessa kuten monessa muissakin länsimaissa ollaan valmiita kieltämään melkein mitä tahansa käyttämällä tekosyynä lapsen etua. Samaan aikaan kuitenkin se on ihan OK, että uskonnon varjolla lasten ruumiillista ja seksuaalista vapautta saa aivan surutta loukata vieläpä peruuttamattomalla tavalla – tosin tietenkin vain poikien, sillä heistähän kuitenkin kasvaa aikanaan naisia alistavia miessikoja, joten mitäpä heitä suojelemaan.

On ollut erittäin huolestuttavaa seurata luottokriisistä seuranneen luottolaman leviämistä shokkiaallon tavoin läpi talouselämän. Pankkijärjestelmän kamppaillessa lopullista romahtamista vastaan joutuvat tavalliset kansalaiset miettimään raha-asioitaan aivan eri tavalla kuin normaalissa tilanteessa. Jossain Islannissa tai Irlannissa ei ole mitenkään sanottua, että maksettuasi tällä hetkellä laskun pankin tiskillä maksun saaja jossain vaiheessa saa omansa pois. Ja tämä juuri on luottolaman ja talletuspaon ydin.

Jos pankit olisivat pelkästään käteisvarojen varastoja ja maksuliikenteen välittäjia, niiden olisi otettava palveluksistaan asiakkailta pieni palkkio; käytännössä talletuskorko siis olisi negatiivinen ja laskunmaksu maksaisi vielä erikseen. Nykymaailmassa tämä ei tietenkään käy. Taloustietoiset kuluttajat tietävät, että raha on saatava poikimaan, olipa se sitten sijoitusrahastossa tai vaikka aivan tavallisella käyttötilillä. Vaikka käyttötilien korot usein ovatkin käytännössä nollatasoa, niin negatiivisia ne eivät ole eivätkä aivan nollassakaan. Tämä tarkoittaa, ettei pankki voi olla mikään passiivinen rahavarasto, jossa talletukset pidetään Roope Ankan rahasäiliön tyypisessä holvissa, jossa pankkiirit halutessaan käyvät iltapäiväuinnilla. On näinollen selvää, että pankkien on sijoitettava sinne talletettuja varoja saadakseen niillä tuottoa, jolla talletuksille voidaan maksaa tuottoa ja omistajille osinkoa. Takataskussa pankit pitävät yleensä noin 8-12% talletuksista. Tätä rahamäärää kutsutaan pankin vakavaraisuudeksi.

Perinteinen pankkien sijoitusbisnes on antolainaus. Lainaa annetaan yksityisasiakkaille asuntoon tai muihin isompiin hankintoihin ja yrityksille sitä varten, että yritystoimintaa voidaan rahoittaa liikevoittoja odotellessa. Rahan myyntihintaan eli antolainauksen korkoon leivotaan sisään pankin oma tuottovaatimus sekä riski siitä, ettei lainaaja maksakaan lainojaan takaisin. Bisneksenä tämä on hyvä, koska lainojen vakuutena on reaaliomaisuutta, joka asuntolainojen tapauksessa on yleisimmin asunto itse. Yrityslainoissa vakuusjärjestelyt ovat monimutkaisempia, mutta käytännössä niitä takaavat pohjimmiltaan sijoittajat, jotka uskovat yritykseen sekä pankit itse.

Tilanteessa, jossa pankin vakavaraisuus pienenee eli tallettajat nostavat rahojaan, on yleensä kohtuullisen helppo myydä lainakantaansa joukkovelkakirjoina tai suoraan erinäköisinä edelleenlainausjärjestelyinä Tämä on pankkien rutiiniliiketoimintaa, jota tehdään aivan koko ajan. Juuri tällaisista luottojen yhdistelemisistä erilaisiin korkoinstrumentteihin muodostuvat korkomarkkinat, joista tavallisille yksityisille sijoittajille näkyvimpiä ovat korkorahastot ja pankkien määräaikaistalletukset.

Luottolama tarkoittaa tilannetta, jossa pankkien keskinäinen luottamus romahtaa ja pankit eivät enää pysty järjestelemään luottokantaansa keskinäisin järjestelyin. Pisteenä i:n päälle tallettajat haluavat nostaa rahansa, koska ne eivät luota pankkeihinsa, ja koska pankeilla on vain noin kymmenesosa talletuksista käteisenä, ammottavat pankkiholvit pian tyhjyyttään ja pankki konkurssissa. Inhottavinta tilanteessa on se, että pankki ei välttämättä ole taloudellisesti kuralla; sillä ei vain ole käteistä juuri silloin, kun sitä tarvittaisiin, eikä se pysty hankkimaan lisäkäteistä myymällä lainakantaansa eteenpäin, koska liian moni muu pankki on samassa tilanteessa. Tällöin pankkeja alkaa kaatua kuin liukuhihnalta ja eri maiden pankkeja valvovat viranomaiset, joiden hyväntahtoisena tarkoituksena on tallettajien varojen suojaaminen, pitävät huolen siitä, että myös pankit, jotka muuten saattaisivat selvitä tilanteesta, menevät nurin. Esimerkkinä tästä Englannissa toteutettu Kaupthingin talletuskannan pakkomyynti polkuhintaan hollantilaiselle pankille, mikä johti suoranaisesti Kaupthingin emoyhtiön kaatumiseen Islannin valtion syliin – käytännössä siis taholle, jonka luottokelpoisuus tätä nykyä sopisi paremminkin kattamaan keskikokoisen karvakäsipizzerian velat kuin paljon valtiota itseään suuremman pankin vastuut. Tällä hetkellä Islannin valtion hoteissa olevien pankkien vastuut ovat luokkaa 120 miljardia euroa, mikä on runsaanlaisesti maalle, jonka vuosittainen bruttokansantuote on alle viidestoistaosa tuosta summasta. Maan pörssi suljettiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, ettei ole kovin mielekästä noteerata arvottomia pankkiosakkeita valuutassa, jonka arvo määritellään lähinnä pimeillä kujilla Ragnarin ja Böðvarin valuuttakioskissa – tehdyt kaupat nimittäin olisivat olleet vähän imaginäärisiä.

Saapa nähdä miten rahoitusjärjestelmän käy. Luultavasti se toipuu pikku hiljaa, mutta aikansa se takuulla ottaa. Samalla omaisuutta uusjaetaan oikein urakalla. Perinteisesti tällaisessa tilanteessa arvopapereita välittävät yritykset ovat tehneet jättimäisiä voittoja, mutta nyt ne ovat kuitenkin melkein kaikki sotkeutuneet mukaan sijoitusbisnekseen myös sijoittajana, joten voittojen sijaan moni pankkiiri uneksii tällä hetkellä vielä pelkästään tappioiden kattamisesta. Ei olisi mitenkään huono idea, että valtiot, joiden taloustilanne on vahva, sijoittaisivat nyt yritysosakkeisiin, sillä moni yritys on tällä hetkellä pörssissä todellisessa alennysmyynnissä. Pian saa Suomesta halvalla myös kiskurihintaan ulkomaisille sijoitusyhtiöille myydyt jättimäiset liikekiinteistöt. Kun nousukausi jossain vaiheessa taas koittaa, niin sittenhän ne voidaan myydä uudestaan. Siitä ei ole pelkoa, että Ison omenan tai Kampin keskuksen tapaisia hirvityksiä hinattaisiin Reykjavikin satamaan pakkohuutokaupattavaksi, vaikka niiden omistajat kuinka tulisivat varattomiksi. Pahimillaan siitä olisi seurauksena se, että kyseiset kiinteistöt myytäisiin polkuhintaan, mutta koska omistaja on jo nyt ulkomaalainen, niin suomalaisille ainoa käytännön seuraus olisi se, että Fjalar vaihtuisi Fjodoriksi tai miksei jossain tapauksessa vaikkapa perisuomalaiseksi Franssiksi.

Tohtori lomailee. Turinointia luvassa lisää ensi viikolla.

USA:ssa ollaan perustamassa satojen miljardien dollarien roskapankkia, koska muuten pankit eivät pysy pystyssä.

Lukijan sivistämiseksi on syytä kertoa, miksi pankit oikein ovat menossa konkurssiin. Asiaa on selitetty vain vetoamalla subprime-lainoihin. mutta oikeasti ne ovat vain yksi elementti mutkikkaammassa kuviossa. Pankit rupesivat aikanaan lainaamaan rahaa hyvillä ehdoilla maksukyvyttömille, koska keksittiin, että nämä lainat vakuuksineen voi myydä eteenpäin ns. CDO:na (collateralised debt obligation).

Nämä olivat juuri niitä subprime-lainapaketteja, joista uutisissa on puhuttu. Pankki siis tiesi, että sen lainakanta on laadullisesti huonoa, joten se poisti lainat taseestaan paketoimalla lainat CDO:ksi, myymällä sen lainasumma+pieni marginaal -hintaan eteenpäin ja käyttämällä tuon lainasummarahan kirjoittamaan omasta taseestaan pois nuo lainat, jotka onnistuttiin näin myymään eteenpäin.

Pian kaikki tekivät samaa, jolloin ostajat alkoivat näistä papereista kaikota. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen. Pankit lisäsivät ehtoihin ns. liquidity put -option, joka antoi lainapaketin ostajalle oikeiden myydä paketin maksamallaan hinnalla minus komissio takaisin nuo CDO:t myyneelle pankille jos haluavat. Tämä oli pakko tehdä, koska roskalainat piti saada taseista pois jotenkin ja ilman tällaista ehtoa kukaan ei olisi ostanut niitä.

Lopulta paska alkoi osua tuulettimeen, kun asuntojen hinnat kääntyivät laskuun ja oli ilmeistä, että valtaosa roskalainapaketeista muuttuu ainakin joltain osin luottotappioiksi. Tämä ei ollut lainat viimeisenä ostaneelle mikään ongelma, koska hänen sopimuksessaan oli jo tuo liquidity put -ehto. Noita kuponkeja on tietysti myyty eteenpäin useita kertoja eri paketeissa, mutta lopulta ketjun päästä löytyy ne liikkelle laskenut asuntolainapankki, jonka taseessa ei ole lainapaketista sille aikanaan maksettua rahaa, koska se käytti rahat kirjoittamaan taseestaan pois myöntämänsä roskalainat.

Asuntolainapankit siis istuivat kädet ristissä ja odottivat, etteivät lainat enää ikinä palaa niiden taseisiin. Mutta toisin kävi. Ongelmaa syvensi se, että roskalainoja myöntänyt asuntolainapankki sai taseensa kuntoon heti, kun sai myytyä paperit eteenpäin, jolloin se saattoi myöntää uuden nipun roskalainoja ja taas myydä ne eteenpäin jne. Eli jos pankin tase olisi riittänyt viiden miljardin lainavastuisiin, se on onnistunut tällä tavalla myöntämään lainoja vaikkapa sadalla miljardilla ilman, että kukaan huomasi mitään, koska nuo CDO-vastuut eivät koskaan olleetkaan pankin taseessa.

Nyt esimerkkipankkimme, jolla on ulkona sadalla miljardilla CDO:ita ja rahaa viisi miljardia, on ongelmissa kun kaikki CDO:iden haltijat palauttavat ne ja haluavat rahansa pois. Pankin pitäisi maksaa sata miljardia heti, ja vastineeksi se saa arvottomia asuntoja ja konkurssin tehneitä asuntovelallisia. Vaikka lainakanta olisi tervekin, pankilla olisi ongelma, koska lainoista saa rahat pois 20 vuoden päästä ja CDO:t palauttaville pitäisi maksaa heti.

Pankkivalvojaa hämättiin kun CDO:iden liquidity put-vastuita pidettiin muodollisina juttuina eikä näytetty taseessa, koska taseessa ei ollut niitä vastaavia instrumenttejakaan.

Nyt olemme tässä tilanteessa. Pankkeja kaatuu CDO-palautukseen, koska pankeissa ei ole tarvittavaa rahaa. Raha hajosi kiinteistömarkkinoille sinne tänne asuntojen myyntivoittojen saajille ja pankeille jäi vain vastuu. Roskapankkia tarvitaan siihen, että nuo CDO:t saa palauttaa jatkossa sinne eikä ne liikkeelle laskeneeseen pankkiin. Rahaa tarvitaan siihen, että nämä maksetaan rahana pois ja vastineeksi saadaan arvottomia kiinteistöjä.

Roskapankki USA:ssa saa osan rahoistaan takaisin, koska kaikki velalliset eivät ole konkurssissa ja kaikki vakuutena olevat kiinteistöt eivät ole arvottomia. Mutta koska USA:ssa rakennettiin köyhille seuduille kokonaisia lähiöitä subprime-asiakkaille, on niistä nyt häädetty lähes jokainen asukas; ja sillä aikaa kun koko lähiö on maannut tyhjillään, on taloista varastettu putket, sähköjohdot ja kaikki muukin, jossa on metallia ja josta rosvo saa muutaman kolikon myymällä eteenpäin. Näin rakennusten arvo on nollautunut ja jäljellä on vain maan arvo, joka sekin on laskenut, koska ensinnäkin kupla on puhjennut ja toisekseen maa oli arvokkaampaa silloin, kun sillä ei ollut sataa purkukuntoista taloa, vaan se oli suoraan rakennusvalmis.

Nyt roskapankki on käytännössä pakko luoda, koska CDO-pakettien viimeiset haltijat ovat olleet eläkerahastoja ja sensellaisia, ja jos ne päästettäisiin konkurssiin, romahtaisi eläkejärjestelmä.

Näin ollen vaihtoehtona on joko maksaa könttäsumma ja ottaa edes jotain takaisin saaduista vakuuksista ja lainoista, tai päästää eläke- ja sosiaaliturvarahastot, vakuutusyhtiöt jne. romahtamaan ja rakentaa tilalle valtion pussista eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmä. Jälkimmäinen muuttuisi kuitenkin ikuiseksi, joten jopa valtio-ohjausta vastustavat republikaanit ovat pitkin hampain taipumassa siihen, että roskapankki on kuitenkin pienempi paha kuin siirtää vastuu ihmisten elättämisestä valtiolle eikä heille itselleen.

Huolimatta siitä, että Suomessa kolme suurta puoluetta ovat kaikki yhtä ja samaa hyvinvointivaltiouskovaista sosialismin mössöä, haastajiksi haluavat pikkupuolueet eivät kykene aukkoja paikkaamaan, vaan yrittävät joko olla vielä uskovaisempia ja sosialistisempia tai sitten muuten vain täynnä hulluja.

RKP on pieni kielipuolue, jolla ei ole mitään muuta agendaa kuin hallituspaikka. Hallitusohjelmaan voi kirjoittaa jokseenkin mitä hyvänsä ja RKP suostuu siihen ainoana ehtona, ettei ns. pakkoruotsiin kosketa. Siinä, missä aivan merkittävä osa ruotsinkielisistä suomalaisista on liberaaleja ja oikeistolaisia arvoja kannattavaa väkeä, heidän puolueensa on tympeä hyvinvointivaltiopuolue. Puolue ei viitsi tehdä oikeastaan mitään suomenkielisten äänestäjien houkuttelemiseksi, eikä se varsinkaan täytä millään tavoin tyhjiötä oikeistopuolueiden kartalla. Kun politiikka on kielipolitiikkaa ilman mitään suurempaa merkitystä tämän päivän Suomessa, tilaisuus jää käyttämättä ja puolueen riveistä ei sitten Elisabeth Rehnin jälkeen ole jäänyt edes ketään mieleen nimeltä.

Kristilliset olisivat koominen kerho jos ne eivät olisi tosissaan, ja oikeastaan se on koominen kerho siitä huolimatta. Puolueen kannatus on lähinnä lahkolaisella Pohjanmaalla, jossa sanan sosialisti mainitseminen todennäköisesti toisi jussipaitamiehiltä puukosta. Mutta siitä huolimatta mitään niin hölmöä veronkorotusta ei ole keksittykään, etteivät Kristilliset sitä kannattaisi. Koskaan ei ole väärä tilaisuus kierrättää rahaa julkisen sektorin kautta vetoamalla lapsiperheagendaan. Pohjanmaan Anttien Isotalo ja Rannanjärvi perintöä ei tässä puolueessa ole jäljellä edes auktoriteetteihin suhtautumisessa, sillä sen sijaan, että annettaisiin dunkkuun rumalle vallesmannille, puolue haluaa lisätä viranomaisten valtaa sekä sensuuria ja sensellaisia asioita samalla "ajatelkaa lapsiamme" -agendalla.

Perussuomalaiset ovat populistipuolue, joka kuolee saman tien kuin sen karismaattinen johtaja Timo Soini loikkaa muualle tai luopuu politiikasta. Tämän puolueen riveissä ovat kaikki Karpolle ikinä mistään nillittäneet hullut sekä ne, joita ei muihin puolueisiin huolita. Näin esimerkiksi maahanmuuttopolitiikan uudistamista vaativa sakki on päätynyt tähän kerhoon monien muiden yhden asian ihmisten kanssa. Vihreät keräävät kaikki vasemmistolaisina itseään pitävät hullut ja Perussuomalaiset kerää loput. Huolimatta siitä tällekään puolueelle eivät ole veronkorotukset vieraita eikä myöskään turskea julkinen sektori, sillä puolueen keskeinen koossa pitävä voima on perinteinen herrakauna. Kun herroilta otetaan ja köyhille annetaan, saadaan perussuomalaiset taputtamaan käsiään, mutta koska Suomessa ei pahemmin ole herroja joilta otetaan, puolueen saavutukset mahtuvat postimerkin kääntöpuolelle.

Vaikka Vasemmistoliitto tulikin jo vaalisarjassa käsiteltyä, on puolueen, vai pitäisikö sanoa Puolueen, eduskuntaryhmän julkaisema ehdotus ensi vuonna toteutettavaksi "tulonjako- ja sosiaaliohjelmaksi" sen verran todellisuudesta vieraantunut, että se ansaitsee hieman tarkastelua.

Ensinnäkin heidän ehdotuksensa toteuttaminen maksaisi yli kolme miljardia euroa, josta yli kaksi miljardia katettaisiin ottamalla uutta lainaa. Lisäksi käytännössä kaikki kaikki vasureiden esittämät menonlisäykset ovat luonteeltaan jatkuvia, joten kahden miljardin lisälaina kattaisi ne vain ensi vuoden osalta. Vuonna 2010 lisälainaa tarvittaisiinkin jo kaksi tai kolme miljarda; ehkäpä hiukan enemmänkin, koska lisääntyvän valtionvelan hoitokuluihinkin tarvittaisiin rahaa.

Tietenkin edellä olevan laskelman raunioittaisi täydellisesti se, mikäli kauan odotettu taloudellinen taantuma iskisi koko voimallaan Suomeen. Silloinhan sosiaalietuuksien tarpeessa olisi alati kasvava väkimäärä ja suhteellisen hyvän talous- ja työllisyystilanteen mukaan laskettu kolmen miljardin lisäkustannus sosiaalitukien korotuksiin rähäjtäisi käsiin. Kävisi helposti niin, ettei neljä tai viisikään miljardia riittäisi. Ja edelleen pitää muistaa, että tämä raha tarvittaisiin joka vuosi.

Jo sosialidemokraattinen sokea Reettakin näkee, että Vasemmistoliiton ehdotus ei ole edes lähellä toteuttamiskelpoista. Miksi se on siis ylipäänsä on esitetty?

Tällä kertaa käypäisiä selityksiä on kaksi, joista ensimmäisen taustalla on se, että Vasemmistoliitto on häikäilemätön populistipuolue ja toisen taustalla Vasemmistoliiton vankka kommunistinen perinne.

Kuntavaalit ovat tulossa tuota pikaa ja siksi populistipuolueelta sopiikin odottaa populistisia aloitteita. Lupaamalla sijoittaa rekkakuormittain rahaa sosiaalipalveluihin voi ehkä huijata jonkinlaisen joukon äänestäjiä taakseen riippumatta siitä, onko lupauksen toteuttamiseen olemassa minkäänlaisia edellytyksiä. Onhan vielä niinkin, että kuntavaaleissa ei valita valtion rahakirstun vartijoita vaan kunnan- ja kaupunginvaltuutettuja. Tällainen pikku epäjohdonmukaisuus ei populisteja häiritse, joten kaipa se sitten on ihan OK.

Toinen syy epärealististen ja toteutuessaan taloudelliseen katastrofiin johtaviin ehdotuksiin on huomattavasti karumpi. Vasemmistoliiton naiivin rivijäsenistön selän takana ehdotuksia sorvaava kommunismiin kallella oleva pelurijoukko ei nimittäin ole hiukkaakaan huolissaan siitä mahdollisuudesta, että valtio ajautuisi taloudelliseen umpikujaan. Itse asiassa se on tällaisten nuljakkeiden mielestä jopa toivottavaa, koska vallitsevan valtiojärjestyksen raunioille voisi sitten yrittää rakentaa neuvostoutopiaa. Tietenkään tuollaista ei lähivuosina ole tapahtumassa, mutta vallankumouksellisen sielunmaiseman idea on siinä, että kunhan kapuloita heitetään rattaisiin riittävän kauan ja riittävän paljon, niin joskus se haluttu katastrofi saadaan aikaiseksi.

Päältä katsoen Vasemmistoliiton touhu näyttää siltä, että kansantalous haluttaisiin tieten tahtoen ajaa siihen kuntoon, että soppajonot pitenisivät mahdollisimman pitkiksi. Kun pintaa raapaisee hieman syvemmältä, huomaa että tarkoituksena on pikemminkin se, että kaikkien pitäisi olla samassa soppajonossa eikä sillä ole mitään väliä, onko siinä vaiheessa jonottaville enää tarjota soppaa.

Tällä kertaa vuorossa oppositiopuolue SDP.

SDP on puolue, jolla on ajoittain kunniakas menneisyys. Demarit pitivät Suomea pystyssä Kekkosen ollessa 50-60 -luvulla rähmällään, ja vaikka työmarkkinamekanismi Suomessa onkin jähmeä, se toimii sentään jotenkuten toisin kuin ranskaa puhuvissa valtioissa, joissa jokainen yritys tehdä mitään johtaa aina lakkoihin ja rähinään.

Nykyisen SDP:n tila on kuitenkin lähinnä surkea. Puolueen ongelma on se, että se on ukkoutunut vauhdilla, kun alle 25-vuotiaat aktiivit mahtuvat yhteen taksiin ja SDP-nuorten puheenjohtajaksi ikänsä ja ajatustensa puolesta sopivin olisi Erkki Tuomioja.

Puheenjohtajaa vaihdettiin juuri ja uudelta puheenjohtajalta odotettiin paljon, mutta pettymys lienee ollut karvas niin omissa joukoissa kuin muuallakin. Muualla on huomattu, että korporaatiovetoinen keskusjohtoisuus ei ole se, joka vetoaa tämän päivän ihmiseen, mutta SDP ei tunnu joko ymmärtävän, haluavan ymmärtää tai pystyvän tekemään tarvittavia johtopäätöksiä. Se roikkuu edelleen SAK-kytköksessään ja kuuntelee tarkasti, mitä Hakaniemestä viestitetään, ja toistaa sitä sitten SAK:n poliittisena siipenä.

Nyky-SDP on puolueena korviaan myöten suossa niin ideologisesti kuin kannatuksellisestikin. Se ei ole keksinyt yhtään uutta teemaa eikä puheenjohtajaansa lukuunottamatta yhtään uutta naamaakaan viiteentoista vuoteen. Puolue on räksyttänyt pienituloisteemallaan viime vuosikymmenet, ja sama levy pyörii vieläkin vaikka kannatuksen laskun muuttumisen trendiksi pitäisi kertoa myös demarille, että tämän grammarin veivaamisen kuuntelu ei enää vaalikarjaa kiinnosta.

Mitään uutta puolueesta ei kuitenkaan tunnu irtoavan. Nykyinen puheenjohtaja ei ole saanut aikaiseksi mitään muuta kuin räksytystä, jossa nykyhallitusta haukutaan kaikesta, vaikka tuo hallitus tekee sellaista politiikkaa, josta demarit aatteellisella tasolla voisivat olla ylpeitä.

Puolue on hankalassa asemassa siinäkin mielessä, että sen suhteet Kepuun ovat sangen tulehtuneet, ja Tohtorille vieraista syistä Kokoomusta äänestävä työläinen on SDP:tä äänestävän työläisen vihollinen. Kepun kanssa SDP ei saa aikaiseksi tasavahvaa kumppanuutta asetelmissa, joissa Kepu on suurempi puolue, mikä näyttää todennäköiseltä jatkossakin. Kokoomukseen taas puolue polttaa siltoja edestään aina, kun joku puolueessa avaa suunsa.

Tulevissa kunnallisvaaleissa saamme jälleen kuulla SDP:stä vaatimuksia siitä, että ilmaispalveluja pitää lisätä, eli siis kunnallisveroja pitää korottaa. Tasaprosenttiverona lievällä progressiolla kunnallisvero osuu täysimääräisenä jo keskituloiseen, joten siis SDP haluaa ottaa keskiluokalta lisää rahaa, jotta se saa annettua sille ilmaisia palveluja.

Tämäkin resepti on kuultu jo aiemmin; oikeastaan niin monta kertaa, että senkin toimimattomuuden luulisi jo olevan SDP:ssä selvää. Mutta koska mitään uutta ei osata tehdä, jauhetaan vanhaa ja katsotaan kun kannatus hiipuu ja syytetään tästä kaikesta porvareita.

Suomesta puuttuu tällä hetkellä kokonaan puolue, joka miettisi, miten Suomi pärjää 20 vuoden kuluttua. Tässä olisi markkinarako mille hyvänsä puolueelle. Porvaripuolueiden ei tarvitse siihen tarttua, koska niiden suosio näyttää olevan taattu muutenkin valovoimaisten poliitikkojen ja suomen seksikkäimmän uuniperunamiehen voimalla. Demarit taas ovat ideologisesti hukassa, koska heidän ideologiansa toteutettiin jo viimeisen 60 vuoden aikana.

Tarvittaisiin uusi suunta eikä nysväämistä vanhojen tekstien ympärillä. Urpilainen siihen ei näytä pystyvän. Tuomioja pystyisi muttei halua, koska hänen historiassaan Vanhan valtaus tuntuu edelleen näyttelevän jonkunnäköistä merkkipaalua. Ikämiesryhmästä on veto loppu. Nuoria ei pahemmin ole nousussa.

Ennuste ei lupaa hyvää.

Neuvostoliiton romahdus ja Suomen 1990-luvun alun talouslama eivät millään muotoa olleet toisistaan riippumattomia tapahtumia. Suomen kommunistisen työväenliikkeen järjestösekasotkun kannalta oli kuitenkin kohtalokasta, että tapahtumat seurasivat toisiaan niin nopeasti. Ensiksi Neuvostoliiton romahdus sulki itäiset rahahanat lopullisesti, minkä jälkeen lama teki lopun riitaisten kommunistien epäpätevästi hoidetusta sijoitusvarallisuudesta.

SKP meni konkurssiin. SKDL ja SNDL lakkautettiin ja kaikkien kolmen järjestön jäsenet liitettiin monimutkaisella järjestömagiikalla uuteen Vasemmistoliittoon, jonka oli tarkoitus olla viimeinkin se oikea ja ihmislähtöinen vasemmistopuolue, joka ei suinkaan edusta stalinistista viidettä kolonnaa eikä yritä muuttaa Suomea kommunistidiktatuuriksi, jossa kansalaiset saisivat yhdenvertaisesti jonottaa rupla ja leipäkortti kädessä. Tällä kertaa tavoitteena olisi ihmiskasvoinen ja humaani sosialismi, jossa elämä olisi pullaa kaikille. Jäseniäkin puolueeseen saatiin heti alussa melkein 60000, mutta oikea jäsenluku oli kuitenkin reippaasti alle puolet tuosta, sillä em. järjestömagiikan tuloksena monet tulivat liittyneeksi Vasemmistoliittoon useamman kerran erilaisten lakkautettujen yhdistysten paikallis-, kunnallis- ja piirijärjestöjen kautta. Myös aika moni jo punavihreämmille metsästysmaille siirtynyt puolueen jäsen tuli postuumisti liittyneeksi uuteen puolueeseen.

Joka tapaksessa Vasemmistoliitosta tuli jonkinlainen poliittinen voima. Enimmillään sillä oli 22 kansanedustajaa vuoden 1995 vaalien jälkeen, minkä jälkeen puolue oli edustettuna molemmissa Lipposen ns. sateenkaarihallituksissa. Puolueen kannatus on ollut laskusuunnassa, mutta pysynyt kuitenkin kymmenen prosentin pinnassa. On siis hyvinkin mahdollista, että puolue joskus tuleivaisuudessakin on vaaankieliasemassa, jolloin tie hallitukseen voi avautua vaalimatematiikan oikusta. Hallituskumppanina Vasemmistoliitto on kuitenkin hankala, koska ei ole alkuunkaan luottamista siihen, että puolue pysyisi hallitusruodussa – ainakin puolueen rivikansanedustajien säännölliseen esiintymiseen opposition rinnalla on syytä tottua.

Vasemmistoliitto on olemassaolonsa aikana muodostunut eräänlaiseksi kommunistiseksi perinnejärjestöksi, josta ovat löytäneet kodin niin vanhat kierot stalinistit, kuten Esko-Juhani Tennilä ja Jaakko Laakso, ummehtuneet enemmistökommunistit, kuten Esko Seppänen, sekä SKDL:n hyödylliset sosialisti-idiootit, kuten Kalevi Kivistö. Porukkaan on sulautunut myös erilaisia ympäristöradikaaleja, äärifemakoita, punkkareita, talonvaltaajia ja muuta paskasakkia, esimerkkinä vaikkapa nykyinen kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Paavo Arhinmäki. Ja aivan kuten entisesä SKDL:ssä, puolueen kommunistit vetelevät naruja ja käyttävät hyväkseen muita edistääkseen ideologiaansa, joka nykyisin tuntuu lähinnä muodostuvan kiusanteosta ja USA:n vastustamisesta.

Puolueen vuosituhannen vaihteen keulakuva, puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes, savustettiin pois paikaltaan ja saman tien koko puolueesta, kun hänen mielestään puolueen pitäisi ihan oikeasti olla jotain muutakin kuin vanhojen kommarien leikkikenttä. Siimeksen lähdön jälkeen puolue onkin marginalisoitunut entisestään ja oikeastaan ainoa vasemmistoliittolainen, jonka lausuntoja mediassa kuulee, on europarlamentaarikko Esko Seppänen, jonka agendalla päällimmäisinä ovat USA:n, NATO:n ja EU:n perustuslain vastustaminen. Yhtäkään positiivista aloitetta ei Seppäseltä, kuten ei muiltakaan vasureilta, ole kuulunut vuosiin.

Tämä kaiken vastustaminen onkin syy siihen, miksi Vasemmistoliitto tulee pysymään varsin tiukasti valtakunnanpolitiikan sivuraiteella. Vasemmistoliittoa äänestävä ei voi milloinkaan tietää, tuleeko hän äänellään kannattaneeksi ihmiskasvoista sosialismia, rajojen totaalista avaamista elintasoeläteille, punaviherradikalismia kettutyttöilyineen, Venäjän nuoleskelua vain USA:n vastustamisen takia, ydinvoiman lisärakentamista, ydinvoimasta luopumista, vai kenties aivan jotain muuta. Valtaosa äänestäjistä ei tällaisesta pidä, eikä siihen mitään järkevää syytä olekaan. Toivottavasti Vasemmistoliitto seuraa edeltäjäpuolueitaan historian roskakoriin mielummin ennemmin kuin myöhemmin.

Tohtorin vaalikolumnit jatkuvat taas ensi viikon perjantaina. Tämän viikon Tohtori lomailee.

Tällä viikolla Tohtorin käsittelyyn pääsee hallituspuolueista toinen, eli Kokoomus.

Kokoomus sai eduskuntavaaleissa suuren vaalivoiton ja harvoin on suuri vaalivoitto onnistuttu näin tehokkaasti ryssimään. Kokoomuksen ensimmäinen ja vähälle huomiolle jäänyt virhe oli se, että se ilmoitti olevansa oikeutettu hallituspaikkaan vaalivoittonsa takia. Mutta koska puuttui yksi paikka puuttui sen myötä sitten kaikki. Suomen käsittämätön suurimman puolueen mandaatti pääministerin hommaan tarkoitti sitä, että Kokoomus uhosi itsensä hallituksen kakkospaikalle.

Mitään pakkoa tähän ei olisi ollut, vaan sen olisi kuulunut kohdella Kepua hallitusneuvotteluissa kuten kepuleita muutenkin on tapana kohdella: potkia päähänm kun se liikkuu, ja jatkaa vielä hiukan sitten, kun ei enää liiku. Jos Kokoomus olisi jättänyt oppositio-oven auki, sen neuvotteluasema olisi ollut paljon parempi. Nyt Katainen meni lupaamaan jo ennen lopullisen vaalituloksen selviämistä vaali-iltana omalle puolueväelleen hallituspaikan. Perääntyminen kasvonsa säilyttäen, kun puolueen kiintiönaiset olivat jo henkisesti sisustaneet itselleen työhuoneet ministeriöistä, oli täysin mahdotonta, joten vaaliohjelma ei ole Kokoomuksen näköinen, eikä se ole edes Kokoomuksen ja Kepun neuvottelutuloksen näköinen, vaan se on Kepun näköinen.

Kokoomus on sinänsä suoraselkäisesti seisonut tuon hallitusohjelman takana eikä ole lähtenyt sitä kampittamaan sisältä päin iltalypsyllä, mihin muut hallituspuolueet ajoittain ovat syyllistyneet. Sen sijaan ihmetellä sopii sitä, miksi Katainen ottaa kaikesta Kepun välistävedosta syyt omille niskoilleen. Kun kepulit haluavat laskea maatilojen perintöveroja ja näin on sovittu, näin tietysti kuuluu tehdä, mutta kyllä Katainen olisi voinut mainita, että kyse ei ole Kokoomuksen vaan Keskustan tavoitteesta.

Täysin sama kuviota noudatteli puun myynnin pikavauhtia tehty veronkevennys, joka ei edistä metsäteollisuuden asiaa millään tavoin. Kepulaisten metsänomistajien asemaa se kylläkin helpottaa mukavasti. Lisäksi laki saatettiin voimaan takautuvasti, koska kepulaisille ei kelvannut verohelpotus vain tulevasta myynnistä, vaan maksetutkin verot piti saada anteeksi. Takautuvia lakeja ei Suomessa ole sotasyyllisyyslain jälkeen montaa säädetty, mutta selvästi tämä asia oli siinä määrin tärkeä, että lainsäädännön keskeisestä periaatteesta voidaan luopua.

Sen sijaan, että Katainen olisi kertonut meille kyseessä olevan kepulaisen iltalypsyn, hän menetti kasvonsa kertomalla meille hätäisesti sepitetyn tarinan siitä, kuinka kyseessä on pakkoraossa tehty metsäteollisuuden auttaminen ja takautuvalle laillekin löydettiin jotain kummallisia perusteita "kyllähän kansalaisen pitää voida luottaa verottajaan". Kansalainen ei ole koskaan voinut luottaa verottajaan, paitsi jos maksaa kaiken mukisematta raskaimman mukaan, mutta nyt jostain syystä maajussien luottamuksesta verottajaan löytyy jotakin paikattavaa.

Näin Kepu puhalsi kaupungeista rahaa maaseudulle, ja Kokoomus Kataisen johdolla otti niskoilleen kaikki vihat. Tällä politiikalla Kokoomus ajaa itseään oppositioon ensi kaudeksi, sillä se vaikuttaa täydellisen munattomalta hännystelijäjoukolta, mitä se tosiasiallisesti taitaa ollakin. Kokoomuksella näyttäisi edelleen olevan trauma ulkopoliittisista syistä aiheutuneesta 25 vuoden paitsiosta valtapolitiikassa. Oppositiossa oleminen tekee puolueelle hyvää aatteellisesti. Jos hallituksessa ei saa toteutettua mitään puolueen keskeisiä asioita, miksi sinne pitää turhan päiten mennä nolaamaan itsensä?

Kunnallispolitiikassa Kokoomus on sen sijaan varsinkin suurissa kaupungeissa vanha tekijä. Puolueella on hyvät suhteet rakennusliikkeisiin, kiinteistökeinottelijoihin, ostosparatiiseja suunnitteleviin liikemiehiin ja muihin kaupunkilaisen kannalta jossain määrin vahingollisiin tahoihin. Siinä, missä Kokoomus on täysin hukassa valtakunnanpolitiikassa, kunnallispolitiikassa se pyörittää suurten kaupunkien politiikkaa lähes kepumaisella salakähmäisyydellä ja vedätyksellä.

Viime viikolla alkanut sarja jatkuu ja siirrymme päähallituspuolue Maalaisliittoon.

Kepun viime vuodet ovat menneet sekavissa merkeissä. Siinä, missä Matti Vanhanen on yrittänyt epätoivoisesti tehdä puolueesta myös kaupunkilaisen yleispuoluetta, jo kakkosketjussa lähes kaikki muu jää perinteisen maaseutu- ja aluepolitiikan jalkoihin.

Jos Kepussa ei olisi omaan pakkiin kusevaa kakkos- ja kolmosketjua, se olisi todennäköisesti onnistunut kannatustaan kaupungeissa lisäämään, sillä sen hallituspolitiikka on ollut yleispuoluepolitiikkaa eikä pelkästään vaalisiltojen rakentamista. Puolueessa on kuitenkin onneksemme kepuleilta näyttävä etujoukko, jotka onnistuvat kerta toisensa jälkeen häivyttämään mielistämme sinne aina toisinaan hiipivän ajatuksen, että kepu olisi myös kaupunkilaisen asialla.

Esimerkkejä näistä asioista on vaikka kuinka. Tohtori muistaa, kuinka vaikeaa oli saada valtiolta rahaa pääkaupunkiseudun joukkoliikennehankkeisiin. Kaikennäköisiä Savonlinna-Huutokoski -ratoja kyllä remontoitiin, mutta Vantaan kehärata meinasi tipahtaa kepulaisten, etunenässä Pekkarisen, vaatimuksesta listalta pois kokonaan.

Kepu onnistui aika hyvin sumutuksessaan perintöverouudistuksen kanssa. Sitä markkinoitiin yrittäjille suunnattuna, vaikka oikea osoite olivatkin maatalousyrittäjät eli kotoisammin ilmaistuna maanviljelijät. Luomalla erilaisen verokohtelun yritysvarallisuudelle, joksi tukiaistilat lasketaan, saatiin maaseudun väki vapautettua mukavasti perintöveroista kokonaan. Kun perintöveron alarajaa lisäksi nostettiin niin paljon, että maaseudun kiinteistöt aina käytännössä jäävät rajan alle, ainoiksi perintöveron maksajiksi valikoituvat kaupunkilaiset palkansaajat.

Huolimatta tästä hävyttömästä epäsuhdasta Sirkka-Liisa Anttila ei tyytynyt edes siihen, vaan päätyi kertomaan meille, että 80% veronalennus maatiloille on aivan liian vähän, maatilat tarvitsisivat sata prosenttia. Jos olisin Matti Vanhanen, tässä kohtaa olisi tehnyt mieli heittää Anttila sikafarminsa lantakaivoon, sillä ilman tätä avautumista yleisöltä olisi mennyt ohi koko perintöverouudistuksen maalaisia suosiva rakenne. Onneksemme Anttila kiinnitti asiaan mediankin huomion ja koko puhallus tuli julkiseksi.

Viimeisin älynväläys oli alentaa metsän myynnin luovutusvoittoveroja muka työpaikkojen turvaamiseksi. Puu Venäjältä tuotuna maksaa jo ennen tullejakin enemmän kuin kotimainen puu, joten kotimaisen puukaupan ongelma ei ole hinnassa vaan jossakin muussa. Paperiliiton puheenjohtaja Jarmo Ahonen ehti jo julkisuudessakin kertomaan, ettei veronalennuksesta ole mitään hyötyä, koska ongelmat eivät ole nytkään hinnassa. Mutta saatiinpa taas yksi maalaisten joukko edullisemman verokohtelun piiriin. Yksikään metsäteollisuuden työpaikka ei Suomessa säästy tällä tavalla, mutta maalainen voittaa.

Tuloverojen alentamisesta on taas käynnissä perinteinen vääntö hallituksen sisällä. Kokoomus haluaa veronalennukset kaikille, Kepu haluaa painottaa pienituloisia muka "oikeudenmukaisuussyistä". Oikeampi syy on se, että suuria ansiotuloja saavat asuvat Björn Wahlroosia lukuunottamatta kaupungeissa ja kohdistamalla veronalennukset pienempituloisiin, saadaan maalaisten veroja alemmaksi. Helsingissä palkat ovat muuta Suomea kovemmat kalliimman kustannustason vuoksi, joten miksipä veronalennuksia turhaan parempituloisille suunnattaisiin, eiväthän helsinkiläiset maalaisliittoa äänestä.

Älä äänestä sinäkään.

Tohtori aloittaa kunnallisvaaleja odotellessa sarjan, jossa käsitellään puolueiden hutit ja mokat. Aloitamme vihreistä, koska se on niin helppoa.

Vihreät on puolue, jolla on takanaan kunniakas menneisyys. Ympäristöaktiivikerhon perillisenä syntyi puolue vastustamaan kaikkea. Kun kommunistit olivat juuri vähän aikaa sitten hajottaneet itsensä, kaikkea vastustavaa jäsenkuntaa oli yllättävän helppoa hankkia. Aarno Laitinen puhuu aina vihreän suojavärin ottaneista stalinisteista ja se kuvaa menneisyyden vihreitä sangen hyvin. Tämän päivän vihreissä on muitakin kuin entisiä stallareita, sillä valtaosa aktiiveista on niin nuoria, ettei heillä ole edes muistikuvaa tästä hullutuksesta.

Kun katsoo konvergenssia vihreistä asioista ja punaisista asioista nykyiseen vihreydeksi naamioituneeseen vasemmistolaisuuteen, huomaa, että setä Marxilla on aina kannattajansa, vaikka teoria on käytännössä osoitettu aika huonoksi. Vihreät ovat hieman hoiperrelleet marxilaisuuden polveilevalta polulta, sillä he ovat langenneet revisionismiin ja kopioineet demareilta loput. Tämän päivän puolueista tympein holhousvaltio- ja julkissektoripuolue tuntuu olevan nimenomaan Vihreät. Ei ole niin mitätöntä asiaa, ettei sen järjestämistä pitäisi keskittää julkiselle sektorille, koska markkinatalous ei tuota suurinta hyvää tulosta jollekin imaginääriselle yliopiston kuppilassa risupartaa kasvattaville ikihumanistiopiskelijapummien joukolle.

Kaikki sellaiset aatteet, joissa vastustetaan nykymenoa, löytävät kodin Vihreistä. Kannattajien vähemmistö tuntuu olevan ympäristöasioista huolissaan olevia realisteja, sillä ei ole niin hölmöä agendaa, etteikö se Vihreille kelpaisi. Kiukkuisimmat feministit ovat vihreitä, ja tämän aatesuuntauksen airut Rosa Meriläinen kertoi meille aivan vähän aikaa sitten, että jos haluaa olla mies, pitää ryhtyä sivariksi ja humanistiksi piipittämään femukerhoihin Pehmeistä Arvoista, koska näin saa pillua. Voi olla että saa, mutta tällä tavalla hyvistä jätkistä tulee marisevia tyttöjä, joten ajatus on henkisesti hieman ahdistava.

Osmo Soininvaaralla on ollut erinomaisen hyviä ajatuksia siitä, miten hyvinvointivaltio pitäisi järjestää ja rahoittaa, mutta hänet savustettiin puolueesta ulos kun hän ei keskittynyt pörröisten eläinten halailuun ja tympeimpään femupropagandaan. Viime aikoina ainakin bloginsa perusteella Soininvaarakin on tosin sortunut kiusanhenkilinjalle, sillä viime kuukauden tuotoksista puolet käsittelee sitä, miten autoilijoille saataisiin rakennettua teknisiä rajoittimia ja automaattista valvontaa. Tämä on asiana siinä määrin mitätön, että asiaan keskittyminen tällä pieteetillä paljastaa meille Osmon ydinvihreyden. Jos joku asia on ideologisesti väärin, sitä ei suoraan haluta kieltää, mutta kiusaa halutaan tehdä niin paljon kuin suinkin pystytään. Näin saavutetaan Vihreyteen keskeisesti kuuluva näennäispositiivisuus muodossa "kyllä, mutta....".

Toinen tyyppiesimerkki Vihreiden siipien suojassa tapahtuvasta myyräntyöstä on Vapaa Liikkuvuus -verkosto. Se ei ole virallisesti vihreä, mutta yllättävän monen vihreän bloginpitäjän sivulta on linkki tämän pellesakin sivuille. Näiden ilveilijöiden agendalla on rajojen avaaminen pummeille, neekereille, tyhjäntoimittajille ja rättipäille, sillä Eurooppa ja valkoinen mies mukamas sortaa niitä muita reppanoita edelleen siirtomaa-aikojen perusteella. Suomella ei ole ollut ikinä yhtään siirtomaata, mutta valkoisen miehen taakka painaa näitäkin yhteiskunnan nettosaajia siinä määrin raskaasti, että katumusharjoituksena pitäisi ottaa elätiksi jokainen laittomasti Eurooppaan päässyt ja lisäksi luopua alkuasukkaita kyykyttävästä viisumi- ja työlupabyrokratiasta.

Energiapolitiikassa puolue on täysin tuuliajolla, sillä se vastustaa sähköä siinä määrin voimaperäisesti, että ainoa hyväksyttävä tuotantomuoto ovat tuulimyllyt, jotka eivät tuota sähköä alkuunkaan tarpeeksi suomalaiseen tarpeeseen pakkasöinä, vaikka koko maa olisi täytetty myllyillä. Ydinvoima on paha, hiilivoima on paha, kaasuvoima on paha, vesivoima on paha, kaikki on paha. Tämän hetken tekniikalla ydinvoimaa puhtaampaa jatkuvaa energiaa ei taida olla olemassakaan, mutta vihreään ajatusmaailmaan ei sovi mitenkään ajatus siitä, että sähköä olisi riittävästi ja se olisi halpaa. Sähkö edustaa markkinataloutta ja riistokapitalismia ja kaikkea muuta kategorisesti pahaa, ja lisäksi sitä tarvitaan inhottavien ja työläistä riistävien yritysten käyttövoimaksi. Näin ollen vihreät mussuttavat energian säästöstä, koska vain siten vastustetaan länsimaista elämäntapaa, joka tosin on ainoa elämäntapa maailmassa, joka hyväksyy vihreyden kaltaisen omaan pakkiin kusemisen eikä lähetä myyräntyöläisiä työleireille tai ammuttavaksi.

Vihreissä on järkevääkin väkeä ja puolueen käsitys yksilönvapauksista on Suomen puolueista tervein. Ikävä kyllä hukkuvat helmet paskaan, kun puolue toteuttaa näennäisesti liberaaliutta hyväksymällä jokseenkin mitä hyvänsä Koijärvellä levitettyjen siipiensä suojaan, jolloin järkevä ihminen ei uskalla äänestää tuota puoluetta, sillä tulos on täydellinen arpalippu. Valituksi voi tulla kaikkia asioita vastustavia kiusanhenkiä, ja valitsematta voi jäädä Tarja Cronbergin kaltainen realisti.

Muiden puolueiden kannalta yhteistyö vihreiden kanssa on pakasta vetämistä. Puoluekuri on löyhä ja jokainen ajaa puolueen sisällä omaa agendaansa ja täyttää naistenlehtiä kiukuttelevalla femupropagandalla. Kukaan ei tiedä, mikä on seuraava trendiaihe, johon väki hurahtaa. Näin puolueen ohjelma ja luotettavuus on jokseenkin naistenlehden myyntiajan mittainen.

Viimeinen noin puolentoista vuoden jakso on tuottanut paljon mieleenpainuvaa mutta totuusarvoltaan kyseenalaista mukatietoa. Taloutta ennustamassa on epämääräinen joukko konsulttitaustaiselta haiskahtavaa sakkia, jonka kosketus tosielämään on vajavainen tai sitä ei ole ollenkaan. Tavatonta ei ole sekään, että rahoja liikuttelemassa ja luottoluokituksia antamassa on tyyppejä, jotka eivät ole päivääkään tehneet oikeaa työtä jossain finanssi- ja ennustussektorin ulkopuolella.

Ensimmäisenä kotimaiset talousennustajamme olivat joskus viime keväänä sitä mieltä, että talous kasvaa maailmalla vahvasti ja ennen kaikkea Suomessa ei ole mitään mustia pilviä missään, joten osakekurssitkin nousevat kohisten ja nyt kannattaa sijoittaa. Oikeastaan kukaan tästä sakista ei osakekurssien huippukohdassa osannut muuta kuin ennustaa lisää kasvua.

Tämän jälkeen meille paljastui USA:n subprime-kriisi. Siinähän ei ole sinänsä mitään kovin ihmeellistä, sillä bisnes on perustunut siihen, että lainataan rahaa maksukyvyttömille ilman mitään ajatusta saada rahoja ikinä takaisin, ja sen jälkeen myydä lainat eteenpäin luottoluokittajien parhaaksi a-ryhmäksi julistamissa instrumenteissa. Maailman sijoitusvirtoja, korkomarginaaleja ja kaikkea muutakin ohjaillaan luokituslaitosten analyysien perusteella, sillä näiden laitosten ydinbisneksenä pidetään sijoitusinstrumenttien riskiluokittelua. Yksikään luottoluokittaja ei ole huomannut viimeisen viiden vuoden subprime-rallin aikana, että melkein kaikki könttänä eteenpäin myytävät lainasalkut ovat roskalainaluokkaa.

Subprime-kriisin kärjistyttyä syksyllä suuriin luottotappioihin ympäri maailmaa povasivat kotimaiset ennustajat, että suomalaisia pankkeja tämä ei tule koskemaan mitenkään. Tässä arvauksessaan he olivat oikeassa. Sen sijaan heti perään he ennustivat subprime-kriisin jäävän lyhytaikaiseksi ja vaikuttavan muutenkin lähinnä USA:n markkinoilla ja ehkä hitusen Britanniassa. Talous euroalueella kasvaa kohisten ja Suomessa varsinkaan ei ole syytä huoleen, sillä talous kasvaa vielä euroaluettakin rivakammin.

Luottokriisi pitkittyi ja Britannia lipsahti USA:n perässä taantumaan alkuvuodesta. Ennustajaeukot päättelivät, että kyseessä on näiden maiden rakenteellinen ongelma, joten euroalueella talous kasvaa kohisten ja Suomessa erityisen kohisten. Öljyn hintakehitys ja inflaatio noteerattiin pieninä uhkina taivaanrannassa, mutta ennustusten numeroihin näillä ei ollut vaikutusta.

Enää talous ei kasva euroalueellakaan kohisten. Tanskan lipsahtamisesta taantumaan kuulimme jo, Espanjassa ja Italiassa on puhjennut kiinteistökupla. Ranskan merkitys sivistyneen Euroopan taloudelle on aina ollut vähäinen. Saksassa menee vielä näennäisen hyvin, koska autoteollisuudella on vielä vanhojen tilausten toimituksia, mutta sekin sukeltaa tuota pikaa, sillä ei senkään maan talous ja vienti kestä nykymallissaan 150 dollarin öljyn hintoja.

Suomalaiset ennustajat ovat tällä hetkellä sitä mieltä, että euroalueen talouskasvu "hidastuu", mutta Suomi selviää tästäkin kuin koiras veräjästä syistä, jotka Herra yksin tietää.

Uskokoon ken tahtoo. Tohtori ei usko vaan ennustaa Suomen ajautuvan lamaan puolen vuoden kuluessa. Kun osakkeiden viimeisen puolen vuoden kurssilaskua kukaan ei ole osannut ennustaa oikein, taitaa Tohtori siirtyä ostolaidalle, kun ennustajat viimein huomaavat, ettei heidän vuoden ajan povaamansa osakekurssien nousu toteutunutkaan vaan suunta on ehkä jopa alaspäin. Siitä tuskin enää kovin paljon alemmaksi pääsee.

USA:n korkein oikeus määritteli ennen kohtuullista kolmen ja puolen kuukauden kesälomaansa Washingtonin käsiaseiden omistusta ankaralla kädellä rajoittavan lainsäädännön osin perustuslain vastaiseksi. Päätöksessään oikeus totesi muun muassa, ettei mikään Yhdysvaltain osavaltio voi säätää lakia, joka kategorisesti kieltää käsiaseiden omistuksen, ja että jokaisella amerikkalaisella on oikeus omistaa käsiase puolustaakseen itseään, kotiaan ja yhteisöään.

Oikeus totesi päätöksessään myös, että perustuslaki ei estä lainsäädäntöä, jolla rajoitetaan aseen omistamista esimerkiksi mielenterveysongelmaisilta tai rikosrekisterin omaavilta. Samoin myös aseiden kieltäminen erikseen määritellyissä paikoissa, kuten kouluissa tai liittovaltion rakennuksissa, on oikeuden mukaan mahdollista perustuslain puitteissa.

USA:n perustuslaki on aika kummallinen rakennelma. Se on säädetty ikuiseksi eikä sitä ole historiassa muutettu. Sitä voidaan ainoastaa täydentää perustuslaillisilla lisäyksillä, joita on vuosisatojen varrella kertynyt 27 kappaletta. Itse asiassa kansalaisten oikeus kantaa asetta pohjautuu sekin perustuslain lisäykseen, järjestyksessään toiseen, joka tuli voimaan vuonna 1791. Kaikki muut lait ovat perustuslaille alisteisia ja perustuslain vastainen laki ei ole laki ollenkaan. Perustuslain korkein tulkitsija on USA:n korkein oikeus ja, jos korkein oikeus määrittelee jonkun lain perustuslain vastaiseksi, lakkaa laki olemasta laki välittömästi.

Amerikkalaisesta systeemistä ja politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta Tohtorin mielestä vallan kolmijaon puolesta on erittäin hyvä, ettei lainsäädännön laillisuus ole pelkästään poropeukaloiden poliitikkojen varassa.

Suomessahan perustuslakituomioistuinta ei ole ja lakien perustuslainmukaisuudesta päättää eduskunnan perustuslakivaliokunta. Lisäksi perustuslain kanssa ristiriidassa olevia lakeja voidaan säätää aivan vapaasti, kunhan niitä säädettäessä noudatetaan perustuslain säätämisjärjestystä, joka käytännössä edellyttää lain käsittelyä kaksilla peräkkäisillä valtiopäivillä sekä hyväksymistä kahden kolmasosan enemmistöllä; ei sen enempää. Voi vain kuvitella, millaiseen muotoon USA:n perustuslaki olisi muutettu, jos syyskuun 11. terrori-iskujen jälkeen USA:n kongressi olisi paniikkitunnelmissa voinut rukata sitä mielensä mukaan kahden kolmasosan enemmistöllä – viiden kuudesosan enemmistöllä vaikka päivässä. Onneksi näin ei ole.

Suomessa lakien suhdetta perustuslakiin ei suuremmin pohdita. Tämä johtuu tietenkin siitä, ettei sillä perinteisesti ole suurempaa merkitystä. Kun perustuslakivaliokunnan enemmistö, joka tietenkin heiastelee eduskunnan enemmistöä, tekee poliittisen päätöksen ja tulkitsee lakiehdotuksen olevan perustuslain kanssa sopusoinnussa ja sellaisena käsiteltävä normaalilla menettelyllä, tulee laki eduskunnan päätöksellä voimaan ja viranomaisten ja tuomioistuinten on sitä sovellettava. Tästä syystä Suomessa voidaan aivan pokkana säätää vaikkapa laki, jonka mukaan perintövero on erilainen sen mukaan, satutko olemaan maajussi, yksityisyrittäjä vai palkansaaja. Sillä, että kyseinen laki on räikeästi ristiriidassa Suomen perustuslain määrittelemän kansalaisten yhdenvertaisuuden kanssa, ei ole mitään merkitystä. Valittaa voi vaikka paaville, mutta laki voidaan kumota vain toisella lailla.

Tämä kuitenkin on asia, joka Suomessa on hyvää vauhtia muuttumassa. Vaikka Suomen poliitikot eivät itseriittoisuudessaan tunnustakaan perustuslakituomioistuimen tarvetta, niin Euroopan Unionin myötä lakien ja muiden säädösten välinen alisteisuus on asia, jota joudutaan pohtimaan hyvinkin usein. Kansallinen lainsäädäntö väistyy EU-lain tieltä ja oikeusjuttuja jatketaan Suomen korkeimman oikeuden jälkeen aina tarpeen tullen EU-tuomioistuimessa, joka voi heittää suomalaisen lain tunkiolle. Jos Euroopan Unionin perustuslaki – millä nimellä sitä loppujen lopuksi sitten kutsutaankin – tulee joskus voimaan, saatetaan myös suomalaista perintöverotusta ruotia aikanaan EU-oikeudessa.

Ei ole kunniaksi Suomen poliitikoille, että perustuslain valvontakin on asia, joka täytyy Suomeen hivuttaa puoliväkisin eurobyrokaattien toimesta.

Vaalirahoitussotku sen kun jatkuu ja mitä enemmän pintaa raaputetaan, löytyy puhdasoppisia valheita enemmän ja enemmän. Koko kohuhan oli alun alkaen täysin teennäinen, sillä rikollista ei touhussa ollut kuin ilmoitusten tekemättä jättäminen. Jos Timo Kalli olisi ollut asiassa alun alkaen nöyrä ja puolueet olisivat sanoneet kysyjille, että vaalirahoitus on tällä hetkellä maan tapa ja täysin laillista ja tukiyhdistysrahojen ilmoitusvaatimuskäytäntö on juridisestikin hieman epäselvä ja että käytäntöä voidaan kyllä muuttaa tulevaisuudessa, jos siihen on tarvetta, mitään kohua ei olisi olemassakaan.

Tämä on rinnastettavissa täysin Ilkka Kanervan eroon johtaneeseen soppaan. Ei Kanerva tehnyt mitään kiellettyä, mutta valehteli asiasta kysyttäessä ja paisutteli valheita kunnes oli pakko tunnustaa. Tässä sotkussa merkittävin asia ei enää ole se, kuinka monta euroa kukakin on saanut parilta ihraiselta puotipuksulta, vaan se, että joka päivä paljastuu uusia suoranaisia valheita. Koska tulilinjalla on koko Keskustapuolueen hallitursryhmä ja melkein koko eduskuntaryhmäkin, joukosta ei löydy lynkkausjoukkoa, toisin kuin Kanervan tapauksessa.

Huomionarvoisaa on sekin, että sotkut pyörivät jatkuvasti lähinnä Keskustan ympärillä. Tämä on hyvä pitää kaupunkilaisen mielessä, kun Vanhanen ja Saarela/Karpela/whatever aloittavat seuraavien vaalien alla taas jonkun pehmokampanjan ja yrittävät saada höynäytettyä kaupunkilaisia äänestämään maalaissosialisteja. Vaikka Kepu on saanut viime aikoina Vanhaselta ihmistä etäisesti muistuttavat kasvot, puheenjohtajan takana vaikuttava väkivahva puolueorganisaatio on edelleen sama huijarien, valehtelijoiden, takinkääntäjien, narrien, moukkien ja kelmien kerho, joka se on ollut viimeiset 40-50 vuotta. Ei ole sattumaa, että muut puolueet ovat karsastaneet Kepua oikeastaan aina. Kekkosen aikana sitä piti sietää, koska puolue johti käytännössä Suomea Kekkosen kautta. Koiviston presidenttikaudelta alkaen Kepu pelattiin ensin syrjään kaikista merkittävistä vaikuttajan paikoista ja lopulta pitkään oppositioon, sillä Kokoomus ja Demarit oivalsivat, että maata on paljon helpompi johtaa, jos asioista voidaan sopia herrasmiesmäisesti tuopin ääressä Raffaellon terassilla puolueiden puheenjohtajien kesken. Kepun kanssa on aina ollut arpalippu, miten puoluekoneisto oikein suhtautuu tehtyihin sopimuksiin, sillä kepulaisen pääsyvaatimuksiin ei ole koskaan kuulunut sivistynyt, tahdikas ja herrasmiesmäinen käytös.

Nyt puolue on käräytetty housut kintuissa, kun se ei tullut oivaltaneeksi, että maan tapa on viime vuosina muuttunut. Muutkaan puolueet eivät toki ole asiassa putipuhtaita, mutta unohdusten, kiertelyn, kaartelun ja valehtelun vyyhti osoittaa erityisesti Keskustaan, joten muut ovat päässeet oikeastaan aika vähällä. Muualla ei muutenkaan ole esiintynyt sitä salailu- ja kätkemismentaliteettia, mitä Kepussa esiintyy edelleen. Kaikkien suurien puolueiden ehdokkaat ovat täydentäneet tuki-ilmoituksiaan viime aikoina ja kysyttäessä kertoneet saaneensa rahaa sieltä täältä ja selvittäneet omien rahankeruuorganisaatioidensa toimintaa.

Kepun patavanhoillinen maalaisorganisaatio ei sen sijaan ole huomannut kulttuurimuutosta. Maaseudulla kylien suuret herrat ovat tottuneet siihen, että he saavat tahtonsa läpi aina halutessaan ja ystävällismielinen apupoikapuolue hoitaa asiat kulisseissa. Vastalahjaksi nämä sitten heittelevät pikkuisen kolikoita oikeiden puolueiden miehille. Tämä on jokseenkin täydellistä ja puhdasoppista päätösten ostamista eli lahjontaa, ja lahjonta on laitonta toisin kuin vaalirahoitus, vaikka vaalirahoituslain porsaanreikä mahdollistakin kaiken rahan kutsumista vaalirahaksi; annettiinpa sitä sitten ennen tai jälkeen vaalien. Toisin kuin maakunnissa vielä kuvitellaan, lahjonta ei ole enää maan tapa ja moraalisesti hyväksyttävä juttu. Vaikka kaikki muutkin puolueet keräävät rahaa vaalien alla sieltä mistä saavat, kanavoidaan se edes hieman avoimemmin eikä rahoituksen takaa ei löydy samalla lailla päätösten ja rahoitusten koplaamiselta – kepulaista sukua oleva ilmaisu muuten tuokin – näyttäviä tapauksia.

Kepulaiset sen sijaan seisovat edelleen höyryävässä, polvenkorkuisessa paskakasassa. Päällään.

Vaalirahoituskeskustelu sen kun jatkuu, ja tavallaan hyvä niin.

Suomeen on rakennettu älytön aparaatti, jossa kansanedustajan lahjominen on rikos, mutta jos rahaa kutsuu vaaliavustukseksi, se on sallittua. Koska vaaliavustusta saa antaa myös valituksi tulemisen jälkeen, koko lahjontapykälä on täysin kuollut kirjain. Kun asioita tutkitaan, on täydellisen mahdotonta osoittaa, onko joku päätös syntynyt europinkan kannustamana vai olisiko se syntynyt muutenkin. Tämän asian perustuslakivaliokuntakin totesi kommenteissan, kun Suomi viimein muun Euroopan painostuksesta suostui kriminalisoimaan kansanedustajan lahjomisen 90-luvulla. Kansanedustajat eivät ahneuksissaan halunneet kääntää rahahanojaan kiinni, joten päätökset ovat olleet ostettavissa ja virallisesti voidaan teeskennellä, ettei Suomessa ole korruptiota.

Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt sen ruotiminen, mistä tämä avustusraha, jota voi jokseenkin huoletta kutsua lahjusrahaksi, oikein on peräisin. Kun katsoo julki tulleita lahjoittajien listoja, huomaamme, että 90% rahasta tulee jotenkin kiinteistö- ja rakennusbisneksestä. Tämän pitäisi herättää hälytyskelloja, mutta koska nyt vain keskitytään hutkimaan kansanedustajia eikä heidät omistavia takapiruja, tämä asia on jäänyt luvattoman vähälle huomiolle.

Rakennusbisnes on tyylipuhdas esimerkki suomalaisesta korruptiosta. Se tarvitsee viranomaispäätöksiä, joten poliitikkojen omistamisesta on hyötyä. Rakennusbisnes on riippuvainen poliitikoista monella tavalla. Kaavoituksen pitää mahdollistaa juuri rakennuttajien haluama rakentaminen. Asuntorakentamisessa tämä tarkoittaa mahdollisimman pieniä koirankoppeja mahdollisimman tiheästi mahdollisimman pienelle tontille, ja liiketilarakentamisessa ostoshelvettejä sinne, mihin niitä milloinkin halutaan rakentaa. Tässä ei kuitenkaan ole kaikki, sillä lisäksi täytyy pitää poissa muut kuin tämän kiinteistömafian rattaat rakennusbisneksestä. Jos joku rupeaisi rakentamaan halvalla suuria asuntoja kohtuullisen kokoisille tonteille, kansalaiset saattaisivat ryhtyä vaatimaan parempaa eivätkä alistuneesti osta ylihintaan kaikkea tarjolle tulevaa. Lisäksi tarvitaan teitä, rataa ja sentapaisia asioita, jotta rakennettavien alueiden hintoihin voidaan puhaltaa lisää ilmaa. Raha infrastruktuurin rakentamiseen nyhdetään veronmaksajilta ja voitot menevät kiinteistömiehille ja heidän lahjomilleen poliitikoille.

Käytännössä nyt näyttää siltä, että poliitikot eivät edelleenkään halua sahata omaa leipäpuutaan vaan yrittävät nysväyksellä, sanahelinällä ja numeromagialla hämätä vaalikarja uskomaan, että asioihin tartutaan pontevasti ja nyt meno muuttuu. Esimerkiksi kelpaa ehdotus siitä, että yksittäinen lahjoitus saisi olla vain kolmen tonnin suuruinen. Tämähän tarkoittaa vain useampia 2500 euron lahjoituksia eikä mitään muuta. Jos rahaa ei saa virallisesti poliitikoille maksaa, niin ainahan on mahdollista ostaa poliitikkoa lähellä olevalta yritykseltä kiinteistösuunnittelukonsultointia 50 tonnilla ja näin asia ei päädy vaalirahoitustietoihin ollenkaan. Jälkikäteen maksettavasta vaalirahoituksesta meille on jo selitetty, että se on aivan oikeaa vaalirahoitusta, sillä ehdokkaat ovat mukamas korviaan myöten veloissa kampanjansa jälkeen ja taseiden paikkaaminen lahjoituksilla on aivan perusteltua.

Mikään ei siis näyttäisi muuttuvan, mutta kohu yritetään vaimentaa näennäisillä toimenpiteillä. Poliitikot näyttävät olevan kaikki autuaan tietämättömiä saamiensa rahojen alkuperästä, joten kukaan ei tule kiinnittäneeksi huomiota siihen, että raha on puhdasta lahjusrahaa sekundaa tehtailevilta kiinteistömiehiltä. Lehdistökään ei tunnu olevan hereillä vaan on mennyt täysin poliitikkojen heille rakentamaan ansaan. Kun poliitikot ovat tulleet kaapeistaan ottamaan syytä niskoilleen taustajoukkojensa sijaan, lehdistön huomio on kääntynyt juuri siihen, mihin se haluttiinkin kääntää – eli pois itse lahjonnasta ja läpimädästä kiinteistöbisneksestä.

Tämän mafian menot suomalaiset maksavat ahtaan mutta kalliin asumisensa hinnassa sekä korkeissa kunnallisveroissa. Ketään ei tunnu asia kiinnostavan, vaikka juuri nyt kaikilla halukkailla olisi käytössä aseita yllin kyllin rötöstelyn ja välistävedon paljastamiseen.

Vai olisiko niin, että valtamedialle rakennusbisnes on mainostajana ja tukijana siinä määrin keskeisessä asemassa, että myös media on osa tätä hämäräbisnestä eikä sekään ei lähde omaa oksaansa sahaamaan?

Maailmalla on ollut hiljainen viikko – hurrikaani siellä, maanjäristys tuolla.

Jos meillä ei olisi Timo Kallia ja jääkiekkoa, meillä ei olisi pääuutisia tällä viikolla. Edellä mainitut asiat olisivat kenties olleet ne pääuutiset, ja joka kriisiin rahaa keräävän Punaisen ristin saldo Suomessa suurempi kuin mitä se nyt on on. Tiedotusvälineiden tarmo kuitenkin kuluu nöyryyttävään ja noloutta herättävään kohkaamiseen, jossa kerrotaan kuminpalasen hakkaamisesta kepillä. Tohtori ymmärtää asian uutisoinnin muttei sitä, että se nostetaan kaikkialla ykkösuutiseksi ohi Suomen ja maailman tärkeämpien tapahtumien.

Timo Kalliin osoitettu huomio sen sijaan on aivan paikallaan. Kallin tapaus on tyylipuhdas esimerkki sielun mädättävästä kepulismista. Tohtori kirjoitti jokunen viikko sitten omaan pakkiin kusevista kepulaisista ja listan jatkoksi voi siis nyt liittää myös Timo Kallin. Kallin viaksi ei voi laskea yksinomaan kepulaisuutta ja tahallista lain rikkomista. Kallin kommentit asian tultua julkisuuteen ovat paljon merkittävämpiä. Ensinnäkin, Kalli sanoi, ettei häntä kiinnosta noudattaa lakia kun kerran rangaistusta ei ole säädetty. Kepuli siis ei ymmärrä mitään sivistyneen ja herrasmiesmäisen käytöksen päälle, vaan häntä on peloteltava rangaistuksella. Maaseudulle kannattaisi ottaa käyttöön häpeäpaalut rötösteleviä kepuleita varten, sillä Timo Kallin heitteleminen pehmenneillä tukiaistomaateilla olisi pelotteen lisäksi oivallista viihdettä.

Toisekseen, Kalli kertoi meille, että äänestäjistä ei ole niin väliksi, koska he eivät ajattele. Tämä on sinänsä itsestäänselvyyden toistamista, sillä ajattelevat ihmiset eivät äänestä kepulaisia, mutta siitä huolimatta on merkille pantavaa, että maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja aivan julkisesti kohtelee vaalikarjaa kuin paavi uskovaisia. Tästä huolimatta mies saanee ensi vaaleissakin aivan riittävästi ääniä mainitsemiltaan tyhmiltä ihmisiltä ja tulee valituksi uudelleen, sillä "meidän Timo" on kuitenkin jossain päin Suomea juhlittu kansallissankari, joka antaa oikein isän kädestä Helsingin herroille ja jota media täysin syyttä suotta kaltoin kohtelee.

Maailmalla puolestaan on tapahtunut kaksi näiden tärkeiden asioiden varjoon jäänyttä luonnonmullistusta sotilasdiktatuureissa. Luonnonmullistuksia sattuu ja tapahtuu, ja koska niissä kuolee mutakuonoja eikä ihmisiä, meidän ei tarvitse asiasta olla moksiskaan. Sen sijaan meidän kannattaa tarkkailla, miten omia kansalaisia sortavat tyranniat asioihin suhtautuvat. Siinä, missä Kiina pyrki vain vähäisesti rajoittamaan tiedotusvälineiden toimintaa, se kuitenkin komensi sotilaat raivaustöihin. Burmassa sen sijaan Aasian toiseksi hirvittävin tyrannia ei pistänyt tikkua ristiin eikä päästänyt edes ulkomaisia auttajia maahan. Raha olisi kyllä kelvannut, sillä kenraalit olisivat voineet ostaa valuutoilla itselleen uudet autot. Mutta kun mersurahaa ei tippunut, annettiin parinsadantuhannen ihmisen kuolla kostoksi kaikille.

Tällaisista asioista meille kuuluisi kertoa huomattavasti enemmän kuin jääkiekosta. Kiina on esillä Tiibetin takia aika ajoin, mutta Burmasta emme kuule paljon mitään. Ongelma ei toki rajoitu vain Suomeen. Kun ketään ei kiinnosta, vuosikymmenet vallassa ollut juntta saa jatkaa vallankahvassa. Kiinalle emme sinänsä voi suuria, sillä maailma on riippuvainen Kiinasta ja sen markkinoista. Burman täydellinen kauppasaarto ja eristäminen sen sijaan toisivat muutoksen, ennemmin tai myöhemmin. Mutta koska asia ei suuremmin kiinnosta, sanktiot ovat jääneet lähinnä tahroiksi paperilla ja niitä kierretään jokseenkin avoimesti.

Viihteellisen tiedonvälityksen aikakautena tarvitaan katastrofi ennen kuin kaukaiset maat tulevat esille mitenkään. Mutta jos jääkiekko tai Tanssii tähtien kanssa sattuu olemaan juuri silloin ajankohtainen, edes katastrofi ei saa aikaiseksi mitään reaktioa, koska Tärkeämmät Asiat jyräävät päivittäisen inhimillisen hädän mennen tullen. Jokainen voi miettiä hiukan omaa käytöstään ja sitä, kuinka paljon aivoaikaansa käyttää täydellisen hömpän vatvomiseen ja kuinka paljon sen selvittämiseen, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Tyhmyys ei ole synti vaikka se kolottaakin. Piittaamattomuus ja henkinen laiskuus sen sijaan eivät ole selitettävissä mitenkään eivätkä ne ole miehelle eduksi.

Viikon uutinen on ollut se, että Suomi käyttää BKT:stä sosiaaliturvaan paljon vähemmän kuin naapuruston holhousvaltiot.

Uutinen sinänsä oli aika joutava, mutta se kertoo sosiaaliturvaan liitetystä harhaoppisesta lähestymistavasta: enemmän on paremmin. Tätä ei perustella mitenkään, vaan sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Sitä pidetään itsestäänselvyytenä yhtä lailla myös valtakunnanpolitiikassa.

Miksi meidän pitää tuntea suunnatonta häpeää siitä, että sosiaalitukiaisiin menee vähemmän rahaa kuin Ruotsissa? Jos ajattelutapa olisi sinivalkoinen eikä sinisilmäinen, voisimme tuntea pientä onnistumisen iloa siitä, että meillä työttömyys on oikeasti alle seitsemän prosenttia ja tukiaisia tarvitaan vain tuolle ihmisjoukolle, kun taas Ruotsissa työttömyys on näennäisesti 5%, mutta koska 10% työvoimasta on erinäköisissä hätäaputöissä varatöiden vankina, rahaa kuluu tämän joukon elättämiseen paljon enemmän. Mutta ei, Suomessa on jotain pahasti vialla, koska ihmiset elättävät itse itsensä eivätkä ole ruinaamassa köyhäinapua jostain tukiaisluukulta. Mitähän ne meistä siellä ulkomailla ajattelevatkaan?

Toinen kysymys liittyy rahan käyttöön sinänsä. Kun kiinnostavaa on vain se, paljonko rahaa käytetään eikä edes sivulauseessa pohdita, mitä rahalla saadaan, tuotetaan väkisinkin sitä, mitä mittaamme. Menoja. Jos jossain sosiaaliturvan osa-alueessa on ongelma ja tuki on liian pieni tai tukea tarvitseva ei ole tukiin oikeutettu, kuuluu asia korjata, vaikka se jotain maksaakin. Pelkkä rahan äyskäröiminen sosiaaliturvamomentille ei kuitenkaan sinänsä korjaa mitään oikeita ongelmia. Toki KELA:n nykyiset palatsit kaupunkien arvoalueilla alkavat jo olla useita vuosia vanhoja ja niitä kuuluu rakentaa lisää, mutta tukea tarvitsevaa tämä ei pahemmin ilahduta. Riemun kiljahduksiin ei anna aihetta sekään, että rahaa käytetään palkkaamalla virkamiehiä ja tilaamalla nollatutkimuksia sieltä täältä isolla rahalla pelkästään siksi, että rahaa sattuu olemaan.

Sosiaaliturvan kuuluu olla riittävä, kattava, mahdollisimman automaattinen ja tarveharkintaiselta osaltaan mahdollisimman kevyt ja helppohakuinen. Tämä on asia, jota kuuluu mitata ja jossa on kehittämisen varaa. Todennäköisesti joissain tapauksissa tuki on riittämätön. Osa tukeen oikeutetuista ei tiedä olevansa siihen oikeutettuja eivätkä he välttämättä osaa sitä hakea. Jos tukea haetaan, byrokraattinen viikkojen ja kuukausien käsitteleminen ja erinäköisten kuittien syynääminen saattavat aiheuttaa tuen myöntämisen kuukausi sen jälkeen kun ruokaa olisi pitänyt ostaa. Jos tukijärjestelmää muutettaisiin kansalaispalkkaa kohti siten, että perustuet myönnetään julkishallinnon tietokantojen perusteella automaattisesti ottaen tavoitteeksi sen, että kaikki muut paitsi erittäin poikkeukselliset tilanteet käsitellään ja myönnetään automaattisesti, rahaa säästyisi, koska muutaman prikaatin verran byrokraatteja voitaisiin panna luiskaan. Tuki olisi tilillä nopeasti eikä väliinputoajia olisi, koska tuki jaettaisiin automaattisesti eikä anomuksesta. Poikkeuksellisiin ja vakaviin vaikeuksiin joutuneiden ihmisten henkilökohtainen käsittely olisi nopeaa ja tehokasta, sillä tukien käsittelijöillä ei olisi riesanaan rutiinitapauksia, jolloin he voisivat keskittyä näihin erityistä huomiota osakseen vaativiin.

Tämä on se vyyhti, jossa parannettavaa olisi paljon. Ikävä kyllä tämä vähentäisi poliittisten irtopisteiden jakelua tukiaisia nysväämällä. Lisäksi nykyisiä byrokraatti-imperiumeja pyörittävien satraappien tähdet olisivat armotta laskusuunnassa, koska heidän toimenkuvanaan olisi lähinnä irtisanoa 90% valtakunnista. Siksi mitään tällaisia asioita ei tietenkään suunnitella. Sen sijaan meille syötetään lehtien täydeltä puppua siitä, että 26,7% bruttokansantuotteesta sosiaaliturvaan on aivan liian vähän – antakaa lisää rahaa.

Tohtori on tällä kertaa miettinyt sitä, kuinka huonosti bisnekset yleensä luistavat, jos niihin sekoitetaan uskonnollista paatosta. Uskonnot itsessään ovat hyvä bisnes kuten näemme mormoneista, scientologeista tai vaikkapa katolisesta kirkosta. Sekään ei vielä ryssi bisneksiä, että organisaatioon kuuluu joku, jolla on joku julkisesti tiedossa oleva uskonnollinen vakaumus. Itse asiassa tässä kirjoituksessa ei ole alkuunkaan kyse ihmisten henkilökohtaisista taikauskoista vaan yritysten sisään helposti hiipivistä uskonnon tapaisista ilmiöistä.

Bisneksissä ja niihin rinnastettavissa pitäisi pitää pää kylmänä ja aistit avoinna, kun puhutaan omasta toimintaympäristöstä ja sen analysoinnista. Niin kauan kuin kuljetaan silmät auki ja ollaan nöyriä muuttuvan maailman edessä, on mahdollista, että firma pärjää kohtuullisesti tai ehkä jopa hyvin. Jos taas yrityksessä lakataan katselemasta ja kuuntelemasta jossain asiassa, koska näin saatava informaatio voisi olla ristiriidassa firman sisäisen uskonnon kanssa, kusevat asiat yleensä jossain vaiheessa oikein urakalla.

Asia tuli Tohtorin mieleen ensimmäisen kerran kun kuulimme Sampopankin päätepankkiongelmista systeemiuudistuksen jälkeen. Tohtori on saanut tavallisesti juotettavista lähteistä hieman taustatietoa siitä, mikä meni pieleen. Pieleen ei mennyt se, että Danske bank edustaisi pahuutta tai piittaamattomuutta. Päin vastoin, projekti on ollut siellä tärkeä ja pankki on muillakin markkinoilla erittäin tarkka hyvästä yrityskuvastaan. Kyse ei ollut myöskään pihiydestä, sillä migraatioprojektilla ei ollut vaikeuksia saada työvoimaa tai muita resursseja tarpeeseensa.

Vika oli ja on siinä, että Danske bankissa on kehitetty viimeisen kymmenen vuoden aikana uskonto, jonka keskeinen opinkappale on se, että heidän IT-järjestelmänsä ja internet-pankkinsa ovat maailman parhaita. Ja tämä uskonto on kasvanut otollisessa maaperässä ja työntekijät pankissa uskovat siihen. Tällaisen uskonnon ongelma on ensinnäkin se, että se on aivan liian epämääräinen. Millä mittapuulla järjestelmä on maailman paras? Nopein? Kustannustehokkain? Kustomoitavin? Helppokäyttöisin? Kun asiaa ei Uskonnon norsunluutornissa ole haluttu määritellä, se on ruvennut tarkoittamaan näitä kaikkia.

Tässä kohtaa migraatioprojekti sitten ajautuikin ongelmiin. Suomessa ostettu pankki oli iso ja joillain mittareilla ostajaansa isompi. Pitkin projektin kulkua Suomesta tehtiin parannusehdotuksia, kun tulevia ongelmakohtia ja kipupisteitä alkoi näkyä. Apuakin tarjottiin, sillä omien projektien alasajon jälkeen pankissa oli työvoimaa vapaana. Mikään ei kuitenkaan tarttunut, sillä on absurdi ajatuskin, että maailman parasta voisi parantaa jotenkin. Tällaiset ajatukset ovat jo määritelmän mukaan harhaoppisia. Sitten kävi kuten kävi.

Suomen sijoitus ICT-mittarilla taas oli laskenut jonnekin 13:n paikkeille, kymmenen vuoden takaiselta kärkipaikalta kuin lehmän häntä. Jos juutit osasivat olla pankkibisneksessä jääräpäisen uskovaisia niin suomalaiset tuudittautuivat kymmenen vuotta sitten uskoon siitä, että olemme maailman parhaita. Silloin maailman parhaaksi pääsi myymällä paljon soittoääniä kännyköihin SMS:ien välityksellä.

Tämän jälkeen maailmalla on menty eteenpäin, mutta Suomessa ei ole tapahtunut mitään. Yritysten verkkobisnes on marginaalista. Julkishallinto kampittaa toistensa projekteja. Konsultit rahastavat hirveitä summia kaikilta, mutta bisnekset tyssäävät alkuunsa kun niissä keskitytään miettimään teknisiä ratkaisuja sen sijaan, että mietittäisiin mikä on se asiakkaan haluama tuote tai palvelu ja miten sen hinta saadaan oikeaksi.

Kun julistimme itsemme maailman parhaiksi silloin kun koko bisnes oli vielä lapsen kengissä paarustavaa puuhastelua ja sille tasolle, olemme nyt tilanteessa, jossa suomalainen verkkobisnes on marginaalista puuhastelua. Mutta koska asia on uskonnollinen, meillä ei riitä kanttia tunnustaa, että alamme olla tietoverkkojen hyödyntämisessä vanhojen länsimaiden peränpitäjä; myös Itä-Euroopan ja Aasian uudet taloudet alkavat kiriä ohitse.

Sampo saa varmasti ongelmansa kuntoon ennemmin eikä myöhemmin. Mutta missähän vaiheessa suomalainen voi tehdä veroilmoituksensa internetissä ilman yhdenkään kupongin tai kuitin postittamista? Ei liene syytä pidättää hengitystä sitä odotellessaan.

Tohtori on ollut paljon kiireinen ja lisäksi vähän sairaana, joten tarinointi viime viikolla jäi väliin. Tästä pahoittelut kaikelle kansalle. Valitettavasti tahti ei parane tälläkään viikolla, vaan edelleen täysimittainen pakina jää ilmestymättä. Normaali palvelu pyritään saamaan käyntiin ensi viikoksi tai viimeistään ennen kuin Sampopankin kaikki verkkopalvelut toimivat normaalisti.

Maailmassa on toki viime viikkoina tapahtunut vaikka mitä kommentoimisen arvoista, mutta tällä kertaa ei Tiibetin tilanne tai ryssän kaasuputki jaksa kiinnostaa niin paljon, että viitsisin paneutua asiaan. Yhteen asiaan on kuitenkin puututtava – viihdeohjelmaan "Tanssii tähtien kanssa".

Tohtori ei ole mokomaa ohjelmaa tullut katsoneeksi, koska siinä esiintyvät "tähdet" vaikuttavat mielenkiinnottomilta ja tanssimisesta Tohtori jakaa Veikko Huovisen näkemyksen: "Musiikkia voi kuunnella myös hyppelemättä". Kuitenkin on ollut vaikea välttyä iltapäivälehtien levikinedistämisestä, joka jo muutaman viikon on saanut käyttövoimaansa kyseisestä kisasta. Paljon on jaksettu kirjoittaa siitä, että viikottain joku pari putoaa kisasta, mikä tietenkin johtuu ohjelmaformaatista eikä siitä, että tuotantoyhtiö haluaisi nöyryyttää jotain. Erityisen paljon palstatilaa on saanut se, että keskinkertaisesta tanssitaidostaan huolimatta kansanedustaja Antti Kaikkonen jatkaa kilpailua, vaikka oikeasti tanssitaitoisiakin on pudonnut.

Itsensä aivan liian vakavasti ottavat tanssin ammattilaiset, jotka toimivat kilpailun tuomaristossa, ovat nähneet asiakseen kommentoida, kuinka surullista on, että kansa äänestää väärin ja että jatkoon ei pääsekään aina parhaat tanssijat. Voi kamala! Kyseessä on viihdeohjelma ja yleisöäänestys on rakennettu siihen mukaan lisärahan toivossa ja tuotantoyhtiössä on vaikea pidätellä hymyä, kun ohjelman ympärille on syntynyt kansanliikkeitä, jotka äänestävät tiettyjä ehdokkaita; erityisesti Kaikkosta.

Tohtori on joskus tullut vannoneeksi, ettei koskaan äänestä kepulia. Tämä lupaus saattoi aikanaan olla ihan perusteltu, mutta nyt ajattelin sinetöidä tämän päätöksen pakollisella poikkeuksella ja äänestää sunnuntain "vaalissa" Kanki-Kaikkosta. Tuohan on oikeasti hauska juttu. Toivottavasti äänestysnumerot löytyvät jostain, sillä tanssiohjelmaa en mokoman asian takia viitsi katsoa. Kehotan myös muita toimimaan samoin. Kanki voittoon! Muistakaa kuitenkin, että valtiollisissa tai kunnallisissa vaaleissa ei kaupunkilaisella ole ensimmäistäkään järkevää syytä antaa ääntänsä Kepulle.

Harvoin on näkynyt puoluejohtajaa, joka olisi ollut vaivaantuneemman näköinen kuin Jyrki Katainen ilmoittaessaan ulkoministeri Ilkka Kanervan potkuista. Väkisinkin hiipii mieleen kysymys siitä, kuinka paljon Jyrki-boy on asemastaan velkaa Ikelle; nähtävästi aika paljon.

Potkujen ajankohta vaikutti jokseenkin yllättävältä sikäli, että nyt aivan kuin tarkoituksella maksimoitiin kohu. Jos Kanerva olisi potkittu ulos pari viikkoa sitten, kun tekstiviestiskandaali oli jo tosiasia ja oli vain ajan kysymys, milloin viestien sisältö alkaa tihkua julki, niin asiaa tuskin suuremmin enää mediassa vatvottaisiin. Ilmeisesti Kataisen lojaalisuus Kanervaa kohtaan kuitenkin esti rivakan toiminnan, vaikka puolueen edun kannalta sitä olisi tarvittu.

Toisaalta päivää potkujen jälkeen ilmestynyt Hymy paljasti sen, jonka kaikki jo arvasivatkin: Kovin oli köykäistä kamaa Iken viestit. Ronskimmasta päästä oli kysymys siitä, onko typykkä "pitänyt puutarhansa kunnossa". Koska luettavissa oli vain Iken viestit, niin epäselväksi jää, oliko viestin takana se, ettei Turun mies tykkää "kasvillisuudesta autotallin ovella" vai se että hän halusi varjella synttärivieraitaan "majavien hyökkäykseltä" vai oliko kyseessä kuitenkin vain tuttavien välinen keskustelu botaniikasta.

Ministerin uralle ei tee hyvää, jos paljastuu, että hän on yksityiselämässään arvostelukyvytön mäntti. Pohjoismaissa tällaisiin asioihin suhtaudutaan kuitenkin varsin maltillisesti, koska täällä ollaan realisteja ja ymmärretään, että kaikki ovat toisinaan mänttejä ja maan kannalta on parempi, että mäntteily tapahtuu yksityiselämässä mielummin kuin ministerin tehtäviä hoidettaessa. Kanervan syntisäkki sattui tällä kertaa tulemaan täyteen ja potkut tuli. Kohu oli kuitenkin jo selvästi ohittanut lakipisteensä eikä siitä luultavasti olisi kummempia seurauksia ollut, vaikka Kanerva olisi pysynyt ministerinä. Ainoa ongelma oli oikeastaan siinä, ettei Ilkka ole aikaisemminkaan pystynyt pidättäytymään keskivertoa sinnikkäämmästä vonkaamisesta, joten tulevaisuudessa olisi voinut olla luvassa jotain vieläkin raflaavampaa.

Kun hallitusta viime eduskuntavaalien jälkeen sorvattiin kasaan, oli nimilistasta havaittavissa historian havinaa. Ilkka Kanervan ja Paavo Väyrysen nostaminen ulkoasiainministeriöön ministereiksi kouraisi monen vatsaa. Kuitenkin Ilkka ja Paavo ovat hoitaneet leiviskäänsä ihan mallikkaasti. Paavo tosin on ollut huomiota herättävän hiljaa yleispoliittisista asioista, mutta ulkomaankauppaan ja kehitysyhteistyöhön hän on ottanut kantaa aivan tehtäviensä mukaisesti. Varmasti eduskunnasta olisi löytynyt melkein kaksisataa huonompaakin vaihtoehtoa ulkoministeriön nokkamiehiksi, joten huonomminkin olisi helposti voinut valita. Myös Kanervan seuraaja vaikuttaa ainakin näin pinnalta katsoen energiseltä ja älykkäältä. Aika näyttää, mitä hän saa aikaiseksi.

Poliisiylijohtaja Markku Salmisen virka-auton lisäksi karkuteillä on myös mopo – jossain Uralin tuolla puolen.

Viikon lehdet paljastavat, että valtakunnassa on melkein kaikki hyvin, sillä pääuutiseksi riittää edelleen Ilkka Kanervan tekstiviestijupakka, jonka ei pitäisi kuulua suurelle yleisölle laisinkaan. Paremman puutteessa siitä on kuitenkin tehty pääuutinen myös kunniallista teeskenteleviin tiedotusvälineisiin.

Sen sijaan Salmisen virka-auto on nyt menossa valtakunnansyyttäjälle. Jos valtakunnansyyttäjällä on aikaa käytettäväksi tällaisen asian tutkimiseen, ehdotan, että koko virasto lakkautetaan. Se on muutenkin profiloitunut lähinnä eturivin poliitikkojen ja valtiollisten instanssien pomojen vainoamiseen nimettömien ilmiantojen perusteella. Ilmiantaminen on vastenmielinen venäläistä alkuperää oleva tapa eikä viranomaisten pitäisi antaa ilmiantajille sitä iloa, että ryhtyvät heidän höpinöidensä perusteella toimenpiteisiin. Ei myöskään olisi millään muotoa kovin yllättävää, jos Salmisen ilmiannon taustalta löytyisi joku, jonka virkakiertoa poliisiylijohtajan viraltapano voisi nopeuttaa.

Salmisen jupakassa ei ole kyse mistään muusta kuin verojärjestelmän tueksi rakennetusta kielto- ja kyttäysviidakosta. Missään sivistysvaltiossa ketään muuta kuin pomoa ei pitäisi kiinnostaa, minne firman autolla ajellaan, jos sellainen on annettu. Suomessa kuitenkin autoiluun liittyy raskaita veroja ja autohaitaksi kutsutuun "etuun" vielä raskaampia veroja. Kiusanteon hengessä on sitten tehty paksu kirja sääntöjä siitä, mihin autoa saa käyttää ja mihin ei. Sinänsä koko jupakassa on täysin epäoleellista, onko auton käyttöön lupa, sillä kotimatkoja sillä ei saisi ajaa edes paavin luvalla ilman, että siitä tulee verotettava etu.

Salmiselta on penätty selityksiä tähän herrakaunalta haiskahtavaan asiaan. Salmisen selitys on se, että maan ylin poliisiviranomainen joutuu tekemisiin alamaailman kanssa tiskin toiselta puolelta jatkuvasti, ja erinäköiset kelmien kerhot ovat useimmiten sotapolulla kostaakseen. Yleisen elämänkokemuksen ja terveen järjen valossa selitys on siinä määrin uskottava, että asian penkominen maan korkeimman syyttäjäviranomaisen voimin tuntuu ajojahdilta ja panee ihmettelemään, miksi valtakunnansyyttäjää ei siirretä tuottavaan työhön vaikka Anttilan kassalle.

Salminen ei ole suinkaan ainoa. Ilkka Kanervan vetäminen kölin alitse kuuluu jokaisen tiedotusvälineen visioon ja missioon. Virkamieskunnasta merenkulkulaitoksen useampikin pomo on ollut uutisissa jonkun pikkujutun takia tai syytettynä lahjusten ottamisesta. Vaikka mitään tuomioita ei tulisikaan tai ne olisivat jotain parkkisakon kaltaisia arkipäiväisiä asioita, viralleen voi todennäköisesti heittää hyvästit. Matti Ahde savustettiin ulos Veikkauksesta lähinnä inkvisitiota muistuttavin metodein. Verohallituksen pääjohtaja oli nostokonepalvelujupakan aikaan pitkään poissa virastaan; rötösherroja ei tosin silläkään kertaa saatu saatu kiikkiin.

Kun Suomesta puuttuvat kuninkaalliset, skandaaleja haetaan suurennuslasilla virkamieskunnasta ja poliitikoista. Kun ottaa huomioon, kuinka pikkutarkkaa suomalainen lainsäädäntö on ja kuinka naurettavalle tasolle verotukseen liittyvät säännökset on viety, löytyy jokaisen taustalta joku rötös tai ainakin harmaalla alueella liikkuminen. Kun näitä sitten tutkitaan nimettömien ilmiantojen perusteella ja epäillyt lynkataan mediassa, ei kannata ihmetellä, miksi ylin virkamieskunta on pääosin lähinnä vilttiketjun väkeä. Kukaan ei hakeudu näihin hommiin, jos uraputki urkenee yksityiselläkin sektorilla, sillä siellä kyttäys ja ilmiannot eivät ole arkipäivää. Ja vaikka joku saakin jostain pikkujutusta sakkoa, asiaa ei uutisoida ollenkaan tai se on pienellä jossakin kulmassa sivuntäytteenä.

Yksityisellä sektorilla tuntuu olevan periaatteena, että firmojen ylimmälle johdolle kannattaa antaa työrauha. Heille ei kannata maksaa suuria summia siitä, että he käyttävät aikansa hymylehtijournalismin levikin kohottamiseen. Julkisella sektorilla ketään ei tunnu kiinnostavan, että kovapalkkaisin ja teoriassa taitavin väki joutuu katselemaan olkansa ylitse, ettei kukaan näe heidän haukkaavan myyntimiehen tarjoamaa pullaa. Lahjontaahan se olisi.

Eurajoen Olkiluodossa rakennetaan parhaillaan Suomen viidettä kaupallista ydinvoimalaa. Näin isolla projektilla on aina väistämättä vastoinkäymisensä, mutta yleisesti ottaen näyttää siltä, että työt edistyvät ja aikanaan tuloksena on kelpo atomimiilu. Tämä on tietenkin sinänsä pieni ihme, kun muistetaan, että projektin vastuullinen urakoitsija on ranskalainen.

Viidennen ydinvoimalan rakentamispäätöstä jahkailtiin vuosikymmeniä, vaikka hyvin tiedettiin, että varsinaiseen rakentamiseen kaikkine selvityksineen, suunnitelmineen ja kilpailuttamisineen menee helposti kymmenisen vuotta. Lyhytnäköiset päättäjät tulivat näin turvanneeksi markkinat saastuttavalle kivihiilisähkölle ja venäläisten rapautuvissa ydinvoimaloissa tuotetulle energialle.

Vaikka Suomen talouselämän tiukka ydin onkin muiden teollisuusmaiden tapaan tulevina vuosikymmeninä liukumassa pois energiasyöpöstä perusteollisuudesta, on sähköenergian tarve siitä huolimatta merkittävässä kasvussa. Ilmastonsuojeluun liittyvät päästötavoitteet on pidettävä mielessä, kun mietitään, miten voidaan turvata kohtuuhintaisen energian saanti niin, ettei maan taloutta kohtuuttomasti rasiteta. Mikäli hölmöilyllä tuotetaan tilanne, jossa sähköenergiasta on pulaa ja sen hinta näin kallistuu, on seurauksena vuoren varmasti pitkäaikainen lama, valtiontalouden alamäki, lisääntynyt työttömyys ja aiheellinen huoli eläkkeistä.

TVO, Fortum ja uusi suomalainen yhteenliittymä Fennovoima ovat kukin ilmoittaneet aikeestaan hakea rakennuslupaa Suomen kuudennelle ydinvoimalalle. Ensimmäiseksi rakennuslupahakemuksia joutuu aikanaan pähkäilemään superministeri Pekkarisen uusi ja uljas Elinkeinoministeriö. Pekkarinen väläyttikin jo analyysikykyjään YLE:n ajankohtaisohjelmassa pukemalla ongelman seuraavaan muotoon: "Se onkin tiukka tilanne, annetaanko kaikille, vai ei kellekään, vai jollekin". Joku rääväsuu saattaisi pitää edellä olevaa itsestäänselvyyksien latelemisena, mutta oikeasti ministerin kommentissa välähtää mahdollisuus, joka ei ehkä ihan ensimmäisenä tule kaikille mieleen.

Tohtori rohkenee kuitenkin ehdottaa seuraavaa: Mikäli seuraavalla kierroksella ydinvoimalan rakennuslupaa hakee yhdestä kolmeen hakijaa ja kaikki hakemukset ovat kelvollisia, niin myönnetään lupa kaikille hakijoille ja annetaan kerrankin markkinatalouden tehdä tehtävänsä. Sähkö varmasti löytää ostajansa. Kotimaisille asiakkaille riittäisi edullista ja päästötöntä perusvoimaa. Siirtokustannuksien takia vain kotimaisesta kulutuksesta yli jäävä osuus kannattaisi myydä ulkomaille. Markkinoita riittää. Hätiköidyn ydinvoimasta luopumispäätöksen johdosta etunenässä energiaa ovat hamuamassa ruotsalaiset. Myös virolaiset ovat ilmaisseet halunsa turvata energiansaantinsa suomalaisella tuontienergialla. Yllättäen myös Venäjälle olisi hyvät mahdollisuudet viedä sähköä paikkaamaan Pietarin alueen sähköntuotantovajetta ainakin kunnon pakkastalvina, joita niitäkin vielä nähtäneen.

Ydinjätteelle, jota muuten ei loppujen lopuksi synny mitenkään valtavasti, löytyy maailman turvallisin sijoituspaikka suomalaisesta peruskalliosta. Muutaman sadan vuoden sisällä ihmiskunta on takuuvarmasti keksinyt keinon, jolla ydinjäteongelma ratkaistaan lopullisesti. Ellei ole, niin siinä vaiheessa peruskallion sisässä olevat ydinjätteen loppusijoitusluolat ovat ihmiskunnan ongelmista, jopa ydinjäteongelmista, aivan pienimmästä päästä.

Kolmen uuden ydinvoimalan rakentaminen olisi luultavasti loistava bisnes niiden rakentajafirmoille ja rakennuttajille. Ennen kaikkea se kuitenkin antaisi mahdollisuuden luoda alalle todellista kilpailua ja purkaa epämiellyttäviä rakenteellisia sähkökartelleja.

Oikeus yksityisyyteen sekä sananvapaus ovat hyvin ongelmallisia käsitteitä. Molemmat ovat perusoikeuksia, usein ristiriidassa paitsi keskenään myös muiden perusoikeuksien kanssa. Unohtaa ei sovi sitäkään, että ihmisten sananvapauden käyttämisestä aiheutuu usein riesaa vallanpitäjille, joten monille päättäjille sananvapaus on vähintäänkin kaksiteräinen miekka. Sen suojista on hyvä heitellä kommenttejaan, mutta eihän nyt sentään – herranen aika – sananvapautta sovi käyttää ihmisten loukkaamiseen, mikä tarkoittaa siis sitä, että poliitikkoa itseään ei saa arvostella; ei ainakaan henkilökohtaisesti.

Sananvapaus on oikeastaan aika yksinkertainen juttu. Kiteytettynä sananvapaus tarkoittaa sitä, että ihminen voi ilman keskusviraston lupaa sanoa mitä tahansa ja vastaavasti ihminen voi täysin vapaasti joko kuunnella tai olla kuuntelematta toisten sanomisia. Jos joku sanomisillaan syyllistyy rikokseen, niin sananvapaus ei ole mikään tekosyy, jolla tuomion voisi välttää.

Viime vuosina on sananvapautta sivunnut jos jonkinlaista tapahtumaa. Päällimmäisenä Tohtorin mieleen tulvahtavat Muhammed-pilakuvat, lapsipornon varjolla toteutettava Internet-sensuuri, korsettiin puettu matkalaukkukentauri Mannerheim, ja viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä pääministerin morsiamena itseään pitänyt Susan, joka kuitenkin taisi pääministerille olla pelkkä pano.

Muhammed-pilakuvat on loppuunkaluttu aihe, mutta sanotaan nyt sen verran, että yliluonnollisista asioista loukkaantuminen on sen verran subjektiivinen kokemus, että ellei ole täysin kristallinkirkkaasti osoitettavissa, että tarkoituksena on pelkästään loukata tai kiihottaa kansanryhmää vastaan, niin pelkkä huono maku ei voi olla syy sensuurille. Sen sijaan tiedotusvälineen osoittama huono maku voi hyvinkin olla syy siihen, ettei vastaisuudessa tilaa, lue tai muuten seuraa kyseistä julkaisua.

Lasten oikeuksien varjolla ollaan nykyään valmiita polkemaan melkein mitä tahansa ihmisoikeuksia ja siitä on kyse nyt pinnalla olevassa Internet-sensuurissakin. Lapsien hyväksikäyttöön on puututtava siellä missä hyväksikäyttö tapahtuu tai missä lapsipornoa levitetään. Poliisin pitäisi käyttää vähät voimavaransa siihen, että havaituista lapsipornorikoksista ilmoitettaisiin toimivaltaisille viranomaisille maihin, joissa varsinainen rikos tapahtuu. Internetin sensurointi lapsipornon levittämisen estämisksi puolestaan on täysin kuolleena syntynyt ajatus eikä se toimena kohdistu rikollisiin, vaan aiheuttaa haittaa ja lisäkustannuksia kaikille verkkoa täysin laillisesti käyttäville. Lisäksi sensuurilla lakaistaan itse asia eli lasten seksuaalinen hyväksikäyttö maton alle sen sijaan, että asialle tehtäisiin jotain. Oikeastihan tämän hölmöyden takana on sensuroinnin kynnyksen laskeminen. Joka uskoo, että sensurointiyritykset rajoittuvat lapsipornoon, on ällistyttävän typerä yksilö.

Mannerheimin esittäminen korsettiin pukeutuvana homo-kentauri-animaatiohahmona, jota joku itämaalainen hoonaa tuhkaluukkuun, puolestaan osoittaa käsittämättömän huonoa makua ja symbolisenakin varsin täydellistä todellisuudesta vieraantumista. Silti esityksen pitää kuulua taiteellisen ilmaisunvapauden piiriin eikä siitä maksa vaivaa loukkaantua sen suuremmin. Aikanaanhan Mannerheimin naisjuttuja ei nykyisen iltapäivälehtijournalismin tapaan pahemmin julkisesti ruodittu, mutta se on selvillä, että hänellä vaimonsa lisäksi oli läheisinä ystävinään yleensä naimisissa olevia fiksuja naisia, joiden lisäksi hänet muutamaan kertaan yhdistettiin erinäisiin näyttämötähtösiin. Mitään sellaista todistusvoimaista lähdettä ei julkisuudessa ole näkynyt, jonka mukaan Mannerheim olisi ollut myös homo. Mutta jos olikin, niin entäpä sitten? Aikanaan se olisi voinut olla jonkinlainen skandaali, mutta nythän puhutan jopa, että niin hieno mies kuin Jari Sillanpää olisi muka homo. Miksei sitten Village People -tyyppisissä uniformussa ikänsä viihtynyt Mannerheim? Suomen marsalkan maine ei mistään lapsellisesta animaatiosta karise. Moinen hölmöys kannattaa yksinkertaisesti jättää omaan arvoonsa.

Mutta entäpä jos Mannerheim-tarinan tyyliä tavoitellen esittäisi pääministeri Matti Vanhasen kiilusilmäisenä perverssinä, joka ruumis rasvattuna maanisesti tuijottaen naputtelee tietokonettaan etsien deittipalstoilta seuraavaa panopuutaan? Olisiko tämä OK? Se on tiedossa, että Vanhanen etsi naisseuraa netistä, ja itse tapauksen kuvittaminen puolifiktiiviseksi kertomukseksi lienee vain taiteellista vapautta, vai mitä? En kuitenkaan kehota ketään kokeilemaan, sillä Matti Vanhasesta on leppoisan julkisuuskuvansa takaa paljastunut paitsi ihan tavallinen miessika, joka ei halua mennä naimisiin vain siksi, että on saanut hieman pimpsaa, myös mahdottoman takakireä ja kostonhimoinen pikku paskiainen.

Tarinahan meni jotenkin niin, että Vanhanen etsi netistä seuraa ja löysi sieltä seurakseen Susanin. Julkisuudessa Vanhanen sanoi tavanneensa mielitiettynsä Ikeassa eikä suinkaan treffipalstalla, mutta ohitettakoon tämä nyt sillä, että Matti luultavasti tuossa kohtaa puhui niin totta kuin osasi, mikä on jonkinlainen kepulainen standardi. Sitten suhde erinäisten vaiheiden kautta kehittyi kohtaan, jossa Susanilla alkovat kumahdella korvissa hääkellot, mutta Matille tuntui aivan hyvin riittävän suhteen se puoli, jota häveliäästi kutsuttakoon lihalliseksi. Homma pysyi jotenkin kasassa, kunnes Susan erehtyi mainitsemaan morsiushaaveistaan naistenlehden haastattelussa. Tästä suivaantuneena Matti heivasi Susanin tekstiviestillä. Jatkoa tarina sai siitä, että Susan päätyi kirjankustantajan avustuksella kirjoittamaan kokemuksistaan kirjan, joka on otsikoitu "Pääministerin morsian", mikä edelleen vahvistaa sen, että Susanilla oli, ja tuntuu olevan edelleen, jonkinlainen harhakäsitys siitä, missä ominaisuudessa hän pääministerin seuralaisena toimi.

Itse kirja on tavallista huomattavasti siistimpi ns. kiss-and-tell -genren teos, jossa Susan kokemuksiaan tilittää. Ohessa tulee kerrottua tarinoita Vanhasen uuniperunafetisseistä ja saunanpäällysseksistä, mutta yksityiskohdat jätetään häveliäästi kuvaamatta, mistä Tohtori lausuu vilpittömän kiitoksensa. Myös muutama pääministerin hellittelytekstiviesti on päässyt kirjaan ja ohimennen mainitaan myös jotain siitä, miten Susan tuli toimeen Vanhasen lasten kanssa; siis niiden, joiden äitipuoleksi hän luuli olevansa vakavasti tyrkyllä.

Vanhanen veti kirjasta nenäänsä arbuusin kokoisen herneen ja alkoi oikeustaistelu, jossa Vanhanen esiintyy marttyyrina ja maailman kaikkien poliitikkojen yksityiselämän puolustajana. Hän jopa kehtasi kommentoida, että mikäli tällaisia kirjoja saa julkaista, ei hänen kaltaisellaan julkisuuden henkilöllä ole enää minkäänlaista oikeutta yksityiselämään. Höpö, höpö! Kirja on siisti vaikkakin turhanpäiväinen. Sisällön totuudellisuutta ei kukaan ole missään vaiheessa kyseenalaistanut, joten suuria valheita kirja tuskin sisältää. Tavallisen kaduntallaajan oikeustajun mukaan se voi ylittää rikoskynnyksen vain mikäli ko. tallaaja arvioi asiaa Vanhasen ruikutuksen perusteella eikä kyseistä kirjaa lukemalla. Ilman oikeussalidraamaa kukaan ei enää edes muistaisi mokomaa sepustusta.

On selvää, että kansakunnan moraalisena isänä ja ylimmäisenä anteeksipyytäjänä esiintyvän pääministerin naisten iskeminen nettipalstalta on yhteiskunnallisesti hyvinkin sen verran oleellinen asia, ettei sen julkaiseminen voi olla laitonta. Äänestäjien on myös hyvä tietää, jos pääministerillä on tapana lopettaa ihmissuhteensa tekstiviesteitse, mitä pidetään yleisesti erittäin moukkamaisena. Myöskään siinä ei ole päätä eikä häntää, että olisi jotenkin luvatonta harrastaa omaelämänkerrallista kerrontaa elämästään pääministerin panopuuna morsiamena.

Susanin kirjaan voi suorastaan erityisen hyvin soveltaa edellä mainittua sananvapauden lyhyttä määritelmää. Susanilla oli ja on oikeus tilittää tuntemuksiaan kirjassa, jos hän sen tarpeelliseksi kokee. Luojan kiitos kenenkään ei ole pakko lukea hänen tilitystään.

Jos minä olisin Matti Vanhanen, minua saattaisi hieman harmittaa. Oikeammin sanottuna minua vituttaisi raskaasti, mutta sitä en uskaltaisi sanoa ääneen, etten suututtaisi puolueen lestadiolaisia peruskannattajia.

Kepua on vaivannut aina sen viljelijä- ja aluepolitiikkapohjaisuus. Lisäksi sen ristinä oli K-linja, jonka elävä monumentti Väyrynen edelleenkin kummittelee valtioneuvoston käytävillä. Iltalypsyäkään eivät ole nykypoliitikot unohtaneet. Puolueen uudistuminen on edennyt jähmeästi. Esko Aho aloitti sen aikoinaan tuomalla puoluettaan esille myös kaupunkilaisia kiinnostavilla teemoilla. Anneli Jäätteenmäen tyttöenergiatempauksesta ja tyttöenergian mahalaskusta ei tarvinne kertoa enempää, mutta sen jälkeen Matti Vanhanen on yrittänyt tosissaan.

Puolueen kakkoskaarti on sen sijaan käyttänyt viime viikot ja kuukaudet kaikennäköiseen myyräntyöhön. Mauri Pekkarinen kaivoi naftaliinista Vuotoksen altaan. Sen hyödyistä ja haitoista Tohtori ei tässä yhteydessä viitsi sanoa mitään, mutta hanke on äärimmäisen epäsuosittu etelän kaupungeissa. Lisäksi hallitusohjelmassa on erityisesti Vihreiden vaatimuksesta vesilakien osalta yksimielisyysvaatimus, mikä panee miettimään, että Tarja Cronberg ei taidakaan olla niin tyhmä kuin hänen puoluetaustansa antaisi ymmärtää. Tämä hallitusohjelman pykälä on täysin selvää tekstiä kuten lastentarhanopen hommaan joutunut Vanhanen on pikku apuluokalleen joutunut selittämään. Siitä huolimatta Pekkarinen mussuttaa edelleen Vuotoksen altaasta ja lupaa esitellä hankkeen siitä huolimatta.

Sirkka-Liisa Anttila on myöskin ollut viime aikoina äänessä. Perintöveroasiat on jo hallituksessa kertaalleen sovittu antaen sukupolvenvaihdokselle 80% alennuksen yritysmuodosta riippumatta, mikä sekin on jo melkoisen härskiä. Anttila on nyt kuitenkin sitä mieltä, että maatilat pitäisi vapauttaa perintöverosta kokonaan, herra yksin tietää mistä syystä. Lisäksi Anttilan mielestä pitäisi alentaa polttoaineveroja, sähköveroja ja kaikkia muitakin veroja, ja lisäksi korottaa tukiaisia aikana, jolloin maataloustuotteista saa paremman hinnan kuin koskaan aikaisemmin. Vanhanen jälleen kerran joutui patistamaan omiaan ruotuun kertomalla, että asiat on nyt kuulkaa sovittu ja se tarkoittaa, että alennus on 80% ja pulinat pois.

Kemijärven sellutehtaan alasajo näyttää koskevan kipeimmin kepulaispoliitikkoihin. Yksi jos toinen kepulainen kakkosketjun mies on vaatinut yhtä jos toistakin ja haukkunut hallituskumppaniaan kun näin katalan tempun menivät tekemään, vaikka oikeasti tempun teki Storaenson johto eikä Kokoomus. Hallitussopu rikottiin aivan yhdentekevällä asialla ja kepulaispolitrukit Väyrynen etunenässä edelleenkin kiertävät maakunnissa lietsomassa epäsopua Helsingin herroja kohtaan.

Kaiken tämän kruunaa ala-arvoisten puoluesihteerien esikuva Jarmo Korhonen. Kukaan ei tunnu kykenevän tekemään niin hölmöä ehdotusta, ettei Korhonen sitä kannattaisi ja lisäisi vielä vähän vettä myllyynsä Kokoomusta nälvimällä. Korhosen ulosanti on kammottavaa ja ruumiinkieli tai enemmänkin sen puute viittaa sellaiseen henkilöön, jonka kanssa Tohtori ei haluaisi viettää yötä yksin autiossa talossa. Jarmo Korhonen päästää suustaan käsittämättömiä sammakoita ja suuntaa paukkunsa opposition sijaan hallituskumppaniin, mikä tuntuu tässä vaiheessa vaalikautta täydellisen virheelliseltä vedolta. Vanhanen ja Kalli ovat yrittäneet Korhosta toppuutella, mutta mies ei ota kuuleviin korviinsa.

Kaikki se imagohyvä tai lähinnä huonon imagon puute, jota asiallinen ja rauhallinen Matti Vanhanen on rakentanut, on hukattu hetkessä kun Pekkarinen, Väyrynen, Anttila ja Korhonen ovat saaneet esiintyä edukseen mediassa ja muistuttaa kansaa siitä, miksi Kepua ei edelleenkään kannata kaupunkilaisen äänestää. Mitään kaupunkilaisia kiinnostavaa ei enää tunnu olevan hallituksen asialistalla, kun kepuliministerit pyörittävät omaa iltalypsyään ja jankuttavat jo sovituista asioista.

Toistaiseksi Kepun on pelastanut se, että Jyrki Katainen on saanut pidettyä omat rivinsä kasassa ja Kokoomus ei ole lähtenyt Korhosen pyhään sotaan ja muiden pikkukepulien iltalypsyhankkeisiin mukaan. Kepulit räksyttävät, Vanhanen sammuttelee tulipaloja sitä tahtia kun niitä syttyy, Kokoomus ei tee mitään ja demarit lihovat oppositiossa ja seuraavat Tohtorin lailla sivusta näytelmää, jossa kolme rumaa Teroa ja yksi Anttila kusevat omaan pakkiin niin paljon kuin pissavehkeistä lähtee.

Eduskunnassa kuultiin torstaina kummia.

Vasemmiston kansanedustajat kävivät hallituksen kimppuun siitä, että lääkärit, nuo hyväkkäät, saavat nostaa yksityispraktiikkaosakeyhtiöistään peräti 9% voitosta pääomatuloina eikä ansiotuloina. Tämä on mm. Paavo Arhinmäen mukaan "laillista veronkiertoa" ja koska kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta, ei pitäisi olla lääkäreilläkään.

Koska kyse oli vasemmistoliiton kansanedustajien kommenteista, ei liene kenellekään yllätys, että fakta ja fiktio sekoittuivat mukavasti keskenään. Tietenkin lääkärit saavat tehdä noin. Ei siksi, että he ovat halveksittavia lääkäreitä, vaan siksi, että niin seisoo osakeyhtiölaissa. Jos vasemmistoliitto olisi viitsinyt selvittää asiaa, täysin samoin toimii oman firmansa lukuun työskentelevä putkimies ja kaikki muutkin yksityisyrittäjät. Muutama Vasemmistoliiton räyhähenki sai aikaan nyt sitten sen, että Kepun pieni pieni mies Mauri Pekkarinen ryhtyy selvittämään, miten tämä epäkohta voidaan poistaa.

Mikä siis on se epäkohta? Se, että yrittäjä saa nostaa pienen summan yrityksestään pääomatulona? Jos asiassa on joku epäkohta, se on se, että näitä yrittäjiä ei kohdella samalla lailla kuin muita osakkeenomistajia. Jos ostaa Nokian osakkeita tuhdin pinon ja elelee niiden osingoilla, tästä maksetaan pääomatulovero; samoin siitä, että elättää itsensä ostamalla ja myymällä pörssiosakkeita tai sijoitusrahastoja. Tosin jälkimmäisessä tapauksessa on syytä olla varovainen ja tehdä näön vuoksi jotain muutakin.

Epäkohta on sekin, että pääomatuloveroprosentti ja ansiotuloveroprosentti ovat niin eri planeetalta, että kaikkien kynnelle kykenevien kannattaa siirtää mahdollisimman suuri osa tuloistaan pääomaverotuksen piiriin. Kolmas epäkohta on se, että kaunaisuudesta, katkeruudesta ja kateudesta elävä änkyrävasemmisto saa aina vettä myllyynsä vaatia rötösherroja kiikkiin, vaikka oikea ongelma on se, että tuloverot ovat liian korkeita ja niitä kannattaa kiertää kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kukaan tästä jengistä ei ikinä ehdota tuloverojen alentamista, ja kun Katainen meni torstaina eduskunnassa niin tekemään, nosti vasemmisto metelin siitä, että hyvätuloisia suositaan. Joka veto voittaa.

Kuka hyvänsä yksityispraktiikkaa pyörittävä lääkäri maksaa enemmän tuloveroja kuin koko Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä siviiliammateissaan yhteensä, kunhan jätetään pois Stasin ilmiantajalääkäri. Tämä ei siltikään riitä vaan ongelma on se, että tuloista 9% tulee 28% verokannalla eikä lääkärin 45:n paikkeilla olevalla ansiotuloveroprosentilla. Tästä voi jokainen laskeskella vaikka sadan tonnin vuosiansioilla, millaisista summista oikein on kysymys.

Ongelma on se, että tätä olematonta ongelmaa ei voida korjata remontoimatta koko osakeyhtiölakia. Jos yrittäjät rinnastetaan palkansaajiin, silloin heille kuuluu myös palkansaajan etuuksia kuten työttömyysturvaa ja sensellaisia asioita, ja tämä maksaa enemmän kuin heidän pieni lisäverottamisensa tuottaa. Tällä ei tietysti ole suurtakaan väliä, kun vastassa on kaikkivoipa kateus ja iänikuinen herrakauna.

Jos hallitus nyt hölmöyksissään lähtee tälle tielle, silloin ratkaisu on edelleen aika yksinkertainen. Lääkäri A ottaa avukseen lääkärin B, joka tekee suunnilleen yhtä paljon samanarvoista hommaa. A perustaa Beeduuni oy:n ja palkkaa B:n sinne ainoaksi työntekijäksi ja toimitusjohtajaksi. B puolestaan perustaa Aaduuni oy:n ja palkkaa A:n sinne ainoaksi työntekijäksi ja toimitusjohtajaksi. Näin kumpikaan ei työskentele omassa firmassaan ja he voivat nostaa sieltä edelleen pääomatuloja. Kun A ja B ovat toimitusjohtajan tittelillä vaikka tekevätkin sivubisneksenä jotain täysin puuhasteluluontoista sairaiden parantamista, heitä eivät koske edes mitkään TES-määräykset ja heidän palkkansa ja etunsa on sovittavissa kuinka pieniksi hyvänsä sivukulujen minimoimiseksi.

Tämä puliveivaaminen ei tietenkään tuota kenellekään mitään paitsi tekee asioista hiukan vaikeampia. Kun näin sitten tehdään, taas alkaa Vasemmistoliiton räyhäkoplan huuto siitä, että herrat ne vilungilla rehellistä petkuttavat ja vaaditaan taas toimenpiteitä.

Silläkään kerralla tuskin voittaa se kanta, että ansiotulojen verotusta voisi laskea pääomatulojen verotuksen tasolle, mikä kertaheitolla poistaisi koko tarpeettoman sirkuksen.

Maailmantalous on siirtymässä jokseenkin kummalliseen tai ainakin ennen kokemattomaan lamavaiheeseen. Erillaisia lamoja on tullut ja mennyt, mutta niiden syntymekanismi on aina ollut kovin samanlainen. Joko maan kilpailukyky murenee muihin verrattuna sisäisen inflaation takia ja iso joukko väkeä menettää työnsä ja toimeentulonsa, tai sitten sijoituskuplia puhkeaa ja firmat ajavat kuplatalouden toimintojaan alas ja taas iso joukko väkeä menettää työnsä ja toimeentulonsa. Raha hakeutuu turvallisiin sijoituskohteisiin ja investoinnit ovat lamassa. Tällainen lama torjutaan laskemalla korkoja niin paljon, että rahan makuuttaminen laiskasti jossain turvallisissa kohteissa ei enää ole järkevää. Investoinnit lähtevät käyntiin, kuluttajien luottamus palaa ja talous kampeaa takaisin kasvu-uralle.

Nyt näyttäisi siltä, että olemme saamassa aivan uudenlaisen laman. Sen kova ydin ei ole kuluttajien työttömyydessä vaan inflaation laukkaamisessa ja siinä, että kiinalaiset ja intialaiset kilpailevat samoista resursseista kuin mekin. Kaikkialla lännessä suuret ikäluokat ovat jo puoliksi eläkkeellä ja loputkin jäävät eläkkeelle kohta. Töitä on tekijöille vaikka kuinka paljon ja vain kaikkein kouluttamattomin työvoima on edelleen ongelmissa. Periaatteessa tässä tilanteessa mitään lamaa ei pitäisi ollakaan tai ainakin sen pitäisi olla vain pieni notkahdus.

Nyt kuitenkin työttömyyden vähenemisestä huolimatta kuluttajien ostovoima ei ole kasvanut vaan se vähenee jatkuvasti. Verot, veroluonteiset maksut, ruoka, lämmityskulut, pakollisen liikkumisen kustannukset ja sähkö kallistuvat jatkuvasti paljon palkkojen nousua nopeammin. Tätä yritetään peitellä laskemalla inflaatiokoriin mukaan paljon tekniikkaa, jossa tuotannon tehostuminen ja teknologinen kehitys laskevat hintoja tai ainakin kasvattavat jatkuvasti sitä, mitä eurolla saa. Tästä huolimatta jokainen huomaa kukkarossaan kaiken jatkuvan kallistumisen. Koska työpaikalle on pakko päästä ja ruokaakin on saatava, ei näissä perusasioissa ole juurikaan mahdollisuuksia säästää tai muuttaa kulutustottumuksia.

Kun aikaisemmin laman hyökätessä kenelläkään ei ollut varaa nostaa hintoja vaan päin vastoin niistä rassattiin ylimääräinen pöhö pois, nyt julkinen sektori nostaa omia "hintojaan" aivan surutta, ja yksityinenkin sektori voi aina myydä kalliilla kiinalaisille sen sijaan, että ryhtyy polkumyyntiin lännessä. Raaka-aineiden hinnat kallistuvat, koska huolimatta länsimaiden lamasta kaiken kysyntä pysyy kovana Kiinassa ja Intiassa. Ruuan hinta nousee, koska peltoja valjastetaan biopolttoainehullutukseen.

Tuloksena on pahimmassa tapauksessa vuosikausien kurimus, jossa palkansaajalta niistetään pois elintaso jokseenkin tykkänään rahan riittäessä enää peruselämiseen. Kun ylimääräistä rahaa on joka kuukausi hieman vähemmän, kotimaisten palvelujen kysyntä pysyy vähäisenä muualla paitsi nuorempien pussista rahoitettavissa eläkeläisten hoivapalveluissa.

Keskuspankit ja hallitukset ovat tämän kehityksen edessä jotakuinkin voimattomia. Korkoja voidaan laskea, mutta se ei auta mitään. Länsimainen teollisuus investoi jo nyt niin paljon kuin kykenee, mutta investoinnit valuvat Kiinaan eikä läntisiin yhteiskuntiin. Korkojen alentaminen lisää ennestään mahdollisuuksia investoida velaksi kaukomaille.

Aikaisemmin puhuttiin rakenteellisista ongelmista ja syytettiin ammattiliittoja. Nyt ongelma on rakenteellinen, mutta ei enää lännessä vaan maailmantaloudessa. Lännessä ei ole osattu varautua siihen, että kiinalaisille viimeisen kymmenen vuoden aikana kertyneet tuhannet miljardit eivät makaakaan jossain holvissa vaan kiinalaiset rupeavat käyttämään tätä rahaa. Kun tähän lisätään valtava potti rahaa arabien käsissä vuosikymmenten öljykaupasta, maailman rahavirrat ja investointipäätökset eivät enää seuraa silmä kovana, mitä lännessä tapahtuu, vaan ne katsovat muualle.

Tässä tilanteessa palkansaajan osa on hävitä kaikissa tapauksissa. Lisäksi valtaosa pääomatuloilla elävistä häviää, sillä tulemme näkemään osakekurssien syöksyjä siellä täällä, ja vaikka ne siitä jossain toipuvat nopeasti ja jossain hitaasti, tarvitaain aika paljon hyvää tuuria löytää joukosta voittoarvat kun maailmanlaajuisesti suunta on alaspäin. Ainoa, minkä palkansaaja voi tehdä, on huolehtia omasta ammattitaidostaan ja kielitaidostaan, sekä pitää velkaantumisensa kohtuullisena. Tällä tavalla ei voi välttää elintason laskua, mutta näin voi välttää sen täydellisen romahtamisen, jos Suomi reunavaltiona muuttuu ensimmäisten joukossa lähelle elinkelvotonta.

Ainoa tapa selvitä tästä länsimaalaisesta näkövinkkelistä siedettävin vahingoin, olisi Kiinan ja Intian välinen sota, joka tekisi Länsi-Euroopasta taas kiinnostavan paikan vakautensa takia. Kiinan sisällissota voisi pelastaa meidät myös. Jos yhteiskunnat idässä kuitenkin säilyvät vakaina, on paras totutella siihen, että paksumpi tilipussi mahdollistaa entistä vähemmän asioita.

Tämä viikko on ollut huonoja uutisia väärällään. Tohtori ei tarkoita konkurssikypsien amerikkalaisten pankkien aiheuttamaa pörssinotkahdusta, sillä lainaamalla rahaa maksukyvyttömille saa lopulta turskaa taloon eikä sen pitäisi olla yllätys kenellekään. Sinuhe Egyptiläisen palvelija Kaptah totesi osuvasti: "On moraalisesti väärin antaa hölmöjen pitää rahansa, sillä muuten he eivät koskaan opi".

Huonot uutiset tällä viikolla liittyvät Internet-sensuuriin ja uhkapeliin. Julkinen valta on päättänyt, että Internetin sisältöä kuuluu sensuroida jonkun epämääräisen salaisen listan perusteella, koska näin torjutaan lapsipornoa. Tässä ei ole päätä eikä häntää, sillä tämä operaattorien "vapaaehtoinen" internet-sensuuri on kenen hyvänsä vastenmielisen pedofiilin kierrettävissä minkä hyvänsä proxy-serverin käyttöönotolla. Porakorven Akselilta ei jää näyttämättä yksikään lapsipornokuva, mutta samalla on kuin vaivihkaa tehty periaatepäätös siitä, että ihmisiä on suojeltava Vallankahvan ei-toivotuksi julistamalta sisällöltä.

Nyt kyseessä on lapsiporno, jotta sensuurin vastustajat saadaan leimattua lapsipornon kannattajiksi, ja tätä leimaa ei kukaan halua päälleen. Mutta mitä seuraavaksi? Voimme esimerkiksi seuraavaksi todeta, että alkoholipoliittisista syistä kaikille juomia ja cocktail-reseptejä sisältäville sivuille pitää estää pääsy, sillä haluamme varmaankin suojella lapsia juoppouden kiroilta. Nettikaupat, joiden listalla on mainittuja tuotteita tai vaikkapa tutkanpaljastin, pitää ainakin sulkea ensi tilassa, sillä emmehän halua, että kaahari tutkanpaljastimineen ajaa suojatiellä hellyttävän pikkutytön yli. Lista pitenee harmittomalta näyttävillä hankkeilla, ja koska se on salainen eikä sitä ylläpidä kukaan virkavastuulla, sinne voi ujuttaa jokseenkin mitä hyvänsä. Tuota pikaa huomaamme, että SDP:n arvostelu internetissä alkaa olla hankalaa, ja kuvia kepulinmetsästyskauden avajaispäivän saaliista on hankalaa saada kilpailevien metsästysseurojen kadehdittavaksi.

Joku jossain lakkautettavaksi sopivassa korpikorkeakoulussa kokoontunut työryhmä puolestaan on tehnyt vallankahvan pyynnöstä ehdotuksen siitä, että nettipokerissa hävityt rahat pitäisi saada periä takaisin luottokorttiyhtiöltä. Tässäkään hankkeessa ei ole päätä eikä häntää, sillä se asettaa vastuuseen luottokorttiyhtiön, joka ei ole edes etäisesti kiinnostunut siitä, miten asiakas rahojaan käyttää ja jonka ei edes tietosuojamielessä pitäisi asiasta kiinnostua. Pokeri on kuulemma "pyramidihuijaus" ja petos. Tohtori on lusinut jokusenkin yön kaljaa juoden sököpöydässä joskus voittaen, joskus häviten. Peli on ollut rehellistä aivan kuten nettipokerikin ja tappiot johtuvat siitä, että kortti ei ole käynyt kirkonmiehellä tai siitä, että on pelannut huonosti; ei siitä, että kaverit olisivat petkuttaneet. Ainoa paikalla oleva pyramidikin on syntynyt keskiolutpullon korkeista.

Ehdotuksen tehneet Ajatuksien Pielisjoet sen sijaan yhdistävät oivallisesti Internetin, rahan, huijauksen ja säälittävän peliriippuvaisen yhdeksi puuroksi ja saavat tästä keitoksesta moraalisen oikeutuksen kieltää jotakin. Sillä kiellosta on kysymys vaikkei sitä ääneen halutakaan sanoa. Kiellosta, jonka kiertäminen on jälleen aika helppoa esimerkiksi siirtymällä PayPalin käyttäjäksi. Britannian tai USA:n viranomaisia ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä mieltä jossain periferiassa ollaan omien rahojen käyttämisestä.

Miksi suuri yleisö on hiljaa? Missään sivistysvaltiossa tällaiset pähkähullut hankkeet eivät etenisi edes ehdotuksen asteelle, sillä vallankahva lynkattaisiin lähimpään median lyhtypylvääseen. Liberaaleiksi leimautumista haluavat Vihreätkin ovat oudon hiljaa, sillä heidän punavihreään ajatusmaailmaansa asioiden kieltäminen sopii varsin hyvin. Vihreille sekä muille puolueille tuntuu käyvän mainiosti se, että ihmiset muutetaan alisteisiksi yhteiskunnalle sen sijaan, että yhteiskunta on ihmisten palvelija.

Herätkää nyt helvetti siellä ruudun takana! Soittakaa kansanedustajalle, tutulle lehtineekerille, Karpolle tai vaikka paaville. Mutta tehkää jotakin. Vallankahvan mopo on karannut kauas ja häntä on ruvennut heiluttamaan koiraa. Tällaiset asiat ratkaistaan sivistysvaltioissa vaihtamalla vallankahva parempaan. Onnistuuko tämä uuteen pysähtyneisyyden aikaan vajonneessa Suomessa?

Tohtorin ollessa kouluikäinen oli koulussa tapana opettaa, että Suomi on Vihreän Kullan Maa metsäsektorin suuren BKT-osuuden takia.

Tänä päivänä tuosta kullasta ovat vain rippeet jäljellä, mutta kiitos Nokian ja muun uuden toimeliaisuuden, vaikutukset eivät ole olleet erityisen kauaskantoisia kepulaisten kehitysalueiden ulkopuolella. Kehityksessä ei ole edes mitään kovin kummallista. Teollisuus on pakannut kovaa vauhtia kamojaan läntisestä Euroopasta ja muistakin länsimaista jo viimeiset sata vuotta. Viimein tähän sopeutuminen on edessä meilläkin.

Päätösten aikataulukaan ei metsäteollisuutta tuntevalle tullut yllätyksenä. Miljardin euron ruukit eivät tahkoa rahaa ikuisesti vaan niitä pitää uudistaa ja modernisoida säännöllisesti. Suomessa viimeiset merkittävät metsäteollisuuden investoinnit tehtiin 80-luvulla ja sen jälkeen kaikki investoinnit on suunnattu ulkomaille lähelle kuluttajia, lähelle kierrätyspaperivuoria tai lähelle halpaa energiaa ja työvoimaa. Kun investoiminen suomalaisiin laitoksiin lakkasi, oli jo 90-luvun alussa selvää, että kotimaista metsäteollisuutta odottaa alasajo muutamaa laitosta lukuunottamatta sitä mukaa kun nykyisistä laitoksista käyttöikä jättää.

Tässä kehityksessä ei ole mitään pahaa, kunhan ympäröivä yhteiskunta vain osaa siihen sopeutua. Yhteiskunnat ovat muuttuneet historian saatossa keräily-yhteiskunnista viljely- ja raaka-aineyhteiskunniksi. Nämä ovat puolestaan muuttuneet teollisuusyhteiskunniksi, ja teollisuusyhteiskunnat palveluyhteiskunniksi. Muutokset eivät ole kertarysäyksen kaltaisia vaan pidemmän ajan trendejä. Nykyään Suomen viitekehys on palveluissa eikä sellunkeitossa tai muussa perusteollisuudessa. Seuraava sopeutuminen on edessä, kun palveluyhteiskunta alkaa muuttua joksikin muuksi; vaikkapa elämysyhteiskunnaksi, mutta siitä Tohtori voi kirjoittaa joskus toiste laajemmalti.

Poliitikot ovat sen sijaan jälleen täydellisen hakoteillä riippumatta siitä, onko kyse hallituspuolueista vai oppositiosta. Ei hallituksen ja eduskunnan kuulu miettiä, mitä ihmettä jossain aluepoliittisin perustein aikanaan rakennetussa lappalaisessa ruukissa voitaisiin tehdä sen jälkeen, kun omistaja viimein osoittaa hiukan munakkuutta ja ajaa moisen käenpoikasen alas pesäänsä likaamasta. Hallituksen kuuluisi miettiä, miten Suomi pärjää palveluyhteiskunnassa ja informaatioyhteiskunnassa, jossa kaupaksi käy ennen kaikkea tieto, ja jossa puun jalostaminen on tiedon jalostamisen rinnalla kehitysmaanysväystä.

Poliitikot kuitenkin kiertävät tämän aiheen kaukaa, sillä se on henkisten kääpiöiden ymmärrettäväksi aivan liian monimutkainen. Paljon helpompaa on liittyä "työtä lappalaiselle joutoväelle" -mantraa määkivään kuoroon. Maailma muuttuu ja jollei ilmasto tästä heitä aivan täydellisesti häränpyllyä, Lapissa pärjää jonkinlainen viihde- ja elämysbisnes, mutta kaiken muun tekohengittäminen takamailla on rahan kaatamista kankkulan kaivoon. Sillä, kaataako nuo rahat kankkulan kaivoon yritys vai valtio, ei ole mitään merkitystä.

Kun lappalaiset ovat jatkuvasti sitä mieltä, että Helsingin herrat ne salakavalasti näivettävät syrjäseudut, voisi Suomi tarjota asiaan ratkaisuksi itsenäisyyden myöntämistä Lapille ja Kainuulle. Voisimme lähettää Helsingistä kehitysapuna kaikki Kemijärven sellutehtaalle jatkoa vaatineet ministerit ja kansanedustajat luotsaamaan tuon Helsingin ikeestä vapautuneen ruman ankanpoikasen muutosprosessia uljaaksi joutseneksi. Suomella ei ole tämän sarjan poliitikoille mitään käyttöä ja lappalaiset puolestaan saavat heistä asialleen omistautunutta väkeä. Nähdäkseni tässä vaihdossa voittaisivat kaikki. Lappalaiset pääsevät eroon Helsingin herroista ja suomalaiset pääsevät eroon elättialueista. Kun kumpikaan joukko ei tunnu olevan nykytilaan tyytyväinen, tämän ratkaisun pitäisi miellyttää kaikkia.

Jos tämä ei kelpaa, niin antakaa, helvetti sentään, yritysten johdon tehdä työtään sen sijaan, että niille sälytetään vastuu kepulaisten kehitysalueiden ja korpikommunistilinnakkeiden elinvoimaisuudesta.

Kansa kuunteli henkeään pidätellen tasavallan arvojohtajan puhetta. Joko nyt kansan rakastama Äiti Aurinkoinen ohjaisi viime vuoden hiukan eksyksissä olleen suomalaisen yhteiskunnan uusille urille? Mitä vielä! Samaa vanhaa virttä vuodesta toiseen. Tuloerot ovat muka kasvaneet ja se vasta kamalaa on. Syrjäytyminen ja huono-osaisuus ovat kasvaneet ja muuttuneet perinnöllisiksi, ja asia todetaan joka vuosi.

Asian toteaminen ei vain ole sama asia kuin ongelman ratkaiseminen, eikä Halonen tälläkään kerralla yllättänyt. Tohtori ei tiedä mitään työtä ja täystyöllisyyttä parempaa tapaa ratkaista syrjäytymisen ja köyhyyden ongelmaa, mutta jostain syystä Tohtorin ratkaisu ei kelpaa. Suomalaisille löytyy töitä jos työmarkkinoiden rakenteelliset ongelmat puretaan. Kaikki eivät työllisty nykyisille työmarkkinoille ja joka vuosi isompi osa kansasta on yksinkertaisesti liian tyhmää tekemään korkean tuottavuuden töitä. Matalan tuottavuuden työtä olisi parempi tehdä Suomessa kuin siirtää se Venäjälle, mutta se edellyttäisi puuttumista suomalaisten työmarkkinoiden rakenteisiin katsoen avarakatseisesti kevyemmin säännellyn ja haittaverotetun ns. kolmannen sektorin roolia. Tätäpä ei Halonen enää arvaakaan ehdottaa.

Itämeren tilastakin pitäisi olla huolissaan. Kuten viimeiset 30 vuotta. Tähänkin asiaan olisi varsin helppo esittää ratkaisuja eikä vain todeta paskan haisevan Itämeren rannoilla entistäkin vahvemmin. Isoin Itämeren saastuttaja on Pietari. Ryssykät eivät tee nykyisessä uhossaan asialle mitään, sillä kaikki pehmeät asiat ovat jokseenkin epämuodikkaita asevarustelun ja kansallistunteellisen uhon rinnalla. Me sen sijaan voimme tehdä. Pietarissa tarvitaan vedenpuhdistamoja ja puhdistamoihin eikä Nevaan johtavaa viemäröintiä. Tätä puolestaan syntyy rahalla. Valittamisen sijaan Halonen olisi vaikka voinut ehdottaa, mistä raha Suomessa otetaan, koska venäläiset eivät itse viitsi. Lähialueiden toiseksi suurin kuormittaja on kotimainen maatalous, jolle maksetaan "ympäristötukien" nimikkeellä maataloustuen jatketta. Noiden tukien käyttötarkoituksen piti alun alkaen olla ympäristötekniikkaan investoiminen, mutta ketään ei kiinnosta kepulaisten johtamassa Suomessa valvoa asiaa. Halonen olisi voinut patistella maalaisliittolaisia ruotuun sen sijaan, että antaa heidän syytellä Itämeren tilasta pelkästään venäläisiä.

Halonen olisi myös voinut ottaa kantaa siihen, miten Suomi pärjää valtiona, jos pelotteluskenaariot hiilidioksidipäästöistä toteutuvat. Sen sijaan, että pistetään pää pensaaseen, olisi oivallinen tilaisuus panostaa tämän alan tuotekehitykseen ja myydä keksintöjä ympäri maailmaa. Kun Eurooppa on keskittynyt komiteoiden perustamiseen ja työryhmien kokouksiin sekä tiukan paikan tullen asioiden kieltämiseen, tässäkin asiassa merkittävimmät keksinnöt näyttäisivät olevan tällä hetkellä amerikkalaisia ja tulevaisuus tuskin asiaa muuttaa. Eurooppa havaitsi ongelman, Eurooppa kiinnitti ongelmaan huomiota, amerikkalaiset tekevät keksinnöt, eurooppalaiset rahoittavat ne kaikkiin kehitysmaihin ja amerikkalaiset keräävät rahat. Arvojohtajaa ei tämä täysin pähkähullu rakennelma kuitenkaan kiinnosta.

Matti Vanhanenkin on avannut uuden vuoden kunniaksi sanaisen arkkunsa. Vanhasen mielestä työsuhdematkalippujen käytöstä pitäisi ryhtyä sopimaan tuponeuvotteluissa. Vanhanen siis ehdottaa, että duunarit pakotetaan vaihtamaan osa palkastaan pakolliseen, keskusjohdettuun bussilippuun, jolla ei valtaosalle ole mitään käyttöä kun lippualue on väärä tai töihin on kävelymatka. Kunnat saavat sen sijaan asiasta lypsylehmän. Kun liput ovat pakollisia kaikille, työnantajat ovat velvollisia ostamaan niitä työntekijöilleen, vaikka kunnassa kulkisi bussi lähes metromaisen tiheästi, kerran joka karkauspäivä. Mitä huonompaa ja harvempaa joukkoliikennettä kunta järjestää, sitä enemmän se nettoaa myymällä näitä pakollisia lippuja. Mitä syrjäisemmästä ja kepulaisemmasta kunnasta on kysymys, sitä itsestäänselvempää on, ettei siellä mitään joukkoliikennettä ole.

Halonen toteaa itsestäänselvyyksiä ja väistelee tärkeitä aiheita ja Vanhanen harjoittaa kepulaista iltalypsyä. Toisaalta eipä kukaan tainnut mitään parempaa odottaakaan.

Pitääkseen yllä hyvää joulumieltä Tohtori päätti jättää loppuviikon uutiset katsomatta ja sanomalehdessäkin pääasiallinen huomio on kiinnittynyt Rip Kirbyyn ja Viivi&Wagneriin. Siispä sanottavaa ajankohtaisista asioista on kertynyt aika vähän ja senkin ajattelin pitää omana tietonani ja säästää joulunpyhinä käytäviin henkeviin keskusteluihin.

Hyvää joulua kaikille, sekä menestyksekästä vuotta 2008. Palaamme asiaan parin viikon kuluttua.

P.S. Kauppojen vapaata aukioloa kannattaa kaksi kolmannesta kansalaisista ja minkään puolueen kannattajien enemmistö ei sitä vastusta. Milloinkohan tämä asia saadaan kuntoon?

Valitettavasti nämä kiireet ovat aiheuttaneet myös sen, ettei turinoinnille ole riittänyt aikaa eikä oikeastaan mielenkiintoakaan. Näyttää siltä, että myös tämän viikon epistola jää alamittaiseksi, mutta eipä mahda mitään. Pukkia odotellessa Helsingissä on tänä vuonna odoteltu joulua varsin paskamaisessa säässä. Sinänsä asiassa ei ole mitään uutta, koska joulukuun sää pääkaupungissa on harvoja poikkeuksia lukuunottamatta masentava: pimeää ja pirun kylmää, mutta ei tietenkään riittävän kylmää, etteikö olisi myös ankean märkää ja kuraista. Onneksi joillain sentään on tarmoa ottaa asiat omiin käsiinsä ja hankkia oikein vanhan ajan joulusäät takaisin. Ilmaston lämpenemisestä huolestuneet parisenkymmentä mielenosoittajaa nimittäin hiihtelivät Helsingin lumettomilla kaduilla huutaen iskulauseita kuten: "Lunta perkele!", ja: "Päästöt alas, lumet takas!"

Tämä hieno kansalaisaktiivisuus tuo elävästi mieleeni parin vuoden takaisen Helsingin Sanomien pääkirjoituksen, jossa kannettiin huolta kuivuuden aiheuttamasta pohjaveden laskusta ja jo otsikko antoi hyvän neuvon, joka kuului: "Kaikkien on aiheellista toivoa sateista syksyä". Vaikka säätilan vuorovaikutukset ovatkin todella monimutkaisia eikä kaikkia niitä ole vielä alkuunkaan tieteellisellä tutkimuksella selvitetty, niin hiukan kaukaa haetulta tuntuu, että vesisadetta voisi manata sitä yhdessä toivomalla yhtään sen enempää kuin valkeaa joulua hiihtelemällä lumettomalla asfaltilla.

Ilmastonmuutoksesta saarnaavat ovat viime vuosina kehittäneet jos jonkinlaisia selityksiä säätilan vaihteluille. Oikeastaan mikä tahansa sääilmiö kelpaa todisteeksi ihan tuota pikaa koittavasta katastrofista. Jos sataa tai on paistaa, niin ilmiön takana on mannerjäätiköt luhistava ahneiden valkoisten miesten aiheuttama ilmaston nopea lämpeneminen. Ei käy kieltäminen, etteikö maailman keskilämpö olisi viime vuosikymmeninä ollut nousussa. Sekin näyttää varsin todennäköiseltä, että osa lämpenemisestä on ihmisen itsensä aikaansaannosta. Yhtä lailla on todennäköistä, että osa lämpenemisestä johtuu luonnollisesta vaihtelusta.

Viime vuosien ilmastodebatti on saanut aikaan sen, että saadakseen määrärahoja tutkimuksiinsa kaikkien tiedemiesten on ympättävä perusteluihinsa toinen toistaan hirmuisempia kauhukuvia tulevaisuuden ilmastokatastrofista. Tämä tuntuu olevan arkipäivää, vaikka tutkimusta oltaisiin tekemässä lapsenpäästöstä. Seurauksena ei voi olla muuta kuin se, että vuosien kuluessa ilmastonmuutos muuttuu ongelmasta osaksi pakollista liturgiaa ja itse asia hämärtyy. Samoin hämärtyy se, että samaan aikaan kun Suomessa keskitytään toivomaan parasta, polkaistaan Kiinassa käyntiin pari uutta kivihiilivoimalaa joka ikinen viikko.

Suomessa totuttiin koko sodanjälkeinen aika siihen, että inflaatio laukkasi valtoimenaan, ja viennin ongelmat korjattiin aina reippaalla devalvaatiolla kilvoitellen Ruotsin peson kanssa Länsi-Euroopan epäluotettavimman ja vähiten uskottavimman valuutan kunniakkaasta arvonimestä.

Sitten tuli lama, joka johti markan arvon romahtamiseen, mutta joka toisaalta hillitsi inflaatiota tehokkaasti, koska kenelläkään ei ollut varaa maksaa edes pyydettyjä hintoja, saati korotettuja. Sen jälkeen tuli EU ja EMU-kriteeristö ja inflaatio pidettiin puolijärkevällä talouspolitiikalla ja tulopolitiikan nollalinjalla aisoissa kymmenen vuotta. Vähäinen inflaatio ei ole taloudelle mikään erityisen haitallinen juttu vaan huomattavasti parempi kuin deflaatiokierre, jossa Japani on ollut jo kymmenkunta vuotta eikä tunnu mitenkään pääsevän siitä eroon. Lisäksi laskennallinen inflaatio on ollut aina jossain määrin eri asia kuin ihmisten kokemus inflaatiosta, sillä kulutusvalinnoilla on voinut välttää ne tuotteet, joita haittaverotetaan joka vuosi enemmän. Vaikka asumisen hinta laskennallisessa korissa nouseekin, omistusasujan tilanne ei muutu käytännössä miksikään ellei satu vaihtamaan asuntoa, mikä ei sekään ole pakollinen menoerä.

Näin ollen Suomessa kymmenen vuotta vähäisestäkin inflaatiosta ovat kärsineet lähinnä yksityisautoilijat, asunnonvaihtajat ja vuokralla asujat. Heitä on tietysti paljon, mutta omilla valinnoilla on voinut vaikuttaa asioihin. Kun ainoa merkittävä kustannusten nousu on näkynyt liikkumisen ja asumisen hinnassa, valtaosa ihmisten kulutuksesta on oikeastaan jäänyt inflaation ulkopuolelle tyystin ja vaikka palkat nousivat vain vähän, se oli silti jotakin.

Vaan kuinka on nyt? Inflaatio rikkoo jo kolmen prosentin rajan eikä se siihen jää. Neljän prosentin raja mennee rikki parin vuoden kuluttua. Asiaa vähätellään tietoisesti, koska aihe on poliittisesti kiusallinen. Nykyinen inflaatio on edeltäjäänsä harmillisempi siksi, ettei siihen voi vaikuttaa. Julkinen sektori on ottanut kaikkien iltalypsyjen isän ja äidin käyttöön tällä tupokierroksella, ja ne reppanat, jotka joutuivat tyytymään kaksi kertaa yksityisen sektorin saamiin palkankorotuksiin tällä kierroksella korjaavat saletisti "jälkeenjääneisyyttä" kahden vuoden kuluttua. Yksityisen sektorin palkat eivät nousseet esimerkiksi teollisuudessa paljonkaan. Ammattiliittoja on perin trendikästä haukkua, mutta tällä kertaa näyttäisi siltä, että SAK:n pomot ovat olleet hyvässä keskusteluyhteydessä Etelärantaan ja kalliin euron, jatkuvasti kallistuvan energian ja kiristyvien verojen vaikutus kilpailukykyyn on ymmärretty pöydän kummallakin puolella. Jos joku SAK:n liitto olisikin halunnut iltalypsää jotakin, heidät on palautettu kaikessa hiljaisuudessa ruotuun ilman tehyläistä mediakampanjaa.

Siinä, missä yksityinen sektori näyttäisi tällä kertaa kohdistaneen palkankorotuksia sinne, missä niitä on varaa maksaa, kuten markkinataloudessa oikeastaan kuuluukin, julkinen sektori on hukannut moponsa täydellisesti ja kaasuvipu on hirtetty pohjaan "jälkeenjääneisyyden" narulla. Tästä seuraa pompsahdus inflaatiossa eikä sille voi mitään. Kukaan ei voi kulutustottumuksillaan tehdä yhtään mitään pöhöttyneen julkisen sektorin kerätessä vielä lisääkin pöhöä. Verorahoitteiset palvelut on maksettava vaikkei niitä käyttäisikään. Moniin on myös rakennettu itse itsensä korjaavia automaatteja: jos joukkoliikenteen käyttö vähenee, joukkoliikenne ei vähene vaan sen saamat tukiaiset kasvavat.

Näin siis nykyinen inflaatio ei ole vain vääristä kulutusvalinnoista kiinni vaan perustuu siihen, että julkinen sektori paisuu enemmän kuin yksityisen sektorin tuottavuus kohenee. Tämä on täydellistä hölmölän peitonjatkamista, mutta asia ei poliittisesti tunnu kiinnostavan ketään. Ainoa poliittinen syntipukki on saatu Jyrki Kataisesta, jolle räyhätään sitä hyvästä, etteivät julkisen sektorin menot nouse vielä nykyistäkin enemmän ja rahaa käytetään haihatellen niinkin joutavaan asiaan kuin velkojen maksuun.

Nykyinen inflaatio tarkoittaa sitä, että nollakorkoisilla säästötileillään rahoja makuuttava väki menettää säästöjensä arvoa aivan kuten suljetunkin talouden aikaan. Kun lisäksi pörssi on juuttunut loputtomaan alavireeseen ja kiinteistömarkkinoillakaan ei ole odotettavissa enää suurensuuria voittoja, ihmiset eivät voi edes suojautua tältä inflaatiolta oikein mitenkään vaikka he tunnistaisivatkin sen olemassaolon. Suomessa ongelmaa ei voi enää korjata säästäjien kustannuksella edes devalvaatiolla, joten edessä on sopeutuminen. Valitettavasti vain Suomessa sopeutuja on ulosliputtava yksityinen sektori, joka äänestää jaloillaan ja työläisille lyödään irtisanomispaperin tuskaa lohduttamaan Stakesin ja muiden propagandatorvien virallinen lausunto siitä, että Suomi on maailman kilpailukykyisin talous ja Suomen julkinen sektori on maailman tehokkain.

Jos joku keksii seuraavia eduskuntavaaleja ennen puolueen, joka ei ole sosialisteja pullollaan, pyydän ilmoittamaan Tohtorille. Tarjolla on tämän palstan laajuinen ilmainen mainoskampanja, sillä jonkun on viimein taottava työikäisten päähän, että omat ja tulevien rahat kulutusjuhlaan kupanneiden suurten ikäluokkien resepteillä Suomesta ei tule maanpäällistä paratiisia vaan jonkunnäköinen sosialismin saavutusten ulkoilmamuseo.

P.S. Helsingissä on vaihteeksi alkanut 1970-luvun taistolaisten kampanja Leninin patsaan pystyttämisestä kaupunkiin. Ehdotuksen mukaan kyseeseen tulisi jonkinlainen graniittinen pysti. Jättäen sen enempää pohtimatta, mitä mieltä on puuhata kunnianosoitusta vastenmieliselle kansanmurhaajalle, Tohtori ehdottaa, että mikäli patsas päätetään hankkia, sen pitäisi olla jostain päin itää hankittu tarpeettomaksi jäänyt vähintään 20 metriä korkea pronssipysti, jossa Lenin on käsi pystyssä. Tämä taideteos voitaisiin sijoittaa töötevälle alustalle keskelle Alppilan Lenininpuistoa ja nimetä Vapaudenpatsaaksi. Sehän olisi vieläpä kovin ekologistakin, kun voitaisiin kulutusjuhlan sijasta kierrättää.

Tasavallan presidentti on lyönyt jarrut päälle tulevalle parlamentaariselle NATO-selonteolle jo ennen kuin raporttia ollaan edes alettu sorvata. Jo nyt Halonen toteaa, ettei kukaan ole hänelle perustellut vakuuttavasti, miksi Suomen pitäisi liittyä läntiseen sotilasliittoon. Tästä vakuuttumattomuudestaan hän vetää ykskantaan sen johtopäätöksen, ettei Suomen tule NATO:oon liittyä eikä suomalaisen turvallisuuspolitiikan pidä olla yksisilmäisesti suuntautunut USA-vetoiseen sotilasliittoon.

Tämä on näppärä poliittinen manööveri, jolla NATO-jäsenyyden kannattajat niputetaan ohimennen pölkkypäiksi, jotka vain tuijottavat yksisilmäisesti NATO:n suuntaan ja tarjoavat sitä ratkaisuksi kaikkeen. Oikeastihan asia ei tietenkään ole näin, vaan Suomessa nimenomaan NATO-jäsenyyden vastustajat ovat olleet pragmaattisen ykstotisia; läntistä liittoutumista vastustetaan ehdottomasti uhraamatta ajatustakaan sille, mihin suuntaan muu maailma on menossa. Myös Suomen oma geopoliittinen asema jätetään joko täysin huomiotta tai sitten siitä tehdään aivan uskomattoman vääriä johtopäätöksiä.

Kieltämättä myös NATO:n kannattajien mielipiteet ja perustelut ovat moninaisia ja osin ristiriitaisiakin. Tosin mielipiteistä paistaa läpi se, että korulauseiden takana on 99% tapauksista Pertti Salolaisen kiteyttämä idea: "NATO:oon on syytä liittyä hyvän sään aikana, koska kansainvälisen tilanteen muuttuessa kireäksi se ei enää ole mahdollista". Puolustusministeri Jyri Häkämies verhoaa ajatuksen EU-debatista tuttuun puheeseen siitä, että Suomen pitää olla mukana pöydissä, joissa asioista päätetään; ei mikään hölmö ajatus sinänsä. Ulkoministeri Ilkka Kanerva puolestaan puhuu avoimeisti siitä, että Suomi on matkalla NATO:oon, ja jättää asian tarkemman vatvomisen kuulijalle.

Halonen sen sijaan kertoo, että liittoutumattomuus on Suomelle etu erityisesti kansainvälisessä kriisinhallinnassa, koska liittoutuneille maille on kriisinhallinnassa "aina erityistä tilausta". Voi olla, että jossain kohdassa liittoutumattomuus onkin eduksi rauhantirvaajille, mutta tosiasiassa Suomen menestyminen rauhanturvatehtävissä johtuu ensisijaisesti korkeasta panostuksesta, pitkästä kokemuksesta ja näiden seurauksena syntyneestä rautaisesta ammattitaidosta.

Ei myöskään sovi unohtaa sitä, että ulkopolitiikan ja erityisesti turvallisuuspolitiikan suurimpia hyveitä on pyhä itsekkyys. On kauhistuttava ajatus, että suomalaisten turvallisuuden korkeimmalta vartijalta tämä perusasia on täydellisesti kateissa.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Näyttävällä esiintulollaan presidentti Halonen on viheltänyt kuuluvan alkuvihellyksen avoimelle suomalaiselle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle. Sana on nyt vapaa eikä entisaikojen suomettuneeseen vaikenemiseen ja vaivautuneeseen kärvistelyyn ole tarvetta eikä siihen toivottavasti myöskään mennä.

P.S. Suomessa suunnitellaan uudenlaista viisumia työnhakijoille. Ensiksi tarkoitus on myöntää noin tuhat viisumia vuodessa ja koemaiksi sopivat kuulemma Turkki, Egypti, Ukraina ja Tunisia. Kukahan puusilmä nämäkin on keksinyt? Tohtori kiittää työministeriötä hyvästä ideasta ja tarjoaa ensimmäisiksi maiksi Filippiinejä, Thaimaata, Meksikoa ja Brasiliaa.

Tuposta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikaan suomalaisen talouselämän pakkopaita. Vienti on hyötynyt siitä, mutta kotimarkkinat ovat näivettyneet ostovoimaisten kuluttajien puutteeseen. Suomessa tulonjako on ollut jo pitkään maailman tasaisin, ja vaikka demarihenkinen lehdistö päivittelee muutaman pääomatulojen saajan varallisuutta ja tuloerojen kasvamista eniten tienaavan prosentin tai promillen kirimisen takia, tupopelleilyn takia tuloeroja ei ole kuitenkaan edes yritetty synnyttää.

Tasainen tulonjako kuulostaa ruotsalaisen sosialidemokraatin paratiisilta, mutta tarkemmin tutkittua se ei ole edes sitä. Tasainen tulonjako yhdistettynä äärimmäisen matalaan työn ja kulutuksen verottamiseen olisi jokseenkin siedettävä rakenne, mutta tällaisia yhteiskuntia ei maailmassa ole. Tasaisen tulonjaon maat yhdistyvät aina äärimmäisen kireään verotukseen.

Kireän verotuksen ongelma tasaisen tulonjaon maassa on ilmeinen: yhdellä ei ole varaa ostaa kovinkaan paljoa toisen työtä, ja työn ostaminen on kotimarkkinakysynnän kulmakivi. Asia selviää helpoiten esimerkillä. Jos suomalaisen keskituloisen nettopalkka on 100, hänen bruttopalkkansa on 135. Työnantaja maksaa tämän päälle sivukuluja keskimäärin 33%, eli työnantaja maksaa noin 179. Jos kyse on puhtaasta työsuoritteesta ja ALV tulee maksettavaksi täysimääräisenä, työnantaja perii asiakkaalta 219 euroa tästä tekijälleen satasen arvoisesta työstä. Ja tässä ei ole edes mukana vielä työnantajan omaa katetta. Käytännössä tuon katteen kanssa satasen nettoansion työ maksaa asiakkaalle 300-400 rahaa. Se on aika paljon verrattuna ihmisten ostovoimaan.

Tässähän ei ollut mitään uutta. Liittokierroksen oli alun alkaen tarkoitus ruveta korjaamaan ongelmaa, jotta maksukykyisten alojen duunarien ei tarvitsisi tyytyä naurettavan pieniin palkankorotuksiin ja saisimme lisää maksukykyisiä kuluttajia. Vaan kuinkas sitten kävikään? Liittokierroksella näyttää nyt siltä, että yksi ja toinenkin liitto on keksinyt, että palkankorotus on tällä kierroksella 500 euroa.

Tämä ei kuitenkaan korjaa mitään. Kun kaikille annetaan 500 euroa, kyse on aivan samasta asiasta kuin tupon 2,2% palkankorotus kaikille. Tuloerot eivät kasva ja 500 euron palkankorotusta vastaava työ on myytävä tonni tai puolitoista nykyistä kalliimmalla. Hinnat nousevat kun ostovoima kasvaa ja kotimainen työ on edelleen yhtä kallista ostajansa vinkkelistä verrattuna tuontikrääsän ostamiseen.

Kun lisäksi julkisen sektorin liitoille ei tunnu riittävän edes samansuuruinen palkankorotus kuin muille, se tarkoittaa sitä, että verojen korotuksilta ei tulla välttymään. Tämä kasvattaa verokiilaa entisestään ja kaventaa tuloeroja. Yhteiskunta muuttuu entistä enemmän vero- ja vientivetoisiksi, ja tällaisessa yhteiskunnassa kaikki on hyvin kunnes maailmantalous sukeltaa. Vienti lakkaa vetämästä välittömästi ja kun kotimarkkinat eivät ylläpidä työllisyyttä ja talouskasvua, tuloksena on samansuuruinen lama kuin 90-luvun alussakin. Oireisto näyttää jo nyt täsmälleen samalta.

Hyvää tarkoittavat hölmöt puolustavat sairaanhoitajien jättiläispalkankorotuksia, vaikka he tulevat maksamaan laskun. Tämä lasku ei lankea pelkästään pieninä veronkorotuksina. Kun seuraavalla tupokierroksella muut julkisen sektorin liitot alkavat kuroa umpeen sairaanhoitajien todennäköisesti saamaa palkkaetumatkaa, meille syntyy älytön kilpavarustelukierre julkiselle sektorille. Palveluskunta pitää sisäisiä turnajaisiaan ja kuppaa isäntäväen rahat sisäiseen nokkapokkaansa.

Tuloksena ei ole yhteistä hyvää kaikille, vaan valuuttarahaston holhoukseen joutunut konkurssikypsä valtio, jossa ainoa kannattava yksityinen bisnes on julkisen sektorin ammattiliittojen mediakampanjoiden pyörittäminen.

Maailman pitäminen pystyssä on vaihteeksi kuluvalla viikolla vienyt Tohtorin koko käytettävissä olevan tarmon. Siispä viikon resepti on pari päivää myöhässä. Toivottavasti vieroitusoireet eivät ole luettavaa odotellessa kasvaneet sietämättömiksi.

Jokelassa ammuttiin reksi ja muutama oppilas. Tapaus oli karmea ja Tohtori ymmärtää omaisten surun eikä tahdo sitä alkuunkaan vähätellä.

Kaikki asian siivittämä oheispuoskarointi sen sijaan ansaitsee tarkempaakin huomiota. On päivänselvää, että kun jossain kuolee lapsia, kaikkien poliitikkojen on taivutettava itsensä mutkalle pahoittelemaan asioita. Tämä kuuluu heidän toimenkuvaansa ja myös asian vaatimiin rutiineihin, joten se hyväksyttäköön teatraalisena, joskin narrimaisena eleenä.

Tohtori on seurannut asian uutisointia meillä ja maailmalla. Ennen nollien nälvimiseen ryhtymistä on syytä mainita huomionarvoisana seikkana OAJ:n kommentti asiaan. Se oli asiallinen ja siinä erityisesti välitettiin käsitys tapauksen yksittäisestä luonteesta ja että mikään kuviteltavissa oleva keino ei voi tällaisia asioita estää. Vartijoita ja metallinpaljastimia kammoksuttiin moraalia laskevana ja täysin hyödyttöminä. Yrittämälläkään ei muistu mieleen, koska julkista sektoria edustavalta ammattiliitolta olisi kuultu näin täyspäinen, tahdikas ja rehellinen lausunto. Äärimmäisen positiivista on myös se, ettei tapahtuneen varjolla alettu vaatia opettajille palkankorotusta.

Rehtorien liiton edusmies Peter Johnson paikkaa alaistensa ikävästi tyhjäksi jättämää syyttelyaukkoa. Rehtorit on muka "jätetty yksin" ja maailma paranee välittömästi, kunhan kouluihin saadaan lisää rahaa. Jokainen, jolla on unssin verran älliä päässään, ymmärtää, että hullujen tekemiä veritöitä ei voida estää lisärahoituksella, käytetäänpä se mihin hyvänsä.

Johnson nostaa rahan mankumisen lisäksi riemuksemme kissan pöydälle. Tohtori on odottanut sydän pamppaillen, koska joku ymmärtää syyttää internettiä ja väkivaltaviihdettä. Peter Johnson pelastaa meidät siltä, että asiaan olisi joutunut pomonsa käskystä tarttumaan joku B-luokan lehtineekeri. Sen sijaan saamme kuulla kaikkien rehtorien Isän ja Äidin suulla sen, että "uusmedian sisällöstä ja viihteestä on tullut vaara kaikkien mielenterveydelle".

Tohtori on nörttiharrastustensa parissa perehtynyt "uusmediaan" ja viihteeseen huomattavasti enemmän kuin kaikki Suomen rehtorit yhteensä. Huolimatta siitä, että internet ja muu "uusmedia", mitä se sitten lieneekään, ovat lähtökohtaisesti täynnä paskaa, Tohtori ei ole katsonut asiakseen hommata pumppuhaulikkoa ja käydä losauttamassa Maalaisliiton puoluekokouksessa edustajia päreiksi, vaikka aihetta ja moraalinen oikeutus kiistatta onkin olemassa. Näin ollen on vaikea hyväksyä väitettä siitä, että "uusmedia ja viihde" vievät lapsemme ja nuorisomme suorinta tietä ja lähtöruudun kautta kulkematta kadotukseen, koulukotiin ja vittuun.

Kun meillä on yhteisöjä, meidän pitää hyväksyä se tosiasia, että yhteisöissä on myös hulluja. Valtaosa heistä on täysin harmittomia, ja ikävimmät asiat saa yleensä aikaiseksi se, josta kukaan ei osannut edes kuvitella mitään pahaa. Päivystävät TV-nyyhkijät ja lisärahan mankujat kertovat tunteneensa konnan hyvin ja olevansa "järkyttyneitä ja kauhistuneita", kuinka niin tavallinen ja mukava ja säyseä ihminen teki niin kamalia juttuja. Tohtorin insinöörin sielu herää kysymään, mitä ihmettä nämä marisijat kykenisivät lisärahalla korjaamaan. Kun he ensin ylentävät itsensä ihmismielen asiantuntijoiksi ja sen jälkeen kertovat arvanneensa täysin väärin, mutta silti olleensa koko ajan oikeassa, kääntyy väkisinkin huomio siihen, että jälkiviisaus on maailman ainoa täysin eksakti tieteenlaji.

Tasa-arvoprofeministit varmaankin repivät tuota pikaa ihokkaansa luettuaan Helsingin Sanomista suurrehtori Peter Johnsonin syvällisen näkemyksen ajan hengestä: "Lukioikäisten miesten kohdalla pitäisi olla erityisen tarkkana", ikään kuin koko miessukupuolta pitäisi ryhtyä yhden hullun perusteella kyttäämään. Tasa-arvon puolustajat ja sukupuoliroolien vastustajat varmaankin näkevät tämän räikeänä ja hävyttömänä hyökkäyksenä oikeaoppista maailmankuvaa vastaan ja antavat tuota pikaa kuulua itsestään.

Tohtori ei tosin pidättele hengitystä odotellessaan.

Englannista kuuluu vaihteeksi kummia. Paikalliset demarit, paikallisella murteella labour, ovat keksineet, että on hirmu eriarvoistavaa ja suorastaan ei-kristittyjä syrjivää, kun maassa vietetään kristittyjen juhlia, kuten joulua. Tätä typeryyttä ei tosin puolue edes tuottanut itse, vaan tämä totuus on saatu julki teettämällä pääministerin lemmikkitutkimuslaitoksella, Institute For Public Researchilla, monikultturiuden edistämisraportti. Joulun ohessa demarien tappolistalle päätyi esimerkiksi lasten ristiäisjuhlat, peribrittiläiset valtiolliset kunnianosoitukset, ja kaiken huippuna valtion lippu Union Jack.

Nuo edellä mainitut kauhistuksen aiheet ovat julkaistun raportin mukaan sellaisia, että niiden ylläpitäminen loukkaa eriuskoisten maahanmuuttajien oikeuksia ja vaikeuttaa monikulttuurillista koheesiota, mitä se sitten lieneekään.

Kummaa on se, ettei maahanmuuttajille vastavuoroisesti ehdoteta, että hekin voisivat rauhanomaisen rinnakkaiselon ja "koheesion" nimessä jättää uskonnolliset ja kansalliset tapansa kotiinsa ennen Englantiin muuttamista. Tällaista ei tietenkään kukaan uskalla ehdottaa, koska sehän olisi mahdottoman suvaitsematonta ja moisen ehdotuksen tekijä luultavasti saisi osakseen vähintäänkin ankaraa solvausta; huonommassa tapauksessa joku ottaisi hänet hengiltä. Tämän pitäisi jo kertoa pinttyneimmällekin monikulttuuriushölmölle, kuinka idioottimaista on ehdottaa vanhojen kansallisten perinteiden uhraamista kulttuuridiversiteetin alttarille.

Pohjoismaisesta näkökulmasta joulun kimppuun käyminen vaikuttaa oikein erityisen naurettavalta. Joulua sekulaarimpaa juhlaa saa hakea, vaikka toki jotkut vielä viitsivät yrittää joulun yhteydessä sönköttää jotain sekalaista jostain Jeesuksesta. Todellisuudessa joulu on äärimmilleen kaupallistettu juhla, jota vietetään rahan, ylensyönnin ja kulutusjuhlan voimalla. 95 prosentille aikuisväestöstä joulu on muutaman päivän loma, joka vietetään perheen seurassa hyvän ruuan ja keskinäisen hyvän tahdon merkeissä. Lapsista puolestaan 100 prosenttia löytävät joulun keskeisen sisällön Joulupukin lahjasäkistä. Itse kukin voi kutsua joulun aikaa miksi haluaa, mutta Tohtori aikoo kutsua sitä jouluksi tasan niin kauan kuin henki pihisee ja opettaa tavan vielä lapsilleenkin. Ehkäpä Matti Vanhanen voi aikanaan pyytää muunmaalaisilta anteeksi Tohtorin ajattelemattomuutta.

Yhteiskunnan sekularisoituminen on toki hyvin kannatettavaa, koska taikauskot olisi aina pidettävä mahdollisimman kaukana kansallisesta päätöksenteosta riippumatta siitä, minkä sortin uskovaisista on kyse. Ikävä kyllä tässä kansallisten perinteiden tuhoamisideassa ei ollut kyse maallisten arvojen edistämisestä, vaan aivan pelkästä hölmöydestä.

Muistamme, kuinka pullalta ja demarilta tuoksuva citykepulaisuus yritti viime eduskuntavaaleissa jälleen ängetä kaupunkilaisten olohuoneisiin. Oli ongelmia pätkätöiden kuten myös lapsiperheiden kanssa. Yksinhuoltajiakin muistettiin ja oltiin myös vankasti sitä mieltä, että pääkaupunkiseutua kuuluu kehittää ja että valtio osallistuu tiettyihin väylähankkeisiin ja niiden suunnitteluun. Viime viikkoina olemme puolestaan saaneet lukea lehdistä, kuinka Eurooppaa visioidaan uudelleen, kun valta jaetaan uusiksi ja toimielinten tehtäviä täsmennetään.

Euroopan Unionin kehittämisen kannalta vallanjaon täsmentäminen ja yksimielisistä päätöksistä luopuminen ovat keskeisiä asioita. Voi olla, että neuvottelutulos on Suomen kannalta erinomaisen hyvä, vaikka se yhden euroedustajan meiltä viekin. Mutta onko asiasta puhuttu meille suuremmin? Onko kukaan vaivautunut kertomaan meille, miksi tämä uusi vallanjakosopimus on suomalaisten kannalta hyvä asia? Onko kukaan vaivautunut vaalikarjalle selittämään edes, mitä se oikein tarkoittaa? Jokainen ymmärtää, ettei yhden euroedustajan tappio olisi muuten suurensuuri, mutta tähän mennessä Suomesta on löytynyt neljätoistakin b-luokan poliitikkoa, joiden lähettäminen Brysseliin pois silmistä ja pois mielestä on ollut kansakunnan moraalin kannalta hyvä asia. Nyt yhdelle pitää keksiä jotain muuta harmitonta tekemistä.

Sairaanhoitajien työriita ei sinänsä kuulu valtion tontille eikä valtion sinne pidä mennä mestaroimaan turhan päiten työnantajan ja työntekijän väliin, mutta kriisivalmiuksien kartoittamisessa valtion apu olisi tarpeen. Nämä asiat eivät hoidu itsekseen ja valtio voisi omilla toimillaan luoda kaikille asianosaisille motiivin päästä sopimukseen. Vanhanen ja kuntaministeri ovat kuitenkin olleet jokseenkin vaitonaisia. Samaan vaiteliaaseen tyyliin on haudattu myös pääosa ennen vaaleja mainostetuista pääkaupunkiseudun väylähankkeista, koska maakunnissa on ollut vielä yllin kyllin rakentamattomia siltarummunpaikkoja.

Mistä Suomessa on sitten puhuttu viime kuukaudet? Ensin koko hallituksen tarmon vaati sokerijuurikas. Ei kulunut päivää, ettei tästä mieltäkääntävästä mutta valtaväestön kannalta täydellisen epäoleellisesta asiasta olisi puhuttu. Hallitus matkusti ja lobbasi ja lopulta joutui tyytymään hanttikortteihin. Suomessa ei kuitenkaan tehty tuon kuukauden aikana oikeastaan mitään hallitustason politiikkaa, koska kaikki aika haaskattiin tähän. Nyt Vanhanen on taas kädet täynnä työtä EU:n suuntaan. Tyhmempi olettaisi, että hän puhuisi Suomen eduista pitkäikäiseksi suunnitellun vallanjakosopimuksen piiriin kuuluvissa asioissa. Joku saattaisi myös kuvitella, että Vanhanen olisi huolissaan Suomen teollisuustyöpaikoista ja infrastruktuurista ja lobbaisi EU:ssa asioita siihen malliin, että Venäjä luopuisi puutulleista ja rupeaisi hoitamaan rajamuodollisuuksia sellaisessa ajassa, etteivät jonot paisuisi sadan kilometrin mittaisiksi.

Ei toki. Vanhanen on käyttänyt koko hallituksensa tarmon 141-tukeen. Vanhanen, tuo helsinkiläisille sydämellisesti hymyilevä Isä Aurinkoinen, siis kiertää EU:ta ja sen jäsenmaita saadakseen ne kannattamaan Vanhasen ideaa pummata kaupungin veronmaksajilta rahaa jaettavaksi Etelä-Suomen maajusseille. Hanke ei ole herättänyt suurta vastakaikua EU:ssa. Tohtori tosin paljastaa tässä nyt Matti Vanhaselle ja Maalaisliitolle, että hanke ei nauti kannatusta myöskään suomalaisten riveissä. Mitä ihmettä kaupungin veronmaksaja hyötyy siitä, että hänen rahojaan kipataan kepulaisen mafian käsissä olevaan ruuantuotantoketjuun muka huoltovarmuuden ylläpitämiseksi, vaikka kaikki tietävät, että Suomen maatiloista yksikään ei pärjää ilman tuontienergiaa?

Tässä taas kaupunkilaiselle miettimistä. Kepu onnistuu joka kerran höynäyttämään kaupungeista ääniä Jäätteenmäen pirteän pimpsakalla tyttöenergialla, Seurasaaressa naisia iskevän Suomen seksikkäimmän miehen ehtymättömällä karismalla, tai Tanja Karpela-Saarela-mikälien tisseillä. Tohtori toivoo, että tämän syksyn tapahtumat ovat mielissä kolmen vuoden kuluttua kun Kepu vaalikampanjassaan väittää taas olevansa kaupunkilaisen ystävä ja edunvalvoja. Kepu nysvää jotain epäoleellista ja pientä kaupungeissa aina, jos mitään maajussien asioita ei ole hoidettavana. Jos on, kaupungit kelpaavat vain maksumieheksi, kun nämä kansalliset, jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä koskevat kohtalonkysymykset ratkaistaan.

Kaupunkilaisen ei kuulu äänestää Kepua. Kaupunkilainen voi äänestää poliittisen kantansa mukaan joko Kokoomusta tai Demareita. Vihreitäkin voi äänestää, jos on työtä vieroksuva ikuinen opiskelija ja elämäntapapummi, mutta sitä ei kannata tunnustaa kenellekään.

Lehdet tietävät kertoa uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisyritykset tietävät kyllä ilmastonmuutoksen, mutta eivät tee asialle mitään. Tämä tutkimus kysymyksenasetteluineen on esimerkki siitä, kuinka Eurooppa seuraa kehityksen kärkeä. Ongelma on siinä, että tätä kehityksen kärkeä seurataan niin säälittävän etäältä.

Tutkimuksessa lähdettiin siitä, että yritysten pitäisi jotenkin omissa prosesseissaan ratkaista ilmastonmuutos ja hiilidioksidipäästöt. Kun ne eivät ole näin tehneet, asia on julkaisemisen arvoinen. Poliitikot saavat tällaisesta tietenkin tuulta purjeisiisa ja seurauksena on asioiden kieltämistä, "ympäristöverojen" korotuksia ja lisähaitan keksimistä kotimaiselle ja eurooppalaiselle teollisuudelle. Jos joku sattuukin parantamaan toimintaansa sen verran, ettei ympäristöveroja ja suojelurahoja tarvitse maksaa raskaimman mukaan, poliitikot hyökkäävät välittömästi tämän epäoikeudenmukaisuuden kimppuun ja ryhtyvät tehtailemaan näille yrityksille lisäveroja, koska ne ovat aivan ansiotta saaneet ylimääräisiä voittoja. Tämähän ei jäänyt epäselväksi esimerkiksi päästökaupan ja windfall-voittojen tapauksessa.

Siinä, missä Euroopassa nysvätään nollatutkimuksia ja simputetaan yrityksiä, USA:ssa yritykset keksivät liukuhihnalta uusia, ympäristöystävällisiä tuotteita ja valtio joko tukee niiden käyttöönottoa verotuksella tai ainakin on erikseen rankaisematta siitä, että joku ei tuprutakaan ihan niin paljon kuin ennen. Meillä rummutetaan jatkuvasti lehdistössä, kuinka USA:ssa saastutetaan ihan hirveästi, mutta koskaan ei kerrota sitä, että siellä asioiden korjaamisessa ollaan paljon pidemmällä kuin Euroopassa. Korjattavaa toki onkin, mutta meillä saa hemmetin vähän huomiota se asia, että ne ovat siellä onnistuneet pääsemään parannuksen tielle markkinatalouden keinoin ilman EU-byrokratian ja kotimaisten poliitikkojen jatkuvaa holhousta.

Samalla syntyy keksintöjä, joita voi myydä esimerkiksi takapajuisille eurooppalaisille, kunhan asiat viimein saadaan EU:n komiteamietinnöissä siihen pisteeseen, että osataan lausua ranskaksi "jotain tarttis tehdä". Eurooppalaiset yritykset sahaavat omaa oksaansa olemalla jääräpäisesti tekemättä asioille mitään. Kaikki odottavat kädet ristissä, että mitään ei tarvitse tehdä tai jos tarvitseekin, byrokraatit osaavat tehdä oikeat asiat meidän puolestamme.

Tämä ajatusmalli on perseestä. EU-byrokraatit eivät ikinä saa aikaiseksi mitään muuta kuin kieltoja ja lisäveroja. Jos kiellettävälle asialle ei ole korvaavaa tuotetta ja sille toimivia markkinoita, eurooppalainen kuluttaja on hätää kärsimässä. Samalla amerikkalaiset valmistajat ovat kuin varkain kuroneet kymmenen vuoden tuotekehitysetumatkan lähestyttyään ongelmaa markkinatalouden eikä byrokratian näkökulmasta.

Byrokratialta ja sosialidemokratialta ei voi odottaa mitään järkeviä toimenpiteitä mihinkään muuhun kuin oman asemansa pönkittämiseen. Yritysten pitäisi sen sijaan tietää paremmin ja oivaltaa, että ne torkkuvat satojen miljardien markkinoiden ohitse ja antavat nämä bisnekset ilman kilpailua amerikkalaisille ja kiinalaisille.

On turhaa jankuttaa, tuleeko ilmastonmuutos vai ei ja jos tulee niin vaikuttaako ihminen siihen. Tällä hetkellä valtaosa ihmisistä uskoo niin, joten markkinat ovat olemassa, vaikka koko ilmastonmuutos lopulta paljastuisi suureksi ankaksi. Lukijan kannattaa tarkastella sijoitussalkkuaan muunmuassa tästä vinkkelistä ja heivata sieltä tunkiolle sellaiset yritykset, jotka pavunlaskijoiden komennossa säästävät vuodesta toiseen ja pyörittävät samaa sorvia sen sijaan, että ne panostaisivat tuotekehitykseen.

Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon on pesiytynyt mätää, enkä puhu nyt yksinomaan doktriinista. Verotusoikeutta nauttiva valtionkirkko on ottanut asiakseen muuttaa itsensä jonkinlaiseksi Korkeimman oikeuden ylähuoneeksi, joka suhtautuu suopeasti kaikenlaiseen taparikollisuuteen siinä tapauksessa, että jonkun kirkonmiehen etiikka on hiukan ristiriidassa lakien, sopimusten ja niitä virkansa puolesta tulkitsevien kanssa.

Protestanttisella kirkolla on sinänsä vahva vastaan haraamisen perinne. Katolisen kirkon uudistajat tsekkiläisestä Jan Husista lähtien päätyivät kerettiläisinä roviolle, koska eivät kelpuuttaneet läpimädännäisyydestä kärsivän paavin ylivaltaa uskonasioissa. Myöhempien protestanttien ajatus siitä, että annetaan Herralle se, mikä Herralle kuuluu ja keisarille se, mikä keisarille kuuluu, eli hyväksyttiin maallisten ruhtinaiden ylivalta kirkkoon nähden maallisissa asioissa, oli ajatuksena jokseenkin kerettiläinen aikanaan, mutta juuri tämä teki protestanttisesta kristinuskosta suositun valtaapitävien keskuudessa Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa. Koska spekulointi on aina suotavaa ja toivottavaa, Tohtori väittää, että protestantit olisi juurittu Euroopasta pois satoja vuosia sitten, jos nämä lahkot olisivat vain halunneet istuttaa Herran maanpäälliseksi edustajaksi jonkun oman miehensä ja kaapata näin maallisen vallan ja hyvät hillot pois paaveja omistaneilta rahasuvuilta.

Sen sijaan protestantit keksivät, mikä naula vetää. Euroopassa oli ollut keskiajalta lähtien ikuinen kissanhännänveto siitä, onko paavi ylempänä kuin keisari ja onko kardinaali vastuussa mistään keisarille vai onko koko kirkon organisaatio paavin komennossa. Tähän rakoon protestantit iskivät kiilansa ja menestyivät.

Tämän päivän protestantit ainakin Suomessa tuntuvat tyystin unohtaneen oman kirkkonsa ja uskonsa keskeisen opinkappaleen ja itse asiassa olemassaolonsa oikeutuksen. Kirkko katsoo, että kirkonmiehillä ja kirkolla on velvollisuus toimia oman etiikkansa mukaisesti sellaisissakin asioissa, jotka kuuluvat keisarille. Joku kurdinainen sai jo lykkäyksen käännytystuomiolleen kun kirkko tuli väliin. Tänään joku venäläinen, jonka turvapaikkahakemus, kuten myös kaikki siitä tehdyt valitukset, oli hylätty, oli hakenut turvapaikkaa Tampereella kirkolta. Mikä ihmeen turvapaikkatoimisto kirkosta ja seurakunnista oikein on tullut? Raamatusta johdetaan jotain sekavaa lähimmäisenrakkaudesta, mutta missään kohtaa Raamattua ei lausuta, että meidän pitää elättää jokainen pummi, joka maamme rajoja kolkuttelee.

Kirkko on nyt ottamassa viralliseksi linjakseen, että kirkonmiesten tulee ensisijaisesti kuunnella sydämensä ääntä ja vetää lait ja oikeudet vessanpöntöstä alas aina kun huvittaa. Tohtori näkee jo mielessään, kuinka jäsenkadosta ja aatteellisesta hoipertelusta kärsivä evankelisluterilainen kirkko ottaa siipiensä suojiin kaikki sellaiset, joiden julkisuuskuva on oikea. Kun vielä 70-luvulla Kokoomus piirrettiin Karin piirroksissa kypäräpäisenä pappina ja kirkkoa pidettiin oikeiston tyyssijana, tänään kirkon pullamössöväkeä ei tunnu erottavan punavihreästä vasemmistosta mikään muu kuin vaatetus, sillä jostain käsittämättömästä syystä kirkko ei ole vielä hyväksynyt pappien pukeutumista peruinkakaupasta peräisin oleviin luomuloimiin, maihareihin ja virkattuun pipoon.

Sinänsä Tohtori ei vastusta kansalaistottelemattomuutta eikä oikeastaan edes sitä, että kirkko ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kunhan tekee sen maallisista eikä jumalallisista lähtökohdista. Nyt kuitenkin kirkko tuntuu institutionalisoivan vallanpitäjien vastustamisen huolimatta siitä, että ne ovat rälssi- ja verotusoikeuksineen valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Jos kirkko haluaa asettua poikkiteloin valtakoneistoa vastaan, sen pitää tehdä valtioon pesäero myös taloudellisessa mielessä eikä poimia rusinoita pullasta.

Kirkon nykyinen kanta asettaa itsensä maallisen vallan yläpuolelle ei tee siitä parempaa kristittyä kirkkoa eikä merkittävää yhteiskunnallista vaikuttajaa, vaan käytännössä kyseesäs on yritys palata eräänlaiseen itse keksittyyn paavinvallan vastineeseen. Mutta siinä, missä katolinen kirkko ja usko ovat täynnä loistoa, kultaa, upeita katedraaleja ja juhlavia menoja, meikäläinen kirkko yrittää toteuttaa säälittävää katolisen uskon alepa-konseptia, jossa kaikki muu on hiirenharmaata paitsi helppoheikin päällä oleva kirkkaanpunainen paita.

Tohtori on tällä viikolla kierrellyt katselemassa puolueiden web-sivuja ja poiminut iloksenne parhaat palat.

• "Ensi vuoden budjetin liikkumavaraa on lisättävä puolittamalla valtion velan maksu miljardilla eurolla. Rahaa on kohdennettava palkkatasa-arvon edistämiseen sekä vanhusten palveluihin ja parantamaan eniten tuen tarpeessa olevien ihmisten elämää."
  — Vasemmistoliitto, Sirpa Puhakka.

Tässä ollaan jälleen vihervasemmiston perimmäisen totuuden äärellä: ehdotetaan, että kertaluonteisia menoja (velan maksu) vähennetään, jotta tuon saman summan voi käyttää vuosittaisten menojen lisäämiseen palvelupuolella. Näin ei tietenkään voi tehdä, sillä jos halutaan kasvattaa vuosittaisia menoja miljardilla, pitää löytää vuosittain tuo miljardi jostakin. Vasurit eivät edes yritä vaan iloisesti toteavat, että kertaluontoinen miljardi on vuosittainen miljardi. Kuten niin usein ennenkin.

• "Terveydenhuollon ja muiden palveluiden rahoituksen vahvistaminen on välttämätöntä, jos tulevaisuudessa aiotaan turvata kaikille ihmisarvoinen hoiva. Henkilöstöä on lisättävä ja edellytykset palkkauksen parantamiseen luotava. Perhehoitajien ja omaishoitajien tukea on merkittävästi vahvistettava. Asiakasmaksujen korotuksista tulee luopua ja sen sijaan luoda asiakasmaksuille, lääkekuluille ja matkakuluille yhtenäinen, riittävän matala maksukatto."
  — Päivi Räsänen, Kristillisdemokraatit.

Paljon paremmin ei mene uskovaisillakaan. Peruspalvelujen rahoitusta on siis vahvistettava vähentämällä sitä jonkun maagisen "tarpeeksi matalan" maksukaton kautta. Mistähän Kristillisdemokraatit löytäisivät riveihinsä edes yhden viisaan neitsyen? Nyt vaikuttaa siltä, että siellä on tyhmiä huomattavasti enemmän kuin viisi.

• "Maahanmuuttajanaiset on asetettava etusijalle kotoutumisohjelmassa."
  — Pohjoismaiden kristillisdemokraattisten naisten konferenssin julkilausuma.

Sikäli kun kristilliset katsovat jokaisen olevan meidän Herramme silmissä samanarvoinen, tuntuu kuitenkin kummalliselta, että byrokratiassa kohtelu pitäisi eriyttää sukupuolen mukaan. Tätä asiaa miettiessänne voitte miettiä myös sitä, haluaisitteko nähdä livekuvaa Pohjoismaiden kristillisdemokraattisten naisten konferenssista vai ette.

• SDP:n eduskuntaryhmän ryhmäpuheenvuoro valtion vuoden 2008 talousarvioesityksen lähetekeskustelussa, Eero Heinäluoma: "...tuntuuko tämä lupaus tutulta, ministeri Katainen? ... Edellisellä vaalikaudella kokoomus teki ... vielä ennen vaaleja kokoomus ilmoitti ... Taisi löytyä kokoomuksen ohjelmasta tällainen asia ... Kokoomus lupasi ottaa pätkätöiden vähentämisen ... ministeri Kataisen budjettikirjasta ... Suuriin lupauksiin kuului kokoomuksen lupaus tasa-arvotuposta ... Viikko ennen eduskuntavaaleja kokoomuksen puheenjohtaja Katainen sanoi, ettei kokoomus ole sellaisessa hallituksessa, joka ei toteuta kokoomuksen vaalilupauksia ... Tuntuuko yhtään tutulta, ministeri Katainen?"

SDP:n budjettikommenteissa mainitaan Kokoomus 21 kertaa, Keskustaa ei mainita kuin kerran muodossa "keskustalainen ympäristöministeri". Vanhanen mainitaan nimeltä kerran, Katainen toista kymmentä. Tässä ei sinänsä olisi mitään kovinkaan ihmeellistä, sillä opposition tehtävä on haukkua hallitusta, mutta asetelma on mielenkiintoinen. SDP otti vaaleissa turpiinsa osaltaan mauttoman kokoomuksennälvimiskampanjan tuloksena ja Heinäluoma oli avainasemassa silloin. Kuten on tänäänkin, ja retoriikka on täsmälleen samaa. Kepu selviää kuin koira veräjästä, vaikka on päähallituspuolue ja nykyisen talouspolitiikan pääarkkitehti. Tohtori on hiukan huolissaan siitä, ettei demarileirissä ole opittu mitään. Onko demareilla edelleenkin vaikeuksia ajatella minkäänlaista järkevää yhteistyötä Kokoomuksen kanssa, vaikka se Lipposen-Niinistön aikana tuntui olevan varsin luontevaa ja vaivatonta? Onko vallankahvassa nyt vääriä miehiä, jotka kiukuttelevat perinteistä herraviharetoriikkaa sen sijaan, että löytäisivät näiden puolueiden välillä yhteistä kaupunkilaisesta taustasta? Nyt näyttää siltä, että Heinäluoma petaa tässä aivan turhaan joko paikkaa kepun apupuolueena seuraavassa punamultahallituksessa tai paikkaa oppositiossa, jos vaalitulos ei anna aihetta punamultaan.

• "Asiaa on turha vierittää ammattiliittojen vastuulle, valtion tehtävä on taata, että kunnilla on rahaa kunnon palkkojen maksamiseen. Pelottelut valtavilla kunnallisverojen korotuksilla hoitajien oikeudenmukaisten palkkojen takia, ovat epärehellisiä."
  — Vasemmistonaiset, Nana Korpelainen

Mikä ihmeen vasuri se sellainen on, joka ei usko työväenliikkeen kykyyn toimia palkansaajan edunvalvojana? Kannattaisiko Nana Korpelaisen kaivaa haudastaan Perustuslailliset ja liittyä siihen? Lisäksi Vasemmistonaiset toteaa taivaasta tipahtaneena faktana, että valtion on annettava rahaa kunnille huolimatta siitä, että kunnilla on muitakin rahanhankintakanavia.

Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Kiinnostavaa on huomata, että yksikään oppositiopuolue ei ehdota hallituksen ehdottaman holtittoman törsäämisen vähentämistä, vaan kaikki oppositiossa olevat haluaisivat törsätä vieläkin enemmän. Erityisesti paistaa läpi, että esityksiä investoinneiksi ei juurikaan ole, vaan kaikki menolisäykset halutaan kohdistaa ihmisten syöttämisen tukemiseen. Kannettu vesi ei pysy kaivossa ja Suomen politiikan surkeasta tilasta kertoo se, että kukaan ei näytä tarjoavan nykyiselle politiikalle mitään vaihtoehtoa.

Yksikään puolue ei tosissaan ehdota, että valtion roolia terävöitettäisiin vastaamaan valtakunnanlaajuisista asioista kuten infrastruktuurista ja rönsyt jätettäisiin kuntien ja lähidemokratian harteille. Päin vastoin valtion roolia tulisi nyt kasvattaa ja ottaa hoivaämmien palkoista päättäminenkin valtion tehtäväksi sen sijaan, että asiat sovittaisiin työmarkkinaneuvotteluissa kuten aina ennenkin.

Kuluva ja pari sitä edeltävää viikkoa ovat olleet hyytävä tuulahdus 70-luvulta. Tiitisen lista puhuttaa edelleen, ja kun listan julkaisemisessa ei ole tapahtunut suurempaa edistystä, lehdistö on käynyt tutkivan journalismin tielle ja alkanut selvitellä nykyisten avainhenkilöiden itäsaksakytköksiä. Juttu paisuu kuin pullataikina ja kaikkia tuon ajan nuorisopoliitikkoja, jotka nykyisin ovat vallan kahvassa, tuntuu vaivaavan ihmeellinen muistamattomuus.

Jukka Kemppinen on kirjoittaut blogissaan juridisesta vinkkelistä hyvät perustelut sille, miksi tuota listaa ei pitäisi julkaista. Perusteet sinänsä ovat jokseenkin vakuuttavia, mutta niistä huolimatta alkaa tuntua siltä, että pienempi paha olisi kaivaa lista esille älyttömän huhumyllyn ja juorulehdistön vaientamiseksi. Todennäköisesti kaikille asianosaisille ja varsinkin täysin osattomille mutta syylliseksi arvellulle olisi parempi julkistaa nimet. Supo on jo ajat sitten todennut, ettei lista anna aihetta toimenpiteisiin, mikä väkisinkin on osoitus siitä, ettei kummoista vakoilua ole tapahtunut. Todennäköisesti kyseessä on jokseenkin harmiton yhteydenpito, jossa ilmaisesta viinasta ja hyvistä bileistä innostuneet nuorisopoliitikot ovat kertoneet kaiken sen, minkä maan asioista tiesivät, mikä ei yleensä nuorisopoliitikon tapauksessa ollut erityisen paljon ja samat asiat olivat luettavissa vaikkapa Hesarista. "Asioista perillä olleet tahot" olivat keski-ikäisiä äijiä, joista harva on enää edes elossa ja yksikään ei varmasti ole aktiivinen politiikassa, joten heidän maineensa suojelemiselle ei ole mitään perustetta.

Jos nimet saataisiin sieltä ulos, listalla olevat voisivat tunnustaa "mukana oltiin" ja todennäköisesti kävisi ilmi myös yhteydenpidon maan kannalta harmiton luonne. Tietysti Itä-Saksan silloisia ihailijoita saattaa hävettää tänä päivänä, mutta sen kanssa pitää vain elää. Tohtorikin on tehnyt parikymppisenä hölmöjä asioita, kannattanut hölmöjä poliittisia ajatuksia ja kirjoitellut hölmöjä juttuja internettiin. Ero menneeseen on se, että kuka hyvänsä voi löytää todistusaineiston googlella. Jos joku asioista kysyy niin ainoa järkevä vastaus on todeta, että on muuttanut mielensä noista vuosista, mikä iän ja elämänkokemuksen karttumisen myötä on täysin luonnollista. Täysin sama toimisi DDR-fanclubin tapauksessa, mutta jostain syystä kukaan ei halua omia virheitään muistella. Salailu ja teeskennelty amnesia ja kaiken jyrkkä kieltäminen ovat kuitenkin menneen maailman poliittista kulttuuria ja siitä olisi syytä päästä eroon.

Toinen viikon hellyttävä tuulahdus menneestä maailmasta oli puolustusministeri Häkämiehen lausunnon saama arvosteluryöppy. Häkämies siis sanoi USA:ssa, että Suomen tärkein turvallisuuspoliittinen haaste on Venäjä. Tästä alkoi älytön hulabaloo, jossa Häkämiestä vaadittiin tilille Virallisesta Linjasta poikkeavien lausuntojen vuoksi. Virallinen linja on siis edelleen olemassa ja se tarkoittaa sitä, että ystävällismielisestä naapurivaltiosta ei saa sanoa mitään pahaa.

Jos tarkkoja ollaan, niin Häkämies ei edes sanonut mitään pahaa Venäjästä. Kenelle hyvänsä karttaa katsovalle on päivänselvää, että Suomen tärkein turvallisuuspoliittinen haaste on Venäjä. Ruotsi, Norja ja Viro olisivat sekä yhteiskuntajärjestyksensä että myös maantieten puolesta epätodennäköinen turvallisuuspoliittinen uhka. Ruotsin ja Viron pitäisi käytännössä hyökätä meren yli, joka vaatii kalustoa, jota näillä mailla ei ole. Norjan taas pitäisi hyökätä kapealta Lapin kaistaleeltaan Suomen pohjoisimpaan Lappiin, jossa hyttyset ajaisivat hyökkääjän kotiin äidin luokse jo ennen kuin ne olisivat saavuttaneet Sodankylää. Ajan trendipolitiikkaa kannattavien kuuluu pitää USA:a suurimpana uhkana Suomelle, mutta maantiede puhuu tätäkin uhkaa vastaan.

Jäljelle jää Venäjä. Se ei ole tällä hetkellä meille minkäänlainen uhka, mutta olemassa olevista se on kuitenkin suurin. Ei tässä ole mitään venäläisten arvostelua tai halventamista; päin vastoin voisi kuvitella kansallismielisen ryssän olevan loukkaantunut siitä, että joku rajamailla oleva kääpiövaltio ei usko suuren isänmaallisen armeijan kykyihin sen vertaa, että viitsii pitää sitä minkäänlaisena uhkana missään tilanteessa. Häkämies siis sanoi ääneen, että Suomen turvallisuuspolitiikassa Venäjä on keskeinen tekijä, minkä kaikki tiesivät muutenkin. Samoin on hyvin tiedossa se, että toistaiseksi paras tapa pitää tämä turvallisuuspoliittinen haaste mahdollisimman pienenä on tehdä Venäjän kanssa yhteistyötä ja lisäksi antaa sotilaalliselle tiedustelulle sen verran resursseja, että saamme ennakkovaroituksen, jos Venäjän suhde meihin jossain vaiheessa muuttuu.

Silti Häkämies sai kauhean arvosteluryöpyn niskaansa, koska ei hokenut normaalia ystävällismielinen naapurivaltio -soopaa. Lisäksi hän muka horjutti puolueettomuuspolitiikkamme kulmakiviä. Näiden kommenttien painoarvo olisi hiukan suurempi, jos ne eivät tulisi pääasiassa ihmisiltä, joiden mielestä USA:ta ja Israelia aktiivisesti arvostellut Erkki Tuomioja oli mies paikallaan ja oikeassa puheineen. Suurinta meteliä on pitänyt Tuomioja itse.

Voimme tehdä Sveitsin ulkopolitiikkaa ja olla ottamatta kantaa mihinkään tai sitten kerromme mielipiteemme sekä idän että lännen tekemisistä ja omasta asemastamme siinä välissä, jos joku kysyy tai muuten tarvetta ilmenee. Sellaista politiikkaa, jossa arvostelemme lännen pahoja tekoja, mutta unohdamme häveliäästi kaiken itäisen, kutsutaan suomettumiseksi.

Haluaako joku tuon ajan takaisin? Tohtori ei ainakaan.

Tohtori on ollut täysipäiväisesti pitämässä maailmankaikkeutta koossa, joten valitettavasti viikon vuodatus on hieman myöhässä eikä pituudeltaankaan ole ihan pisimmästä päästä. Olemme kovasti pahoillamme, ihan oikeasti, ja palaamme normaaliin aikatauluun taas ensi viikolla.

Työmarkkinoilla tapahtuu taas. Kunta-alan neuvotteluissa työnantajan tarjous hylättiin lähes loukkaavana. Kaikki muut ammattiryhmät tosin olisivat neuvottelutuloksen hyväksyneet tyytyväisenä, mutta Kokoomuksen vaalilupauksien sokaisemat hoitoalan järjestöt kaatoivat koko sopimuksen. Tämä siitä huolimatta, että heille tarjottiin reilusti yli teollisuuden sopimustason meneviä palkankorotuksia seuraavalle kolmelle vuodelle ja vieläpä muun kunta-alan ohittavaa "tasa-arvolisää", joka kuulostaa lähinnä orwellilaiselta uuskieleltä. Neuvottelujen katkaiseminen kuulostaa hölmöläisen hommalta, joka voi hyvinkin johtaa jonkinlaiseen lakkoon, jonka nettovaikutus hoitajien tuloihin verrattuna nyt tarjolla olleisiin korotuksiin on noin nolla ja jonka jälkimainingeissa hoitajien stressitaso ja työuupumus vain kasvaa lakon aikana syntyviä jonoja purettaessa.

Silti Tohtorin on vaikea olla tilanteesta pahoillaan ja nostella syyttävää sormea hoitajien ammattijärjestöjä kohtaan. On suorastaan piristävää huomata, että Suomessa muutkin kuin paperimiehet alkavat herätä siihen, että tässä maassa on surkeat liksat, joita kompensoimaan on keksitty lähes mielikuvituksellisen korkeat verot. Tietenkin julkisen alan palkankorotukset nostavat veroja entisestään, mutta miksi ihmeessä kunta-alan työntekijäjärjestöt siitä olisivat huolissaan. Kyllä heidän kannattaa tällä kertaa ja muutenkin ottaa irti se minkä saavat. Verot nimittäin nousevat ilman heidän palkankorotuksiaankin viimeistään siinä vaiheessa, kun nyt jo notkahtanut talouskasvu kääntyy taantumaksi.

Toivottavasti kuntatyöläisten hanska pitää ja nähdään vielä oikein viihdyttävä lakkosyksy.

P.S. Kaupatkin ovat sitten taas kiinni sunnuntaisin. Tohtorin sydäntä riipaisee edelleen se, että tästä saadaan kiittää Kokoomuksen nahjusedustajia, joille pullakahvit olivat aikanaan tärkeämmät kuin eduskunnan äänestykseen osallistuminen ja joilta ei edelleenkään löydy munaa tämän typeryyden ja oman mokansa korjaamiseen.

P.P.S. Suomeen on kuulemma perustettu islamilainen puolue. Hienoa. Taikauskopuolueitahan tämä maa tarvitsee fornikaatiota, viinan kiroja ja kauppojen aukioloa torjumaan. Eikös muhamettilaisten sapatti ole perjantaina. Toivottavasti pian saamme kauppojen ovet säppiin myös perjantaisin.

Tohtori on kirjoittanut jokusenkin kerran siitä, että hallituspolitiikassa jotakuinkin kaikki näyttää järjestyvän Kepun ajamalla tavalla maalaisia ja maaseudun hankkeita suosien. Kaikki mahdollinen veronalennuksista rakennushankkeisiin suunnataan maaseudulle samalla kun kaupungeille ja kaupunkilaisille tarjoillaan veronkorotuksia.

Tähän saakka mediassakin käsittelemätön tyyppiesimerkki kepulaisesta vedätyksestä ja kokoomuslaisesta ymmärtämättömyydestä nähtiin budjettiriihen alla, kun Katainen esitti merkittävänä työvoimapoliittisena linjauksena, että toisella paikkakunnalla olevan työn takia hommattavaa ns. kakkosasuntoa aletaan tukea verovähennyksillä.

Puusta katsoen hanke näyttää hienolta. Juuri tällaisista työvoiman kohtaanto-ongelmistahan meillä on ollut puhetta jo pitkään. Samoin pohdittu sitä, pitäisikö työn perässä muuttaa vai ei. Hankkeen nimiinsä ottanut Kokoomus näyttää näennäisesti tunkevan demarien tontille huolehtimaan työvoiman vapaaehtoisesta liikkumisesta. Mutta mietitäänpä ennen lopullisen tuomion antamista tarkemmin, mistä tässä on oikein kysymys.

On syytä olettaa, että tukea tarvitsevat kakkosasunnot ovat nimenomaan kasvukeskuksissa. Jos jollakulla on kakkosasunto näivettyvällä maaseudulla, niitä saa sieltä lähes ilmaiseksi sillä puheella, että pitää paikat jotenkin kunnossa. Tähän suuntaan tapahtuva muuttoliike ei ole siis ollut asumisen hinnasta kiinni. Toisaalta kasvukeskuksissa asuntopula on konkreettinen, joten lisärahan syytäminen vuokralaisille vain kohottaa vuokria ja on näin tulonsiirto asuntojen omistajien suuntaan.

Onko kukaan ihmetellyt ääneen, miksi Kepu on ollut täysin hiljaa antaen Kokoomuksen varastaa idean näinkin nerokkaasta tempauksesta, vaikka ajatus olikin Kepun kynästä alun alkaen? Tohtori on ja oivalsi hetken asiaa mietittyään, mistä on kysymys: Tukemalla nimenomaan kakkosasunnon hankkimista, mutta ei pysyvää muuttamista kasvukeskuksiin, toteutetaan yksinkertaisesti kepulaista juonta pitää kaupungeissa työssä käyviä kirjoilla maaseudulla. Maalla he eivät juuri oleskele eivätkä kuluta näin palveluitakaan, mutta verot he sinne kyllä maksavat. Valtaosa ajasta vietetään kakkosasunnossa, mutta koska kakkosasuntotukea ei saa, jos siitä tekee ykkösasunnon jättämällä ilmoituksen pysyvästä muutosta. Näin saadaan maaseudulta väkeä kaupunkeihin töihin ja kuluttamaan kaupunkien palveluita, mutta palkasta perittävät kunnallisverot sekä asukasmäärän mukaan jyvittyvät valtionosuudet valuvatkin maaseudulle, koska henkilön pysyvä asuinpaikka on siellä.

Miksi SDP uinailee ja nytkin onnistuu budjettiriihen alla lässyttämään jotakin epäkiinnostavaa "oikeudenmukaisuudesta"? Oikeudenmukaisuus ei ketään suuremmin kiinnosta, koska se on mitä hyvänsä tarkoittava kuminauhakäsite eikä mitään konkreettista. Vaikka oikeudenmukaisuus määriteltäisiin tarkasti, nähtäisiin, ettei SDP:n vallassaolokaudella viimeisen 15 vuoden ajalla mikään oikeudenmukaisuus ole lisääntynyt, vaan päin vastoin vähentynyt, kun on noustu laman ja tasaisen tulonjaon ajasta huippusuhdanteeseen ja epätasaiseen tulonjakoon.

SDP jää kiinni jokaisesta oikeudenmukaisuusvaatimuksesta kuten myös jokaisesta "ajatelkaa köyhiä ja sokeita orporaukkoja" -tyyppisestä hellyttävästä mutta typerästä puheesta, koska se ei ole itse tehnyt asialle mitään vaikka olisi voinutkin. Kokoomus ei tunnu tajuavan edes tätä, mutta Kepussa asia tiedetään varsin hyvin. Kepu antaa SDP:n räksyttää asioita, joita se voi nostaa esille seuraavien vaalien alla täysin toisessa sävyssä ja antaa SDP:n hirttää itsensä muinaisella herraviharetoriikalla oman ideologiansa jätteistä rakennettuun lyhtypylvääseen.

Jos SDP:tä johtaisivat miehet eivätkä kiukuttelevat äkäpussit ja itseään rakastavat hoivatädit, ne tarttuisivat tämän hallituksen tekojen ja ohjelman kaupukenja syrjivään luonteeseen ja repisivät sen riekaleiksi. Tämän hallituksen saisi kuka hyvänsä kiinni siitä, että se siirtää rahaa kaupungeista maaseudulle ja jättää kaupungit rakentamaan suuret hankkeensa lähinnä omillaan huolimatta siitä, että valtaosa ihmisistä jo asuu näissä kaupungeissa ja kasvukivut ovat valtavat. Tähän ei hallitus voi vastata mitenkään, koska totuus ei pala tulessakaan.

Mutta ei SDP tee näin. Se vain nysvää köyhien ja oikeudenmukaisuuden ja sirkkeliin kaatuneiden kuurojen sotaorpojen tarvitsemien pikku tukiaisten kimpussa täysin samalla retoriikalla, jolla demarit ovat pärjänneet viimeiset 50 vuotta. Maailma on kuitenkin muuttunut, Eeroseni, ja juuri nyt mikä hyvänsä puolue voisi hyökätä Kepun täydellistä hegemoniaa vastaan ja ihmetellä, miksi maaseudun vähemmistö vetää jatkuvasti nenästä kaupunkilaista enemmistöä. Kokoomuksen täydellisen näköalattomuuden osoittaminen olisi helppoa. Kepun kepulaista sielua ei tarvitse edes pahemmin osoitella, mutta vuosikymmenet löyhkännyt tunkio pitäisi nostaa esille pullantuoksuisen cityvihreyden kulissien takaa.

Valitettavasti sinä, Eero, et tätä näytä ymmärtävän ja katsot maailmaa edelleen AY-miehen vinkkelistä etkä opposition johtajan. Yhtään parempaan suoritukseen ei tunnu yltävän demarien keskiön naisjoukko, sillä heidän ydinsanomansa ja kiinnostuksen kohteensa tuntuu olevan se, että he ovat vahvoja naisia vallan keskiössä. Kun katselee aamusta iltaan peiliin ja ihailee omaa erinomaisuuttaan ja on humaltunut tästä, talokin saa sortua ympäriltä ja sen aiheuttama ainoa toimenpide on se, että pitää vaivautua siirtämään peili johonkin muualle.

Euroopasta diktatuurit alkoivat 2. maailmansodan jälkeen kaatua 1970-luvulla. Ensin menivät Salazar ja Franco. Hiukan myöhemmin Kekkonen ja sitten koko Itä-Eurooppa. Etelä-Amerikassa juntat kaatuivat ja maanosaan palasi lähes kaikkialle demokratia tai ainakin joku sellaista muistuttava. Afrikankin tyranneja kaatuili 90-luvulle saakka ja Aasiastakin saatiin jokunen hirmuhallitsija syrjään. Burma, Pohjois-Korea ja Kiina jatkavat tosin edelleen tukevasti yksinvallan tiellä.

1970-luvulla niin hölmöä ja veristä kommunistihallintoa ei maailmassa ollutkaan, etteivät suomalaiset stalinistit olisi sitä kannattaneet, vaikka samat hahmot vastustivat kommunisteihin verrattuna huomattavan vähäverisiä diktatuureja Iberian niemimaalla ja Etelä-Amerikassa. Kaikki ne, jotka olivat USA:n vihollisia, olivat näiden hännystelijöidenkin ystäviä. Diktatuurit kaatuivat ja niiden kannattajat häipyivät pahemmin noloutta tuntematta tekemään kiusaa markkinataloudelle erilaisiin viherjärjestöihin.

Kun saavuttiin 1990-luvulle, alkoi huolestuttavasti näyttää siltä, että maailma oli parantamassa itseään. Diktaattoreja kaatui ja sotilasvallankaappausten määrä väheni; kuten myös epärehellisten vaalien. Valko-Venäjän Lukashenko alkoi hetkeksi näyttää varsin yksinäiseltä sudelta vaalivilppeineen ja opposition vaientamisineen.

Vaan kuinka on tänään? Uskooko kukaan, että Putin häipyy Venäjällä vallankahvasta vapaaehtoisesti? Jos hän syrjään häipyykin, hän jää kummittelemaan kulisseihin "neuvonantajaksi" ja presidentiksi valitaan Putinin ja Putin-Jugendin tuella joku sellainen, joka ymmärtää kysyä kaikissa asioissa häneltä neuvoa. Ei, Putin ei enää siirry syrjään vapaaehtoisesti ja on muuttunut Venäjän uudeksi yksinvaltiaaksi. Venäjälle jonkinlaisen kansanvallan tuomista yrittänyt Boris Jeltsin on jo julistettu lähes maanpetturiksi, koska hän meni antamaan periksi niin monessa asiassa amerikkalaisille. Nyt tarvitaan tsaari Putin, joka palauttaa Venäjän imperiumin.

Tämä työ on käynnissä koko ajan. Varsinkin Venäjän eteläisillä rajamailla Venäjä tekee myyräntyötä niin Georgiassa, Ukrainassa kuin Kaspianmeren rannoillakin. Länsimielisillä johtajilla on taipumus olla lyhytikäisiä ja Venäjä-mieliset nousevat herrahississä kuin itsekseen. Missä ovat suomalaiset rauhanpuolustajat, demokratian kannattajat ja imperialismin vastustajat? No, nehän ovat tietenkin vastustamassa amerikkalaista imperialismia Irakissa.

Venezuelassa Hugo Chavez onnistui juuri tekemään itsestään elinikäisen presidentin poistamalla toimikausirajoitukset ja jatkossa huolehtimalla siitä, että hän on ainoa ehdokas vaaleissa. Oppositio on vielä sallittu, mutta se ei enää saa pitää hallussaan tiedotusvälineitä, joten se ei saa ääntään kuuluviin. Parlamentista puhdistettiin pois kaikki opposition edustajat, jotta Chavezin "bolivarilaisen sosialismin" toteuttamisen tiellä ei olisi sellaisia turhia esteitä kuten vastustajia. Viikolla Chavez ilmoitti, että hän on kyllä demokratian mies, mutta tarvittaessa voidaan käyttää asevoimaa "yhteiskuntaa horjuttamaan pyrkivien voimien" nujertamiseksi. Chavezin retoriikka on tympeän castrolaista. Mies tuskin kykenee sanomaan vaimolleen huomenta toteamatta jotain tyyliin: "Huomenta, rakkaani. Bush on impearialistinen rakkikoira".

Missä ovat demokratian puolestapuhujat? Tietenkin vastustamassa USA:n imperialismia. 70-luvulla USA:a vastustaneiden ja hirmuhallintoa kannattaneiden lapset ovat nyt radikaalia punavihervasemmistomössöä. Verenperintö on vahva. Tänäkin päivänä Chavezin kaltainen hirviö nostetaan idoliksi, kun hän on hyvällä asialla vastustamassa amerikkalaista imperialismia. Putinin tekemiset jätetään häveliäästi huomiotta, koska vihollinen on ja tulee aina olemaan USA, ja kaikki, jotka jollain tavalla nähdään USA:n vastavoimana, saavat tämän punaviherpellekerhon kritiikittömän tuen.

Seuraava diktaattori todennäköisesti nousee Boliviaan, eikä silloinkaan tarvitse kuvitella, että Paavo Arhinmäki tai Tapio Laakso viitsisivät puhua maan demokratiatilanteesta tuon taivaallista.

P.S. Alpo Rusi käy oikeutta valtiota vastaan. Ehkä Supon toiminnan tutkiminen on ihan paikallaan avoimmuuden lisäämiseksi, mutta kun mies on ollut Supon käsittelyssä epäiltynä vähäistä suuremmasta kepulaisuudesta ja selvisi ilman syytettä, vaikka todistusaineisto on niinkin murskaava, kannattaisi ehkä olla tyytyväinen siihen, että pääsi tällä kertaa livistämään ja yrittää antaa asian vain olla.

Ensi vuoden budjetti on riihikuivausta vaille valmis ja se on palkansaajaväestön kannalta lähes uskomattoman huono. Uskomattoman siitä tekee se, että erittäin merkittävässä roolissa sen valmistelussa ovat olleet palkansaajapuolueeksi itseään tituleeraavan Kokoomuksen edustajat. Kataisen mukana Kokoomus on siirtynyt jonkinlaiseen uuskepulaiseen transsiin. Koska vaikuttaa epätodennäköiseltä, että Katainen olisi Kepun soluttautuja, kyseessä lienee kokemuksen puutteen mukanaan tuoma epävarmuus ja linjattomuus.

Kepuleirissä isännät toki valittavat hallituksen olevan liian kokoomuslainen ja samalla nakertavat sätkynukkensa, puoluesihteeri Jarmo Korhosen, avulla maata puheenjohtajansa, pääministeri Vanhasen, uskottavuutta. Kenenkään ei-kepulaisen ei kuitenkaan kannata antaa huijata itseään mokomalla höpötyksellä. Kaikki, siis aivan kaikki, hallituksessa nykyään tehtävät taloudelliset päätökset näyttävät menevän kepulaisten pillin mukaan.

Budjetissa väylärahat suunnataan aivan hävyttömässä määrin korpikuusen kannon alle. Palkkaverojen alennukset jätetään jonkun tekosyyn varjolla toteuttamatta tilanteessa, jossa palkankorotukset tuskin riittävät edes kattamaan inflaation. Samaan aikaan kepulaisisännät ovat raivoissaan siitä, että kepulaisten kirstuja täyttävä ruuan alv-alennus saattaakin tulla voimaan vasta vuonna 2010 vuoden 2009 sijaan. Perintöveron "uudistaminen", jolla rikkaat ja maajussit vapautetaan perintöverosta, mikä tietenkin katetaan palkansaajien verotusta kiristämällä, on myös aivan selkeästi kepulaista alkuperää. Ilmeisesti pelkästään verovapaan maa-aatelin luominen olisi ollut liian läpinäkyvää, joten samalla verosta vapautetaan myös ne, jotka pystyvät muuttamaan omaisuutensa yrityseksi ja perinnön "sukupolvenvaihdokseksi"; käytännössä tämä siis koskee kaikkein varakkaimpia kansalaisia.

Näyttää siltä, että kokoomusvaikuttajien on käytettävä kaikki aikansa ja energiansa rimpuillessaan irti demarien asettamasta ansasta, johon Kokoomus hymy huulillaan lankesi lupaamalla ennen vaaleja julkisen alan naisvaltaiselle terveydenhuoltohenkilöstölle lisää liksaa aivan kuin sillä olisi jonkinlainen mahdollisuus vastata huutoonsa. Hoitajat tulevat jäämään ilman ylimääräistä korotustaan, mikä syksyn tullen heikentää Kokoomuksen asemaa entisestään.

On kummallista huomata, miten paljon huonommin Kokoomus pärjää yhteishallituksessa Kepun kanssa verrattuna 1990-luvun sateenkaarihallituksiin, joissa SDP ja Kokoomus (lue: Lipponen ja Niinistö) heiluttelivat tahtipuikkoa lähes liikuttavan yksimielisesti; mitä nyt joskus muodon vuoksi nahisteltiin jostain joutavasta pikkuasiasta. Kepuvetoisessa hallituksessa Kokoomus on puolessa vuodessa muuttunut jonkinlaiseksi alkiolaiseksi apupuolueeksi, joka hyvää vauhtia on menettämässä olemassaolonsa oikeutuksen. Näin on siitä huolimatta, että eduskunnassa Kokoomuksella on vain yksi edustaja Keskustaa vähemmän.

Toivoa sopii, että Kokoomus yleensä ja Katainen erityisesti ryhdistäytyvät. Ellei näin käy, saamme seuraavien vaalien jälkeen nauttia punamullasta muutaman vaalikauden.

Rapukausi on jälleen alkanut. Yleinen viisaus on, että yhdet ravut vuodessa ovat hiukan liian vähän mutta kahdet hiukan liikaa. Totuus löytyy jostain välimaastosta. Optimisuoritus lienee olla kaksissa rapujuhlissa ja olla muistamatta kummastakaan mitään.

Uusi hallitus on nyt päättänyt tarttua pontevasti valtoimenaan rehottavaan juopotteluun ja korottaa alkoholiveroa niin, että mäyräkoiran hinta nousee puolikkaan kokistölkin verran. Tämä toimenpide epäilemättä kääntää alkoholin kulutuksen syöksylaskuun. Käytännössä muutaman sentin veronkorotus on kaikille merkityksetön. Merkityksellistä sen sijaan on se, että Suomessa viinapolitiikan ainoa oikea ja virallinen totuus kuullaan edelleen kieltolakimiehiltä. Edelleen on vallalla sellainen käsitys, että meiltä puuttuu "alkoholikulttuuri" niin kauan kuin joku on joskus humalassa ja alkoholia käytetään kertaluontoisesti enemmässä määrin kuin sormustimellinen.

Tätä väkeä sitten kuunnellaan ja siteerataan ja heidän mielipiteensä ja tilastonsa kaunistavat viikon välein jonkun lehden pääuutissivuja. Tohtori ei suinkaan kiistä alkoholin aiheuttamia haittoja eikä tohtori liioin teeskentele, että alkoholi olisi suurissa määrin terveellistä tai edes epähaitallista. Mutta Tohtori haluaa kyseenalaistaa sen, että alkoholikulttuurissamme on jotain perustavaa laatua olevaa vikaa siksi, että se on erilainen kuin viininryystämismaissa.

Suomessa asuvien keskieurooppalaisten ulkomaanpellejen mielestä parasta Suomessa ovat vappu ja rapujuhlat. Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Viinimaista tulevienhan kuuluisi sylkeä pontevasti snapsilasiin ja saada siitä riemun verrattoman. Vapun kaltaisen viinakarnevaalin kuuluisi ajaa heidät peloissaan koteihinsa, koska ulkona näkyy pelottavia humalaisia. Mutta kun heiltä kyselee asiasta tarkemmin, heille on positiivinen kokemus se, että toisinaan on aivan lupa olla humalassa eikä tarvitse sen jälkeen kulkea puolta vuotta seinänvieruksia pitkin ja toivoa, ettei kukaan paikalla ollut tule vastaan. Heidän kultturinsa tuntuu olevan tältä osin kovin suvaitsematon, eli kun humalassa ei saa olla vaikka joskus huvittaisikin; se ahdistaa.

Meillä taas on toisinaan lupa olla humalassa. Joko mainituissa juhlissa tai ihan muuten vain. Tämä on meidän alkoholikulttuurimme eikä se millään muotoa ole täysin kelvoton. Kännissä on toisinaan kiva parantaa maailmaa ja keskustella ystävien kanssa Tärkeistä Asioista™. Jos joskus lipsahtaa vähän överiksi, sitä ei tarvitse sen kummemmin hävetä loppuikäänsä, koska niin on käynyt jokaiselle ja kukaan ei ole asiasta moksiskaan. Tekisi mieli sanoa, että meidän suhtautumisemme alkoholiin on paljon luontevampaa kuin takakireiden amerikkalaisten tai kaikki heikkoudet piilottavien keskieurooppalaisten. Emmekä ole tässä edes yksin. Englannissa ja Irlannissa on vallalla reipas kännäyskulttuuri, ja irlantilaisten musiikkia ja pubeja on ympäri maailmaa osoituksena siitä, että konsepti tuntuu käyvän kaupaksi. Australialaiset tai buuritkaan eivät ole mitään erityisen pikkusieviä viinillä liristäjiä, mutta emme halua välittää näistä esimerkeistä mitään.

Meille on jostain syystä vakiintunut kuitenkin kielenkäyttöömme alkoholikulttuuri synonyymiksi tarkoittamaan viininlitkintää. Näin on saatu aikaiseksi sanahelinällä mielikuva siitä, että viininlitkintä = kulttuuri = sivistys = hyvä. Vastaavasti kännäys = kulttuurin puute = barbaria = paha. Tohtorille ei ole selvinnyt, miksi on ylevää ja tavoiteltavaa, että huitaistaan lounaalla puoli pulloa viiniä, jonka jälkeen tehdään loppupäivä töitä tukevassa pöhnässä, ja lisäksi ajetaan sinne työpaikalle ravintolasta autolla. Tämä nimittäin on juuri se "kulttuuri", mitä Keski-Eurooppaan nöyristelevästi alkoholiasioissa suhtautuva väki käytännössä ihailee. Suomalainen tapa tehdä työt ja muut vastuulliset asiat selvin päin ja sen jälkeen istua viikonloppuna tuopin ääressä humalaan saakka ei voi olla täysin mätä järjestelmä tuohon verrattuna, mutta milloin olette kuulleet yhdenkään alkoholivalistajan sanovan asiaa ääneen?

Tietysti alkoholi aiheuttaa ongelmia, mutta mitä järkeä on syyllistää koko kansa siitä, että valtaosa on joskus mielellään kännissä? Oikeasti alkoholikulttuurissamme on yksi paha puute, ja se on se, että emme tarpeeksi paheksu sitä, että joku on kännissä vähän turhan usein. Tämä on se tie, josta alkoholismi helposti alkaa ja tässä asiassa meiltä puuttuu sosiaalinen kontrolli. Sitä ei kuitenkaan edes pääse syntymään kun joka tuutista tungetaan silmät ja korvat täyteen potaskaaa siitä, että jos joku on kerrankin kännissä, hän on auttamatta joutumaisillaan rappiolle. Kun virallisessa totuudessa hyväksytyn raja on nolla ja asiasta ei oikeasti keskustella, mitään järkevää hyväksytyn kännäämisen rajaa ei pääse syntymään.

Nykyisin kukaan ei halua edes ajatella julkisesti tällaisia asioita, koska älykkäätkin ihmiset ovat sisäistäneet virallisen potaskan ja häpeävät sitä, miten me viinaa käytämme sen sijaan, että olisivat ylpeitä siitä. Miten tällaisessa ympäristössä voi kasvaa mitään järkevää sosiaalista kontrollia?

Kataisen ensimmäisestä budjetista on jo tihkunut tietoja julkisuuteen, vaikka se julkistetaankin virallisesti vasta tämän jutun kirjoittamisen jälkeen.

Palkansaajapuolue Kokoomuksen puheenjohtajan ainakin nimellisesti väsäämässä budjetissa huomio kiinnittyy siihen, että palkansaajat eivät saa siinä mitään muuta kuin keppiä. Palkansaajien elintasoa lasketaan korottamalla viinan hintaa, liikkumisen hintaa ja lämmittämisen hintaa.

Kun otetaan huomioon, että Suomessa talouskasvu ja sitä kautta ihmisten hyvinvointi on nykyisin aika pitkälle palkkatyön varassa, tuntuu kummalliselta, ettei Kataiselta löydy alkuunkaan ymmärrystä tälle valtaenemmistölle. Tuloveronalennukset annetaan eläkeläisille. Lisätukiaiset annetaan opiskelijoille. Muiden verot nousevat.

Perintöveroon tehdään marginaalinen alarajan korotus, jonka vaikutuksien vähäisyyttä on jo aiemmin käsitelty. Huomionarvoisaa on myös se, että valtaosa perillisistä kuuluu nykyään vielä suuriin ikäluokkiin, joiden asuntolainoista kuittasi inflaatio osan ennen 90-lukua ja joilla on nyt velaton elämä ja pullat hyvin uunissa. Seuraavan sukupolven, 60-70 -luvuilla syntyneiden kohtalona on maksaa pienistä nettopalkoistaan valtavien asuntolainojen lisäksi suurten ikäluokkien eläkkeet, mutta budjettipolitiikassa tämä Suomen kantava voima unohdetaan tyystin.

Suurten ikäluokkien hyysääminen on vaalipopulismia, mutta koska he alkavat olla jo työelämän ulkopuolella, Suomi kukoistaa tai uppoaa seuraavan sukupolven valintojen mukaan. Toistaiseksi palkansaajaa on Suomessa saanut potkia päähän joka suunnalta, koska heidän on katsottu olevan turpeeseen sidottua orjatyövoimaa. On kuitenkin syytä panna merkille, että nykyiset nuoret ovat kielitaitoisia ja internet on luonut heille sosiaalisia verkostoja ympäri maailmaa. Jos Suomen annetaan näivettyä palkansaajan helvettinä samalla, kun koko läntinen maailma tuskailee eläkepommien ja työvoimapulan kanssa, parhaat lähtevät. Tämä ei tunnu kiinnostavan ministeri Kataista pätkääkään.

Täysin järkeä vailla on hiukan myöhemmin toteutettava ehdotus pienyritysten perintöverojen poistosta. Näin rikkaat vapautetaan jälleen yhdestä verosta ja palkansaaja maksaa tämänkin lystin. Kun verokohtelu on erilaista riippuen siitä, mistä omaisuudesta on kysymys, kaikilla liikuteltavaa varallisuutta omistavilla, eli rikkailla, on mahdollisuus kiertää veroja, jolloin ainoaksi maksumieheksi jää suurten ikäluokkien perillinen, joka perii omistusasunnon ja pienet säästöt.

Kataisen budjetti tekee parhaansa etsiäkseen ne osat suomalaisen elämää ja kuolemaa, joissa palkansaaja on vielä jollain tavoin tasa-arvoinen pääomatuloilla eläjän kanssa. Tällaisten osa-alueiden olemassaolo lienee jostain vinkkelistä katsottuna iljetys Herran silmissä, koska näiden etsimiseen ja poistamiseen käytetään niin tuhottomasti paukkuja. Ajatuskin siitä, että ihmisten kohtelun pitäisi olla tasa-arvoista, tuntuu katoavan taivaan tuuliin samalla hetkellä, kun aletaan puhutaan rahasta ja veroista.

Vai onko Kataisen budjetin takana sittenkin vanha demarikettu Sailas? Onkohan Katainen kirjoittanut budjettinsa itse vai onko se peräisin Sailaksen kynästä? Jos kyse on jälkimmäisestä, voidaan ihmetellä, onko Sailas opposition edustajana jäävi tehtäväänsä. Pyrkiikö hän kenties tekemään neljä vuotta palkansaajan vinkkelistä huonoja budjetteja, jotta SDP voi nousta murheensa alhosta pelastuksen ja vapahduksen aallonharjalle korjaamaan porvarihallituksen virheitä?

Tuskin kukaan tietää tarkkaan, mitä kaikkea budjetin taustalta löytyy; Tohtori ei ainakaan. On kuitenkin varmaa, että jos tulevatkin budjetit suosivat veroratkaisuissa pääomatulojen saajia ja maalaisia ja julkisten menojen painopiste on maakuntien väylähankkeissa pääkaupunkiseudun kehittämisen sijaan, Kokoomuksella on edessään rökäletappio ja oppositio. Kepulainen äänestää aina kepua riippumatta politiikasta, mutta Kokoomuksen kaupunkilaisäänestäjät ovat huomattavan liikkuvaa äänestäjäkuntaa.

Jos Kokoomus jatkaa tällä linjalla, saattaa seurauksena olla se, että seuraavissa vaaleissa SDP:n alle 40-vuotiaiden äänestäjien määrä Helsingissä nousee viisinumeroisiin lukuihin, kun nykyisin he voivat mennä kaikki äänestämään yhdellä Kovasen taksilla.

Tällä kertaa kepun huijausyrityksen kohteena ovat julkisen sektorin naisvaltaisten alojen palkkakuopassa rähmällään makaajat, mutta siitä hiukan lisää tuonnempana.

Kevään ja kesän kestopuheenaihe ovat olleet palkkaerot. Asiaa on tutkittu ja hutkittu ja nyt yleiskieleen näyttää kuin varkain livahtaneen tulkinta, että palkkaero tarkoittaa naisen ja miehen keskiarvopalkan välillä olevaa eroa. Aikaisemmin palkkatasa-arvon mittarina pidettiin sitä, että samasta työstä maksetaan samaa palkkaa. Tällaisiakin palkkaeroja meillä riittäisi perattavaksi sekä firmoissa että julkisella sektorilla, mutta koska asia ei ole erityisen populistinen vaan lähinnä kovaa työtä ja hiukan rahaa vaativa, se ei enää kiinnosta naisjärjestöjä ja muita elämästä vieraantuneita propagandakerhoja.

Palkkaero, joka pitäisi kitkeä pois, syntyy siitä, että täysin samaa työtä tekevä mies on myyntipäällikkö, jolla ei ole yhtään alaista, ja nainen on myyntisihteeri, -neuvottelija tai -assistentti. Kummankin toimenkuva on täsmälleen sama, mutta toinen saa päällikköliksaa ja toinen ei. Näiden asioiden korjaaminen olisi jopa koko lailla helppoa, jos asiaan tartuttaisiin rohkeasti, sillä menneen työhistorian ja toimenkuvien vertailu on varsin eksaktia tiedettä. Tällä hetkellä syrjitty nainen ei uskalla tehdä mitään koska tietää saavansa potkut, jos ryhtyy riitelemään työnantajaansa vastaan, mutta ammattiliitoilla, järjestöillä ja lehdistöllä olisi täysi valta nostaa asia niin julkiseksi, että epäkohdan korjaamista vaativa ei ole enää kummajainen vaan yksi monista. Itse asiassa nykyinen lainsäädäntökin antaa jo työkalut tämän tapaiseen selvittelyyn.

Miksi helvetissä kukaan ei tee mitään? Miksi kaikki tarmo käytetään naisvaltaisten julkisen sektorin liittojen pomohenkilöiden sotapropagandan julistamiseen? Tehyn Jaana Laitinen-Pesola mussuttaa joka lehdessä viikon välein, että naisvaltaisten alojen heikko palkkaus on epätasa-arvoa. Hänelle tämä on yksi argumentti muiden joukossa saada omille lisää rahaa, mutta banalisoimalla epätasa-arvo naurettavaksi "lisää liksaa hoitajille" -marmatukseksi oikea palkkaero saa rehottaa valtoimenaan, koska sitä kuvaamaan ei enää edes ole sanaa palkkatasa-arvon tultua varastetuksi hoitajien propaganda-aseeksi.

Kepu sen sijaan on luvannut tarttua pontevasti naisvaltaisten alojen palkkakuoppaongelmaan. Kepulipääsihteeri Jarmo Korhonen vaatii miljarditolkulla fyffeä, jotta julkisen sektorin naisten palkkoja voidaan korottaa 500 eurolla seuraavien kymmenen vuoden aikana. Kuulostaa hienolta ja ylevältä. Hymykasvoinen kepuhan vaikuttaa takapajuisen agraaripuolueen sijasta edistykselliseltä kaupunkilaisnaisten vankkumattomalta edunvalvojalta.

Sairaanhoitajan keskipalkka Suomessa on noin 2300 euroa kuussa. Palkan nostaminen kymmenessä vuodessa 2800 euroon tarkoittaa aika tarkkaan kahden prosentin palkankorotusta vuosittain. Viimeisen kymmenen vuoden ajan hoitajat ovat saaneet joka neuvottelukierroksella yli kaksi prosenttia, joten Isä Kepulainen siis lupaa korjata hoitajien palkkakuopan pienentämällä heidän palkankorotuksiaan. Miksi yksikään arvostettu tiedotusväline ei ole tehnyt tätä laskutoimitusta ja kertonut sitä kaikille? Eivätkö lehtineekerit osaa laskea vai kuuluuko kepua nykyään nuoleskella kuten Kekkosen aikanakin?

Jos hoitajat saavat seuraavan kymmenen vuoden aikana 2% vuodessa ja metallimiehet lakkoilevat itselleen 4% korotukset, kymmenen vuoden kuluttua huomataan, että miehen ja naisen keskipalkan ero on jälleen kasvanut. Asiassa ei ole mitään yllättävää, mutta siitä tullaan kirjoittamaan pitkään ja hartaasti ja syytetään kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tahoja naisten aseman polkemisesta.

Suomesta poistuu sukupuolten keskipalkkojen välinen ero heti kun naiset ja miehet hakeutuvat jotensakin samalla tavalla eri ammatteihin. Niin kauan kuin naiset änkeävät itsensä kuntasektorille ja miehet tehtaisiin, satamiin ja kasvuyrityksiin, keskipalkkaero elää ja voi paksusti. Tohtori ei ole nähnyt mitään ehdotuksia toimenpiteiksi, joilla tämä asia korjattaisiin.

Vielä toistaiseksi tällä palkkaneuvottelukierroksella ei ole vaadittu sitä, että kaikille tulee maksaa vähintään keskiarvopalkkaa.

STTK:n Mikko Mäenpää on äärimmäisen huolissaan siitä, että julkisuudessa on mm. Raimo Sailaksen suulla esitetty keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun todennäköisesti päätyneen historian roskatynnyriin. Mäenpään närkästyksen ja huolen ymmärtää helposti, kunhan muistaa, että hän edustaa keskusjärjestöä. Keskusjärjestojen lisäksi ei tupoa tällä hetkellä kaipaa oikeastaan kukaan; ei työntekijä, ei työnantaja.

Mäenpään mielestä työnantajien tupo-vastaisuus perustuu enemmän ideologiaan kuin tosiasioihin. Tähän on vaikea yhtyä, vaikka liittokierrokset ovatkin kautta aikain olleet työnantajalle tupoa kalliimpi ratkaisu. Tätä voidaan toki pitää jonkinlaisena osoituksena ideologisesta valinnasta, mutta aivan yhtä uskottava selitys on se, että työnantajapuoli haluaa työehtosopimusneuvotteluissa ratkoa ala- ja yrityskohtaisia kysymyksiä eikä tehdä tupoa kuntasektorin ehdoilla. Työnantaja on siis valmis maksamaan enemmän rahaa siitä hyvästä, että se pääsee samalla keskustelemaan kullekin toimialalle tyypillisistä ongelmista ja kysymyksistä.

Tupon hylkääminen ja liittokierrokselle ryhtyminen kasvattaisivat Mäenpään mielestä tuloeroja. Tässä hän on aivan oikeassa. Siinä olisi ehkä joku ongelma, jos tuloeroja kasvatettaisiin ottamalla joltain pois, mutta niin ei suinkaan tehdä vaan toiset saavat 2% ja toiset saavat 6% lisää liksaa. Tohtori näkisi mielellään, että rivistä astuisivat esiin ne kaunaiset selkäänpuukottajat, jotka näkevät jotain väärää siinä, että naapurin palkankorotus on omaa isompi.

Lisäksi liittokierros kuulemma uhkaa vakavasti miesten ja naisten välisen palkkatasa-arvon toteutumista. Valitettavasti haastattelun tehnyt lehtineekeri ei kysynyt Mäenpäältä, miten asia käytännössä ilmenee ja miksi liittokierros kasvattaa paperimiehen ja paperinaisen välistä palkkaeroa. Lisäksi samainen toimittaja olisi voinut kysyä Mäenpäältä, kuinka kauan tupoa olisi vielä pitänyt jatkaa, että "samasta työstä sama palkka" -tyyppinen tasa-arvo olisi toteutunut. Tupoa on tehty nyt kymmenisen vuotta putkeen ja juuri tehdyt tutkimukset osoittavat, että palkkaero ei ole kaventunut käytännössä yhtään. Saattaa olla, että tämän ongelman korjaamiseen olisi tarvittu vielä toinen vuosikymmen palkankorotuksetonta tupoaikaa, mutta palkansaajan on kyllä lupa epäillä tämän teorian paikkansapitävyyttä.

On kummallista, että STTK:n puheenjohtaja kertoo kaikille kyllästymiseen saakka tupon auvoisuudesta ja liittokierroksen kamaluudesta, vaikka hänen liittonsa jäsenjärjestöjen jäsenkunnasta vähemmistö kannattaa tupoa ja vankka enemmistö liittokierrosta. Erityisen vahva liittokierroksen kannatus on naisvaltaisella hoitoalalla, jossa työntekijät selvästi ovat aivan liian tyhmiä ymmärtääkseen, että STTK:n Isä Aurinkoinen tietää paljon heitä paremmin, mikä on heille hyväksi.

Mäenpäältä jää tyystin mainitsematta, että liittokierros on palkansaajan kannalta selkeämpi päätöksenteoltaan. Oma liitto neuvottelee, oman liiton valtuusto hyväksyy tai hylkää tuloksen. Keskusjärjestötason teatterissa ongelma on aina se, että munattomat järjestöjohtajat saavat synninpäästön omassa liitossaan vetoamalla siihen, että tämä on nyt tupo ja siinä tehdään näin ja ei meidän sanamme tässä asiassa painanut. Liittokierroksella ei ole ketään muuta syntipukkia. Jos jonkun liiton johto ei kykene neuvottelemaan jäsenistöä tyydyttävää tulosta, kaikki näkevät tämän kun yhtä hyvin pärjäävällä naapurialalla palkankorotukset olivat paljon suuremmat. Kun tuloksia näin voidaan mitata ja verrata, jäsenistö voi kierrättää sellaisen ay-johdon, joka ei saavuta haluttuja tuloksia. Kun liittokohtaisten sopimusten aikana ammattiliittoihin jalostuu hyviä neuvottelijoita ja yhteistyökykyisiä ratkaisujen hakijoita muinaisen herraviharetoriikan toistajien sijaan, jäsenistön edut kohenevat ihmeesti. Tupojen aikakaudella ammattiliiton johdossa pärjäsivät myös änkyröivät surkimukset ja ruikuttajat, sillä he eivät olleet suuresti jäsenistölleen haitaksi, koska keskusjärjestömiehet päättivät asiat.

Mäenpään motiivi on tietenkin se, että liittokierrosaikaan keskusjärjestöjä ja niiden hyväpalkkaisia johtajia ei tarvita oikeastaan mihinkään muuhun kuin antamaan tympeitä lausuntoja omasta tarpeellisuudestaan. Mäenpään tulisi etsiä itselleen uusi rooli liittokierrosmaailmassa tai tehdä tilaa itseään taitavammille. Yli kahden miljoonan ammattiliittoihin kuuluvan palkkatyöläisen pakottaminen naurettavan pieniin palkankorotuksiin vain siksi, että kourallinen keski-ikäisiä äijiä voi kerran kahdessa vuodessa teeskennellä olevansa hyödyllisiä on huomattavan kallis hinta muutaman ukon viihdyttämisestä ja itsetunnon kohottamisesta.

Paljon halvemmaksi tulee viihdyttää näitä menneen maailman dinosauruksia lähettämällä heidät kerran vuodessa kolmeksi kuukaudeksi täysihoitoon johonkin maailman huvittelu- ja rälläyskeskukseen.

P.S. Pekkarinen puolestaan haluaisi rakentaa Vuotoksen altaan. Koska sitä ei kuitenkaan rakenneta, niin asiasta höpöttäminen on pelkästään sumutusta, jolla viedään huomio asioista, joille voisi oikeastikin tehdä jotain. Oman ministeriönsä alaan kuuluvista asioista Pekkarinen voisi hoitaa kuntoon ensimmäiseksi vaikkapa kauppojen aukioloaikojen vapautuksen. Tarvittavan lakitekstin kirjoittamiseen menee noin varttitunti. Tarvittaessa Tohtori voi auttaa.

Mauri Pekkarinen, Maalaisliiton pieni suuri poika, ehti torstaina Suomenmaassa esittämään, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi autoihin voitaisiin asentaa gps-laitteita, jotta ne paljastaisivat, ajellaanko kaupungeissa vai kepulaisessa Suomessa. Näin saataisiin kaupungissa ajamisesta määrättyä suurempia veroja ja maksuja ja maalaiset voitaisiin päästää vähemmällä.

Ehdotus ei ole aivan uusi. Soininvaara esitti samantapaista järjestelmää lähinnä ruuhkamaksuja keräämään jo 90-luvun alussa, kun paikannusjärjestelmät olivat vielä sangen tuntemattomia. Pekkarinen vie kuitenkin ajatuksen astetta pidemmälle ja haluaa pistää valtaosan liikenteen veroista kaupunkilaisten, noiden kepulaisen vinkkelistä tarpeettomien loiseläjien, maksettavaksi.

Järjestelmä olisi jo tietosuojamielessä sangen irvokas, koska jossain henkilötietosi tietävässä virastossa olisi myös tieto siitä, keiden pihalla autosi on ollut viime verokaudella parkissa. Lisäksi tähän voitaisiin yhdistää automaattinen ylinopeusvalvonta, joka lähettäisi lapun kotiin pienestäkin ylityksestä. Tohtori on kirjoittanut aikaisemmin siitä, miksi on tärkeää, ettei kaikista rikoksista jää kiinni, eikä palaa enää tähän asiaan, mutta kyttäysinfrastruktuurin ollessa jo asennettuna, olisi vain ajan kysymys, milloin sitä alettaisiin käyttää tähänkin tarkoitukseen. Tarvitaan yksi suojatiellä auton alle jäänyt pikkulapsi ja sen jälkeen voidaankin "ajatelkaa lapsiamme" -hengessä ottaa olemassaoleva automatiikka autoilijoiden pienienkin ajovirheiden kyttäämiseen.

Kepulainen peruste asialle on tietenkin se, että maaseudulla ei ole toimivaa joukkoliikennettä, joten siellä on ihan pakko autoilla ja väärinhän siitä olisi veroja maksaa. Onko ministeri Pekkarinen tietoinen siitä, että ruuan syöminen on huomattavasti pakollisempaa kuin maalaisten autoilu, mutta silti ruokaa syöviltä hylkiöiltä kerätään erinäköisiä veroja monella portaalla vielä senkin jälkeen kun ruuan ALV laskee. Meillä ei siis vallitse mitään tarpeellisen asian verottomuuden tai vähäveroisuuden periaatetta. Miksi sellainen koskisi liikkumista?

Yleisesti yhteiskunnan hiilidioksidipäästöjä ajatellen olisi parempi, että väki asuisi tiiviisti, jotta mahdollisimman moni olisi toimivan joukkoliikenteen ja lyhyempien etäisyyksien piirissä. Tässä mielessä maalaisilta tulisi kerätä asuinpaikkansa perusteella ylimääräisiä veroja ja nämä rahat voitaisiin käyttää muuttoavustuksiin niille, jotka ymmärtävät muuttaa kaupunkeihin tukiaisilla jotenkuten pärjäävistä elättikylistään. Maalaisten vapauttaminen veroista ei hiilidioksidipäästöjä ajatellen ole oikeaa politiikkaa, koska haja-asutus tuottaa niitä asukasta kohden kaikkein eniten. Jos Pekkarinen haluaa äyskäröidä lisää rahaa maaseudun kepulaisille, sanokoon ministeri tämän selvästi ja kuuluvasti sen sijaan, että yrittää naamioida hankkeen joksikin pehmoviherprojektiksi.

Lisäksi Pekkarinen puhuu kaikenlaista sekavaa siitä, että autojen verotusta tultaisiin jotenkin porrastamaan auton aiheuttamien päästöjen mukaan. Joku voisi kertoa ministeri Pekkariselle, että tallissa seisova auto ei tuota mitään päästöjä riippumatta siitä, onko kyseessä 1,2 litran kauppakassi vai peräti lähes kaksilitrainen öykkäriliikemiehille suunnattu todellinen maanteiden tykki, joten verojen kerääminen joistain autojen laskennallisista luvuista tuottaa täysin virheellisiä tuloksia. Pihi auto tupruttaa ajetun 10000 kilometrin jälkeen paljon enemmän kuin mitä joku vastenmielinen citymaasturi tupruttaa tuhannella kilometrillä, joten oleellista ei ole auton merkki vaan se, miten sitä käytetään. Ajotavallakin on isompi vaikutus päästöihin kuin moottoritilavuudella.

Autoilun tuottamat hiilidioksidipäästöt eivät siis riipu moottoritilavuudesta, kuun asennosta, ajajan asuinpaikasta tai mistään muustakaan ainakaan mitään kovin selkeää ja ennustettavaa mallia noudattaen. Sen sijaan ne riippuvat jopa kerrassaan täydellisen lineaarisesti poltetun polttoaineen määrästä ja laadusta.

Kuka kertoisi ilmastonmuutoksesta huolestuneelle ministeri Pekkariselle, että polttoainevero keksittiin jo vuosikymmeniä sitten?

Suomi voittaa aina toisinaan Islannin kanssa jotain maailman vähiten korruptoitunut maa -skaboja. Tuloksia ylistetään maasta taivaisiin ja kerrotaan, kuinka hienoa meillä on. Ja vaikka Islanti päätyikin samaan sijoitukseen, olemme oikeastaan niitä parempia, koska me emme pese venäläisrahaa kuten islantilaisten ilman mitään varsinaisia näyttöjä väitetään tekevän.

Saavutuksesta on tietysti hyvä olla ylpeä, sillä tiettyyn rajaan saakka ulottuva isänmaallisuus ja kansakunnan hengen kohottaminen ovat yhteiskunnan kehitykselle tärkeitä asioita. Jos ihmiset rypevät jatkuvasti itsesäälissä ja kuvittelevat elävänsä huonoimmassa mahdollisessa paikassa, kenelläkään ei ole suurta intoa kehittää mitään. Tästä syystä näiden tulosten julkistaminen on tärkeää; vähän kuten se, että suomalainen jopa lähes joka vuosi voittaa Seinäjoen tangomarkkinat.

Sen sijaan siinä erehdytään karkeasti, kun kuvitellaan väiteen olevan Jumalalta peräisin oleva totuus ja että korruption ongelmalle ei Suomessa tarvitse tehdä mitään. Korruptio rehottaa Suomessa valtoimenaan, mutta koska nuo tutkimukset keskittyvät lähinnä yritysten ja poliitikkojen välisten massiivisten rahansiirtojen tutkimiseen, meikäläinen korruptio saa rehottaa koko lailla vapaasti eikä se tule tutkimuksissa esille koskaan.

Tällä viikolla lehdissä on ollut kaksi mielenkiintoista uutista. Ensimmäinen on se, että SAK:n Kiljavan opistoa epäillään tukien väärinkäytöstä. Toinen on se, että opetusministeriö jakaa vuodesta toiseen veikkausvoittorahaa miljoonatolkulla kaikkien virallisten hakemusprosessien ohi vaikka Valtiontalouden tarkastusvirasto on asiasta jo huomauttanutkin.

Kiljavan opistosta emme voi tässä kohtaa sanoa vielä mitään, koska asian tutkinta on vielä kesken ja opiston johto kiistää syytteet täydellisen perättöminä. Jos tutkimuksissa jotain paljastuu, selviää käytännössä vain se, että tällaisen perinteikkään ja arvovaltaiseen SAK:hon kuuluvan kerhon raha-anomuksia ei ole edes viitsitty käsitellä kovin huolellisesti, koska SAK:lle on tapana antaa se mitä pyydetään.

Sen sijaan opetusministeriön rahanjaon ongelma on jo havaittu ja paljastettu. Teoriassa millä hyvänsä yleishyödyllisellä yhdistyksellä on oikeus hakea näitä varoja ja opetusministeriö jakaa rahat hakemusten perusteella. Käytäntö on ollut se, että potti on vuodesta toiseen jaettu samoille järjestöille ministeriön aktiivisesti näitä valikoituja kerhoja muistuttaen, että taas olisi rahaa jos viitsitte hakea. Yleiseen hakuun näitä rahoja ei ole laitettu koskaan. Käytäntö on selkeästi lainvastainen ja virheellinen. Asiasta on ministeriötä huomautettu jo parisen vuotta sitten, mutta asian korjaamiseksi ei ole välitetty tehdä yhtään mitään.

Jos joku tutkivan journalismin keinoin joskus ryhtyy selvittämään, miksi juuri tietyt, Helsingin Sanomien mainitsemat yhdistykset ovat vuodesta toiseen tuolla rahansaantilistalla, paljastuu, että nuo yhdistykset ovat hoitaneet hyvin suhteensa ministeriön virkamiehiin ja kenties jopa poliitikkoihin. Tässä näytelmässä seuraavat vaiheet ovat esillä vasta lomien jälkeen, kun kuulemme virkamiesten selityksen siitä, miksi näin on toimittu vaikka käytäntö on jo vääräksi osoitettu. Lopputuloksena ei tietenkään tule tapahtumaan mitään: hakemusprosessi muuttuu avoimeksi, mutta joku tutkivaa journalismia harrastava taho voi helposti paljastaa, että täsmälleen samat kerhot saavat jatkossakin saman verran rahaa.

Jokainen kiinteistö- ja kaavoitusbisnekseen tai edes rakennustarkastukseen perehtynyt tietää, että siellä muhii iso ja haiseva lahjusvyyhti. Jos rakennusliikkeet haluavat urakoita ja kaavoitettuja tontteja kasvukeskusten läheltä, niiden on pakko olla hyvää pataa kunnallispoliitikkojen kanssa ja avustaa vaalikampanjoita. Mitään rikollista tässä vaalityön tukemisessa ei tietenkään ole, mutta se panee miettimään, ovatko ehdokkaat ja puolueet esteellisiä päättämään mistään asioista näiden rakennusfirmojen hyväksi. Räikeimmät tapaukset onneksi paljastuvat etukäteen. Joku rakennusliike sai kunnolla köniinsä Eiranrannan rakennushankkeessa, koska urakka oli selvästi kähmitty yhdelle firmalle mutta se päätyikin kohun saattelemana toiselle. Tuon kähminnän masinoimiseen on kulunut iso pino rahaa: kampanja-avustuksia, kestitystä ynnä muita lahjonnan muotoja.

Omakotitalon rakentajan ei kannata olla Espoossa ihmeissään, jos rakennusliike tulee ennen lopputarkastusta kertomaan, että he vievät nyt tästä rakennustarkastajan Lappiin ryyppäämään viikoksi ja että sinä voisit oikeastaan maksaa keskiviikon päivällisen ja viinat. Tämäkin on täysin maan tapa. Rakennusmääräykset ovat sangen pikkumaisia ja niistä voi käräyttää hankkeen kuin hankkeen, joten moni mielellään maksaa Hullusta porosta lähetetyn parin tonnin laskun siitä hyvästä, että pikkujutut jäävät kohteliaasti vaille huomiota.

Lahjonta sinänsä ei katoa koskaan täysin. Jos iso firma haluaa ison kaupan Venäjältä tai arabimaista, sen on käytännössä pakko ostaa pomoille sopivia lahjoja. Meidän on aivan turhaa kirkasotsaisesti ryhtyä kitkemään tätä pois, koska se on näiden maiden ongelma. Lahjusraha siirtyy hankkeen hintaan, hankkeen hinta palvelun hintaan ja sikäläiset maksavat. Sen sijaan suomalainen taskurahakorruptio on lähinnä ärsyttävää. Miksi palveluskuntaa pitäisi lahjoa, että ne tekevät sen homman, mistä saavat palkkaa? Miksi järjestöjen on ryhdyttävä tukemaan poliittista työtä saadakseen niille muutenkin kuuluvan toiminta-avustuksen?

Suomalainen korruptio osoittaa sen, että palveluskunta kuvittelee tässä maassa olevansa kuninkaita. Tämä harhaluulo olisi syytä kitkeä joutuisasti pois.

Vaalien alla puhuttiin kaikenlaista soopaa erinimisistä tupoista ja pidettiin itsestäänselvänä, että sellainen syntyy, koska sellainen on syntynyt aina ennenkin. Tupon syntymistä pidettiin lisäksi jonkinlaisena hallituksen koetinkivenä; vasta keskitetty minimikorotukset kaikille takaava tupo olisi merkki siitä, että hallitus nauttii työmarkkinajärjestöjen luottamusta.

Koko ajatus on tietenkin lähtökohdiltaan väärä. Ei hallituksen kuulu nauttia työmarkkinajärjestöjen luottamusta eikä sen tarvitse edes vilkaista niihin päin, mikä itse asiassa olisi huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kaikkien asioiden museoiminen kolmikantatyöryhmiin.

Tämä on kuitenkin sinänsä pieni virhe. Huomattavasti isompi virhe on ajatus siitä, että tupo olisi palkansaajien kannalta jotenkin edullinen asia. Tämän ajatuksen virheellisyyden huomaa katsomalla, ketkä oikein keskitettyä tupoa kannattivat. Jos tupoa ei synny, keskusjärjestöille jää lähinnä vain seremoniallinen rooli ja sangen yllätyksettömästi juuri keskusjärjestöt olisivat halunneet keskitetyn tulopoliittisen ratkaisun. Kyse on näiden muinaisten monoliittien tarpeesta naamioida itsensä jollain tavalla tarpeellisiksi tai hyödyllisiksi, koska kukaan näiden liittojen hyväpalkkaisista pomomiehistä ei olisi enää kykeneviä menemään tehtaaseen joko sorvin ääreen tekemään tuotteita tai kirjoituspöydän ääreen johtamaan ruukkia.

Tällä kertaa vaikutusvaltaiset liitot sanoivat suoraan, että keskitettyä sopimusta ei synny. Tämä puhdisti pöydän liittokierrokselle ja siinä keskusjärjestöillä on vain statistin rooli. Keskitetyn tupon haitallisuus palkansaajan vinkkelistä on se, että se ei takaa kaikille hyviä palkankorotuksia vaan seuloo esiin alat, joilla työnantajan maksukyky on kaikkein huonoin, ja antaa kaikille tämän alan mukaan mitoitetut palkankorotukset. Perinteisesti isoimmat ongelmat on nähty kuntasektorilla, joka tuntuu jostain Tohtorille käsittämättömästä syystä olevan kriisissä vuodesta toiseen.

Tupossa otetaan tämä ala, todetaan sen palkankorotusvaran olevan kaksi prosenttia ja näin on saatu aikaiseksi keskitetty tuloratkaisu. Samalla teollisuus ja myös valtaosa palvelualoista tahkoaa huimia voittoja vuodesta toiseen. Nämä alat vetoavat markkinaheilahteluihin ja sykleihin ja muuhun etäisesti kiinnostavaan, mutta nyt hyvä tuloskunton jatkunut 12 vuotta putkeen. Ei ole uskottavaa, että duunarien palkkojen nostaminen loisi nyt sellaisen suuren riskin, joka realisoituisi massatyöttömyytenä jonkun pienen suhdannekuopan kohdatessa. Firmat ovat hyvässä kunnossa ja toivottavasti ne pysyvätkin sellaisina; palkankorotuksiin ne eivät kuitenkaan kaadu.

Suomalaisten ostovoima on länsimaiden häntäpäätä Ruotsin, Kreikan ja Portugalin ohella. Tämä on iso ongelma suomalaiselle talouselämälle, sillä se pitää talouskasvun väkisinkin vientivetoisena, koska yksityisillä ei ole varaa kuluttaa. Vientivetoisuudesta seuraa puolestaan riskialttius kansainvälisille kriiseille kun taas kotimaisen työn kysyntään perustuva kulutus on sekä ekologisesti kestävää että suhdanteista huomattavan vapaata. Tässä mielessä siis vilkkaat kotimarkkinat on paljon parempi kansantalouden kivijalka kuin paperin myyminen maailmalle. Teollisuuden edustajat jaksavat aina muistuttaa, että emme voi elää silittämällä toistemme paitoja. Tässä he tietenkin ovat oikeassa, mutta itse asiassa se auttaa yllättävän pitkälle.

Suomalaisten heikko ostovoima johtuu korkeista veroista ja kovista hinnoista, mutta myös huonosta palkkatasosta. Tämä ei korjaannu ikinä kulkemalla työmarkkinakierroksesta toiseen kunta-alan tahdissa. Hoivasektori ei saa liittokierroksella tippaakaan enempää kuin tupossakaan, koska raha tulee juuri tuolta kuntasektorilta, mutta se ei ole edes etäisesti kiinnostavaa. Valtaosa suomalaisista ei työskentele kuntasektorilla ja tämän valtaosan palkankorotukset näkyvät yleisenä hyvinvoinnin lisääntymisenä. Jostain Tohtorille vieraasta solidaarisuussyystä kukaan ei ole halunnut erottua tästä kuntasektorin nollalinjasta. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että meille jankutetaan, että tuloerot ne vasta pahasta ovat.

Nyt näyttää siltä, että liitot ovat viimeinkin heräämässä kymmenvuotisesta ruususen unestaan ja ryhtyvät omalta osaltaan korjaamaan ostovoimaongelmaa. Ehkä kymmenvuotinen lähes-nollalinja on viimein opettanut, että kukaan keskusjärjestöviskaali ei ole riittävän kiinnostunut jäsenliittojen jäsenten asioista ollakseen heille suuremmaksi hyödyksi.

Liittokierroksella tulemme kuulemaan kaikennäköistä potaskaa työnantajaleiristä ja kuvitteellisia uhkakuvia ja kriisejä. Näitä selityksiä ei pidä uskoa alkuunkaan. Työntekijäpuolen olisi puolestaan syytä etsiä viimein johonkin pensaaseen kauan sitten laittamansa pää ja lopettaa lähes-kategorinen tulospalkkioiden vastustaminen. Ne voisivat aivan hyvin tyytyä pienempään palkankorotukseen jos ne saisivat aikaiseksi sopimuksen, joka jakaa 20% yrityksen voitosta bonuksina työntekijöille. Tämä olisi työnantajalle riskitön kulu, koska se leikkautuu huonona vuonna pois eikä vie firman tulosta pakkaselle ja työntekijälle helposti palkan puolitoistakertaistava lisä toteutuessaan, mutta tähän mennessä asiasta ei ole edes neuvoteltu.

Vastakkainasettelu ei työmarkkinoilla ole koskaan täysin ohi mutta nykyinen yhteistyöhön lähes täysin kykenemätön jähnäys penninpuolikkaista on niin täydellisen turhanpäiväistä hommaa, että jos tälläkään kertaa ei mihinkään muuhun kyetä, liittojen jäsenten kannattaisi miettiä, kannattaako nykyisille nysväreille maksaa huonosta työstä vai siirtyä vaikkapa tulospalkkaukseen, jossa mittarina on duunarin ostovoiman kehitys.

Tällä viikolla sattui liikenteessä kuolemia, joku hollantilaisturisti puukotettiin hengiltä ja juhannuksen hukkumissaldo on vielä edessä päin. Läheisensä menettäneille ja menettäville nämä ovat toki traagisia asioita, mutta laajaa valtaenemmistöä ne koskettavat oikeastaan vain yleisen kiusanteon lisääntymisenä.

Ihmisiä kuolee; jokainen johonkin ja yleensä noin kerran. Hyvällä onnella viikatemiestä voi vältellä liki sata vuotta ja elämäntapavalinnoilla voi parantaa välttelyn mahdollisuuksia. Nykyisenä iltalehtijulkisuuden valta-aikana emme vain enää osaa suhtautua asiaan kovin luonnollisesti. Tarvitsemme syyllisiä, itseruoskintaa, tutkimuksia, komiteoita ja turhanpäiväisiä toimenpiteitä.

Salon lähellä matkailuauto ajoi rekkaa päin ja väkeä kuoli. Jo nyt on kuultu, että jos siinä olisi ollut keskikaide, onnettomuutta ei olisi sattunut. Toisaalta auto ilmeisesti heilahti vastaantulijan kaistalle törmättyään sivukaiteeseen. Siihen lienee rakennettu sivukaide joskus kun joku on ajanut siinä kohtaa rääseikköön ja heittänyt henkensä, mutta nyt tuo sivukaide aiheutti osaltaan toisen onnettomuuden. Moottoripyöräilijä taas kuoli ajettuaan liukkaaseen päällysteen paikkaukseen, mutta jos päällystettä ei paikattaisi ja siihen tulisi aikanaan kuoppa, joku ajaisi prätkällään siihen ja kuolisi oitis.

Porvoossa hullu puukotti satunnaisen ohikulkijan, joka sattui olemaan hollantilaisturisti. Lehdet alkoivat heti kysellä, miten kukaan uskaltaa enää tulla Suomeen, kun täällä sattuu tällaista. Tohtori tutki huvikseen kaikkien kielten erikoisasiantuntijana Hollannin valtalehtien Algemeen Dagbladin ja De Telegraafin web-palvelut. Kummassakin asia mainittiin tekopäivänä muttei sen jälkeen jossain pikkuilmoituksessa otsikolla "humalainen suomalainen tappoi hollantilaisen turistin". Ehkä ne nyt ajattelevat siellä meistä ihan kamalan pahoja asioita ja turistivirta Hollannista tyrehtyy tykkänään, mutta samojen lehtien pääuutiseksi nostettu Australiassa jonkun rähinän tuloksena siipeensä saanut hollantilaisnuori lienee kääntänyt katseet pohjolan perukoilta sinne, missä kengurut pomppivat.

Porvoonkin tapaus saa varmasti aikaiseksi hysteriaa, komiteoita, vaatimuksia viranomaisluvasta leipäveitsen ostajalle, lukituista veitsikaapeista, lisämäärärahoista mielenterveystyöhön ja kaikesta muusta. Me olemme jo ajat sitten unohtaneet, miksi tällaisia onnettomuuksia ja väkivallantekoja sattuu. Niitä ei satu siksi, että meillä on liian vähän komiteoita ja työryhmiä ja kypäräpakkoja vaan siksi, että ne ovat osa urbaania elämää.

Ketään ei kiinnosta, että tänä päivänä nälkä ja arkiset rokot ja flunssat eivät tapa satojatuhansia suomalaisia, mutta liikenteessä kuolleet kymmenen kiinnostavat meitä media-arvonsa takia. Koska meillä on liikennettä, siellä kuolee ihmisiä. Jos meillä ei ole teitä ja liikennettä, siellä ei kuole ihmisiä, mutta ihmisiä kuolee esimerkiksi avun puutteeseen, koska brankkarin reki ei liikahda mihinkään ennen lumisateiden alkua.

Samaten jos halutaan, että ihmiset eivät tee toisilleen väkivaltaa, heidät pitää eristää toisistaan. Hullut ja juopot kuuluvat kaupunkiin ja sivistykseen aivan kuten valkokaulustyöläiset, aukioiden skeittilautateinit, lapset, vanhukset ja SDP:n kannattajat. Voisimme tietysti velvoittaa poliisia siivoamaan ei-toivotun aineksen pois kaupungeista, mutta sen jälkeen kaupungit muuttuisivat ikävämmiksi paikoiksi. Jos joku ei halua nähdä juoppoja, lokkeja tai tyhjäntoimittajia, hän voi aivan hyvin muuttaa johonkin sisämaan umpilestadiolaiseen kepulaispitäjään ja jättää kaupungin niille, jotka haluavat sellaisissa asua.

Kaupungissa asumiseen kuuluu se, että siellä välillä sattuu ikäviä asioita. Poliisin tehtävä on ottaa konnat kiinni ja viedä lusimaan, mutta kenenkään tehtävä ei ole ennaltaehkäisevästi luokitella osaa kaupunkilaisista riskiryhmiksi, joita kuuluu pamputtaa verille tai paapoa hengiltä jo ennen kuin mitään on tapahtunut. Tällaiset ankeisiin rivitalolähiöihin pesiytyneet apurinatsit eivät tietenkään ikinä käy keskustassa, koska siellä on pummeja ja roskaväkeä. Valtaosa heistä tuntuu uikuttavan loputonta itkuvirttä siitä, kuinka maalla asiat ovat niin paljon paremmin. Miksi he sitten asuvat kaupunkien lähistöllä, jos elämä siellä kerran on sietämätöntä ja vaarallista, ja vaativat ajatuspoliisia siivoamaan pois kaiken heidän mielestään väärän aineksen?

Miettikääpä sitä saunaa lämmittäessä. Hyvää juhannusta.

Tämän päivän lehdet tietävät kertoa, että sisäasiainministeriö on päättänyt irtisanoa Satakunnan hätäkeskuksen päällikön Aatos Juurijoen, koska hän sai Porin käräjäoikeudessa 15 päiväsakkoa lyötyään alaistaan avokämmenellä kasvoihin. Tapahtumien taustat jäivät hämärän peittoon. Kuitenkin sen verran on selvää, että pahoinpitely tapahtui Juurijoen asunnossa, jonne teon uhri oli syystä tai toisesta tullut vierailulle. Teko tapahtui siis yksityisessä asunnossa ja tuomittu oli mies. Hölmöilyn seuraukset olivat kuitenkin täysin odotettuja ja kaikin puolin ymmärrettäviä.

Eeva Kuuskoski puolestaan on saanut lainvoimaisen tuomion alaisensa lyömisestä työpaikalla. Tapaus kävi suorastaan Korkeimmassa oikeudessa saakka, mutta se sentään ei nähnyt tarpeelliseksi myöntää asiassa valituslupaa sen enempää syytetylle kuin uhrillekaan. Miksi ihmeessä mitään ei tapahdu? Siksi koska Kuuskoski on nainen? Siksi koska Kuuskoski on kepuli? Siksi koska Mannerheimin lastensuojeluliittoa ei kiinnosta? Siksi koska liiton mielestä väkivaltarikolliset ovat oivallisia lasten oikeuksien puolestapuhujia? Kuuskoski ei osaa eikä näemmä haluakaan tehdä oikeita johtopäätöksiä. MLL ei saa aikaiseksi oikeita johtopäätöksiä. Siksi kansan kannattaa tehdä oikea johtopäätös ja lopettaa näin hämäräperäisen järjestön tukeminen kerta kaikkiaan.

Näin lomien alla ja työmarkkinaneuvottelujen ollessa käynnissä sananen kesälomista ja työmarkkinoista lienee paikallaan. Aina kun jotain on onnistuttu sopimaan, jopa ryhmäkuvaan Jarmo Ahosen viereen seisomaan laitettu hymyilee kuin Hangon keksi ja kertoo, että kaikki on täydellistä ja mukavaa ja Suomen kolmikantainen neuvottelujärjestelmä on paras ja täydellisin maailmassa ja tätä joustavampaa mekanismia ei ole missään.

Vaan kuinkahan on? Suomen työelämässä niinkin yksinkertainen asia kuin kesäloma on onnistuttu rakentamaan monimutkaisemmaksi kuin missään muualla. Lisäksi se on työntekijää kohtaan äärettömän epäreilu. Jos joku ei ole vihkiytynyt tämän yksinkertaisen ja maailman parhaan vuosilomajärjestelmän nerokkuuteen, Tohtori selittää tässä avainkohdat.

Lomavuosi on eri kuin kalenterivuosi vaikkakin se on vuoden mittainen. Lomavuosi alkaa aina huhtikuun alusta ja tähän mennessä on käytettävä vanhat lomat pois. Jos on ollut samassa työpaikassa koko lomavuoden, saa lomaa 2,5 vuorokautta sellaista kalenterikuukautta kohti, jona on kertynyt vähintään 14 palkallista työpäivää. Jos vuosi on jäänyt vajaaksi, lomaa tulee kaksi päivää per kuukausi. "Täydet lomat" tarkoittaa siis 12×2,5 eli 30 lomapäivää, joka kuitenkin oikeasti on 25 päivää. Ero johtuu siitä, että maailman modernein lomajärjestelmä ei ole ihan vielä päivittynyt ajan tasalle, mikä on toki ymmärrettävää, sillä Suomessa viisipäiväiseen työviikkoon siirtymisestä on kulunut vasta 40 vuotta. Näin ollen jokaista viittä lomalla oltua arkipäivää kohden palaa yksi päivä, joka on pakko kuluttaa lauantaille, joka olisi vapaa muutenkin. Tästä viidestä viikosta on oikeus ja velvollisuus käyttää kaksi viikkoa putkeen kesälomakaudella ja viikko on pakko käyttää talvilomakaudella. Lomasta sovitaan työnantajan kanssa.

Selvä kuin päivä. Tietysti tyhmempi saattaisi kysyä, miksi duunarilla ei yksinkertaisesti voisi olla viittä viikkoa lomaa, jotka saisi käyttää työnantajan kanssa sopien miten lystää. Miksi näin ei kyetä tekemään vaikka maailma ympärillä on muuttunut kuusipäiväisten työviikkojen ja elinikäisten työsuhteiden ajasta on epäselvää, mutta se kielii siitä, että työmarkkinoilla ei kyetä korjaamaan edes päivänselvästi rikki olevia asioita.

Nykyinen lomajärjestelmä on huono monella tapaa. Ensinnäkin se on sekava. Kun työnantajan lomankyttäysvirasto ilmoittaa, että lomaa on jäljellä kaksi päivää, duunarin ei todellakaan kannata varata vielä matkaa pitkäksi viikonlopuksi siten, että lomalla oltaisiin torstai ja perjantai, sillä oikeasti kaksi päivää tarkoittaakin yhtä, koska se toinen päivä kuluu lauantaihin; paitsi tietenkin, jos lomaa jostain syystä on alun perin ollut vaikkapa 29 päivää, niin sitten kaksi tarkoittaakin kahta.

Toisekseen nykyinen lomajärjestelmä kyykyttää työntekijää, koska se tekee työpaikan vaihtamisen ikäväksi puuhaksi. Jos vaihtaa työpaikkaa vuodenvaihteessa, edellisestä työpaikasta lähtiessään saa rahana kertyneitä lomia, mutta seuraavaksi kesäksi lomaa kertyy vain kuusi päivää eli yksi viiden päivän työviikko, koska sitä kertyy vain tammi-maaliskuulta uuden työnantajan palveluksessa. Jos taas työntekijä säästää viisaasti edelliseltä työnantajalta saamansa rahakorvauksen pitämättömistä lomista ja ottaa uuden työnantajan palveluksessa kolme viikkoa palkatonta kesälomaa, yllätys odottaa seuraavana vuonna. Tuona kuukautena ei kertynytkään neljäätoista työpäivää, joten seuraavana vuonna lomaa on vain kaksi päivää yhdeltätoista kuukaudelta, eli tämä palkaton loma poltti talvilomaviikon. Vasta tämän jälkeen hän on normaalin viiden viikon vuosiloman piirissä.

Työntekijän ainoa kunnolla toimiva keino patistaa työnantajia olemaan ihmisiksi ja maksamaan kunnon palkkoja on se, että he kieltäytyvät tekemästä työtä huonolle työnantajalle. Lomajärjestelmä kuitenkin sitoo työntekijän nykyisen työnantajansa palvelukseen, koska työpaikan vaihtaminen polttaa vuoden tai kahden lomat. Näin työnantajat saavat penniäkään maksamatta sangen näppärän rakenteen, joka pitää huonostikin kohdellut työntekijät palkkalistoilla. Ja ammattiliitot aplodeeraavat haltioissaan.

Edes maailmankaikkeuden pysähtyneimmässä valtiossa Ruotsissa ei ole typeryyttä viety näin pitkälle. Siellä loma on aina "täysi" vaikka olisi vaihtanut firmaakin, ja edellinen työnantaja vain maksaa seuraavalle tuon kertyneen loma-ajan palkan eikä maksa sitä työntekijälle kuten Suomessa. Työntekijä voi vaihtaa firmaa vaikka viikon välein ja silti hänellä on täysi lomaoikeus siinä firmassa, jossa hän sattuu olemaan silloin kun lomaa haluaa pitää.

Suomen monumentaalisen ja joustamattoman rakennelman vika on se, että se ei motivoi paikalliseen ja luovaan lomista sopimiseen. Kun 25 päivää tarkoittava 30 päivän lomaoikeus on muodostunut työelämän keskeiseksi monoliitiksi ja siihen ei kukaan uskalla kajota luonnonmullistusten, yleislakon ja Herran kirouksen pelossa, tuloksena on työpaikkoja, joissa väki istuskelee hiljaisia aikoja toimistolla vain siksi ettei ole lomaa. Töitäkään ei ole tehtäväksi, mutta entä sitten? Hölmö tyhjäntoimitus kellokortin tahdissa kyrsii sekä työntekijää että työnantajaa, mutta kukaan ei edes yritä etsiä siihen kaikille kelpaavaa ratkaisua, koska se edellyttäisi monoliittiin kajoamista. Entäpä jos työnantaja motivoisi ylimääräisillä lomilla kaikki olemaan lomalla hiljaisen ajan? Tai peräti rakentaisi kokonaan henkilökohtaisen lomajärjestelmän, jossa lomien määrä on täysin neuvoteltavissa siinä kuin palkkakin. Ihmisten halut, tarpeet ja elämäntilanteet nimittäin tapaavat olla erilaisia.

Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että tätä työnantajaa suosivaa lomajärjestelmää puolustavat kaikkein vankimmin työntekijöiden edunvalvojat.

Talouslehdet kertoivat viikolla kaksikin mielenkiintoista hinnanmuodostusuutista. Ensin kerrottiin, että partureiden ja kampaamojen ALV-alennukset ovat siirtyneet kuluttajahintoihin nihkeästi tai ei ollenkaan. Toiseksi kerrottiin jokaisen Tallinnassa joskus käyneen muutenkin tietämä tosiasia eli se, että Suomessa valmistetut elintarvikkeet maksavat Virossa puolet Suomen hinnoista.

Tohtori on kirjoittanut suomalaisesta tavaroiden ja palveluiden hinnoittelusta pari kertaa ennenkin, mutta asian tiimoilta on selvästi syytä järjestää uusi valistuskierros. Kampaamopalveluiden ALV laski 22 prosentista 8 prosenttiin ja tämä olisi laskennallisesti merkinnyt noin 11% alennusta myyntihintaan. Puolet tutkituista partureista ja kampaamoista ei ole muuttanut hintojaan ollenkaan tai on nostanut niitä, hintoja laskeneiden keskimääräiseksi alennusprosentiksi muodostui päätähuimaavat kolme. Arvonlisäverojen alennukset eivät siis siirry kuluttajille, koska kuluttajat eivät ole kiinnostuneita kilpailuttamaan toimittajia, vaan ostavat tutusta paikasta riippumatta siitä, mikä hinta on.

Suomalaisten elintarvikkeiden Viron hintatason paljastuttua alkoi taas masentavan valhevyyhdin kasaaminen. Meille on taas syötetty silmät ja korvat täyteen puppua siitä, että Suomessa nyt vain kaikki on kalliimpaa siitä yksinkertaisesta syystä, että täällä kaikki on kalliimpaa. On puhuttu palkoista ja tilavuokrista ja kuljetuskustannuksista. Ennen kaikkea on vedottu siihen, että suomalainen kuluttaja on ostovoimaisempi kuin virolainen kuluttaja, joten on täysin luontevaa, että Suomessa myydään kalliimmalla.

Ymmärrän, että kauppiaita ja muita välistävetäjiä edustavat propagandatehtaat suoltavat moista soopaa, mutta miksi tavalliset kuluttajat suostuvat sitä kuuntelemaan sekä toistamaan? USA:ssa kuluttajat ovat monta kertaa ostovoimaisempia kuin suomalaiset kuluttajat ja ruoka maksaa siellä kolmasosan tai puolet siitä mitä Suomessa. Ovatko amerikkalaiset kauppiaat tyhmiä vai eivätkö he kenties ymmärrä markkinataloutta? Heidänhän kuuluisi pyytää ruuasta moninkertaisesti Suomen hintatasoon verrattuna, koska amerikkalainen kuluttaja on niin paljon ostovoimaisempi. Pitkillä etäisyyksillä ja kylmällä ilmastollakaan ei asiaa voi selittää, koska ruoka on selvästi Suomea halvempaa myös Montanassa, joka on harvaan asuttua seutua, jossa on talvella hemmetin kylmää ja lumista ja paikka on aika tarkkaan Suomen kokoinen.

Tietysti amerikkalainen ruuantuotantoketju ymmärtää markkinatalouden, mutta koska siellä toimii kilpailu, hinnat pysyvät kohtuullisina eikä niitä viritetä tappiin asiakkaiden ostovoiman mukaan. Se, että elintarvikejakeluketju pystyy näin tekemään, kertoo pelkästään kilpailun puutteesta tai toimimattomuudesta. Jos ruuantuotantoketju ei olisi Suomessa kepulaisen valtiovallan erityisessä suosiossa, voisivat kilpailuviranomaiset lopettaa kaiken muun ja ryhtyä ratsaamaan ruuantuotantoketjun eri portaita niin kauan kunnes kartellirakenteet murskataan.

Kun kuuntelee kaikki tyrkytetyt selitykset siitä, miksi ruoka maksaa Suomessa enemmän kuin muualla, voi päätellä, että Suomi on joko liian suuri tai liian pieni, koska sekä meitä suuremmissa että pienemmissä maissa ruoka on halvempaa; samoin sekä tiheämmin että harvemmin asutuissa. Suomi on siis jonkunlaisen maallisen surkeuden ruumiillistuma, koska se on kaikissa asioissa juuri epäoptimaalisimman kokoinen. Meitä pienemmät pärjäävät tehokkuudella ja meitä suuremmat pärjäävät suuruuden ekonomialla, mutta Suomessa häviämme kaikilla mittareilla kaikille muille.

Tohtori ihmettelee ennen kaikkea, miksi kansa nielee tuollaisen hölynpölyn. Lidl myy halvemmalla, mutta ei se ole karkottanut kansaa S- ja K-kauppojen hintakartellikaupoista vaan kauppa käy, joten kenelläkään ei ole mitään motiivia tutkia, mistä ihmeestä muuta maailmaa kovempi hintataso oikein johtuu. Se voi johtua joko tietoisesta välistävedosta tai rakenteisiin syntyneestä pöhötaudista. Kummassakin tapauksessa sen voi karkottaa vain toimiva kilpailu. Nyt sellaista ei näy eikä kuulu ja kilpailuviranomaiset nukkuvat ruususen unta, vaikka kilpailun puutteen näkee kuka hyvänsä.

Kepulien ratkaisu on laskea ruuan arvonlisäveroa. Parturien ja kampaamojen esimerkki osoittaa, että tuo veronalennus lisää vain pöhötautia jollakin portaalla, mutta kuluttajahintaan alennus ei siirry kuin korkeintaan hetkellisesti. Kun ruuan vero laskee, mahtavia mainosbudjetteja pyörittävät kauppaketjut ilmoittavat isoille mediaketjuille, mihin päivään mennessä niiden olisi syytä tehdä pakollinen ja lukijoiden odottama ruokakorin hintavertailu ja minkä päivän jälkeen sellaisen teko ei ole suotavaa, mikäli haluaa mainoseuroja kuten ennenkin. Tämän mainosikkunan aikana meille paljastuu, että ruoka halpeni ihan hirveästi ja sen jälkeen asiaan ei palata. Lukija toki voi tehdä oman vertailunsa vuoden perspektiivillä ja huomata, että mitään ei tapahtunutkaan.

Koska veronalennuksia ei Suomessa toteuteta julkisia menoja leikkaamalla vaan kiristämällä veroja jossain muualla, ALV:n alennus elintarvikkeilta on siis vain siirto veronmaksajilta välistävetäjien taskuihin. Elintarviketeollisuus ja kauppaketjut saavat jatkaa pöhöttymistään, koska viranomaiset eivät asiaan puutu ja kuluttajaa ei asia tunnu kiinnostavan.

P.S. Myös heikon ja vähäväkisen lannistumaton suojelija sekä sosiaalisen tasa-arvoisuuden ja objektiivisen tieteellisen tutkimuksen airut – Stakes on saanut ilmoille uutiskynnyksen ylittävän törähdyksen. Stakesin mielestä yhteisunnallista tasavertaisuutta jäytävä epäkohta eli se, että vanhempainpäivärahalla ei ole kattoa, on heti korjattava ja päivärahalle on määrättävä katto, jotta muutama oikein tosissaan paljon ansaitseva ei voi muutaman viikon vanhempainvapaansa aikana ansaita suorastaan tuhansia euroja. Tohtorin mielestä tämä idea on loistava, mikäli siihen yhdistetään se, ettei sellaisista tuloista, jotka eivät vaikuta sosiaalietuuksiin, myöskään tarvitse maksaa veroja eikä sosiaalimaksuja. Niin kauan kun tämä kolikon toinen puoli unohdetaan, on kyseessä pelkkä ynseä kateuden esiinturskahdus, joka pitää jättää omaan arvoonsa.

Päivähoitomaksukeskustelu on osoittanut aiheelliseksi ennen hallituksen muodostamista esitetyt epäilyt Vihreiden todellisesta hallituskelpoisuudesta. Muistaakseni Tohtorikin epäili, että Vihreiden ollessa lähinnä erilaisten vaihtoehtoliikkeiden kattojärjestö ja näiden vaihtoehtoliikkeiden ollessa vaihtoehto myös toisilleen mitään kovin linjakasta politiikkaa ei saada aikaiseksi. Vihreiden kansanedustajat, jotka ovat profiloituneet kuka minkäkin yhden asian liikkeen edustajaksi, eivät ole kovin innostuneita hallituspolitiikkaan kuuluvasta ryhmäkurista.

Lyhykäisyydessään päivähoitomaksuista syntynyt kriisinpoikanen meni niin, että Katainen toi julki Vanhasen säestyksellä ehdotuksen ilmaisen kokopäivähoidon poistamisesta muilta paitsi erityisryhmiltä. Näihin erityisryhmiin kuulumattomat mutta nyt ilmaisesta kokopäivähoidosta nauttivat siirtyisivät ehdotuksen mukaan alimpaan maksuluokkaan muiden jatkoksi. Tämän jälkeen keskustelu asiasta karkasi johonkin maatakiertävälle radalle. Osa mussuttajista unohti tykkänään, että puolipäivähoidon maksuttomuutta ei olla poistamassa, vaan suorastaan epäiltiin, että nyt lapsiparat eivät saa enää edes ruokaa. Tohtori on sitä mieltä, että mikäli vanhemmat eivät ruoki lapsiaan, sosiaalihuollon pitää käydä joutuisasti huostaanottamassa tällainen lapsi sen sijaan, että nysvätään jotain marginaalista päivähoitomaksuissa.

Kaikki mussuttajat unohtivat tykkänään maininnan erityisryhmistä ja erityisestä tarpeesta. Kun Katainen ja Vanhanen ovat selittäneet uuteen käytäntöön jäävän mahdollisuuden maksuttomaan kokopäivähoitoon tarveharkintaisesti, mussuttajat ovat lähinnä olleet tyytyväisiä kun köyhiä kurjistava Kokoomus näin saatiin perääntymään. On epäselvää, perääntyikö Kokoomus, mutta se on varmaa, että urputtajista valtaosa on lukenut ehdotuksen peräpäällään tai ei ollenkaan, koska nämä erityisryhmät eivät todellakaan olleet mikään uusi asia vaan oleelinen osa alkuperäistä ehdotusta. Tämän jälkeen valituksen aiheeksi keksittiin se, että, että nyt pienituloisten talous romahtaa tykkänään. Yksikään mussuttaja ei viitsinyt mainita, että kokopäivähoidon alin maksuluokka on 18 euroa kuukaudessa eli hiukan alle euron per hoitopäivä. Jos tämä kaataa pienituloisen talouden ja lapsilisistä ei muka jää kahdeksaatoista euroa kuukaudessa käytettäväksi lasten hoitoon, silloin vika on korvien välissä eikä hallituksessa. Tai sitten voi olla jopa niin, ettei tällaisessa tapauksessa lapsen kokopäivähoitoon ole todellista tarvetta.

Keskustelun ollessa jo vähän laantumaan päin Vihreät ryhtyivät hallituspolitikoimaan eduskunnassa ja ilmoittivat, etteivät he tule ikinä äänestämään maksuttoman päivähoidon poistavan esityksen puolesta. Tämä on osoitus joko siitä, että Vihreiden eduskuntaryhmässä ei ole yhtään lukutaitoista, tai siitä, että siellä ei kukaan ymmärrä lukemaansa, tai kenties suorastaan siitä, etteivät Vihreät vain välitä hallituspolitiikasta tuon taivaallista. Keskustelu näistä asioista käydään hallituksen sisällä ja sikäli kun pikkupuolue ei kykene hallituksessa tehtyyn päätökseen taipumaan, on sen vedettävä asiasta johtopäätöksensä. Vihreät eivät ole hallituksessa häntä, joka koiraa heiluttaa.

Itse asiassa koko keskustelun ainoa älykäs kommentti kuultiin niinkin yllättävästä suunnasta kuin Vasemmistoliiton Esko-Juhani Tennilältä, joka totesi Vihreille "mitä ihmettä te siellä hallituksessa sitten teette, tulkaa oppositioon".

Muu hallitus ei tosin ole viime aikoina pärjännyt yhtään Vihreitä paremmin. Perintöverouudistus meni niin penkin alle kuin se vain voi mennä. Kepulit voivat olla tyytyväisiä, koska jatkossa maa- ja metsäomaisuudesta ei perintöveroa mene. Koska maaseudun kepulien omaisuus on nimenomaan maassa, metsässä ja pienyrityksissä ja koska asunnot eivät siellä ole juuri minkään arvoisia, maalaiset saavat tässä mukavan rälssioikeuden. Kaupunkilaisia tämä uudistus auttaa vain jos sattuu olemaan yrittäjä. Se yrittäjiin kuulumaton 99% kasvukeskuksen asukkaista ei saanut tässä minkäänlaista alennusta perintöveroihinsa. Katainen tosin lupasi, että "vaalikauden loppupuolella" voidaan harkita verovapaan perinnön rajan nostamista peräti 20000 euroon. Kun rivitalonpätkä pääkaupunkiseudulla maksaa noin puoli miljoonaa ja 20 vuoden päästä noin miljoonan, perintöveroja maksavalle on aivan herttasen yhdentekevää, saako satojen tuhansien veroista alennusta tonnin vai kolme tonnia.

Perintöverouudistuksessa paljastui juurikin tämän hallituksen inhottavin mahdollinen skenaario. Kokoomuksessa on saanut äänensä kuuluviin pienyrittäjäsiipi. Pienyrittäjä, olkoonkin kuinka tärkeä kansantaloudelle hyvänsä, on omaan napaansa ja lompakkoonsa tuijottava nousukas, joka ei ole kiinnostunut mistään firmaansa suuremmista asioista, eli siis oikeastaan mistään, koska he ovat itse maailman napa. Kepussa taas pienviljelijäsiipi, joka on vaikeavammaisen tavoin täysin riippuvaista ulkopuolisesta avusta ja tuesta, on naamioitunut harhaanjohtavan "maatalousyrittäjä" -nimikkeen alle. Kun sivistyksen puutteesta kärsivä pienyrittäjä ja tukiaisten puutteesta kärsivä maatalousyrittäjä lyövät viisaat päänsä yhteen, jälki on rumaa. Pienyrittäjät eivät näe omaa ensi vuoden budjetttiaan pidemmälle, joten heitä ei kiinnosta on kaupungeissa ostovoimaisia kuluttajia vai ei, vaikka totta totisesti olisi syytä kiinnostaa. Maatalousyrittäjät taas eivät ole kiinnostuneet kaupunkien ostovoimaisista kuluttajista, koska heidän tulonsa tulevat pääosin näiltä kerätyistä veroista eikä suinkaan heidän nettoansioistaan.

Perinnön verottamisessa ei sinänsä ole mitään periaatteellista väärää, jos samalla alennetaan tuloverotusta merkittävästi. Kuolleiden verottaminen on mukavampaa kuin elävien verottaminen, mutta Kokoomuksen ja Kepun malli, jossa veroja alennetaan asuinpaikan ja ammatin mukaan, vain nostaa verorasitusta siellä, missä se on kaikkein haitallisinta, eli kaupungeissa. Malli, jossa sekä palkansaajan tuloverotus että perintöverotus ovat kireitä on kaikkein huonoin mahdollinen, mutta niinpä vain juuri sellainen ääliökompromissi meille hallituksen toimesta sorvattiin.

Tohtorin saa lähettää hoitolaan jos hän ikinä äänestää Maalaisliittoa, joten kepulien edesottamukset ovat tässä suhteessa lähinnä marginaalista, joskin haitallista puuhastelua. Kokoomus saa sen sijaan tehdä seuraavat kolme ja puoli vuotta lujasti töitä ja totisesti muuttaa suhtautumistaan palkansaajiin, jos haluaa taistella Tohtorin ja toivottavasti myös arvovaltaisen lukijakunnan äänistä seuraavissa vaaleissa. Kataiselta vaaditaan huomattavasti viime aikoina osoitettua kovempaa pelisilmää ja luonnetta, jos hän aikoo pitää jatkossakin änkyröivät Vihreät heille kuuluvalla paikallaan valtioneuvoston porstuassa tai siivouskomerossa ja jos hän aikoo kyetä todella vastaamaan kepun valtavan puoluekoneiston keksimiin välistävetoyrityksiin.

Tällä viikolla ykkösuutisen kruunusta ovat taas kilpailleet lähinnä venäläisten älyvapaat touhut. Tohtori ei kuitenkaan suvaitse kirjoittaa kolmea peräkkäistä kolumnia mokomasta sakista, vaan viettääkin pitkää vapaata viikonloppua jonkun jeesusjuhlan varjolla.

Tapaamisiin ensi viikolla.

Vaikka Venäjän ja EU-maiden välinen nokittelu tuli jossain määrin käsiteltyä jo viime viikolla ja vaikka itse kriisi onkin vaihteeksi jo laantunut, kuuluu Euroopasta sen verran kummia, että asiaa lienee vielä hieman reposteltava.

Mitä enemmän Tohtori on asiaa päissään miettinyt, sitä selvemmälltä on vaikuttanut se, että Venäjä lietsoo konflikteja Euroopan ja USA:n kanssa tahallaan ja että syy on puhtaasti sisäpoliittinen. Ensinnäkin kriisit pyritään alkukuumenemisen jälkeen tasoittelemaan niin, etteivät ne pitkittyessään aiheuttaisi merkittävää tuhoa Venäjän Länsi-Eurooppaan suuntautuvalle energiakaupalle, joka on ainoa Venäjän taloutta pystyssä pitävä voima. Toiseksi suoraan EU:n suuntaan tulevat viestit ovat yleensä sitä epämääräisempiä tölväisyjä mitä korkeammalta poliittiselta tasolta ne tulevat. Viestintä tapahtuu enammänkin ruohonjuuritasolla, mistä esimerkiksi kelpaa mainiosti Tallinnan taannoiset patsasmellakat, joita käynnisteltiin paikallisesta Venäjän suurlähetystöstä ja joiden polttoaineena oli kansallismielisen poltteen sijasta pääasiassa venäläisten kustantama paloviina. Kolmantena vaan ei vähäisempänä on huomattava, että Kreml, joka täysin takuuvarmasti näitä kriisejä järjestelee, antaa niihin liittyvien levottomuuksien tapahtua pääasiassa Moskovassa ja suorastaan ohjaa niitä sinne kansainvälisten näyttämöiden sijasta. Naši, tuo uudelleensyntynyt Komsomol, jota myös osuvasti Putin jugendiksi nimitetään, hyökkää avoimesti ulkomaisten diplomaattien kimppuun ja järjestää milloin minkäkin laisia boikotteja maassa, jossa kaikenlaiset valtavirtaa vastustavat poliittiset torikokoukset pamputetaan hiljaisiksi pikavauhtia. Tämä, jos mikä, on osoitus siitä, että kyseessä on ylhäältä johdettu näytelmä, jossa sekä ohjaajat että kohdeyleisö sijaitsevat Venäjällä.

Edellä olevasta tulee länsimaiseen lineaariseen historiaan ja kohtuullisen vapaaseen tai ainakin jossain määrin moniarvoiseen tiedonvälitykseen tottuneelle kansalaiselle tietenkin ensimmäiseksi mieleen yksi tuhannen euron kysymys. Miksi? Mikä on tämän sisäpoliittisen pelin tavoite? Vastauksen löytäminen ei onneksi ole ollenkaan vaikeaa. Tavoite on valita Venäjän seuraava presidentti Kremlin kamareissa politrukkien ja muutaman oikeaoppisen oligarkin kesken sen sijaan, että kansalaisten annettaisiin turhaan sekoittaa näppinsä näin tärkeään asiaan. Toisin sanoen tässä siis viedään tyhmää kansaa kuin märkää rukkasta.

Venäjällä on toki pitkä ja kunniakas, tai siis kunniaton, historia siinä, miten kansaa huiputetaan propagandalla ja kansallismielisillä näytelmillä. Tämän historian läpikäymiseen tarvittaisiin muutama kirjahyllyllinen niteitä, joten mainitaan nykytilannetta vastaavina vain parit takavuosien presidentinvaalit.

Vuonna 1996 Boris Jeltsinin uudelleenvalintaa kannatti kansalaisista noin 10% ja presidentin virka oli hyvää vauhtia menossa kommunisti Gennadi Zjuganoville. Tällöin valtansa huipulla olleet oligarkit pelästyivät ja päättivät, että Jeltsinin jatkoaika on välttämätön Venäjän tulevaisuuden (lue: heidän bisneksiensä) kannalta. Berezovskin, Abramovitšin ja Hodorkovskin tapaisten herrojen massiivinen kampanja tuotti tulosta ja vaalien toisella kierroksella Jeltsinin takana oli 54% kansasta. Mikään ei takaa, etteikö tulosta olisi hieman säädetty toivottuun suuntaan myös vaalikampanjointia suorasukaisemmin keinoin.

Toisella kaudellaan Jeltsin vaihtoi pääministeriä useammin kuin sukkia, koska kukin pääministereistä alkoi vuorollaan näkemään itsensä Jeltsinin seuraajana ilman että siitä olisi kabineteissa sovittu. Vuonna 1998 pääministeriksi nousi vanha KGB/FSB mies Vladimir Putin ja tällä kertaa nuotit olivat jo paremmin ojennuksessa. Pian pääministeriksi tultuaan hän joutui hoitamaan tšetšeenikapinallisten hyökkäyksen Dagestaniin. Ei liene olemassa todisteita siitä, että hyökkäys olisi ollut Kremlissä suunniteltu, mutta joka tapauksessa se oli vallanvaihdoksen kannalta suorastaan älytön onnenpotku. Putin lähetti armeijan häätämään kapinalliset Dagestanista, jatkoi hyökkäystä vielä kapinallisten vetäydyttyä ja tuli samalla aloittaneeksi toisen Tšetšenian sodan. Kun sota vielä eteni hyvin, vetäytyi Jeltsin presidentin tehtävistä terveydellisten syiden takia ja niitä hoitamaan siirtyi pääministeri Putin. Muutamaa kuukautta myöhemmin parissa vuodessa täydellisestä tuntemattomuudesta noussut KGB/FSB upseeri valittiin presidentiksi 52% äänisaaliilla.

Vuoden 2004 vaalien aikaan Putin oli jo ottanut venäläiset tiedotusvälineet niin täydellisesti Kremlin haltuun, ettei varsinaisesta vaalikampanjasta enää oikein voinut puhua. Kansalle esitettiin vain yksi oleellinen vaihtoehto ja se oli kansan isä ja suojelija eli Vladimir Putin itse.

Seuraavat vaalit ovat alle vuoden päästä ja silloin Putin ei perustuslain mukaan voi olla ehdolla. Venäjän vallanpitäjien kannalta on siis hyvin tärkeää, että seuraava presidentti valitaan huolella. Luultavasti presidentiksi valitaan joku tiedustelumies tai kenraali; ehkäpä jopa tiedustelupalvelun kenraali. Tämän valitun presidentin kummisedäksi jää sitten Vladimir Putin esikuntineen. Ja juuri näiden vaalien järjestelemistä tuntuu palvelevan erilaisten laajudeltaan rajattujen kriisien ja konfliktien synnyttäminen Venäjän ja länsimaiden välille.

Venäläiseen retoriikkaan kuuluu se, että mikäli vaikkapa venäläistä keskusjohdettua tiedotusta ja sananvapauden puutteellisuutta arvostellaan, vastataan siihen hyökkäämällä rajusti länsimaista tiedotusta ja sananvapautta vastaan. Tässä arvostelussa ei yleensä ole päätä eikä häntää ja länsimaisia se lähinnä naurattaa, mutta se muuttuu paljon järkevämmäksi ja samalla myös pelottavammaksi, kun huomaa että se on tarkoitettu venäläisille suunnatuksi propagandaksi eikä länsimaisten ojennukseksi. Pelkoa ja ennakkoluuloja ruokkimalla hallitaan nykymaailmassa paljon muitakin valtioita kuin Venäjää, mutta vastaavan härskiystason saavuttamaa propagandaa harjoitetaan nykyään lähinnä kommunistidiktatuureissa, jollainen nyky-Venäjä ei toki millään muotoa ole.

Yksi asia, joka Tohtoria askarruttaa, on suomalaisten kommunistien käsittämätön lukkarinrakkaus nykyistä yksinvaltaisesti hallittua, öykkäröivää ja käytännössä koko ajan enemmän ja enemmän fasistivaltiota muistuttavaa Venäjää kohtaan. Tietenkin vanhojen stalinistien kuten Esko-Juhani Tennilä (DEVA), Jaakko Laakso (KGB) ja Pentti Tiusanen (Stasi) mieleen on tulisin kirjaimin tallennettu kuva USA:sta ihmiskunnan vihollisena, jolloin Venäjän nuoleskelu on vain sitä, että Venäjä nähdään USA:n vastavoimana ja tavallaan etsitään siis ystävää vihollisen vastustajien joukosta.

Suurvaltapolitiikka tietenkin on suurvaltapolitiikkaa ja siinä suomalaisten kommunistien sanomiset ovat tietenkin varsin yhdentekeviä, mutta yksi hyväkäs on kuitenkin avannut vaihteeksi suunsa tavalla, jonka olisi saanut jättää tekemättä, vaikka länsimaisessa demokratiassa hänellä toki on vapaus sanoa mitä sylki suuhun tuo. Tällä kertaa Suomi-kuvaa maailmalla loi europarlamenttiedustaja Esko Seppänen (SKP), joka parlamentin kokouksessa Brysselissä tuomitsi Viron ja Puolan siitä, että ne ajavat omia etujaan EU:n kustannuksella ja kertoi niinikään, että mainittujen maiden on turha odottaa muulta EU:lta tukea ja solidaarisuutta itse kokoonkeittämissään kriiseissä. Tuollaisen ajatusoksennuksen lukeminen lehdestä oli saada aamumyslit väärään kurkkuun kaikkeen tottuneelta Tohtoriltakin, mutta onneksi lausunto sai ansaitsemansa vastaanoton myös europarlamentissa. Seppäsen puheelle ei osoittanut suosiotaan edes pinttyneimmät italialaiset ja ranskalaiset kommunistit ja puheenvuoron jälkeen parlamentin suuren salin täytti jäätävä hiljaisuus.

Se, että Seppänen voi avoimesti päästellä kansainvälisillä areenoilla edellä mainitun kaltaisia lausuntoja, on hyvä osoitus siitä, että täkäläinen sananvapaus on varsin hyvällä tolalla. Se, ettei Seppäsen sanomisista ole tullut suurempaa kohua eurooppalaisissa tiedotusvälineissä, osoittaa puolestaan sen, etteivät tiedotusvälineet ole hereillä eivätkä omaa riittävää moraalista selkärankaa. Se, että suomalaiset kerta toisensa jälkeen valitsevat edustajiensa joukkoon Seppäsen tapaisia pöljiä, kertoo taas suomalaisista äänestäjistä jotain, joka jääköön lukijan analysoitavaksi.

P.S. Kepulaisuuden ruumiillistuma Mauri Pekkarinen puolestaan on kertonut, että hallitus on viivästyttämässä useita infrastruktuurihankkeita, esimerkiksi Vantaan kehärataa, jotta kepun teiden ylläpitoon lupaamat 100 miljoonaa euroa saadaan kokoon. Toisin sanoen Kepu maksattaa Helsingin seudulla vaalilupauksensa maakuntiin. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Nyky-Venäjä on viime viikkoina ja kuukausina paljastanut karuja kasvojaan tavalla, jotka tuovat mieleen selkäpiitä karmivia muistoja menneisyydestä. Venäjän valtionjohto on ärhennellyt milloin mistäkin asiasta. Ensin entiset Neuvostoliiton satelliitit, jotka ovat nykyisiä NATO- ja EU-maita, eivät saisi sijoittaa alueelleen tutka-asemaa. Sitten Venäjä sanoutuu irti tavanomaista aseistusta rajoittavasta TAE-sopimuksesta, koska juuri olemassa olevien sopimusten repiminen on paras keino selvittää, kuinka pitkälle vastapuoli on valmis antamaan periksi jo aiemmin sovituista asioista. Tallinnan keskustassa sijainneen neuvostoaikaisen pronssipatsaan siirrosta syntynyt kriisi on kuitenkin ehkä hätkähdyttävin, koska siinä taru ja todellisuus yhdistyvät tavalla, joka on tuttu pikemminkin Maon Kiinasta tai Stalinin Neuvostoliitosta kuin eurooppalaisesten demokratioiden välisestä kanssakäymisestä.

Tarina lienee kaikkien tiedossa, mutta kerrattakoon se lyhyesti: Tallinnan keskustassa oli toisen maailmansodan aikaisten puna-armeijan sotilaiden kunniaksi pystytetty susiruma pronssipatsas, jonka eteen oli myös haudattu muutama kaatunut sotilas. Patsaasta oli muodostunut joidenkin Viron venäläisvähemmistöön kuuluvien kokoontumis- ja kännäämispaikka. Tätä ei Viron hallituksessa katsottu hyvällä ja patsas päätettiin siirtää Tallinnan lähellä sijaitsevalle sotilashautausmaalle, jonne myös patsaan alle haudatut vainajat haudataan uudelleen asianmukaisin seremonioin. Osaa venäläisvähemmistöstä patsaan siirto ärsytti suunnattomasti ja kasvavien levottomuuksien pelossa hallitus siirrätti patsaan pikapikaa ensin salaiseen varastoon ja sitten uudelle paikalleen. Siirrosta alkaneet mellakat, joita Venäjän suurlähetystö lietsoi, Tallinnan poliisi tukahdutti ehkäpä vähän turhankin tehokkaasti, mutta suurin rauhoittava tekijä oli kuitenkin se, että alkoholin vähittäismyynti kiellettiin väliaikaisesti. Tallinnan rauhoituttua siirtyivät levottomuudet Moskovaan, jossa Kremlistä ohjailtu roskasakki piiritti Viron suurlähetystön, ahdisteli ja uhkaili diplomaatteja sekä suorastaan fyysisesti hyökkäsi niin Viron kuin myös Ruotsin ja Georgian diplomaatteja vastaan. Nyt kohu on laantumassa, vaikka jälkipyykkiä pestäänkin vielä pitkään. Venäjän edustajat ovat jo uhonneet vievänsä patsaskiistan YK:hon aivan kuin muka olisi jotenkin epäselvää, saako suvereeni valtio päättää, minne monumenttinsa sijoittaa.

Venäjän strategiana näyttää olevan äkillisten ja mielellään lyhytaikaisten kriisien lietsominen. Pitkäaikaisiin kiistoihin ei energianviennillä elävällä Venäjällä ole varaa ja tällaiset lyhyet kriisit ovat omiaan pitämään Venäjän rajanaapurit varpaillaan ja samalla ne toimivat myös erittäin herkkänä mittarina erilaisten valtioiden yhteenliittymien, kuten EU:n ja NATO:n, keskinäiselle solidaarisuudelle. Venäjä ei ole missään vaiheessa pyrkinyt salailemaan sitä, että sen kuvioihin sopii parhaiten mahdollisimman epäyhtenäinen EU ja etenkin keskinäisten riitojen repimä NATO. Pienen Viron härski painostaminen turhanpäiväisen tekosyyn nojalla olikin suorasukainen testi sille, onko Saksan, Ranskan, Puolan ja miksei Suomenkin kaltaisille valtioille tärkeämpää Venäjän öljy ja kaasu vai eurooppalaisen veljeskansan auttaminen ulkoisen painostuksen alla. Samalla Venäjä heitti suoran haasteen myös Yhdysvalloille, jonka oli päätettävä, tukeako Viroa vai hyssytelläkö Venäjää siinä toivossa, että venäläiset antaisivat tulevaisuudessakin jenkkien touhuta Irakissa mielensä mukaan. EU:n ja NATO:n yhtenäisyys piti tässä kiistassa, mutta mitenkään liian jämäkkää tai nopeaa ei toiminta ollut. Tätä ei voitu olla panematta merkille myös Kremlin kabineteissa, joissa seuraavan kriisin nuotit ovat takuuvarmasti jo puhtaaksikirjoitusvaiheessa.

Hieman vaikeampaa on ymmärtää, mitä Venäjän hallitus kuvittelee saavuttavansa levottomuuksien käynnistämisellä omassa maassaan. Yleensä Moskovassa riittää viiden ihmisen laiton mielenosoitus siihen, että paikalle saapuu autolasteittain sisäministeriön Omon-sotilaita, jotka kovin ottein lopettavat epätoivotun mielenilmauksen. Kurinpidosta ei ollut merkkiäkään, kun Kremlistä ohjailtu nuorisojoukko törkeästi loukkasi Viron suurlähetystön ja sen työntekijöiden koskemattomuutta. Näillä nuorilla sankareilla ei näyttänyt olevan oikeastaan minkäänlaista käsitystä itse asiasta ja todellisuudentajukin tuntui olevan aika vankasti kateissa. Lähinnä he toistivat Viron olevan fasistinen valtio ja kerskailivat tuhoavansa lähetystön maan tasalle. Suurinta melua piti järjestö, jonka nimi on huvittavahkosti "Naši". Poliisit ja Omon-joukot kävivät paikalla lähinnä satunnaisesti eikä tapahtumiin välitetty puuttua käytännössä ollenkaan.

On selvää, että Moskovassa ei millään olisi mahdollista järjestää tapahtuneen kaltaisia väkivaltaisia mielenosoituksia ja huliganismia ilman Kremlin suojelusta. Epäselvää on, miksi Venäjän hallitus haluaa antaa itsestään ulkomaille kuvan maolaistyylisien "spontaanien mielenilmausten" järjestelijänä, jolle sopimukset ovat lähinnä kierrätyspaperin arvoisia. Mahdollisia syitä on kaksi. Ensinnäkin on mahdollista, että kriiseillä on myös vahvat sisäpoliittiset vaikuttimet, jolloin on eduksi, että Putinia tukevat rähinät tapahtuvat nimenomaan Moskovassa eivätkä Tallinnassa. Toisaalta on myös perusteltua olettaa, että venäläiset eivät välitä paskan vertaa siitä, millaisen kuvan he itsestään antavat, koska omasta mielestään he edustavat jonkinlaista herrakansaa. Totuus lienee jonkinlainen kahden edellä mainitun yhdistelmä.

Kehitys on kuitenkin huolestuttavaa ja etenkin Venäjän naapurimaiden ja Venäjän energiasta riippuvaisten valtioiden on syytä pitää varansa, sillä idän perseeseen ammuttu karhu on selvästikin herännyt talviuniltaan. Koska sikäläistä valtapolitiikkaa ei tunnu suuremmin faktojen kaltaiset pikkuasiat rajoittavan, on aivan aiheellista varautua siihen, että jossain vaiheessa Venäjän silmätikuksi voi hyvinkin päätyä myös Suomi. Pientä esimakua tästä on nähtävissä lausunnoissa, joiden mukaan Venäjä kasvattaisi sotilaallista läsnäoloaan Suomen raja-alueilla, mikäli Suomi päättäisi hakeutua NATO:n jäseneksi. Sinänsähän moinen lausunto on aivan tyhjänpäiväinen, koska Venäjän puolustusdoktriinissa Suomi rinnastetaan jo nyt NATO-maihin, mutta Suomessa se toki kelpaa siitä huolimatta NATO-vastaiseksi argumentiksi. Vastausta vaille tosin jätetään se, miten Venäjän sotajoukot muodostaisivat NATO-Suomelle suuremman uhan kuin pelkästään liittoutumattomalle EU-Suomelle.

Todellisuudessahan asia on niin, että Venäjä ei perinteisesti kunnioita muuta kuin voimaa. Siksi se säännöllisesti testaa kanssaeläjiensä kykyä ja halua toimia jämäkästi asiansa puolesta. Tosipaikan tullen Suomi ei asiaansa pysty yksin ajamaan vaan liittoutumisen tarjoamalle selkänojalle olisi käyttöä. Siksi NATO:n täysjäsenyyteen on syytä pyrkiä ensi tilassa. Tätä puuhatessa voi vaikkapa mietiskellä presidentti Svinhufvudin kuolinvuoteellaan jälkipolville jättämää viisautta: "Älkää koskaan luottako ryssään".

P.S. Torstain Hesarissa oli journalistiselta kannalta oikein mielenkiintoinen pikku-uutinen. Uutisen mukaan siviilipoliisiauto oli ajanut risteyskolarin. Kolarin toisena osapuolena oli auto, jossa naiskuljettajan lisäksi oli matkustajana pieni vauva. Onnettomuuden syyksi uutisessa kerrottiin täysin kritiikittömästi se, että poliisiauton kuljettaja oli erehdyksessä katsonut liikennevalot väärin ja tömäyttänyt risteykseen punaisia päin sillä seurauksella, että kaksi autoa romuttui lunastuskuntoon ja vakavilta henkilövahingoilta vältyttiin vain hyvällä onnella. Eipä olisi tainnut moinen riittää selitykseksi, jos punaisia päin olisi ajanut keski-ikäinen yritysjohtaja Audillaan. Mielenkiintoisen kontrastin edellä mainitulle jutulle tarjosi seuraava pikku-uutinen, jossa kerrottiin tukevassa humalassa olleen kuskin ajaneen autollaan toisen auton perään. Tähän uutiseen oli sen lyhyydestä huolimatta mahtunut poliisikomisarion lausunto, jonka mukaan tapahtunut humalassa ajo oli "törkeääkin törkeämpää".

Yksilön oikeuksien ja vapauksien kehityksen historia on pitkä. Tohtori voisi lähteä historian kätköistä ja kertoa, mikä rooli läänityslaitoksella, Ranskan ja Englannin sodilla, uskonpuhdistuksella, valistusaatteilla ja maailmansodilla on ollut tässä kehityksessä. Meillä elää sellainen mielikuva, että asiat muuttuvat jatkuvasti paremmaksi ja että länsimaissa on käynnissä kehitys, jossa yksilön oikeudet ja vapaudet lisääntyvät pikku hiljaa.

Kyseessä on kuitenkin puhdasoppinen sumutus. Kehitystä on toki tapahtunut viime vuosikymmeninä, mutta vauhti alkoi hidastua ajat sitten ja viime aikoina on menty jo takapakkia. Tätä ei kuitenkaan tavata sanoa ääneen, koska asia on vallanpitäjille kiusallinen. Olemme jo ajat sitten unohtaneet, mistä yksilönvapauksissa on oikeastaan kysymys. Keskittymällä erinäköiseen naisasiapuuhasteluun tai työelämän asioihin olemme siirtäneet puheen kansalaisten oikeuksista ja vapauksista keskusteluksi yksilöiden tai yksilöiden muodostamien yhteenliittymien välisistä suhteista.

Tämä on väärä lähestymistapa. Yksilön oikeuksissa on ennen kaikkea kyse ihmisen oikeuksissa yhteiskuntaa vastaan. Se, saako naapurin jäkättävää akkaa ampua varsijousella tai saako naapurin peltoon kylvää, ovat lainsäädännön asioita, joiden ihmisoikeudellinen ulottuvuus on lopulta aika vähäinen. Ei olematon, mutta ihmisoikeuksia tarvitaan vasta jos kansallinen lainsäädäntö ylittää selkeästi sopivaisuuden rajat, mitä se yksilöiden tai oikeushenkilöiden välisissä suhteissa tekee todella harvoin.

Ihmisoikeuksien oleellinen kysymys on se, kuinka pitkälle yhteiskunnalla on oikeus tunkeutua yksilön elämään, kuinka yksilö puolustautuu yhteiskuntaa vastaan ja mitkä kaikki asiat kuuluvat henkilökohtaisen vallan ja vapauden piiriin ilman, että kenelläkään on näihin asioihin oikeutta puuttua. Tässä asiassa ollaan ns. pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa oltu jo kauan täysin hakoteillä. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion virallisen propagandan oleellinen kulmakivi on se, että valtio on ystävä ja rakastaa kansalaisia ja toimii vain yksilöiden parhaaksi, joten tästä syystä kansalaiset eivät oikeastaan tarvitse mitään kummoisia oikeuksia tätä hymyilevää ja rakasta äiti valtiota vastaan ja näinpä näitä oikeuksia ei ole aikoihin vahvistettu vaan kavennettu.

Esimerkkejä ei tarvitse kovin kaukaa hakea. Monumentaalinen kulmakivi yksilön kyykyttämisessä ovat julkiset palvelut. Koska valtio rahoittaa terveydenhoitoa, pidetään täysin itsestäänselvänä, että valtiolla on omien menojensa hillitsemiseksi oikeus ja peräti velvollisuus haittaverottaa erilaisia asioita tai kieltää ne tykkänään. Tämä on väärä tie. Valtio voi aivan hyvin rahoittaa terveydenhoitoa, mutta yksilöllä on edelleenkin oikeus juoda itsensä hengiltä tai elää epäterveellisesti. Terveysterrorismi astuu räikeästi yksilön oikeuksien tontille muka yleisen hyvän nimissä. Pavunlaskijat ja muut B-luokan talousnakit voivat kyllä nähdä asiassa hyviä puolia, mutta periaatteelliseen ongelmaan törmätään, kun valtio kieltää ihmisiä elämästä haluamallaan tavalla vain siksi, että valtio säästää rahaa. Kaikenlaisia kieltoja ja rajoituksia sorvataan vuosittain ja lakeja tiukennetaan ja veroja korotetaan, mutta yksilön oikeuksien ongelmaksi asiaa ei näe kukaan vaan puhutaan vain rahasta.

Jotkut pellet väsäsivät aikanaan naamioitumiskieltolain, jonka tarkouksena on suojella meiltä joiltain huligaaneilta. Ehkä suojelee, ehkä ei, mutta tämäkin asia on vaakakupissa paljon köykäisempi kuin se, että kansalaisilta otettiin taas pois yksi oikeus ajaa omaa asiaansa valtiota ja sen koneistoa vastaan. Poliisille on annettu lisää valtuuksia urkkia ihmisiä ja tehdä salaisia kotietsintöjä, jos tutkitaan jotain moraalisesti paheksuttavia asioita kuten vaikkapa kananbiksen pössyttelyä. Suomessa ei toki ennenkään syytetyn asia ole mitenkään hyvällä tolalla ollut; olkoon todistusaineisto hankittu kuinka rikollisin keinoin hyvänsä, se on silti käyttökelpoista oikeudessa ja sen hankkijat saavat vain huomautuksen. Tätä ei silti nähdä minään ongelmana, koska aivan liian moni hyvää tarkoittava hölmö katsoo tarkoituksen pyhittävän keinot. Kunhan rosvo jää kiinni tai McDonaldsin ikkunan rikkonut on tunnistettavissa valvontakamerasta, maailma muuttuu näiden historiaa tuntemattomien silmissä paremmaksi paikaksi.

Kaikennäköistä automaattista valvontaa ja kyttäystä suunnitellaan siellä sun täällä. Kaupungissa on mahdotonta enää liikkua osumatta vähintään kymmeniin ellei suorastaan satoihin valvontakameroihin, joita pyörittävät yksityiset firmat, jotka tekevät tallenteilla suunnilleen mitä haluavat, esimerkiksi myyvät niitä juorulehdille. Poliisi ei enää vaivaudu jahtaamaan liikennerikollisia, koska heidät voi napata kameroilla paljon vaivattomammin ja tehokkaammin. Internetliikenteen automaattivalvonta lienee vain ajan kysymys, koska kaikkia ihmisiä pitää vakoilla pyhässä sodassa pedofiliaa vastaan.

Valtion tasolla tiedetään aivan yhtä hyvin kuin yksilötasollakin, miten ulkomailta tuotua autoa kuuluisi autoverottaa: autoveron määrä on joku prosentti hankintahinnasta ja hankintahinta luetaan ostokuitista. Mitään ei kuitenkaan tapahdu, koska joku jossain ministeriössä tai tullissa haluaa ylläpitää kotimaisen autokaupan katteita suosivaa sekavaa järjestelmää, joka perustuu salaisiin taulukoihin ja kuvitteellisiin vertailuhintoihin. Yksilöllä ei ole kuitenkaan käytännössä mitään keinoa saada oikeutta, koska meiltä puuttuu oikeusistuin, joka pystyisi palauttamaan allekirjoittamiaan sopimuksia vastaan niskottelevan valtiovallan ruotuun ja raahaamaan laittomuuksiin syyllistyvät ministerit ja virkamiehet tuomiolle. Siitä, kuinka yksilön vapauksia kavennetaan julkista valtaa lähellä olevien korporaatioiden, kuten vaikkapa työmarkkinajärjestöjen, toimesta tohtori kirjoittaa joskus toiste.

Ongelma on siinä, että ihmiset eivät tunnista huonoa ja väärää politiikkaa. Valtio ei ole yksilön hymyilevä ystävä vaan väkivaltakoneiston käyttäjä, joka parhaassa tapauksessa on bisneskumppani, johon ei luoteta mutta jota kunnioitetaan. Pahimmillaan valtio on tyranni, joka voi väkivaltakoneistolla pakottaa yksilöt mihin tahansa. Lakien tehtävä on puolestaan suojella heikompia vahvempien mielivallalta. Valtiotyranni voi käyttää mielivaltaa yksilöä vastaan koska hyvänsä, joten on aivan turhaa tehtailla lainsäädäntöä, joka sementoi tämän valtion oikeuden. Tällainen lainsäädäntö ja hallintokäytäntö ei ole vain turhaa vaan lisäksi vahingollista, koska se sumentaa ihmisten mielissä kuvaa siitä, kuka on heikko ja kuka on vahva.

Lisäksi tällainen lainsäädäntö tekee palveluskunnasta kuninkaita ja kansalaisista alamaisia. Länsi-Euroopassa yksilön oikeudet eivät ole satoihin vuosiin perustuneet muutoin kuin poikkeustilanteissa hallitsijoiden mielivaltaan vaan sopimuksiin. Me olemme kuitenkin tästä sopimusperustasta luopumassa kun olemme uskoneet meille syötetyn hölynpölyn siitä, että hallitsijat mukamas tietävät meitä paremmin, mitä oikeastaan haluamme.

Mistä oikeudesta sinä haluat luopua seuraavaksi?

Hallitusohjelman talouspolitiikka tuli ajankohtaan nähden riittävällä tarkkuudella käsiteltyä viikko sitten, joten tällä kertaa on vuorossa henkilökysymyksiin keskittyvä B-lausunto.

Yleisesti todettakoon, että uusi hallitus ei ole niin paha kuin miltä se näyttää. Matti Vanhanen onnistui vaihtamaan kepulien vanhasta ministeristöstä melkein kaikki tyhjäntoimittajat pois ja Kokoomus vältti niitä suuremmin nimeämästä. Tietenkään mikään hallitus, jossa on kepulaisia, ei voi olla mikään erityinen suoraselkäisyyden ja ryhdikkyyden perikuva. Koska vaalitulos kuitenkin oli mikä oli, on tähän tyytyminen, mutta hallituksesta olisi voinut helposti tulla huonompikin.

Uudessa hallituksessa on täydellisiä luusereita vain kaksi. Kepun Hyssälä ei ole aikaisemmin saanut aikaiseksi mitään, joten hänen tapauksessan ei kannata tälläkään kaudella pidättää hengitystään odotellessaan linjan muuttumista. Älyttömät määrät sähläämistä ja hosumista joka paikassa yhdistettynä vankkaan holhousyhteiskuntauskonnon kannattamiseen tuovat todennäköisesti kansalaisten riesaksi sosiaali- ja terveysministeriöstä yllin kyllin hauskanpitoon liittyviä kieltoja ja rajoituksia kansanterveyden nimissä. Tänä vuonna kannattaa nauttia vapusta, sillä ensi vuonna se lienee kielletty juopottelujuhlana. Sopiva paikka tällaiselle henkilölle olisi ollut joku puuhasteluministeriö. Kokoomuksen Suvi Lindén on toinen pyöreä nolla, joka ei viime yrittämällä ymmärtänyt olla maksamatta tukiaisia omistamalleen golfkentälle. Rahan kierrättäminen omille on politiikassa taitolaji ja kiinni jääminen jostain pikkusummasta kielii vähäistä suuremmasta älyn puutteesta. Viestintäministerinä hän on luultavasti täysin Teoston lobbareiden pyöritettävissä aivan kuten edeltäjänsäkin. Lindénin ministerinposti vaikuttaa puhtaasti aluepoliittiselta nimitykseltä.

Kokoomuksen ryhmässä on kaksi nobodyä: joku Anne Holmlund ja joku Paula Risikko. Näistä saattaa paljastua kyvykäskin poliitikko taustalta, mutta tohtorin ensi lausunto näistä kahdesta sijoittaa heidät kategoriaan "kiintiönainen". Jos tästä on kysymys, sisäministeri ja peruspalveluministeri ovat näille aivan liian painavia posteja. Erityisesti sisäministeriössä on vaalikauden ongelmana miten saadaan rakennettua Suomeen oikea ulkomaalaispolitiikka nykyisen puuttuvan tilalle; sellainen, joka palkkaa työvoimaa ja lähettää turvapaikanhakijat leireihin tai kotiinsa. Tähän tehtävään olisi tarvittu vähän enemmän kokemusta, sillä vastustus erinäköisistä paljon palstatilaa saavista pehmopunavihertyttökansalaisjärjestöistä lienee hirvittävä ja ensimmäisen kauden ministeri ei millään uskalla asettua näitä vastaan poikkiteloin varmistaakseen poliittisen tulevaisuutensa.

Paljon tarpeetonta kohinaa on kuultu Väyrysen ja Kanervan ministerinpaikoista. Molemmat ovat toki vankkoja K-linjan miehiä ja jonkunlaisia pysähtyneisyyden ajan suomettumispolitiikan eläviä monumentteja. Kanerva oli ryssän nuoleskelussa niin tökerö, että aikalaisten kertomuksien mukaan hänen innolleen naureskelivat ryssätkin. Väyrynen taas on ikuisesti väärin ymmärretty lapsinero, ja on vain median halpamaisen salaliiton syytä, että häntä ei valittu Suomen kuninkaaksi jo 80-luvulla. Nämä ovat kuitenkin nykyään sivuseikkoja. Vanhanen osoitti pelisilmää nimittämällä Väyrysen ulkomaankauppaministeriksi. Se kuulostaa hienolta mutta on täysin turha homma. Nokian kännykät käyvät kaupaksi, jos ne ovat hyviä. Väyrynen ei niiden kaupustelua edistä tai haittaa. Tällä kuitenkin pelattiin Väyrynen pois kotimaisesta politiikasta vetämään kauppavaltuuskuntia vinkuintiaan. Suomessa hän olisi voinut ruveta hallituksen sisäiseksi oppositioksi kepulle tärkeissä asioissa pelatakseen kriisin sattuessa itselleen paluun puoluejohtajaksi tai vaikkapa presidenttiehdokkuuden.

Kanerva taas lienee ulkoministeriksi itse asiassa ihan hyvä valinta. Kanerva on kunnostautunut lähinnä organisaattorina ja pr-miehenä eikä hän edes ole pärjännyt siinä hommassa kovin huonosti. Aikaisemmasta ministeriydestä huolimatta häntä pidetään kokemattomana ja vääräoppisena, mutta hän ei mitenkään voi pärjätä ulkoministerin tehtävässä heikommin kuin kokenut, korkeasti koulutettu ja takuulla oikeaoppinen edeltäjänsä. Ulkoministeri jos mikä on pr-mies. Hänen kuuluu kierrellä maailman eri foorumeissa ja yrittää saada puhuttua muita Suomen edustaman kannan taakse. Tässä tehtävässä tarvitaan supliikkia eikä tohtorinhattuja. Tohtorin ymmärryskyvyn ylittää se, miten Suomen asema muka vahvistui siitä, että edellinen ulkoministeri otti asiakseen lähinnä kiukutella joka suuntaan. Rohkenen epäillä, että Suomen ulkoministerin jyrähtäessä puntit eivät varsinaisesti tutise Washingtonissa, Pekingissä tai Moskovassa, mutta räksyttämällä jatkuvasti jostakin pääsee helposti "turhanaikaiset vastarannan kiisket" -kategoriaan näisssä tärkeissä paikoissa. Olkoon paheksunta kuinka oikeutettua hyvänsä, Suomi ei hyödy tästä paheksunnasta mitään ja vääryydet eivät ole ikinä Suomen paheksunnan takia loppuneet.

Muut ministerivalinnat näyttävät pääosin aivan tyydyttäviltä. Pekkarisesta on kasvanut vuosien varrella pekkaroinnin ja iltalypsyn sijaan kepulaiseksi ihan mukiinmenevä poliitikko, joka toisinaan osoittaa jopa maan kokonaisedun laittamista satunnaisen pohjanmaalaisen kylän etujen edelle. Cronberg voi työministerinä yrittää saada vaikka aikaiseksi perustuloa tai jos ei siinä onnistu, ainakin miettiä, mitä kannattaisi tehdä pitkäaikaistyöttömille, kun nykyiset keinot eivät selvästikään ole vuosikymmenessä tepsineet. RKP:n edustajat vaikuttavat asiallisilta. Kepun loput edustajat eivät vaikuta asiallisilta vaan kepulaisilta, mutta sellaisiksi kuitenkin tyydyttäviltä, koska parempaakaan ei ole tarjolla.

Kokoomuksessa sen sijaan epäilyttää Jan Vapaavuori, josta tulee jotenkin väkisinkin mieleen kiinteistöhuijarin ja käytettyjen autojen kauppiaan yhdistelmä. Tähän mennessä hän on kuitenkin onnistunut olemaan vahvistamatta epäilyjä esimerkiksi esiintymällä ruudullisessa pikkutakissa. Jos epäilyksissä on perää, asuntoministerin tehtävä on pukin laittaminen kaalimaan vartijaksi ja tulevalla vaalikaudella tullaan näkemään rötös ja rangaistus.

Hallitusohjelmasta käytävä vääntö ja keskustelun suuntaviivat ovat julkisuuteen tultuaan saaneet tohtorin vakuuttuneeksi siitä, että mikäli joku kutsuisi talouspolitiikasta käytävää keskustelua hölmöläisten hommaksi, loukkaisi hän hölmöläisiä sangen verisesti.

Hölmölässä jatkettiin peittoa leikkaamalla toisesta päästä ja ompelemalla se toiseen päähän. Peitto nyt ei varsinaisesti tuosta pidentynyt vaan pysyi saman kokoisena, mutta olipahan väellä puuhaa. Hallituspuolueiksi haluavat tuntuvat vieneen hölmöläisten peitonjatkamisen kokonaan uudelle tasolle ilmoittamalla, että peittoa jatketaan molemmista päistä mutta mistään ei leikata kangasta. Kankaan virkaa toimittaa kuvitteellinen "jakovara", jota ei juuri julkaistujen valtiovarainministeriön laskelmien mukaan ole olemassakaan, mutta jonka suuruudesta etevät poliitikkomme ovat nyt keskustelleet päivätolkulla. Kuvitteellinen kangas ommellaan peiton molempiin päihin lisäämällä menoja ja pienentämällä veroja.

Muutaman vuoden kuluttua valtiontalous on tukevasti miinuksella ja velkataakan kasvaessa silmissä aletaan puhua julkisten menojen supistuksista. Tällöin sosialistit, eli suunnilleen kaikki Suomessa, huutavat kuin palosireenit, että taas viedään leipä köyhän suusta, mutta tässä kohtaa kehotan muistamaan tohtorin viisaat sanat siitä, että nämä leikkaukset vain poistavat peitosta siihen ommellun kuvitteellisen kankaan. Saatamme ihmetellä, miksi kukaan ei huomaa tuon jatkopalan muistuttavan epäilyttävästi keisarin uusia vaatteita, mutta tällä hetkellä asian osoittaminen sormella olisi merkki poliittisesta typeryydestä. Helsingin Sanomien ja muiden hallitusta lähellä olevien propagandatorvien satusedät ovat kirjailleet tuon kankaan täyteen monimutkaista hyvinvointivaltiokuviointia, eikä Suomessa ole tapana nähdä tällaisen sumutuksen lävitse.

Verojen, varsinkin tuloverojen, alentamisessa ei tietenkään ole Suomen tapauksessa mitään vikaa, koska tässäkin asiassa meidän kuuluisi lähestyä kultaista keskitietä eikä edustaa ääripäätä. Tällaiset veronalennukset on kuitenkin syytä rahoittaa menoja karsimalla eikä kuvitteellisella jakovaralla. Hölmömpää voisi oikeastaan olla vain se, että veronalennusten poliittinen hyväksyntä ostetaan lisäämällä menoja eikä vähentämällä niitä. Tätä tuplahölmöyttä tietenkin ollaan nyt hyvää vauhtia tekemässä.

Lopputuloksesta tulee kolmin verroin idioottimainen kun katsotaan, mihin veronalennukset halutaan kohdistaa. Niillä ei suinkaan ole tarkoitus alentaa yhtä maailman kireimmistä tuloveroista vaan ruuan arvonlisäveroa, ja tämä perustellaan rutiinivalheella eli "köyhien ja lapsiperheiden aseman parantamisella". Suomessa ei elintarvikemarkkinoilla kilpailu toimi, koska koko tuotantoketju viljelijästä aina kaupan hyllyllä olevaan vastenmieliseen maksalaatikkoon on saman ketjun käsissä. Kuluttaja voi valita, kumman ketjun maksalaatikkoa hän ostaa, mutta koska jalostusketjun portaista puuttuu kilpailu, kauppias voi näennäisesti siirtää hinnanalennuksen täysimääräisenä kuluttajalle, mutta samalla tukku nostaa hiukan hintoja. Ruoka käy kaupaksi nykyiselläkin hinnalla aivan hyvin, joten minkä ihmeen takia sitä myytäisiin halvemmalla? Kilpailuakaan ei tarvitse erityisemmin pelätä, sillä kauppaketjujen mafiat tuntuvat olevan valtiovallan erityisessä suojeluksessa.

Ruuan arvonlisäveron alennus ei ole mikään muu kuin kepulainen juoni puhaltaa roimasti rahaa valtion laarista kepulaisten käsissä olevaan elintarvikebisnekseen. Kansalaisten hyvinvointi ei lisäänny eikä Suomen kilpailukyky parane, mutta rahaa palaa tämän kusetuksen rahoittamiseen hirveä läjä. Ja kun tämä rahoitetaan olemattomalla jakovaralla eli velalla, kippaamme tulevaisuuden hyvinvointia kepulaisille rahvaan uskoessa, että näin ajetaan pienituloisen asiaa. Ruuan arvonlisäveron näennäisesta vaikutuksesta tullaan näkemään paljon lehtiartikkeleja, sillä elintarvikebisnes on yksi suurimmista mainoseurojen lähteistä ja lehdistö ei ikinä lähde puremaan ruokkivaa kättä. Jokainen voi tutkia omaa ruokakassiaan ennen ja jälkeen elintarvikkeiden veron alentamisen ja huomata karun totuuden: mitään ei tapahtunut.

Valtiontalouden kusauttamisen ongelma konkretisoituu viimeistään siinä vaiheessa, kun maailmantalous sukeltaa USA:n kuplatalouden romahdettua tai kun Itä-Euroopan kuplatalouksien romahduksista seuraa kansainvälinen valuuttamyllerrys. On myös hyvin mahdollista, että ilmastonmuutos tai muu elinympäristökatastrofi ajaa maamme tilanteesen, jossa jotain olisi tehtävä kiireellä. Silloin valtio tarvitsisi riittäviä reservejä, jotta voitaisiin tehdä välttämättömiä asioita hyvinvoinnin pelastamiseksi, mutta kun kaikki on törsätty ja velkaakin otettu vain siksi, että törsääminen on ainoa asia mihin nykypoliitikkomme kykenevät, olemme suuren elintasopudotuksen edessä. Sitten kun näin tapahtuu, poliitikot syyttelevät yritysjohtajia ja amerikkalaisia, mutta peiliin katsominen ei taatusti ole silloinkaan muodissa.

Tohtori ei suuremmin perusta pääsiäisen uskonnollisesta sisällöstä, mutta nelipäiväinen viikonloppu on aina tervetullut. Siirryn nyt viettämään tietokoneetonta pääsiäistä, mutta lupaan aktiivisen nollailun ohessa seurata porvarihallituksen synnytystuskia sekä muutakin maailman menoa, jotta ensi viikolla olisi taas jotain riepoteltavaa.

Normaaliin palveluun palataan taas ensi viikolla. Siihen saakka, näkemiin ja kuulemiin.

Tohtori tuli epähuomiossa luvanneeksi, että jättää hallituksen mollaamisen sikseen, kunnes sellainen on muodostettu. Sitä odotellessa täytyy käsitellä eräs toinen aina ajankohtainen aihe.

Aina vaalien jälkeen ihmetellään, kun äänestysvilkkaus on alamaissa, ja mietitään syitä siihen, etteivät kansalaiset vaivaudu äänestämään. Lopulta päädytään aina yhtenä syynä siihen, että politiikan ja poliitikkojen arvostus on matala. Tätä pidetään suuren luokan ongelmana ja selitetään kaikenlaista joutavaa siitä, miten arvostusta pitäisi kohottaa. Elämästä vieraantuneet ammattipoliitikot osoittavat aina olevansa pihalla kuin lumiukot odottamalla, että kansalaiset rakastavat heitä sen tärkeän työn takia, mitä he tekevät.

Ilmiö ei toki ole suomalainen, vaan vaivaa oikeastaan koko sosialidemokraattista Manner-Eurooppaa ja myös Euroopan unionia. Vettä ei yleensä ehdi Tonavassa kovin montaa sangollista virrata erinäköisten nollatutkimusten julkaisemisen välillä, jotka paljastavat, etteivät EU-kansalaiset juurikaan rakasta unionia eivätkä arvosta sen satraappeja. Sen jälkeen perustetaan komiteoita ja työryhmiä, jotka lanseeraavat naurettavia "EU on ystävä" -kampanjoita, joiden julisteissa lapset leikkivät ja hymyilevät.

Täysin samanlaista propagandaa esiintyi Neuvostoliitossa. Hymyilevät työläiset rakensivat nauraen sosialismia. Isä Aurinkoinen hymyili lapsikatraan seassa. Traktorit kynsivät Ukrainan silmänkantamattomia viljapeltoja ja kolhoosinaiset leipoivat naurusuin leipää ja pullapitkoja. Tämän propagandan tarkoitus oli osoittaa, että valtio on ystävä ja sen hallitsijat kansan rakastamia isähahmoja. Täsmälleen sama ajatus on EU-propagandassa ja pienemmässä määrin valtioiden harjoittamassa aivopesussa.

Harva kuitenkaan pysähytyy miettimään, miksi meidän pitäisi kunnioittaa poliitikkoja ja rakastaa valtiota. Niin pitää tehdä, koska niin pitää tehdä, mutta yleensä tämä kysymys seurassa esitettynä paljastaa, ettei kukaan ole ikinä edes ajatellut asiaa. On itse asiassa aika helppo huomata, ettei valtiota ole mitään syytä rakastaa eivätkä sen asioita hoitavat ihmiset, meidän palveluskuntamme, ansaitse mitään erityisiä palvonta- ja uhrimenoja. He ansaitsevat kiitoksen tehtyään työn hyvin kuten kuka tahansa muukin palkollinen ja vakavat mutta rakentavat moitteet tehdessään tyhmyyksiä. Heitä ei silti pidä jumaloida. Lisäksi palkollisen mielessä pitää elää vahvana ajatus siitä, että hän on palveluskuntaa ja saa potkut jos palvelun laatu ei miellytä. Hallinnon ja hallitsijoiden nostaminen jalustalle on tarkoitettu sumentamaan tätä asetelmaa siinä toivossa, että ihmiset unohtavat olevansa pomoja ja hallitsijat voivat sitten kohdella kansaa kuin paavi uskovaisia. Suomessa tässä on onnistuttu hyvin johtuen nuoresta demokratiastamme ja Kekkosen vastenmielisestä perinnöstä.

Valtioita ja valtiokoneistoja meidän tulee rakastaa vieläkin vähemmän. Niiden kanssa pitää elää, mutta niihin pitää suhtautua aina terveen epäluuloisesti ja pitää niitä kunnioitettuina vihollisina eikä rakkaina ystävinä. Maailmasta löytyy esimerkeiksi vaikkapa Hänen majesteettinsa saaret, Sveitsi ja USA, joissa kansalaiset hyväksyvät valtion mutteivät pidä siitä. Näissä maissa yksilö on kohtuullisen vahva ja varakas ja valtio sisäpoliittisesti sangen heikko. Toisena esimerkkinä meillä on ns. pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, joissa kansa on opetettu rakastamaan valtiota, systeemiä, byrokratiaa, veroja ja valtiaita, jolloin tuloksena on joka asiaan lonkeronsa ulottava valtio ja vähän maasta riippuen persaukisia tai keskinkertaisesti pärjääviä kansalaisia.

Kun valtio pysyy heikkona ja kansalaiset vahvoina ja varakkaina, valtio joutuu pakosta keskittymään ydintehtäviinsä, eli turvallisuuden ja infrastruktuurin ylläpitoon ja toimintaedellytysten luomiseen ihmisille ja yrityksille tehdä sitä mitä he haluavat. Niin kauan kuin valtio ei poistu tältä tontiltaan sähläämään asioihin, joista sillä ei ole edellytyksiä ymmärtää mitään, kansalaiset sietävät tuon valtiokoneiston nuristen ja poliitikot saavat leikkiä mieleisiään leikkejä ja nostaa hommasta hyvää liksaa. Jos valtio yrittää tunkea ihmisille kuuluvalle alueelle, kansa hermostuu ja vaihtaa kukkoilevan palveluskunnan nöyrempään.

Vahvassa valtiossa taas ei tapahdu mitään ilman valtion siunausta. Kun ihmisille on opetettu, että valtio vastaa kaikesta ja ihmiset eivät mistään, väki passivoituu. Kun kaikilta kerätään jättiläismäisiä veroja kaikenlaiseen puuhasteluun, kaiken tekemiseen halutaan valtiolta avustuksia ja tukia. Näin sementoidaan entisestään vahvan valtion rooli vieläkin vahvemmaksi ja kierre jatkuu. Asiat etenevät jos valtio rahoittaa niitä, mutta yksityiset hankkeet näivettyvät ja ihmiset laiskistuvat.

EU on oivallinen esimerkki organisaatiosta, jonka tulisi vetää näppinsä pois maatalouden tukemisesta ja kehitysaluevaalisiltojen rakentamisesta. Sen pitäisi keskittyä kaupan esteiden poistamiseen, Euroopan kilpailukyvystä huolehtimiseen ja valtioiden välisen kilpailuasetelman suosimiseen ja luomiseen. Tämänkään jälkeen kansalaiset eivät unionia rakastaisi, mutta entä sitten? Se tekisi sitä mitä sen pitääkin tehdä ja hyväksyisimme sen, joskin nuristen.

Nyt EU yrittää rakentaa itsestään hymyilevää Isä Aurinkoista hymyilemään kilpaa kansallisvaltioiden kanssa ja taistelemaan kansan rakkaudesta. Kansalainen ei puolestaan tarvitse elämäänsä enää yhtään hymynaamaisia organisaatiohirviöitä kun nykyisistäkin pitäisi päästä eroon ja palauttaa palveluskunta ruotuun.

Ikävä kyllä se ei taida ilman vallankumousta enää onnistua.

Vaalit on käyty ja tulos oli jossain määrin yllättävä. Jos Kokoomus olisi voittanut Kepunkin, kyseessä olisi ollut jymy-yllätys, mutta jo tapahtunutkin yllätti selvästi monet niin vaalistudiossa, lehdistösssä kuin turuilla ja toreillakin. Nyt puhutaan hallitusratkaisuista ja analysoidaan syitä ja seurauksia. Näin tohtorikin tekee.

Tohtori ennusti ennen vaaleja, että riippumatta vaalituloksesta punamulta jatkaa. Saattaa olla, että näin ei käykään; siinä määrin vahvasti Keskustan kentällä ollaan nyt porvarihallitusta väsäämässä. Tämän tuloksen jälkeen SDP:n paikka on ehdottomasti oppositiossa, jotta puolue voi koota rivinsä, potkaista pois kelvottoman puheenjohtajansa ja yrittää uudistaa kasvojaan eläkeläispuolueesta kaupunkilaisten yleispuolueeksi. Kokoomus joutunee tällä kertaa menemään Kepun höynäytettäväksi hallitukseen ja keräämään ainekset seuraavien vaalien vaalitappioon, mutta sille ei voi mitään. Kepun syrjäyttäminen ei tällä kertaa onnistu, joten moista ilon päivää pitää odottaa vielä ainakin neljä vuotta. Vanhanen jatkaa pääministerinä, Niinistöstä tulee varmaankin hyvä ulkoministeri ja Kataisesta kirstunvartija.

Hallitus muodostetaan aikanaan, mutta kiinnostavampaa on se, miksi tulos on sellainen kuin se on. SDP:n riveissä itsetutkiskelu on Erkki Tuomiojan kommentointia lukuunottamatta ollut lievää, mikä ei totisesti ole joukolle kunniaksi. Kyseessä on SDP:n matalin kannatus sitten 60-luvun alkupuolen ja puolueen hajoamisen kahtia. Siitä huolimatta vaalitappiota selitetään alhaisella äänestysprosentilla kuten SDP on tehnyt vuosikymmenet. Tässä ei ole mitään järkeä, koska alhainen äänestysprosentti ei ole syy vaan seuraus.

Se, että SDP ei saa kannattajiaan liikkeelle, ei johdu säästä tai auringonpilkuista vaan jostain, mitä SDP on tehnyt tai ei ole tehnyt. Sen politiikkaan voidaan olla syystäkin pettyneitä, koska se on kyennyt viime vaalikaudella poistamaan vain varallisuusveron, joka verona on oikeastaan ainoa, joka ei kyrsi maksajaansa juurikaan eikä vaikuta mihinkään. Keskituloisen SDP:n kannattajan verohelvetti jatkuu ennallaan ja siihen ei ole edes luvattu mitään parannusta. Puolueen viimeiset neljä vuotta eivät ole olleet voittokulkua työväenaatteelle vaan ankaraa vääntöä kansainvälisen paineen puristuksessa. Teollisuus on massairtisanonut monena vuonna, työpaikat siirtyvät Kiinaan, metsäteollisuuspatruunat tekivät Paperiliitosta kynnysmaton ja kävelivät muutamaan kertaan ylitse savisilla metsästyssaappaillaan ja ihmisten surkeasta palkkakehityksestä tupon muodossa on tullut SDP:n liturgiassa Kaikkein Pyhin.

Eikä tässä kaikki. Se oli vasta menneisyys. Tehdään testi. Sulje silmäsi ja mieti SDP:n vaalimainontaa ja sanomaa vaalien alla. Mitä ne oikein kansalle lupasivat? Tuleeko mieleen mitään? Mieti vielä hetki. Ei varmastikaan tullut mieleen suoralta kädeltä mitään. Tai sitten mieleen tuli "varmaan jotain niinku parempii palvelui", joka oli jokaisen puolueen agendalla näiden vaalien alla kuten kaikkien edellisten ja myös kaikkien tulevien.

Vaikeus ei ole siinä, että SDP:n vaaliohjelma olisi ollut erityisen monimutkainen. Tuskin se sitä oli, koska demaripolitrukit kykenivät sen kirjoittamaan. Ongelma oli siinä, ettei siitä puhuttu mitään vaan koko vaalikampanja keskittyi Kokoomuksen nälvimiseen. Lisäksi SAK ojensi auttavan kätensä nälvimällä lisää Kokoomusta ja pelottelemalla tökerösti kansaa, että jos et äänestä demaria, huonosti sinun käy. SDP:n ja SAK:n propagandaosastossa ollaan selvästi unohdettu sellainen perustavaa laatua oleva suomalaisen luonnon piirre, että me tuppaamme olemaan aatteista ja muista riippumatta kohtuullisen reilua sakkia. Jos joku kohtelee toista epäoikeudenmukaisesti, erotamme tilanteessa konnan ja uhrin siitä huolimatta, että konna on "oma" ja uhri on "vihollinen". Meillä ei ole tapana se, että vihollista kohdellaan matalamielisesti ja kunniattomasti.

SDP ja SAK tekivät kuitenkin niin. Kokoomus kävi siistiä ja asiallista vaalikampanjaa, jonka teemoissakaan ei ollut mitään erityistä työväenliikkeen pelottelua. Tavallista politiikkaa, jossa jokainen lienee kannattanut jotain ja vastustanut jotain esitettyä asiaa. Siitä huolimatta tästä puolueesta tehtiin demaripropagandassa paha vihollinen ja käytiin sen kimppuun keinoin, joita oikeastaan jokainen piti jossain määrin halpamaisina. Omaa sanomaa ei turhaan viitsitty edes kertoa, koska elämästä vieraantunut Hakaniemen norsunluutorni teki täydellisen virhearvion ja oletti, että ihmiset säntäävät sankoin joukoin äänestämään vapahtajia kunhan heille osoitetaan ala-astetason kampanjalla, että vihollinen vaanii kaikkialla.

Eipä käynyt näin. Epävarmat äänestäjät eivät saaneet mitään irti SDP:n kampanjasta, koska siinä sanottiin vain, että älkää herran tähden Kokoomusta äänestäkö. Horjuvat SDP:n kannattajat pitivät typerää kampanjaa ja pökkelön Heinäluoman jatkuvaa Kokoomuksen piikittelyä yksinkertaisesti vääränä tapana toimia. Jos tuo kampanja ei näitä onnistunut sentään kokoomuslaisiksi käännyttämään, moni jäi kotiin, koska ei viitsinyt äänestää typerästi käyttäytyvää roskasakkia, mutta ei siihen hätään sattunut keksimään mitään parempaakaan. Fanaattisempi kannattajajoukko tietysti kävi äänestämässä ja lienee kampanja jokusen äänenkin tuonut höynäytettäviltä ihmisiltä. Jos SDP:ssä halutaan, että rökäletappio ei toistu, on puolueessa pakko ruveta tekemään omaa politiikkaa eikä vain vastustamaan muiden yrityksiä.

Seuraavia vaaleja varten iskulause "vastakkainasettelun aika on ohi" on jo varattu, mutta tohtori suosittelee, että Hakaniemessä hoetaan tuota mantraa kuukausi ennen seuraavan vaalikampanjan alkua aamusta iltaan siinä toivossa, että puolueen kampanjaan saataisiin edes jossain määrin positiivinen perusvire.

On enää kaksi päivää siihen, kun korkein valta delegoidaan kansalta uusille kansanedustajille seuraavaksi neljäksi vuodeksi. On suorastaan masentavaa havaita, että puolueiden esiin nostamissa vaaliteemoissa ei ole aineksia edes yhdeksi vaivaiseksi kolumniksi. Pääasiassa puolueet ovat esittäneet toisistaan vain pikkuriikkisen poikkeavia malleja vuosittaisen noin kahden miljardin euron jakamiseen. Tympeintä koko jutussa on tietenkin se, ettei mitään kahta miljardia oikeasti ole olemassa, vaan puolueet ovat vain vetäisseet hatustaan summan, jota on alettu kutsua nimellä "jakovara", joka ainakin Tohtorin korvaan kuulostaa jotenkin rivolta.

Poliittiset asiakysymykset ovat jääneet vaalikeskustelussa lapsipuolen asemaan useastakin syystä, joista kaikki ovat enemmän tai vähemmän huolestuttavia. Ensinnäkään asiakysymykset eivät tunnu suurta osaa äänestäjäkunnasta kiinnostavan, mutta silti he varsin monilukuisesti äänestävät. Siispä kansanedustajatyrkyn kannattaa mieluiten keskittyä pitämään tukkansa ojennuksessa, hymyilevän naamansa telkkarissa ja negatiivisen julkisuuden minimissä. Toisaalta etenkin suuret puolueet haluavat viimeiseen asti välttää ideologisten kantojensa esiintuloa. Tämä johtuu siitä suomalaisen mielipideilmaston nurinkurisuudesta, että käytännössä mille tahansa järkevällekin asialle löytyy vähintään 42% kansasta, jotka vastustavat asiaa. Koska suurten puolueiden välillä olevat linjaerot ovat lähinnä kosmeettisia, on kaikkien puolueiden varottava vieraannuttamasta potentiaalisia äänestäjiään liian ärhäkällä ideologian esiin tuomisella, mikä on muuttanut vaaleja edeltävän poliittisen keskustelun lähinnä punavihersinivalkoiseksi mielikuvamössöksi, jota sana sosiaalidemokratia ei kuvaa ollenkaan huonosti, ja joka sisällöttömyydessään on vertaansa vailla.

Tietenkin puolueita pitää varpaillaan myös nykyinen enemmistöparlamentaarinen järjestelmä, jossa aitoa vaikutusvaltaa on vain hallituspuolueilla. Käytännössä tulevan hallituksen ulkopuolelle jää kolmesta suuresta puolueesta yksi ja Kepu, Demarit ja Kokoomus keskittyvät kampanjassaan lähinnä siihen, kuinka hanurista olisi, mikäli juuri heidän puolueensa olisi se, jonka osaksi tulee neljän vuoden oppositio. Kuitenkin myös tässä mielikuvamarkkinoinnissa ovat puolueet varpaillaan, sillä vastustajan loukkaaminen tässä vaiheessa voisi sulkea ovet hallituskumppanuudelta ja sehän vasta kauheaa olisikin. Siispä selkeitä kannanottoja janoaville kansalaisille tarjotaan lähinnä vain kiertelyä, kaartelua ja väistelyä.

Laskelmoivat politrukit kautta poliittisen kentän ovat havainneet, että ideologian puutteessa ainakin siitä on pidettävä huolta, että oman puolueen lista tarjoaa jotain jokaiselle. Käytännössä jokaiselle listalle on poliittisten broilereiden lomaan saatava mahdutettua vähintään naisjulkkis, miesjulkkis, urheilijajulkkis, homo, lesbo, kotiäiti, työtön, salarakas, jätetty vaimo, parannuksen tehnyt nuorisorikollinen ja ennen kaikkea kiintiöneekeri.

Ehdokaslistoille parasiittien tavoin juurtuneet julkkisehdokkaat ovat luku sinänsä, mutta yksi Tohtoria suuresti arveluttava piirre on poliittisten eläkeläisten hyöky, joka näyttää peittävän alleen viimeisenkin toivon siitä, että vaalien jälkeen mikään voisi muuttua miksikään. Voi vain ihmetellä, ovatko nämä jäähdyttelijät aikanaan pelänneet niin paljon Paavo Lipposta, että ovat panneet poliittisen uransa naftaliiniin odottamaan sitä päivää, että Lipponen ymmärtää jäädä eläkkeelle. No, nyt Paavo lähtee ja tämän johdosta kansa saa vaivoikseen hirveän läjän poliittisia kehäraakkeja, joita kannattaa tarkastella vähän laajemminkin.

Helsingissä poliittista uraansa yrittää elvyttää demareista entinen EU:n oikeusasiamies Jacob Söderman, jonka poliittiset saavutukset voidaan kiteyttää vaikkapa seuraavasti: —. Kokoomuksen listalla paluuta tekee eläkeläissuurlähettiläs Pertti Salolainen, jonka ansiot Suomen EU-sopimuksen neuvottelemisessa viime vuosituhannella ovat kiistattomat, mutta jonka virkavuosiensa täytyttyä kannattaisi keskittyä sienestämiseen ja tennikseen kansanedustajuuden sijasta. Merkille pantavaa Salolaisessa on se, että vaikka hän voisi puhua vaikeistakin asioista vanhemman valtiomiehen arvovallalla, hänkään ei uskalla suoraan kertoa positiivista kantaansa Natoon, vaan peittelee sitä konditionaaleilla ja korulauseilla. Vihreiden Helsingin listoilla jäähdyttelevät esimerkiksi Pekka Haavisto ja Kalle Könkkölä.

Uudellamaalla paluuta tekee vasemmiston viimeinen todellinen intellektuelli Claes Andersson, jolle luulisi löytyvän parempaakin tekemistä vaikkapa psykiatrina. Puolueensa stalinistisiiven hyväksikäyttämä ihmiskasvoinen humanisti tekee myös kanssaeläjilleen karhunpalveluksen avittamalla Uudeltamaalta eduskuntaan Jaakko Laakson tapaisia niljakkeita. Sitäpaitsi eduskunnassa on jo muutenkin aivan liikaa lääkäreitä ilman Anderssoniakin. Kokoomuksen kaksipäisen kotkan luottamusta herättävämpi pää eli pankissa korkoa kasvanut Sauli Niinistö on niinikään ehdolla Uudellamaalla. On vaikea keksiä, mitä annettavaa Niinistöllä todella olisi kansanedustajana, ellei hänestä sittenkin olla tekemässä politiikan nollasarjalaisen, Jyrki Kataisen, ylivalvojaa. Kepulaisista kehäraakkien sääliääniä on keräämässä Supon kaltoin kohtelema Alpo Rusi, jonka kohtalo toki oli epämiellyttävä, mutta jonka rutina ja kitinä on vielä kaksin verroin epämiellyttävämpää. Eduskunnan sijaan hänet voitaisiin lähettää vaikka YK:n hyvääpäivääkirvesvartta-lähettilääksi vinkuintiaan ilman paluulippua.

Viimeiset vaalikaudet EU-parlamentissa viihtyneitä ehdokkaita ei liene kohtuullista suoralta kädeltä tulkita paluuta tekeviksi jäähdyttelijöiksi, vaikka ajatusta on jokseenkin vaikea välttää esimerkiksi Paavo Väyrysen kohdalla. Väyrynen on ehdolla Lapissa.

Siinä, että ehdolle asettuu politiikasta jo kertaalleen syrjään vetäytyneitä senioreja, ei tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään väärää. Äänestäjien sen sijaan olisi syytä tarkkaan harkita, haluavatko antaa äänensä ehdokkaille, jotka näyttävät pyrkivän eduskuntaan lähinnä muun ikäihmiselle sopivan tekemisen puutteessa.

Puolueita voi varsinkin näin vaalien alla arvioida ja luokitella vaikka millaisilla kriteereillä. Ne voidaan jakaa sosialisteihin ja ... hmmm ... no ... sosialisteihin tai sitten ne voidaan luokitella ympäristömielisyytensä mukaan ja lukuisilla muilla tavoilla. Usein sivuutettu jako on kuitenkin se, kuinka puolue onnistuu pitämään ääriaineksensa sivuraiteella. Jokaisessa yli kahden hengen ihmisjoukossa on mukana hulluja, luonnevikaisia, uskonnollisesti asioihin suhtautuvia, selkäänpuukottajia ja nilkkejä. Puolueet eivät ole tässä asiassa poikkeus vaan nissä on asennevammaista sakkia siinä kuin muuallakin, ellei suorastaan jopa vähän enemmän. Hyvä puolue onnistuu pitämään ääriaineksensa sivuraiteella, mutta huonossa puolueessa valta vähä vähältä lipsuu näiden käsiin.

Asia on sikäli merkityksellinen, että hallitusyhteistyöhön kannattaa kaavailla vain puolueita, joiden komennossa eivät ole tuon puolueen pahimmat änkyrät. Tohtori on perehtynyt tähänkin asiaan läheisesti ja paljastaa asiassa kaunistelemattoman totuuden.

• SDP: On puolueesta ja sen linjasta mitä mieltä hyvänsä, on SDP:lle annettava pisteitä siitä, että se on onnistunut tässä hyvin. Täysin pökkelön Heinäluoman nostaminen puoluejohtajaksi ay-taustansa ja sieltä kumpuavan tuen voimalla vain ja ainoastaan siksi, että Tuomioja opetuslapsineen saataisiin edelleen pidettyä sivuraiteella jopa vaalivoiton vaarantaen on osoitus siitä, että tuossa puolueessa kyetään erottamaan ääriaines ihmisistä ja pitämään vastarannan kiisket kovimman ytimen ulkopuolella.

• KEPU: Kepu pettää aina eikä tämäkään asia tee poikkeusta. Kepulaisuudella on Vanhaselta näyttävät ihmiskasvoiset kulissit, mutta etulinjan citykepulaiset ja sangen sympaattiselta toisinaan vaikuttava Pekkarinen ovat kuitenkin vain aluetukiaisänkyröiden sätkynukkeja. Tässä puolueessa näillä etulinjan miehillä ei ole sitä valtaa mikä heillä muissa puolueissa on, koska heidät on vain istutettu paikoilleen tietämättömien kaupunkilaisten hämäämiseksi. Taustalta paljastuu maalaisliitto, aluepolitiikka, iltalypsy ja muu kepulaisen arjen vastenmielinen kirjo.

• KOK: Kokoomuksen ääriaines on lähinnä "koti-uskonto-isänmaa" -tyyppistä vanhaa jäärää. Nämä ovat olleet puolueessa sivuraiteella jo pitkään Pentti Mäki-Hakolan ollen tämän linjan viimeisiä. Kokoomuksen kannattajakunta on nuorta kaupunkilaista eikä sille enää merkitse tämä arvomaailma suuriakaan. Kokoomuksen ongelma on enemmänkin se, ettei sillä ole minkäänlaista linjaa, kuin se, että linja olisi liian jämäkkää oikeistolaisuutta. Kokoomuksen suurin riski ovat erinäköiset pienyrittäjäpellet, jotka kuvittelevat olevansa yhteiskunnan selkäranka ja jotka vaativat erityiskohtelua kaikissa asioissa ja jos bisnes ei lennä, se on yhteiskunnan syy. Toistaiseksi nämä on pääosin saatu pysymään pikkufirmoissaan, omissa etujärjestöissään ja ennen kaikkea poissa politiikan tieltä.

• RKP: Tavallaan koko puolue on änkyrää, jos puhutaan mitään kielipolitiikkaan liittyvää, mutta kaikessa muussa he joustavat eikä mukana ole suurempia hulluja. Ruotsalaisten taipuisuus koetellaan vaalien jälkeen kun uuden hallituksen pitäisi päättää RKP:lle kiusallinen Sipoon rantaruotsalaisten maiden liittäminen umpisuomenkieliseen Helsinkiin. Mutta kyllä he tämänkin jotenkin hoitavat. Ylipäätään RKP:n riveissä ei tuppaa olemaan kuin sivistynyttä ja maltillista väkeä.

• KD: Taikauskopuolueesta ei ole tarpeellista suuremmin puhua. Koko puolue on olemassa vain päiviräsäsiä varten ja ei kykene ikinä piilottamaan ahdasmielisen uskovaista taustaansa.

• VASL: Kun Siimes savustettiin puolueesta ulos ja tunnustettiin Jaakko Laakson voitto puolueen sisäisessä valtataistelussa, sinetöitiin myös puoluen pysyvä asema oppositiossa. Siimeksen lähtö näytti kaikille, että puolueen änkyräsiipi on tukevasti vallassa ja vanhat stalinistit käyttävät tuossa puolueessa puhevaltaa. Yhteistyö tämän koplan kanssa on täysin mahdoton, joten puolue näivettyy oppositiossa maltillisten vasureiden loikatessa demareihin ja vihreisiin.

• VIHR: Vähän kuten VASL. Soininvaaran kyllästyminen puolueen menoon ja sitä seurannut lähtö sinetöi liberaalin markkinatalousvihreyden puolueessa sivuraiteelle ja nyt vallankahvassa ovat punavihertelaketjufeministit. Heidi Hautala on siinä sakissa fiksummasta päästä, mutta tohtori ennustaa hänenkin leipääntyvän jossain vaiheessa vaihtoehtoliikkeiden kattojärjestöksi muuttuvien vihreiden menoon, kun sitä kautta ei edes tunnu aukenevan tie ministeriksi. Koko puolueen ollessa nykyisin lähes yksinomaan pelkkää ääriainesta on sitä täysin mahdotonta pitää paitsiossa, koska maltilliseen keskiöön ei jäisi oikeastaan ketään.

• PERS: Aarno Laitinen luonnehti Perussuomalaisia oivasti varaventtiiliksi. Siellä on erinäköisiä hulluja ja puolihulluja sangen karismaattisen ja sympaattisen puheenjohtajan selän takana. Surullista on se, että jos Suomessa haluaa äänestää sosialismia ja pieleen mennyttä pakolaispolitiikkaa vastaan, vakavasti otettavin ehdokas on nimenomaan Perussuomalaiset. Tässä joukossa ei ole Soinin lisäksi vakavasti otettavia valtiomiehiä, joten puolue on ikuisesti oppositiossa. Perussuomalaisten kulloinenkin suosio kertoo lähinnä siitä, kuinka tyytymättömiä suurten puolueiden munattomuuteen ollaan.

Euron puolesta ja sitä vastaan on kirjoitettu kaikenlaisia argumentteja ennen sen käyttöönottoa ja myös sen jälkeen. Niissä on käsitelty huolellisesti se, ovatko hinnat nousseet oikeasti, luullaanko hintojen nousseen ja onko eurojen käyttö vaikeaa. Euroa tavataan haukkua siitä, että pikkuasioiden hinta on noussut ja rahaa kuluu entistä enemmän, mutta tämän hyödyllisiä puolia ei ole käsitellyt vielä kukaan.

Jos uskomme tutkimuksia, ja miksipä emme uskoisi, euro on nostanut pienten tasarahaostosten hintaa. Kahvikuppi, iltapäivälehti ja bussilippu maksavat enemmän, mutta näihin asioihin menee ihmisten rahoista naurettava pikkusumma. Asumisen hintaan, ruuan hintaan, auton hintaan, bensan hintaan tai esimerkiksi lomamatkan hintaan ei ole tullut minkäänlaisia hinnankorotuksia ainakaan euron takia. Suuria asioita ymmärtämättömät ihmiset takertuvat aina pikkuasioihin kuten kahvikupin hintaan. Jos ennen euroa rahaa jäi vähän säästöönkin ja nyt kaikki menee eikä meinaa riittääkään, nämä ihmiset syyttävät eurohinnoiteltuja kahvikuppeja miettimättä hetkeäkään sitä, että jos he todella ostavat kahvilasta 500 kuppia kahvia kuukaudessa, isoin ongelma on heidän kofeiiniriippuvuutensa eikä suinkaan kahvin hinta.

Kun merkittävät rahareiät ovat nykyään samanhintaisia kuin ennenkin tai hinnat ovat nousseet vain yleisen kustannustason mukana kuten palkatkin, ainut kelvollinen selitys on se, että ihmiset käyttävät rahaa enemmän kuin ennen. Tämä selitys ja "eurosta on tullut markka" -ajattelu on helppoa uskoa. Kympin maksava humpuuki tuntuu halvalta kun aikaisemmin 60 markkaa tuntui paljolta. Tässä kehityksessä piilee kuitenkin tärkeä Euroopan laajuinen hyötynäkökohta sekä toinen erityisesti Suomea koskeva.

Vuosina 2002-2003 oli maailmantaloudessa lievä taantuma. Vienti ei oikein vetänyt, mutta Eurooppa selvisi tästä lähes vahingoitta kotimaisen kysynnän voimin. Kotimaisen kysynnän merkityksestä puhutaan vieläkin. Mutta mistä tämä kotimainen kysyntä tuli? Isolta osaltaan juuri siitä, että ihmiset olivat silloin ja ovat edelleenkin eurojensa kanssa löyhäkätisempiä kuin tuttujen kansallisvaluuttojensa aikana. Rahaa käytetään enemmän eikä pistetä sitä sukanvarteen ja säästetä autoon tai asuntoon. Isot hankinnat tehdään täysin velaksi ja kaikki taskuun tuleva raha pannaan haisemaan. Säästämiselläkin on paikkansa, jos säästetään eläkettä, mutta perinteinen säästäminen säästämisen ilosta tavallaan ylevänä luterilaisena hyveenä on ollut aina talouden kannalta ongelmallista, koska säästössä oleva raha ei liiku. Kun euro tuli, raha alkoi yllättäen liikkua muuhunkin kuin autoon, asuntoon ja ruokaan, ja tämä raha loi suuria määriä työtä ja toimeliaisuutta ja vaikka vienti välillä tökkikin, talous ei pahemmin yskinyt, koska kotimainen raha liikkui eikä päätynyt sukanvarteen.

Suomessa tämä on ollut erityisen hyödyllistä. Maassamme kurjuuden maksimoinnista, persaukisuudesta ja kaiken tekemisestä itse tehtiin kansallishyve sodan jälkeen, kun kaikki raha tarvittiin jälleenrakentamiseen ja väki oli rutiköyhää eikä voinut viettää kulutusjuhlaa. Ikävä kyllä tämä vaihde hirtti päälle. Vielä 90-luvullakin mentaliteetti oli se, että palvelut ovat herraskaista ylellisyyttä ja jos jotain esinettä ostaessaan on valittava halpa tai kaunis, valittiin aina halpa, koska se oli oikein ja kauniin ostaminen olisi ollut turhaa snobismia. Näin palvelusektori ei kehittynyt ollenkaan, vaan syntyi itse tekemisen yhteiskunta ja tavarakaupassa voittajia olivat vinkuintiassa tehdyt massatuotteet, joiden ainoa meriitti oli hinta. Kotimainen tuotanto ja erikoistavarakauppa oli helisemässä, kun kuluttajalle ei voinut myydä millään muulla perusteella kuin halvimmalla hinnalla.

Hinta tietysti kiinnostaa edelleenkin, mutta nyt kun rahan arvo on sumentunut eikä se ole enää kaikki kaikessa, ihmiset ostavat myös kaunista ja käyttävät palveluita. Tämä on Suomessa yksinomaan hyödyllistä. Kun kotimainen työ joko palvelun tai tavaran muodossa käy kaupaksi, olemme vähemmän riippuvaisia tuonnista, öljyn hinnasta, änkyröivistä vientiteollisuusammattiliitoista tai Kioton sopimuksesta. Suomalainen kulutuskulttuurin pula-ajan perintö näyttäisi viimein olevan siirtymässä syrjään. Nuoremmat osaavat arvostaa ostoksissaan muutakin kuin halpaa hintaa. Kenties jonain päivänä pystymme muuttumaan aidoksi palveluyhteiskunnaksi ja itse kämppänsä siivoaville lähinnä nauretaan säälivästi. Tietysti meillä on edelleen riesanamme punaviherlinnakkeet, joissa toitotetaan tavaran kuluttamisen epäekologisuutta ja palveluiden kuluttamisen piikayhteiskuntavaikutusta, mutta sen painoarvo on onneksi jatkuvasti pienentynyt. Palveluiden kuluttamisessa ei ole mitään väärää ja tavarassa on eroja riippuen siitä, ostaako priimaa vai sekundaa.

Eurosta keskusteltaessa olisi siis syytä unohtaa kahvikupit ja bussiliput ja keskittyä siihen hiljaiseen herätysliikkeeseen, minkä se suomalaiseen yhteiskuntaan huomaamattamme toi.

Tohtori muistelee kaiholla aikaa 90-luvun lamasta 2000-luvun alkuun, jolloin työnteko oli vielä hauskaa. Yrityksissä oli tekemisen meininki. Hyvät ideat toteutettiin eikä työntekijöitä kiusattu turhanpäiväisellä simputuksella. Terve järki oli useimmissa asioissa ylin ohje. Henkilöstöhallinnon tehtävä oli huolehtia ihmisten viihtyvyydestä eikä siitä, miten duunareita saadaan kaikkein eniten kiusattua kuitenkin heidät juuri ja juuri talossa pitäen. Nykyisin uudet tuulet puhaltelevat ja työpaikoilta löytyy esimerkiksi seuraavia moraalia kohottavia ilmiöitä:

• Pelkästään firman tulokseen perustuva bonusjärjestelmä: Bonuksia tulee joko hirveästi tai ei ollenkaan riippumatta siitä, miten suhdanneherkän alan duunarit työnsä tekevät. Bonukset voidaan toki kusauttaa hyvänäkin vuonna asettamalla tavoitteet niin korkeiksi, ettei niihin ole mitään toivoa päästä, vaikka firma tahkoaisi millaisen tuloksen. Kun järkevä firma odottaisi huippusuhdanteen aikana myyntireiskalta kahtakymmentä kauppaa kuukaudessa ennen kuin tulee bonuksia, huonoina aikoina yksikin kauppa voisi olla bonuksen aihe. Pelkästään tulosta tuijottamalla joudutaan kuitenkin tilanteeseen, jolloin lamavuosina kenelläkään ei ole motiivia tehdä mitään, vaikka juuri silloin pitäisi ponnistella ankarasti, jotta kehityssuunnan saa käännettyä paremmaksi. Hyvinä vuosina väki taas laiskistuu, kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista, vaikka ei mitään tekisikään, kun kaikki tuotteet viedään käsistä muutenkin.

• Luontaisetuvirasto: Firmat joutuisivat epäilemättä täysin tuuliajolle, jos työmiehellä olisi isompi työsuhdeauto kuin osastonjohtajalla. Molemmat tietysti maksavat tuon auton hinnan bruttopalkkavähennyksenä, mutta silti joku rakentaa järjestelmän, jossa työmies saa vaihtaa pienemmän summan palkkaansa autoon kuin johtaja. Rahallisesti firman kannalta kyse on yhdentekevästä asiasta, mutta niin turhaa asiaa ei olekaan, etteikö sille löytyisi hallinto-osastolta erityissuunnittelijaa. Kännykkä on myös niin silmiinpistävän pröystäilevää ylellisyyttä, että jonkun on huolellisesti valittava kolme vuotta vanhoista kännykkämalleista työntekijöille ainoa oikea sallittu työsuhdepuhelin.

• Ikinä työmatkoja tekemättömien ihmisten miehittämä työmatkavirasto: Sillä ei ole väliä, pitääkö lähteä edellisenä iltana tai viipyä päivä pidempään, mutta koska Ukrainan lentoyhtiö teki suoria lentoja halvemman tarjouksen, sitä käytetään myös matkalla Pariisiin. Jos hotelliaamiaisen maksaminen voidaan jollain konstilla välttää, niin se luonnollisesti tehdään, koska siihen kuuluu käyttää päivärahoja. Teoriassa asia tietysti näin onkin, mutta edes verottaja ei ole kiinnostunut siitä, sisältyykö huoneen hintaan aamiainen vai ei, kunhan aamiaista ei kuitista löydy erillisenä laskutettavana kohtana. Jos asia hoidettaisiin järkävästi, saisi työntekijä aamupalaa eikä firma ei maksaisi siitä käytännössä mitään. Näin ei voi tehdä, koska matkanarpomisosaston mammojen mielestä sillä ei ole merkitystä, onko työmatkalla kurjaa vai siedettävää, koska näiden ikinä missään käymättömien aivoitusten mukaisesti matka on itsessään jonkinlainen palkinto eikä suinkaan rasittava vapaa-aikaa syövä riesa.

• Maisemakonttorit: Maisemakonttorin etuja selitetään siellä sun täällä sangen seikkaperäisesti. Sellaisessakin istuneena tohtori on tullut siihen tulokseen, että kyseisiä etuja liioitellaan suuresti. Ainoa tarkoitus on säästää rahaa lattianeliöissä, mutta tämä naamioidaan "parempana tuottavuutena" ja muuna hankalasti mitattavana. Työntekijöitä kyrsii, kun muut lukevat kaiken olan yli ja ympäriltä kuuluu askelia, puhetta, kolinaa, naurua ja muuta hälinää, mutta rahaa säästyy rutkasti. Jostain kummallisesta syystä maisemakonttoriin siirtymisestä päättävillä hallinto-osaston byrokraateilla on jatkossakin oma huone. Tekosyy on tietenkin se, että he käsittelevät salaisia ja tärkeitä ja henkilöstöön liittyviä asioita, joita ei sovi näyttää kaikille.

• Pikkupomot, joilla on vastuuta mutta ei valtaa: Tältä joukolta vaaditaan tuloksia ja aikataulujen pitämistä ja laatua ja huippusuorituksia, mutta heille ei anneta mitään keinoja toteuttaa visiotaan, koska kaikki työntekijöiden motivoimiseen, työmenetelmiin tai työkaluihin liittyvä on otettu jonkun toisen yksikön vastuulle. Henkilöstöosasto päättää palkat, it-osasto työkalut ja luontaiseduista säädetään erinäköisissä virastoissa. Jäljelle jäävät motivointikeinot ovat uhkailu ja kiristys. Sitten vielä kehdataan ihmetellä, miksi tämä pikkupomojen joukko ei ole kovin firmauskollista eikä motivoitunutta ja sitä, miksi ihmeessä työntekijät inhoavat pikkupomojaan.

• Projektit, jotka ovat teoriassa hyviä, mutta niitä ei voi toteuttaa kun se maksaa jotakin: Ainoastaan sellaiset projektit, jotka eivät maksa mitään ja tuottavat hirveästi rahaa ilman riskejä ovat suosiossa. Kaikki muu jätetään mieluusti tekemättä tai tapetaan hanke vaatimalla loputtomia lisäselvityksiä epäoleellisista asioista. Kukaan ei uskalla päättää mitään ja vetkuttamalla luodaan illuusio siitä, että jotain tapahtuu.

Listaa voisi jatkaa pitkään. Kuulostaako tutulta? Kun it-kupla puhkesi, painui riskinottohalu nollaan ja valta annettiin yrityksissä markkinoinnista ja tuotekehityksestä vastaavien ihmisten sijaan hallinto-osastoille. Markkinointiväki ja tuotekehittäjät ennustivat väärin it-kuplan keston ja joutuivat huonoon valoon huolimatta siitä, että monessa paikassa he yrittivät parhaansa. Ne, jotka eivät tehneet tuolloinkaan mitään kovin merkityksellistä eli erilaiset sisäpalveluyksiköt ja töpinäkomppaniat, vaikuttivat yllättäen olevan visionääreinä terävintä kärkeä, koska heidän tililtään ei kaikista muista poiketen löytynyt mitään suuria virheitä. Näin valta valui talous- ja hallintojohtajan kaltaisille tukihenkilöille ja on siellä tukevasti edelleen.

Tohtori odottaa kuumeisesti sitä päivää, jolloin yritysten omistajat muistavat viimein, etteivät myynti ja tulos merkittävästi kohene tekemällä "henkilöstökäsikirjaksi" kutsuttuja sääntökokoelmia hankaloittamaan ihmisten työntekoa, vaan sillä vain tehokkaasti tapetaan kaikki muut hankkeet paitsi sisäinen paperinpyörittely.

Tohtori suoritti äärimmäisen epäkiitollisen tehtävän ja tutki huolellisesti Kokoomuksen ja SDP:n vaalimainokset siinä toivossa, että niistä saisi jotain osviittaa siitä, mitä nämä kaupunkilaispuolueet oikein aikovat lähitulevaisuudessa tehdä. Kepun sanomiset eivät tässä yhteydessä kiinnostaneet, koska se voi tehdä mitä tahansa, kunhan se tehdään jossain kaukana Helsingistä. Maaseudun täydellisen kepumafian murtuminen näyttää joka tapauksessa siinä määrin epätodennäköiseltä, ettei kukaan edes viitsi sitä enää tosissaan yrittää. Kepun mafia on niin vahva, että ainoa keino tuhota se on tyhjentää maaseutu ja odotella pari sukupolvea, että kepulaisveri kaupungeissa laimenee riittävästi.

Demarien vaalijulisteet antavat ymmärtää, että on olemassa "herroja", jotka ajelevat henkilöautolla, ja hyviä ihmisiä, jotka matkustavat bussilla. Miltähän mahtaa tuntua nyt siitä kolmesta neljäsosasta demariäänestäjiä, jotka lähes päivittäin ajelevat autollaan töihin tehtaaseen? Optiojohtajille, joita Suomessa on pari sataa, ei missään muussa kampanjassa kukaan viitsisi uhrata lausettakaan, mutta demarit vastustavat niitä oikein omalla julisteellaan. Jäljelle jää siis vain vanha kunnon herrakauna, jossa luokitellaan ihmiset hyviin ja huonoihin työpaikan ja toimenkuvan mukaan. Ihmisiä yhdistäviä arvoja ei viitsitä etsiä heidän päänsä sisältä, koska ulkoisista puitteista ne löytyvät paljon helpommin, halvemmalla ja ennen kaikkea vähäisemmällä mielikuvituksella. Tämä on tuulahdus tympeimmän vasemmistoretoriikan roskatynnyreistä.

Kokoomuksen "Suomen toivo" -vaalijuliste taas on käsittämätön sekasotku punakeltaista neuvostoliitto-väritystä ja purkkamainoksen kaunokirjoitusta. Lisäksi siinä on pienellä painettua tekstiä, jonka mukaan vastuullinen markkinatalous on duunarin asialla. Toisessa soppamainoksessa taas uhrataan peräti julisteellinen jo hyväksytyn YT-lain laajennuksen huonouden osoittamiseen. YT-laista kärsiviä 20-30 henkeä työllistäviä yrittäjiä on Suomessa niin vähän, että heidän äänillään ei hommata yhtään kansanedustajanpaikkaa. Myöskään duunarin kannalta mikään ei muutu, sillä kyse on vain siitä, tuleeko irtisanomistilanteessa potkut heti vai pitääkö odottaa epätietoisuudessa kuuden viikon kuviokellunta- ja teatterivaihe, joten heitäkään ei saa innostumaan tämän kampanjan avulla. Kokoomus siis uhrasi yhden kokonaisen vaalijulisteen ketään kiinnostamattomalle asialle, joka kuitenkin väännetään hyökkäykseksi AY-liikettä vastaan. Tämä resepti ei ole Suomessa tähän mennessä kertaakaan tuonut vaalivoittoa, joten voi vain ihmetellä, miksi kokkarit lähtivät kampanjaan, jossa ei ole voitettavissa yhtään ääntä mutta hävittävää vaikka kuinka paljon?

Asetelma on siis sellainen, että Kepu saa melskata yksinään ja kaikki vaalikampanjan paukut käytetään duunarikentän keskellä menevän kuvitteellisen rajan yli ammuskeluun. Tohtorille ei ole selvinnyt, miksi kokoomuslaiset sairaanhoitajat, lastentarhantädit ja opettajat ovat demaritehdasduunarin äärimmäinen vihollinen ja miksi julkisen sektorin vahvasti järjestäytyneiltä byrokraateilta ydinkannatuksensa ammentava Kokoomus ottaa ydinteemakseen ay-liikkeen päähänpotkimisen. Tuntuu koko lailla naurettavalta, että bussikuski katsoo sairaanhoitajan olevan optioherra ja lastentarhantäti katsoo paperimiehen ajavan Suomen konkurssiin, mutta kuka kertoisi sen Heinäluomalle ja Kataiselle? Joku voisi myös kertoa sairaanhoitajille, lastentarhantädeille, bussikuskeille ja paperimiehille, että heidän etunsa ovat täysin yhteneviä ja että heidän olisi syytä vaihtaa tunkkaiset politrukit puolueidensa johdosta parempiin.

Oletettava lopputulos meneillään olevasta kampanjasta on se, että kaksi pellekerhoa taistelee verisesti vihollista vastaan huomaamatta, että joka toinen ammus osuu omiin. Molemmissa leireissä on hirveästi kuolleita, mutta kukaan ei ikinä tule tutkimaan, ammuttiinko heitä selkään vai rintaan. Politiikkaan tyytymättömien määrä puolestaan kasvaa kaupungeissa edelleen, koska kansalaisten aito huoli ilmastonmuutoksesta, eläkepommista, yksilön oikeuksista, maahanmuuttopolitiikasta, hyvinvointivaltion rakenteista ja sotilaallisen liittoutumisen tarpeellisuudesta on unohdettu tyystin. Nykyihmisellä ei ole enää mitään järkevää motiivia kiinnostua muinaisesta luokkataisteluretoriikasta. Siitä huolimatta SDP ja Kokoomus paukuttavat yhdessä pysähtyneisyyden peltirumpua stalinismin kulta-ajalta peräisin olevalla liturgialla.

Katainen ja Heinäluoma voisivat kumpainenkin kernaasti jättää nykyiset hommansa lahjakkaammille ja liittyä Pelastusarmeijaan. Molemmat voisivat näyttää sööteiltä hienoissa univormuissa lipas kourassa Stockmannin ovella. Pelastusarmeijassa saa myös paukuttaa rumpua ja laulaa vanhoja lauluja sielunsa kyllyydestä. Lisäksi tästä touhusta olisi hyötyä suomalaisille hädänalaisille toisin kuin heidän väärällä vuosituhannella olevasta herraviharetoriikastaan.

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat Darkmoorin nummilla retkeilemässä. Tuli ilta ja he söivät ja leiriytyivät. Keskellä yötä Holmes herää ja herättää myös Watsonin sanoen
– Näetkö nuo miljoonat tähdet yläpuolellamme? Mitä voit päätellä siitä, rakas Watson?
– No ensinnäkin, tähtitieteellisesti voin päätellä siitä, että maailmassa on miljardeja galakseja ja tähtiä ja että niissä on ihmeitä, joista emme voi uneksiakaan. Teologisesti se kertoo meille, että Jumala on totisesti suuri ja kaikkivoipa. Meteorologisesti voimme päätellä, että koska taivas on nyt pilvetön, huomisaamu on todennäköisesti kirkas. Lisäksi tähtien asennosta voin päätellä kellon olevan noin kolme yöllä.
– Watson, sinä olet hölmö. Ensimmäinen johtopäätös on tietenkin se, että joku on varastanut telttamme.

Tohtori lupasi viikko sitten valottaa sukupuolten välisten palkkaerojen todellisia syitä. Virallisia selityksiä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen tohtori Watson. Oletetaan, että johtopäätösten pitää olla suuria ja kauaskantoisia ja erityisen monimutkaisia ja emme niitä pohtiessa suostu näkemään edessämme olevia ilmiselviä syitä.

Meille hoetaan, että naisen euro on 80 senttiä, mutta mitä tämä oikein käytännössä tarkoittaa? Ensinnäkin pitäisi määritellä, mikä on sellainen sukupuolten välinen tuloero, joka on ongelmallinen. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa, koska ongelmahan on se, että samasta työstä maksetaan riittävässä määrin yhtä osaaville ja päteville ja kokeneille henkilöille eri palkkaa. Kun tiedetään, että noin kolmasosa Suomen työvoimasta työskentelee julkisella sektorilla palkkaluokkien kuristuksessa ja nämä palkkaluokat ja niiden kriteerit on tarkoin määritelty ja jokainen palkanlisä vakioitu, tohtori pitää epäuskottavana, että tämän järjestelmän sisällä olisi perusteettomia palkkaeroja. Yksityisellä sektorilla vahvasti järjestäytyneet alat ovat myöskin täysin TES-palkkojen varassa. Kukaan ei saa enempää, kukaan ei saa vähempää.

Jäljelle jää siis alle puolet työvoimasta. Siellä siis naisen euron pitäisi olla 60 senttiä, mikä kuulostaa entistäkin epäuskottavammalta. Ilmeinen johtopäätös koko tästä "naisen euro on 80 senttiä" -iskulauseesta onkin se, että siinä otetaan naisen keskipalkka ja miehen keskipalkka Suomessa ja vertaillaan niitä eikä edes etäisesti tarkastella, ovatko työtehtävät samat. Suomessa on naisvaltaisia aloja ja miesvaltaisia aloja. Työn luonteesta ja etenkin vahvoista ammattiliitosta johtuen perinteiset miesten alat ovat poliiseja ja brankkaria lukuunottamatta kohtuullisen hyvin palkattuja. Naisvaltaiset alat taas ovat julkisen sektorin hoivatyötä, jossa edunvalvonta ei ole onnistunut alkuunkaan niin hyvin ja erityisesti palkkaus on montaa muuta alaa jäljessä. Jos joku kokee ongelmaksi sen, että eri työstä maksetaan eri palkkaa, hänen kannattaa siirtyä tasajakokommunismin kannattajaksi. On oma keskustelunsa, onko esimerkiksi sairaanhoitajien palkka oikea vai pitäisikö sitä peräti nostaa, mutta se keskustelu hoitajien tulee käydä työnantajansa kanssa, tuloerot eivät liity asiaan edes etäisesti.

Toinen usein kuultu monimutkainen selitysvyyhti liittyy niihin aloihin, joilla palkat sovitaan henkilökohtaisesti. Tohtori on käynyt sekä alaisena että ilkeämielisenä sovinistiriistäjäpomona näitä keskusteluja. Omista alaisena käydyistä keskusteluista tuntui paljastuvan yleiseksi linjaksi, että palkankorotus oli aina puolet pyydetystä. Jos haluaa tonnin, pitää pyytää kaksi niin sitten saa tonnin. Omille alaisille pidetyistä palkkakeskusteluista taas paljastuu, että naiset noin keskimäärin pyytävät noin puolet siitä, mitä samaa tehtävää tekevät miehet. Tässä tilanteessa syntyy palkkaero ja työnantaja sen voi halutessaan poistaa, mutta sen syntymekanismiin ei liity sovinistista salaliittoa. Työnantajan vinkkelistä oikea palkka on pienin palkka, jolla joku henkilö suostuu työn tekemään naapurifirmaan lähtemisen sijasta. Tätä kutsutaan markkina-arvoksi. Jostain syystä miehet katsovat markkina-arvonsa olevan naisia korkeampi. Jos palkkaeroja ei erityisesti tasata kunkin henkilökohtaisten palkankorotuskierrosten jälkeen, niitä syntyy ja ne kasvavat kierros kierrokselta.

Kolmas asiaan liittyvä seikka on se, että alalle tulevien miesten ja naisten urakehitys on erilainen. Yliopistosta firmaan tullut hyväksi havaittu mies laitetaan johonkin firman avainprojektiin viimeistään 30-vuotiaana, ehkä jopa projektipäälliköksi. Kun projekti menee hyvin, siitä palkitaan rahalla sekä ylennyksillä. Vastaavasti naiset laitetaan helpommin erinäköisten tukitehtäväprojektien kanssa puuhastelemaan, koska heitä ei voi Suomen nykymallissa pitää tuonikäisinä kovinkaan luotettavasti viiden vuoden projektia tekevinä äitiyslomapeikon takia. Eli kun miesten ura alkaa kehittyä heti työhön mentyä, naisten ura helposti nytkähtää eteenpäin vasta 35-40 -vuotiaana eli 15 vuotta miehiä myöhemmin. Tämä näkyy sitten avainprojekteissa hankitun kokemuksen erona ja luonnollisesti myös erona markkina-arvossa.

Tämä ongelma olisi helposti poistettavissa jos haluttaisiin. Äiytisvapaat, vanhempainvapaat ja hoitovapaat ja mitkälievapaat voitaisiin järjestää niin, että äidin ja isän olisi pakko pitää ne puoliksi. Jos isä ei pidä osuuttaan vapaasta lapsen syntymän jälkeen, ei äitikään voisi sitä pitää enää kohtuullisen synnytyksestä toipumisen jälkeen. Jos vapaan pitäisi puoliksi, saisi kyseiseltä ajalta täyden palkan; muussa tapauksessa ei mitään tai korkeintaan jonkun peruspäivärahan. Yksinhuoltajat ja muut erikoistapaukset voitaisiin sitten käsitellä erikseen. Työnantajan vinkkelistä nuori mies ei olisi enää yhtään sen luotettavampi työntekijä kuin nainenkaan, jolloin peruste antaa tärkeät hommat miehille ja hanttihommat naisille poistuisi tykkänään. Tohtori ei ole kuullut ainuttakaan miespuheenvuoroa, jossa tätä ehdotusta vastustettaisiin, mutta sitäkin useampia puheenvuoroja, joissa naiset vastustavat asiaa, koska lasten kuulemma kuuluu kasvaa äitinsä luona ja äitiysloma on saavutettu etu, josta ei tingitä.

Jääkö näiden selitettävissä olevien elementtien huomioon ottamisen jälkeen jäljelle palkkaeroja? Jos jää, ne ovat oikea ongelma ja niihin tulee puuttua. Mutta palkkaero ei ole missään tapauksessa lähelläkään kuuluisan iskulauseen kahtakymmentä prosenttia. Erityisesti on myös syytä huomata, että mitkään monimutkaiset heteropatriarkaatin salaliiton tai hyvävelikerhon ympärille rakennetut selitysteoriat ovat aivan liian monimutkaisia ollakseen ensimmäinen ja oikea totuus. Ensimmäinen ja yksinkertaisin selitys on tässäkin asiassa oikea, ja se on se, että naiset ja miehet ovat erilaisia. Fysiologia näyttelee tuossa jotain osaa mutta ei kovin suurta. Enemmän kysymys on hakeutumisesta eri ammatteihin ja omasta kunnianhimosta, eli puhtaasti pään sisällä olevista asioista.

Asioiden kuntoon saattamisessa on ensimmäisenä askeleena tunnistaa ongelma. Niin kauan kuin palkkaeroja paisutellaan ja tulkitaan niitä tietoisesti väärin ja annetaan harhaanjohtava kuva ongelman suuruudesta ja kategorisesti kieltäydytään tunnustamasta naisten ja miesten käytöksessä ja ammatteihin hakeutumisessa mitään eroa, tuloksena on tylsämielisiä kiintiönaispaikkoja ja muita idioottomaisia ehdotuksia, jotka edustavat lähinnä jonkinlaista tasa-arvon irvikuvaa.

Samalla kun kaikki puolueet hiovat naisäänestäjien houkuttelemiseksi kilvan viherfeminismiohjelmiaan uuteen uskoon, vähemmälle huomiolle on jäänyt työelämän tasa-arvo palkkaeroja lukuun ottamatta. Erityisesti kuoliaaksi vaietaan se, että nykyään myös miehet kokevat tasa-arvon ongelmalliseksi, sillä hyvää tarkoittavat tasa-arvotoimenpiteet ovat saaneet aikaan ympäristön, jossa oletusarvoisesti miehet ovat syyllisiä ja naiset ovat syyttömiä ja jossa kohtelu on täysin erilaista ja miehiä syrjivää.

Mannerheimin lastensuojeluliiton MLL:n pääsihteeri Eeva Kuuskoski sai hovioikeudessa tuomion pahoinpitelystä jutussa, jota on puitu vuodesta 2004 saakka. Lyhykäisyydessään jupakka meni niin, että Eeva Kuuskosken väitettiin tönäisseen tai lyöneen alaistaan, lapsiasiamies Helena Molanderia. Molander jätti asiasta tutkintapyynnön. Asiansa saaminen viranomaisten ja oikeuslaitoksen tutkittavaksi on länsimaisessa oikeuskäsityksessä perustavaa laatua oleva oikeus, ja MLL päätti palkita työntekijänsä tästä asiansa ajamisesta lakkauttamalla koko lapsiasiamiehen tehtävän ja antamalla Molanderille potkut. Keskiviikkona hovioikeus antoi Kuuskoskelle tuomion pahoinpitelystä, joka sinänsä oli oikeuden mukaan sangen lievää sorttia, mutta jota ei voi jättää huomiotta siksi, että kyse oli esimies-alainen -asetelmasta. Kuuskoski jatkaa tehtävässään edelleen.

Muistamme myös, kuinka Matti Ahde savustettiin ulos tehtävästään epämääräisten ilmiantojen ja inkvisitiota muistuttavan "puolueettoman tutkijan" johtopäätösten varjolla. Mitään syytteitä tai tuomioita hänelle ei koskaan luettu, mutta sillä ei ollut minkäänlaista merkitystä. Luottamus oli mennyt pelkän epäilyn perusteella, kuten varmaan oikein olikin.

Meillä on siis täysin kahdenlaisia käytäntöjä. Alaisen pahoinpitelystä tuomittu nainen ei kiinnosta ketään, alaisten ahdistelusta epäilty mies saa potkut. Kummassakin edellä mainitussa tapauksessa kyse on vakavasta asiasta. Toimitusjohtajan tai siihen rinnastettavan sopimaton käyttäytyminen alaisiaan kohtaan ei saa tulla painetuksi villaisella. Jos Kuuskoski olisi mies, hän olisi saanut potkut jo pelkän epäilyn tultua julkisuuteen vuonna 2004 ja tänään vain toteaisimme tuomion kuultuamme, että saipas nilkki opetuksen. Erityisesti vedottaisiin siihen, että lastensuojeluliiton johdossa ei mitenkään voi olla tuomittu väkivaltarikollinen, mutta jostain syystä nyt ollaan oltu Hämeen piirijärjestöä lukuunottamatta kummallisen hiljaa. Lisäksi Kuuskosken syyksi on välttämätöntä lukea lievää suurempi kepulaisuus, jonka itsessään pitäisi jo olla peruste olla päästämättä häntä lähellekään mitään lasten kanssa puuhastelevaa organisaatiota.

Jostain syystä meille on rakentunut tällainen kaksoisstandardi. Ihraiset naisia firman juhlissa kähmivät miespomot saavat potkut, kuten oikein on, jos asiasta tehdään julkinen, mutta huonosti alaisiaan kohtaan käyttäytyvät naiset unohdetaan tyystin ja asian julkistava alainen laitetaan luiskaan. Palkkaeroista sen sijaan jaksetaan jauhaa jatkuvasti ja näin synnytetään mielikuva siitä, että palkkaus on ainoa työelämän tasa-arvon ongelma. Se on toki ongelma, mutta ei läheskään ainoa ongelma. Telaketjufeminismin jyräyksessä kuitenkin miesten syrjintä unohtuu tykkänään, ja palkkaeroissakin on täysin selitettävissä oleva mutta jatkuvasti unohdettu komponentti, jonka tohtori paljastaa teille lähiviikkoina, sikäli kun parempaa kirjoitettavaa ei ilmaannu.

Eduskuntavaaleihin valmistautuvat puolueet ovat kaikki ottaneet asiakseen naisten aseman parantamisen. Ihan kiva, mutta tohtori lupaa antaa äänensä sellaisille, jotka kannattavat ihmisten aseman parantamista eivätkä vain jonkun osajoukon. Tohtorin mielestä on korkea aika vapautua kiiluvasilmäisten feministien ikeestä ja ryhtyä toden teolla ajamaan työelämään tasa-arvoa. Aikaisemmin feminismi ja tasa-arvon kannattaminen olivat saman asian kaksi puolta, mutta nykyisin meillä on jo riittävästi esimerkkejä myös miesten sukupuolensa takia saamasta naisia huonommasta kohtelusta. Siitä huolimatta tasa-arvoihmisten puheenvuoro halutaan aina kuulla jostain telaketjulinnakkeesta. Aikaisemmin tasa-arvon ajaminen oli lähinnä naisten murhe, mutta nyt siihen saisi mukaan jo miehetkin kunhan käsiteltäisiin koko ongelmakenttää eikä vain sen naisia koskevia osa-alueita.

Toistaiseksi kuitenkin on paljon mediaseksikkäämpää syytellä vain miehiä, joten mitään ei tapahdu.

Tietotekniset ongelmat ovat pitäneet tohtorin pois verkosta muutaman viime päivän. Palaamme normaaliin päiväjärjestykseen tämän viikon perjantaina.

Viime viikonloppu ja alkuviikko kuluivat porvarihallituskaavailuja ja niiden vastustamisia lukiessa. Kyse on sinänsä normaalista vaalinaluspulinasta, mutta demarien eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backmanin muutama kannanotto ovat jääneet sen verran vähälle huomiolle, että asia on syytä tässä käsitellä. Tausta asiassahan on se, että on otettu tavaksi nimittää suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja hallitustunnustelijaksi. Tämä sitten selvittää, millainen hallitus olisi syytä ja mahdollista perustaa. Suurimman puolueen puheenjohtajan asema ei kuitenkaan perustu mihinkään lakiin ja asetukseen, eikä missään laissa varsinkaan seiso, että suurimman puolueen puheenjohtajan tunnustelujen tulee aina päättyä niin, että hänestä tulee pääministeri. Kyse on muutamien viimeisten vaalien yhteydessä vakiintuneesta käytännöstä, mutta ei mistään sen kummemmasta. Hallitus, mikä se sitten onkin, nauttii eduskunnan luottamusta, mutta missään ei sanota, että sen pitäisi nauttia myös SDP:n luottamusta.

Mitä Backman sitten oikeastaan sanoi? Huomiota kannattaa kiinnittää lausumaan: "Kokoomus on jo pitkään pyrkinyt mitätöimään suurimman puolueen aseman vaalien jälkeen aloitettavissa hallitusneuvotteluissa". Miten voidaan pyrkiä mitätöimään sellainen, jota ei ole edes olemassa? Laki ei tunne mitään suurimman puolueen erityisasemaa, joten toisenlaisen käytännön ehdottamista ei voitane pitää erityisen häpeällisenä. Erityisesti Backman tuntuu olevan täysin ymmärtämätön siitä, että "suurimman puolueen asema hallitusneuvotteluissa" ei mitenkään välttämättä tarkoita suurimman puolueen olemista hallituksessa.

Demarien kannalta on tietysti erinomaisen hyödyllistä hokea "suurimman puolueen puheenjohtajasta tulee automaattisesti pääministeri" -mantraa, koska suurin puolue on usein SDP ja se sementoi SDP:n pääministeripuolueeksi paitsi niinä harvoina kertoina kun kepu on isompi. Toisaalta on täysin luonnollista, että lähes aina kolmanneksi suurin Kokoomus ei pidä tuota SDP:n jumalaista käytäntöä heidän kannaltaan mitenkään erityisen oivallisena. Kun SDP saa pyörittää hallitusneuvotteluja, se on aina voinut pelata Kokoomuksen ja Kepun toisiaan vastaan ja kirittää, kumpi porvaripuolueista suostuu menemään enemmän kyykkyyn ja ottaa sitten se hallitukseen. Käytännössä Backmanin malli on siis monipuoluevallaksi naamioitua yksipuoluevaltaa, joka ainakin tohtorin mielestä kaipaa tuuletusta, jos politiikkaan halutaan enemmän särmää.

Toinen Backmanin Keskustan suuntaan osoitetuksi tölväisyksi tarkoitettu kommentti on myöskin mielenkiintoinen. Hän sanoo: "Tämä kaikki herättää meissä mustasukkaisuutta. Hallituksen tyyli ja tulos ovat olleet hyviä. Emme ymmärrä haikailua muualle". Tohtori ihmettelee, ettei tähän ole kiinnitetty sen enempää huomiota. Backman sanoo siis suoraan, että riippumatta vaalituloksesta SDP on jo valinnut Kepun hallituskumppanikseen vaalien jälkeen. Koska se on siis jo tehnyt näin ja samalla luopunut Kepun ja Kokoomuksen keskinäisestä kyykytyskilpailusta, myös hallitusohjelman täytyy olla jo aika pitkälle sovittu ja se tullee olemaan hyvin nykyisen kaltainen. Samaten ministerien salkkujako.

Näissä vaaleissa ei siis ole mitään syytä äänestää mitään kolmesta suuresta puolueesta, koska niiden asetelma on ennalta selvä, hallitus on jo muodostettu, ministerinsalkut jaettu ja ohjelmasta sovittu. Kokoomus on vaalien jälkeen oppositiossa, vaikka se saisi millaisen äänivyöryn ja on valmis suostumaan hallitusneuvotteluissa vaikka mihin. Puusta katsoen tämä näyttää epädemokraattiselta, eikä lähempää tarkasteleminen auta asiaa pätkääkään. Tosin ei kai kukaan vallasta juopuneelta SDP:ltä kovin herrasmiesmäistä käytöstä odottanutkaan? Suomen kannalta tilanne on kiusallinen, sillä nykyhallitus ei ole tehnyt oikeastaan mitään on sitten kyse rakennemuutoksen tai Kiina-ilmiön vaikutusten lievittämisestä, eläkerahojen riittävyyden takaamisesta, työpaikkojen säilyttämisestä Suomessa, palkansaajan verokyykytyksen purkamisesta tai vaikka ilmastonmuutoksen torjumisesta. Tuloksena on siis vielä ainakin yksi neljän vuoden pysähtyneisyys, jolloin täytyy vain toivoa, ettei maailmalla tapahdu mitään sellaista, johon tarvitsisi reagoida jotenkin.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Jos Kokoomus osoittaisi edes kerran hiukan taktista pelisilmää, se oivaltaisi tämän asetelman eikä sen tarvitsisi lukea sitä täältä. Kun sillä ei ole vaaleissa mitään hävittävää, se voisi keskittyä SDP:n hutkimiseen täyslaidallisella ja yrittää urkkia jostain tietoonsa tämän kassakaappisopimuksen ja paljastaa sen. Tähän mennessä kaikkien on pitänyt vaalien alla aina mielistellä SDP:tä, mutta nyt se ei ole pakollista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Kepuleiden kanssa veljeily on aina jossain määrin halpa-arvoista, mutta välttämätön paha jos SDP:n haluaa syrjäyttää vallankahvasta edes hetkeksi. Se ei onnistu näissä vaaleissa, mutta ehkäpä seuraavissa. Siispä Kokoomuksen kannattaa pedata asetelmia ja tölviä vain ja ainoastaan SDP:tä ja osoittaa toisaalta kepulaiselle kentälle, kuinka SDP vie kepua kuin pässiä narussa teuraaksi .

Tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, että SDP on vuorollaan vallankahvassa. Mutta nyt tuo vuoro on kestänyt liki 60 vuotta. Ainoana poikkeuksena sääntöön ovat pari virkamieshallitusta vuosikymmenten takaa, sekä lamahallitus, josta SDP luiskaotsaisesti jäi pois. Ensin puolue rakensi laman Uffen ja kaverien johdolla ja sitten jätti Kepun ja Kokoomuksen siivoamaan sen ja räksytti, että kylläpä porvarit ovatkin osanneet sössiä Suomen asiat, äänestäkää demaria heti ensi kerralla, kuten sitten tapahtuikin. Ikuinen vallassaolo taas mädättää puolueen sielun, koska se voi luistaa aatteellisesta työstä virkamiestyön suojiin edistämään asioitaan piilossa eikä julkisesti. Politiikalle olisi hyväksi nähdä välillä uusia nimiä, uusia puolueita ja uusia tuulia vallankahvassa.

Brittiläinen Labour-parlamentaarikko ja värikäs mies Tony Benn sanoi oivallisesti Thatcherin noustua valtaan "demokratiaa ei ole se, että voimme äänestää poliitikot tehtäviinsä vaan se, että voimme äänestämällä päästä heistä eroon". Kun SDP:stä ei tunnu pääsevän eroon vaikka kansa äänestää kuinka, voimme päätellä, että Kekkoslovakian jälkeinen demokratian opettelu on Suomessa vielä aika lapsenkengissä.

P.S. Hänen Brittiläinen Majesteettinsa oli tilannut vieraansa saapumista silmällä pitäen niin huonon sään, että se viivästytti junien ja lentokoneiden lisäksi jopa tämän kolumnin ilmestymistä. Hyi!

Tohtori on seurannut viime vuosina joitakin yrityskauppoja kohtuullisen läheltä ja kiinnittänyt huomiota sangen erikoiseen ja ainoastaan Suomessa esiintyvään piirteeseen. Kun isompi firma kaappaa pienemmän, pienemmässä firmassa on usein edessä välttämätön sopeutuminen. Työtehtävät muuttuvat, työkalut muuttuvat ja todennäköisesti seuraa myös irtisanomisia, mutta silti on täysin auki, kuinka syviä nämä muutokset ovat ja kuinka suuret niiden vaikutukset lopulta ovat. Oikein toimimalla olisi mahdollista vähentää näiden muutoksien vaikutusta sekä omaan elämään että työpaikkojen määrään Suomessa. Maassamme tuntuvat kuitenkin halu ja kyky tehdä oikein olevan jatkuvasti täysin kadoksissa ja jälki on rumaa.

Asia selviää havainnollisimmin esimerkillä. Kymmenisen vuotta sitten ruotsalainen firma osti ensin suomalaisen saman alan yrityksen ja jokunen vuosi myöhemmin tämä ruotsalaiskomentoinen yhteenliittymä osti tanskalaisen saman alan firman. Kun kauppa Suomessa julkistettiin, muste ei ollut ehtinyt kuivua sopimuspaperissa, kun tuon ostetun firman jokainen merkittävä taho johtoryhmän jäsenistä pikkupomoihin aloitti yhden suurimmista ikinä nähdyistä perseennuolemiskampanjoista. Ceausescun Romanian puoluekokoukset olivat tuohon näytelmään verrattuna suoraselkäisyyden ja totuuden etsinnän riemuvoitto. Tohtori sai asiasta jonkun verran taustatietoja ja Ruotsissa emoyhtiön väki oli ihmeissään, kun puhelin soi koko ajan ja Suomesta soittaa milloin kukakin, joka nöyristellen kysyy, miten hän voisi mahdollisimman hyvin palvella. Minkäännäköinen kaverin auttaminen Suomessa tai edes omien alaisten puolustaminen ei ollut missään määrin tapetilla, vaan aivan pyytämättä tarjottiin oman osaston väen irtisanomista ja toimintojen keskittämistä Ruotsiin osoitukseksi hyvästä tahdosta ja yhteistyökyvystä. Tätä jatkui aikansa ja lopputuloksena tuon firman henkilömäärä Suomessa putosi noin kolmasosaan ja kaikki mahdollinen ryhdyttiin tekemään Ruotsista käsin ja suomalaisille tutut työkalut ja työmenetelmät korvattiin yhdessä yössä paljon huonommilla ruotsalaisilla.

Kun tämä yhteenliittymä myöhemmin osti paljon itseään pienemmän tanskalaisyhtiön, juutit eivät joustaneet kaupan jälkeen mistään. Kaikki tanskalaiset seisoivat rivissä puolustamassa omia tapojaan ja henkilöitään. Tähän päivään mennessä Tanskasta ei ole irtisanottu ketään, koska ostanut yritys oivalsi, että jos ne rupeavat keikuttamaan venettä, siellä lakkaa kaiken tekeminen mielenosoituksena ja tulos ei ole hyvä. Pienempi paha oli pitää palkkalistoilla ylimääräisiä tanskalaisia ja yrittää vain keksiä, mitä he voisivat ruveta tekemään. Näin ollen tuon Tanskan tytäryhtiön valta ja vastuu kasvoivat kun Suomen tytäryhtiöstä siirrettiin loputkin tehtävät sinne.

Tohtori ymmärtäisi joustavuuden uuden isännän edessä, jos se olisi määrätietoista työtä firmassa siksi, että siitä saadaan mahdollisimman hyvä hinta. Mutta ei kysymys tästä ole, koska nöyristely, selkärangattomuus ja kaverien puukottaminen selkään ovat vain osa pikkupomokulttuuria eikä mikään yhtiön johdon ja omistajien tiiviisti ajama tahtotila. Firma myydään jostain tohtorille käsittämättömästä syystä alennuksella, minkä jälkeen suomalaisduunarit tekevät parhaansa, että heidän tehtävänsä lopetettaisiin ja heidät irtisanottaisiin.

Selitystä tälle ilmiölle voi hakea kaukaa historian roskatynnyreistä, mutta se löytyy kyllä paljon lähempää. Suomessa yksin tekemisen meritokratia on viety liian pitkälle, ja firmoissa ylennykset ja nimitykset jakautuvat aivan väärille ihmisille. Toisaalta parhaat asiantuntijat nimitetään johtajiksi, koska niin on aina ennenkin tehty ja toisaalta parhaimmat perseennuolijat pääsevät myös herrahississä ylöspäin ilman minkäännäköisiä lahjoja muussa kuin kiipimisessä. Näin syntyy tilanne, jossa osa johdosta on hyviä asiantuntijoita mutta huonoja pelureita, ja loppupuoli taas on kyvytöntä muussa paitsi perseennuolemisessa, selkäänpuukottamisessa ja kunnian keräämisessä jonkun muun työstä.

Suomessa harvassa yrityksessä tulee kyseeseen uutta osastonjohtajaa tai muuta vähän korkeampaa tehtävää täytettäessä hakea tehtävään henkilöä oman firman ulkopuolelta avoimesti, vaan nämä tehtävät kähmitään sisäisesti. Näissä kähminnöissä vahvoilla ovat yleensä luonnehäiriöiset nilkit. Usein johtoryhmänkin tasolla vallitsee täysi villi länsi ja kilpailutilanne, jossa on tärkeää menestyä paremmin kuin ne muut. Jos itse saa kahmittua omalle liiketoimintayksikölleen hiukan etua tappamalla naapuriyksikön bisneksen kokonaan, näin tehdään sumeilematta, vaikka firman kokonaisetu siitä kärsisikin. Jostain syystä kukaan ei puutu tähän pelleilyyn, vaan antaa sen jatkua firmasta ja vuodesta toiseen. Jos yritykset tekisivät johtamisesta hiukan nykyistä enemmän tiimityötä ja yksilösuoritusten sijaan palkitsisivat koko johtoryhmän tai eivät ketään, tai jos uutta johtoryhmän jäsentä valittaessa otettaisiin huomioon kaikkien mielipiteet ja yritettäisiin löytää porukkaan parhaiten sopiva, yhteishenki johdon tasolla olisi aivan toinen.

Jos ylin johto on keskenään riitaisaa, nämä riidat välittyvät nopeasti myös alemmille portaille ja tuloksena on tyypillinen suomalainen teleoperaattori, jossa kaikki liiketoimintayksiköt tappelevat keskenään ja kampittavat toistensa bisneksiä minkä kerkiävät ja propagandaosasto julkaisee aina muutaman kuukauden välein pörssitiedotteita, joissa sanotaan, että kaikki on täydellistä. Lopputuloksena tällainen yritys käyttää valtaosan energiastaan naapuriosaston kanssa kilpailemiseen sen sijaan, että kilpailtaisiin jonkun toisen yrityksen kanssa.

Entäpä sinun työpaikkasi? Montako kertaa olet kuullut esimieheltäsi nuivia sanoja naapuriosaston esimiehestä tai kyseisen osaston työstä? Kuinka usein jotain asiaa tehtäessä sinua pyydetään salaamaan tuo tehtävä asia ja erityisesti kielletään kertomasta siitä mitään tuolle toiselle osastolle? Jos kuulostaa tutulta, kannattaa kirjoittaa CV valmiiksi, sillä kun sinun työnantajasi ostetaan, ystävällismielinen pikkupomosi syöksyy todennäköisimmin ensi töikseen rähmälleen uuden omistajan pääjohtajan, varapääjohtajan, osastonjohtajien, pikkupomojen, mikrotukihenkilöiden ja vahtimestarin jalkojen juureen ja osoittaa visionäärin kykynsä ehdottamalla, että sinut ja muut kollegasi voitaisiin irtisanoa vaivattomasti.

Pienen maan järkevään ulkopolitiikkaan liittyvät oleellisesti mukautumisen kyky ja taito sekä tahto viitata kintaalla kaikelle sellaiselle maailmassa tapahtuvalle ikävälle ja epämiellyttävälle, joka ei suoranaisesti koske itseä. Pienen maan on turha lähteä ystävien keräämisen tielle, sillä yhden ystävän mukana tulee aina kourallinen vihamiehiä. Ystävät häipyvät hetkessä paremman diilin saadessaan, mutta vihamiehet unohtavat paljon hitaammin.

Suomen tapauksesa järkevää ulkopolitiikkaa olisi niin nyt kuin aikaisemminkin Sveitsin malli, jonka mukaan muun maailman elämään ei puututa millään tavalla, sikäli kun muut eivät häiritse. Suomalaisia pelotellaan jatkuvasti sillä, kaikki vallan unohtavat meidät, ellemme sählää suuna päänä joka paikassa. Mutta entäpä sitten? Nykyisessä terroristien täyttämässä maailmassa on ihan hyvä, että meidät unohdetaan. Yksikään kauppa ei jää teollisuudelta tekemättä siksi, ettemme ole valtiona jossain puolustamassa kommunistisia sissiliikkeitä, sosialistisia sissiliikkeitä, kansandemokraattisia sissiliikkeitä tai rättipäitä.

Maan tunnettuus ei ole edes kansainvälisen diplomatian ja rauhanponnistelujen este. Suomalaiset valtapoliitikot pitävät mielellään yllä harhakuvaa siitä, että Suomi on toiminut aktiivisesti rauhan rakentajana ja osoituksena siitä itä ja länsi eivät käyneet kylmän sodan aikana toistensa kimppuun. Sillanrakentajan roolista puhutaan suorastaan kohtuuttoman paljon, kun otetaan huomioon, ettei mitään Suomen kautta kulkevaa siltaa ikinä ole ollut olemassakaan. Suomen merkittävät diplomaattiset ja rauhaa edistäneet saavutukset viimeisten vuosikymmenten ajalta eivät ole Suomen merkittäviä saavutuksia vaan Martti Ahtisaaren henkilökohtaisia saavutuksia.

Miksi meikäläiset sitten sähläävät suuna päänä joka paikassa ottamassa aina aktiivisesti kantaa kaikkeen eivätkä ota oppia Sveitsistä? Syy löytyy omasta sodan jälkeisestä historiastamme. Suomen ulkopoliittinen asema oli hävityn sodan jälkeen hankala. Paasikivi onnistui sen vakauttamaan, mutta tuota pikaa kapuloita alkoi heitellä rattaisiin Kekkonen, tuo harhaoppisesti Suomen pelastajaksi nostettu despootti, jonka kaljua kiillottamalla ei paljastu suurta valtiomiestä vaan maalaisliittolainen. 40-luvun lopulla hän määritteli poliittisen linjansa uudelleen ja alkoi rakentaa uraansa liehittelemällä venäläisiä. Kekkosen ansiot Suomen pelastamisessa sovjetisoinnilta rajoittuvat sodanaikaisiin neuvotteluihin ministerinä, mutta sodanjälkeisen työn teki Paasikivi. Hänen kuolemansa jälkeen "Paasikiven linjaksi" kunnianosoituksena nimitetty poliittinen linja raiskattiin muuttamalla se "Paasikiven-Kekkosen linjaksi" jo Kekkosen eläessä hänen pohjoiskorealaisen henkilökulttinsa pönkittämiseksi. Tämän hölynpölyn opettaminen koulussa lapsille on yksi itsenäisyytemme ajan häpeällisimmistä teoista. Samoin on Paasikiven, suuren suomalaisen valtiomiehen, nimen häpäisemistä liittää sen perään joku maalaisliittolainen jatke.

Kekkonen valittiin presidentiksi ulkopoliittisilla ansioilla. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan Kekkosen ympärille alettiin rakentaa palvontakulttia, jossa hänen ulkopoliittisten ansioidensa merkitystä korostettiin ja annettiin ymmärtää, että vain hän on Suomen itsenäisyyden tae. Ulkopoliittisilla aseilla myös nitistettiin kilpailijoita aina vuosikymmenen välein, jolloin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan ero Suomessa hämärtyi olemattomiin. Jokaisen Kekkosen herrahissiin haluavan kuului liittyä Paasikivi-Seuraan, opetella ulkoa virallinen liturgia ja aloittaa aktiiviset ja oikeansävyiset kannanotot kaikkiin mahdollisiin ulkopoliittisiin asioihin. Sillä, kuka voittaa sodan Koreassa, Vietnamissa tai Nicaraguassa, ei tietenkään ollut Suomelle mitään merkitystä, mutta jokaiselle Suomessa poliittista uraansa edistävälle oli elintärkeää olla näistä asioista oikeaa mieltä.

Tämän poliittisen kulttuurin hedelmistä saamme nauttia tänään. Kekkosen ajan nuorisopoliitikot ovat nyt vallankahvassa ja tuloksena on saman hölmöilyn jatkuminen. Tällä hetkellä yritämme kerätä hetkeksi kaveria arabimaista ja Putinista, mutta samalla pyllistämme länteen; kenties aivan tuota pikaa myös Kiinaan. Meidän ei tarvitsisi tehdä niin, koska ketään ei oikeasti kiinnosta, mitä mieltä Suomi valtiona on palestiinalaisista tai Irakista. Jos pitäisimme valtiollisella tasolla päämme kiinni, emme häiritsisi ketään ja myös ne harvat, jotka muistavat nyt missä Suomi on, unohtaisivat sen.

Yksityishenkilöinä meidän sen sijaan kuuluu ottaa kantaa aktiivisesti tärkeinä pitämiemme asioiden puolesta. Se jos mikä on sivistyksen mukanaan tuoma etuoikeus – ja velvollisuus.

Asuntolainojensa kanssa painiskelevasta suomalaisesta palkansaajasta tuntuu kieltämättä kummalliselta, että jossain voisi olla liikaa rahaa, mutta se vaikuttaa siitä huolimatta olevan totta. Täysin irrallisen sijoitusvarallisuuden määrä länsimaissa on kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen. Tämä raha ei tietenkään makaa patjojen alla, vaan on sijoitettu sinne tänne. Siitä huolimatta se on irrallista rahaa, jolle etsitään vain parasta sijoitustuottoa; ei mitään muuta.

Osakeindeksit muodostuvat lähinnä suurimmista, jähmeimmistä ja taantuneimmista yhtiöistä. Näiden indeksien jatkuva ylämäki kertoo tästä ilmiöstä. Kiinteistömarkkinoille on puhallettu kupla jokaiseen länsimaahan. Korot ovat olleet historiallisen alhaalla lähes 15 vuotta kaikkialla Japanin yrittäessä sulatella kohmeista talouttaan nollakorolla ja EU:n ruokkiessa sosialidemokratian näivettämää talouskasvuaan parin kolmen prosentin korkotasolla. Nykyinen, hieman yli kolmen prosentin korkotaso on historiallisesti naurettavan alhainen, mutta koska ehdimme jo hetkeksi tottua kahteen prosenttiin, kauhistellaan nykytasoa ja epäillään velallisten ajautuvan konkurssiin. Kun korkopaperit eivät tuota oikeastaan mitään inflaatioprosentin päälle, on perinteisesti velkakirjalainoissa maannut löysä raha joutunut etsimään toisen kodin. Siksi vakavaraisia yhtiöitä arvostetaan vaikka niiden tulevaisuuden näkymät pitkällä tähtäimellä olisivat kuinka heikot. Kiinteistömarkkinoilta on niinikään ulosmitattu kaikki irti lähtevä ja saatu hinnat pompsahtamaan pilviin.

Historiallisesti ongelmaa ei löysän rahan kanssa ole yleensä ollut, koska sodat ovat kelanneet löysät pois. Hajautuksen osaavat vanhat rahasuvut eivät tietysti ole menettäneet kaikkea, koska heillä on sijoituksia ympäri maailmaa eri instrumenteissa ja vaikka sota jossain toisikin hetkellisiä ongelmia, heillä on sijoituksensa myös jälleenrakentajissa ja he selviävät suunnilleen omillaan. Inflaatiopyörän jatkuva pyöriminen ja säännöstelytalous ovat rassanneet löysää pois ja sodan jälkeen on taas keskitytty uuden tekemiseen.

Nykyisen löysän rahan tunnusmerkki ja ongelma on se, että sitä ei enää käytetä uuden luomiseen, sillä internet-kupla on vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Vaikka internet-kupla oli rakenteiltaan vinksallaan, sen merkitystä ei kuitenkaan pidä aliarvioida. Tuo luovan hulluuden jakso tuotti maailmaan pitkästä aikaa jotakin uutta. Tehtiin asioita, joissa ei tuntunut juuri silloin olevan järkeä ja toivottiin, että siinä joskus on. Vaikka tuon ajan kuplayhtiöt eivät valtaosin enää olekaan tuloksia hyödyntämässä, keksinnöt ja ideat eivät ole kadonneet mihinkään. Ilman internet-kuplan kokeilevaa sähläystä kukaan ei olisi ikinä keksinyt, että tv-yhtiön kannattaa näyttää yöaikaan jotain pallopeliä, johon voi osallistua hävyttömän hintaisilla tekstiviesteillä.

Nykyään löysää rahaa olisi enemmän kuin koskaan, mutta sitä ei käytetä uutta luovan kokeilemisen rahoittamiseen isolla riskillä, vaan sille haetaan vain tasaista tuottoa kiinteistömarkkinoilta ja jättiyhtiöiden osakkeista. Lopputuloksena veivaamme samaa sorvia vuodesta toiseen ilman, että kehitämme mitään uutta. Löysä raha ei siis enää luo talouteen ja ihmisten elämään dynamiikkaa ja kehitystä vaan se yrittää jähmettää olot nykyisiksi omien sijoitustensa turvaamiseksi. Esimerkki tästä löysän rahan lobbtystä on George W. Bushia rahoittava amerikkalainen suurteollisuus, jolla ei pitäisi olla nykymaailmassa juuri minkäänlaista olemassa olon oikeutta, mutta niinpä se vain porskuttaa, kun kilpailu pidetään poissa ja energia- ja resurssi-intensiivisen teollisuuden vaihtoehdot naamioidaan marginaaliseksi huuhaa-puuhasteluksi. Toinen esimerkki on viihdejättien ympärille siilipuolustukseen linnoittautunut ja vetäytymisvaiheen jälkeen hyökkäyksen aloittanut tekijänoikeusmafia, joka yrittää museoida nykyisten viihdejättien savikiekonkaupustelubisneksen ja tappaa pois markkinoilta kaikki, jotka yrittävät keikuttaa näiden kuhnurien venettä.

Hetkittäisenä ilmiönä asia ei ole ongelmallinen, mutta pidempään jatkuvana se on taloudelle suorastaan katastrofaalista. Rahan kanssa pelaavat unohtavat pian tyystin, että rahaa on oikeastaan aina käytetty investointeihin, tutkimukseen, tuotekehitykseen, ideointiin ja kokeiluun. Kun paremmista ajoista jotain tietävät kuolevat pois ja nuoremmat perilliset ovat eläneet vain kirstunvartiointiajassa, tulee jähmeästä vanhojen rakenteiden puolustamisesta ainoa oikea tapa tehdä bisnestä.

Siltä varalta että joku miljardeja pyörittävä sattuisi epähuomiossa lukemaan tätä, on tohtorilla pari vinkkiä kohteiksi, joissa uuden keksimiselle on takuuvarmasti tilaus, mutta joissa nykyiset toimijat eivät tee mitään. Ensimmäinen keksintö on auto. Värkki keksittiin sata vuotta sitten ja vaikka se on näennäisesti muuttunut siitä paljonkin, itse peruste ei ole: se on edelleen fossiilisia polttoaineita tarvitseva, ihmisen ohjaama härveli. Ihmisen tarve liikkua paikasta toiseen ei ole muuttunut miksikään, mutta joku luovuudella varustettu hullu nero voisi keksiä aivan uuden tavan ihmisten liikutteluun. Viherpipertäjiä ei tähän projektiin pidä päästää, sillä ne kannattavat vain joukkoliikennettä, joka on myös oleellisilta osiltaan samanlaista kuin sata vuotta sitten. Yhdestä muinaisesta systeemistä siirtyminen toiseen ei ole edistystä, vaikka vihreät sen sellaiseksi naamioivatkin.

Toinen alue on tavaroiden valmistus ja liikuttelu. Nyt yksinkertaisenkin asian saaminen kuluttajan pöydälle vaatii valtavan raaka-aineiden, osien ja tuotteiden ja jätteiden kuljetus- ja kaupusteluapparaatin, joka ei voi olla kovin tehokas. Sekä raaka-ainetuottajilla, kuljetusliikkeillä, teollisuudella, kaupalla että kiinteistöbisneksellä suuri intressi olla tekemättä mitään ja oikaisemasta yhtään mutkaa, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö joku voisi keksiä jotakin, jolla tuosta tavaran edestakaisin siirtelystä päästäisiin eroon.

Ehkä tarvittaisiin taas sota, joka rassaisi itse itseään liikuttelevan ja jo aika pitkälle omaa elämäänsä elävän sijoitusvarallisuusläskin pois ja kannustaisi uusia yrittäjiä tulemaan esiin. Se, että luodaan lukemattomia uusia sijoitusinstrumentteja, joilla tuo turha raha turvataan vähän paremmin kuin nyt, ei tuota maailmaan mitään hyödyllistä, mutta silti näiden keksimiseen käytetään mahdottomat määrät aikaa, vaivaa ja rahaa. Mitä paremmin tämä raha turvataan, sitä vähemmän hyötyä siitä tulee ikinä olemaan minkään uuden luomisessa.

Kun kommunismia ja sosialisointeja ei enää tarvitse pelätä, pitäisi keksiä joku uusi tapa hätistellä laiska raha liikkeelle. Inhimilliseltä kannalta olisi suotavaa, että innovatiivisuus palaisi talouselämään muuten kuin suursodan kautta.

Joulun värien ajatteleminen kääntää politiikkaan vietynä ajatukset epämääräiseen punavihreään puuroon, joka tuntuu vellovan vähän joka puolella. Aatteena tälle hajallaan siellä täällä olevalle ideologialle ei tunnu olevan mitään kovin kuvaavaa nimeä, joten punavihreys kelvatkoon.

Suomessa yhteiskuntakritiikki oli pitkään taistolaiskommunistien yksinoikeus. Kun kommunismi kaatui, tämä aikaisemmin puoluemainen organisaatio hajosi kuten Neuvostoliitto ja syntyi mitä erilaisimpia kerhoja. Tänään nämä näennäisen riippumattomat ja eri asioita ajavat kerhot vyöryttävät samaa ideologiaa jokainen omasta tuutistaan. Jokaista elämänalaa lähellä on joku sitä vastustava järjestö, joka saa kohtuuttomasti julkisuutta todelliseen painoarvoonsa nähden, sillä höynäytettävä tai aatteelle suopea media haastattelee aina näiden kerhojen kätyreitä.

Jotta asia saisi hiukan konkretiaa, tohtori lähti tutkivan journalismin alkulähteille ja tutustui eri kansalaisjärjestöjen ohjelmajulistuksiin. Seuraavassa on joitain katkelmia kyseisistä julistuksista. Lukija voi yrittää arvata, minkä järjestöjen teksteistä on kysymys.

1. "Toiminnan aatteellisina lähtökohtina ovat humanistiset, sodanvastaiset ja kansainvälistä yhteisvastuuta korostavat ihanteet. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja puhdasta elinympäristöä järjestö pitää tärkeinä kansalaisten turvallisuuden rakentajina."

2. "Järjestö ei hyväksy muunmuassa sukupuoleen, ihonväriin, ikään tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvaa syrjintää."

3. "Jokaisen peruskoulun opetukseen pitää kuulua myös seksuaalikasvatusta. Sen on oltava tytöille ja pojille samanlaista niin määrältään kuin sisällöltäänkin. Heteroseksuaalisuutta ei tule esittää ainoana oikeana seksuaalisuuden muotona."

4. "Järjestön perusarvoja ovat maailmanlaajuinen yhteisvastuu ja kansainvälinen solidaarisuus. Näihin perusarvoihin sisältyvät kestävä kehitys, ympäristönsuojelu, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus, tasa-arvo, rauhantahto, ihmisoikeudet ja demokratia."

5. "Järjestö kannattaa kaikkien ihmisten tasa-arvoa yhteiskunnalliseen asemaan, sukupuoleen, etniseen taustaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, poliittisiin tai uskonnollisiin mielipiteisiin tai mihinkään muuhunkaan henkilökohtaiseen ominaisuuteen katsomatta. Myös luonnon moninaisuuden puolustaminen, elinympäristön viihtyisyyden kehittäminen ja eläinten oikeuksien huomioonottaminen kuuluvat järjestön periaatteisiin."

Jotta lukija ei joudu viettämään jouluaan suuren epätietoisuuden vallitessa, tohtori paljastaa tässä viisi oikein -rivin. Ensimmäinen katkelma on Suomen Rauhanpuolustajien ohjelmasta. Puhdas ympäristö lienee ihan tavoiteltava asia, mutta rauhan kannalta sen merkitys lienee kovin epäsuora. Toinen katkelma on Oikeutta eläimille -järjestön ohjelmasta, joten sekä tyttö- että poikaketut turkin väriin katsomatta voivat nukkua yönsä rauhassa, sillä järjestö suostuu selvästi tappamaan ne tasapuolisen tehokkaasti; homokettuja unohtamatta. Kolmas katkelma on sukupuolten välistä tasa-arvoa edistävän Naisasialiitto Unionin sivuilta, mistä voi päätellä, että seksuaaliset vähemmistöt ovat siinäkin joukossa hyvin edustettuina. Neljäs puolestaan on Kepan eli kehitysyhteistyöjärjestöjen kattojärjestön ohjelmasta. Viides on Anarkistinen toiminta -nimisen ryhmittymän palopuheesta. Organisaatioita ja komentoa vastustava anarkistijärjestö on tietysti jo ajatuksenakin aika ristiriitainen, mutta näinpä vain tuokin porukka sai tungettua mukaan ohjelmaansa sekä seksuaaliset vähemmistöt että eläinten oikeudet.

Osa ja miksei kaikki esitetyistä tavoitteista kuten tasa-arvo, demokratia ja puhdas ympäristö ovat tietysti tavoittelemisen arvoisia asioita. Huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, että kaikki nämä jonkun sortin vaihtoehtoliikkeet riippumatta siitä mitä ne oikeastaan ajavat ovat rakentaneet ohjelmansa niin, että niiden toimintaan kuuluu markkinatalouden arvostelu, vihreiden arvojen korostus, naisasia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen. Juuri tämä erottaa nämä kerhot perinteisistä puolueista, jotka nekin kannattavat tasa-arvoa, demokratiaa ja puhdasta ympäristöä. Toisaalta perinteisiä puolueita ei pyöritä kourallinen yliopistotaustaisia, marxismiin hurahtaneita rekkalesboja, kuten näitä ns. vaihtoehtoliikkeitä.

Tässä onkin näiden järjestöjen heikkous. Nyt ne ovat keino pitää nuoriso poissa pahanteosta, mutta niiden vaikutusvalta on käytännössä vähäinen. Ne vieraannuttavat viherfeminismiagendallaan valtaosan ajattelevista ihmisistä johonkin muualle tai ajavat heidät passiivisuuteen. Myöskään demokratian opettelu, jossa nuorison kansalaisjärjestöillä on aina ollut merkittävä kasvatuksellinen rooli, ei toteudu, kun kerhot rajataan siten, että valkoihoisella, markkinataloutta kannattavalla heteromiehellä ei ole niissä kuin sylkykupin rooli eikä aitoa puhevaltaa. Se, että suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa kannattavat järjestöt ajavat valtaosan ihmisistä pois riveistään silkkaa ahdasmielisyyttään on tietysti ajatuksena aika koominen, mutta valitettavan totta.

Demokratia tarvitsee toimiakseen vaihtoehtoliikkeensä, ja lukijan ei pidä päätellä, että tohtori tätä vastustaisi. Päin vastoin on syytä kiinnittää huomiota siihen, että näiden punaviherlesbofeministiliikkeiden 15 vuotta jatkunut vyörytys luottotoimittajien kautta kaikissa tiedotusvälineissä aiheuttaa jossain kohtaa vastareaktion, kun aktiiviset järjestöt rajaavat valtaosan ihmisistä ulkopuolelleen.

Kun lähitulevaisuudessa nähdään erilaisten Herrain Sikarikerhojen nostavan päätään noin 15 vuotta kestäneen hiljaiselonsa jälkeen, eri järjestöt tietysti huutavat kuin palosireenit ja vaativat, että tällaiset kerhot nyt vähintäänkin kielletään heteropatriarkaatin ylivaltaa pönkittävinä. Siinä kohtaa niiden kuitenkin kuuluu katsoa peiliin ja ymmärtää, että heillä oli oma, tärkeä roolinsa yhteiskunnan jakautumisessa eriarvoisuutta korostaviin leireihin.

Hyvää joulua kaikille.

Islantilaiset, putipuhdasta venäläisrahaa sijoittavat Finnairin nurkkaajat ovat ilmoittaneet, että valtion pitäisi luopua omistuksestaan, koska yhtiö on nyt tylsempi sijoituskohde kuin silloin, jos se voitaisiin ostaa kokonaan. Tätä he tietenkin saavat kaikin mokomin vaatia. Tohtori puolestaan vaatii, että näin ei tehdä, vaan valtio säilyttää omistuksensa Finnairissa.

Finnairin merkitystä Suomen kansantaloudelle on helppo aliarvioida. Hyvin pärjäävän kaukoidän liikenteen siivellä elää kymmeniä syöttöreittejä Euroopan kakkos- ja kolmoskaupunkeihin. Tämä verkosto tarjoaa suomalaisfirmojen työntekijöille mahdollisuuden tehdä päivän työmatkoja lähes mihin hyvänsä Eurooppan kolkkaan. Jos valtio luopuisi Finnairista, islantilaiset nurkanvaltaajat saisivat myydä sen eniten tarjoavalle. Käytännössä ostaja olisi SAS, Lufthansa tai kenties British Airways ja kaupan jälkeen ostajayhtiö siirtäisi kannattavat kaukoreitit omalle kotikentälleen. Hölmöille ministereille luvattaisiin luonnollisesti, että kaikki kannattavat reitit lennetään Suomesta edelleen, mutta ilman syöttöliikennetehtävää valtaosa Euroopan reiteistä muuttuisi kannattamattomaksi, minkä jälkeen ne ajettaisiin tylysti alas.

Tämän jälkeen valtaosa työmatkoista muuttuisi kaksipäiväisiksi ja yritykset hukkaisivat älyttömästi rahaa, kun duunarit istuvat vaihtokentillä ryystämässä kaljaa sen sijaan, että olisivat myymässä tuotteita asiakkaille tai muuten tekemässä töitään. Palkka toki juoksee vaikka mitään työsuoritteita ei synnykään. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että suomalaisyritykset joutuisivat siirtämään valtaosan paljon matkustavasta henkilökunnastaan jonnekin Suomen ulkopuolelle toimivien lentoyhteyksien päähän. Tämän vaikutukset kansantalouteen olisivat ainoastaan kielteisiä.

Suomi on meren takana ja muutenkin kaukana Keski-Euroopan markkinoista ja oikeastaan kaikesta muustakin. Lentoliikenne on Suomessa ensisijaisesti tärkeä osa liikenneinfrastruktuuria eikä niinkään liiketoimintaa. Sopii toivoa, että punamultaministerit oivaltavat tämän, sillä jos Finnairin yksityistäminen ei heti mene läpi, alkaa seuraavaksi maksettu "uutiskampanja" lehdissä siitä, kuinka Finnairin myynnistä saatavilla rahoilla voitaisiin maksaa hirveästi lonkkaleikkauksia vanhuksille ja auttaa sokeita orpolapsia ja vain ahneet, Finnairin hallituspaikkoja kärkkyvät poliitikot ovat Finnairin myynnin ja kansan hyvinvoinnin tiellä.

Finnairin myynnistä saatavilla rahoilla voitaisiin rahoittaa muutaman viikon tai kuukauden sosiaalitukiaiset, minkä jälkeen tämä raha olisi lopullisesti syöty. Matkustavilta yksityisen sektorin työntekijöiltä kerättävät verot sen sijaan juoksevat viikosta ja kuukaudesta toiseen. Vaikka potti ei ole kuukausittain yhtä suuri kuin kertaluontoinen myyntivoitto, pitkällä tähtäimellä rahaa kertyy paljon enemmän

Tässä kohtaa punamultapoliitikoilta vaaditaan kovaa kanttia ja muutaman kuukauden sisällä alkavan loanheittokampanjan jälkeen vieläkin kovempaa. Tohtori toivoo sydämestään, että sitä löytyy.

Pari viikkoa sitten joku ruotsalainen sai aikaan pientä kuohuntaa Suomessa nimittelemällä suomalaisia natseiksi. Suomessa asiasta jonkun verran mekastettiin ja joitain älykkäitäkin puheenvuoroja kuultiin siitä, ettei Suomen kotipesä ihan niin puhtoinen ole kuin annetaan ymmärtää. Pääasiassa kuitenkin tultiin siihen tulokseen, että joku ruotsalainen hiukan hukassa oleva heppu kertoi jotain, jonka olemme tienneet viimeiset 60 vuotta ja jota ei ole mitenkään erityisemmin yritetty asiana salata tai kätkeä. Päin vastoin Suomesta luovutettujen juutalaisten kohtaloa tutkittiin juuri muutama vuosi sitten ja kymmenen vuotta sitten heille pystytettiin Tähtitorninmäen kupeeseen muistomerkkikin. Asian nostaminen kyseisessä valossa julkisuuteen nähtiin lähinnä julkisuudentavoittelutempuksi, mikä se epäilemättä olikin.

Vaan kuinkapa tällä viikolla? Joku turkkilainen meni ja syytti Ruotsia kansanmurhasta. Kansankoti kuohuu. Mietitään, pitäisikö Turkin suurlähettiläs kutsua puhutteluun ja peräti karkottaa. Tai pitäisikö Turkin EU-jäsenyysneuvottelut keskeyttää, koska tuossa hakijamaassa on joku yksittäishenkilö, joka ei ymmärrä Ruotsin olevan maailman täydellisin paikka maan päällä.

Itse asiassa ei ole sinänsä kenellekään asioista perillä olevalle taholle mitään yllättävää. Turkkilaisdokumentin sanavalinnat ja sävy lienevät olleet rehellisen provokatorisia, eli kyse oli ns. MOT-journalismista, mutta taustalla oleva asia sinänsä on oikea. Ruotsissa pakkosteriloitiin kehitysvammaisia vielä 70-luvulla kun taas väärärotuisten kuten suomalaisten ja romanien osalta käytännöstä oli luovuttu vuosikymmen aikaisemmin. Tämä ei ehkä täytä kansanmurhan tunnusmerkkejä, mutta on mainio esimerkki siitä, ettei Ruotsikaan ole ihan niin puhtoinen kuin annetaan ymmärtää.

Mielenkiintoista on verrata näitä hyvin samantapaisista ja sinänsä tosista asioista syytettyjen naapurimaiden reaktioita. Suomessa tiedossa olleen asian paljastaminen ei herättänyt suuriakaan intohimoja. Ruotsissa tilanne on toinen. Koska se koira älähtää johon kalikka kalahtaa, panee tapahtunut miettimään, mikä on ruotsalaisen yhteiskunnan kyky hyväksyä mitään muuta kuin sosialidemokraattisia rutiinivalheita kansankodin ikuisuudesta ja täydellisyydestä ja ylivoimaisuudesta myös menneinä aikoina.

Ruotsin kotipesää voisi penkoa lisääkin. Valtavat raaka-ainetoimitukset Hitlerin armeijoille toisessa maailmansodassa sekä asekaupat maailman kaikille sodankävijöille kylmän sodan vuosina eivät vastaa kenenkään käsitystä ruotsalaisesta, pullantuoksuisesta rauhankyyhky-yhteiskunnasta. Kylmän sodan aikaan näennäisesti puolueeton Ruotsi oli USA:n vankka liittolainen ja näyttää olevan sitä nykyäänkin. Ketään ei tunnu kiinostavan esimerkiksi se, että CIA sai hakea Ruotsista Ruotsin kansalaisen kidutettavaksi herra ties mihin osana salaista operaatiota "terrorismia vastaan". Näennäisen puolueeton Ruotsi on edelleen hyvin vahvasti USA:n sotilaallisessa talutusnuorassa, mistä kielii sekin, että juuri ruotsalainen astronautti on nyt avaruuskävelyllä. Ei tällaisia palkintomatkoja tarjoilla vihollisille tai huonoille kavereille. Tällainen penkominen ei toki paljastaisi mitään sellaista, mitä asioista perillä olevat tahot eivät jo tietäisi, mutta todennäköisesti saisimme jälleen seurata raivoisaa reaktiota, jossa penkojaa syytettäisiin harhaoppiseksi natsien kätyriksi.

Tohtori kirjoitti pari kuukautta sitten suomalaisista sosialidemokratian kulisseista. Joissa yhteiskunnan ongelmat naamioidaan hyvinvoinniksi. Tämäkin tapa on selvästi kopioitu Suomeen Ruotsista kuten koko sosialidemokratiakin, sillä Ruotsissa tässä kulissien pystyttämisessä ollaan pitkällä Suomen edellä. Suomessa joudutaan naamioimaan ihmisten persaukisuus rikkaudeksi, jotta demarit pysyvät vallassa, mutta Ruotsissa koko yhteiskunta pitää nykyään naamioida joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti on. Maahanmuuttajien keskinäiset tai valtaväestön kanssa harrastetut välienselvittelyt Etelä-Ruotsissa naamioidaan harmittomaksi puuhasteluksi. Se tosiasia, että maahanmuuttajien ilmestyminen tukholmalaiseen lähiöön aiheuttaa medelsvenssonien muuttamisen muualle tai ainakin heidän lastensa siirtämisen yksityiskouluihin ei kiinnosta ketään eikä siitä edes puhuta. Tohtorillekin Ruotsin siirtolaispolitiikan kasvot ovat selvinneet vasta tuohon yhteiskuntaan lievästi sisältä käsin tutustumalla.

Lisäksi Ruotsissa ollaan nyt astuttu historian maisemoinnin tielle. Vähän kuin Kim Il Sungille keksittiin joku jumalilta peräisin oleva syntytarina, jossa miljoonat kyyhkyt lentelivät hänen syntymämökkinsä päällä ja ihmeitä tapahtui kautta maailman, samalla tavalla ruotsalaisen sosialidemokratian ja hyvinvointivaltion syntyprosessi yritetään glorifioida ja mystifioida vapauden, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden riemuvoittokuluksi. Näin Suurvalta-Ruotsi on näennäisesti saatu muuttumaan Hyvinvointivaltio-Ruotsiksi ilman mitään kasvukipuja ja medelsvenssoneille voidaan edelleen uskotella, että maa siirtyi suoraan Pohjois-Euroopan sotilasvallasta maailman täydellisimmäksi valtioksi ja moraaliseksi suunnannäyttäjiksi vähäisemmille kansoille, kuten nyt vaikka suomalaisille, turkkilaisille, saksalaisille ja oikeastaan kaikille muillekin.

Ulkopoliittisesti Suomi on viime vuosina ollut lähes täysin tuuliajolla. EU:n jäsenyys onneksi tarjoaa edes jonkinlaisen ankkurin, joka ainakin toistaiseksi on estänyt kaikkein tuhoisimman kehityksen. Ilman sitä uusi YYA-sopimus olisi varmaan jo voimassa ja virallista "ystävyyslinjaa" kritisoivat tahot vaiennettaisiin tylysti epäisänmaallisina sotahulluina ja riidankylväjinä.

Tuollainen vaihtoehtohistoria saattaa kuulostaa absurdilta ja sitä se toki onkin, mutta missään tapauksessa se ei ole mitenkään erityisen kaukaa haettu. Vielä 25 vuotta sitten pahin leima, joka julkisuudessa voitiin ihmiseen lyödä, oli "neuvostovastainen". Näitä leimoja jaettiin poliittisille vastustajille tai muuten vain epämiellyttäville henkilöille aivan yhtä innokkaasti niin vasemmalta kuin oikealtakin. Puuhattiinpa vähän aikaa jopa lakia, jolla väärät mielipiteet olisi kriminalisoitu.

Venäjä on toipunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä heikkouden tilastaan äärimmäisen nopeasti. Vielä 10 vuotta sitten maa oli surkeassa jamassa ja talous raunioina. Nyt talouselämä kukoistaa, valtion rahakirstut pullistelevat ja suurvallan elkeet ovat palanneet näyttävästi jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Sotilasmenot ovat kasvaneet jättiläismäiseksi ja ne rahoitetaan energian myynnillä. Historian havinaa on havaittavissa tavassa, jolla Venäjä vastaa kaikkeen sille esitettyyn kritiikkiin. Jos Venäjältä tiedustellaan, miten Tshetsenian ihmisoikeustilannetta aiotaan parantaa, on vastauksena tyly tiedustelu Baltian venäjänkielisen väestön ihmisoikeuksista, jotka sivumennen sanoen ovat huomattavasti paremmalla tolalla kuin keskivertovenäjänkielisen ihmisoikeudet Venäjällä. Samoin, jos Venäjän nykyhallinnon vastustaja kuolee tuskallisen myrkytyskuoleman, johon syylliseksi epäillään Venäjän joko virallista tai epävirallista tiedusteluorganisaatiota, niin vastauksessa tyrmätään kysymys täysin ja leimataan sekä kysymys että murha pelkästään antivenäläiseksi propagandaksi ja provokaatioksi perineuvostoliittolaiseen tyyliin.

Nyt kun Englantiin kotiutunut venäläissyntyinen ex-vakooja on saatu hengiltä ja ex-pääministeri makaa sairaalassa henkitoreissaan niinikään myrkytettynä, voi Tohtori tehdä vain sen johtopäätöksen, että on pirun vaarallista olla venäläinen ex-mitätahansa. Tämän johtopäätöksen oikeellisuuteen ei tippaakaan vaikuta se, onko näiden väkivallantekojen takana Venäjän johto, tiedustelupalvelu, rikolliset vai aivan joku muu taho.

Venäjän taloutta hoidetaan myös yksioikoisen protektionistisesti. Tuonti- ja vientitullit heittelevät miten sattuu, sääntöjä muutetaan jatkuvasti ja jos lisäpainostusta tarvitaan, niin yllättäen muuttuneiden rajamuodollisuuksien takia rekkajonot alkavat venyä Etelä-Suomen teillä ja yhtä lailla muuallakin Venäjän naapurimaissa. Venäjä käyttää muutenkin kauppasuhteita häikäilemättä hyväkseen poliittisesti. Jos Venäjän ja EU:n välisen yhteistyösopimuksen neuvottelut eivät etene venäläisten nuottien mukaan, niin yllättäen samaan aikaan paljastuu mahdottomia ongelmia, joiden takia Venäjän on pakko kieltää lihan vienti Venäjälle koko EU:n alueelta. Tämä vain yksittäisenä esimerkkinä. Siihen tuudittautuminen, etteikö myös energian viennin rajoittaminen olisi tarpeen tullen Venäjän keinovalikoimista, on sinisilmäisyyden huippu, sillä Venäjähän käyttää sitä koko ajan. Samoin myös energian hinta vaihtelee enemmän ja nopeammin kuin Fortumilla, mikä on jo aikamoinen saavutus.

Tällaisen naapurin kanssa Suomi siis elää ja jostain syystä toimintalinjaksi on valittu aikaansaamaton höpötys. Venäjään suhtaudutaan alemmuudentuntoisesti ja vastavuoroisuuden periaatteita ei diplomatiassa edes yritetä noudattaa. Lisäksi Suomen ulkopolitiikkaa tällä hetkellä johtavat vakaumukselliset sosialistit vastustavat sotilaallista liittoutumista ilman minkäänlaisia järkisyitä. Tietenkään Suomeen ei tällä hetkellä kohdistu mitään merkittävää suoraa sotilaallista uhkaa, johon liittoutumisella voitaisiin vaikuttaa. Kannattaisi kuitenkin muistaa, että uhan ilmaantuessa liittoutumisvaihtoehtoa ei enää ole tarjolla. Yhtä kaikki jo se, että ovi NATO:oon lyödään valtionjohdon toimesta näyttävästi kiinni samalla kun Venäjä suunnittelee laivastonsa läsnäolon merkittävää lisäämistä Itämerellä "tulevan kaasuputken suojelemiseksi", on lähes maanpetoksellista; ellei laillisesti niin ainakin moraalisesti. Ei todellakaan ole sattumaa, että kyseinen putki kulkee Suomen eikä Viron talousvesien halki.

Suomen kohtaloa itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä ja etenkin toisen maailmansodan aikana on verrattu ajopuuhun, jota suuremmat voimat heittelevät sinne tänne. Vertaus ei ehkä ole aivan osuva, koska näinäkin aikoina Suomen ulkopolitiikkaa edes yritettiin johtaa maan etu mielessä ja pahimman tapahtuessa suomalaiset olivat valmiita puolustamaan maataan ase kädessä ja onnistuivatkin säilyttämään Suomen itsenäisenä, vaikka "suuremmat voimat" kuinka yrittivät maata nujertaa. Nykyiseenkään todellisuuteen ei ajopuuvertaus osu aivan täysin, sillä todellinen ajopuu heittelehtii aalloilla holtittomasti siksi, ettei sillä muutakaan mahdollisuutta ole, kun taas Suomen ajopuumainen käytös on seurausta tietoisesta pään työntämisestä pensaaseen ja toivomisesta, että lopulta kaikki menee hyvin. Suomi on siis eräänlainen ajopuuteorian koelaboratorio, jossa kokeillaan, miten asiat sujuu, kun niitä aktiivisesti yrittää olla hoitamatta.

P.S. Tuotannollisista ja taloudellisista syistä tämä pakina ilmestyi myöhässä. Tohtori pahoittelee.

Ei päivää ilman keskustelua ilmastomuutoksesta. Asiasta puhutaan kaikissa tiedotusvälineissä ja jokainen myrsky ja lumipyry, jotka ennen ovat olleet osa normaalia, arkista elämää, onkin muuttunut jonkinlaiseksi maailmanlopun sanansaattajaksi. Tohtoria viisaammat saavat ottaa kantaa siihen, seuraako hiilidioksidipäästöistä ylipäätään mitään, ja jos seuraa, niin seuraako maailmanloppu, ilmaston lämpeneminen vai jääkausi. Kaikkia mainittuja ovat arvovaltaisetkin tahot ehtineet jo meille povaamaan.

Kuvitellaan hypoteesina, että hiilidioksidipäästöistä aiheutuu jotakin pahaa ja että tämä paha pitäisi nyt torjua. Tämän pahan, kuten melkein kaikkien muidenkin ympäristöongelmien, torjumisen tiellä ovat nurinkurisesti asioista kaikkein huolestuneimmat ja vihreimmät tahot, kun taas jossain vaiheessa ratkaisu löytyy sinipunaisen ympäristöpolitiikan ja markkinatalouden tuotoksena.

Vihreän ympäristöpolitiikan kulmakivi ainakin Suomessa tuntuu olevan jonkunnäköinen linkolalainen "takaisin kivikaudelle" -asenne, joka ei keskity ympäristöongelmien torjumiseen vaan ylipäätään markkinatalouden ja nykyisen yhteiskunnan vastustamiseen. Mitään viisaampaa ei vihreän suojavärin ottaneiden stalinistien miehittämältä joukolta oikeastaan voi odottaakaan. Tämä politiikka näkee ympäristöongelmat yleisenä länsimaisen elämäntavan ja sivistyksen ongelmana, ja oireiden hoitamisen sijaan halutaan hoitaa itse ongelma saattamalla länsimainen yhteiskunta arvoineen hautaan.

Tällä tavalla ei ole historiassa saatu aikaiseksi mitään. Ihmiset eivät ole kiinnostuneita hallitusta kivikauteen tai keräilytalouteen siirtymisestä, mutta he kyllä olisivat hyvinkin valmiita ratkaisemaan akuutteja ongelmia. Huoli ympäristöstä ei enää ole vihreiden yksinoikeus. Jos ihmisille yritetään myydä jotain, mitä he eivät halua ostaa, kauppa ei käy ja mitään ei tapahdu, mutta koska tämä lopullinen ratkaisu antaa odottaa itseään, vastustetaan kaikkia toteutettavissa olevia tapoja edistää ympäristön tilaa. Syynä tähän on se, että mikäli ongelmat kyettäisiin ratkaisemaan, kivikausi kuulostaisi vielä vähemmän houkuttelevalta ja markkinatalous vaikuttaisi edelleen toimivalta, jolloin stalinistien poliittiselta agendalta putoaisi pohja pois. Ympäristö voittaisi samoin kuin ihmisten elämänlaatu, mutta ei se näitä änkyröitä pahemmin kiinnosta eikä ole koskaan kiinnostanut.

Kun hiilidioksidipäästöongelmaan ryhdytään etsimään ratkaisua, on ymmärrettävä, mistä tässä ongelmassa oikeastaan on kysymys. Oleellista on se, että ihmiset eivät halua tuottaa hiilidioksidipäästöjä, vaan he haluavat lämmittää asuntonsa ja liikkua paikasta toiseen järkevällä vaivalla ja ilmastomme huomioon ottaen. Näin ollen meidän pitäisi miettiä mahdottomien ihmiskokeiden sijaan sitä, miten tuo ihmisen tarve on toteutettavissa ilman hiilidioksidipäästöjä. Tämä ongelma on osittain poliittinen taloudellisen ohjauksen kautta, mutta valtaosin insinööritieteellinen. Risupartaiset viherhumanistit eivät tietenkään pidä arvossa sitä, että niinkin halveksittava olio kuin insinööri kykenee ratkaisemaan heidän lempiongelmansa, jota he itse ovat olleet ratkaisevinaan vuosikausia reilun kaupan teen voimalla ilman pienintäkään merkkiä edistymisestä.

Oikean ongelman löytäminen ja teknisen ratkaisun hakeminen siihen ovat toimineet ennenkin. Otsonikato oli ennen ilmastomuutosta joka päivän viherpuheenaihe. Sitä yritettiin ratkaista ideologisilla kivikausimenetelmillä, mutta lopulta insinöörit ratkaisivat ongelman lähdettyään liikkeelle oikeista lähtökohdista. Ei ihmisillä ollut mitään tarvetta tupruttaa freonia taivaan tuuliin, mutta heillä oli tarve pitää sapuskat kylmässä. Kehitettiin kylmälaitteita, jotka eivät enää perustuneet freoniin. Ne toimivat samalla tavalla ja maksoivat oleellisesti saman verran. Juuri pari kuukautta sitten uutisoitiin, että otsoniaukot ovat alkaneet pienentyä ja otsonikerros toipua. Jos asia olisi jätetty vihreille, otsonikerroksesta olisi luultavasti tänä päivänä jäljellä vain rippeet.

Täysin vastaava esimerkki ovat lyijypäästöt ja katalysaattorit autoihin. Nekin yleistyivät nopeasti, kunhan ne vain ensin keksittiin. Keksimistä ei suinkaan edesauttanut se sakki, joka sai näistä päästöistä vain keppihevosen vastustaa yksityisautoilua.

Hiilidioksidipäästöjä voidaan varmasti vähentää merkittävästi, kun asiaa vain mietitään muutenkin kuin ideologiselta pohjalta. Tällä hetkellä liikkumiseen keksityt ratkaisut ovat vielä käyttökelvottomia suurimmassa osassa maailmaa, mutta tohtori ei usko hetkeäkään, että tämä olisi tilanne enää muutaman vuoden päästä. Energiantuotantoon hiilidioksidivapaa ratkaisu on keksitty jo vuosikymmeniä sitten, mutta vihreät vastustavat tätä ydinenergiaksi kutsuttua keksintöä henkeen ja vereen, sillä heidän ideologinen ratkaisunsa, energian säästäminen, olisi vaarassa, jos töpselistä tuleva sähkö olisi puhdasta ja lisäksi halpaa.

Muualla maailmassa vihreätkin ovat jo oivaltaneet, että jätteiden peruslajittelu ja polttaminen sen jälkeen on huomattavan ympäristöystävällinen vaihtoehto kaatopaikkoihin verrattuna. Lisäksi se tuottaa ihan mukavasti energiaa ja vähentää päästöjä muuttaessaan hiilidioksidiakin haitallisemmat metaanipäästöt lähinnä hiilidioksidipäästöiksi. Suomessa jätteenpoltto on edelleen vastatuulessa ja taitaa lähitulevaisuudessa pysyäkin. Haihatus jätteiden määrän vähentämisestä on edelleen vallalla ja maailma saa mieluummin hukkua paskaan kuin ryhtyä mihinkään sellaisiin toimiin, jotka sotivat pyhää ideologiaa vastaan.

Ympäristötietoinen äänestäjä valitsee ensi vaaleissa vakavasti otettavista vaihtoehdoista Kokoomuksen tai Demarit. Molemmille käy järkevä, pragmaattinen, ideologiasta vapaa ympäristöpolitiikka, jossa tavoitteena on puhtaampi ympäristö eikä markkinatalouden ja heteropatriarkaatin vastustaminen. Vihreät ovat juuttuneet stalinismin jätteisiinsä eivätkä tunnu pääsevän tästä suosta ylös omin avuin. Fiksut vihreät, Soininvaara etunenässä, jättävät uppoavan laivan. Maalaisliittoakin kannattaa varoa, sillä kepulle ympäristöpolitiikka, kuten kaikki muukin politiikka, on aluepolitiikan työkalu. Tavoitteena ei ole puhdas ympäristö vaan työtä ja rahaa kepulien kansoittamille alueille. Tämä sakki nysvää energiapajujen ja soiden raiskauksen kimpussa mikäli heille siihen lupa ja mandaatti annetaan.

Suurvasuri Martti Korhonen on tehnyt puolueensa nimissä merkittäviä tasa-arvolinjauksia. Ensinnäkin, hän haluaa parantaa naisen asemaa työelämässä korottamalla osa- ja määräaikaisen työn sosiaaliturvamaksuja. Toisekseen, hän epäilee Kokoomuksen välikysymystä naisten asemasta työelämässä, sillä "Kokoomuksella ei ole kestäviä ratkaisuja tähän ongelmaan, sillä se on systemaattisesti ajanut julkisen sektorin kaventamista".

Kuulostaa hienolta. Sallikaa tohtorin kuitenkin hälventää savuverhoa: Pätkätyöläisistä valtaosa on naisia, joten Korhonen haluaa parantaa naisten asemaa työelämässä tekemällä naisten palkkaamisesta kalliimpaa. Toisaalta hän antaa ymmärtää, että julkisen sektorin kaventaminen on tasa-arvon vastaista. Toisin sanoen hän on sitä mieltä, että naiset ovat niin säälittäviä ja avuttomia reppanoita, että heidän työllistymisensä ja tasa-arvonsa työelämässä ovat kiinni siitä, että heille löydetään julkiselta sektorilta jotain suojatyöpaikkoja ja kiintiöhommia.

Kyllä nyt tasa-arvo kohenee silmissä.

Koska demarit eivät ole tehneet viime aikoina kovin paljon muuta hölmöä kuin nimittäneet Eero Heinäluoman, tuon kaikkien pökkelöiden kantaisän, pääministeriehdokkaakseen, tohtori päätti sivistää lukijakuntaa ulkopoliittisella katsauksella.

Maailman valtiot voidaan jakaa ja luokitella monella tavalla, mutta tällä kertaa tarkastelen niitä historiallisen suuruutensa perspektiivistä, sillä tämä tarkastelu sopii moneen tällä hetkellä maailmassa tapahtuvaan asiaan sangen hyvin.

Tässä tarkastelussa helpoin ryhmä ovat maat, jotka eivät ole olleet suurvaltoja ja joista ei ikinä tule sellaisia. Näissä maissa avainasemassa on aina ollut joustavuus ja kyky mukautua maailman tuulien puhalteluun. Suomi on onnistunut tässä hyvin, muita vastaavia heittopusseja löytyy esimerkiksi Benelux-maista. Nämä maat ovat mukautujia ja sopeutujia ja eivät sanele maailmanpolitiikan suuntaviivoja.

Suurvallat ovat mielenkiintoisempi tarkastelun kohde. Rooma oli aikansa suurvalta, samaten ottomaanien valtakunta; samoin Espanja, Britannia, Ranska, Ruotsi, Neuvostoliitto/Venäjä, Kiina ja USA. Osa suurvalloista oli lyhytaikaisia, osa kesti pitkään ja osa on nykyisiä suurvaltoja. Suurvallaksi on ollut maailmassa noin kaksi tietä, ja niitä kulkemalla on päätynyt erilaisiin lopputuloksiin.

Helpoin tapa rakentaa imperiumi ja menettää se on rakentaa se sotimalla. Valloitetaan maita, tuodaan väkisin oma hallinto ja verotus ja katsotaan, kuinka kauan korttitalo pysyy kasassa. Tällä tavalla rakentuneita suurvaltoja muinaisten suurvaltojen lisäksi ovat olleet Espanja, Ranska, Ottomaanien valtakunta ja Neuvostoliitto. Valtiot kasvavat nopeasti ja hetken aikaa näyttää hyvältä, lopulta tällaiset valtiot kasvavat liian suuriksi ja alkavat luhistua sisältä päin byrokratiaan ja tehottomuuteen, tai sitten yksinkertaisesti liian ison alueen puolustaminen käy mahdottomaksi. Ruotsi hallitsi koko itämerta 1600-luvulla, kunnes menetti nopeasti melkein kaiken, viimeisenä Suomen ja lopulta myös Norja lähti omille teilleen. Napoleon valloitti melkein koko Euroopan, kunnes kävi ottamassa Venäjällä kuonoonsa ja korttitalo luhistui nopeasti. Ottomaanit hätyyttelivät Wienin portteja, kunnes heidät lyötiin pohjoisesta, etelästä ja lännestä. Neuvostoliitto luhistui lopulta muutamassa kuukaudessa.

Toinen tapa rakentaa imperiumi on tehdä se kaupan ja porvariston varaan. Vaikka nämäkin imperiumit ovat vaatineet sotia ja asevoimaa, niiden ydin on kuitenkin ollut emämaan porvariston tahdossa kasvattaa markkinoita ja rikkauksia sen sijaan, että imperiumin ydin olisi diktaattori, kenraalikunta tai aatelisto. Tyylipuhdas esimerkki tästä menetelmästä on Britannia. Lasken samaan joukkoon USA:n 90-luvulle saakka sekä Kiinan 90-luvulta saakka. Kauppaan perustuvassa imperiumissa oleellista ei ole alistaa ja tuhota paikallisia hallintokoneistoja vaan sopeuttaa ne ja hyödyntää niitä ja tehdä liikesuhteista kaksisuuntaisia ja myös sitä toista osapuolta hyödyttäviä.

Mitä tästä kaikesta sitten seuraa? Historia näyttäisi osoittavan, että kaupan varaan rakennetut imperiumit ovat kestäviä, ja vaikka ne purkautuvatkin, yhteys emämaahan säilyy kiinteänä ja pääasiassa verettömänä ja emämaan talous hyötyy vanhasta imperiumista edelleen. Sotimalla rakennetut imperiumit sen sijaan tuntuvat johtavan alistettujen maiden kapinaan ja vihaan alistajaa kohtaan, ja kun tällainen imperiumi hajoaa, saa myös emämaa syvän iskun ytimeensä kun sille elintärkeä alusmaiden verotus, kauppa ja ryöstetyt raaka-aineet katoavat yllättäen.

Tutkitaanpa nykypäivän maailmaa tämän valossa. Ensinnäkin, meillä on Euroopassa kaikkia asioita vastustavia häirikkövaltioita, kuten Ranska ja Ruotsi. Historiallinen, sotilaallinen, maskuliininen uho elää edelleen ja se näkyy näiden maiden eurooppapolitiikassa, yrityskulttuurissa ja kaikessa muussakin. Ruotsalaiset ovat naamioineet uhon konsensukseksi, mutta koska lopputulokseksi ei kelpaa kuin ruotsalaisen mallin mukainen ratkaisu, kyse on samasta asiasta. Toisekseen, meillä on Ottomaanien valtakunnan perillinen, Euroopan sairas mies, hakemassa EU:n jäsenyyttä ilman mitään eurooppalaista pohjaa. Sen sijaan, että tämä entinen suurvalta yrittäisi kaupanteon keinoin saada aikaiseksi molempia osapuolia hyödyttävän lopputuloksen, tämä sotilasvallan perijä uhoaa minkä kerkiää, esittää ultimaatumeita, ei jousta mistään eikä ylipäätään hae mitään kompromisseja toisin kuin liike-elämässä haettaisiin.

Britanniassa sen sijaan talous porskuttaa aivan eri tahtiin kuin pysähtyneessä Länsi-Euroopassa. Kiinteät suhteet entisiin alusmaihin, Intiaan etunenässä, ovat tuoneet sen taloudelle aivan uutta potkua, koska siellä oltiin ensimmäisenä hyödyntämässä tuon maan valtavaa työvoimareserviä. Brittiläiseen kulttuuriin ja neuvottelutaktiikkaan ei kuulu toisen alistaminen ja nöyryyttäminen vaan kompromissien hakeminen ja kaikkien osapuolten kasvojen säilyttäminen. Kuten kaupanteossa kuuluu. Thatcherin kausi toi tähän kuvaan särön, mutta nyt Britannia on taas samalla tiellä, millä se on ollut viimeiset 300 vuotta. Nykyinen sotapolitiikkakin vaihtuu toiseen vuoden sisään.

USA rakensi oman imperiuminsa kaupan varaan kaappaamalla Englannilta 1. maailmansodan myllerryksessä merkittävät markkinat korvaukseksi avustaan. Se aloitti tuon siihen saakka sangen eristyksissä eläneen valtion kauden johtavana maailmanmahtina. Vaikka aina haluamme muistaa vain USA:n sodat ja tuen jollekin Väli-Amerikan ketään kiinnostamattoman kääpiövaltion oikeistosisseille, totuus on kuitenkin se, että USA ei voittanut kylmää sotaa asetekniikalla vaan kauppatekniikalla. Juuri sillä samalla, jolla Britannia oli voittanut siirtomaakilvan aikaisemmin. USA:ssa kuitenkin tehtiin 90-luvun aikana virhearvioita ja nyt näyttäisi siltä, että maa on hylännyt kauppapolitiikan tien kasvussaan ja on muuttunut sotilaallisesti laajenevaksi imperiumiksi. Jos historia toistaa itseään ja miksipä ei toistaisi, tällainen imperiumi luhistuu nopeasti kun luhistuminen alkaa, ja samalla se iskee myrkkypiikin emämaan elämään talouskriisin muodossa.

Kiina on tämän hetken arpalippu. Kiinaa voidaan hyvällä syyllä pitää sotilaallisesti kasvaneena valtiona 70-luvulle. Mutta 90-luvulta alkaen näyttäisi epäilyttävästi siltä, että Kiina on yrittämässä rakentaa imperiumiaan kauppasuhteiden varaan. Juuri ollut Afrikka-konferenssi ja valtavat kauppasopimukset ja yhteistyökumppanuudet pääasiassa eri siviilitekniikan osa-alueilla ovat tällaista politiikkaa puhtaimmillaan. Öljynviejämaille Kiina on luonnollinen kumppani, koska sinne käy kaupaksi mikä tahansa. Länsimaillekin Kiina on yksi kolmesta tärkeimmäistä kauppakumppanista useimmissa tapauksissa. Toisaalta Kiinassa on sisäisiä ongelmia, joita tämä ulkomaanpolitiikka ei ratkaise eikä voikaan ratkaista.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus sitten oli? Tohtori haluaa lähinnä valottaa, miksi tietyt maat pärjäävät ja toiset eivät. Miksi toisten kanssa on helppoa tehdä yhteistyötä ja sopia asioista, toisten kanssa se on täysin mahdotonta. Miksi USA:n sotatoimet pitää nähdä laajemmasta näkökulmasta kuin vain todeta niiden olevan satunnainen pikku rähinä verta nenästään kaivaneiden arabien kanssa. Ja mikä on Kiinan merkitys maailmalle jo lähitulevaisuudessa. Suomen kuvio on selvä. Sopeutua pitää, mutta tällä hetkellä kannattaa miettiä, mikä on oikeaa politiikkaa. Katsommeko auringonlaskun länteen vai auringonnousun itään? Ehkä kannattaa katsoa itään kuitenkin siten, ettei polta siltoja takanaan länteen, kuten punahiuksinen kärttyisä rouva ja risupartainen vasemmistointellektuelli yrittävät kilvan tehdä.

Tälläkään viikolla ei vältytty uutisilta, jossa suuria suomalaisyrityksiä siirtyy ulkomaiseen omistukseen. Samalla uutiset, jossa suomalaiset ostavat yrityksiä muualta, loistivat poissaolollaan kuten ne ovat loistaneet aina ennenkin. Suunta käy Suomesta ulos lähinnä talouden kokoon liittyvien tekijöiden takia. Yrityskaupoissa ei ole sinänsä mitään yllättävää eikä myöskään mitään periaatteellista vikaa. Suomalainen omistus ei ole mikään itseisarvo, johon pitää kaikissa asioissa pyrkiä. Meidän on kuitenkin syytä ymmärtää, miksi yritykset siirtyvät ulkomaisiin käsiin ja mitkä ovat sen kerrannaisvaikutukset muuhun yhteiskuntaan.

Suomessa yritykset ajaa ulkomaiseen omistukseen kotimaisen rahan pula ja kansantalouden pienuus. Suomalaisyritys ei pysty kotimarkkinoillaan kasvamaan niin isoksi, että se pystyisi nielaisemaan saksalaisen suuryrityksen tai jo ajat sitten kansainvälistyneen, monessa maassa toimivan pankkikonsernin. Kun myöskään kotimaisia pääomia ei pahemmin ole muualla kuin kasvottomissa eläkekassoissa, suomalainen kapitalismi on jäänyt pienimuotoiseksi puuhasteluksi. Ulkomailla on enemmän sijoitusvarallisuutta sekä kasvollisia kapitalisteja, joiden into katsoa kvartaalia pidemmälle on suurempi kuin eläkekassan pavunlaskijoiden. Pienet yritykset siirtyvät isompien osiksi lähinnä siksi, että se on ainut keino yrittäjälle päästä omana elinaikanaan mukavan elintason pariin. 30 miljoonan myyntivoitosta maksetaan pääomatuloveroa, mutta vastaavan summan hankkiminen kahteen kertaan verotetuilla osingoilla ja palkkaa itselleen maksamalla vaatisi kaksinkertaisen ponnistuksen.

Tytäryhtiötalouden ongelmat taas liittyvät siihen, että tytäryhtiöt eivät työllistä ympärillään juuri ketään. Suomessa säilyy se, minkä takia yritys alun alkaenkin ostettiin, eli joku valmistus tai tuotekehitys tai asiakaspalvelu tai myyntikonttori, mutta amerikkalaisen jättiläiskonsernin suomalainen tytäryhtiö ei enää päätä, mistä se ostaa laitteita, ohjelmistoja, konsultointia tai muuta palvelua. Eihän sen toki edes tarvitse tehdä niin, koska nämä asiat päätetään konsernitasolla pääkonttorissa jossain Atlantin tuolla puolen. Siellä on firman ympärillä kaikenlaista palveluntarjoajaa tilintarkastuksesta tietotekniikan ulkoistuksiin, mutta tytäryhtiöissä tällaisia sivuvaikutuksia ei ole. Eli vaikka yrityskaupan yhteydessä yhtiö ilmoittaisi, ettei se irtisano ketään, työllisyys heikkenisi Suomessa silti.

Suomessa on lisäksi lähdetty hölmöläisten tielle ja myyty infrastruktuuriakin ulkomaille. TV-lähetysverkko on luonnollinen monopoli, ja nyt olemme antaneet ranskalaisille mahdollisuuden rahastaa sillä ja sanella hinnat. Kertaluontoisella myyntivoitolla maksettiin parin kuukauden sosiaalitukiaiset, sen jälkeen tuo raha on syöty ja jäljellä ovat vain kulut hamaan maailman tappiin. Toinen valtion neronleimaus oli myydä Sonera pilkkahintaan ruotsalaisille. Sen jälkeen Suomessa tietoliikenneinfrastruktuuria ei ole kehitetty ollenkaan. Samalla kun maailmalla kehitetään ties kuinka monennen sukupolven mobiileja dataverkkoja, Suomessa myydään tekstiviestejä alennuksella eikä investoida tekniikkaan mitään. Seuraava valtion neronleimaus lienee myydä Finnair, jotta saadaan ajettua alas myös lentoliikenne Suomesta kaikkialle muuhun paitsi byrokratialennoista elävään Brysseliin ja uuden omistajan kotikentälle.

Tohtori ei näe Suomen ongelmaksi ulkomaalaisomistusta vaan sen, että meille ei enää nouse yritysten aikaisesta myyntiajankohdasta johtuen suomalaisia suuria ja keskisuuria yrityksiä. Lupaavat alut ostetaan pois jo pienenä ja ostaja on lähes aina ulkomainen taho. Kukaan ei olettanutkaan Suomeen syntyvän uutta Nokiaa, mutta meille ei synny enää edes uutta keskisuurta yritystä. Töitä löytyy edelleen, mutta altistumme Kiina- ja suhdanneriskille paljon enemmän, koska joku Suomessa oleva valmistushomma voidaan siirtää sangen nopeasti muualle, jos se tulee siellä halvemmaksi. Monumentaalinen työmarkkinakoneistomme ei ole läheskään tarpeeksi ketterä pysyäkseen tämän kehityksen perässä.

Tohtori ennustaa, että seuraavat yrityskauppojen kohteet ovat Finnair, Metso, TietoEnator ja OKO. Pikavoittoja haluava lukija pistää rahansa näihin nyt ja saa edes kipurahoina 20% kurssinousun korvaukseksi siitä harmin tunteesta, joka aiheutuu kaiken irti lähtevän myymisestä ulkomaanpelleille.

Pinttyneimmätkin suomalaiset stalinistit ja taistolaiset jo vähintään vuosikymmen sitten lakanneet ainakin julkisuudessa vannomasta kommunismin nimeen ja vaatimasta sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään siirtymistä. Myös aiemmin munaskuitaan myöten suomettuneet porvarit ovat Neuvostoliiton tuhoutumisen myötä keksineet rähmällään olon sijaan muita harrastuksia. Jotain on kuitenkin vanhoista kujeista jäljellä. Kansa valitsee kerta toisensa jälkeen eduskuntaan Jaakko Laakson (KGB) ja Pertti Tiusasen (Stasi) tapaisia änkyröitä, joiden kanssa yhteisrintamassa kaikkea vastustavat porvarilliset änkkäpäät kuten Paavo Väyrynen ja Timo Soini, jotka vielä kehtaavat esittää muka vaalivansa Urho Kekkosen poliittista perintöä.

Yhteistä näille sankareille on se, että he vastustavat kaikkea mahdollista integraatiokehitystä. Sillä ei juurikaan ole merkitystä, oliko heidän Neuvostoliiton palvontansa aikoinaan aitoa vai pelkästään opportunistista ruskeakielisyyttä. Huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi tietää, miten näiden herrojen suomettuneisuus on modernisoitunut niin, että jäljelle on jäänyt pelkkää negatiivisuutta ja asioiden vastustamista. 1970 ja -80 -luvulla NKP kertoi suomalaisille aisankannattajilleen, mitä kansainvälisiä projekteja tuli vastustaa ja mitä kannattaa. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että EFTA:n ja EEC:n kaltaisiin läntisiin organisaatioihin liittymistä vastustettiin kiivaasti, paitsi jos kyseessä oli sellainen teknologinen yhteistyö, jonka puitteissa myös Neuvostoliitto voisi saada osansa kehityksen hedelmistä. Nyttemmin kun Neuvostoliittoa ei enää ole antamassa ohjeita ja kansainvälinen kommunismi on kuollut ja kuopattu, on päälle jäänyt pelkkä vastustamisen vimma.

Nykyinen NATO-vastustaminen on suoraa jatkumoa änkyröinnille, jonka kohteena on viime vuosikymmeninä ollut mm. EFTA, EEC-vapaakauppasopimus, Pohjoismaiden Neuvosto, Euroopan Neuvosto ja Euroopan Unioni. Historiassa joka ainut näistä projekteista on päättynyt onnellisesti ja vastustajat ovat jääneet vähemmistöön. Näin tulee tapahtumaan myös NATO-asiassa, mutta kaikenlaista kiusaa on vielä luvassa ennen NATO-täysjäsenyyden toteutumista.

Kun Suomi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen alkoi nopeasti integroitua läntiseen Eurooppaan, teki Venäjä nopeasti johtopäätökset muuttuneesta geopoliittisesta tilanteesta. Venäjän uudistaessa turvallisuuspoliittista doktriiniaan 1990-luvulla Suomi luokiteltiin täysin osaksi läntistä "blokkia" eli käytännössä NATO:a. Kaikki Venäjän sotilaalliset ja ulkopoliittiset toimet on siis jo yli kymmenen vuotta tehty tältä pohjalta. Suomen täysjäsenyys NATO:ssa ei muuttaisi Venäjän nykysuhtautumista Suomeen millään tavalla. Tulevaisuuden kriiseissä asia voi luonnollisesti olla toinen ja tulevaisuutta vartenhan turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehdään. Suomen liittyessä NATO:oon mukaan tulee luultavasti myös Ruotsi, mikä konsolidoi Itämeren alueen turvallisuusympäristön erittäin positiivisella tavalla tuleviksi vuosikymmeniksi.

NATO on myös mitä suuremmissa määrin taloudellinen kysymys. Jopa aiemmin NATO-kriittinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen on herännyt huomaamaan, että Suomen puolustuksen järjestäminen edes jotakuinkin uskottavasti ilman NATO:a vaatisi suuria lisäyksiä tulevien vuosien puolustusbudjetteihin. Tosiasiassa uskottava puolustus ilman NATO:a ei Suomelle ole mahdollista ollenkaan, mutta Kääriäisen pokka ei riittänyt tämän sanomiseen aivan suoraan. Selvää on, että NATO-jäsenyyden myötä Suomelle on luvassa hyötyjä sen kautta, että puolustusasioita voidaan järjestää yhteistyössä alueen muiden NATO-maiden kanssa. Samoin Suomen puolustusmateriaalihuolto helpottuu, kun sekä materiaalin saatavuus että hinta asettuu NATO-tasolle. Turvallisuutta ei maalla ole koskaan liikaa ja NATO:n tarjoamat turvatakuut ovat Suomellekin tervetulleet. Merkityksetöntä ei toki ole sekään, että täysjäsenenä Suomi on täysillä mukana järjestön päätöksenteossa eikä vain epämääräisenä perässähiihtäjänä.

Kaiken kaikkiaan Suomen täysjäsenyys NATO:ssa on sataprosenttisen kannatettava ajatus. Järkevintä olisi, että Suomi olisi liittynyt NATO:oon jo heti EU-jäsenyyden tultua voimaan, mutta onneksi vieläkään ei ole liian myöhäistä. Tulevaisuuden ennustaminen on kovin vaikeaa, mutta siitä voimme olla varmoja, että jos Suomi jonain päivänä tosiaan NATO:a kipeästi tarvitsee, niin silloin höpinät jostain olemattomasta NATO-optiosta eivät ole minkään arvoisia, vaan järjestön ovi pysyy tsuhnan edestä tiukasti suljettuna.

P.S. Perjantaina Jaakko Laakso sitten ehtikin jo lehtiin surisemaan, miten kamalaa on, kun "puolustusministeri Kääriäinen kiristää lisärahaa puolustukseen uhkaamalla NATO-jäsenyydellä". Voihan asian tietenkin näinkin kääntää, mutta kyllä jopa Laakson tapaisen luupään kuvittelisi ymmärtävän, että kyseessä ei ollut lisärahan vonkaaminen, vaan ihan puhdas kannanotto NATO:oon liittymisen puolesta.

25 vuotta sitten kerrottiin vitsiä siitä, miten eri neuvostojohtajat junalla matkustaessaan toimivat, kun veturikuski tuli ilmoittamaan, ettei matka voi jatkua, koska edestä puuttuu rataa. Lenin olisi perustanut junan matkustajien kanssa työprikaatin ja rakentanut tarvittavan radan. Stalin olisi etsinyt radan rakentamisessa vastuussa olevan ja käskenyt ampua hänet. Brezhnev puolestaan olisi komentanut junan matkustajat ulos heiluttamaan junaa, jotta syntyisi tunne siitä, että se liikkuisi.

Suomalainen politiikka on nykyään kuin suoraan lainattu vitsin Brezhneviltä. Mitään ei oikeastaan saada aikaiseksi, mutta politiikassa on kauheasti tohinaa, jolla synnytetään illuusio tärkeiden ja oleellisten asioiden kimpussa painiskelemisesta. Samalla sosialidemokratian kulissien ylläpitoon käytetään tuhottomasti aikaa ja rahaa. Osa näistä kulisseista on saatu naamioitua niin aidon näköisiksi, että ne ovat ruvenneet elämään kansan suussa omaa elämäänsä ja sana leviää, eikä kukaan ymmärrä, että kyseessä on silkka propaganda.

Erilaiset tutkimukset ja tilastot ovat keskeistä kulissitiedettä. Ei ole olemassakaan niin turhaa tutkimusta tai tutkijaa, että tuloksia ei Suomessa nostettaisi lähes uskonnolliksi teksteiksi. On tutkimuksia kilpailukyvystä ja koululaitoksesta ja vaikka mistä. Se, että Suomi on tutkimuksen mukaan maailman kilpailukykyisin talous samalla kun Suomesta pakenee kotimainenkin raha investointeina ulkomaille ja ulkomainen raha kiertää maan kaukaa, osoittaa tutkimuksen olevan roskaa, mutta talouden kilpailukyvystä se ei kerro tuota eikä tätä.

Koululaisten saavutuksia peruskoulussa voi mitata ja mitataankin, mutta oleellisempaa kuin joku koulutuskilpailun tulos on se, mitä nämä ihmiset isona tekevät. Suomessa nämä maalman parhaat koululaiset ovat tekemässä tytäryhtiötalouksiin kuuluvia b-luokan hommia, paitsi ne, jotka kouluttautuvat humanisteiksi ja päätyvät suoraan kortistoon kulkematta lähtöruudun kautta.

Toinen merkittävä kulissien pystyttämisen kohde on työelämä; onpa sitten kyse kolmikannan ylistyksestä, neuvottelumekanismin kehumisesta maailman parhaaksi tai vaikka palkkojen vertailusta. Suomalaisille on luotu kuva siitä, että asiat Suomessa ovat paremmin kuin muualla. Numeroiden valossa kyse on täydellisestä lööperistä, sillä Suomen työttömyys on teollisuusmaiden ylempää keskitasoa ja ostovoima on toiseksi alhaisin vain nipin napin maailman täydellisimmäksi julistautuneen valtion, Ruotsin, edellä.

Meille uskotellaan, että Suomi on tasa-arvon mallimaa, koska valtaosa naisista on työelämässä. Samalla annetaan ymmärtää, että jossain paavinuskoisissa Keski-Euroopan maissa naiset olisivat nyrkin ja hellan välissä ja he pukeutuisivat mustiin säkkeihin ja hämmentäisivät pastaa aamusta iltaan. Oikeasti useimmissa maissa naisista on työelämässä yhtä moni tai useampi kuin Suomessa, mutta täysin vaille perustaa pystytetty kulissi on jo muuttunut osaksi suomalaista menestyslegendaa. Yritysten johdossa on naisia melkein kaikkialla muualla enemmän kuin Suomessa, vaikka kulissimme toisin kertovat.

Kolmas ja kenties irvokkain kulissikylä on pystytetty sosiaaliturvan ja hyvinvointipalveluiden ympärille. Jos kulissien läpi näkevä tarkkasilmäinen mutta toivottoman harhaoppinen henkilö onnistuukin löytämään jonkun paikan, jossa asiat ovat vähintäänkin yhtä hyvällä tolalla kuin Suomessa ja siitä huolimatta verot eivät ole maailman toiseksi kovemmat heti maailman täydellisimmäksi julistautuneen valtion, Ruotsin, perässä, on ainakin päivänselvää, että siellä ei ole hyvinvoinnista tietoakaan. Kaikkialla muualla on tuloeroja, köyhiä, nälkään kuolevia vanhuksia, kerjäläisiä, puutetta, kurjuutta ja ankeutta kaikille muille paitsi joillekin uusliberaaleille pyrkyreille. Tästä syystä mikään maa ei saata kelvata esikuvaksi Suomelle.

Kuka hyvänsä jossain muussa teollisuusmaassa asunut näkee, että asiat ovat siellä aivan samalla tasolla tai paremmin kuin Suomessa. Me nysväämme jotain omalääkärikokeiluja ja hoitotakuita emmekä saa järjestelmää toimimaan, vaikka uusliberalistisessa Britanniassa systeemi on ollut toiminnassa iät ajat, omalääkärille pääsee nopeasti ja hoitokin on ilmaista. Muualla Euroopassa sairastunut tai vammautunut saa kohtuullisen elintason luonnostaan sosiaaliturvan osana, Suomessa entiseen tulotasoon jossain järkevässä suhteessa olevaan pääsee vain pienituloinen, muut törmäävät erinäköisiin ökyrikkaille yli kaksi tonnia kuussa tienaaville suunnattuihin leikkureihin. Suomessa muka äitiyslomat ovat maailman parhaat, vaikka ne oikeasti ovat sieltä lyhyimmästä päästä. Lääkkeitä muka korvataan avokätisesti, vaikka Latviassa niitä korvataan vähintään saman verran, yleensä enemmän.

Mikä tämän kirjoituksen tarkoitus sitten on? Tarkoitus on yrittää herättää lukija ajattelemaan, että Suomessa asiat eivät ole toivottoman huonosti, kuten kaikki saatamme nähdä. Toisaalta nykyinen kohtuullisen mukava elintaso on lähinnä syntynyt poliitikoista huolimatta, ei heidän avullaan. Jos Suomi siis on ilman suurempia ponnistuksia kyennyt nousemaan nykyiselle tasolleen, mikä olisikaan rajana, jos ryhtyisimme oikeasti rakentamaan Suomesta maailman kilpailukykyisintä ja tasa-arvoisinta maata? Mitä jos purkaisimme pahvikulissit ja katsoisimme, mihin pitää oikeasti rakentaa talo ja mikä paikka kaipaa maalia? Tai jospa vaikka rakentaisimme radan loppuun emmekä tyytyisi vain keikuttamaan junaa?

Miettikääpä sitä.

Vaalit ovat selvästi lähestymässä, sillä vähän joka suunnalta alkaa kuulua sangen hämmentäviä irtiottoja. Tällä kertaa kirin aloitti yleensä ihan järkeviä puhuva Raimo Sailas, jonka mielestä töitä pitäisi tehdä enemmän kuin nyt. Seuraavaksi ilmaantui pöytään EK, joka haluaa neuvotella työajan pidentämisestä seuraavalla tupokierroksella. SAK taas ilmoitti, ettei se suostu keskustelemaan työajan pidennyksistä vaan ainoastaan työajan lyhennyksistä. Omana erillisenä valitusvirsikuorona on työvoimapulasta pauhannut Suomen Yrittäjät, tuo jopa yliopisto-opiskelijoita enempään ja jatkuvampaan marinaan kykenevä koominen pellekerho.

Sailaksen puheissa olisi jotain tolkkua, jos hän olisi uskaltanut koskettaa suomalaisen työelämämammutin perustavaa laatua olevaa ongelmaa eli sitä, että kaikkia halutaan kohdella samana massana. Luovassa työssä todennäköisesti on aika samantekevää, istuuko toimistolla kuusi vai kahdeksan tuntia. R-kioskin myyjä taas myy saman verran tavaraa tunnissa, eli jos hän on kioskilla kuusi tuntia, kauppa käy hänen vuorollaan huonommin kuin ennen. Jos työaikaa siis haluttaisiin lyhentää, sitä voitaisiin tehdä ala- tai tehtäväkohtaisesti muttei missään tapauksessa kaikkia koskien. Ja kun suomalainen, pysähtynyt keskusjärjestömafia ei kykene käsittelemään kuin kaikkia kerrallaan, ehdotus ei tietenkään etene mihinkään.

SAK:n vastaveto on aina perinteisesti ollut se, että ne vaativat vähemmän duunia samalla kuukausipalkalla. Se on kuulemma oikein ja kohtuullista. Nyt puolestaan EK ehdottaa, että töitä pitäisi tehdä enemmän samalla kuukausipalkalla, ja täsmälleen se sama logiikka, joka on ollut käytössä SAK:n tapauksessa, onkin nyt muuttunut vääräksi. SAK:n miehiä ei ainakaan turhasta logiikasta voi syyttää, mutta logiikasta jotain ymmärtävät tuskin olisivatkaan ajautuneet ay-politrukeiksi vaan olisivat menneet oikeisiin töihin.

Käytännössä kummankin koplan ehdotus on huono. Jos SAK:n mallin mukaisesti nostetaan tuntipalkkoja 20%:lla, hinnat nousevat ja suomalaisten muutenkin surkea ostovoima huononee entisestään. Jos taas EK:n mallin mukaisesti leikataan kuukausipalkkoja 20%, asumis- ja elämismenojen pysyessä jotensakin ennallaan kuluttajien käytössä olevat tulot romahtavat ja surkea ostovoima huononee entisestään. Kummallakin menetelmällä luodaan Suomeen 90-luvun laman syvyinen kuoppa. SAK ja EK voisivat tällaisten ehdotusten sijaan keskittyä todellisten työmarkkinoiden kapeikkojen ratkaisemiseen ja jos eivät ole tähän kykeneviä tai halukkaita, hommata muutaman Monopoli-laudan ja vetäytyä Palacen yläkertaan pelailemaan ja juomaan snapsia siihen saakka, että viisastuvat. Taukolukemiseksi monopolin välillä tohtori suosittelee kansantaloustieteen perusoppimääräksi erinomaisen havainnollista tuotosta Aku Ankka: Kun taivaalta satoi rahaa. Sitten kun perustavaa laatua oleva ymmärrys yhteiskunnan ja talouden toimimisesta on saavutettu, he voivat yrittää uudelleen. Tai mennä edes töihin.

Suomen Yrittäjät, tuo isojen poikien pelin koominen sivuhahmo, on myös repäissyt. Kuulemma 72% yrityksistä arvioi, että työvoimapula on ihan kamalan paha. Ratkaisuksi he ehdottavat jotain hämmentäviä lisätukiaisia verorahoista työssäoleville, jotta töihin meno tulisi kannattavaksi korvausten nostamisen rinnalla. Sallikaa tohtorin tulkita: Suomen Yrittäjät väittää maassa vallitsevan suuren pulan koulutetusta työvoimasta, koska sitä ei ole saatavilla töihin sellaisella liksalla, joka vastaa kortistosta saatavaa rahaa. Suomalaisilla on jo nyt Ruotsin lisäksi länsimaiden huonoin ostovoima. Paraneeko asia sillä tavalla, että valtio rupeaa maksamaan pikku yrittäjäreppanoiden duunareille jotain tukiaisia, jotta ne voivat jatkossakin maksaa luokattoman huonoja palkkoja? Jos töitä ei löydy nykyisellä palkkatasolla, kannattaisiko yrittäjien tarjota lisää liksaa porkkanaksi ennen kuin ruikuttavat työvoimapulaa ja tukiaisia?

Jotta kaikki ei vaikuttaisi niin kerrassaan synkeältä, voimme lohduttautua sillä, että Ruotsi on vasta menossa sinne, missä me jo olemme ja josta ehkä pääsemme joskus pois. Meillähän verotus on keventynyt kohta kymmenen vuotta siten, että veroaste on säilynyt ennallaan tai noussut. Nyt Ruotsin edistyksellinen oikeistohallitus on päättänyt aloittaa veronkevennystalkoot: omaisuusvero ja kiinteistövero halutaan poistaa. Tämä kompensoidaan poistamalla tuloverosta tehtäviä vähennyksiä ja korottamalla viinan, nuuskan ja tupakan veroa.

Tohtorin ei tarvitse olla kummoinenkaan oraakkeli ennustaessaan, että Ruotsin palkansaajat eivät vielä tämän seurauksena pääse vaipumaan kulutusjuhlan euforiaan.

Vaaleilla valitsemamme eduskunta on tänä syksynä pannut hihat heilumaan ja lainsäädäntöurakka joutuu. Syytä tietenkin onkin, koska tuossa tuokiossa on taas joulukuu ja kansanedustajien on karautettava kotivaalipiiriinsä ansaitulle kahden kuukauden joululomalle höyryävien lihapatojen ääreen. Käytännössä eduskunnan työ halvaantuu tietenkin pidemmäksikin aikaa, koska kansanedustajan työtaakka ei luonnollisestikaan saa haitata ensi kevään eduskuntavaalikampanjointia.

Vaaleihin valmistautuvalla eduskunnalla on tänä syksynä ollut hienoisesti pulaa raflaavista lainsäädäntöprojekteista. Valtion tulo- ja menoarvio tuli hyväksyttyä suuremmitta pulinoitta eikä edes maataloustukea voida enää eduskunnassa tuosta vain lisätä. Kauppa- ja teollisuusministeriö on niin keskittynyt torpedoimaan venäläisten sähkökaapelihanketta, ettei aikaa ole ollut edes rustata lakia kauppojen aukiolon vapauttamisesta. Myös viidennen ydinvoimalan rakennustyöt ovat vielä niin paljon kesken, ettei jankkaamista kuudennesta ydinvoimalasta ole vielä kunnolla aloitettu.

Onneksi sentään Suomen energiatalouden kiemuroita valtioneuvoston toimeksiannosta ruotinut selvitysmies Matti Purasjoki ehdotti vesivoiman lisärakentamista, joten aikaa saadaan tulevaisuudessa rutkasti tuhlattua, kun Vuotoksen allassuunnitelmat kaivetaan taas kerran esiin. Tietenkään Vuotosta ei oikeasti rakenneta, mutta onpahan kaupunkien luonnonsuojelijoilla jotain, mitä ankarasti vastustaa, ja Lapin karvalakkilähetystöillä jotain puolustettavaa. Mitään erityistä päätettävää eduskunnalle aiheesta tuskin siunaantuu, mutta onhan sekin jo jotain, että edustaja voi vaalikentillä luvata vaalikarjalleen täysin rehellisesti joko kannattavansa tai vastustavansa asiaa loppuun saakka. Sikäli lupaus on turvallinen, että asia tuli tosiasiassa loppuun käsitellyksi jo viime vuonna, kun KHO päätti, että koko projekti on lain vastainen.

Tietenkin NATO-jäsenyydestä voisi aina keskustella ja muutenkin ohjata maamme tulevia kohtaloita alati muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Mutta voi! Itse itsensä Suomen vanhimmaksi valtiomieheksi ja kaikkien asioiden suurvisiiriksi nimittänyt puhemies Paavo Lipponen on kieltänyt mokomista asioista keskustelemisen, koska "ennen vaaleja keskustelu väistämättä ajautuisi epäanalyyttiseksi", mitä se sitten mahtaakaan tarkoittaa. Oikea aika ja paikka keskustelulle kuulemma on vaalien jälkeen vuoden 2008 turvallisuuspoliittista selontekoa valmisteltaessa. Eiköhän siihen mennessä keksitä joku syy siihen, että keskustelu aiheesta siinäkin yhteydessä olisi epäanalyyttista.

Jottei kukaan pääsisi sanomaan, että eduskunnassa ei tehdä tärkeää lainsäädäntötyötä, niin päätettäväksi on sentään saatu vuosikymmeniä vatvottu laki hedelmöityshoidoista, jonka sisällöstä eduskunta päättää tänään. Sinänsä kyseisen lain sovellusalueella on kyllä tilaa jonkinlaiselle lainsäädännölle, jotta esimerkiksi syntyvän lapsen ja sukusolujen luovuttajien asemasta tulisi säädettyä laissa yksiselitteisellä tavalla. Mutta kuinka onkaan käynyt? Kuin kansalaisia pilkatakseen kansanedustajat ovat jankuttaneet pelkästään lesbopareista ja sinkkunaisista aivan kuin nimenomaan lesboparit ja sinkkunaiset olisivat se ryhmä, jonka perässä tämä maa joko kukoistaa tai vaipuu Sodoman ja Gomorran hävitykseen.

Tohtorin mielipide hedelmöityshoitolaista on selvä: annettakoon niitä kaikille tarvitseville lääketieteellisin perustein ja säädetään laissa vain tarpeellisista asioista, kuten hoitojen tuloksena syntyvän lapsen asemasta ja siitä, ettei sukusolujen lahjoittajan henkilöllisyyttä hänen tahtomattaan paljasteta. Se, että nyt ollaan säätämässä hölmöä lakia, jossa on mukana mm. lapsen subjektiivinen oikeus saada tietoonsa biologiset vanhempansa sekä kohdunvuokrauksen täyskielto, on asia sinänsä, mutta vastenmielisintä koko jutussa on se, että näistä asioista ei ole keskusteltu julkisuudessa käytännössä yhtään. Koko keskusteluenergia on käytetty lesboista jankuttamiseen ja keski-ikäisten äijien murheeseen siitä, että kohta lesbot vie niiden naiset, kun heitä ei tarvita enää edes lapsen tekoon. Mitähän mieltä puhemies Lipponen on tämän keskustelun analyyttisyyden tasosta?

Jonkinlainen lohtu asiassa on se, että olipa hedelmöityshoitolaki lopulta millainen hyvänsä, niin hyvin toimeen tulevia se liikuttaa vain periaatteelliselta kannalta. Hoitoja tarvitsevat saavat niitä aina vaivatta ulkomailta. Edes homofobian vaivaamassa Virossa ei mitään Lex Lesbovauvaa ole. Kansanedustajien tunnolle jää siis myös se, että säädöskokoelmaan saadaan jälleen yksi laki, joka koskee vain köyhiä.

Sanotaan, että kansalla on sellaiset päättäjät, jotka kansa ansaitsee. Näin tuskin oli Stalinin Neuvostoliitossa tai Pol Potin Kamputseassa tai edes nykyään Mahmud Ahmadinejadin johtamassa Iranissa. Vaikea on kuvitella sitäkään, että tohtori olisi tehnyt jonkun niin mittavan synnin, että olisi ansainnut ristikseen nämä nykyiset omaan napaansa tuijottavat kansanvaltaa halventavat nahjukset ja lurjukset.

P.S. Iltapäivällä eduskunta sitten päätti äänin 105-83 hedelmöityshoitolain sanamuodosta. Päätöksen mukaan hoitoja saavat tulevaisuudessakin heterosuhteessa elävien naisten lisäksi sekä naisparit että yksinäiset naiset. Laki on edelleen hölmö, mutta keskittymällä lain lesbonäkökulmaan voivat kansanedustajat nyt uskotella itselleen ja tyhmille äänestäjilleen olevansa suvaitsevaisia ja liberaaleja – suorastaan hienoja ihmisiä.

Hesari kirjoitti viikolla tutkimuksesta, jonka tuloksissa kerrottiin joka viidennen suomalaisen elävän kädestä suuhun. Tällä joukolla on pankkitilillä reserviä alle 500 euroa kuukaudessa. Neljäsosa suomalaisista ajautuu kassakriisiin, jos asumismenot nousevat 50 eurolla kuukaudessa.

Tohtorille tässä tutkimuksessa ei ole mitään yllättävää, mutta toivottavasti se ravistelee vähän suomalaisiksi syntynyttä lottovoittajakansaa. Meille uskotellaan jatkuvasti, että suomalaiseksi syntyminen on lottovoitto ja valtaosa kansasta sisäistääkin tämän potaskan. Jokaiselle lehtiä ajatuksella lukevalle on kuitenkin päivänselvää, että suomalaisten ostovoima on naurettavan pieni ja kaikki käytetään järjettömän kalliiseen asumiseen ja liikkumiseen. Jotain taskurahaa jää ruokaan, mutta mitään kulutusjuhlaa ei todellakaan vietetä tässä maailman kilpailukykyisimmäksi valitussa taloudessa.

Tohtori ei kykene käsittämään, miksi jatkuvaa rahapulaa ruikuttava kansa kuvittelee Etelä-Euroopan lomakohteissa olevansa ökyrikkaita ja elävänsä herroiksi kun heidän nettoansionsa itse asiassa ovat keskinkertaista baarimikkotasoa sikäläisen standardin mukaan. Eihän siinä mitään vikaa sinänsä ole, että on tyytyväinen itseensä, mutta kuvitelma omasta äveriäisyydestä on tehokas este todellisen vaurastumisen ja elintason paranemisen tiellä.

Miksi ihmeessä väki tyytyy Suomessa vuodesta ja tuposta toiseen naurettavan pieniin palkankorotuksiin? Yritykset tahkoavat miljardivoittoja vuodesta toiseen ja 15 vuoden lähes yhtäjaksoisen nousukauden aikana palkat ovat nousseet pari kolme prosenttia vuodessa. Sen sijaan, että hyvin pärjäävien alojen duunarit vaatisivat palkkojensa nostamista länsieurooppalaiselle keskitasolle, lammaskatras ottaa vastaan alistuneesti pari prosenttia vuosittain kun siihen on totuttu eikä edes tiedetä paremmasta. Kaljatuvassa valitetaan sitten huonoja palkkoja ja maristaan kun raha ei tahdo riittää, mutta ainoa johtopäätös asiasta on se, että asiat nyt vain ovat niin kuin ne ovat ja ovat aina olleet.

Yritysjohtajat ovat myyneet poliitikoille ja medialle ajatuksen siitä, että jos palkkoja Suomessa nostetaan, maa muuttuu kilpailukyvyttömäksi ja työttömyys räjähtää käsiin. Tämä on tietysti työnantajaleirin mieleen, mutta ei asiassa mitään perää ole. Miten ihmeessä Sveitsi, jossa on täystyöllisyys omille ja lisäksi maassa olevalle miljoonalle ulkomaalaiselle, jossa veroaste on kolmasosa suomalaisesta ja palkat tehtävästä riippuen mitä hyvänsä kolminkertaisesta kymmenkertaiseen kykenee tähän elintasonsa ylläpitämiseen? Ne mokomat ohittivat juuri julkaistun tutkimuksen mukaan Suomen tuossa paljon hehkutetussa "maailman kilpailukykysin talous" -tutkimuksessakin. Sveitsi ei voi edes pahemmin kehua edullisilla luonnonoloillaan.

Sen sijaan, että Suomessa otettaisiin mallia kaikilla mittareilla Suomea paremmin pärjäävästä Sveitsistä, kopioimme vain kaikki mahdolliset typeryydet Ruotsissa, tuossa taantumusta ja laskukautta elävästä entisestä suurvallasta. Suomessa pääsyy nykytilaan on yhteiskunnan päätyminen työtä vieroksuvien surkimusten komentoon. Päättäjät politiikassa ja etujärjestöissä ovat jo aikoja sitten keskittyneet vain turvaamaan omia hyväpalkkaisia laiskotteluvirkojaan. Muutoshaluiset turhautuvat ja lähtevät firmoin töihin kun ympärillä on vain kaikkia asioita vastustava pysähtyneisyyden muuri. Lopputuloksena mikään ei muutu vaikka pitäisi, ja poliitikkoja kuunteleva valtamedia keskittyy toistamaan tylsämielisiä tutkimuksia ja tilastoja, jotka osoittavat Suomen täydelliseksi paratiisiksi.

Jos paratiisin kulissit purettaisiin, kansa vaatisi päättäjiensä ryhtymistä työhön. Mutta maailman eksoottisten maiden kiertäminen erinäköisissä naistutkimus-, kehitysmaa- ja viherseminaareissa on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa. Tästä syystä saamme kuulla kaikennäköisten suomalaista yhteiskuntaa ylistävien tutkimusten paisuttelua hamaan maailman tappiin.

Viikon puheenaihe pääkaupunkiseudulla on tietenkin ollut metro. Lähes jokaisella on asiasta jonkinlainen vahva mielipide. Asiasta on puhuttu pehmeitä ja todella pehmeitä vuosikymmenet ja tähän mennessä on tapahtunut suurin piirtein ei mitään. Nyt kun jotain tapahtui, on espoolainen perusinsinööri murheen vallassa. Pysähtyneisyyden ajassa elävän lintukodon alle kaivetaan ihan oikea tunneli ja sinne pistetään kiskot ja joskus 10 vuoden kuluttua siellä voi kulkea joku junakin. Ei tällaista kauhuskenaariota kukaan uskaltanut edes pahimmissa painajaisissaan ajatella silloin kun investoivat omat ja pankin rahat hobitinkolon kokoiseen omakotitaloon naurettavan pienellä tontilla "väljän puistomaisessa ympäristössä".

Länsimetron puolesta ja vastaan on esitetty argumentteja, jotka ovat melkeinpä kaikki jotensakin pähkähulluja. Metron kannattajat väittävät, että metro ei maksa paljon mitään ja rahat tulevat moninkertaisena takaisin joidenkin salaperäisten laskusääntöjen perusteella erinäköisinä veroina ja maksuina. Tällaiset laskelmat ovat tietenkin huuhaata, koska ne perustuvat puhtaisiin arvauksiin. Tulevaisuuden ennustaminen ei ole koskaan ollut mikään erityisen eksakti tiede ja arvausten muuttaminen euroiksi ja niiden kutsuminen faktoiksi on petkutusta. Lisäksi he väittävät, että kaikkien matka-ajat ja matkamukavuus paranee merkittävästi ja että lähes jokainen voi jatkossa jättää auton kotiin. Tämäkin on potaskaa, koska muutaman aseman rakentamisella yhdelle linjalle ei todellakaan palvella 240000 ihmisen liikkumistarpeita.

Metron vastustajat taas turvautuivat aivan yhtä pöhköihin argumentteihin. Väitetään, että metroasemien ympäristö muuttuu oitis slummiksi ja täyttyy narkkareista ja pultsareista. Tohtori ei ole ikinä oivaltanut, miksi metroradan olemassaolo saisi Itä-Helsingin juopot sankoin joukoin ajamaan Matinkylään dokaamaan kun metsää löytyy Roihuvuorestakin. Matinkylän, Olarin ja Kivenlahden muuttuminen slummiksi metron myötä taas on kohtuullisen naurettava väite, koska ne ovat ankeita elementtikyliä jo nyt. Jos sinne rakennetaan muutama betonikolossi lisää, kukaan ei edes huomaa mitään.

Rakentamispäätöksen puolesta puhuu kaksi tohtorin mielestä ensiarvoisen tärkeää, mutta keskustelussa täysin sivuutettua seikkaa. Ensinnäkin, tuossa rakennetaan infrastruktuuria. Infrastruktuuri-investoinnit ovat Suomessa nykyään harvinaista herkkua, koska julkinen raha käytetään mieluummin kädestä suuhun elämiseen ja annetaan ihmisille, jotta he voivat ostaa rahoilla keskiolutta. Infrastruktuuriin investoimisen hyvä puoli on se, että infrastruktuuri on rakentamisen jälkeen siellä ja pysyy. Se, onko se tällä hetkellä business caseen perustuva hanke vai ei on sivuseikka, koska puhumme ratkaisusta, jonka käyttöikä on sata vuotta. Suomen investointiasteella mikään infrastruktuurihanke ei ole lähtökohtaisesti väärä.

Toinen seikka on pääkaupunkiseudun kehittämisen tiellä olevan umpisolmun avautuminen. Ei se ole mikään salaisuus, että metro on Helsingin kannalta poliittinen päätös. Tähän vedoten kaikki merkittävät väylähankkeet, joihin on tarvittu Helsingin rahaa ja suostumus, ovat olleet pysähdyksissä, koska Helsinki on yhdistänyt kaikki asiat tähän. Kun ei tule metroa, ei tule myöskään kehäteitä, raidejokeria, keskustatunnelia tai mitään muutakaan. Ja kun ei tehdä mitään ja väki- ja automäärä lisääntyy, mukavuus yleisesti kärsii. Nyt tämä rutiiniselitys olla tekemättä mitään on saatu kuopattua, joten muissakin väylähankkeissa voidaan edetä.

Nurkkapatrioottinen peräespoolainen ei kuitenkaan halua tarkastella kokonaisuutta. Katsomalla maailmaa makaronin läpi voi todeta, että koska itse ei ajatellut ajaa metrolla koskaan, kukaan muukaan ei sellaista saata tarvita. Tohtori ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmisten ylipäätään pitää vastustaa suurella tunteen palolla jokaista ehdotettua tietä, rataa, parkkipaikkaa, kaistaa ja risteystä.

Viikon uutisissa on käsitelty koulutusta kahdelta mielenkiintoiselta kantilta. Matti Vanhanen on pohtinut, että koulutuksessa korkeakoulutuksen painottaminen alkaa olla viety jo äärimmilleen ja että pitäisi keskittyä nyt välillä muuhun. Akavan pienipalkkaiset hoivatädit taas ovat teettäneet tilaustyönä tutkimuksen, jossa käänteentekevästi paljastuu, että näille hoivatädeille ja hallinnon paperinpyörittäjille maksetaan selvästi vähemmän kuin muille korkeasti koulutetuille.

Sokeakin absolutisti osuu joskus oikeaan. Suomessa koulutetaan käsittämättömät määrät jengiä erinäköisiin kummallisiin tutkintoihin ja sitten voivotellaan, kun näille ei yllättäen löydykään töitä. Tohtori on tullut siihen tulokseen, että sellaiset korkeasti koulutetut, joiden yhden tai maksimissaan kahden sanan mittainen oppiarvo tai koulutus kertoo tavalliselle kadunmiehelle, mitä he tekevät, pysyvät leivänsyrjässä aika hyvin kiinni jatkossakin. Kaikki tietävät suurin piirtein, missä insinöörit, lakimiehet tai kirurgit ovat hyviä. Ja töitä piisaa. Leijonanosa humanisteista kuitenkin tuskailee sekavien tittelien ja pätkätöiden ja työttömyyden kimpussa ja lisää koulutetaan jatkuvasti.

On myös täysin näkemättä, mitä Kiina-ilmiö tekee korkeasti koulutettujen työlle. Tytäryhtiötalous on jo ajat sitten karkottanut Suomesta ison liudan pääkonttoreita lähellä olevia tukitoimintoja toisille mantereille nykyisten pääkonttorien viereen. Massavalmistus puolestaan lähti jo aikaisemmin. Nykyään meille hoetaan, että suunnittelu se pitää Suomen maailmankartalla. Ehkä pitää, ehkä ei, mutta miksi miljardi intialaista eivät osaisi suunnitella jotakin siinä kuin suomalaisetkin? Heillä on lisäksi kotikenttäetuna suuren markkinan kulttuurin omakohtainen tuntemus, joka suomalaiselta puuttuu aina.

Samalla kun korkeasti koulutetut humanistit, internet-spesialistit ja mediatutkijat voivottelevat työpaikkojen vähyyttä, yritykset voivottelevat, että mistään ei tahdo enää löytyä kunnollisia käsityöläisiä, rakennusmiehiä tai metallimiehiä. Töitä olisi vaikka kuinka, mutta kun ikäluokat koulutetaan humanisteiksi kortistoon, kortistosta ei löydy peltiseppiä pajoihin vaikka heille maksettaisiin mitä. Ikäluokat ovat pienentyneet, mutta korkeakoulujen aloituspaikat eivät tunnu vähentyvän kirveelläkään. Suhteellisesti suurempi osa kansasta siis päätyy korkeakouluihin ja pienempi osa suorittavaan työhön. Tämä tuntuu rakenteellisesti hölmöltä.

Akavan pienipalkkaiset humanistit mussuttavat palkkojensa pienuutta. Saahan sitä mussuttaa, mutta tämä jengi sai mitä tilasi, kun päätti hakeutua julkiselle sektorille töihin. Tämä mussutus on aina samansuuntaista: verrataan julkisen sektorin hoivaväkeä yksityisen sektorin parhaiten palkattuihin ja sitten valitetaan, että on se niin väärin kun koneen hoitamisesta tai suunnittelusta maksetaan enemmän kuin ihmisen paapomisesta. Ehkä on, ehkä ei, mutta tällä hetkellä asiakas on valmis maksamaan hyvälle suunnittelijalle vaikka mitä, kun taas lapsensa päivähoitoon pistäneet eivät ole valmiita moninkertaisiin panostuksiin, vaikka lastentarhantäti aivopesisi lapsista vielä nykyistäkin tehokkaammin punavihreitä hörhöjä tai sosialidemokraatteja. Stakesin tutkijoiksi taas on tyrkyllä niin turkasesti jengiä, että heille on turhaa maksaa mitään kovin mainittavia summia nollatutkimusten väsäämisestä.

Mitäpä jos nämä erilliset huomiot yhdistettäisiin? Korkeakoulutettuja on liikaa ja he ovat tyytymättömiä palkkaansa, ja toisaalta suorittavan työn tekijöistä on pulaa ja tunnollinen ammattimies voi laskuttaa suunnilleen mitä hyvänsä ja keikkaa pukkaa siitä huolimatta. Tohtorin mielestä eniten kortistoon väkeä tuottavat tiedekunnat voisi ajaa alas tai ainakin juustohöylätä marginaaliseksi puuhasteluksi. Samalla nuorisolle pitäisi suunnata mainoskampanja, jossa kerrotaan heille viimein totuus siitä, millaisia vapausasteita, etuja, ansioita ja onnistumisen iloja itsenäisenä yrittäjänä työskentelevä ammattimies nauttii, ja kuinka tympeää elämä on Ympyrätalossa Stakesin kubiikkelissa kahden tonnin kuukausipalkalla hamaan maailman tappiin ketään kiinnostamattomia tutkimuksia värkäten.

Suomessa syntyi pari viikkoa sitten myrsky vesilasissa, kun demariksi ja naiseksi ajoittain varsin järkeviä juttuja suustaan päästelevä Liisa Jaakonsaari esitti mielipiteenään, että Suomen koko miespuolisen ikäluokan kattava pakollinen asepalvelus on aikansa elänyt ja tekee Suomesta lähinnä yleisen asevelvollisuuden ulkomuseon. Vaikka tohtori aamiaispöydässä nyökkäilikin hyväksyvästi Jaakonsaaren kommentille, ei lausunnon poliitikoilta ja muilta perskärpäsiltä saama täyslaidallinen tullut tohtorille eikä luultavasti Jaakonsaarellekaan minkäänlaisena yllätyksenä.

Julkisuudessa asiaan ottivat tuota pikaa kantaa kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat ja useampikin sotilashenkilö. Mittaustarkkuuden rajoissa kaikki toistelivat sitä, miten hieno ja moderni ja kustannustehokas järjestelmä yleinen asevelvollisuus on, sekä ennen kaikkea sitä, että yleisellä asevelvollisuudella on maanpuolustuksen lisäksi jonkinlainen näkymätön yhteiskunnallinen tehtävä, jonka takia jo asevelvollisuusjärjestelmän muuttamisehdotuksetkin osoittavat puutteellista harkintaa ja kyseenalaista yhteiskuntavastuuta.

Arvostelun pohjanoteeraus kuultiin yllätyksettömästi demarien isolta vaan ei suurelta puheenjohtajalta Eero Heinäluomalta, joka sinänsä toisteli miden argumentteja, mutta onnistui lisäämään lausuntoonsa maininnan, jonka mukaan Suomen yleiseen asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustusjärjestelmä on niin toimiva ja kustannustehokas, että sitä kohtaan on osoitettu mielenkiintoa myös ulkomailla. Tässä Heinäluoma varmaankin viittaa siihen, että ulkomaalaisia vieraita, ehkäpä ranskalaisia, on viety jonnekin korpeen katsomaan varusmiesten tetsaamista ja kokemaan kokonaisvaltainen diaprojektorilla toteutettu multimediaesitys Suomen armeijasta, minkä jälkeen joku vieraista on kohteliaasti sanonut: "Olipa hieno esitys ja mielenkiintoinen järjestelmä." Kyseessä on siis kohteliaisuus. Oikeasti yleistä koko ikäluokan kattavaa pakollista asepalvelusta ei ole monessakaan sivistysmaassa eikä siihen palaamista myöskään missään siitä luopuneessa maassa edes harkita, vaan sitä pidetään vanhentuneena ja nykyajan uhkakuviin verrattuna täysin sopimattomana. Tämä on fakta.

Normaaliin tapaan tämäkin keskustelu ajautui nopeasti metakeskusteluksi, jossa itse asiasta ei enää paljoa puhuttu. Ensinnäkin suuri väittely käytiin siitä, pitäisikö parin vuoden päästä tehtävään puolustuspoliittiseen selontekoon ottaa mukaan arviointi asevelvollisuusjärjestelmän ajanmukaisuudesta. Selvästikin itse asia katsotaan poliittisen eliitin yksinoikeudeksi ja keskustelua halutaan julkisuudessa käydä vain tyhjänpäiväisestä sivuasiasta. EVA:n johtaja Risto E. J. Penttilä puolestaan muistutti, että koko ikäluokan poissaolosta tuottavasta työstä 6-12 kuukautta työurastaan aiheutuu kansantaloudelle merkittävät tappiot ja ehdotti lääkkeeksi lyhimmän asepalvelusajan lyhentämistä kolmeen kuukauteen. Tämän ehdotuksen sotilasasiantuntijat puolestaan tyrmäsivät suoralta kädeltä epärealistisena, vaikka normaalijärkinen oppiikin armeijan perusasiat tarvittaessa vaikka kuukauden kirjekurssilla.

Nykyistä järjestelmää puolustaessaan armeija samaan aikaan murtaa yleistä asepalvelusta toisesta suunnasta raakkaamalla yhä suuremman osan asevelvollisista jo kutsuntavaiheessa. Armeijaherrojen tulilinjalle (hehheh) ovat toistaiseksi joutuneet lättäjalkojen, hullujen ja huumehippien lisäksi lisäksi huonokuntoiset ja ylipainoiset sekä ne, joiden psykiatrisessa testauksessa arvioidaan kuuluvan sellaiseen riskiryhmään, että riski myöhemmälle palveluksen keskeyttämiselle on normaalia suurempi. Tästä tietenkin seuraa se, että asepalveluksen ollessa periaatteessa pakollinen siitä pääsee halutessaan eroon epäonnistumalla kuntotestissä tai muuten jättäytymällä asetettujen kriteerien alle. Samaan aikaan sellainen, joka vain kieltäytyy asepalveluksesta saa edelleen linnatuomion.

Palvelukseen kelpaamattomien mahdollisimman aikainen poistaminen asepalvelukseen kutsuttavien joukosta on luonnollisesti aivan järkevää, koska armaijan tehtävä ei nykymaailmassa todellakaan ole toimia minään peräkammarin poikien miehistäjänä, vaan armeijan tehtävä on huolehtia maanpuolustuksesta ja sillä siisti. Fakta on myös se, että koko ikäluokkaa ei maanpuolustustehtävän hoitamiseen tarvita eikä koko ikäluokkaa voi siinä edes periaatteessa tehokkaasti hyödyntää. Jos peräkammarin pojille ja miksei tytöillekin halutaan luoda joku pakollinen äidin helmoista irtautumiseen tähtäävä riitti, niin se on halvempaa toteuttaa vaikkapa lakisääteisellä kahden kuukauden kesäsiirtolalomalla.

Mistä ihmeestä tässä koko jutussa sitten on kysymys? Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus: kyse on NATO:sta. Yleinen asevelvollisuus on Suomessa sotilaallisen liittoutumattomuuden vertauskuva, johon ulkopoliittista liturgiaa paasaavat tahot suhtautuvat lähes naurettavan fanaattisesti. Juuri kukaan ei uskalla kyseenalaistaa julkisesti yleistä asevelvollisuutta, koska samalla on tarjolla vaara leimautua NATO-jäsenyyden kannattajaksi. Samalla NATO-jäsenyyttä vastustavat tietävät, että saarnaamalla yleisen asevelvollisuuden ihanuudestaja marginalisoimalla järjestelmän ajanmukaistamista haluavat, voi vastustaa NATO:a ilman että oikeasti kertoo mielipiteensä asiasta. Tietenkään NATO:n järjestelmässä ei Suomen kaltaisella maalla olisi minkäänlaista tarvetta puolen miljoonan miehen ja muutaman sotaisan naisen reserviin, vaan tarvittaisiin huomattavasti suppeampi, paremmin koulutettu ja nopeammin maailmanlaajuisesti käytettävissä oleva armeija, jollaista ei asevelvollisuusarmeijasta saa tekemälläkään.

Suomalaisessa työelämässä on jatkuvasti pullistuvana mätäpaiseena työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtiminen. Jokaisessa tehdyssä tutkimuksessa valkokaulusväki valittaa ennen kaikkea työympäristöön ja asenteisiin liittyviä asioita ensin, palkasta mussutetaan vasta sijalla kolme tai neljä. Vaikka gallupeissa ollaankin aina tyytymättömiä kaikkeen, asiassa on silti vinha perä kun Suomeen on väen väkisin tuotu maailmalta johtamis- ja henkilöjohtamismalleja.

Työntekijöiden kerrotaan aina olevan yrityksen tärkein voimavara ja työntekijän kunnioittaminen on kahvion seinällä olevassa arvojulisteessa ykkösenä tai kakkosena. Samaan aikaan firmat organisoivat johtamisen ja hallinnon kuitenkin niin, että työntekijä on "tehokkuuden ja tuottavuuden" nimissä joka suunnalta sääntöjen, määräysten ja standardien muodostamassa karsinassa.

Lisäksi hän on tietysti karsinassa fyysisestikin. Joku konsultointia kauan sitten kaupitellut mäntti keksi, että työtiloja ei ole vielä säätänyt kukaan ja keksi maisemakonttorit ja ihmisarvoa alentavat kubiikkelit. Näitä myydään firmoille lupaamalla mullistavia tuloksia. Tuottavuus paranee ja väki viihtyy ja alkaa rakastaa maisemakonttoreitaan. Tosielämässä en ole kuullut kenenkään maisemakonttorissa istuvan olevan siellä mieluummin kuin omassa huoneessaan.

Maisemakonttoriasia havainnollistaa lisäksi nerokkaasti kaikkeen "työntekijästä välittämiseen" liittyvää täydellisen nöyryyttävää kaksinaamaisuutta. Kun esimerkkiyrityksessä päätetään siirtyä maisemakonttoriin, se tapahtuu aina niin, että hallinto-osasto saa idean ja johto siunaa sen. Vaan kuinkas sitten kävikään. Firman johdolle löytyy maagisesti edelleenkin omia huoneita, "koska he tarvitsevat työrauhaa ja paikan pitää palavereja". Samaten hallinto-osaston matroonat saavat kuin taikaiskusta suunnitelmansa kylkiäisinä hyväksytettyä itselleen myös omat huoneet "koska he käsittelevät luottamuksellisia henkilöstön asioita". Lopulta siis paljastuu, että maisemakonttorin moniaita etuja ylistäneet suunnittelijat ja päättäjät eivät kuitenkaan itse sinne päädy vaan ainoastaan alamainen paskasakki eli tarkemmin sanottuna ne, jotka firmassa tekevät oikean tuottavan työn.

Työntekijän arjessa ei ole mitään niin mitätöntä asiaa, ettei sitä säänneltäisi tuhdin hallinnosta tursuavan sääntöpinkan voimin. On täysin päivänselvää, että firma ajautuisi tuota pikaa selvitystilaan jos ihmiset saisivat 500 euron määrärahan ostaa haluamansa työsuhdekännykän sen sijaan, että pääosin lankapuhelimia edelleen käyttävät ja uutta tekniikkaa karsastavat hallintoviskaalit päättävät ainoan oikean sallitun kännykkämallin jostain kaksi vuotta vanhasta mallistosta. Työmatkoilla siirrytään käyttämään Puolan lentoyhtiötä, jos joku saa myytyä ikinä yhtään matkaa tekemättömälle matkasihteerijoukolle, että tämä on hyvä ja halpa. Se, että näin kuluu tuntitolkulla aikaa jossain vaihtokentillä, kun suoralla lennolla olisi ollut jo perillä, ei tietenkään kiinnosta ketään, koska se ei näy excel-taulukossa toisin kuin matkojen hinta. Kun paljon matkustava yrittää perustella suoran paluulennon käyttöä, että ehtisi kotiin ennen puolta yötä, häntä katsotaan säälien ja sanotaan "säännöt ovat nämä".

Konsultit ovat löytäneet tämän täydellisen hukassa olemisen ja tehneet siitä kultakaivoksen. Eräässä tohtorin tuntemassa yrityksessä todettiin, että osastojen välinen yhteistyö takkuilee ja se koettiin vaikeaksi. Briljantti tilanneanalyysi paljasti, että nyt tarvitaan koko henkilöstölle tiimityöskentelykoulutusta, mitä sitten hommattiinkin 300000 eurolla konsulttitalolta. Jokainen pakotettiin käymään kolmen päivän tiimikoulutuksessa Aulangolla, jossa päivän aluksi kallispalkkainen konsultti pisti väen tekemään ryhmätöitä siitä, kuinka hieno ja ihana juttu tiimityö on, ja sitten päivän jälkimmäisellä puoliskolla esiteltiin näitä ryhmien löydöksiä. Käytännössä tekemättä mitään konsultti siis sai ämpärillisen rahaa ja kukaan ei ollut moksiskaan. Kukaan ei kuitenkaan viitsinyt kysyä työntekijöiltä, mistä tiimityöongelma johtuu. Jos olisi kysytty, olisi selvinnyt, että koska firma on organisoitu tiukasti linjaorganisaatioksi ja johonkin hommaan tekijöiden lainaaminen naapurisiilosta olisi vaatinut luvan kolmelta eri johdon tasolta ja lopulta johtoryhmältä, kukaan ei viitsinyt ryhtyä tähän, vaan teki hommat itse, miten parhaiten kykeni. Homma valmistui nopeammin ilman kahden kuukauden hanke-esittelysirkusta.

Tietenkin myös työsuhteen asiat ovat tarkasti säädeltyjä, ja niitä kyttäämään on palkattu henkilöstöosastot väärälleen "henkilöstöhallinnon ammattilaisia". Kun pomo halulaa palkita hyvin tehdystä työstä ja antaa palkankorotuksen budjettinsa raameissa hyville työntekijöille ja jättää luuserit ilman, luuserien ilman jättäminen onnistuu helposti, mutta palkankorotuksetpa eivät. Rahaa niihin kyllä olisi oikein budjetissakin, mutta tietenkin on päätetty, että henkilöstöosasto ensin "arvioi niiden linjanmukaisuuden". Lopulta henkilöä tuntematon pienipalkkainen paperinpyörittäjä toteaa, että tämä tuotekehityksen avainhenkilö on koulutukseltaan ja työkokemukseltaan samaa luokkaa kuin talousosaston apulaispavunlaskija ja tienaa jo nytkin pavunlaskijaa paremmin, joten palkankorotus on kerrassaan perusteeton ja sopimaton. Tämäkin simputus myydään johdolle työntekijöiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistämisenä.

Työntekijöiden kouluttaminen on myös johdon erityisessä suojeluksessa. Työntekijöitä suorastaan kannustetaan oppimaan uutta ja kehittämään ammattitaitoaan. Ainoina reunaehtoina asetetaan, että se ei saa maksaa mitään eikä siihen saa varsinkaan käyttää työaikaa. Tämä toteutetaan esimerkiksi valittamalla, että koulutusbudjetissa kyllä olisi rahaa, mutta kun koulutus on Saksassa, se tarvitsisi myös matkabudjettia, mutta siellä ei ole rahaa. Koulutuksen siunaava pikkupomo antaa aina "kyllä, mutta ..." -tyyppisen luvan, jossa hän suhtautuu äärimmäisen positiivisesti asiaan ja antaa luvan sillä ehdolla, että mikään kesken oleva projekti ei kärsi.

Kun henkilöstön viihtyvyyttä päätetään parantaa juhlilla, ne järjestetään luonnollisesti viikonloppuna, jotta arvokasta työaikaa ei kulu niinkin tarpeettomaan asiaan kuin duunarien viihdyttämiseen. Konsepti näissä "viihdyttävissä" vapaa-ajan aktiviteeteissa on aina sama: työkansa kyörätään busseilla johonkin 50 kilometrin päähän keskelle ei mitään, jossa pääasiallisena vitsauksena ovat itikat ja kepulaiset. Sinne on pystytetty pari telttaa sateen varalta, ja paikalle on hommattu elämysfirma järjestämään jonkun hassunhauskan ryhmässä toteutettavan rastisuunnistuskilpailun, jotka poikkeuksetta ovat myötähäpeää aiheuttavia. Kaikille annetaan kaksi kaljalippua, jotta firman kulut eivät kerrassaan ryöstäydy käsistä.

Tätä tarinaa voisi jatkaa loputtomiin. Tohtori ei pidä hengitystä odottaessaan, että työntekijöiden viihtyvyydestä huolehtivat ihmiset viitsisivät kysyä työntekijöiltä mitä he oikeastaan haluaisivat tehdä toisin. Puolen miljoonan kippaaminen konsulteille on huomattavasti helpompaa kuin pikkutarkkojen sääntöjen muuttaminen.

Suomessa järjestetään eduskuntavaalit ensi keväänä. Koko koitoksen ainut mielenkiintoinen asia on se, kenestä tulee seuraavan hallituksen pääministeri. Mitään muuta kiinnostavaa vaaleissa ei sitten olekaan.

Käy miten tahansa, sosiaalidemokratia aatteena voittaa vaalit, kuten se on voittanut kaikki edellisetkin vuosikymmeniä. Rahvaan hämäämiseksi aate on paketoitu useampaan eri pakettiin, joissa käärepaperi on kussakin erilainen ja siihen on piirretty hassunkurisia kukka-aiheisia kuvioita, mutta jokaisen sisältä löytyy tympeänharmaa ydin. Kaikkien suurten ja useimpien pientenkin puolueiden ohjelmajulistukset ovat painotuseroja lukuunottamatta samanlaisia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka tarkoittaa maailman persaukisimpia länsimaalaisia ja maailman pulskinta hallintokoneistoa, on kaikkien puolueiden erityisessä suojeluksessa. Kansalaisille tämä poliitikkoja mukavasti hyllyvirkalupauksilla voiteleva koneisto myydään väittämällä, että köyhät joutuvat kadulle tienaamaan jos lopetamme yhtään erikoistutkijan tai varapääjohtajan virkaa.

Kaikilla kolmella suurella on voimakas motiivi olla tekemättä mitään. Demarien hellimä vaalikarja asuu lähiöissä, on töissä teollisuudessa tai elää tukiaisilla, ei ole erityisen koulutettu ja osaa sanoa "mää mää" kun demarit väittävät, että kukaan muu ei ikinä huolehdi heistä paitsi Puolue. Kepulaisissa on tukeva palstaviljelijäsiipi sekä lisäksi maaseutujen kepulaisen byrokratian kuoro. Tämä organisaatio ei tule ikinä toimeen ilman massiivisia tulonsiirtoja yksityisen sektorin tuottavilta työntekijöiltä tälle loispesäkkeelle. He osaavat sanoa "mää mää" kun Kepun politrukit kertovat, että vain kepu huolehtii viljelijän ja syrjäseudun eduista. Kokoomuksen kannattaja taas on naurettavan pientä palkkaa julkiselta sektorilta saava byrokraatti, opettaja tai sairaanhoitaja. Aatteellisesti heidän kuuluisi äänestää demareita, mutta nyt he sanovat vain: "mää mää", kun Kokoomuksen pyrkyrisiipi vakuuttaa heille, että he ovat "herroja" ja että ei heidän ainakaan sosialisteja pidä äänestää ja Kokoomus pitää huolen heidän kaltaisistaan yhteiskunnan selkärangoista.

Lopputuloksena kansa sanoo: "mää mää", ja äänestää Eduskunnan täyteen jonkunvärisiä sosiaalidemokraatteja. Tuloksena on sama ummehtunut pysähtyneisyys ja ongelmien lakaiseminen maton alle, mihin meitä on totutettu jo yli 30 vuotta lähes tauotta. Oikeisiin ongelmiin eli syrjäytymiseen, kilpailukykyyn, maahanmuuttoon, verotukseen ja ulkopolitiikkaan ei viitsitä koskea ollenkaan ja hymistellään vain kuorossa sitä, kuinka erinomainen paikka Suomi on ja kuinka kaikki on täydellistä. Kun joku asia räjähtää täydellisesti silmille, päälle pannaan laastari ja taas ylistetään sosiaalidemokratian riemukulkua.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tohtori ehdottaa, että puolueet palaisivat enemmänkin aatteellisille alkujuurilleen. Demarit voisivat vaihtaa tympeänharmaan ytimensä aidon punaiseksi kloonaamalla riveihinsä kasan Erkki Tuomiojia ja heittämällä Lipposen kaltaiset reaalimaailmassa elävät revisionistit pellolle. Kepun taas pitäisi keksiä, haluaako se olla agraariänkyröintipuolue vai kaupunkilaispuolue ja muutenkin keksiä itselleen joku järkevä puolueohjelma, jossa esitetään selkeä visio siitä, millainen Suomi heitä miellyttää. Kokoomuksen taas pitäisi kipata riveistään kaikki julkisen sektorin vätystelijävirkamiehet ja opettajat ja muut pienipalkkaiset ja ryhtyä oikeasti ajamaan hyvätuloisen asiaa. Tämän jälkeen kansalaiset voisivat sanoa vaaleissa, mikä aate heitä miellyttää eniten. Nyt he voivat vain valita sosiaalidemokratian ja sosialidemokratian väliltä.

Jos politiikkaan ei haluta lisätä sisältöä ja annetaan kansan valita yhdestä heille tarjotusta vaihtoehdosta, ehdotan, että otamme edes mallia Ceausescun Romaniasta. Sielläkään kansalla ei ollut mitään vaihtoehtoja, mutta Ceausescun uudelleentaputus virkaansa oli sentään viihteellistä seurattavaa. Esiintymiskyvyttömien poliitikkojen änkytys hedelmöityshoidoista tai muista mieltäkääntävistä kysymyksistä vaalitenteissä taas on lähinnä katselijalleen kärsimysnäytelmä.

Tuoreen tutkimuksen mukaan työmarkkinatuen perusosasta niukan toimeentulonsa ammentavat suomalaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. He ovat siis köyhiä. Tietenkään työmarkkinatuen ei ole tarkoituskaan olla mikään runsas leipäpuu, mutta olisi toki oikeudenmukaista, ettei työttömänkään nykymaailmassa tarvitsisi perheineen elää kurjuudessa.

Olisi roima ja väärä yksinkertaistus väittää, että peruspäivärahalla elävien käytössä olevan rahan määrän vähäisyys johtuisi siitä, että peruspäiväraha on surkean pieni. Mikään kauhean iso se ei ole, mutta säästäväisesti eläen sillä yksinäinen ihminen tulee kyllä toimeen ja perheitä vartenhan on olemassa muita tukimuotoja. Tutkimus identifioi pääasialliseksi syyksi perustoimeentulotuen riittämättömyyteen sen, että peruspäiväraha on verotettavaa tuloa ja kunnat pidättävät näistäkin roposista kunnallisveroa kukin kunnallisveroprosenttinsa mukaan. Valtionkirkolle uskolliset saavat maksavat vielä prosentin pari kirkollisveroa, mutta koska sen maksaminen perustuu vapaaehtoisuuteen, niin eipä siitä sen enempää.

Peruspäivärahalla elävät pääsevät ilman omaa haluaan osalliseksi mielenkiintoisesta julkishallinnon rahansiirtelystä. Tuossahan tapahtuu siis niin, että valtio maksaa KELA:n kautta työttömälle työmarkkinatuen perusosaa. Työtön puolestaan maksaa tästä tulostaan ansiotuloveroa, joka muodostuu valtionverosta ja kunnallisverosta. Ansiotuloista maksettava valtionvero on progressiivinen ja pelkkä peruspäiväraha jää sen alarajan alle, joten työttömän maksettavaksi jää käytännössä pelkästään kunnallisvero, joka Suomen kunnissa vaihtelee tänä vuonna Kauniaisten kuudestatoista Karjaan huikeaan kehteenkymmeneenyhteen prosenttiin.

Valtio maksaa kunnille valtionosuuksia käytettäväksi erilaisten lakisääteisten tehtävien hoitoon. Viime vuosina näitä valtionosuuksia on pyritty leikkaamaan, jotta valtion menoja saataisiin hillittyä. Tämä on täysin järkevää. Täysin järjetöntä puolestaan on kuntatalouden vajeen paikkaaminen valtion varoista niin, että rahat vaivihkaa muulataan työttömien kautta, jotta ne eivät näkyisi valtion budjetissa kuntien tukemisena. Käytännössä noin viidennes valtion työttömille maksamasta työmarkkinatuesta kilahtaa lyhentämättömänä kuntien kassaan. Yksittäisellä työttömällä on ilo maksaa reilun kahdenkympin päivärahastaan kunnalle nelisen euroa, joka kuulostaa ehkä vähältä mutta on tuossa tuloluokassa katastrofaalista. Yhteensä näistä kymmenyksistä muodostuukin vuositasolla jo arviolta parisataamiljoonaa euroa. Aivan pikkurahasta ei siis ole kyse.

Taloudellisessa ahdingossaan peruspäivärahan varassa elävät kansalaiset kääntyvät kunnan sosiaalitoimen puoleen ja toimeentulotuen maksaja onkin sitten tuensaajan kotikunta. Näin täydennetään hölmö veroeuroruletti tavalla, jonka keksimiseen on tarvittu vähintäänkin sosiaali- ja terveysministeriön talous- ja suunnitteluosastoa vahvistettuna valtiovarainministeriön kansantalousosastolla.

Demareille ja kepulaisille tämä älyvapaa järjestelmä tietenkin sopii mainiosti. Köyhät ja nälkää näkevät työttömät ovat demareille hyvää vaalikarjaa ja sopivat aina paremman puutteessa myös vaaliteemaksi. Toisaalta vaivihkaa kunnille siirretyllä rahoilla rahoitetaan täysin turha kymmentuhatpäinen kepulien kunnallisbroilerihautomo, jonka rahoittaminen suoraan valtion budjetista olisi nykykepulaisille ehkä hieman liian noloa, vaikka eipä se kepulaisia ole ennenkään estänyt. Tämän hölmöilyn pyörittämiseen tarvitaan myös muutaman prikaatin verran virkamiehiä, joilla ei oikeastaan ole mitään järjellistä syytä olemassaoloonsa. Ainoa marginaalisen ikävä seikka tämän ikiliikkujan purkamisessa olisi se, että työttömäksi jäisi iso liuta virkamiehiä ja kepulaisia kuntatyöläisiä, joista suurin osa ei ikipäivänä kelpaisi mihinkään oikeisiin töihin.

Suomalaisyritykset ja yritykset muuallakin maailmassa tuntuvat nykyään olevan täynnä konsultteja. Niitä käytetään mitä erilaisimpiin tehtäviin firman johdosta yksinkertaisimpienkin asioiden suunnitteluun ja toteutukseen. On liikkeenjohdon konsulttia, rekrytointikonsulttia, IT-konsulttia ja herra ties mitä. Niin turhaa tehtävää ei taida olla olemassakaan, etteikö joku konsulttitalo olisi erikoistunut siihenkin.

Kaikkien konsulttien käyttö ei tietenkään ole pahasta. Jos on erityisosaamista vaativa tehtävä, jolla on selkeä alku ja loppu, tällaiset tehtävät tietysti kannattaa teettää ulkopuolisella. Mutta tällainen on isoille konsulttitaloille huonoa bisnestä, koska asiakkaille pitää onnistua myymään jokainen projekti erikseen. Nykyään muodissa onkin tehdä erinäköisiä "kumppanuussopimuksia", jossa asiakkaat sitoutuvat ostamaan mahdottomat määrät ennalta määrittelemätöntä konsultointia hiukan listahintaa halvemmalla. Mikä ihmeen tolkku tässä oikein on? Ellei edes tiedetä, mihin työvoimaa tarvitaan, minkä takia sitoudutaan ostamaan sitä vuosikausiksi eteenpäin?

Konsulttien käytössä tehdään usein perustavaa laatua olevia virheitä. Yrityksiin on pesiytynyt naurettava osaoptimointikulttuuri, jossa vakituisen työvoiman rekrytoimiseksi täytyy kysyä lupa osastopäälliköltä, talouspäälliköltä, henkilöstöpäälliköltä, maajohtajalta, toimitusjohtajalta ja paavilta. Lopputuloksena jokainen haluaa säätää rekrytoinnissa jotakin ja kaikkien muiden kuin rutiinitehtäviin palkattavien tie tyssää jo alkuunsa kun henkilöstöosaston pienipalkkaiset paperinpyörittäjät pääsevät päivittelemään, että kylläpäs ollaan kallista palkkaamassa. Kun tärkeisiin tehtäviin ei enää pystytä palkkaamaan omaa henkilökuntaa ja vanhat ovat ylityöllistettyjä, ainoa kaikkien iloisesti hyväksymä tapa on palkata konsultti. Konsultit menevät aina kulubudjestista ja osastonjohtaja voi palkata heitä omalla päätöksellään. Konsultti toki maksaa muutamassa päivässä sen verran kuin palkkalistoilla oleva työntekijä kuukaudessa, mutta ei se kiinnosta ketään.

Kun konsultteja käytetään oman työvoiman pysyvänä jatkeena, alkuperäinen ajatus satunnaisen puuttuvan osaamisen hommaamisesta on hävinnyt ajat sitten. Konsultit vastaavat firmojen tärkeimmistä projekteista ja nykyään jopa strategisesta suunnittelusta liikkeenjohdon konsultin nimikkeellä. Jos yrityksessä johto ei tiedä, mitä firman oikeastaan pitäisi tulevaisuudessa tehdä ja miten, on omistajien syytä vetää asiasta johtopäätöksiä ja hommata tilalle väkeä, joilla on omaakin näkemystä asiasta.

Konsulteilla on lisäksi joku käsittämätön sädekehä päänsä päällä, ja kaikki mitä he sanovat, muuttuu aina välittömästi Jumalalta peräisin olevaksi totuudeksi. Omat työntekijät saavat hakata ideoineen päätään loputtomaan byrokratian ja tympeimpien pikkupomojen muuriin, mutta kun juuri Kauppakorkeakoulusta valmistunut Accenturen juniorikonsulentti tulee ja esittää nuo täsmälleen samat ideat, niitä kutsutaan kerrassaan nerokkaiksi. Suoraan koulunpenkiltä konsulttitalon broilerihautomoon mennyt heppu ei oikeasti voi tietää mitään sellaista, mistä kenenkään kannattaisi maksaa hänelle mitään muuta kuin pientä harjoittelijan kuukausipalkkaa, minkä hän käytännössä konsulttitalostaan saakin. Konsulttitalojen isot rahat menevät pyramidihuijaustyyliin tarpeeksi kiipineille, partnereiksi kutsutuille pyrkyreille.

Vähän hommaa harjoitellut konsultti toimii niin, että kun hänet kutsutaan ratkaisemaan jotain ongelmaa, hän juttelee aikansa ihmisten kanssa ja seuloo mielessään väen hulluihin ja fiksuihin. Sen jälkeen hän kysyy näiltä fiksuilta, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä, pistää nämä asiat powerpoint-kalvolle ja esittää ne mullistavina löydöksinä ja lopulta lähettää muutaman sadan tonnin laskun parin kuukauden kahvin ja lounaiden täyteisestä työstä. Tämä on tietysti hyvä bisnes konsultille, mutta jos esimerkkiyrityksen keskijohto olisi vaivautunut kuuntelemaan omia alaisiaan, samat asiat olisi kuultu sieltä täysin ilmaiseksi. Lisäksi motivaatio olisi parantunut, kun ihmiset olisivat huomanneet, että he kykenevät vaikuttamaan työhönsä ja työympäristöönsä.

Vähän harmittomampi mutta kaikille väkeä rekrytoineille tuttu tilanne ovat erilaiset rekrytointikonsultit ja kandidaattien testaajat. Parin päivän testisessio jossain scientologiaa lähellä olevassa testauspajassa maksaa helposti lähes kymppitonnin. Jokainen näitä tuloksia lukenut huomaa, etteivät ne kerro testatusta yhtään mitään sellaista, joka ei käynyt ilmi vartin työhaastattelussa. Silti niitä tehdään ja kauppa käy hyvin, koska yritysten henkilöstöhallinnolle on saatu myytyä ajatus siitä, että testaaminen on halvempaa kuin vikarekrytointi.

Koukkuun menneille henkilöstöpäälliköille tohtori haluaa muistuttaa, että meillä on koeaika sitä varten, että jyvät voidaan seuloa akanoista. Ei siihen tarvita yhtäkään konsulttia.

Tohtori ajoi taannoin autolla Kaakkois-Suomesta Helsinkiin. Vastaan tuli venäläisiä autonkuljetusrekkoja suorastaan mahdottomia määriä. Tohtori sekosi laskuissaan kolmenkymmenen paikkeilla. Etelärannikon tiet Hangosta Helsingin kautta Vaalimaalle ovat muuttuneet venäläiseksi rekkaralliksi, jossa ei ole ollut enää aikoihin mitään tolkkua.

Pitkiä rekkakolonnia saa tavallinen autoilija ohittaa lähinnä henkensä kaupalla. Venäläinen rekka ohittamassa toista rekkaa jossain nollanäkyvyysmutkassa ei ole harvinainen tapahtuma sekään. Vain hyvä tuuri on pelastanut Konginkankaan suuruisilta tai suuremmilta katastrofeilta ja ihmishenkiä on toistaiseksi tuossa rallissa menetetty vain muutama. Levähdyspaikat teiden varsilla ovat muuttuneet kaatopaikkojen ja käymälöiden yhdistelmäksi, ja niillä trokataan viinat ja tupakat niitä haluaville.

Meillä höpistään jatkuvasti, että transitoliikenteessä on muka Suomen liikenteen ja työllisyyden tulevaisuus. Helsinkiin rakennetaan uusi satama ja vanhoja laajennetaan. Kotkassa satamaa haluttaisiin laajentaa täyttämällä maata pari kilometriä avomerelle. Teitä ehdotetaan parannettavaksi verorahalla, jotta tämä bisnes sujuu jouhevammin. Kansalaisille luvataan kymmeniä tuhansia työpaikkoja transitoliikenteen kasvaessa.

Tämä satamaoperaattorien huijauskampanja on syytä rehellisyyden nimissä paljastaa. Transitoliikenne on puhtaasti venäläisrekoilla hoidettavaa. Nämä rekat eivät tankkaa Suomessa, kuskit eivät yövy Suomessa elleivät sitten satu nukkumaan jollain levähdyspaikalla rekkansa kopissa. Venäläisrekan ja sen kuljettajan jäljiltä ei Suomeen jää euroakaan. Satamiin on saatu jokunen työpaikka lisää ahtaajille, mutta puheet kymmenistä tuhansista transitoliikenteen työpaikoista ovat puhdasoppista valehtelua.

Ainoat transitoliikenteestä hyötyvät ovat satamaoperaattori ja huolintaliike. Ne voivat laskuttaa kohtuullisia summia tavaroiden purkamisesta, sillä kaikki kulut kaatuvat suomalaisten veronmaksajien niskaan. Tiet rakennetaan verovaroilla ja satamat saavat investointitukia. Liikenteessä vammautuneiden hoito katetaan verovaroin ja liikennevakuutusmaksuin. Levähdyspaikat siivotaan verorahalla. Rajavartijoiden ja tullimiesten palkat maksaa valtio, joka kustantaa myös kaikki ympäristön puhdistustoimenpiteet, joita raskas liikenne varmasti joskus aiheuttaa.

Venäläisten mielivalta rekkojen kohtelussa ja suomalaisrekkoja syrjivät määräykset ovat ajaneet transitoliikenteen sataprosenttisesti venäläisille yhtiöille, mikä tietenkin on venäläisten tarkoituskin. Aikaisemmin venäläiset osuus liikenteestä oli noin 60%. Suomalaiset viranomaiset ja poliittiset päättäjät eivät ole kunnolla edes yrittäneet tehdä asialle mitään. Aika ajoin väläytellään jotain rekkamaksun käyttöönottoa, jotta näiltä rekoilta saataisiin edes jotain taskurahaa kattamaan niiden Suomelle aiheutuvia kuluja, mutta nämä ehdotukset ovat juuttuneet byrokratiaan tai ne on hylätty. Meillä elää kuitenkin Brezhnevin ajan rähmälläänolo-oppi tukevasti ja kenellekään ei tule mieleenkään laittaa kovaa kovaa vastaan. Sehän olisi sopimatonta ystävällismielisen naapurivaltion syrjimistä.

Valtavien satamainvestointien tekijöiden kannattaisi pitää mielessä sekin, että tämä rekkaralli jatkuu vain niin kauan kuin tsaari Putin haluaa. Jos tsaari päättää, että nyt pannaan kulutusjuhlalle piste, transitoliikenne loppuu yhdessä yössä ja 30 vuoden takaisinmaksuajalla rakennetut jättiläissatamat autioituvat. Arvatkaapa huviksenne, kenen maksettavaksi investointien jättivelat siinä tapauksessa tulevat.

Toki venäläisten kanssa kauppaa kannattaa käydä, mutta tasapuolisilla ehdoilla. Jos autojen kyörääminen Saksasta Venäjälle kannattaa tehdä Hangon sataman ja Suomen kautta sen sijaan, että ne vietäisiin autoilla Puolan ja Valko-Venäjän läpi, voi siitä varmasti jotain maksaa myös kuljetusinfrastruktuurin tarjoavalle Suomelle. Sellainen bisnes, jossa hyötyjinä ovat pelkästään venäläiset rekkafirmat ja maksajina suomalaiset veronmaksajat, ei kuitenkaan ole suosimisen arvoista.

Tänä kesänä Suomessa tapahtunut useampikin iltapäivälehtien uutiskynnyksen ylittänyt väkivaltarikos. Parissa tapauksessa kyseessä on ollut rikoksen tekijän ja uhrin lähipiirin ällikällä lyönyt ns. "tavallisen ihmisen" äkillinen sekoaminen, josta on ollut traagiset seuraukset. Ikävä kyllä ihmisen psyyke on niin hauras, ettei tällaisia tapauksia voida mitenkään täysin estää, vaan tämän tapaisia veritekoja tulee aina tapahtumaan. Oikeuslaitoksen tehtävä on sitten passittaa tekijä tekonsa ja syyntakeisuutensa mukaisesti joko tiilenpäitä lukemaan tai mielisairaalaan.

Oikeuslaitoksen käytössä ei kuitenkaan Suomessa ole työkaluja kansalaisten turvaamiseen sellaisilta sosiopaateilta ja taparikollisilta, jotka eivät ole varsinaisesti mielisairaita, vaan muuten vain kykenemättömiä olemaan olematta vaaraksi muille ihmisille. Tänä kesänä tällaisia tapauksia on nähty ainakin kaksi. Muutama viikko sitten Helsingin Marjaniemessä surmattiin raa'asti naishenkilö, koska hän oli ilmeisesti puhunut liian kovalla äänellä. Tappaja, 58-vuotias helsinkiläismies, oli vapautunut vain kuukausi aiemmin 10 vuoden vankeusrangaistuksesta, jonka hän oli saanut vuonna 1999 naisystävänsä taposta. Tämän lisäksi hän oli jo aiemmin istunut vankilassa 70-luvulla tekemästään taposta. Toinen selkeästi ympäristölleen vaarallinen henkilö on tällä viikolla Suonenjoella riehunut sarjaraiskaaja, joka on aiemmin tuomittu niin taposta kuin useista raiskauksistakin.

Tiedetään, että pitkään vankeusrangaistukseen henkirikoksesta tuomittu aniharvoin uusii tekoaan, mutta yhtä hyvin tiedetään, että tekonsa uusinut tappaja on jo erittäin suurella todennäköisyydellä henkilö, joka ei tulevaisuudessakaan pysty sopivissa olosuhteissa olemaan tappamatta ihmisiä. Tällä hetkellä laki tuntee ainoastaan pakkohoidon keinona pitää tuomionsa kärsinyt todennäköinen rikoksenuusija poissa kaduilta. Pakkohoito on keinona ongelmallinen, koska sitä voi käyttää vain sellaisiin, joilla on joku psyykkinen diagnoosi ja silloinkin sangen painavin perustein. Jos henkilö on kuitenkin ainakin näennäisesti täysin terve mutta yksinkertaisesti täysin piittaamaton muiden kärsimyksistä tai sitten joku "naksahtaa" aina viinantilkan jälkeen, pakkohoidon kriteerejä on vaikea saada täyttymään kun ei ole varsinaisesti mitään hoidettavaa.

Koko oikeusjärjestelmämme saa jatkuvasti kyseenalaista kunniaa siitä, kuinka se useissa tapauksissa on kyvytön tekemään oikeastaan mitään. Helsingissä hilluu aina toisinaan alle 15-vuotiaiden rosvokoplia. He tietävät, että alaikäisinä heitä ei voida tuomita mistään rikoksesta, vaan sosiaalitäti antaa heille ainoastaan vakavat moitteet. Homman harmi on lähinnä se, että sosiaalitantan kanssa menee muutama tunti, jona aikana ei ehdi pölliä Kampin metroaseman kioskilta mitään ja katu-uskottavuus laskee silmissä ja sitä ei saa takaisin ennen kuin kaverien katsellessa anastaa puukolla uhaten ohikulkevalta teiniltä kännykän. Tällaisia alaikäisiä useamman kerran kiinni jääneitä olisi rehellisyyden nimissä syytä jonkun asiantuntijan arvioida. Jos he vaikuttavat siltä, että he ymmärsivät tekonsa rikollisuuden ja myös sen, että heitä ei nimenomaan alaikäisenä nyt voida rangaista, tämä ikäraja pitäisi kumota heidän kohdaltaan ja käsitellä heitä kuin keitä hyvänsä alle 18-vuotiaita nuorisorikollisia. Mikäli sosiaaliviranomainen ei kykene muutaman kiinni jäämisen jälkeenkään aikaansaamaan mitään parannusta, silloin oikeuslaitoksen on toimittava eikä katseltava sivussa.

Nuoret aikuiset ja aikuiset taas saavat pikkurötöksistä ehdollista toisensa perään ilman, että häkki heilahtaa. Ehdollisen ajatus oli alun alkaen olla se viimeinen, vakava varoitus, mutta nyt se on lähinnä vitsi. Eivät ammattirikolliset linnassa parane tai ainakin harvat paranevat, mutta jatkuvien ehdollisten ja pikkusakkojen määrääminen lähinnä naurattaa maksukyvytöntä taparikollista. Ehdollisessa pitäisi palata lähemmäs sen alkuperäisiä juuria kuitenkin tietyin poikkeuksin. Tohtori ehdottaa, että ensimmäisen ehdollisen ansaitessaan rosvo passitetaan kahdeksi viikoksi vankilaan. Tänä aikana hän voi sitten miettiä, haluaako hän tänne lusimaan pidemmäksi aikaa vai kannattaako tehdä parannus. Monelle vankila on todennäköisesti aika ahdistava paikka ja asian havaitseminen ennen kuin lätkäistään ensimmäisen kerran ehdotonta monen vuoden kakku saattaisi palauttaa joitakin edes hiukan lähemmäksi kaitaa polkua.

Ongelmallisimpia tapauksia ovat väkivaltarikosten uusijat. Kaikille pitää antaa mahdollisuus, mutta jossain kohtaa rajan on tultava vastaan. Jos ensimmäisen vakavan väkivaltarikoksen jälkeen tekee toisen vastaavan rikoksen, ei siitä vielä ole tarpeen seurata ehdotonta elinkautista, mutta näitä varten voisimme ostaa vankeinhoitopalveluita Venäjältä. Ensimmäisen tuomion saa istua Suomessa luksushotellissa, mutta toinen kerta sitten suoritetaan jollain venäläisellä työleirillä tai rottia kuhisevassa vankilassa, mitä ne nyt siellä sattuvatkin keksimään. Sen jälkeen meillä pitäisi olla kolmannesta kerrasta tarjolla elinkautinen, josta ei enää vapaudu armahdusautomaatilla vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kykenee vakuuttamaan tarpeeksi monta asiantuntijaa siitä, että merkittävä parantuminen ja elämänmuutos ovat tapahtuneet. Tämän tien pitäisi olla erittäin vaikea mutta ei mahdoton USA:n "life without parole" -tyyliin. Ihminen voi viisastua vielä vanhempanakin, mutta pallo ja todistustaakka ovat tässä tapauksessa rikollisella. Väkivaltarikosten uusijoiden tapauksessa pitää luopua humaanista rikollisen parantamisajatuksesta ja keskittyä enemmänkin sivullisten suojelemiseen.

On meillä sitten toisaalta rikoksia, joista tuomitaan ankarasti. Valtion verotuloille vaaralliset talousrikolliset, veronkiertäjät ja huumekauppiaat saavat väkivaltarikollisten saamiin tuomioihin nähden järjettömän pitkiä kakkuja. Talousrikollinen Uotin tapauksessa jopa on yritetty venyttää sääntöjä. Kun yleinen tapa on käsitellä konnan kaikki rötökset kerralla ja antaa niistä sitten yksi kakku, Uotin kakkua haluttiin jatkaa uudella jutulla kun vanhat oli melkein lusittu. Subutexin maahantuonnista napsahti juuri 10 vuotta, joka on enemmän kuin mitä sai törkeästä raiskauksesta ja uhrin taposta.

Muiden kuin SDP:n äänestäjien joukossa kansalaisen oikeustajun vastaista on päästää väkivaltarikolliset vähemmällä kuin veropetosten tekijät.

Tällä viikolla Kauppalehti uutisoi, että 50,1% suomalaisten pörssiyritysten osakkeista on ulkomaisissa käsissä. Tämä asia jakaa aina mielipiteitä. Joidenkin mielestä ulkomaiset omistajat ovat kasvottomia suomalaisen duunarin vihollisia, jotka ilkeämielisyydessään kehtaavat vaatia yhtä hyvää tuottavuutta kuin muuallakin maailmassa. Toisten mielestä ne ovat pelastuksen enkeli, jotka auttavat pääomaköyhää maata selviämään ja ilman heitä joutuisimme kadotukseen ja konkurssiin. Totuus on yllättäen välimaastossa.

Ulkomaisen pääoman merkitystä Suomelle ei pidä vähätellä. Suomen perinteinen raskas teollisuus on täysin tuontitavaraa. Ei Hans Gutzeit suomalainen ollut, mutta hänen jäljiltään on jäljellä yksi maailman suurimmista metsäteollisuusyrityksistä. Nykypäivänä pienen yrityksen tie on usein ohdakkeinen, koska yritysten verkostoitumisessa pienen yrityksen tuotteen pitää olla todella poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi pienen yhtiön markkinointiponnistuksilla. Osana isompaa pääsee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, jossa markkinointikanava on valmiina. Tämä saattaa pitää tuon yrityksen Suomessa jatkossakin kun se ei ajaudu vaikeuksiin markkinoiden puutteen takia.

Ulkomainen omistaja ei ole sen kiilusilmäisempi suomalaisen duunarin vihollinen kuin suomalainenkaan omistaja. Molemmat ovat sijoittajia ja haluavat sijoitukselleen tuottoa. Sekä suomalaisissa että ulkomaisissa sijoittajissa on kvartaalikapitalismia pönkittäviä yksilöitä, rahastoja ja eläkekassoja, mutta myös pitkäjänteistä sijoitustoimintaa harrastavia. Toisaalta suomalainenkaan omistaja ei katso vätystelyä Suomessa, jos puolalaiset tekevät saman homman yhtä hyvin puoleen hintaan. Tässä mielessä omistajan kansallisuudella ei ole mitään eroa. Isoin ero duunarin kannalta syntyy siitä, ovatko sijoittajat pitkän tähtäimen sijoittajia ja pitkän aikavälin tuottoja hakevia vai tuuliviirin lailla erinäköisiin alle 30-vuotiaiden juniorien hatusta vetämiin analyyseihin uskovia hermoilijoita. Tästä asiasta Kalle Isokallio kirjoitti Iltalehdessä 24.7. niin hyvin, etten puutu asiaan enempää.

Ulkomaisella omistuksella on myös varjopuolensa, mutta se ei ole ulkomaisten väärä asenne ja piittaamattomuus, vaan se on oma hölmöytemme. Suomen suurin synti on se, että täältä myydään firmat ruotsalaisille. Oikeastaan mikä hyvänsä lähialue on pahasta, mutta käytännössä valtaosa myytävistä firmoista tuntuu päätyvän ruotsalaisomistukseen. Tämä on paha monestakin syystä.

Ensimmäinen syy on puhtaan taloudellinen. Kun amerikkalainen yritys ostaa Suomesta firman, se tekee sen joko saadakseen jonkun hyvän tuotteen täydentämään tuoteperhettään tai sitten se haluaa ostaa täältä firman, jotta saa valmiit asiakassuhteet ja sillanpääaseman tälle maailmankolkalle. Näissä tapauksissa todennäköisesti vähän kevennetään hallintoa ja it-osastoa karsimalla päällekkäisyyksiä, mutta koska ajatus oli ostaa hyvä firma ja hyvä tuote, yritys pysyy täällä työllistämässä suomalaisia. Ruotsalaisten motiivi taas on usein vallan toinen. Kuten Suomessakin, Ruotsissa yritykset katsovat Itämeren alueen kotimarkkinakseen, ja kun ne ostavat Suomesta firmoja, ne eivät halua tuotteita ja asiakkaita vaan ne haluavat usein ostaa pois kilpailijan ja ajaa sen alas. Asiakkuudet voi aivan hyvin hoitaa Ruotsista myös Suomeen, koska Suomessa yritykset eivät vaadi palvelua suomeksi vaan englanti käy kaikille. Tuotteet voi siirtää tehtäväksi Ruotsissa tai missä ne nyt sitten tehdäänkin, ja tällaiset yritykset ovat näennäisen "tasaveroisen" fuusion jälkeen viiden vuoden kuluttua tilanteessa, jossa Suomessa on pieni myyntikonttori tai ei sitäkään.

Toinen syy on kulttuurillinen, joka osaltaan johtaa ensimmäiseen. Maailmassa on harvoja paikkoja, joiden bisneskulttuurit ovat kahden naapurin välillä niin erilaiset kuin Suomen ja Ruotsin välillä. Asiat tehdään täysin eri tavalla kaikilla tasoilla. Suomalaisten suoruus ja ruotsalaisten politikointi eivät kohtaa millään tasolla. Suomalaiset kuvittelevat asian olevan sovittu kun nimi on paperissa ja on lyöty kättä päälle, mutta ruotsalaisille sopimukset ovat vain suuntaviivoja ja niistä noudatetaan vain heitä miellyttävää osaa ja lopuista ei välitetä tuon taivaallista. Kun suomalaiset kuvittelevat asioiden etenevän sovitusti, yhteishankkeet kriisiytyvät kun suomalaiset eivät ole jatkuvasti aktiivisesti valvomassa loputtomissa palavereissa etujaan mielestään sovituissa asioissa. Toisaalta suomalainen suorapuheisuus ja faktoihin vetoaminen eivät saa aikaiseksi Ruotsissa kuin kummastusta. Ei siellä ratkaista asioita avoimesti faktoilla vaan faktat pitää pukea erinäköisten pehmoaatteiden valepukuun ja sitten myydä näitä mukavan pehmeitä ja tunteikkaita palleroisia. Kun aluksi fuusion jälkeen yritetään innolla tehdä kaikkea yhdessä, projektit karahtavat kiville kun sisäinen kommunikointi ei kohtaa millään tasolla. Lopulta ruotsalainen omistaja kyllästyy ja irtisanoo suomalaiset.

Kolmas syy on asenteellinen. Ruotsissa ei nähdä Suomea sellaisena maana kuin se on vaan takapajuisena, pysähtyneenä paikkana, samalla kun fundamenteiltaan samanlaista Ruotsia pidetään maailman edistyksellisimpänä paratiisina. Suomalaista ketteryyttä ei arvosteta vaan kutsutaan ruotsalaista jähmeyttä ja vätystelyä ketteryydeksi. Esimerkkinä tästä vaikkapa ruotsalaisomisteinen Sonera. Suomi oli mobiilitekniikassa maailman edelläkävijämaita kunnes merkittävin toimija ja verorahoilla rakennettu infrastruktuuri myytiin pilkkahintaan ruotsalaisille. Sen jälkeen Suomeen ei ole investoitu oikeastaan mitään. Ei Ruotsissa nähdä sitä tarpeelliseksi. Suomi on periferia jossain tuolla eikä siellä nähdä, että tänne panostamalla olisi saavutettavissa mitään merkittäviä hyötyjä.

Ulkomaalaisomistuskeskustelussa on syytä muistaa sekin, että se on Suomessa pakon sanelemaa. Perintöverotuksella haitataan kotimaisten pääomakeskittymien syntyä, joten kun ideologisesti kotimaista pääomaa ei ole, sitä tulee väkisin maista, joissa pääomat saavat kasautua paljon meitä tehokkaammin. Oikein tai väärin, tässä maailmassa elämme. Opiksi on sen sijaan syytä ottaa siinä, että asiat voidaan tästä huolimatta tehdä oikein tai väärin.

 

Tohtorin erikoinen – Kulttuuriongelmat Käytännössä Päivän kolumnia siivittää tämän päivän Helsingin Sanomat. Siinä kerrotaan ruotsalaisen Teliasoneran kasvavan voimakkaasti nimen omaan Venäjällä ja Turkissa. Matkapuhelinbisnesten fuusion jälkeinen suomalainen vetäjä Harri Koponen sai firmasta potkut, koska halusi hakea kasvua Venäjältä ja Turkista. Koposen sanoma oli oikea, mutta kun oikea viesti ja ruotsalaisen konsernijohtajan "ei tehdä mitään" -asenne ja poliittinen pelaaminen ovat ristiriidassa, on oikean viestin väistyttävä.

Anders Igel voisi rehellisyyden nimissä pyytää Koposelta anteeksi ja lähettää Koposelle Kuwaitiin muutaman laatikollisen ruotsalaista vissyvettä.

Sipoon kunnan päättäjät ovat rakentaneet pääkaupungin kainaloon eräänlaista suomenruotsalaista maalaisidylliä jo vuosikymmeniä. Helsingin seudun laajenemispaineet on suosiolla sysätty muiden murheeksi ja pääkaupunkiseutu onkin kasvanut voimakkaasti länteen ja pohjoiseen. Siinä missä Espoosta ja Vantaasta on kummastakin muutamassa vuosikymmenessä kasvanut parinsadantuhannen asukkaan suurkaupunkeja, ainakin suomalaisessa mittakaavassa, on aivan Helsingin naapurissa sijaitseva maa-alueeltaan sekä Espoota että Vantaata suurempi Sipoo edelleen alle 20000 asukkaan maalaiskunta, johon ei uusia asukkaita kaivata.

Kuka tahansa, joka joskus on autoillut Helsingistä länteen Tammisaaren suuntaan ja itään Porvoon suuntaan havaitsee merkittävän eron vaikka otsaluullaan. Siinä missä lännessä Espoo ja Kirkkonummikin ovat nopeasti kasvavia kaupunkeja, joissa sekä teollisuus että asutus on sekä modernia että kehittyvää, loppuu kaupunki itään päin mennessä kuin seinään Sipoon rajalle. Sen jälkeen on vain metsää. Ainoa vähänkään merkittävä teollisuus on Ingmanin meijeri ja asutusta metsän siimeksessä ei paljain silmin juurikaan havaitse. Numerot puhuvat selvää kieltään. Helsingin asukastiheys on kolmisentuhatta asukasta neliökilometrillä, Espoossa ja Vantaalla yli seitsemänsataa, mutta Sipoossa vain viisikymmentä.

Miksi näin? Maalaisidyllin säilyttämistä on erinomaisen helppo perustella muodikkailla iskulauseilla, kuten luonnonsuojelulla tai vaikka perinnemaiseman säilyttämisellä, mutta se on tietenkin silkkaa populismia. Sipoon isolaatiopolitiikka juontaakin juurensa aivan toisaalle. Sipoo on Espoon ja Kirkkonummen tapaan vanhaa ruotsinkielistä Uuttamaata, mutta siinä missä Espoo ja Kirkkonummi ovat osa nykyistä Uudenmaan maakuntaa, jonka maakuntakeskus on Helsinki, kuuluu Sipoo huomattavasti ruotsinkielisempään Itä-Uudenmaan maakuntaan, jonka keskuspaikka on Porvoo. Vielä jokin aika sitten Sipoossa oli enemmistö asukkaista ruotsinkielisiä ja RKP:llä oli ehdoton enemmistö kunnanvaltuustossa. Suomenkielisiä uudisasukkaita ei kaivattu ja asuntokaavoitus ja kaupunkisuunnittelu valjastettiin täysin kielipolitiikan palvelukseen. Jopa Sipoon vaakunaeläin, hopeinen susi, irvistelee raivoisasti vasemmalle eli länteen eli Helsingin suuntaan.

Selväähän on, että mikäli kunnan väestömäärä alkaisi voimakkaasti kasvaa, olisi uusien asukkaiden kielijakauma lähellä koko maan keskiarvoa, eli pitkästi yli 90% suomenkielisiä ja vain kuutisen prosenttia ruotsinkielisiä. Tämä ei voisi olla vaikuttamatta dramaattisesti kunnan poliittiseen päätöksentekoon. Suurin valtuustoryhmä RKP saisi pian totutella asemaansa valtuuston neljänneksi tai viidenneksi suurimpana ryhmänä maan valtapuolueiden takana ja joutuisi isännän äänen sijasta käyttämään vaikutuskanavanaan muiden puolueiden kanssa tekemiään lehmänkauppoja valtakunnanpolitiikasta tutulla tavalla. Vähempikin on kunnallispoliittiselle eliitille "kauhuskenario", sana joka on ollut Sipoon päättäjien huulilla viime aikoina, kun heiltä on jotain käyty kysymässä.

Tämä uutisiinkin asti päässyt sipoolaisten kuntapomojen "kauhuskenario" on nimittäin se, että alkukesästä tuli julkisuuteen Helsingissä huolellisesti salassa valmisteltu suunnitelma, jonka mukaisesti Helsingin kaupunki lähetti pikavauhtia valtioneuvostolle hakemuksen Sipoon länsiosien ja Vantaalle kuuluvan mereen ulottuvan maakaistaleen liittämiseksi Helsinkiin. Samassa yhteydessä Helsinki ilmoitti aikovansa kaavoittaa kyseisille alueille pikavauhtia pientaloasutusta 50000 uudelle asukkaalle. Ensi kuulemalta anomus kuulostaa julkeuden huipulta, mutta eipä se sitä oikeastaan ole. Helsingin seutu on koko Suomen talouden veturi ja sillä pitää olla mahdollisuus kasvaa. Asukkaita Helsingin niemelle mahtuu rajallinen määrä ja tuo raja on jo käytännössä saavutettu. Tästä seurauksena on asuntojen järjettömät hinnat, mikä puolestaan vaikuttaa negatiivisesti työvoiman saatavuuteen ja väestön ostovoimaan. Pitkällä aikavälillä tästä on seurauksena kasvun hidastuminen ja taloudellinen taantuma. Globalisoituvassa maailmassa Suomi saa osakseen talouskriisejä aivan riittävästi ilman, että niitä pitää itse tieten tahtoen kehitellä. Sipoon päättäjät ovat lähihistoriassa tähneet täysin selväksi, että he eivät aio antaa Helsingin seudun kasvupaineiden häiritä itseään ja että RKP:n rälssialueen maalaisidyllistä tullaan pitämään kiinni kynsin ja hampain. Helsingin rajansiirtohakemukseen vastavedoksi tupakkiaskin kanteen raapustettu suunnitelma Sipoon väkiluvun kaksinkertaistamisesta lähivuosikymmeninä on epäuskottavuudessaan lähinnä surkuhupaisa.

Miksi liitoshanketta sitten vastustetaan niin verisesti? Jäljelle jäävä Sipoohan olisi paljon uskottavampi suomenruotsalainen maalaisidylli, kun sitä ei enää tarvitse puolustaa aivan Vuosaaren suursataman naapurista asti. Lisäksi kunnan kielisuhteet säilyvät nykyisen kaltaisena huomattavasti pidempään, kuin mitä voisi olettaa tapahtuvan, jos Sipoo oikeasti saisi Itäsalmeen uuden kymmenientuhansien asukkaiden pientalotaajaman. Helsinkiin liitettävällä alueella ei oikeastaan ole metsän lisäksi paljon mitään. Sillä, että Sipoossa oleva Ingmanin meijeri nipin napin jää liitoksessa Helsingin puolelle, ei ole suurempaa merkitystä, koska yritysverotuksessa on kuitenkin kuntien välillä tasausjärjestelmä. Ne muutamat, jotka asuvat liitosalueella, huomaavat tapahtuneen lähinnä siitä, että heidän kunnallisveronsa laskee noin prosenttiyksiköllä ja heidän Hufvudstadsbladetinsa tilaukseen pitää muuttaa Sibbon tilalle Helsingfors. Alueliitoksen tuomasta lisäasutuksesta on turha olla huolissaan, koska Sipoollahan on samanlaiset suunnitelmat asuntorakentamisen lisäämisestä, vaikka ne toki ovatkin vain bluffia.

Kansan syvät rivit vastustavat alueliitosta normaaliin tapaan tunneperäisellä sopotuksella. Helsingin alueliitossuunnitelmaa nimitetään rosvoukseksi, vaikka Helsinkihän ei tietenkään liitoksesta päätä, vaan asia kuuluu maan hallituksen päätäntävaltaan. Lehdissä julkaistaan mielipidekyselyjä, joiden mukaan kaksi kolmesta kansalaisesta vastustaa Helsingin maarosvousta, vaikka muuttamalla kysymyksen vielä hiukan johdattelevammaksi olisi helposti saatu vieläkin tylymmät prosentit. Pinnallisella ja tosiasioita väheksyvällä kirjoittelulla saadaan koko asia näyttämään periaatteelliselta ristiriidalta, jossa iso ja vahva Helsinki syö pienen ja heikon Sipoon parhaat palat ja jättää jämät näivettymään eräänlaiseksi takametsäreserviksi, joka voidaan tulevaisuudessa rosvota, jos tarvetta ilmaantuu.

Todellisuudessa Sipoon länsiosien liittäminen Helsingin kaupunkiin on hyvin perusteltu hanke, jolla on erittäin suuri vaikutus alueen kehittymiseen ja taloudelliseen potentiaaliin. Lisäksi juuri Itä-Uudenmaan kuntien olisi syytä olla hyvillään asiasta, koska hanke väistämättä kääntää Helsingin alueen taloudellista painopistettä itään, jolloin talouskasvua ja vaurautta on luvassa myös niille. Vaikka Sipoon torjuntataistelu alueliitosta vastaan onkin täysin päätön, niin onneksi se sentään on tuhoon tuomittu. Harvemmin nimittäin on tohtorin silmiin sattunut yksittäistä päätöstä, jonka puolesta sekä päähallituspuolueet että suurin oppositiopuolue olisi niin varauksettomasti liputtanut.

Demarien politrukki Tuula Haatainen on taas vaihteeksi nostanut esille naiskiintiöt pörssiyritysten hallituksiin. Aiheen esilletulo on selvä merkki siitä, että vaalit ovat lähestymässä, ja että naispoliitikot käyvät taas veristä taistelua feministien ja muiden hiukan vinksahtaneiden äänistä. Kun asiaa ja lahjoja on lusikalla annettu, siitä on paha kauhalla ammentaa ja tuloksena on sitten samojen tylsämielisten uskonkappaleiden toistaminen vuodesta toiseen.

Naiskiintiöt ovat asia, jota jokaisen ajattelevan ihmisen on syytä vastustaa. Mutta ei niillä perusteilla, joita me Etelärannasta saamme kuulla. Suuryritysten hallituksissa istumalla saa rahaa kohtuullisen mukavasti. Jos hallitus kokoontuu kuusi kertaa vuodessa ja siitä maksetaan vaivanpalkkaa 50 tonnia vuosittain per nenä, ymmärrän, että viiden eri yhtiön hallituksessa istuvat Etelärannan herrat puolustavat nykyjärjestelmää kiivaasti. Heidän sanomansa on se, että valinnanvapauden pitää vallita sillä muuten joudutaan tekemään kompromisseja eikä voida valita parhaita henkilöitä tehtävään.

Naiskiintiöitä voi vastustaa monella argumentilla, mutta tuo on se ainut, joka ei ole kovinkaan uskottava. Hallitusten pitäisi olla yrityksissä valtaa käyttävä taho, joka kertoo toimivalle johdolle, mihin suuntaan ja miten firmaa pitää kehittää. Jokainen viime vuosien uutisia seurannut tietää kuitenkin, että hallituksissa istuu lähinnä toistaitoisia tylsimyksiä, jotka siunaavat jokaisen toimivan johdon esittelemän hölmön tai perin hölmön idean päätään nyökytellen ja lisäksi myöntää johdolle bonuksia johdon oman esityksen mukaan. Toimiva johto on ollut jo pitkään häntä, joka heiluttaa koiraa. Hallitukset eivät tee mitään, vaan ainoastaan nyökyttelevät ja vahvistavat taas uusia, parannettuja optio-ohjelmia tai korjaavat entisiä jos ne eivät palkitsekaan täydellisestä tietotaidon ja näkemyksen puutteesta miljoonalla vuosittain. Lelukaupasta saa femmalla nuken, joka nyökyttää päätään aina kun ympäristöstä kuuluu jotain ääniä. Nämä toteuttavat hallituksen kokouksessa omistajien tahtoa täsmälleen yhtä hyvin kuin nykyiset 50 tonnilla vuodessa paikoille ostetut liike-elämän edustajat, mutta huomattavasti kustannustehokkaammin.

Naiskiintiöiden ongelma ei ole se, että se syrjäyttäisi nykyisiä huippukykyjä vaan se, että se toimisi huonona esimerkkinä. Tähän mennessä hallituspaikkoja on saanut ostamalla tarpeeksi firman osakkeita. Jos meille syntyy tapa, että omistajat eivät saa nimittää haluamiaan ihmisiä hallituksiin vaan heidän pitää valita nämä ihmiset joidenkin vähemmistöjen joukosta, Suomen kaikki vähemmistöt hyökkäävät tämän kultakaivoksen kimppuun. Kun pää on avattu ja naisia, tuota enemmistön muodostavaa maailman suurinta vähemmistöä, aletaan suosia kaikissa valinnoissa, seuraukset ovat ikäviä. Nimittäin aivan tuota pikaa tarvitaan myös vegaanien, maahanmuuttajien, vasenkätisten, sinisilmäisten, ruskeakielisten, stalinistien, transvestiittien ja Maalaisliiton puolueohjelmaan uskovien edustajille omat kiintiöpaikkansa. Lopputuloksena yritysten omistajat eivät saa enää itse ryssiä omia bisneksiään vaan niiden pitää alkaa miellyttää erinäköisiä vähemmistökerhoja ja muita marginaaliliikkeitä voidakseen johtaa firmaansa. Tässä ei ole ajatuksena päätä eikä häntää, mutta vaalien alla poliittisten lauselmien taso ei ole ennenkään ollut kovin korkea.

Ehdotan, että tämän julkisuuskaivon kuivuttua Tuula Haatainen tarttuu uudelleen tasa-arvon torveen ja kiinnittää huomion yrityselämässä rehottaviin sukupuolten välisiin palkkaeroihin ja ryhtyy vaatimaan kaikille vähintään keskiarvopalkkaa.

Hesari haastatteli viikolla Oskari Nokso-Koivistoa Iloiset Veronmaksajat ry:stä. Koska ajatuskin kuulosti pähkähullulta, tohtori päätti ottaa asiasta selvää. Yhdistykseen ja sen ajatuksiin tutustuminen aiheutti siinä määrin voimakasta henkistä ahdistusta, että muutamia asioita on hiukan syytä tarkentaa ja selventää.

Iloiset Veronmaksajat kertoo kotisivuillaan muunmuassa näin: "Veronalennuskuoron kilpalaulannan vastapainoksi pitäisi saada jokin taho muistuttamaan siitä, että verot ovat ystävämme! Veroja on mukava maksaa, koska niillä saamme laadukkaat ja tasa-arvoiset hyvinvointipalvelut ja vakaan, turvallisen yhteiskunnan, jossa voimme elää hyvällä mielellä ihmisiksi toistemme kanssa." Toisekseen, järjestön puuhamiehet kertovat olevansa "yhteiskunnasta kiinnostuneita, ennen kaikkea opiskelijapolitiikassa toimineita nuoria".

Tämä "verot ovat oikeudenmukaisia, koska verot ovat oikeudenmukaisia" -ajatus ei suinkaan ole ennenkuulumaton. Esimerkiksi sosialismin ylipappi Erkki Tuomioja toistaa tätä uskonkappaletta aina kun joku viitsii kuunnella ja toisinaan muulloinkin. Tylsämielisyydessään tämä doktriini on kuitenkin vailla vertaa. Jokainen meistä hyväksyy sen, että veroja kerätään, jotta niillä saadaan rahoitettua yhteiskunnallisesti tärkeitä palveluja. Sen sijaan verojen kerääminen verojen keräämisen vuoksi kuulostaa lähinnä mielipuoliselta. Tohtori on valmis keskustelemaan koska hyvänsä näistä tarpeellisista palveluista ja tavasta rahoittaa ne, mutta veroilla on vain välinearvo. Tämä kansalaisjärjestö kuitenkin näyttää nostaneen verot isännän asemaan ja niillä tuotettavat palvelut ovat vain jotain sivutuotteita. Kenen etua tämä ajaa?

Järjestö pohtii sivuillaan myös, että verot ovat oikeudenmukaisia, koska ne käytetään niin nerokkaasti oivallisiin palveluihin. Jotta järjestö ei tekisi itsestään suurempaa pelleä kuin miltä se väkisinkin vaikuttaa, tohtori ehdottaa, että järjestö perehtyy joskus hiukan siihen, mihin veroraha menee. Suomen BKT on noin 160 miljardia euroa ja kokonaisveroaste vaatimattomat 45%. Verorahaa on siis käytössä joka vuosi 70 miljardia. Tietävätkö iloiset veronmaksajat, paljonko vuosittain käytetään terveydenhoitoon, perusturvaan ja koulutukseen? Ottakaapa selvää, saatatte yllättyä. Sen jälkeen teidän nimittäin pitää selittää enää se, mihin ihmeen oikeudenmukaisiin palveluihin käytämme loput noin 50 miljardia; eli pitkästi yli sata miljoonaa euroa joka ikinen päivä.

Yhteiskunnasta kiinnostuneita opiskelijapoliitikkoja vaivaa lisäksi historian tuntemattomuus, mikä panee miettimään, että Nokso-Koiviston kannattaisi lukea kesämökillään jotain muuta kuin filosofiaa. Järjestö ehdottaa, että pääomatuloille lätkäistään samanlainen progressio kuin ansiotuloille, jotta pienituloiset voidaan vapauttaa tuloveroista. Kuulostaapa kauniilta ja mukavalta, vaikka kukapa moisesta iloisesta asiasta haluaisi vapautua. Jos järjestö olisi vaivautunut perehtymään 15 vuoden takaiseen historiaan, he saattaisivat tietää, että Suomessa pääomatuloveroprosentti oli progressiivinen 80-luvun lopulle saakka. Sen jälkeen huomattiin, että koska pääomat siirtyvät maasta toiseen nopeasti ja muualla vero ei ole progressiivinen, käytännön syistä tasaprosenttiin on mentävä meilläkin. Eikä tässä kaikki. Kun muutos tehtiin, olivat poliitikot hämmentyneitä, sillä vaikka korkein veroprosentti tässä yhteydessä puolittui, markkamääräinen verokertymä kasvoi merkittävästi. Rakastavatko iloiset veronmaksajat siis korkeita veroprosentteja vai korkeita verotuottoja? Tohtori ei viitsi edes yrittää arvata.

Nokso-Koivisto kirjoittaa kolumnissaan: "Kysymykseksi nousee, edustaako eduskunta meitä hyvin? Haluammeko oikeasti veroja alas vai jotain muuta? Haluammeko hoitotakuun ja paljon leikkauksia sairaaloissa – vai leikkauksia julkisiin menoihin?", ja tekee saman virheen kuin koko SDP:n, Vasemmistoliiton ja Vihreiden eduskuntaryhmä. Päätetään ylhäältä annetusti, että jos verokertymää pikkuisen nipistetään, se otetaan ensimmäisenä pois terveydenhoidon palvelutuotannosta. Ikinä ei ole käynyt mielessäkään, että voisimme nipistää aluepolitiikasta, Nokialle maksettavista yritystukiaisista tai jonninjoutavasta byrokratiasta ja puuhastelusta esimerkiksi lopettamalla Stakes. Mutta propaganda ei tietysti kuulosta yhtä vakuuttavalta, jos järjestö joutuisi puolustelemaan poliittisin perustein tehtyjä virkanimityksiä tarpeettomien virastojen tarpeettomiin tehtäviin. Kun verorahoista menee köyhille alle kymmenesosa, on älyllisesti epärehellistä väittää, että kaikki veroihin kohdistuneet leikkaukset ja vastaavat säästöt osuisivat juuri tähän kymmenykseen. Jos poliittisesti valveutunut broilerinuoriso ei ymmärrä edes tätä, näiden lumiukkojen lailla pihalla olevien, itsensä intelligentsiaksi ylentäneiden päätyminen lopulta vallankahvaan kirvoittaa ajatuksena lähinnä klassikon: "Houston, we have a problem".

Rehellisyyden nimissä Iloiset veronmaksajat olisivat voineet kotisivuillaan ilmoittaa järjestön koostuvan lähinnä opiskelijoista, jotka eivät ole iloisesti maksaneet elämässään senttiäkään veroja.

Suomi oli vuonna 2002 innokkaana ratifioimassa vuonna 1997 solmittua ns. Kioton pöytäkirjaa, joka kansanomaisemmin tunnetaan Kioton sopimuksena. Sopimuksessa valtiot sitoutuvat rajoittamaan kasvihuonekaasupäästönsä vuotta 1990 edeltävälle tasolle. Ikävä kyllä maailman suurin tupruttelija, USA, päätti pysyä sopimuksen ulkopuolella, minkä takia kasvihuonepäästöt eivät tule suuremmin vähenemään.

Kioton sopimuksen, joka muuten on Suomen talouden kannalta erittäin vahingollinen, toimeenpanemiseksi kehitettiin Brysselin katakombeissa päästökauppajärjestelmä, jonka tarkoituksena on kohdistaa kasvihuonepäästöjen vähentäminen sinne, missä niitä voidaan tehokkaimmin tehdä. Vaikka päästökauppa ensi kuulemalta kuulostaa hölmöltä, se on kuitenkin yksinkertaisuudessaan jotakuinkin toimiva idea. Ajatuksena on yksinkertaisesti se, että oikeudet kasvihuonepäästöihin jaetaan yrityksille historiallisten päästöjen mukaisesti. Jos yritys vähentää päästöjään, se voi myydä yli jääneet päästöoikeutensa vapailla markkinoilla. Tällöin teollisuuslaitoksen, jossa kasvihuonepäästöjen vähentäminen on erittäin vaikeaa ja kallista, kannattaa säästöjen sijasta ostaa päästöoikeuksia markkinahintaan. Toisaalta taas teollisuus, jonka päästöjä voidaan tehokkaasti vähentää esimerkiksi laitteistoja ajanmukaistamalla, voi rahoittaa uudistuksensa myymällä näin säästyvät päästöoikeutensa.

Periaatteessa järjestelmä on yksinkertainen, mutta käytännössä päästökauppa rankaisee erityisesti Suomen kaltaisia maita, joissa on runsaasti modernia energiavaltaista teollisuutta, jonka päästöt ovat jo ennen vuotta 1990 olleet kohtuullisia. Tällöin ainoa tapa kasvattaa tuotantoa on ostaa sekä kallista ympäristöteknologiaa että uusia päästöoikeuksia, jolloin investoinnit helposti jäävät tekemättä. Päästökaupan maantieteellinen rajoittuneisuus johtaa tietenkin myös siihen, että tuotantoa siirtyy maihin, jotka eivät ole mukana Kioton sopimuksessa. Tämä tarkoittaa vääjäämättä sitä, että kokonaispäästöt kasvavat ja hyvää tarkoittavat hölmöt maksavat.

Onneksi Suomessa yksinkertainen ja toimiva saadaan käden käänteessä muutettua käsittämättömän vaikeaksi, toimimattomaksi ja yleensä vielä lätkäistään vero päälle. Ja totta tosiaan, tähän riittää helposti se, että pari kepu- ja demariministeriä laittavat aivoriihensä hyrräämään.

Tällä kertaa hallituksessa on herätty huomaamaan, että Kioton sopimus ei ehkä olekaan kaikilta osiltaan hyvä idea ja päästökauppakaan ei ehkä toimi halutulla tavoilla ja lisäksi, herranen aika, jokuhan voi vaikka hyötyä siitä. Hurraa!!! Ikävä kyllä hallitus on vähintäänkin puolitoista vaalikautta myöhässä tämän havainnon kanssa. Kioton sopimuksessa ollaan ja EU:n päästökauppadirektiivikin on jotakuinkin kiveen hakattu.

Mutta yhteen asiaan hallitus sentään voi vielä puuttua. Isoilla energiayhtiöillä on maassamme suuri määrä sähköntuotantoa, josta ei aiheudu ollenkaan kasvihuonepäästöjä. Tällaista tuotantoa on esimerkiksi ydinvoima ja vesivoima. Kun kaikki eri tuotantotavoilla tuotettu energia myydään yhteispohjoismaisilla energiamarkkinoilla, saavat nämä sähköyhtiöt myymästään saastuttamattomasta sähköstä muhkeat voitot verrattuna vaikkapa kivihiilivoimaloissa tuotettuun sähköön, johon luonnollisesti tarvitaan myös päästöoikeuksia, koska kivihiilen polttaminen tuottaa älyttömästi kasvihuonekaasuja. Koska ydinvoimaa ja vesivoimaa ei puusilmäisten poliitikkojen takia ole pohjoismaissa riittävästi kasvavan energian tarpeen tyydyttämiseen, asettuu pörssisähkön hinta aivan markkinatalouden lakien mukaisesti kivihiilestä tuotetun kalliimman sähkön hintatasolle. Näin atomimiilut ja valjastetut kosket tuottavat omistajilleen hyvän katteen tehdylle investoinnille.

Mutta tällainen peli ei tietenkään Suomessa vetele. Saastuttamatonta energiaa tuottavien yritysten käärimiä voittoja on alettu kutsua ansiottomiksi eli ns. "windfall-voitoiksi" ja samalla on ruvettu vaatimaan näitä voittoja verolle. Vielä viime vuonna silloinen valtiovarainministeri Kalliomäki ei suostunut windfall-verotusta ajamaan, mutta nyt on uusi vuosi uusine kujeineen ja nykyinen valtiovaranministeri Heinäluoma on löytänyt yhteisen sävelen kollegansa kauppa- ja teollisuusministeri Pekkarisen kanssa. Näyttää vahvasti siltä, että saastuttamattomalle energiantuotannolle lanseerataan uusi vero lähiaikoina.

Mutta hetkinen, mitä ihmeen järkeä tässä on? Eikö päästökaupan idea juurikin ole siinä, että saastuttavaa teollisuutta, olipa se sitten mitä tahansa, pyritään mahdollisimman tehokkaasti ohjaamaan saastuttamattomaan suuntaan? Eikö toivottu tulos olekaan se, että kasvihuonepäästöjä tuottava ja kallis fossiilisia polttoaineita käyttävä energiantuotanto vähentyisi ja saastuttamaton energiantuotanto lisääntyisi? Jos sähkön hinta nousee sen takia, että kivihiilisähkön tuotanto on päästökauppajärjestelmän johdosta kallista, niin sen luulisi kannustavan investointeja saastuttamattomaan energiantuotantoon; tietenkin sillä edellytyksellä, että valtio ei ryhdy sakkoverottamaan kyseisistä investoinneista saatavaa tuottoa. Ehdotetulla windfall-verotuksella siis lähinnä tuettaisiin kasvihuonekaasuja tupruttelevaa kivihiilienergiaa. Kukapa olisi uskonut, että Kioton sopimus johtaa tällaiseenkin älyttömyyteen.

On ymmärrettävää, että massiivinen energiantuotanto on Suomessa ja naapurimaissamme harvojen yhtiöiden käsissä. Jos nämä yhtiöt tarkoituksella säätävät tuotantokapasiteettiaan niin, että pörssisähkön hinta asettuu keskimääräisiin tuotantokustannuksiin nähden suhteettoman korkealle tasolle, niin siihen valtion toki on puututtava. Windfall-verotus on kuitenkin tähän täysin väärä keino. Pikemminkin tulisi tukea ydinvoimaan ja muuhun saastuttamattomaan perusvoimaan investoimista. Näistä investoinneista on luvassa muhkeat tuotot viimeistään siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimeinkin onnistuvat sulkemaan atomivoimalansa ja alkavat ilmeisesti tuottaa sähkönsä päreitä polttamalla. Mikään ei estä sitä, etteikö Suomen valtiokin voisi ottaa osansa näistä voitoista sekä veroina että omistamiensa yhtiöiden tuottoina.

Loppujen lopuksi taitaa kuitenkin käydä niin, että energian hinta laskee vasta siinä vaiheessa, kun joku keksii, miten kateudesta voi tuottaa sähköä.

Juhannuksen kunniaksi saanemme hetkeksi hengähtää päivittäisten yritysmaailman uutisten seuraamisesta. Nämä uutiset ovat nykyään harvoin sellaisia, että niissä kerrotaan jonkun firman onnistuneen myymään ihan hirveästi tuotteitaan. Sen sijaan kuulemme jatkuvasti siitä, että fuusioidutaan, erkaannutaan, ulkoistetaan, saneerataan tai ostetaan kilpailijoita.

Tämän sirkuksen suurin vika on se, ettei se tuota oikeastaan mitään uutta. Jos joku tekee miljoona hilavitkutinta, maailmassa on miljoona hilavitkutinta enemmän. Jos yhtiö ostaa ja myy tuotanto-osastonsa viiteen kertaan, maailmaan ei syntynyt kerrassaan mitään mainitsemisen arvoista. Paperia kyllä syntyi ja investointipankkiirien laskuja. Lisäksi tämän jatkuvan uudelleenjärjestelyruletin vika on se, että se tehdään duunareilta täysin salassa. Firmalla on olemassa toimintasuunnitelma, jonka mukaan näennäisesti firmassa toimitaan. Duunarien kysymyksiin tulevaisuudesta vastataan jotain ympäripyöreää tai valehdellaan päin naamaa. Samaan aikaan firman ylin johto ei suinkaan käytä aivoaikaansa sen miettimiseen, miten tuo strategia saataisiin parhaiten toteutettua ja miten saisimme kahmittua markkinat kilpailijoilta. Ylin johto miettii, mitä firman osia voisi myydä, mistä voisi ostaa tai mitä voisi ulkoistaa. Ja duunareille ei hiiskuta asiasta sanaakaan.

Samaan aikaan esimerkkiyrityksemme maksaa puoli miljoonaa konsulteille, jotta ne keksivät firmalle arvoja ja yrittävät saada ihmiset ymmärtämään ne. Suorapuheisuus, rehellisyys, avoimmuus ja työntekijän kunnioittaminen kelpaa kyllä kahvion seinällä olevaan tuhat euroa maksaneeseen arvojulisteeseen, mutta johto ei itse tätä noudata, koska meille on syntynyt tapa, että yritysjärjestelyistä ei kerrota kenellekään.

Toisaalta jokainen yritysten johdossa yhtään aikaan viettänyt tietää, että vanha fraasi siitä, että työntekijät usein tietävät parhaiten, on ainakin puoliksi totta. Kun on joku ongelma tai uusi asia, usein joltain löytyy sangen hyvä ratkaisu sen hoitamiseksi. Nykyisin kuitenkin johto on eristänyt itsensä omaan kerrokseensa miettimään pienessä piirissä uudelleenjärjestelyjä. Kun työntekijöiltä ei enää voi kysyä mitään oikeasti yrityksen elämään vaikuttavaa, ajaudutaan tilanteeseen, jossa viisi ihmistä päättää kymmenen tuhannen elämästä kysymättä heiltä oikeastaan mitään. Yritysten johdolla pitää toki olla valta tehdä haluamiaan asioita, mutta nykysysteemillä lopputulos ei useinkaan ole kovin hyvä. Voisi olla parempi, jos asioista jotain tietävät tahot olisivat mukana niitä suunnittelemassa tai valmistelemassa. Tuskin ainakaan huonompi.

Kun tähän salailuun haetaan syytä, sellaista ei oikeasti löydykään. Vakioselitys on vain "emme saa kertoa koska olemme allekirjoittaneet salassapitosopimuksen". Eli siis suomeksi "emme kerro kun olemme kerran itse päättäneet, ettemme kerro allekirjoittamalla jonkun kupongin". Mikä hemmetin pakko tällaisia salassapitosopimuksia on allekirjoittaa? Ei mikään, mutta niin vain tehdään ja perustellaan tämä sillä, että niin kuuluu tehdä. Kehäpäätelmä pahinta sorttia.

Miksi meillä sitten tehdään näin? Tohtori on tullut siihen tulokseen, että kyseessä on konsulttien ja investointipankkiirien hyvin tehty myyntityö. Firmoihin on pesiytynyt mahdottomat määrät "liikkeenjohdon konsultin" nimellä erinäköistä tyhjäntoimittajaa, joiden tapa pysyä leivänsyrjässä kiinni on pitää firmat käymistilassa siten, että heitä tarvitaan koko ajan. Ja kun on keksitty, että kaikki suunnitelmat pitää salata työntekijöiltä, firmat eivät enää voi hyödyntää omia, asiantuntevia työntekijöitään minkään asian valmistelussa, vaan tarvitaan lisää konsultteja. Lopulta siis sokeat ohjaavat tyhmiä ostamaan palveluksia toisilta sokeilta.

Investointipankkiirit taas lihovat salailubisneksestä, koska yrityskaupoissa ei enää toimita avoimin kortein. Tohtori ei ole koskaan oivaltanut, mitä yrityksen omistajat hyötyvät siitä, että jos joku yrityksen osa halutaan myydä, se tehdään salaisesti antamalla jonkun pankkiirin etsiä ostettavaa tai myytävää ja maksamalla hänelle sitten viisi prosenttia kaupan hinnasta. Puusta katsoen olisi paljon halvempaa ilmoittaa sanomalehdessä, että täällä olisi kaupan hilavitkutintehdas, kuka haluaa ostaa? Jos tehdas on kiinnostava, siitä syntyy huutokauppa ja hinta asettuu oikeaksi. Mitä kukaan hyötyi siitä, että ostaja ja myyjä eivät kohtaa avoimilla markkinoilla vaan joku keskusneitiin verrattava välikäsi ylläpitää salaisuuden verhoa kaupan ympärillä ja vakuuttaa sitten itse tekemiinsä analyyseihin perustuen, että hinta oli juuri oikea?

Tätä koko kuviota voi verrata asunnon vaihtoa miettivään perheen päähän. Sen sijaan, että asiasta keskustellaan huushollin muiden asukkien kanssa ja sitten laitetaan asunto avoimeen myyntiin ja ostetaan uusi ja kaikkia miellyttävä vapailta markkinoilta, esimerkkihenkilömme ottaa yhteyttä kenellekään kertomatta kiinteistövälittäjiin. Näille sitten maksetaan 30 tonnia siitä hyvästä, että he kenellekään kertomatta etsivät uuden asunnon ja ostajan vanhalle ja päättävät näille hinnan. Kun kauppa on tehty, kiinteistövälittäjät hoitavat perheen vanhaan kotiin pari kanttipäätä Permin Perinnästä taluttamaan vaimon ja lapset autoon, joka kuskaa heidät uuteen kotiin, koko ajan valmiina tositoimiin, jos yllätyksen aiheuttama shokki saa aikaan voimakkaita tunnereaktioita. Miksi tämä esimerkki tuntuu meistä täysin hölmöltä, mutta yritysmaailmaan vietynä kerrassaan luonnolliselta tavalta toimia?

Tohtori ehdotti jo puolisen vuotta sitten, että firmojensa tuloskunnosta huolestuneet johtajat ja omistajat voisivat keskittyä myynnin lisäämiseen eikä firman osien myymiseen. Tässä näin juhannuksen kunniaksi rohkenen uusia tämän ehdotuksen.

Eduskunta on puuhastellut nyt kuukausitolkulla jonkun jonninjoutavan hedelmöityshoitolain kimpussa. Asia herättää suuria tunteita ja draamaa, vaikkei se oikeasti kiinnosta juuri ketään. Ahertamalla jonkun trendikkään ympäristöasioihin, naisiin tai homoihin liittyvän pehmoaiheen ympärillä voi näpsäkästi pestä kätensä valtion velkaantumisesta, pitkäaikastyöttömyydestä ja massairtisanomisten syistä kun tällaisiin maanläheisiin asioihin ei riitä aikaa.

Politiikka on Suomessa uhkaavasti ruotsalaistumassa. Palmen leffareissun jälkeen Ruotsissa ei ole ollut vallankahvassa ainuttakaan valtiomiestä vaan ainoastaan nysväreitä. Ruotsi oli 80-luvulla maailman elintaso- ja asukastyytyväisyysmittauksissa kakkosena iät ajat heti Sveitsin jälkeen, nyt maan sijoitus lienee jo kahdenkymmenen alapuolella ja pudotusta tulee joka vuosi.

Ruotsissa todettiin 80-luvulla, että maa on valmis ja hieno ja täydellinen sosialidemokraattinen paratiisi. Politiikan tekeminen ja kaikki muukin tekeminen lopetettiin siihen ja yritettiin museoida tämä maailman kommunistisin pysähtyneisyyden pyhättö jälkipolville. Käytännössä yhden sukupolven ajan poliitikot Ruotsissa eivät ole tehneet mitään. Aikaa on toki käytetty erinäköisten vähemmistöjen ongelmien ratkaisemiseen, neekerien ja pummien hyysäämiseen, kansalaisten suojelemiseen sähköltä, työltä ja heteroseksiltä sekä kansalaisia koskevien tärkeiden asioiden kuten eurorahan vastustamiseen.

Nyt kun paratiisi on paljastunut parasiitiksi ja maa on menossa kohti konkurssia ja sisäistä hajaannusta, poliitikot ovat kykenemättömiä tekemään mitään, koska he ovat oppineet, että ainoa tapa päästä ruotsalaisessa politiikassa eteenpäin on vastustaa kaikkia järkeviä hankkeita ja puuhastella erinäköisten änkyräjärjestöjen ajamien trendikkäiden mutta täysin turhien asioiden kimpussa. Kun poliitikkojen nyt pitäisi miettiä, miten työllistetään maahan laivatut siirtolaiset, joiden työpaikat siirtyivät muutamassa vuodessa Kiinaan, miten pidettäisiin ruotsalaiset suuryritykset maksamassa veroja Ruotsiin, miten hyödyttäisiin EU:sta sen sijaan että sitä vain rahoitettaisiin tai miten saataisiin ruotsalainen yritystoiminta kannattamaan ilman Intiasta laivattuja työmiehiä ja konsultteja, poliitikot ovat täysin neuvottomia. He kykenevät ainoastaan imitoimaan Saddam Husseinin Irakin tiedotusministeriä ja kertomaan, ettei meillä ole mitään ongelmia ja kaikki on täydellistä ja Kiina-ilmiö on vain vihollisen halpa-arvoista propagandaa.

Suomessa on viime vuodet ollut merkkejä samasta kehityksestä. Merkittävät asiat haudataan tai hoidetaan virkamiestyönä jossain kabinetissa ja maan korkein poliittinen valta keskittyy puuhastelemaan näennäisiä asioita hullujen miehittämien "kansalaisjärjestöjen" pillin mukaan. Tuloksena on lopulta samanlainen sekaannus ja pysähtyneisyys kuin Ruotsissa. Suomessa eletään jo syömällä rakennettua varallisuutta myymällä firmoja pilkkahintaan ulkomaille ja käyttämällä kertaluontoiset myyntivoitot näennäisiin hyvinvointipalveluihin. Kun kaikki on myyty, ajat ankeutuvat, mutta puhuvatko poliitikkomme tästä mitään vai käyttävätkö he aikansa sen miettimiseen, saavatko lesbot hankkia lapsia?

Meillä olisi vielä mahdollisuus päästä tästä kierteestä eroon. Meillä on vielä poliitikkoja, jotka tietävät, mitä tarkoittaa vastuun kantaminen ja vaikeiden päätösten tekeminen. Lukijan kannattaa kansanedustajaehdokasta valitessaan miettiä, kuka kykenee kantamaan vastuun Suomen hyvinvoinnista jatkossakin ja kuka kykenee ainoastaan toimimaan seinähullujen ja stalinistien miehittämien kerhojen määräämien jonninjoutavien asioiden kimpussa iltapäivälehtien kameroiden edessä.

P.S. Kommunistilehti Kansan Uutiset on julistettu valtiovallan erityiseen suojelukseen. Kansan Uutisten lehdistötukianomus toimitettiin viranomaisille myöhässä ja asetuksen mukaan lehden olisi pitänyt jäädä ilman tukea. Hallitus kuitenkin tehtaili ennätysajassa asetusmuutoksen, jolla Kansan Uutisten tuki mahdollistettiin. Lienee turha olettaa, että tämä olisi oikeudellinen ennakkotapaus niiden tilanteiden varalle, jolloin tavalliselta kansalaiselta jää joku lippulappunen palauttamatta määräajassa.

Näin sanoi entinen valtiovarainministeri ja Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes erotessaan puolueesta ja lähtiessään lääketeollisuuden jättiläisyritysten edunvalvontajärjestön vetäjäksi. Ensi katsomalta saattaa tulla mieleen, että positio ei ole ihan perinteisen vasemmistolaisen ideologian mukainen. Samaan tulokseen päätyy hiukan huolellisemmankin harkinnan jälkeen.

Siimestä on jo ehditty syyttää takinkääntäjäksi ja vaikka miksi. Tohtorin mielestä Siimeksen veto oli kuitenkin kiistaton osoitus siitä, että jopa vasemmistolaisuudesta voi tervehtyä. Onhan tästä saatu esimerkkejä aikaisemminkin Nalle Wahlroosin muodossa, mutta Siimes osoittaa, ettei kyse ollut pelkästä yksittäistapauksesta. Vielä kun joku keksisi, miten kepulaisuuden saisi ihmisestä parannettua, suomalaisella poliittisella elämällä olisi jälleen tulevaisuus. Kepulaisuus on lääkehoitoa tarvitsevista vaivoista perinteisesti ollut se sitkein, koska taudinaiheuttaja on saatu jo äidinmaidossa.

Vasemmistoliitolle voimme me kaikki muutkin tuota pikaa heittää hyvästit. Siimes piti persoonallaan puoluetta pystyssä vetämällä citypunaviherimagollaan joukkoon mukaan nuoria jäseniä ja nuoria äänestäjiä. Tämän kulissin takana puolueessa on kuitenkin enemmistönä menneessä maailmassa elävien äijien kopla: stalinisti Jaakko Laakso on puolueen eduskuntatyön pääarkkitehti. Vetoapua tulee suoraan Stasista Pentti Tiusaselta. Loput ovat lappalaisia korpikommunisteja ja menneessä maailmassa eläviä, herrahissin jättämiä änkyröitä ammattiliittojen peräkammareista. Tohtorin on vaikeaa nähdä, että tällainen puolue olisi enää kovin houkutteleva vaihtoehto poliittisen uransa ensiaskeleita ottavalle humanistitytölle.

Vasemmistoliiton pystyynkuoleminen näyttäisi siis olevan aika selvä asia. Mutta kuka perii sen äänet? Sen tiedämme, että Kokoomukseen niitä ei valu. Vihreät voittanevat, samaten demarit. Lapin korpikommunistit jäänevät kotiin mieluummin kuin rupeavat kepulaisiksi. Vihreät taas saavat tästä lisää ongelmia kun saman katon alle pitäisi sovittaa miehiä vihaavien telaketjufeministien, ekoterroristien, pihalla olevan huumejengin, seksuaalisten vähemmistöjen, liberaalien kaupunkilaisten ja vanhojen stalinistien sekaan vielä yksi vasemmistolaisjoukkio.

Lopputuloksena taitaa siis käydä niin, että voittajina selviävät tästä hyvälle liksalle pääsevä Siimes ja vanha kettu SDP, joka voittaa jotakin suoraan ja lisäksi hyötyy muiden hajaannuksen lisääntymisestä.

Kiusallisesti eduskuntavaalit ovat jo ensi vuonna, ja demareilla on edessään valtava työ kouliessaan pökkelöstä Heinäluomasta joviaalia eurooppapolitiikassa ranskaksi kuin kala vedessä luovivaa pääministeriä.

Amnesty International antoi Suomelle pyyhkeitä epäonnistumisessa naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemisessä. Kuulemma peräti 40% suomalaisista naisista on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa viimeisen vuoden aikana. Kyseessä on tietysti suuri luku ja erittäin vakava asia, mutta vakava asia on väkivalta yleensä. Nimittäin noin 40% miehistäkin on kokenut vuoden aikana väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Joku on töninyt baarissa tai joku humalainen joukko kadulla on räyhännyt ja uhannut herra ties millä. Tämä ei kuitenkaan Amnestyä kiinnosta, koska on syyttävämpää ottaa puheeksi vain naiset eikä väkivaltaa yleensä antaen ymmärtää, että meillä on tässäkin asiassa joku tasa-arvo-ongelma.

Amnesty on yleensä järjestönä ihan hyvällä asialla, mutta tässä asiassa se sortuu trendikkääseen populismiin. Meille uskotellaan jatkuvasti joka tuutissa, että miehet sortavat ja pahoinpitelevät naisia kaikkialla ja että tasa-arvon toteutuminen on silkka vitsi ja kiinni miesten vääristä asenteista ja huonoista tavoista.

Kyllähän meillä jotain ongelmiakin on, kuten samapalkkaisuuden toteutuminen. Siinäkin tosin valtaosa uutisoinnista on hölynpölyä, koska ei verrata samasta työstä saatua palkkaa vaan naisten ja miesten palkkoja. Kun naisista enemmistö on töissä huonojen palkkojen julkisella sektorilla ja miesten enemmistö hyväpalkkaisessa teollisuudessa, miesten palkat ovat tietysti naisten palkkoja isommat, mutta tehtävätkin ovat erilaisia ja molemmat palkkatasot ovat syntyneet asianmukaisesti työntekijöiden ja työnantajien välisten neuvottelujen tuloksena. Niitä ei ole kukaan riistäjämies sanellut. Vasta samasta tehtävästä saatavan palkan erilaisuus on ongelma ja aina kun sellainen havaitaan, siihen pitää puuttua. Tällainen syrjintä on häpeällistä ja se pitää kitkeä pois.

Sen sijaan voisimme joskus huomata myös ne asiat, joissa itse asiassa miehet ovat ajautuneet asemaan, jossa heidän mielipiteensä eivät paljon paina. Kun Helsinkiin avataan uusi keskustaravintola tai yöpaikka, sisustetaanko se kodikkaan pubimaisesti mukavilla tuoleilla ja pöydillä, jotka ovat sopivasti kyynärpäiden korkeudella vai täytetäänkö se epämukavilla tyylisohvilla, 42 sentin korkuisilla pöydillä ja trendimuotoilijoiden esineillä, joiden käyttötarkoitus ei usein katsomalla selviä? Saako sieltä kahtakymmentä eri ulkomaista hanakaljaa vai 20 eri variaatiota cosmopolitan-drinkistä?

Naiset tekevät perheissä autoa lukuunottamatta valtaosan kulutuspäätöksistä. TV-sarjat puolestaan elävät lopulta mainostuloista. Milloin on viimeksi nähty tv:ssä uusi sarja, jossa poliisit jahtaavat konnia ilman sen suurempaa ihmissuhdedraamaa? Ei pariinkymmeneen vuoteen. Naiset eivät halua nähdä kun rosvoja jahdataan vaan he haluavat nähdä sekavan ihmissuhdespektaakkelin, jossa emansipoituneet naiset vaihtavat miehiä hiukan useammin kuin vaatteitaan, ja tähän huutoon on vastattu.

Hollywoodissa ja popmusiikissa parhaiten palkatut tähdet ovat nykyään naisia. Eikä kukaan ole koskaan muistaakseni vaatinut niille miehille samaa palkkaa kuin niille naisille. Vähän väliä joku kampanjoi jollain "kaksi naista yhden hinnalla" -variantilla varsinkin maailmalla. Jos joku perustaa jonkun "vain naisille" -kerhon tai seuran tai kuntosalin tai minkä hyvänsä, se on täysin normaalia. Jos joku perustaa "vain miehille" -kerhon, kyseessä on suuri syrjintä ja niitä olemassaoleviakin jatkuvasti syytetään sovinistisikojen hyvävelikerhoiksi. Tiedotusvälineiden toimittajakunta on naisvaltainen ja uutisoi kaikki ankatkin, jotka tukevat virallista "naiset ovat syrjittyjä ja alistettuja hakkaajamiesten uhreja" -soopaa. Listaa voi jatkaa loputtomiin.

Haluammeko tasa-arvoa vai naisten ylivaltaa? Nyt tällä hetkellä läntistä maailmaa ollaan ajamassa tasa-arvosta kovin kauaksi, mutta kukaan ei ole huomaavinaan. Tällaisen kirjoituksen kirjoittajakin leimataan vain naisia alistavaksi sovinistisiaksi ja kirjoitus lähtökohtaisesti vääräksi, mistä voidaan päätellä, että asiasta ei saa edes keskustella muuten kuin virallisia liturgioita ja uskonkappaleita toistaen.

Tasavallan presidentti on nähnyt Porvoon palaneella tuomiokirkolla jeesustelemisen lisäksi asiakseen puolustaa oikeuttaan puuttua keskusteluun EU:n perustuslaillisen sopimuksen ratifioinnista. Epäilemättä hänellä tämä oikeus on, vaikkei sitä erikseen puolustettaisikaan, mutta sen verran voisi hänkin luopua kähmijäpolitikoinnista, että sanoisi suoraan puuttumisensa syyn. Kyseessähän ei millään muotoa ole huoli siitä, että Suomen edut vaarantuisivat sopimuksen ratifioinnissa, vaan murheena on aivan yksinkertaisesti samassa yhteydessä hieman kaventuvat presidentin valtaoikeudet.

Halosen kauttahan on vielä jäljellä yli viisi vuotta, minä aikana voi tulla vaikka nälkä, ellei EU:n höyryävien lihapatojen ääreen kateta lautasta myös tasavallan presidentille.

P.S. Nyt olisi oikea hetki vetää jonninjoutava hedelmöityshoitolaki pois eduskunnasta ja sijoittaa se tällä kertaa vaikkapa oikeusministeriön paperikoriin.

Kun viime viikon torstaina hahmottelin viikon perjantaipakinaa, eli Suomi kovin eri aikakautta verrattuna tämänhetkiseen. Suomen jääkiekkojoukkue oli juuri kunniakkaasti voittanut MM-kisojen puolivälierässä Valko-Venäjän ja Lordi oli selvittänyt tiensä Eurovision laulukilpailun finaaliin. Jos todellisuuskuvaa olisi muodostanut pelkästään iltapäivälehtien avulla, niin olisi saattanut erehtyä luulemaan, että Suomi voisi menestyä sekä jääkiekossa että Euroviisuissa.

Ajattelin silloin kirjoittaa jotain puoli-ilkeää siitä, miten kansalaisten hybris tulee kestämään kaksi päivää, minkä jälkeen Tšekki pätkii suomalaiset kiekkokaukalossa ja Lordi jää Viisujen häntäporukkaan. Kolumni jäi silloin kuitenkin kirjoittamatta ja kyseessä oli vain osittain laiskuus. Pääasiallinen syy oli siinä, että mieleeni hiipi epäilys, että saattaisin olla nöyryyttävästi väärässä ja ehkä kiekkoleijonat saattaisivatkin voittaa lätkäkultaa ja mikseivät maailmankirjat voisi olla jopa niin sekaisin, että suomalaiset menestyisivät Euroviisuissakin. Kun runosuolikin sattui juuri silloin olemaan ehtynyt, niin pakina jäi kokonaan julkaisematta.

Jättämällä tarinan kirjoittamatta syyllistyin juuri siihen, minkä takia niin moni hieno asia jää Suomessa syntymättä. Vääräksi profeetaksi osoittautumisen pelko oli sinä iltana vahvempi kuin luovuus ja into yrittää.

Onneksi Lordi tai Suomen jääkiekkojoukkue ei syyllistynyt samaan syntiin. Siinä missä Lordia ei kukaan voine syyttää aloitekyvyn tai mielikuvituksen puutteesta, osoitti myös jääkiekkojoukkue esimerkillistä työmoraalia ja sisua. Lordi puhdisti ennakkoluulottomuudellaan pöydän Ateenassa ja vei samalla ainakin yhdet yöunet Mikael Jungnerilta, jonka oli ruvettava puuhaamaan Suomeen ensi vuoden Euroviisuja. Lätkäjoukkue puolestaan hävittyään välierässä Tšekille kokosi itsensä esimerkillisesti ja päihitti Kanadan ylivoimaisesti ja toi Suomeen ihan mallikelpoisella suorituksella jääkiekon MM-pronssia, mistä voimme osaltamme kiittää valmentaja Erkka Westerlundia, joka jätti pronssiotteluista jänistävät jerekaralahdet kotiin.

Omalta osaltaan tohtori lupaa parantaa tapansa. Vaikka se lieneekin turhaa, niin samaa voi toivoa myös Suomen päättäjiltä. Ummehtunut kateellisuuspolitikointi ja joutavien femakkolakien ja epämukavien ajatusten kieltojen säätäminen kannattaisi jättää vähemmälle ja sen sijaan olisi syytä käydä ennakkoluulottomasti oikeiden ongelmien kimppuun. Jos joltakin palstaa lukevalta päättäjältä on päässyt unohtumaan, mitä nämä tärkeät asiat ovat, niin seuraavassa on ensi hätään muutama pähkinä purtavaksi:

• Työvoiman ikääntyminen, eläkepommi ja työvoimapula
• Teollisten työpaikkojen siirtyminen ulkomaille
• Suomen hiipuva asema korkean teknologian huippumaana
• Odotettavissa olevat hitaan talouskasvun vuosikymmenet
• Turvallisuuspoliittinen asemamme NATO:n ulkopuolisena maana
• Euroopan Unionin laajenemisen tuomat ongelmat
• Maamme energiatuotannon omavaraisuuden järjestäminen pähkähullun Kioton sopimuksen ja kasvavan sähköntarpeen puitteissa

Voisi kuvitella, että maassa, jonka parlamentti ja hallitus tuhlaa aikaansa vuodesta toiseen seksin ostokiellon, kauppojen sunnuntaiaukiolon hienosäädön, homoavioliittojen ja hedelmöityshoitojen tapaisten asioiden parissa, ovat asiat pääsääntöisesti oikein hienolla tolalla. Todellisuus on kuitenkin karu. Aikuisten oikeasti asia nimittäin on niin, että päättäjämme ovat joko niin tyhmiä, että eivät näe oikeita ongelmia tai niin viisaita, että huomaavat oikeiden ongelmien ratkomisen liian työlääksi ja työskentelevät mielummin jonninjoutavien populististen muka-ongelmien parissa. Toteaahan jo vanha sananlaskukin sattuvasti: "Hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä".

Toivottavasti kansalaiset avaavat jossain vaiheessa silmänsä, käynnistävät ajatteluelimensä ja alkavat äänestää Arkadianmäelle edustajia, joissa on miestä (ja naista) ottamaan härkää sarvesta ja ruveta toimimaan ennakkoluulottomasti Suomen hyvinvoinnin puolesta. Pienet epäonnistumiset eivät maailmaa kaada, mutta strutsimainen silmien sulkeminen oikeilta ongelmilta ja kvasiongelmien käyttäminen savuverhona johtaa vääjäämättä katastrofiin, jossa oikeat ongelmat ratkaistaan syvien kriisien ja yhteiskunnallisen epävakauden kautta. Mielummin soisi otettavan oppia vaikka Lordista; pelin säännöt uusiksi ja ykköspalkinto kotiin.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on osaltaan käsitellyt turhanpäiväisen hallituksen turhanpäiväisen ehdotuksen tushanpäiväiseksi hedelmöityshoitolaiksi. Täysin odotetusti valiokunta ei ole löytänyt laista mitään sellaista, joka olisi ristiriidassa perustuslain kanssa tai muuten vaatisi erityistä lainsäätämisjärjestystä.

Lievästi häkellyttävä on kuitenkin päätökseen liittyvä selostus siitä, että lain sisältöön liittyvät valinnat ovat moraalikysymyksiä ja sellaisina ratkaistava eduskunnan täysistunnossa ja lakivaliokunnassa. Eikö kuitenkin pitäisi olla niin, että eduskunta päättäisi vain laeista, joilla on jotain oikeaa merkitystäkin? Siis jopa ihmisten kiusaamisen lisäksi. Moraalikysymykset puolestaan ratkaiskoot jokainen tykönään ja elleivät itse kykene, niin kysykööt apua vaikkapa paavilta tai äidiltään.

Suomessa aivan odottamattoman yksimielisyyden tuekseen saanut EU:n perustuslaillisen sopimuksen ratifiointiprosessi on saanut vastaansa kritiikkiä varsin yllättävästä suunnasta. Perustuslain ripeää ratifiontia on ryhtynyt toppuuttelemaan itse tasavallan presidentti Tarja Halonen. Siinä missä kommunistit ja perussuomalaiset vastustavat EU-perustuslakia EU-vastaisuutensa takia, löytyy Halosen korulauseiden takaa pelkästään halu pitää kiinni valtaoikeuksistaan.

Samalla kun EU-perustuslaki ratifioidaan, joutuvat vääjäämättömästi suurennuslasin alle myös presidentin valtaoikeudet. Presidentin toimivalta EU-asioissa rajataan tarkasti ja yksiselitteisesti ja sataprosenttisen varmasti hankkiudutaan eroon nykyisestä käytännöstä, jossa presidentti itse ilmoittaa kunkin EU-huippukokouksen osalta, aikooko hän osallistua sinne pääministerin ohella. Ja tästähän koko jutussa on tietenkin kyse!

Halosella on kaksi varsin erilaista imagoa. Ensinnäkin hän on olevinaan leppoisa koko kansan Tarja, joka on kaveri kaikkien kanssa eikä millään tavoin asetu muiden yläpuolelle. Tätä imagoaan hän pönkittää maakuntamatkoillaan, mauttomalla pukeutumisellaan ja lässyttävällä puhetavallaan. Niin vahvaksi on propagandakoneisto saanut rakennettua tämän julkisuuskuvan, että ajoittaiset äkkiväärät kiukuttelut erilaisissa nimitysasioissa ja vähintäänkin puolijulkinen alamaisten kyykyttäminen ei sitä pysty horjuttamaan. Toinen ja täysin erilainen on sitten Halosen huolellisesti vaalima kansainvälinen imago. Maailmalla presidenttimme on globaalin soplidaarisuuden airut, joka kansansa valitsemana johtajana esiintyy tasaveroisena kumppanina maailman muiden johtajien kanssa edistämässä rauhaa, kehitysmaiden auttamista ja globalisaation haittojen minimoimista. Tämän julkisuuskuvan pönkittämiseen EU-huippukokous on oivallinen foorumi ja Halonen onkin näihin kokouksiin tuppautunut aina kun on kehdannut.

Pari kuukautta sitten presidentti Ahtisaari tunnusti, ettei hänkään varmasti olisi ollut kovin innokas karsimaan presidentin valtaoikeuksia, jos oikeudet olisivat vähentyneet jo hänen presidenttikaudellaan. Tämä on sinänsä inhimillistä, mutta Halosen touhu on jo niin laskelmoitua, että sivusta sauraavaa yököttää.

Presidentti Halonen täyttää 69 vuotta samana vuonna, kun hänen toinen ja viimeinen kautensa tasavallan presidenttinä päättyy. Ei ole täysin poissuljettua, etteikö hän sen jälkeen voisi kelvata vielä keulakuvaksi johonkin kansainväliseen puunhalaajajärjestöön. Varsinaiset huippuvirat, kuten YK:n pääsihteeri, jäänevät kuitenkin Haloselta haaveeksi, ellei iän vuoksi niin vähintäänkin siksi, että hän on enemmän kuin kerran onnistunut nostamaan suurvaltoja takajaloilleen ajattelemattomilla kommenteillaan. Tämä ei tunnu kuitenkaan vähentävän Halosen intoa ylläpitää ja vahvistaa kansainvälistä imagoaan aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Onko Suomen sitten järkevää ratifioida EU:n perustuslaki, joka on jo ehditty hylätä kansanäänestyksissä Ranskassa ja Hollannissa? Yhtä hyvin voidaan kysyä, ovatko ranskalaiset ja hollantilaiset ne, jotka päättävät Suomen suhtautumisen erääseen tämän vuosikymmenen tärkeimmistä poliittisista hankkeista. Perustuslaillinen sopimus ohjaa EU:ta selkeästi demokraattisempaan suuntaan ja määrittelee huomattavasti nykyistä selkeämmin yhteisön toimielinten valtasuhteet. Tämän lisäksi perustuslaki vahvistaa pelisäännöt EU:hun liittymisessä ja siitä eroamisessa sekä muokkaa päätöksentekojärjestelmää niin, että sillä on edes teoreettinen mahdollisuus toimia nykyisen kokoisessa tai jopa isommassa valtioiden yhteenliittymässä. Nämä kaikki ovat asioita, joita Suomen tulisi lämpimästi kannattaa, joten perustuslain ratifiointi on looginen ja perusteltu toimenpide.

Suuri enemmistö EU:n jäsenmaista on jo ratifioinut perustuslaillisen sopimuksen. Jos tämä enemmistö vielä merkittävästi kasvaa, kohdistuu jäljelle jääneisiin maihin erittäin suuri paine toimia samaan suuntaan, koska vaihtoehto on marginalisoitua EU-yhteistyön vakavasti ottavien maiden ulkopuolelle. Tähän marginaaliin sijoittumista on jo ehditty kavahtaa esimerkiksi euroskeptisessä Tanskassa. On täysin mahdollista, että lopulta käy niin, että EU:n perustuslaillinen sopimus kuopataan, mutta Suomen ei pidä olla sitä eturivissä kuoppaamassa; ei ainakaan sen takia, että presidentti saisi pitää lautasensa huippukokousten lihapatojen ääressä.

Kepun suurkääpiö Mauri Pekkarinen päästi menneen parin viikon aikana suustaan kaksi huomionarvoisaa ja umpikepulaista möläytystä. Saahan toki pehmeitä puhua ja poliitikoilta sitä oikeastaan odotetaankin, mutta kauppa- ja teollisuusministerin olettaisi olevan edes näön vuoksi enemmän huolissaan toimialansa hyvinvoinnista Suomessa kuin jostain kepulaisesta agraariagendasta.

Ensimmäisen kerran Pekkarinen avautui viime viikolla ja kertoi meille, että Suomeen ei tarvita kuudetta ydinvoimalaa, vaan energiantarve pitää ratkaista jollakin kotimaisella eli kepulaisella menetelmällä. Pekkarinen ei täsmentänyt näitä kotimaisia menetelmiä mitenkään, mutta todennäköisesti takaa löytyy turpeen ja puun polttamista jossain periferioissa. Tai sitten hän olettaa jokaisen suomalaisen hankkivan kissan ja generoivan tarvitsemansa energian staattisena sähkönä jynssäämällä kissan turkkia karhealla pyyhkeellä.

Joku voisi kertoa Pekkariselle, että menimme juuri sitoutumaan pöhköön Kioton sopimukseen ja että minkään polttamista emme voi tuon sopimuksen takia lisätä. Tai voimme, mutta kun päästöoikeuksien hinta on pompsahtanut jo ajat sitten pilviin, ja vaikka hinnat viime viikkoina ovat väliaikaisesti hiukan laskeneetkin, tulee tällä tavalla tuotettu energia olemaan aina sikamaisen hintaista. Joten kun haudataan viherpipertäjien halailemat tuulimyllyt ja aurinkopaneelit, ainoa jäljelle jäävä tapa tuottaa suuria määriä energiaa, eli niinsanottua perusvoimaa, on ydinvoima. Ehkä Pekkarinen haluaa mieluummin ajaa teollisuuden johonkin halvemman energian maahan, mutta se on aika kova hinta maksettavaksi maajussien hyysäämisestä.

Toinen Pekkarisen sammakko oli ylimielinen: "kaikki puheet tasaverosta kannattaa Suomessa unohtaa". Sitä hänen ylhäisyytensä ei vaivautunut perustelemaan mitenkään; antoipahan vain bullan rahvaalle pureskeltavaksi. Puheita tasaverosta ei pidä Suomessa todellakaan unohtaa. Jos emme halua olla asiassa aloitteellisia siksi kun demarit pitävät duunarien päähänpotkimista riistoverotuksella oikeudenmukaisena, meidän pitäisi ainakin seurata, mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Saksan verojärjestelmä on sietämättömän sekava ja siellä ihmiset eivät suoriudu veroilmoituksistaan ilman verokonsultteja. Järjestelmän uudistamisesta on puhuttu pitkään ja joskus se varmasti toteutuu. Saksan selvästi Suomea alhaisemmalla tuloveron tasolla tasavero jossain 20-25 prosentin välissä olisi helppo ja yksinkertainen ratkaisu sekä taloudellisesti kestävä. Jos Saksa päättää jossain vaiheessa tasaveroon siirtyä, lähtee siitä vähintäänkin EU:n laajuinen vyöry liikkeelle.

Kaikkien länsimaiden selviytymisoppi on tällä hetkellä korkean tuottavuuden työn haaliminen kotimaahan. Jos yksi iso maa rupeaa verottamaan näitä korkean tuottavuuden työn tekijöitä puolikkaalla siitä mitä naapurit, kaikki tietävät, mitä näille työpaikoille tapahtuu. Ne muuttavat rajan taakse. Joten liikkelle lähtee vyöry, jossa ensin Hollanti ja Belgia siirtyvät tasaveroon, samaten Itävalta. Tanskassa paine kasvaa, sitten Ruotsissa ja viimeisenä sitten meillä.

Tästä syystä tasaverosta puhumista ei todellakaan pidä lopettaa jonkun kepulaisen oraakkelin huonon päivän puheiden perusteella. Päin vastoin! Jos olemme asiassa aloitteellisia, kun alkaa näyttää siltä, että ketjureaktio on käynnistymäisillään, voimme pitää demareita ja kepulaisia hellien tasaveromme hiukan korkeammalla kuin muut. Työpaikat eivät katoa siksi, että Suomessa veroprosentti on kaksi prosenttiyksikköä kovempi kuin Keski-Euroopassa. Jos kuitenkin päästämme muut menemään ensin ja mietimme kolme vuotta ainoana kaksinkertaisen verotuksen maana, työpaikat lähtevät kuin kuppa Töölöstä ja niiden houkutteleminen takaisin edellyttää verokilpailuun lähtemistä.

Tohtori toivoo, että vaalien jälkeen meillä on kauppa- ja teollisuusministerinä henkilö, jonka agendalla ei ole kaupan ja teollisuuden lopettaminen Suomesta ja maan muuttaminen tukiaispelloiksi.

Näin lähestyvän vapun, perinteisen työväen juhlapäivän, alla on shampanjapullojen jäähdyttelyn lomassa aikaa miettiä työväen asemaa Suomessa. Siinäpä sitä mietittävää riittääkin.

Suomessa palkansaajakenttä on järjestäytyneempi kuin monissa muissa maissa; hyvine ja huonoinen puolineen. Hyvät puolet ovat ilmeisiä: vuosikymmenten aikana on saatu lainsäädäntö- ja TES-tasolle lukuisia laadullisia asioita työajoista työsuojeluun. Suomalainen duunari tekeekin vähemmän työtä kuin vaikkapa ruotsalainen ja merkittävästi vähemmän kuin vaikkapa amerikkalainen. Saksalaiset, nuo Euroopan vätykset, tosin vaivautuvat työpaikoille vielä suomalaisiakin laiskemmin.

Vuodesta toiseen meillä mainostetaan työväenliikkeen kunniakasta menneisyyttä ja suuria saavutuksia vuosikymmenten takaa. Tämä kauaksi historiaan katsominen onkin ainoa mahdollinen katsantokanta, sillä kun katsotaan lähimennesisyyttä, saavutukset ovat olleet kerrassaan surkeita.

Suomalaisen palkansaajan ostovoima on tällä hetkellä vanhojen EU-maiden neljänneksi heikoin. Meidän perässämme ovat vain Kreikka, Portugali ja Ruotsi. USA:sta ei löydy yhtään osavaltiotakaan, joissa ostovoima olisi niin alhainen kuin Suomessa.

Surkean ostovoimamme selittää kolme asiaa, joista yksi on suoraan ja yksi välillisesti ammattiliittojen vika. Tuo kolmiyhteys ovat pienet palkat, korkeat verot ja kallis hintataso. Hintatasoon ei suoranaisesti vaikuteta suuresti työmarkkinaratkaisuilla. Verokiila selittää sitä osaltaan, mutta pääosin suomalaisilta nyhdetään korkeita hintoja tavaroista siksi kun niitä on totuttu maksamaan. Veroista voidaan tietysti aina puhua, mutta nekään eivät selitä kokonaan sitä, miksi Suomessa rahaa ei tahdo asumisen ja ruuan jälkeen riittää mihinkään.

Oleellinen ja merkittävä selitys suomalaisten kehnolle ostovoimalle on kehitysmaatasoa hipova palkkataso. Tästä syytän yksinomaan ammattiliittoja! Teollisuudessa palkat ovat kilpailukykyisiä, missään muualla eivät. Miten tähän on sitten ajauduttu? Suomessa palkkaneuvottelujen pyhä tammi on tupo. Sen sijaan, että vaadittaisiin hyvin pärjäävillä aloilla kansainvälisestikin tyydyttäviä palkkoja, tavoitteeksi otetaankin sama palkankorotusprosentti kaikille. Tässä ei ole kerrassaan mitään järkeä. Kun prosentti on sama kaikille, se mitoittuu neuvotteluissa väkisinkin sen huonoimmin pärjäävän alan maksukyvyn mukaan, ja se huonoimmin pärjäävä ala on aina kuntasektori. Yksityinen sektori jättää kerta kerran jälkeen käyttämättä mahdollisuuden suurempiin palkankorotuksiin ja tyytyvät puoleen kohtuullisesta tasosta vain siksi, että keskusjärjestömammutit saavat jatkossakin säilyttää arvovaltansa ja merkityksensä näiden neuvotteluiden kävijöinä.

Tohtori kutsuu tuota ihan äärettömän huonoksi edunvalvonnaksi. Mitä hyvin pärjäävän alan duunarit hyötyvät siitä, että he tyytyvät marginaalisiin, kuntasektorin byrokraateille mitoitettuihin palkankorotuksiin? Eivät mitään. Miksi he eivät vaadi liitoissaan parempaa? Siksi, kun duunarin kuuluu olla hiljaa kun ay-mafia vikisee. Miksi tällaisiin rosvokopliin sitten kuulutaan? Siksi, kun niin on aina tehty ja ei ymmärretä, että nykyisten ammattiliittojen jäsenyys on lähinnä vahingollista.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Miettikääpä sitä. Ammatillinen järjestäytyminen sinänsä ei ole useimmilla aloilla mitenkään hölmö konsepti. Kyllä joukkovoimalla on edelleenkin tilauksensa ja se on hyvä tapa saada vaatimuksia läpi. Mutta nykyiset ammattiliitot eivät enää tähän kykene vaan ne puolustavat lähinnä omaa valtapoliittista asemaansa eivätkä jäsentensä etuja.

Ehkäpä nämä nykyiset liitot kannattaisi lopettaa tarpeettomina ja perustaa tilalle sellaisia, jotka taas ottavat asiakseen duunarien etujen ajamisen valtapolitikoinnin, sisäisen kähminnän tai Tarja Halosen presidentinvaalikampanjan tukemisen sijaan.

Tällä viikolla tohtori haluaa kiinnittää kunnianarvoisan lukijakunnan huomion SDP:n tympeimpään propagandaan.

Suomen päivänpolitiikka ja politiikan retoriikka on kerrassaan hassunkurista. Meillä on maassa puolue, joka on yhtä nelivuotiskautta 90-luvun alussa lukuunottamatta ollut hallitusvastuussa ja onnistunut miehittämään omillaan maan kaikki merkittävät tehtävät. Presidentti on ollut demari yli 20 vuotta. Pääministeri on melkein aina ollut demari. Muutkin arvokkaina ja painavina pidetyt ministerinsalkut ovat olleet demarien käsissä. Suomen Pankki on nurkattu, samaten YLE. Samoin on käynyt monelle muulle tärkeälle kansalliselle instituutiolle.

Hallitusohjelmia muodostettaessa kaikki tietävät, että demarit ovat pakollinen hallituspuolue ellei haluta, että SAK rupeaa änkyröimään ja yleislakkouhkauksin kaatamaan poliittisen vallan tehtäväkenttään kuuluvia päätöksiä. Näin ollen tuo puolue pystyy käytännössä sanelemaan hallitusohjelmaan haluamansa asiat, koska hallituskumppani tietää, ettei vaihtoehtoa oikeasti ole edes olemassa.

Huolimatta tästä yksinvaltiudesta puolue jurputtaa koko ajan, että asiat ovat huonosti ja "porvarit" vievät maan kohti tuhoa ja kansan kohti kurjuutta ja leipäjonoja. Miten on mahdollista, että puhtaasti SDP:n politiikkaa toteuttanut maa on jatkuvasti olevinaan niin huonossa jamassa, että juuri tuo puolue on kaikkein tyytymättömin?

Herrat Heinäluoma ja Tuomioja voisivat joskus joutessaan kertoa minulle selkokielellä, miksi he eivät ole laittaneet hegemoniastaan huolimatta asioita kuntoon vaan tyytyvät marisemaan. Samalla he voisivat kertoa, miten asiat muuttuisivat siitä, että kansa äänestäisi demareita vielä sankemmin joukoin.

Tohtori ei voi tehdä asiasta mitään muuta tulkintaa kuin sen, että demarien politiikka on yksinkertaisesti väärää. Se ei ole onnistunut lisäämään hyvinvointia vaan on ajanut firmat Kiinaan, duunarit kortistoon ja köyhät leipäjonoihin. Lisäksi demarilähtöisestä marmatuksesta on tehtävä se johtopäätös, että demarien politiikka ei miellytä edes demaria. AY-liikkeen telaketjudemareita tylsämielisempää sakkia on kovin hankalaa löytää mistään psykiatristen hoitolaitosten ulkopuolelta, joten meidän on tultava siihen lopputulokseen, että politiikka on ollut katastrofaalisen väärää. Fiksut eivät ole siitä koskaan pitäneet, mutta nykyään edes yhteiskunnan suurimmat surkimukset eivät enää osta heidän oman politiikkansa hedelmiä.

Vaalikarjan on syytä pitää mielessä, että jos he haluavat nykyiseen yhteiskuntaamme mitään muutoksia, heidän ei kannata äänestää sitä puoluetta, joka on onnistunut viimeisen 20 vuoden aikana vain osoittamaan kyvyttömyytensä asioiden korjaamiseen. Vaihtoehtoja on poliittisessa kentässä kaikilla laidoilla, mutta yhteiskunnallinen muutos ei edes käynnisty ennen kuin demareille on annettu kunnolla köniin ja siivottu tämä tarpeeton roskaväki pois syömästä kuormastamme.

On tullut harvinainen hetki, jolloin tohtorin on pyydettävä anteeksi tekemisiään. Vapahtajamme pyyteettömästi ja uskonnollisesta näkemyksestä piittaamatta lunastama nelipäiväinen viikonloppu, jollaista muuten ei pysty järjestämään edes SAK, pääsi yllättämään ja tohtori karkasi lomalle jättäen lukijansa ilman viikon lukuelämystään.

Kun työt taas ensi viikolla kutsuvat, palaa myös tohtori kyberavaruuteen uusin aihein ja teroitetuin virtuaalikynin. Tältä erää raportti päättyy täältä tähän.

Tällä viikolla on saatu jälleen lukea hyvin tyypillisestä eikä taatusti viimeiseksi jäävästä tapauksesta: EU:n lainsäädäntö on jossain asiassa täysin yksikäsitteinen ja komissio patistaa Suomea ruotuun. Suomessa ei kuitenkaan oteta mussutusta kuuleviin korviinkaan, vaan käydään kaikki oikeusasteet läpi siitä huolimatta, että tuomio on jo nyt tiedossa. Mitään rangaistusta ei niskuroivalle maalle tule. Oikeus ainoastaan käskee korjaamaan väärin olevan asiantilan ja siihenkin annetaan vielä aikaa. Niinpä valtiovalta voi huoletta kyykyttää kansalaisiaan ja maksimoida lyhyen aikavälin verotulojaan laista piittaamatta.

Tähän mennessä olemme ehtineet rettelöimään useasti autojen tuonnista ja kertaalleen viinasta. Autojen tuonnissa kaikki tietävät, mikä lopputulos tulee olemaan: rekisteröintimaksuksi kutsuttua autoveroa saa kyllä periä, mutta sen laskentaa on muutettava läpinäkyvämmäksi. Vero pitää joko muuttaa X euroa per auto -muotoiseksi tai jos se pidetään prosenttimääräisenä, se pitää laskea auton hinnasta, eli siitä, jolla kyseinen auto on jostain ostettu. Nykyiset, hämäräperäiset säännökset, joiden mukaan verot lasketaan jostain maahantuojien toimittamista "vertailuhinnoista", ovat tietysti räikeästi ristiriidassa EU:n ajaman tavaroiden vapaan liikkuvuuden kanssa. Maahantuojien intressissä on säätää vertailuhinnat niin korkeiksi kuin mahdollista, jotta tuonti ei olisi kovin edullista, ja valtiolle tämä käy hyvin. Autoveron valtio saa kummassakin tapauksessa, mutta tuonnin tapauksessa ALV menee pääosin muualle. Päättäjämme siunaavat tämän petkutuksen ja kansa maksaa, kun ei muutakaan voi, ja lammasmaisesti äänestää samat surkimukset vallankahvaan seuraavissa vaaleissa.

Uhkapelimonopoli on ollut EU-komission huomion kohteena jo useasti, mutta nyt asiasta joudutaan oikeuteen. Tässäkin on kyseessä maalaisjärjellä täysin selvä asia. Ulkomaiset vedonlyönti- ja pelifirmat haluaisivat tulla Suomen markkinoille, mutta niitäpä ei tänne päästetäkään vedoten "kansalliseen etuun" rahapelin haittojen torjunnassa. Tämä on tietenkin vain savuverho rahastukselle, mutta jostain syystä kaikki "kansanterveydeksi", "haittojen torjunnaksi" tai "yhteiskunnallisten ongelmien korjaamiseksi" harjoitettava rikollinen toiminta saa järjestään kansan siunauksen. Ainakin gallupeissa. Teettipä valtio asiasta oikein selvityksenkin: Entinen Oy Veikkaus Ab:n toimitusjohtaja, innokas ravimies ja ylin oopperan ystävä Matti Ahde päätyi tilaustyönä tehdyssä selvityksessään siihen, että vedonlyöntimonopolin murtuminen olisi vähintään mutatoituneeseen lintuinfluenssaan verrattava vitsaus.

Kukaan ei tietenkään kiellä kutakin maata verottamasta vedonlyöntiä ja rahapelejä juuri kuten haluavat ja ulkomaiset yhtiöt eivät ole missään vaiheessa vaatineet, että ne saisivat tulla tänne toimimaan eri ehdoilla kuin Veikkaus tai RAY. Tämäkään ei Suomelle käy, joten asiasta joudutaan jälleen oikeuteen ja lopputulos on tiedossa.

Jokainen tietää, että varsinkin urheiluvedonlyöntiä harrastetaan jo nyt paljon maan rajojen ulkopuolella. Laitontahan se tietysti periaatteessa kai on, mutta koska rötöksestä ei voi jäädä mitenkään kiinni, ketään ei asia kiinnosta. Innokkaat pelurit pelaavat ulkomailla, koska kertoimet siellä ovat paljon paremmat kuin kotimaisessa vedonlyönnissä. Ammattipelurit vilkaisevat Veikkauksen listat läpi vain nähdäkseen, onko sinne epähuomiossa eksynyt joku virheellisen korkea kerroin. Britanniassakin näitä pelejä toki verotetaan ja niillä kerätään rahaa, mutta ammattimaisesti toimiva ja johdettu peliyhtiö pystyy tarjoamaan aivan eri luokan kertoimet kuin herrahissin jättämien politrukkien asiantuntevassa ohjauksessa toimiva Veikkaus.

Valtiovalta tietää, että ammoisista ajoista ruususen untaan monopolin suojissa nukkunut Veikkaus ei ikipäivänä ole kilpailukykyinen avoimessa maailmassa, joten vaikka ulkomaisen yhtiön asiakkailta saataisiinkin perittyä samat verot kuin kotimaisten yhtiöiden asiakkailta, osa verotuloista sekä kaikki voitot siirtyisivät silti ulkomaille ja poliitikoilta lähtisi alta yksi lupaava eläkevirkapuulaaki. Tätä kehitystä yritetään sitten jarruttaa, mutta aikaa ei vahingossakaan käytetä Veikkauksen trimmaamiseen kilpailukuntoon vaan humpuukin syöttämiseen vaalikarjalle.

Tohtori ei itse ole mikään urheiluvedonlyöjä, koska ei tiedä urheilusta mitään. Henkilökohtaisesti on täysin samantekevää, miten asia järjestetään, mutta tohtoria kyrsii Suomessa jatkuva valtiovallan harjoittama taparikollisuus ja törkeä piittaamattomuus yhdessä sovittuja sääntöjä kohtaan. Jos säännöt ovat huonoja, niitä voi yrittää muuttaa, mutta jos poliitikot oikeasti yrittävät selittää, että on oikein kun rivikansalainen saa ehdollista ja jättisakot jätettyään ulkomailta tullessa tullaamatta jotain muutaman satasen arvoisia juttuja, he voisivat katsoa peiliin sen verran, että noudattaisivat edes miljoona- ja miljarditason asioissa lakia.

Jos he eivät lainoppineidensa voimin pysty näitä itsestäänselviä lakeja tulkitsemaan, he voivat mennä mihin tahansa Kallion keskikaljakuppilaan kysymään asiaa päivystäviltä juopoilta. Asia on päivänselvä heillekin.

Suomessa yrityskenttää on vaivannut jo pitkään innovaatioiden puute ja päälle hirttänyt säästämisvaihde. Olen kirjoitellut asiasta ennenkin, mutta asia on kansallisesti tärkeä eikä läheskään kaikkea oleellista ole vieläkään sanottu.

Nykyisillä kilpailluilla markkinoilla yrityksillä on käytännössä valittavana kaksi tietä: helppo ja vaikea. Helppo tie on tunkea siihen kenttään, jossa kaikki muutkin jo ovat ja ruveta kilpailemaan hinnalla tai pienillä parannuksilla. Vaikea tie on ryhtyä myymään samaa tuotetta täysin eri argumenteilla ja eri kohdeyleisölle. Yritysjohdolle suunnatussa kirjallisuudessa, jota juuri kukaan yritysjohtaja ei tunnu koskaan lukevan, tästä jälkimmäisestä käytetään termiä blue ocean -strategia. Siinä purjehditaan tyynellä, tyhjällä merellä ilman, että joku yrittää jatkuvasti kiilata oikealta ohi. Tällainen strategia tuo onnistuessaan tullessaan hyvän bineksen ja kovat katteet.

Täysin saman paketin myyminen verissä päin samalla tavalla kuin kaikki muutkin tekevät johtaa kaikkien muiden paitsi markkinajohtajan tapauksessa lopulta konkurssiin tai ainakin todella huonosti pärjäävään firmaan. Markkinoita voi kahmia hetkellisesti tekemällä jotain hiukan paremmin kuin muut, mutta kilpailijat plagioivat keksinnön tuota pikaa, parantavat sitä vähän ja ovat kohta edellä. Hintoja voi laskea, mutta kilpailijat tulevat perässä ja menevät vielä vähän ohi. Oma firma ei enää hinnanalennuksen jälkeen olekaan halvin ja markkinoita valtaava, vaan kilpailija on, kunnes taas itse tehdään jotakin. Kilpailuasetelmat eivät tässä spiraalissa oleellisesti muutu, mutta firmojen katteet sulavat.

Esimerkkejä näistä strategioista löytyy pilvin pimein, varsinkin kuolemanspiraaleista. Teleoperaattorit ovat Suomessa tyyppiesimerkki katastrofaalisessa syöksykierteessä olevasta toimialasta. Kaikki tappelevat uusista, nuorista asiakkaista älyttömän kalliilla markkinointitempauksilla, ja asiakkaat yritetään pitää laskemalla hintoja aina välillä. Lopputuloksena bisnes on päässyt niin huonoon jamaan, että tuotekehityksestä ja uusista ideoista vastaavat ihmiset on joko irtisanottu tai heiltä on otettu pois uuden tekemiseen tarvittavat resurssit. Tämän spiraalin tuloksena Suomi muuttui muutamassa vuodessa mobiilipalveluiden edelläkävijämaasta mobiilipalveluiden Eritreaksi, mikä tosin on loukkaus eritrealaisia teleoperaattoreita kohtaan. Palvelutarjonta on täsmälleen sama kuin muutama vuosi sitten ja samalla kun muualla panostetaan mobiilidataan ja sen päällä toimiviin asioihin, Suomessa operaattorit haaskaavat vähät rahansa halvalla tehtyyn "TEKSTIVIESTIT NYT 4,2 SENTTIÄ" -mainoskampanjaan.

Autobisnes on täsmälleen samassa spiraalissa maailmanlaajuisesti. Kaikki tekevät samaa, ja vaikka joku onnistuukin välillä tekemään jotain uutta, se on uutta kovin vähän aikaa. Autoilua hiukan vähemmän verottavissa maissa korealaisten käynnistämä hintasota näkyy ja tuntuu. Lopputuloksena kaikki läntiset autotehtaat ovat taloudellisesti täysin kuralla tai konkurssissa. Korealaiset eivät ole vielä, mutta tuota pikaa nekin rupeavat syömään toistensa katteita tuossa pelissä ja sitten alkaa päitä pudota sielläkin.

Markkinajohtaja kestää tuon kierteen jollain tavalla, koska sillä yleensä kassa riittää pidempään ja se voi näin hätistää kilpailijat markkinoilta. Tosin pian tämän jälkeen tulee taas uusia kilpailijoita ja kierre alkaa alusta.

Jotta kolikon toinen puoli ja oikea strategia saisivat konkretiaa, tohtori valottaa asiaa parin esimerkin voimalla. Meille sangen tuntematon mutta maailmalla tunnetumpi lentoyhtiö Virgin Atlantic on hyvä esimerkki onnistuneesta blue ocean -strategiasta. Ne lentävät Lontoosta lähinnä USA:n isoimpiin kaupunkeihin, ja nuo reitit ovat maailman lentoliikenteen kilpailluimpia. Muut lentoyhtiöt laskevat hintoja ja parantavat vähän istuimiaan, mutta Virgin myy elämystä. Kilpailijat myyvät lentomatkaa ja kilpailu on rassannut tuotot vähiin, Virgin myy ainoana elämystä ja firma on tuottoisa. Virginillä on satsattu lentokenttäfasiliteetteihin ja palveluun. Loungesta löytyy pieni golfkenttä ja lennoilla on hierojia. Lentoemännät ovat duunissa muutaman vuoden ja heti kun osoittavat leipääntymisen merkkejä, heidät siirretään syrjään. Virginin lipun ostaja ei osta lentomatkaa ja kilpailuta sitä, vaan hän haluaa Virginin lennolle. Ja koukkuun jäätyään ei ikinä vaihda American Airlinesiin, vaikka ne lähettäisivät minkälaisia mainoskirjeitä ja tekisivät palvelulleen mitä. Tällainen asiakas on tyytyväinen ja lisäksi tuottoisa. Virginin ei tarvitse haaskata rahojaan massiiviseen markkinointiin ja polkumyyntiin toisin kuin kilpailijoiden.

Toinen esimerkki onnistumisesta tässä asiassa on amerikkalainen kahvilaketju Starbucks. Kilpailijat myyvät halvalla kahvia, Starbucks myy nautintoa hintaan viisi taalaa muki. Raaka-aineet maksavat molemmille muutaman kolikon, mutta sumppinsa 50 sentillä myyvälle ei jää paljoakaan voita leivän päälle. Viiden taalan hinnasta katetta jää kerrassaan mukavasti. Tälläkin kertaa kuluttaja on tyytyväinen siitä huolimatta, ettei ostanut läheskään halvinta.

Suomalaisten yritysten strategioita katsoessa eteen tulee harmaa massa toisiaan vastaan samoin keinoin sotivia puulaakeja. Ainoa tässä kilpailussa jotenkin pärjäävä on Nokia, koska se voi käyttää markkinajohtajan asemaansa muiden ajamiseen ahtaammalle. Riski tämä strategia on sillekin, koska joku voikin koukata oikealta ohi panostamalla innovaatioihin tai muotoiluun. Jos joku keksii, miten myydään kuluttajalle housuntaskun viihdekeskusta sen sijaan, että myydään kännykkää, ennustan tällaiselle firmalle hyvää menestystä. Kaikki muut suomalaisfirmat ovat altavastaajan asemassa eivätkä ne pärjää samoilla eväillä kuin isommat kilpailijat. Tästä huolimatta firmoissa väännetään vain samaa sorvia: vuosittain irtisanotaan 5% duunareista, pudotetaan hintoja ja mainostetaan aivan älyttömästi. Tämä strategia ei tuota menestystä, mutta jostain syystä sijoittajasopulit eivät ole asiaan kiinnittäneet huomiota. Jos firman johdolla ei ole käsitystä siitä, missä ollaan ja mihin ollaan menossa ja miten sinne pääsee, omistajien pitäisi vaihtaa surkimukset parempiin eikä palkita neuvottomuutta kurssinousulla.

Tohtori on asiasta huolissaan ja on siirtänyt omat, vähäiset rahansa pois sijoituksista, joissa rahat ovat kiinni tällaisessa konkurssia kohti omaehtoisesti syöksyvässä bisneksessä.

Valtioneuvosto myönsi kuluvalla viikolla toimiluvan digi-TV lähetysten välittämiseen mobiililaitteisiin eli ns. DVB-H verkkoon. Lupa myönnettiin 20 vuodeksi ranskalaisomisteiselle Digitalle, jonka omistamassa verkossa välitetään myös kaikki muut TV-lähetykset kaapeliverkkoja ja satelliittilähetyksiä lukuun ottamatta. Digita ei varmastikaan ollut huonompi kuin muut hakijat: ruotsalainen Telia, suomalainen Elisa sekä Telemast Nordic, joka kotoisesta nimestään huolimatta on Digitan tapaan ranskalaisomisteinen.

Olipa kännykkätelevisio sitten tarpeellinen tai ei, niin joka tapauksessa ohjelmille on nyt jakelija. Varsinaiset ohjelmatoiminnan harjoittajat valitaan vasta myöhemmin, joten ihan vielä ei kannata ruveta etsimään matkapuhelimestaan Salattuja elämiä.

Mutta niinpä vain on tätäkin haaskaa alettu jakaa jo ennen kuin se on ehtinyt edes syntyä. Epäpyhä tekijänoikeuskolminaisuus eli toisin sanoen Teosto, Kopiosto ja Gramex ovat ilmoittaneet ykskantaan, että mobiilitelevisio on uusi jakelukanava, joten jokaisesta lähetyksestä pitää maksaa heille tekijänoikeuskorvauksia, vaikka sama ohjelma lähetettäisiin samaan aikaan muissakin TV-verkoissa.

Se ei suuremmin tekijänoikeusjärjestöjä hetkauta, ettei kenellekään ole tullut edes mieleen, että samaan aikaan vanhanaikaisessa analogiverkossa ja uudessa hienossa digi-TV:ssä lähetettävistä lähetyksistä pitäisi maksaa heille erillisiä korvauksia. Lisäksi TV-lähetysten tekijänoikeuskorvaukset maksetaan lähetysten piirissä olevien potentiaalisten katsojien mukaan eikä suinkaan sen mukaan, montako tuskastunutta sielua sattuu kutakin jonninjoutavaa tanssivisailua katsomaan. Edes tekijänoikeusfriikeille ei voi olla epäselvää, että tähän potentiaalisten katsojien joukkoon kännykkätelevisio lisää Suomessa noin nolla henkilöä. Sattumalta nolla on myös tismalleen niiden eurojen lukumäärä, joka kaiken oikeudenmukaisuuden nimissä pitäisi mobiili-TV:stä maksaa tekijänoikeusmafialle.

Se ei tietenkään ole uutta, että tekijänoikeusorganisaatiot ovat aina käsi ojossa, kunhan joku vain keksii jotain uutta, josta niille pitäisi muka maksaa. Jos muuta ei satu tulemaan mieleen, niin sitten valitetaan artistien taloudellista ahdinkoa, viranomaisten löysää suhtautumista vähintäänkin kansanmurhaan verrattavissa olevaan tekijänoikeusrikollisuuteen sekä hilataan jo aikaisemmin keksittyjen rahastusautomaattien tariffeja ylös.

Teosto, Gramex, Kopiosto, ÄKT sekä muut vastaavat koplat ovat tietenkin edunvalvontajärjestöjä siinä missä ammattiyhdistykset tai vaikkapa Kuntaliitto, MTK tai jopa NATO. Ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, että ne yrittävät vimmatusti ajaa jäsentensä asiaa eikä oikeastaan sekään, että ne pönkittävät omaa asemaansa ja pöhöttävät omaa organisaatiotaan jäsentensä kustannuksella, kuulu oikeastaan muille kuin ko. organisaatioiden jäsenille.

Älyvapaata on sen sijaan näille organisaatioille Suomessa annettu puolivirallinen asema. Opetusministeriö delegoi erilaisten tekijänoikeusmaksujen keräämisen määräajoin näille järjestöille, jotka sitten parhaansa mukaan terrorisoivat eri ammattiryhmiä, jotka syystä tai toisesta sattuvat joutumaan silmätikuiksi. Ilman suurempaa miettimistä tekijänoikeusjärjestöjen hampaisiin syyttään joutuneista tulee mieleen parturit, ravintoloitsijat ja taksikuskit. Yksi luovimmista rahastusideoista oli se, että työnantaja joka antaa työntekijänsä käyttöön kuulosuojaimet, joilla voi kuulon suojaamisen lisäksi kuunnella tavallisia radiolähetyksiä, pitäisi maksaa jotain korvausta näille parasiiteille.

Puolivirallisen asemansa nämä organisaatiot ovat sisäistäneet todella hyvin. Ilman pienintäkään häpeän punaa järjestöt kehtaavat mm. nimetä yhteisen propagandajärjestönsä Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskukseksi aivan kuin kyseessä olisi joku poliisin ja verottajan sisarorganisaatio.

Tätä itsestään selvää epäkohtaa ei edes yritetä korjata. Syynä tähän on yksinomaan alan sisäänlämpeävyys. Tekijänoikeudet kuuluvat Suomessa opetusministeriön hallinnonalaan. Siellä alan viranomaispäätöksiä sorvaavat vuosikymmenet tekijänoikeusjärjestöjen palvelusessa olleet virkamiehet, jotka edelleen toimivat järjestöjen luottamustehtävissä ja pokkaavat määräajoin julkisia tunnustuksia palveluksistaan. Samat virkamiehet kyhäävät myös alan lainsäädäntöä, mistä oivallinen esimerkki on viime syksynä läpi runnottu uusi tekijänoikeuslaki, joka oli susi jo syntyessään. Kukkona, tai siis kanana, tunkiolla keekoilee kulttuuriministeri, jolla ei tunnu olevan mitään järkevää sanottavaa mistään.

Arvoisat lukijat. Tämänviikkoisen saarnan aiheena on yhteiskuntavastuu. Tuo epämääräinen ja tulkinnanvarainen asia kaivetaan naftaliinista aina, kun on tarpeellista nostaa syyttävä sormi muita kohtaan milloin mistäkin syystä.

Yhteiskuntavastuusta on tullut vastenmielisen demaripropagandan ja tympeimmän ja sisällöttömimmän ay-liturgian keskeinen opinkappale. Kukaan ei edes viitsi yrittää määritellä, mitä se oikeasti tarkoittaa, koska silloin sana menettäisi merkityksensä. Nythän se voi tarkoittaa "työnantajien on pidettävä palkkalistoillaan tyhjäntoimittajia", "korkeiden palkkojen maksaminen firman joillekin työntekijöille on väärin", "veroista purnaaminen on sopimatonta" tai "firmojen johtoa ei saa palkita ainakaan siten, että kukaan huomaisi". Todennäköisesti se voisi tarkoittaa myös "Tarzan bundolo" tai "sehän on ilmiselvä Teräsmies", sillä näiden totuuksien arvo poliittisessa diskurssissa on vähintäänkin yhtä merkittävä kuin noiden edellä mainittujen.

Koska kukaan tuon termin aktiivikäyttäjistä ei vaivaudu kertomaan, mitä tuo kovasti hukassa oleva yhteiskuntavastuu oikein tarkoittaa, sallikaa tohtorin tehdä se heidän puolestaan. Suomalaisia työmarkkinoita säätelee kohtuullisen paksu asetuskokoelma. Työehtosopimusviidakossa on puolestaan täysin mahdotonta nähdä metsää puilta, koska puut on hakattu aikapäiviä sitten, jotta kaikki asiasta kirjoitetut kymmenet tuhannet sivut on saatu asianmukaisesti kirjoihin ja kansiin.

Lisäksi demarit ja ammattiyhdistyspomot vannovat jatkuvasti ns. kolmikantayhteistyön nimiin. Siispä noita tuhansia ja taas tuhansia sivuja ei ole inhottava ja halveksittava kapitalistiriistäjä sanellut, vaan asioista on sovittu joko kolmikantaisesti tai työmarkkinaosapuolten kesken.

Pitäisi siis olla itsestään selvää, että näitä lakeja ja sopimuksia noudattamalla työnantaja täyttää asianmukaisesti kaikki velvoitteensa. Jos nykyiset sopimukset eivät miellyttäisi, niitä muutettaisiin seuraavissa neuvotteluissa tai lainsäädäntöteitse Eduskunnassa. Ei voi olla mitään salaista ja jatkuvasti muuttuvaa ohjeistoa, jota pitää vielä tämän lisäksi noudattaa, koska sellaisessa ympäristössä yrityksen johtaminen olisi täysin mahdotonta.

Tohtori on tullut siihen lopputulokseen, että yhteiskuntavastuun esiinmanaaminen on pelkästään yritys siirtää huomio pois siitä tosiasiasta, että on ollut itse hyväksymässä nykyisiä käytäntöjä, sopimuksia ja lakeja. Jokainen yhteiskuntavastuuta muilta edellyttävä henkilö siis sanoo kauniimmilla sanankäänteillä "olen kelvoton tunari enkä ole kyennyt ymmärtämään ajoissa, että tekemäni sopimus on minulle ja edustamilleni ihmisille ihan helvetin huono".

Kehotan lukijaa huolehtimaan siitä, että hänen äänensä ei mene valtiollisissa vaaleissa tai vaikkapa ammattiliittojen luottamuselinvaaleissa semmoiselle henkilölle, joka on itse edellä kuvatulla tavalla kertonut olevansa tehtäväänsä kykenemätön pelle.

Työmarkkinoilla tapahtuu taas. Bussit ovat olleet vajaan viikon lakossa ja UPM ilmoitti Suomen suurimmista irtisanomisista.

Kokonaisuutena kuljetusalan lakko oli käsittämätön. Samasta asiasta lakkoiltiin vuosi sitten ja lakko loppui tulokseen, jossa vanhaa käytäntöä osa-aikaisesta työstä ei muuteta. Nyt tämän lakon jälkeen käytäntöä muutetaan kerrassaan merkittävästi: jokaisella varikolla saa olla kaksi osa-aikaista kuskia paitsi silloin, kun ruuhkatilanne tai aikataulut edellyttävät enemmän osa-aikaisia. Käytännössä siis ei tapahtunut taaskaan yhtään mitään.

Koskakohan bussikuskit oivaltavat tässä kuvion ja ymmärtävät, että juuri tästä asiasta ei kannata räyhätä? Moni bussikuski varmaan asian on mielessään oivaltanutkin, mutta kun liitto vie niin kuski vikisee. Ehdotankin autokuskeille, että he miettivät vakavasti, kannattaako Timo Rätyä valita liiton johtoon enää seuraavalle kaudelle. Hän kuitenkin vie liittonsa lakkoon tästä samasta asiasta taas kahden vuoden kuluttua, ja silloinkaan ei tapahdu mitään.

Kokonaisuutena sopimus oli toki kuskeille normaalia tupopelleilyn kautta saatavaa olematonta palkankorotusta parempi. Mutta tätähän työnantaja tarjosi jo viime viikolla ennen lakkoa, joten jos he olisivat vain ottaneet rahat, heiltä ei olisi mennyt vajaan viikon palkkaa näiden nyt saatujen palkankorotusten hankkimiseen.

UPM puolestaan avasi nyt paperimiesten irtisanomisputken. Sen lisäksi, että tämä on Suomen kansantaloudelle sangen huono asia puhumattakaan ikänsä paperitehtaassa töissä olleista tavallisista ihmisistä, ei voi kuin ihmetellä Paperiliiton olematonta pelisilmää. Kaikki muistavat viime kevään ja kesän tapahtumat, jossa Paperiliitto ensin korpilakkoili aikansa ulkopuolista työvoimaa vastaan eikä suostunut edes keskustelemaan seisokkien poistamisesta. Lopulta mentiin työsulkuihin, jotka sopivat ylikapasiteettitilanteessa työnantajalle mainiosti. Paperiliitto taipui lopulta, mikä oli järkevää, mutta miksi ihmeessä samalla ei sovittu alan miehille kunnollista irtisanomissuojaa?

Työnantaja perusteli seisokeista luopumista sillä, että kilpailukyky pitää säilyttää ja sitä kautta työpaikat. Tässä tilanteessa liitto näytti uskovan työnantajan pehmeät puheet täydestä arvostaan vaikka jo lehdissä varoiteltiin vanhenevan kapasiteetin alasajosta. Työnantajalta olisi aivan hyvin voinut kiristää jonkun irtisanomiskorvauspaketin ja he eivät olisi oikein voineet olla suostumatta, koska hehän juuri olivat vakuuttaneet työpaikkojen nyt säilyvän. Nyt sitten on nähty jätti-irtisanomisuutisen jälkeen Hoo Moilaselta näyttävä Ahonen, joka herätettiin ruususen unesta tosielämään. Eväät olivat siinä määrin lopussa, että hän ei keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin penätä Eero Heinäluoman, tuon ajatuksien Tonavan kanssa kuorossa työnantajalta "yhteiskuntavastuuta".

Missä vaiheessa suomalainen ay-liike on päätynyt pääasiassa luuserien komentoon ja miksi duunarit sietävät moista ja äänestävät nämä samat naamat aina jatkokaudelle? Jos olisin duunari ja kuuluisin johonkin liittoon, minulla olisi suorastaan hirveä ikävä Niilo Wälläriä.

Tämä viikko on ollut vasemmistolle yleensä ja Vasemmistoliitolle erityisesti synkeähkö, mutta valopilkkujakin on nähty.

Vasemmistoliiton iänikuinen valtataistelu pullantuoksuisen citypunavihreyden ja änkyrästalinismin välillä näyttää päättyneen stalinistien voittoon. Muutama huippusuosittu stalinisti onnistunee tekemään viimein puolueessa vallankaappauksen, mikä johtaa väkisinkin puolueen hajoamiseen. Ei kaupunkien viherfeministivasemmistolainen viihdy keski-ikäisten, menneessä maailmassa elävien äijien komennossa olevassa marginalisoituvassa ja pystyyn kuolevassa ukkokerhossa vaan etsii itselleen uuden kodin demareista ja vihreistä.

Samassa rytäkässä Suvi-Anne Siimes teki ymmärrykseni mukaan poliittisen uransa ensimmäisen todellisen valtiomiesteon: hän ilmoitti, ettei asetu ehdolle ensi eduskuntavaaleissa mikäli hänen ehdokkuutensa ja äänensä edistävät stalinisti Jaakko Laakson pääsyä parlamenttiin. Moinen suoraselkäisyys ja rehellisyys sekä viimeinkin heräämminen todellisuuteen ovat Siimekseltä hatunnoston arvoinen teko. Ilmeisesti omat eivät kuitenkaan ottaneet Siimeksen ilmoitusta riittävän vakavasti ja tästä sisuuntuneena Huvi-Anne haistatti pitkät koko puolueelle ja ilmoitti eroavansa puheenjohtajan paikalta välittömästi. Näin päättyy yksi aikakausi ja kommunistien perinnejärjestön viimeinen joutsenlaulu alkaa.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen puolestaan oli huolissaan virkaanastujaispuheessaan, että työssäkäyvien köyhyys, syrjäytyminen, eriarvoisuus ja tuloerot ovat lisääntyneet. Meidän on syytä kiinnittää huomiota tähän tasavallan arvojohtajan painokkaaseen kommenttiin, sillä puolueista ainoastaan SDP on ollut vallankahvassa koko hänen edellisen kautensa ajan. Kun kerran asiat ovat presidentin viime kaudella menneet kerrassaan alamäkeä, hän tuli sanoneeksi politiikan sanankääntein "SDP:n politiikka on ollut perseestä". Se on presidenttimme lausunnoksi kerrassaan osuva ja siteerattavaksi sekä rahvaalle selitettäväksi sopiva. Demarikomentoinen lehdistö tietysti yrittää selittää, että eihän moite Pyhää SDP:tä koskenut vaan "oikeistopiirejä" ja Kokoomusta ja työnantajia. Mutta koska nämä tahot eivät Suomessa ole vallassa olleet, ei tällainen tulkinta kestä lähempää tarkastelua.

Vihreät, joka virheellisesti lasketaan poliittiseen keskustaan vaikka puolue edustaakin läpeensä vasemmistolaisia arvoja, saa tietysti tässä rytäkässä lisää kannattajia. Mutta kun ennestään sekalaiseen joukkoon lisätään vielä lisää eri suuntaan vetäviä ryhmittymiä, tuloksena ei voi olla puoluetta, jonka kannatuksen kasvusta kenenkään maksaisi vaivaa olla suuremmin huolissaan.

Tässä kaikessa on toki varjopuolensa. SKP:ksi muuttuvasta Vasemmistoliitosta loikkaava jengi lihottaa SDP:tä entisestään. Näin se saa kannatuksen kasvusta näennäisen ajatuksen siitä, että sen politiikka onkin presidentin murskakritiikistä sekä numeroiden karusta kielestä huolimatta ollut oikeaa. Näin ollen sen ei tarvitse tehdä mitään vaan se voittaa ensi eduskuntavaalit mennen tullen ja jatkaa Suomen näivettämistä järjettömiin veroihin ja kolmikantasopimuksiin.

Joku kansainvälinen henkilöstöyhtiö tutki tuossa viikolla haastattelututkimuksena maailman menoa ja tuli siihen tulokseen, että yrityksiä vaivaa kansainvälisesti työvoimapula. Erityisesti pulaa on myyntiedustajista, insinööreistä ja teknikoista. Samalla kun firmat valittavat työvoimapulaa, työttömyysprosentit ovat varsinkin Euroopassa huipussaan. Työelämä on muuttunut ja osa ihmisistä on yksinkertaisesti liian tyhmiä työllistyäkseen nykypäivän länsimaissa. Mutta tämä ei tosiaankaan ole lähellekään koko totuus. Firmat ovat älyttömällä rekrytointipolitiikallaan ajaneet itsensä työvoimapulaan.

Nykyajan kvartaalitalouden mannekiiniyrityksissä ei ole välttämättä enää yhtään entry level -työpaikkaa. Vielä 20 vuotta sitten oli kaikennäköisiä harjoittelijoita ja tuuraajia ja myyntimiehen apulaisia ja insinöörin oppipoikia. Huomata sopii, ettei näitä hommia silloinkaan pidetty ihan mahdottoman tarpeellisina, mutta ne ymmärrettiin tärkeäksi rekrytointikanavaksi ja koulutuspaikaksi, jossa jyvät erottuivat akanoista. Osa jumiutui näihin hommiin ja siirrettiin sitten johonkin töpinäkomppaniaan pienellä palkalla loppuiäkseen. Osa taas huomattiin hyviksi tyypeiksi ja heistä tuli sitten myyntimiehiä ja insinöörejä samaan firmaan.

Tuossa uutisessa mainittiin, että pulaa on muunmuassa myyntiedustajista. Mieli tekisi sanoa, että maailmassa on suorastaan älyttömän paljon hyviä myyntimiehiä, mutta he eivät vain itsekään tiedä sitä eiväkä ole edes koskaan tulleet ajatelleeksi asiaa, koska firmat myyntimiehiä palkatessaan ovat kiinnostuneita vain ekonomeista, joilla on toimialaosaamista. Nimen omaan myyntityö on sellaista, ettei sitä opita, vaikka istuttaisiin koulussa, kunnes kulmahousun persaukset ratkeavat. Myyminen on nykymaailmassa enimmäkseen account manager -tyyppistä, jossa tavoitteena on pitää hyvät suhteet asiakkaisiin ja asiakkaat tyytyväisenä sekä pysyä selvillä siitä, milloin saattaisi olla tilaisuus yrittää myydä heille jotakin. Kyse on siis hommasta, jossa vaaditaan lähinnä ihmissuhdetaitoja ja hyvää viinapäätä. Myyntimiehille voi opettaa kaiken tarvittavan myytävistä hilavitkuttimista firmassa eikä niistä oikeastaan edes tarvitse tietää kovin paljoa. Jos asiakas on kiinnostunut jostain kapistuksesta, myyntimies kertoo ottavansa seuraavaan tapaamiseen mukaansa kyseisen vimpaimen asiantuntijan, kuten hän sitten aikanaan tekeekin.

Mihin myyntityössä muka tarvitaan mitään muuta kuin luontaista taipumusta alalle? Ei mihinkään, mutta silti firmat raakkaavat 99% potentiaalisista kandidaateista pois jonninjoutavien alkukriteerien perusteella ja marisevat sitten, että on hirveä työvoimapula ja muutenkin ankeaa. Insinöörien osalta tilanne on täysin sama. Yrityksissä kuvitellaan, että yksinkertaisimmatkaan rutiinihommat eivät mitenkään suoriudu ilman diplomi-insinööritason koulutusta. Ja kun diplomi-insinöörejä ei tunge sisään ovista ja ikkunoista johonkin kaksi tonnia kuussa -ruuvinvääntämishommaan, marmatetaan työvoimapulaa, vaaditaan valtiolta toimenpiteitä ja kiukutellaan, mutta ei vahingossakaan tehdä itse mitään.

Työmarkkinat ovat muuttuneet sellaisiksi, että firmat palkkaavat vain valmista väkeä toisista firmoista. Sama jengi kiertää firmasta toiseen, ja jalan saaminen oven väliin on nuorelle valmistumisvaiheessa olevalle todella hankalaa. Yritysten nokkamiehille on syntynyt sellainen harhaluulo, että koska ne maksavat veroja ja valtio hoitaa koulutuksen, valtion on koulutettava firmoille valmiita työntekijöitä. Näin asia ei ole eikä voi ollakaan, koska työntekoa ei opi Otaniemessä. Myyntimiehen tehtävissä vaadittavan viinapään ja asiakasillanvietoissa käyttökelpoisen huonojen laulujen valikoiman siellä kyllä oppii. Työnteko ja kunkin toimialan erityispiirteet opitaan parhaiten työtä tekemällä, mutta jostain syystä tällaiset oppipojat eivät firmoille kelpaa. Perusteeksi tarjotaan jotain kvartaalitalouteen perustuvaa tylsämielistä uskonkappaletta.

Yksi selitys tälle kulttuurimuutokselle on se, että työnjohdosta vastaava keskijohto on monessa yrityksessä irtisanottu tai ainakin rankasti leikattu. Työmiehiä on edelleen paljon eikä ylintä johtoakaan ole suuremmin vähennetty. Jokaisella johtajalla edelleenkin henkilökohtainen sihteeri, mutta pääasiassa työnjohdosta, työntekijöiden viihtymisestä, koulutuksesta ja sijoittamisesta firman sisällä vastaava keskijohto on supistettu minimiin. Tässä tilanteessa on pakko yrittää palkata työmiehiksi itseohjautuvaa ja toimialaa tuntevaa väkeä, koska lähin esimies voi olla toisessa maassa ja vaikkei olisikaan, hänet on ylityöllistetty omilla projekteilla eikä hänellä ole aikaa tai usein edes kykyä henkilöjohtamiseen.

Näin ei tarvitse olla. Tarvitaan kääpiöiden kapina. Ylhäältä ja alhaalta päähän potkitut päälliköt ja osastonjohtajat pitäisi nostaa heille kuuluvaan arvoonsa. Kun yrityksessä on selkeä päättämismalli, johtamismalli ja esimiehet, joiden pääasiallinen tehtävä on olla esimiehiä ja työnjohtajia eikä projektipäälliköitä, työhon voidaan palkata myös sellaisia työntekijöitä, jotka tarvitsevat varsinkin aluksi enemmän henkilökohtaista ohjausta kuin vanhat konkarit. Keskijohtoa tarvitaan enemmän, mutta tällainen työnantaja pääsee eroon työvoimapulasta ja todennäköisesti henkilöstökin siellä on tyytyväisempää ja vaihtuvuus vähäistä. Pitkällä aikavälillä firma voittaa, mutta se ei nykyisiä johtajiksi ylennettyjä pavunlaskijoita kiinnosta, sillä jos investoinnin takaisinmaksuaika on yli viikko, siihen suhtaudutaan pääsääntöisesti ynseästi.

Lukijan on syytä muistaa, kun firmat valittavat aikojen ankeutta ja vaatovat lisää tukiaisia tai muita toimenpiteitä valtiolta eli veronmaksajilta, että tällaista huuhaata ei tarvitse ottaa tosissaan.

Jossain liikenneministeriön pehmeiden puheiden listassa oli taannoin aloite yleisrajoituksen laskemisesta 80 km/h:sta 70 km/h:hon. Tästä on lehdissä kirjoiteltukin. Vähemmälle huomiolle jäi se, että samalla on tarkoitus lisätä liikenteen kameravalvontaa. Lapsipornon ja terrorismin jahdissa on myöskin ehdotettu otettavaksi käyttöön jotain automaatteja.

Tekniikka kehittyy koko ajan ja jatkuvasti yhä uusia asioita on mahdollista saada automaattisen valvonnan piiriin. Kaikki nämä ehdotukset menevät aina läpi, koska tarkoitus on torjua rikollisuutta ja kukapa uskaltaisi politiikassa kannattaa kurittomuutta ja taparikollisuutta.

Jipii, huutavat tietämättömät ihmiset. Sillä onhan pelkästään hyvä asia, että rikolliset jäävät kiinni ja näin ennaltaehkäisy toimii ja sitten rikoksia ei enää tapahdu. Nopeasti ajateltuna asia on juuri näin, mutta tohtori on sitä mieltä, että näennäisten hyötyjen varjolla yhteiskuntamme näivettää lopulta itsensä. Kehitys on hidasta, mutta vääjäämätöntä.

Sallikaa tohtorin selittää. Kun mietitään sitä, miten ihmiskunta, yhteiskunta, aatteet ja tiede ovat kehittyneet, kaikkien suurten murrosten alla on aina ollut joku, joka on uskaltanut epäillä, kyseenalaistaa ja rikkoa lakejakin.

Jos Galilei ja kaikki hänen jälkeensä tulleet olisivat noudattaneet kuuliaisesti lakia ja esivallan ohjeita, kuvittelisimme tänä päivänä, että Aurinko kiertää Maata. Jos Luther ei olisi uskaltanut uhmata esivaltaa, Eurooppa eläisi edelleenkin Katolisen kirkon ylivallan alla. Homot ja neekerit eivät ole saaneet viime vuosisadalla viimein heille kuuluvia kansalaisoikeuksia ja oikeutta elää siten kuin haluavat siksi, että enemmistö suuressa viisaudessaan päätti ottaa heidät huomioon. He uhmasivat kieltoja ja lakeja ja näyttivät, etteivät he ole sen kummallisempia ihmisiä kuin muutkaan ja näin saivat enemmistön asenteet muuttumaan.

Kuvitellaanpa hetkeksi yhteiskunta, jossa automaatit valvovat lakeja ja tietokoneet postittelevat sakkolappuja ja määräyksiä ilmoittautua vankilaan. Kaikista rikoksista jää automaattisesti kiinni, koska halvalla valvontatekniikalla pystytään seuraamaan ihmisten elämää kaikkialla. Millaisia ihmisiä tällainen yhteiskunta kasvattaa? Kaikkea näkemäänsä epäileviä rohkeita kokeilijoita vai robotteja, jotka noudattavat kuuliaisesti lakeja ja ylhäältä annettuja asioita, koska lakeja ja ylhäältä annettuja asioita kuuluu noudattaa. Ne harvat, jotka uskaltavat kyseenalaistaa, löytävät itsensä sakkovankilasta noin 20-vuotiaana kun heille on kertynyt kymmenien tuhansien sakkorästit punaisia päin kävelemisestä, pussikaljan juomisesta Suomenlinnan kallioilla ja muista vastaavista asioista, joiden ei teoriassa pitäisi kiinnostaa ketään.

Lait ovat yhteiskunnassa tarpeellinen asia sinänsä, mutta oikeudenkäyttöön kuuluu oleellisesti, että lakia voi rikkoa myös jäämättä kiinni ja se, että lakia tulkitsee ihminen inhimillisyyttä ja tervettä järkeä käyttäen. Koneet eivät tätä valvontaa ja tulkintaa saa tehdä. Murhia ei tapahdu meillä kauheasti siksi, että murha on kielletty vaan siksi, että se on ihmisten mielestä väärin. Punaisia päin taas kävellään jatkuvasti, koska se ei kovinkaan monen mielestä väärin ole vaikka onkin kiellettyä. Tässä kansan enemmistö on jatkuvasti yhtä lakia rikkomalla osoittanut, ettei tämä laki ole tarpeellinen ja yleisen oikeustajun mukainen, ja tervettä järkeä käyttävä virkavalta on käytännössä lopettanut sen valvomisen. Jos automaatti valvoisi tuota lakia, kaikilla olisi hirveät pinot sakkolappuja ja punaisia päin käveleminen loppuisi, mutta hintana olisi se, että ihmiset rupeaisivat tuntemaan itsensä vangeiksi ja orjiksi omassa maassaan.

Haluammeko muuttaa ihmiset ohjeita seuraaviksi shakkinappuloiksi vai haluammeko heidän olevan omilla aivoillaan ajattelevia uuden tekijöitä? Mietipä sitä jos kykenet.

Viime viikkoina läntinen maailma on saanut osakseen niin rankkaa kritiikkiä, että voisi luulla, että "länsi" on vähintäänkin päättänyt hävittää koko islamilaisen maailman. Länsi esiintyy edellä lainausmerkeissä, ettei turhaan tulisi annettua kuvaa, että on olemassa joku salaperäinen läntinen yhteisymmärrys, jonka puitteissa suhtautumisesta muuhun maailmaan päätetään. Näinhän tietenkään asia ei ole eikä muslimien närkästys itse asiassa olekaan kohdistunut kaikkiin länsimaihin, vaan kohteeksi on valittu kaikin puolin leppoisa ja joviaali Tanska.

Tekosyynä viime aikojen vihanlietsontaan on käytetty sitä, että tanskalaisessa sanomalehdessä oli viime syksynä muutama pieni karikatyyripiirros, joissa kuvattiin islaminuskoa sellaisena, kuin se meille länsimaalaisille avautuu kiihkomuslimien ja fanaattisten terroristien tekojen ja puheiden kautta. Ilmestyessään niihin ei juuri huomiota kiinnitetty, mutta nyt kiinnitetään. Muslimit ympäri maailmaa osoittavat mieltä ja vaativat anteeksipyyntöä Tanskan hallitukselta. Se ei muslimiveljiä kiinnosta, että Tanskan hallitus ei kuvia ole julkaissutkaan ja että hallituksella ei olisi ollut minkäänlaista keinoa estää niiden julkaisemista maassa, jossa sananvapaus syövän tavoin jäytää kaikkien totalitarismiin taipuvaisten sieluja. Jopa Suomen muslimiyhteisö polkaisi pystyyn mielenosoituksen, jossa muutama ulkomaalaisen näköinen kaveri värjötteli parinkymmenen asteen pakkasessa heiluttelemassa ennakolta heille painatettuja kylttejään, joissa luki jotain epäkiinnostavaa.

Räikeimmillään protestointi on ollut sitä, että Tanskan suurlähetystöjen kimppuun on hyökätty ja siinä sivussa tuikattu tuleen muutaman muun maan suurlähetystöt, jotka ovat sattuneet sijaitsemaan samassa rakennuksessa. Samoin on asiaan enemmän tai vähemmän liittyviä henkilöitä uhkailtu hirvittävällä väkivallalla niin, että ainakin muutama tanskalainen piirtäjä ja toimittaja ovat tosissaan alkaneet pelätä henkensä puolesta. Toisaalta aina voi oppia jotain uutta. En nimittäin ole tiennytkään, että muitakin kuin USA:n ja Israelin lippuja valmistetaan palavasta materiaalista. Nytpä tiedetään sekin, että ainakin myös Tanskan ja Sveitsin liput palavat. Sveitsillähän ei sinänsä ole osaa eikä arpaa itse kiistassa, mutta heidän lipussaan on valkoinen risti punaisella pohjalla, jolloin joku vähemmän kattavalla yleissivistyksellä varustettu saattaa erehtyä luulemaan lippua Tanskan lipuksi; ja eikun palamaan.

Protestit ovat johtaneet myös varsin mittaviin taloudellisiin seurauksiin. Lähi-idän markkinoille panostanut Arla on saanut huomata, että heidän meijerituotteitaan ei alueella osta enää kukaan. Vahingot voivat olla pysyviä ja työpaikkoja aivan varmasti menetetään.

Jotkut maat ovat valinneet imelän jeesustelulinjan. USA kertoo, että uskonnon loukkaaminen on hirveää ja pitäisi oitis lopettaa. Paremmin kontekstiinsa tuo mielipide menee, kun muistaa, ettei muutaman sadantuhannen irakilaisen muslimin pommittaminen ja näännyttäminen hengiltä ole ollut kovin suuri ongelma USA:n lähi-idän kansoja kohtaan tuntemalle rakkaudelle. Pääministerimme, taannoin presidentinvaalissa kolmanneksi sijoittunut Matti Vanhanen, on puolestaan jo ehtinyt pyytää anteeksi kaikilta, jotka ovat viitsineet kuunnella ja monelta sellaiseltakin, jotka eivät edes olisi välittäneet nähdä koko äijää. Tämä siitä huolimatta, ettei hän ole kiistassa osapuolena eikä kukaan ole edes keksinyt vaatia häneltä anteeksipyyntöä.

Oman lukunsa muodostavat ammattijeesustelijat, joiden suusta on kuulunut lähes poikkeuksetta yhteneväinen kommentti: "Sananvapaus on tärkeää, mutta ketään ei saa loukata." Tämä latteus on sisäisessä ristiriitaisuudessaan jotain niin typerää, että toivottavasti kukaan ei ole ainakaan maksanut mitään näille ei-minkään asiantuntijoille näistä viisauksista. Ensinnäkin mikä tahansa loukkaa jotakuta, joten sananvapautta voi ketään loukkaamatta harjoittaa vain pitämällä suunsa kiinni ja olemalla kirjoittamatta mitään. Ikävä kyllä tiedonvälitystehtävä jäisi hieman huonolle tolalle, mikäli näin tehtäisiin. Toiseksi loukkaaminen ja loukkaantuminen ovat täysin subjektiivisia asoita, joten niitä on aina arvioitava siitä lähtökohdasta, mikä on ollut väitetyn loukkaajan tarkoitus.

Iranissa on jo keksitty vastaveto. Siellä järjestetään piirustuskilpailu aiheenaan holokaustin uhrien pilkkaaminen ja syyksi on esitetty, että "lehti haluaa kokeilla sananvapauden rajoja". Sinänsä aika typerä koe, koska Iranissahan sananvapautta ei ole. Hallituksen auktorisoiman juutalaisvihan lietsominen on yhtä paljon sananvapautta kuin se, että Pravda olisi repäissyt 1970-luvulla etusivulleen ilman lupaa ylistyskirjoituksen Brezhnevistä ison nelivärikuvan kera. Mielenkiintoinen yksityiskohta on myöskin se, etteivät iranilaiset ole keksineet tanskalaisissa mitään raflaavaa pilkattavaa, vaan ovat joutuneet turvautumaan tässäkin asiassa ystäviinsä juutalaisiin. Vaikeaahan se tietenkin olisi ollutkin. Arlan lehmäksi piirrettyä tupakkaa röyhyttelevää kuningatar Margareettaa tai öljyä korvaavaa energiaa tuulimyllyyn puhaltelevaa Tanskan ympäristöministeriä Connie Hedegaardia ei varmaan kukaan olisi edes huomannut.

Yksi hieno puoli tuossa piirustuskilpailussa on. On nimittäin hieno nähdä, miten Israelin juutalaiset eivät ole hiukkaakaan kiinnostuneet jossain jonninjoutavassa rättipäälehdessä olevista pilakuvista. Sen sijaan jo äidinmaidosta syyllisyydentuntonsa imeneiden länsimaisten jeesustelijoiden vaivautunut kärvistely ja paheksunta tulee olemaan koomista katsottavaa.

Presidentinvaalinäytelmä on sitten käyty ja loppujen lopuksi suurempia yllätyksiä ei nähty. Halonen voitti jotakuinkin ennusteiden mukaisilla numeroilla. Kansa on äänestänyt ja pulinat pois, joten siitä asiasta ei sen enempää.

Sen sijaan huomio on tässä kampanjan aikana kiinnittynyt Kepun tilanteeseen, joka vaikuttaa lievästi sanottuna mutkikkaalta. Suomen suurin puolue eduskuntavaalien tuloksen mukaan jäi presidentinvaalissa armotta kolmanneksi. Nyt Kepu onkin ison ongelman edessä: mitä ihmettä pitäisi tehdä, ettei ensi vuoden eduskuntavaaleissakin tule turpiin oikealta ja vasemmalta.

Puolueen kentältä on kuulunut vaatimuksia Vanhasen vaihtamisesta ensi kesän puoluekokouksessa. Puoluesihteeri Lankia teki jo johtopäätöksensä ja ilmoitti, ettei ole jatkossa käytettävissä puoluesihteerin tehtävään. Vanhanen ei selvästikään ole onnistunut puheenjohtajana erityisen hyvin, koska puolue on hänen kaudellaan hävinnyt kaikki vaalit. Maaseutu tyhjenee ja Kepu ei ole onnistunut pesemään maalaisliiton imagoaan, joten kaupunkeihin rantautuminen ei vain tunnu onnistuvan. Vanhanen ei ole kyennyt tässä asiassa tekemään mitään, mutta kykeneekö kukaan muukaan?

Jos Vanhanen halutaan vaihtaa, niin kuka ihme sieltä oikein otettaisiin tilalle? Pekkarinen? Kääriäinen? Rehabilitoitu Lankia? Vain huonoja vaihtoehtoja. Kepun surullista tilaa tänä päivänä kertoo se tosiasia, että hiirenharmaa Vanhanen on kaikesta huolimatta puolueen valovoimaisin tähti. Lisäksi hän on Kepun eturivin poliitikoista mittaustarkkuuden rajoissa ainoa, joka nauttii edes jonkinlaista luottamusta myös tupailtojen ulkopuolella.

Jonkun täysin tuntemattoman juniorin nimittäminen puheenjohtajaksi juuri eduskuntavaalien alla tuntuu huonolta vedolta. Joten Vanhanen jatkanee, mutta eduskuntavaaleissa tulee taas köniin.

Kepun onnenpotku oli kuitenkin se, että Halonen voitti vaalit. Jos Niinistö olisi voittanut, demarien kauna Niinistöä tukenutta Kepua kohtaan olisi ollut käsinkosketeltava. Hallitusyhteistyö olisi muuttunut jäiseksi tai se olisi loppunut kokonaan. Tästä olisi seurannut väkisinkin näivettyvän Kepun siirtyminen oppositioon pitkäksi ajaksi.

Nyt puolue sai jatkoajan ensi vaaleihin saakka. Siitä huolimatta Kepun tulevaisuus ei kovin ruusuiselta vaikuta. Jos vanha kettu, Paavo Väyrynen yrittää tehdä paluun kesän puoluekokouksessa, syvenee ahdinko entisestään ja puolue ottaa ensi eduskuntavaaleissa aimo loikan kohti marginaalisen agraaripuolueen himoittua positiota kilpailemaan katkeroituneista äänestäjistä Perussuomalaisten ja muiden kaikkea vastustavien pikkupuolueiden kanssa.

Tohtorin aikataulukiireiden takia viivästyy tämän viikon kolumni muutamalla päivällä. Kärsivällisyyttä.

Palautteessaan joku kansalainen toivoi, että tohtori tarjoaisi kirjoituksiinsa RSS-feedin, jonka avulla uusimmat kirjoitukset näkyisivät automaattisesti selaimessa. Itse asiassa tämä toiminnallisuus on ollut tarjolla alusta saakka, kunhan lukijan selain vain tukee sitä.

Muistakaa äänestää!

Presidentinvaalin karsintakierros on käyty ja vaalikampanjat ovat alkaneet täysin uudesta tilanteesta. Enää eivät tiedotusvälineet toitota joka toinen päivä arvioita siitä, kuka kulloinkin sattuu olemaan kisassa toisena. Nyt taistellaan voitosta eikä pistesijoja tunneta.

Vaikka Tarja Halosen suosio on ollut laskussa jo useita kuukausia, niin tohtorikaan ei voinut olla älähtämättä hämmästyksestä huomatessaan, että ennakkoäänestyksen ja varsinaisen äänestyspäivän välillä oli Halosen kannatus tipahtanut vielä useita prosenttiyksikköjä. Yllättävää oli myös se, että vihreiden Heidi Hautalan äänisaalis jäi sen verran vähäiseksi, ettei sekään olisi vielä riittänyt nostamaan Halosen kannatusta yli viiteenkymmeneen prosenttiin. Jos tämä suuntaus jatkuu vielä vähänkin, on vaalin toisesta kierroksesta tulossa äärimmäisen täpärä. Jo ensimmäiset mielipidetiedustelut näyttävät Sauli Niinistön kirineen aivan Halosen kantaan.

Ensimmäisen kierroksen tuloksen valmistuttua ei Halosella ollut tarjota kampanjaväelleen muuta evästä toiselle kierrokselle kuin epämääräinen lupaus: "Me hoidetaan tää homma". Satunnaiselle tarkkailijalle jäi väistämättä kuva siitä, että kaikki paukut oli ladattu ensimmäiselle kierrokselle ja luvatun murskavoiton karattua käsistä alkoi lähes ylimielisen voitonvarmuuden ohessa tietoisuuteen nousta ajatus siitä, että kisa voi vallan hyvin kääntyä vielä kirveleväksi tappioksi.

Niinistö on päättänyt ensimmäisen kierroksen jälken pitäytyä teemoissa, jotka jo ensimmäisellä kierroksella toivat hänelle lähes neljänneksen äänistä. Työn merkitys vaurauden tuojana sekä yleiseurooppalaisen identiteetin korostaminen kauppa- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivinä ovat helposti ymmärrettäviä ja antavat kuvan Sauli Niinistöstä vahvana mielipidevaikuttajana sekä henkilönä, joka on valmis toimimaan laajalla rintamalla maan, siis Suomen, hyväksi. Ainoastaan NATO-kantaansa Niinistöllä olisi ollut vähän varaa terävöittää, sillä puheet "eurooppalaisesta NATO:sta" ovat jotenkin kovin abstrakteja ottaen huomioon, että NATO on varsin USA-keskeinen ja tulee sellaisena pysymäänkin ainakin seuraavat pari presidenttikautta.

Halonen on puolestaan tehnyt parhaansa hirttäytyäkseen puunhalaaja-agendaansa. Kiteytettynä se on jotenkin seuraavanlainen:

• Pohjoismainen hyvinvointivaltio on hieno;
• Kansainvälinen solidaarisuus se vasta upeaa onkin;
• Sotilaallinen liittoutumattomuus on suorastaan mahtavaa, sillä tokihan saamme osaksemme solidaarisuutta, jos joudumme mukaan sotilaalliseen selkkaukseen.

Tohtoria kiinnostaisi tietää, montako hävittäjäkonetta ja jalkaväkiprikaatia saa laivalastillisella solidaarisuutta. Muistaa sopii, että esimerkiksi talvisodasta Suomi selvisi itsenäisenä vain niukin naukin, vaikka Suomella oli varaa heittää vihollista vastaan paitsi parisataatuhatta huonosti varustettua reserviläistä myös koko maailman solidaarisuus.

Vaikka suomalaista politiikkaa onkin viime vuosina vaivannut ikävä värittömyys ja kaikkien merkittävien puolueiden linjojen samankaltaisuus, on Halosen ja Niinistön väliltä helppo löytää perustavaa laatua olevia eroja. Halonen on tulipunainen sosialisti, jolle Suomi on ollut hieman liian pieni pelikenttä jo muutaman vuoden, mutta YK:n huippuvirkaa ei hänelle vain ole ymmärretty tarjota. Niinistö puolestaan on liberaali oikeistolainen, jolla kansainvälinen huippuvirka jo on. Käytännössä ero tuli selväksi, kun ehdokkailta kysyttiin, miten köyhyys poistetaan Suomesta. Halosen mukaan köyhyys poistuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion toimesta. Niinistön vastaus oli lyhyesti: "työtä tekemällä".

Vaikka Niinistö on toki vieläkin kampanjassa takaa-ajajan roolissa, on hänellä kuitenkin aivan realistinen mahdollisuus voittaa. Äänestäjät eivät ole jättäneet rankaisematta Halosta siitä, että hän on kerta kerran jälkeen käyttänyt nimitysvaltaansa puoluetovereidensa ja tukijoidensa hyväksi eivätkä siitä, ettei hänellä päinvastaisista puheista huolimatta ole ollut suomalaisille tarjota juuri muuta kuin korkeita veroja ja sosiaalidemokraattista retoriikkaa. Samaan aikaan Niinistö on johdonmukaisesti jatkanut kampanjaansa valitsemallaan linjalla. Aluksi "työväen presidentti" -imago saattoi huvittaa joitain Halosen kannattajia, mutta viimeistään nyt rupeaa hymy hyytymään.

Vielä pari kuukautta sitten mahdollisuus siitä, että Suomeen voitaisiin saada presidentti demarileirin ulkopuolelta, vaikutti lähinnä märältä päiväunelta. Nyt se näyttää hyvinkin mahdolliselta. Jos Niinistö todella valittaisiin, olisi se piristävintä, mitä Suomen politiikassa on tapahtunut sen jälkeen, kun Esko Aho pakotti MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston neuvottelemaan Suomen EU:n jäseneksi.

Poliittisen kentän vasen laita naukuu vähän väliä, että Suomessa tuloerot ovat räjähtämässä käsiin ja että ongelmaan on tartuttava rivakoin ottein. Meitä pelotellaan, että jos tuloerot tästä vähän kasvavat niin köyhät ryhtyvät kapinoimaan ja rikkaat muuttavat johonkin aidatuille ja vartioiduille alueille.

Kummallisinta on, että media toistaa tätä soopaa mielellään ilman minkäänlaista kritiikkiä. Suomessa on tällä hetkellä maailman pienimmät tuloerot ja se näkyy yhteiskunnassamme ennen kaikkea massatyöttömyytenä. Tästä puolesta ei kukaan satunnaisia kolumnisteja lukuunottamatta puhu koskaan mitään.

Voimme suoraan unohtaa pääomatuloilla eläjät, koska heitä on vähän. Heillä on rahaa nytkin yllin kyllin käyttää palveluita ja elellä mukavasti. Sen sijaan ns. hyväpalkkaisen suomalaisen ja pienipalkkaisen suomalaisen nettoansiot verojen ja tulonsiirtojen jälkeen ovat aivan liian lähellä toisiaan.

Mikä tässä sitten on ongelma? Se, että suomalaisella ei tahdo olla varaa ostaa toisen suomalaisen työtä. Elämme itsepalveluyhteiskunnassa samalla kun vuosi vuodelta isompi osa kansasta on yksinkertaisesti liian tyhmiä työllistymään koulutusta ja erikoisosaamista vaativille aloille. Sallikaa tohtorin havainnollistaa: Käytännössä keskipalkkaiselle, 2200 euroa kuussa tienaavalle suomalaiselle jää käteen noin kympin tunti. Jos hän palkkaa kotiinsa siivoojan, hän saa pulittaa siitä veroineen ja maksuineen 25-30 euroa/tunti. Jos asunnon siivoamiseen menee kaksi ja puoli tuntia matkoineen, duunari joutuu tekemään 8 tuntia eli yhden työpäivän verran duunia pystyäkseen ulkoistamaan siivouksen. Ei ihme, että valtaosa työssäkäyvistä siivoaa itse.

Toisin kuin poliittinen äärioikeisto, tohtori on sitä mieltä, että siivooja on palkkansa ansainnut. Verot ja sivukulut ovat kohtuuttomia ja niihin pitäisi ainakin palvelutyön osalta puuttua, mutta isoin ongelma on se, että tuo koulutettu konttorirotta tai teollisuusduunari tienaa niin pähkinöitä.

Tuloeroja ei pidä kasvattaa ottamalla vähiten tienaavilta ihmisiltä jotain pois. Niitä pitää kasvattaa laskemalla veroja ja kyykyttämällä kapitalistia, jotta ihmisille ruvettaisiin maksamaan kunnollisia, kansainvälisesti kilpailukykyisiä palkkoja. Miksi hemmetissä suomalaiset duunarit ovat järjestäytyneet alakohtaisiksi mega-ammattiliitoiksi? Tällaisten kyky hankkia merkittäviä palkankorotuksia on vähäinen. Kun kaikille Metalliliiton jäsenille sovitaan sama palkankorotus, työnantaja vastustaa kaikkea henkeen ja vereen, koska sen pitää ajatella sitä heikoimmin pärjäävää yritystä tai toimialaa. Lopulta palkankorotukset mitoittuvat suunnilleen heikoimpien yritysten maksukyvyn mukaan ja paremmin pärjäävät käärivät muhkeat voitot.

Jos duunarit lakkaisivat olemasta niin hemmetin solidaarisia keskenään, parempien firmojen terävimmät duunarit hommaisivat 10% palkankorotuksen vuosittain kunnes kuoppa on korjattu. Mutta nyt näin ei tapahdu ja virallinen propaganda on uponnut siinä määrin hyvin, että kukaan ei edes uskalla ääneen epäillä ammattiliittojen syyllisyyttä suomalaisten kurjiin palkkoihin.

Kuoppakorotusten tarpeen lisäksi meillä olisi tarve hajasijoittaa joukko poliitikkoja johonkin työläisten paratiisiin. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on useita kertoja sanonut, että korkeat verot ovat itsetarkoitus riippumatta rahan tarpeesta, koska korkeat verot ovat oikeudenmukainen keksintö.

Näin räikeää huuhaata ei pitäisi kenenkään järjissään olevan niellä, vaan äänestää duunarien rehellisellä työllä ansaitsemia rahoja hamuavat rosvot pois vallankahvasta. Monelle demarikansanedustajalle tekisi hyvää joutua pois verovapaiden kulukorvausten tähdittämästä kansanedustajan hommasta elämään jostain hoivasektorilta saamallaan pienellä palkalla sitä arkea, jonka he ovat muille paitsi itselleen luoneet.

Olipa kerran kaunaisessa maassa siellä täällä asustelevat seitsemän kääpiötä ja linnassaan asuva Punikki.

Ensimmäinen kääpiöistä on nimeltään Viisas. Selvästikin lahjakas ja sivistynyt monestakin asiasta paljon tietävä. Tosin hän edustaa marginaalista viheränkyröintipuoluetta, ja siellä viisaus ei pahemmin saa kukoistaa kun tunteella päätettävät, trendikkäät pehmopuheenaiheet muodostavat virallisen liturgian ja sen kummempaa agendaa hänellä ei sitten tunnukaan olevan.

Toinen kääpiöistä on Jörö. Valtakunnan pääministerin virassa hän on paljon esillä, mutta aina kuin seipään niellyt. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, raivoraittiin niuhottajan elämässä lienee sangen vähän hymyilyttäviä aiheita. Jörön ensisijaiset tukijat ovat aivan yhtä jöröjä maalaisia jostain syvimmästä Savosta, ja heidän äänillään ei Punikkia kukisteta.

Kolmas kääpiö on Lystikäs. Lystikäs on jonkun sortin yrittäjäprofessori, joka on tahallaan tai tahattaan koominen väriläiskä. Kenenkään kouluja käyneen miehen en olettaisi haluavan liattua ja venäläisenemmistöistä Karjalaa takaisin. Lystikäs ei yksinomaan suostu ottamaan sitä takaisin vaan suorastaan vaatii sitä. Lisäksi hän on vankka uskomuslääketieteen kannattaja, vaikka yrittääkin muuten kantaa vakavasti otettavan tiedemiehen viittaa. Moisella pelleagendalla ei kovinkaan montaa ääntä irtoa.

Neljännen kääpiön nimi on Unelias. Hän toimii jonkunnäköisenä pankkiviskaalina Luxemburgissa ja lienee suostunut kisaan mukaan vain säilyttääkseen puolueensa jonkun sortin arvonannon. Häntä ei koko kisa näytä kauheasti kiinnostavan, mutta hän on tähän mennessä onnistunut pysyttelemään hereillä.

Viides kääpiö on Ujo. Hän on valtaväestölle jotakuinkin tuntematon, pientä kielipuoluetta edustava henkilö. Hänen ajatuksiaan ei ole paljoakaan kuultu. Ei niissä varmasti mitään vikaa ole, mutta niistä vaikeneminen kahdella kielellä ei hänen asemiaan paranna.

Kuudes kääpiö kulkee nimellä Vilkas. Uskovaisten edustaja, jolla on mielipide joka asiaan, mutta valitettavasti määrä ei takaa laatua. Kaupunkien liberaali väki ei ole kiinnostunut menneen maailman uskovaisen jorinoista eikä hän edusta valtaväestöä millään tavalla.

Seitsemänneksi jää sitten Nuhanenä. En tiedä, onko seitsemännellä kääpiöllä itse asiassa nuhaa vai ei, mutta moisessa kääpiötuvassa allerginen nuha on enemmän kuin todennäköinen. Nuhanenä vastustaa rötösherroja, neekereitä, homoja, siviilipalvelusmiehiä, rikkaita ja keskituloisia. Kaikkien asioiden vastustajat eivät ole näissä koitoksissa ennenkään menestyneet. Onneksi.

Sitten meillä on linnassaan Punikki. Kirkkaanpunainen ideologia, jossain ammattiliiton peräkammarissa tehty työura, valtakunnan etujen haittaaminen kansainvälisissä puunhalailutyöryhmissä ja kärttyisä luonne eivät ole kyenneet muuttamaan sitä tosiasiaa, että hän on yksin linnassaan, eikä hänen arvostelemisensa ole alkuunkaan sopivaa tai oikeastaan edes sallittua. Tämä Linnan Muumiprinsessa ei ole saanut aikaiseksi oikeastaan mitään, mutta tämä ei suuremmin näytä menoa haittaavan. Ja nyt edessä olevissa mittelöissä kääpiöiden kanssa Punikki selättää mainitut kääpiöt mennen tullen.

Tämä on satu, jolla ei ole onnellista loppua, sillä tarinasta puuttuu keskeinen avainhenkilö. Tähän mennessä ei näyttämölle ole astunut Pahaa Noitaa, joka syöttäisi Punikille myrkytetyn omenan, joka vaivuttaisi hänet satavuotiseen uneen. Tähän rooliin sopisi mainiosti lehtimies, joka onnistuisi kaivamaan jostain kassakaapista tai USA:sta ns. Tiitisen listan, jossa paljastetaan Itä-Saksan Stasin hyväksi vakoilleet maanpetturit. Tämä omena voisi aiheuttaa niin syvän unen, että sitä ei edes Aatos Erkon esittämä Uljas Prinssi kykenisi karkottamaan.

On ollut lähes liikuttavaa nähdä se yksimielisyys, millä lehdet ja televisiokanavat ovat otsikoineet Parkanossa viime syksynä tapahtuneesta raa'asta veriteosta langetettuja tuomioita. Joka ainoa tohtorin silmäilemä sanomalehti ja TV:n uutislähetys on tiennyt kertoa, että surmasta annettiin pitkät tuomiot.

Paskapuhetta!

Tunnottomat rikolliset, jotka pahoinpitelivät avutonta ja armoa anelevaa uhriaan ja jättivät hänet nippusiteillä sidottuna kylmään metsään kuolemaan, saivat teosta, joka tulkittiin tapoksi, noin yhdeksän vuotta vankeutta per sierainpari. Itse asiassa tuomio ei tullut pelkästään tästä sikamaisuudesta vaan samaan tuomioon oli niputettu (vink vink) yli kaksikymmentä muutakin rikosta; osin törkeitä väkivalta- ja omaisuusrikoksia.

Tohtori on vuosien varrella oppinut suhteellisuusteorian lisäksi myös hieman suhteellisuudentajua ja sen mukaan 4-6 vuotta vankilaa ei ole murhamiehille sen enempää kuin -naisillekaan millään muotoa pitkä tuomio, vaan iljettävä oikeuden irvikuva ja uhrin muiston törkeää halventamista.

Viime viikolla tulikin jo mainittua siitä, että eduskunta lähti puoleksitoista kuukaudeksi tasaamaan hengitystään vuoden 2005 kiireisen lainsäädäntövuoden jälkeen. Kiireinen se tosiaan on ollut, mutta mitä valtiovalta oikeastaan on saanut lainsäädännön alalla aikaiseksi kuluvana vuonna? Kovin montaa ei yllättäne, että mitään hyödyllistä ei ole saatu säädettyä, mutta onneksi sentään kansalaisten perusoikeuksia on onnistuttu kaventamaan ja rahaa kaatamaan turhuuteen niin kansallisella kuin EU:n tasollakin.

Valmiiksi saatua lainsäädäntöä edustaa kahden päivän kuluttua voimaan astuva uusi tekijänoikeuslaki. Laki juntattiin läpi Gramexin ja muiden vastaavien mafiaorganisaatioiden sekä heidän edusmiehinään toimineiden virkamiesten painostuksen säestämänä opetusministerin vakuuttaessa kansalle, että lain väitetyt ongelmat ovat tarkoitushakuisen masinoinnin tulosta ja että mitään ongelmia ei oikeasti ole ja vaikka olisikin, niin huono laki on parempi kuin ei lakia ollenkaan. Näin kansanedustajina tunnetut vätykset loivat kertaheitolla epämääräisen kriteeristön, jolla melkein ketä tahansa voi väittää rikolliseksi. Kun jotkut lain ongelmakohdat ponnahtivat esiin jo parin viikon päästä lain hyväksymisestä, ei opetusministeri enää katsonut tarpeelliseksi puuttua keskusteluun.

Tohtori oli iloinen kuullessaan, että lakiin alettiin heti suunnitella korjauksia. Mutta voi pettymysten pettymys, eihän korjauksia tietenkään suunnitella kuluttajan oikeuksiin eikä epäselviin kriteereihin, vaan lakiin aletaan sorvata lisää tulkinnanvaraista kansalaisten oikeustajua loukaavaa höttöä, joka on omiaan murentamaan sitä vähääkin arvostusta, jota lakia kohtaan kansan keskuudessa tunnetaan.

EU:ssa puolestaan lyötiin lukkoon raamit orwellmaiselle poliisivaltiolle, jossa kansalaisilla ei ole enää oikeutta yksityisyyteen. Tietoliikenneoperaattoreiden tiedontallennusvelvoitteita säätelevä direktiivi on laki, joka sai monen muun typeryyden ohella ellei suorastaan alkunsa niin ainakin hyvän tekosyyn vuoden 2001 terrori-iskuista USA:ssa. USA:ssa tapahtumien seurauksena pikavauhtia säädetyt kansalaisvapauksia kaventavat lait on pikku hiljaa vanhenemassa, niistä keskustellaan avoimesti eikä niitä läheskään kaikkia uusita, koska niiden on havaittu rajoittavan kansalaisten oikeuksia liiaksi. Hieman hidasliikkeisempi EU puolestaan on saanut omat "pikavauhtia" väsätyt pykälänsä kasaan vasta nyt ja toisin kuin USA:ssa, täällä direktiivit ovat yhtä lujassa kuin proverbiaalinen paska kuuluisan Junttilan tuvan seinässä.

Näissä EU:n "data retention" -laeissa tohtoria mietityttää muutama asia. Ensinnäkin on kummallista, miten Saksa on suostunut mukaan moiseen pelleilyyn, vaikka heidän pitäisi jo historiansakin vuoksi ymmärtää, ettei moista kyttäysvaltaa saa antaa viranomaisille, ja että heille tulee mielettömiä vaikeuksia sovittaa uudet määräykset voimassa olevaan erittäin tiukkaan kansalaisten yksityisyyttä suojaavaan lainsäädäntöönsä. Toinen ihmetyksen aihe on siinä, ettei ihmisjärjellä voi ymmärtää, miten EU:sta on tullut sellainen lainsäätäjä, jossa muutaman vuoden budjettikehys on asia, josta ollaan valmis tappelemaan verissä päin ja josta on aina päätettävä yksimielisesti, mutta kansalaisvapaudet ovat asia, joita voidaan unionin laajuisesti rajoittaa tuosta vain enemmistöpäätöksellä ilman sen kummempaa hälyä ja vieläpä pysyvästi. Suomeahan edellä mainittu ei oikeastaan koske, sillä hallituksemme toki käyttäytyi budjettiasiassakin tavalla, joka on luonteenomainen lähinnä teuraaksi vietävälle lampaalle. Kolmanneksi kuka tahansa asiasta mitään tietävä tajuaa, ettei mokomista laeista ole minkäänlaista hyötyä terroristien nappaamisessa, vaan ne on tietenkin suunnattu pelkästään legitimoimaan tavallisten rivikansalaisten alati lisääntyvä valvonta. Neljänneksi nämä systeemit eivät tule ikinä toimimaan, mutta rahaa niihin kyllä saadaan upotettua miljardeja ja taas miljardeja euroja.

Onneksi Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus (TTVK), jonka nimestä voisi kuvitella kyseessä olevan jonkinlainen valtion organisaatio, riensi jo kertomaan, mikä heidän mielestään teletunnistetietojen tallennusvelvollisuudessa on oleellista. TTVK:n mielestä oleellista on se, että tekijänoikeuslain rikkominen on heidän mielestään niin katala ja rankka rikos, että niiden selvittelemisen takia heille pitäisi antaa pääsy teletunnistetietoihin. Tekijänoikeuslakia sorvattaessa heidän lobbaamisensa ainakin onnistui sen verran yli odotusten, että voi vain pelolla odottaa, miten lainsäätäjät tähän entisiäkin härskimpään ideaan suhtautuvat. Ai niin, mikä se TTVK sitten on ellei valtion virasto? No se on tietenkin Gramexin, ÄKT:n, Teoston ja muutaman muun mafiaveljen perustama edunvalvontaorganisaatio. Kuva julkisen vallan toimijana on tietenkin tarkoituksella luotu ihmisten hämäämiseksi.

Aina ahkerassa oikeusministeriössämme on saatu lähes valmiiksi seksin ostamisen kriminalisointiin tähtäävä lainsäädäntö. Joitain on hiukan ruvennut arveluttamaan se, että samalla tulisi aikankin nimellisesti kielletyksi melkein mikä tahansa ns. sukupuolinussintaan tähtäävä riiustelu. Ohessa kielletyksi tulisi pornofilmien tekeminen ja muutama muukin edelleen täysin laillisena pidetty elinkeino. Ei ole myöskään ihan järkeenkäypää, että seksin ostamiseen yllyttäminen eli prostituutio on tarkoitus säilyttää laillisena. Toivottavasti tämäkin hölmöys löytää tiensä paperikoriin, jonne se oikeasti kuuluu.

Yksi yhä kesken oleva projekti, joka on kuumentanut erityisesti ns. jeesushullujen lainsäätäjien mieliä, on parikymmentä vuotta valmisteltu laki hedelmöityshoidoista. Siinäkin on malliesimerkki laista, jota ei oikeastaan tarvita, mutta kun sitä kaikesta huolimatta aletaan säätää, niin harvojen marginaalisen tärkeiden lainkohtien sijasta keskustelu pyörii pelkästään lesboparien ja sinkkunaisten ympärillä. Tämäkin hupsutus voitaisiin loppusijoittaa seksin oston kieltolain seuraksi roskikseen eikä suinkaan osaksi Suomen asetuskokoelmaa.

Loppuvuonna eduskuntamme ryhdistäytyi. Käsiteltäväksi tuli laki EU:n kriisinhallintajoukoista ja eduskunnan perustuslakivaliokunta, jonka tehtävänä maassamme on varmistaa, että lainsäädäntö on sopusoinnussa voimassa olevan perustuslain kanssa, tuli työssään siihen tulokseen, että EU-joukkoihin osallistuminen on muiden EU-asioiden tapaan hallituksen eikä tasavallan presidentin päätettävä asia. Ensi vuoden alun presidentinvaalit olivat kuitenkin kuumentaneet voitonvarman presidentin ja taisteluhenkisen pääministerin tunteita sen verran, että tällainen omapäisyys ei käynyt alkuunkaan päinsä, vaan esitys vedettiin pois ja pikavauhtia alettiin koplata kasaan vasta muutaman vuoden ikäiseen perustuslakiin muutosta, jolla presidentin valta asevoimiin nähden sementoidaan. Tämän muutoksen taakse pullikoivat kansanedustajat puolestaan kiristettiin pikavauhtia, vaikkei sitä ihan vielä ole valmiiksi saatukaan.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2005 tulokset ovat jossain välttävän, surullisen ja naurettavan rajaaman avaruuden keskellä. Olisi piristävää, jos voisi rehellisesti sanoa, että ensi vuodesta tulee varmasti parempi, koska pohjalta on helppo ponnistaa.

Helsingin Sanomat on tutkituttanut Suomen Gallupilla pääkaupunkiseudulla (suomeksi Helsingin seudulla) asuvien kokemuksia verojen ja niillä saatujen palveluiden suhteesta. Tämä käänteentekevä tutkimus löysi kerrassaan ennenkuulumatonta uutta tietoa: selvästi tyytyväisimpiä verorahoillaan saamiinsa palveluihin ovat opiskelijat ja vanhempien luona asuvat nuoret. Kuulitte oikein. Nyt on oikein tutkittua tietoa siitä, että parhaan vastineen verorahoilleen kokevat saavansa ne, jotka maksavat veroja vähiten tai ei ollenkaan.

Paljonkohan Suomen Gallup nettosi tästä tutkimuksesta? Tohtori olisi voinut päätyä samaan tulokseen puoleen hintaan. Kaupanpäällisiksi olisin voinut toimittaa muitakin mullistavia tuloksia, vaikkapa sen, että päivähoitoon tyytyväisimpiä ovat eläkeläiset ja vanhustenhoitoon nuoret aikuiset.

Joulu on taas, joulu on taas... Eduskunnassa joulu on tosin ollut jo muutaman päivän ja jatkuu helmikuun alkuun, mutta se on täysin ymmärrettävää. Kansanedustaja tarvitsee toki runsaasti aikaa toipumiseen, sillä harvassa työpaikassa työkaverit ovat tuon suuruusluokan tylsimyksiä.

SDP:n eduskuntaryhmä antoi seitsemälle varallisuusveroasiassa ruodusta livenneelle kansanedustajalle joululahjaksi vavisuttavan rangaistuksen. Eduskuntaryhmä päätti ratkaista näitä veneen keikuttajia lausumalla, mikä on varmaan omiaan palauttamaan kurin ja järjestyksen kapinallisten mieliin.

Kyseessä on SDP:n puolelta puhdas propagandatemppu. Paljon tuon selkeämmin ei olisi voinut ilmaista hyväksymistä hallitusohjelmaa vastaan äänestäneiden linjavalinnalle. Jotenkin on näyttänyt viime aikoina siltä, että vanha viisaus "Kepu pettää aina" onkin tänä päivänä syytä kirjoittaa muotoon "demarit pettävät aina". Tämän hallituksen sietämättömimmät iltalypsyt ja sovituista asioista repeämiset ovat tulleet nimenomaan demareilta, kepulit ovat ainakin toistaiseksi onnistuneet piilottamaan katalan perusluonteensa varsin hyvin.

SDP:n eduskuntaryhmä voisi miettiä, miksi hallitusohjelmia oikein tehdään. Niitä ei tehdä tyhjän päiten vaan siksi, että jo etukäteen sovitaan hallituskauden kompromissit ja lehmänkaupat. Kummatkin antavat periksi jostakin ja kahden asian yhteistulos on sitten molempia osapuolia tyydyttävä. Nyt vaikuttaa siltä, että demarit haluavat toimia täsmälleen kuten ruotsalaiset bisneselämässä: ensin sovitaan asiat siten, että molemmat antavat vähän periksi, mutta sitten kun pitäisi toimia sovitusti, halutaankin repiä auki se puoli, josta itse joustettiin, mutta ei sitä toista, jossa itse saatiin oma tahto läpi. Tai sitten vain unohdetaan noudattaa omaa puolta sopimuksesta.

Puoluekuria voidaan pitää epädemokraattisena, mitä se kaukaa katsoen tietysti onkin. Mutta jos jokainen kansanedustaja saisi sooloilla kaikissa asioissa oman päänsä mukaan, lopputulos olisi hölmö. Jos ei olisi mitään sovittuja kehyksiä vaan jokainen kansanedustaja saisi vipeltää minkä kerkiää ja tuoda käsittelyyn kaikennäköisiä ehdotuksia, Eduskunta hyväksyisi vain mukavia asioita. Ikävät eivät menisi läpi ikinä.

Sallikaa tohtorin havainnollistaa esimerkillä ryhmäkurittoman ja hallitusohjelmattoman Eduskunnan yhden päivän ohjelmaa. Ensin otetaan käsittelyyn kansanedustaja Tennilän aloite siitä, että eläkkeet on tuplattava. Kukaan ei tietenkään halua olla eläkeläisten vihollinen, joten hanke hyväksytään murskaenemmistöllä. Seuraavaksi listalla on edustaja Alhon ehdotus työttömyysturvan viisinkertaistamisesta. Työttömilläkin on aina paljon ystäviä, joten hanke menee läpi. Seuraavaksi edustaja Vapaavuori vaatii tuloverojen alentamista ja ehdotus hyväksytään sekin niukasti vasemmiston vastustuksesta huolimatta. Eduskunta on siis päivässä onnistunut tekemään valtiontalouteen miljardien eurojen loven ottamatta mitenkään kantaa siihen, mistä nämä rahat otetaan. Jos olisin tällaisen maailman Raimo Sailas, ottaisin loparit ensitöikseni.

Lopuksi tohtori haluaa toimittaa kaikille sosialidemokratian vastustajille riemullista joulujuhlaa.

Suomi sai vastikään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta langettavan tuomion ns. Niko-jutussa. Jutussa kyse oli siitä, että mainitun Nikon isää epäiltiin täysin perusteetta insestistä. Poika otettiin huostaan ja byrokratialla kesti kolme ja puoli vuotta tulla käräjä- ja hovioikeudessa siihen tulokseen, että mitään rikosta ei ole tapahtunut. Lopulta kolmen ja puolen vuoden kuluttua lapsi palautettiin täysin syyttömille vanhemmilleen. Ihmisoikeustuomioistuin pitää kolmen ja puolen vuoden käsittelyaikaa kohtuuttomana, niin pitää tohtorikin.

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja lapsiin kohdistuva väkivalta ovat erittäin vakavia asioita ja on hyvä, että viranomaisilla on mahdollisuus puuttua perusteltuihin epäilyihin nopeasti. Näin tehtyään virkakoneiston on pikaisesti selvitettävä, onko epäilyissä perää. Lasten oikeuksien kannalta ennen toimenpiteisiin ryhtymistä ei ole mahdollista selvittää asiaa kovinkaan huolellisesti, mutta vanhempien, ja perimmältään myös lasten, oikeuksien kannalta on välttämätöntä, että perättömät ilmiannot, joita varsinkin avioerotapauksissa mielellään käytetään hyväksi huoltajuudesta taistellessa, käsitellään puolueettomasti ja nopeasti.

Sen lisäksi, että tällaisten asioiden käsittely kestää toivottoman kauan, ongelmana on sosiaaliviranomaisten nuiva suhtautuminen miehiin. Naisten kertomukset pahoinpitelyistä uppoavat aivan liian moneen näistä asioista etulinjassa päättämässä olevaan virkanaiseen täydestä ja keskellä avioeroa oleva häikäilemätön nainen saa näppärästi koko virkamieskunnan ajamaan omaa asiaansa huoltajuusoikeudenkäynnissä. On myös kuultu tapauksista, joissa puolueelliset sosiaalityöntekijät ovat kertoneet naiselle, miten hänen tulee toimia, jotta huoltajuuskiistat mahdollisimman varmasti kääntyisivät hänen edukseen. Käytännössä kyseessä ei ole ollut mikään viaton neuvontapalvelu, vaan suoranaiseen valheeseen yllyttäminen.

Jos huoltajuusoikeudenkäynti ei tuota haluttua tulosta, voi aina polkaista esiin insesti- tai väkivaltasyytöksen, jolloin avulias virkavalta käy hakemassa lapset pois isältään ja vie ne äidille. Kun sitten tämän uuden ilmiannon käsittely kestää muutaman vuoden, syyttömäksi toteamisesta ei ole enää kauheasti iloa isälle, joka ei ole tavannut lapsiaan kertaakaan muutamaan vuoteen. Tämän jälkeen äiti voi vielä hakea oikeudesta huoltajuutta itselleen, koska on lasten edun mukaista pitää heidät siinä kodissa, jossa he ovat viime vuodet olleet. Näin oikeusjärjestelmä saadaan siunaamaan perättömät ilmiannot ja viranomaisten mielivalta ja vätystely.

Oikeusvaltiossa ei tällaiselle mielivallalle pitäisi olla tilaa. Vaikka tällaiset jutut julkisuuteen tullessaan toki edustavatkin selvää vähemmistöä, niiden olemassaolo kielii silti oikeasta ongelmasta, joka olisi helposti ratkaistavissa tutkimalla väitteet lapsiin kohdistuvasta väkivallasta nopeammin ja ammattitaitoisemmin kuin nyt. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin toimi aivan oikein näpäyttäessään Suomea asiasta.

Tohtori kuitenkin epäilee, ettei asialle tehdä mitään. Lisäksi koska ongelma ei koske naisia, naistoimittajien kansoittama mediakaan ei jaksa asiasta pahemmin mekkaloida. Ja jos joku ehdottaa, että perättömiin ilmiantoihin huoltajuuskiistoissa sortuneen vanhemman kyky toimia kasvattajana asetettaisiin vakavasti kyseenalaiseksi, saa moisen ehdotuksen tekijä huomata olevansa insestin ja perheväkivallan kannattaja.

Liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen haluaa siirtää Suomen arvoiseensa seuraan Valko-Venäjän, Pohjois-Korean, Kuuban, Vietnamin ja Kiinan kanssa maaksi, jossa valtio sensuroi internetiä. USA.ssa, tuossa aikanaan yksilönvapauksien eturintamassa taistelleessa maassa, on vähin äänin hyväksytty pitkä lista lakeja, jotka rajoittavat kansalaisvapauksia ja yksilön oikeuksia yhteiskuntaa vastaan siinä tapauksessa, että torjutaan terrorismia. Koska terrorismilla pelottelu ei oikein suomalaisiin pure on hatusta tarvinnut repiä kontrollin lisäämiselle joku muu tekosyy. Niinpä Huovisen ristiretken nimellisenä motiivina on yllätyksettömästi lapsiporno.

On jokseenkin käsittämätöntä, että kansa hyväksyy terrorismin ja lapsipornon tapaiset yleisselitykset lähes ilman kritiikkiä. Tiedonkulun vapaus ja yksilön oikeudet ovat arvoja, jotka on saavutettu pitkän taistelun kautta, eikä niitä hankittaessa ole vältytty verenvuodatukseltakaan. Nyt kaikista näistä vapauksista ollaan valmiita luopumaan jonkun epämääräisen orwellilaisen vihollisen edessä, eikä kukaan hiisku asiasta sanaakaan.

Ne muutamat, jotka ovat heränneet puolustamaan vaivalla hankittuja oikeuksiamme, leimataan surutta terrorismin suosijoiksi ja pedofiileiksi; kertakaikkiaan yhteiskunnalle vaarallisiksi henkilöiksi. He joutuvat puolustautumaan henkilökohtaisia hyökkäyksiä vastaan, vaikka yrittävätkin ainoastaan herätellä keskustelua näistä yksilönvapauksien kaventamishankkeista. Eikö yleisperiaatteen kuitenkin pitäisi olla se, että muutoksia haluava perustelee ehdotuksensa niin, että sen hyvyys ja erinomaisuus tulee selväksi, eikä niin, että muutoksiin kriittisesti suhtautuvat avaavat suunsa vain maineensa menettämisen uhalla.

Suomessa kohina lapsipornon ympärillä on saanut aivan naurettavia mittasuhteita. Tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, että pedofiilit, lapsipornon tuottajat ja levittäjät sekä muut vastenmieliset lasten hyväksikäyttäjät pannaan rosvoina vankilaan, mutta miksi ihmeessä asia on meillä jatkuvasti otsikoissa? Ei kulu viikkoa ettei joku laajalevikkinen sanomalehti tai TV jossain muodossa puhu asiasta ja haastattele poliitikkoja ja vaadi toimenpiteitä. Tulee melkein mieleen, että siitä puhe, mistä puute. Tässä tilanteessa poliittisella koneistolla ei tunnu olevan munaa sanoa "älkää nyt viitsikö", koska samainen lehdistö leimaa heidät välittömästi lapsipornon kannattajiksi. Tohtorin mielestä nykyisessä lainsäädännössä ei ole erityisemmin mitään korjaamisen tarvetta. Jostain syystä muun maailman tiedotusvälineissä lapsipornosta ei puhuta joitain isoja ratsioita lukuunottamatta mitään. Suomessa siitä puhutaan jatkuvasti ja tästä saa sellaisen kuvan, että rikos rehottaa valtoimenaan ja että tarvitaan yhä vain järeämpiä aseita tämän ongelman kitkemiseksi. Suomessa on varmasti pedofiilejä ja lapsipornon käyttäjiä, kenties tuottajiakin, mutta ei heitä ole sen enempää kuin 10 tai 20 vuotta sittenkään, jolloin lapsipornosta ei puhuttu oikeastaan mitään.

Maailmalla terrorismi on jatkuvasti esillä ja sen varjolla vaaditaan järeämpiä keinoja ja lisää valtaa ja valtuuksia viranomaisille. Poliisivaltioon siirtyminen ja yksilönoikeuksien kaventaminen ei torju terrorismia alkuunkaan, vaan terrorismia torjutaan aivan muilla keinoilla. Varteenotettava keino on esimerkiksi se, että ihmisille annetaan sen verran positiivista sisältöä elämään, ettei itsensä räjäyttäminen enää tunnukaan kovin mukavalta vaihtoehdolta. Tällaisia toimia ehdottamalla ei kuitenkaan saa kahmittua valtaa eikä kerättyä poliittisia irtopisteitä, joten keino ei ole suuressakaan suosiossa.

Kun terrorismin ja lapsipornon varjolla annetaan virkavallalle lupa urkkia ihmisten tietoliikennettä, tehdä salaisia kotietsintöjä ja pidättää ihmisiä epämääräiseksi ajaksi puhtaan epäilyn varjolla, rosvot lakkaavat piilottamasta pommin aineksia ja lapsipornoa kotiinsa ja salaavat viestiliikenteensä niin, ettei sen urkkimisesta ole hyötyä kenellekään. Yksikään terroristi tai lapsipornon levittäjä ei tietenkään jää kiinni, mutta onneksi sentään poliisin haaviin jää edes iso joukko tavallisia kansalaisia, jotka ovatkin yhtäkkiä muuttuneet yhteiskunnan hylkytavaraksi ja pikkurikollisiksi. Samalla miljardit veroeurot, jotka käytetään valvontainfrastruktuurin rakentamiseen, eivät lisää kansalaisten turvallisuutta käytännössä ollenkaan.

Virkamiehille annetaan myös mahdollisuus kerätä käytännössä mitä hyvänsä aineistoa poliitikoista ja käyttää sitten tätä materiaalia heidän kiristämiseensä. Kaukaa haettuako? Ei toki. J. Edgar Hoover, edesmennyt FBI-pomo, käytti tätä keinoa paljonkin sodanjälkeisessä USA:ssa. Esikuvana Hooverilla oli vähemmän demokraattinen poliisipäällikkö Reinhard Heydrich, joka natsi-Saksassa piti kunnia-asianaan tietää jotain raskauttavaa jokaisesta kansalaisesta.

Jokainen on rikollinen kun tarpeeksi pengotaan. Jos virkavalta saa tehdä tämän penkomisen automaattiseksi, olemme jokainen tuota pikaa sakkovankilassa tai ainakin elämme jatkuvasti tietoisina siitä, että saamme olla rauhassa vain virkavallan armosta. Tähän suuntaan yhteiskuntamme lipsuu koko ajan hyvää tarkoittavien hölmöjen torjuessa marginaalisia ongelmia järeillä aseilla. Tätäkö oikeasti haluat?

Ranskan viimeaikainen mellakointi sai tohtorin miettimään Suomen ulkomaalaispolitiikkaa tai pikemminkin sen puutetta. Aina kun joku rohkenee kysyä tai kyseenalaistaa jotain nykymenosta, keskustelu asiasta muuttuu oitis epä-älylliseksi iskulauseiden huutamiseksi ja eniten muutoksia toivovat leimataan suoralta kädeltä rasisteiksi.

Suomen ulkomaalaiskeskustelua leimaa jatkuva keskustelun kääntyminen pakolaisiin. Tässä kuitenkin sekoitetaan puurot ja vellit: ulkomaalaispolitiikka puhuu siirtolaisista kun taas pakolaispolitiikka keskittyy enemmänkin väliaikaisen hätäavun antamiseen ja kansainvälisten sopimusten velvoitteiden täyttämiseen.

Turvapaikanhakijoiden "katoaminen" vastaanottokeskuksista kielii siitä, että jotkut ihmiset käyttävät pakolaissopimuksia väärin ja yrittävät käyttää sitä maahanpääsyyn siirtolaistarkoituksessa, joko meille tai useammin muualle. Suuret hylkäävät turvapaikkapäätökset kielivät samasta asiasta. Kun minkäännäköistä johdonmukaista ulkomaalaispolitiikkaa ei tunnu olevan, on ymmärrettävää, että kansa sekoittaa pakolaiset ja siirtolaiset.

Meidän pitää ymmärtää, että kotimaastaan johonkin muualle lähteviä ulkomaalaisia on kahta sorttia: eri alojen asiantuntijoita, joista kaikki maat kilpailevat sekä vähän koulutettua väkeä, joita on turhaa ottaa tänne omien kouluttamattomiemme jatkoksi. Jos ovea raotetaan yleisesti vähän, raosta ei tule yhtään tuollaista tavoiteltua siirtolaista, pelkästään niitä, joita emme halua. Näin ollen tiukka seula on perusteltua ja vain hulluimmat ja elämästä vieraantuneimmat kansalaisjärjestöt kannattavat rajojen avaamista.

Haluttuja siirtolaisia pitäisi sen sijaan kohdella silkkihansikkain eikä alistaa heitä jatkuvalle ulkomaalaisviraston simputukselle. Ainakin muutama vuosi sitten ulkomaalainen joutui uusimaan oleskelulupansa vuoden tai kahden välein. Käsittely kesti pari kuukautta ja täksi ajaksi piti jättää passi johonkin virastoon. Nokialla oli sangen hankalaa tehdä kansainvälistä uraa ilman passia. En tiedä onko järjestelmä tuosta viisaammaksi muuttunut, mutta rohkenen epäillä.

Jotain oireellista on siinäkin, että ulkomaalaislaissamme on pykälä, joka mahdollistaa nopean kansalaisuushakemuskäsittelyn siinä tapauksessa, että hakija on menestynyt urheilija. Hienoa. Tosi hienoa. Sen sijaan, että tänne houkuteltaisiin uutta luovia ja työllistäviä guruja otamme tänne jotain sirkuspellejä pikavauhtia.

Mistä löytyy se taho, joka uskaltaa tyssätä turhanpäiväisten turvapaikanhakijoiden virran ja ruveta houuttelemaan rahalla ja palvelulla eri alojen huippuja Suomeen? Tällaista tahoa ei ole tähän mennessä näkynyt.

Sen sijaan meillä on pilvin pimein tahoja, jotka ovat edellisen kappeleen perusteella sitä mieltä, että tohtori on rasisti.

Suomeen on viime aikana sorvattu lainsäädäntöä, jossa määritellään laajakaistapalveluja tarjoavien yritysten vastuut vikatilanteissa. Lakiehdotukseen sisältyi vielä jokin aika sitten varsin yksikäsitteinen määräys siitä, millainen korvaus yhtiön on maksettava, mikäli asiakkaalle myyty laajakaistaliittymä ei vian takia toimi.

Palveluntarjoajat, erityisesti vanhoja puhelinmonopoleja kaipaavat ja nyttemmin kilpailemaan joutuneet ns. tietoliikennejätit ovat vastustaneet moista hirveyttä verisesti. Koko alan tulevaisuuden on katsottu olevan vaarassa, jos asiakkaille pitää laskujen lähettämisen lisäksi vielä taata jonkinlainen palvelutasokin; kieltämättä vähän vallankumouksellinen idea Brezhnevin aikaa eläville puhelinfirmoille. Muilla aloilla toki tuotteidensa toimivuudesta joutuu vastaamaan.

Mikään varsinainen uutispommi ei ollut se, ettei munattomalla viestintäministeriöllä ole loppujen lopuksi kanttia pitää kiinni esityksestään, vaan lakiesitystä lievennetään vikavastuun osalta merkittävästi. Yksiselitteisen korvausvastuun tilalle tulee "kohtuullinen aika", jonka kuluessa palveluntarjoajien on korjattava viat. Puhelinformojen lakimiesarmeijoiden tehtäväksi jää sitten taittaa peistä siitä, mikä on kohtuullista. Kuluttajien osa on puolestaan laskun maksaminen ja toimimattoman laajakaistan kanssa kiroilu.

Tohtorin mielestä suuryritysten tarjoamien palvelujen kuluttajansuoja olisi järjestettävä niin, etteivät yritykset voisi luikerrella vastuustaan, vaan niiden olisi aivan oikeasti tuotettava kuluttajille myymänsä palvelut. Positiivista olisi myös, jos johonkin lakiin kirjattaisiin, että nykyisten antiikkisten ADSL-liittymien kutsuminen laajakaistaksi olisi petos tai vähintäänkin harhaanjohtavaa mainontaa.

Juttelin taannoin oluttuopin ääressä tuttavieni kanssa maailman menosta. Eräs kollega kertoi työpaikastaan ja siellä läpi viedystä "säästöhankkeesta". Siinä oli naurussa pitelemistä. Lopulta huomasimme, että kaikkien työpaikoilla on viimeisen viiden vuoden aikana tehty pähkähulluja asioita säästämisen nimissä.

Kustannustehokkuus tuntuu olevan yrityksissä tällä hetkellä ainut asia, joka merkitsee mitään. Ajatuksessa asioiden tekemisestä tehokkaasti ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta firmat näyttävät valuneen keskitason talousviskaalien komentoon puolivahingossa, ja melkein kaikessa säästämisessä näyttää olevan täysin kateissa kokonaiskuva ja ennen kaikkea työntekijöiden ajan arvo.

Kuulin firmasta, joka rupesi käyttämään työmatkoilla pelkästään SAS:ia perustellen asiaa muutaman kympin säästöillä per lentolippu ja konsernin yhtenäisellä käytännöllä, firma kun on ruotsalaisomisteinen. Nyt sitten suomalaiset myyntimiehet ja asiantuntijat lentävät Euroopan pääkaupunkeihin Kastrupin kautta ja haaskaavat tuntikausia päivässä vaihtokentillä kaljaa litkien. Firman johdolle ajatus oli ilmeisen helppoa myydä näyttämällä suuren yrityksen matkabudjetti ja kertomalla, että nyt tästä viilataan muutama prosentti pois ja säästetään suuria summia. Jos työntekijät ovat firmalle niin turhia, että heitä on aikaa istuttaa tyhjän panttina lentokentillä, heistä pitää irtisanoa puolet ja siirtää heidän tehtävänsä jäljelle jäävälle puolikkaalle, jolla selvästikin on aivan liiaksi luppoaikaa nytkin. Tämä säästää firmalle paljon enemmän.

Toisessa firmassa päätettiin, että työsuhdekännyköiden kulut ovat kerrassaan ryöstäytyneet käsistä ja asiaan on tartuttava rivakoin ottein. Lopputuloksena tehtiin kaikkiin liittymiin esto, joilla estettiin soittaminen maksullisiin palvelunumeroihin. Tästä seurasi hassunkurisia tilanteita muunmuassa aamuisin ennen työmatkalle lähtöä, kun olisi pitänyt tilata taksi, mutta taksikeskukseen ei saanut soittaa. Tohtorin tuttava, yksin elävä henkilö, ei edes voinut soittaa taksia puolisonsa kännykästä vaan oli raahattava matkalaukut taksitolpalle. Tästä käytännöstä sentään luovuttiin ja sallittiin armeliaasti taksin soittaminen. Numerotiedustelu on edelleen kiellettyjen listalla.

Kolmannessa firmassa oli tarjolla työntekijöille ilmainen limsa ja vissy jääkaapissa. Tämä tietysti herätti närää elämäänsä kyllästyneissä pikkuvirkamiehissä ja kustannuksiin vedoten poistettiin tämä etu. Nyt työntekijät käyvät sitten ostamassa limsaa ruokatuntinsa jatkoksi läheisestä supermarketista ja jokainen limsaa juova tekee nyt vartin vähemmän töitä päivässä. Limsa maksaa paljon, mutta niin maksaa tämä aikakin. Asiaa mietittäessä kukaan ei varmastikaan arvioinut kokonaisvaikutuksia firmalle vaan mittasi ainoastaan limsan hintaa.

Vastaavia tarinoita on pilvin pimein, mutta miten tähän on ajauduttu? Syy on yritysten ylimmässä johdossa, johon on pesiytynyt vuosituhannen alussa täysin vääriä ihmisiä kun kasvua hakevat ja uutta luovat johtajat vaihdettiin tympeisiin kirstunvartijoihin. Noin karkeasti työntekijät voidaan jakaa kolmeen kastiin: ohjeita seuraavaan työntekijätasoon, yhdellä alalla uutta luovaan kykenevään keskijohtoon ja ylimpään johtoon, jossa osataan nähdä asioiden kokonaiskuva. Se, että firmassa ylin johto järjestään siunaa kaikkein älyttömimmätkin hallinnon keksimät kiusantekotoimenpiteet säästämisen nimissä vaikka itse asiassa yrityksen kulut kasvavatkin, tarkoittaa sitä, että tämä ylin johto ei enää kykene tähän kokonaiskuvan hahomttamiseen.

Lääke tähän tautiin on sinänsä yksinkertainen. Siirretään takaisin keskijohtoon tai potkitaan kokonaan pois ne johtajat, jotka eivät kykene kokonaiskuvaa hahmottamaan ja jotka eivät pysty paimentamaan komennossaan olevaaa firmaa tekemään oikeita asioita turhanpäiväisen puuhastelun sijaan. Kyllä meiltä vielä löytyy golfmailan varren takaa vähän vanhempia savupiipputeollisuudessa pitkän uran tehneitä ammattijohtajia, jotka näkevät oleellisen ja jotka voisi houkutella toimimaan nykyisille junioreille mentoreina.

Lisäksi kerron kaikille firmojensa tuloksesta huolestuneille vallankumouksellisen vinkin, joka säästämisvimmassa on päässyt ajat sitten unohtumaan: firman tulosta voi parantaa myös lisäämällä myyntiä.

Suomalaisten onnen takaajana toimii yleisillä vaaleilla valittu 200 ihmisen narrigalleria, jota kutsutaan eduskunnaksi. Äänestäminen on erittäin tärkeä kansalaisvelvollisuus, koska liian monen jättäessä äänestämättä, voi Arkadianmäelle nappia painelemaan ja kulukorvauksia nostamaan päästä joku ihan väärä narri sen oikean sijasta. Kovin huolissaan tästä mahdollisuudesta ei kuitenkaan viitsi olla edes yhteiskunnallisiin kysymyksiin vakavasti suhtautuva tohtori.

Sikäli kun eduskunta jatkaa toimintatarmonsa käyttämistä toisarvoisten asioiden vatvomiseen vuosikymmenestä toiseen, voimme olla turvallisin mielin, koska Suomen ja suomalaisten kohtaloon laajemmin vaikuttavat lait sorvataan ministeriöissä ja EU-komissiossa virkamiesten toimesta eduskunnan hyväksyessä ne yleensä mukisematta ja sisältöä ymmärtämättä. Suuren kohun ja julkisuuden puolestaan saavat kansanedustajien sijaistoiminnaksi järjestetyt ns. "omantunnon kysymykset", joiden käsittelyssä edustajat saavat ihan puoluetoimiston luvalla toimia oman päänsä mukaan. Joskus kansanedustajat myös ihan itse keksivät tehdä jostain laista kysymyksen, jossa hallituksen ja opposition rivit hajoavat ja mielipiteitä puolesta ja vastaan kuulee poliittisen spektrin joka sävystä, paitsi kommunisteilta ja vihreiltä, jotka vastustavat kaikkea.

Yhteinen piirre asioille, joista kansanedustajat päättävät itse, on niiden turhanpäiväisyys. Yleensä kyseessä ovat asiat, joista ei lakia tarvittaisi ollenkaan. Niissä tapauksissa, joissa jonkinlainen laki on tarpeen, varsinainen keskustelu käydään lakiesityksen siitä osasta, joka olisi alun perin pitänyt jättää kokonaan lakiesityksestä pois.

O-Kysymysten Herrat

Vuosien varrella tohtorin sieluun on hiipinyt epäilys siitä, että näitä ns. O-kysymyksiä ripotellaan kansanedustajien käsiteltäväksi tasaisin väliajoin, jotta kansanedustajilla on riittävästi puuhaa ja he pääsevät lööppeihin kertomaan mielipiteitään kyseisistä turhanpäiväisyyksistä. O-kysymysten parissa painiskelu pitää kansanedustajien tahmaiset näpit irti asioista, jotka ovat liian vaikeita heidän pikku aivoilleen tai liian tärkeitä heidän päätettäväkseen. Iltapäivälehdet puolestaan lisäävät vettä myllyyn järjestämällä parin päivän välein mielipidekyselyn jostain joutavasta asiasta, jonka eduskunnan pitäisi lähikuukausina tai -vuosina ratkaista. Yliopistojen politiikan ja sosiologian tutkijat pääsevät sitten vuoron perään tulkitsemaan näiden kyselyiden tuloksia tavalla, joka yleensä on ristiriidassa alkeellisimmankin logiikan ja maalaisjärjen kanssa.

Tällaisia O-kysymyksiä ovat viime vuosikymmeninä olleet muiden muassa avioliittolain ja sukunimilain uudistus, naispappeus, kauppojen aukioloajat, kirkolliset arkipyhät ja homoavioliitot. Naispappeudesta toki päätettiin kirkolliskokouksessa, mutta siellä määrävähemmistön keräämisessä epäonnistuneet konservatiivit tietenkin yrittivät vielä kaataa naispappeuden eduskunnassa. Seuraavana O-kysymyksenä on vuorossa lähiaikoina eduskuntaan tuleva laki hedelmöityshoidoista.

Kaikki O-kysymykset eivät suinkaan ole merkityksettömiä sinänsä. Itse asiassa päättäessään niistä oman päänsä mukaan kansanedustajat hyvin usein paljastavat todelliset yksilöllisyyttä, vähemmistöjä sekä toisten mielipiteitä halventavat näkemyksensä. Parisuhdelakia säädettäessä kysymys oli tasa-arvosta, mutta kansanedustajia askarrutti lähinnä se, halutaanko seuraavaksi laillistaa sian kanssa asuminen. No, parisuhdelaki tuli ja samoihin aikoihin alkoi Hesarissa ilmestyä sarjakuva Viivi ja Wagner. Oi aikoja, oi tapoja. Kenellekään ei tullut mieleen, että sian kanssa asumista ei koskaan ennenkään ole kielletty, joten sen sallimiseenkaan ei lakia tarvita. Asuuhan jokaisen ihmismiehenkin sisällä ellei nyt ihan sika niin ainakin pikku porsas.

Helatorstain palauttamista keskelle viikkoa ei tuntunut haluavan oikeastaan kukaan, mutta jostain syystä se kuitenkin päätettiin tehdä. Tokihan on tavallaan loogista, että helatorstai on torstaina eikä lauantaina, kuten tohtorin nuoruusvuosina. Ja onhan se toki Jeesuksellekin helpompaa muistaa juhlia taivaaseenastumistaan alkuperäisen tapahtuman mukaisesti aina 42 päivää sen juhlapäivän jälkeen, jolloin juhlitaan sitä merkkitapahtumaa, jossa roomalaiset naulasivat hänet puuhun. Pienen viiveen tämän vääryyden saattamiseen oikealle tolalle aiheutti presidentti Mauno Koivisto, joka oli huolissaan siitä, että työmarkkinajärjestöt eivät pitäneet koko arkipyhäsekoilusta, koska niihin koskeminen horjutti vuosikymmenien aikana rakennettua laihaa sopua palkallisista vapaapäivistä. Lopulta Koivisto lopulta kuitenkin vahvisti lain, mutta eduskunnan jätettyä lain voimaantulopäivän avoimeksi raapusti siihen itse päivän, jonka mukaisesti arkipyhät palasivat käyttöön vasta hänen virkakautensa päätyttyä.

Kauppojen sunnuntaiaukiolo puolestaan on puhtaasti taloudellinen kysymys. Tiedetään, että kauppojen myynti kasvaa noin 7-9%, jos ne pitävät ovensa auki joka päivä kuusipäiväisen aukiolon sijaan. Tämän kaupan vilkastumisen aiheuttama merkittävä talouskasvu voitaisiin saada aikaan noin viikon lainsäädäntötyöllä, jos se vain koettaisiin tärkeäksi, mutta pääosan keskustelussa tietenkin saa se, onko Jumalan silmissä syntiä se, että yli 400m² kaupat voivat olla auki sunnuntaisin vai pitäisikö raja varmuuden vuoksi asettaa alemmas. Tosin näin ennen joulua ja kesäisin meidän Herramme lienee lomalla, joten silloin isommatkin kaupat voivat vapaasti olla auki ilman, että taivaspaikka on katkolla. Lainsäädännöllisenä dilemmana koko asia on täysin naurettava. Ei ole kerrassaan mitään syytä siihen, että kauppiaita pitäisi lailla kieltää pitämästä liikkeitään auki silloin, kun se kauppiaan mielestä on kannattavaa. Siitä, onko sunnuntaiaukiolo taloudellisesti kannattavaa, saattoivat kiinnostuneet muodostaa käsityksensä vaikkapa käymällä Stockmannilla viime sunnuntaina. Lainsäätäjien ei kuitenkaan ole tarpeellista huolehtia asiasta sen enempää, vaan he voivat huoletta jättää asian markkinoiden itsensä säädeltäväksi. Mikä parasta, kysynnän ja tarjonnan laki toimii mainiosti ilman eduskuntaakin.

Hedelmiä Hedelmällisille

Kun kansanedustajat ovat syksyllä viettäneet pari kuukautta kitisten Fortumin optio-ohjelmista ja esittäneet toinen toistaan idioottimaisempia ja toteuttamiskelvottomampia ehdotuksia, on heille keksittävä loppuvuodeksi jotain muuta riittävän vaaratonta puuhaa. Hallitus onkin tätä silmällä pitäen tuomassa eduskuntaan lähi viikkoina lakiehdotuksen hedelmöityshoidoista. Siinä riittää kansanedustajillamme aihetta julkiseen närkästykseen ja epäoleellisuuksien jauhamiseen muutamaksi kuukaudeksi. Pari vuotta sittenhän koko lakiesitys vedettiin pois eduskunnasta, kun lakivaliokunnan änkyräkristityt alkoivat kirjoitella lakitekstiä uusiksi. Tälläkin kerralla ovat puolueet julistaneet asian omantunnon kysymykseksi, joten puoluekuria höllennetään ja samalla kaikki marginaaliedustajat pääsevät esittämään hölmöyksiään julkisesti.

Kaiken järjen mukaan hedelmöityshoitolain sisällöksi riittäisi se, että varmistettaisiin sukusolujaan hoitoihin luovuttaneiden asema, eli se, ettei luovuttaja voisi missään tilanteessa joutua vasten tahtoaan hoitojen tuloksena syntyvän lapsen elatusvelvolliseksi vanhemmaksi. Samoin lapsen asema suhteessa vanhempiinsa on syytä määritellä. Järkevintä olisi, että pariskunnalle yhteisestä sopimuksesta annetun hoidon tuloksena syntyneen lapsen vanhemmiksi julistettaisiin automaattisesti pariskunnan molemmat puoliskot riippumatta sukusolujen biologisesta alkuperästä. Toisaalta mikäli hoito tehdään yksinäiselle naiselle, niin kyseisestä naisesta tulisi lain mukaan luonnollisesti syntyvän lapsen äiti ja yksinhuoltaja ilman mahdollisuutta, että siittiöitä luovuttanut mies voisi joutua tahtomattaan isäksi.

Eduskunnassa ja hallituksessa vallitsee liikuttava yksimielisyys siitä, että lapsella on oikeus saada tietoonsa oma biologinen taustansa. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että sukusoluja ei enää voisi luovuttaa nimettömänä, mikä puolestaan voi johtaa siihen, ettei lahjasiittiöitä ja -munasoluja ole niitä tarvitseville enää riittävästi tarjolla. Tohtorin mielestä tämä lain kohta on turha siksi, että se asettaa aivan tarpeettomasti koeputkilapset ja ns. hetekahumppamenetelmällä syntyneet lapset eri asemaan. Ei ilman hedelmöityshoitoja syntyneellä lapsellakaan ole mitään oikeutta eikä mahdollisuutta selvittää biologisia juuriaan, ellei hänen vanhempansa, käytännössä äitinsä, suostu niitä paljastamaan.

Päähuomion keskustelussa tulee viemään pseudokysymys siitä, pitäisikö hedelmöityshoidot sallia yksinäisille naisille ja lesbopareille. Asiaa tuntemattomalle voisi mielipidetiedusteluista ja änkyräkristittyjen mieskansanedustajien puheista tulla sellainen kuva, että tällä hetkellä moinen lesbouden suosiminen on ankarasti kiellettyä ja että tällaisen oikeuden antaminen lopullisesti toisi päällemme seitsemän katovuotta ja Jahven voimallisen vihan. Tosiasiassahan laki ei tällä hetkellä sano asiasta mitään ja hoitoja antavat lääkäriasemat toimivat asiassa omien eettisten ohjeidensa mukaisesti. Täysin turhaksi tämän keskustelunaiheen tekee se, että mahdollisen kiellon jälkeen lesboparit ja yksinäiset naiset hakisivat hoitonsa esim. Venäjältä ja Virosta. Toisaalta edes Suomessa ei ole tapana enää tällä vuosituhannella syrjiä vähemmistöjä ihan noin avoimesti. Ei ainakaan mikäli vähemmistöön kuuluvilla pääsääntöisesti on valkoinen naama. Oleellinen tulos tämän asian vatvomisesta on se, että lain merkittävin sisältö jää suuremmin käsittelemättä. Jossain toisessa maailmankaikkeudessa oleellista voisi olla myös se, että kansanedustajat tajuaisivat rajata lain niihin kysymyksiin, jotka ovat olleet edes jonkinlainen ongelma niinä vuosikymmeninä, kun hedelmöityshoitoja on annettu ilman asiaa säätelevää lakia. Itse asiassa ongelmia on niin vähän, ettei lain puuttumista ole kovin moni edes huomannut.

Viisasten Kerho

Jos kansanedustajilla olisi edes marginaalisesti järkevä käsitys omasta asemastaan valtiovallan korkeimpina käyttäjinä, soisivat heidän päässään hälytyskellot välittömästi, kun joku asia julistetaan omantunnon kysymykseksi. Omantunnon kysymykset nimittäin ovat sellaisia, että suhde niihin on henkilökohtainen ja jokaisen ihmisen itsensä päätettävä. Ne eivät siis kuulu lakiin ja lain säätäminen sellaisista kysymyksistä on ihmisten aliarvioimista ja erilaisuuden sanktioimista.

Max Jakobson ehdotti kirjassaan seitsemän viisaan miehen ryhmää, jolla olisi valta ratkaista Suomen poliittinen tulevaisuus. Ehdotus oli epädemokraattisuudessaan vertaansa vailla eikä varmaan edes tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Tohtorilla puolestaan on täysin vakavasti otettava ja toteuttamiskelpoinen ehdotus omantunnon kysymysten ratkaisuun. Suomeen olisi perustettava oikeiden mielipiteiden asiantuntijalautakunta, OMA, joka päättäisi virallisen totuuden koskien jokaista omantunnon kysymystä. Kannanotot julkaistaisiin Virallisessa lehdessä kuukausittain ja virallisen kannan vastaisesti toimiville määrättäisiin rangaistukseksi huono omatunto. Tohtorin ehdotus ensimmäisen OMA:n kokoonpanoksi on seuraava: Marco Bjurström, Lenita Airisto, Mattiesko Hytönen, Marika Fingerroos, Panu Rajala, Riitta Väisänen ja Hannu Karpo. Lautakunnan päätöksistä voisi valittaa ... vaikkapa Karpolle.

Viime viikolla havaitsi eräs tietokoneasiantuntija koneelleen ilmestyneen kutsumattoman vieraan. Merkit viittasivat tietokonevirukseen, mutta koska koneen virussuojaus oli kunnossa, koneelle ei oltu asennettu mitään epämääräisiä ohjelmia ja Internetissäkin oli liikuttu varovasti, niin epäselväksi jäi, miten ihmeessä pöpö oli päässyt koneen saastuttamaan. Vaikka ohjelma yrittikin piilottaa itsensä järjestelmään muista viruksista tutuilla keinoilla, onnistuttiin sen toiminta ja ennen kaikkea alkuperä selvittämään.

Tietokoneen saastuttanut ohjelma oli peräisin kansainvälisen mediajätin Sony BMG:n julkaisemalta musiikki-CD:ltä, mikä jo sinänsä oli yllättävää. Todella hätkähdyttävä tieto oli kuitenkin se, että ohjelma oli asentunut koneelle pyytämättä ja yllätyksenä samaan tapaan, kuin eräs telekopiosanoma saapui taannoin suomalaiselle huippupoliitikolle. Tässä tapauksessa käyttäjä oli vain pahaa aavistamatta kuunnellut ostamaansa CD-levyä koneensa romppuasemalla.

Ilmeisesti Sony on siis ottanut käyttöön todella raskaat aseet taistelussa tekijänoikeuksien loukkauksia vastaan. Mutta hetkinen! Tietokoneen toimintaa häiritsevä ja turvallisuusreikiä aiheuttava haittaohjelmahan tarttui kaupasta ostetusta laillisesta suuren levy-yhtiön julkaisemasta levystä eikä mistään piraattikopiosta. Meillehän on vuosia tolkutettu, että piraattiohjelmista voi koneelle tarttua vaikka millaisia viruksia, joten on syytä pysyä tiukasti alkuperäisissä ja laillisissa ohjelmissa. Alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että musiikissa ja elokuvissa totuus on aivan päinvastainen. Internetistä ladattu musiikkitiedosto ei konetta saastuta, kunhan käyttäjä vain varmistuu, että kyseessä todella on musiikkitiedosto. Niinsanottua "laillista musiikkia" myyvät yhtiöt sen sijaan levittävät musiikkinsa ohessa haittaohjelmia, jotka tarttuvat hyväuskoisten kuluttajien tietokoneisiin.

Haittaohjelmien levittäminen on rikos ja niitä tahallaan levittävät ovat rikollisia. Maailmalla tietoverkoissa leviävien virusten tekijöitä on tuomittu vuosikausien vankeusrangaistuksiin ja miljoonien vahingonkorvauksiin, vaikka yleensä tuomiolle joutuneet ovat olleet pelkkiä kakaroita, jotka eivät ole ymmärtäneet tekojensa seurauksia. Mediateollisuudessakin on todellisuudentaju ilmiselvästi hieman hakusessa päätellen siitä härskistä tavasta, jolla teollisuus aliarvioi kuluttajia ja hyökkää säälimättä maksavien asiakkaidensa kimppuun tekijänoikeuksien suojaamista tekosyynä käyttäen. Sonyn pomoille ei varmasti ole epäselvää, etteikö haittaohjelmien levittäminen olisi laitonta. Voimansa tunnossa yhtiö on kuitenkin päättänyt, ettei lain noudattamisella ole niin väliä, kunhan heikkoa suuryhtiötä vain suojellaan pahoilta ja vaarallisilta kuluttajilta. Lisäksi on tietenkin hyödyllistä tietää, kuinka pitkälle he voivat mennä ilman, että saavat kimppuunsa viranomaiset ja päälleen asiakkaittensa vihan.

Maailman levy-yhtiöillä ja elokuvateollisuudella on syy omahyväisyyteensä. Vuosien työllä ja miljoonien eurojen lahjonnalla, anteeksi, tarkoitin tietenkin lobbaamisella, teollisuus on saanut ajetuksi lähes kaikkiin länsimaihin lainsäädäntöä, jonka ensisijaisena tarkoituksena on suojella suuria mediataloja. Varsinaisten taiteilijoiden ja taidetta ostavien kuluttajien oikeuksista ei säädöksissä suuremmin huolta kanneta. Yhdysvaltojen DMCA-lainsäädäntö ja EU:n tekijänoikeusdirektiivi ovat loistoesimerkkejä siitä, miten lobbaus voi onnistua yli odotusten. Tuskin mediateollisuus uskalsi edes toivoa, että kuluttajien oikeuksista huolissaan olevien kansalaisjärjestöjen mielipiteille ei säädöksiä valmisteltaessa annettaisi minkäännäköistä arvoa.

Vuoden 2006 alussa tulee Suomessakin voimaan uusi tekijänoikeuslaki, joka toteuttaa EU:n tekijänoikeusdirektiivin ja menee monessa kohdassa vielä huomattavasti pidemmälle. Kuluttajalla ei enää ole välttämättä oikeutta tehdä itselleen kopiota ostamastaan äänitteestä. Lain erityisiin omituisuuksiin kuuluu se, että tehdessään itselleen kopion omasta äänitteestään, joka on suojattu ns. tehokkaalla teknisellä suojauksella, henkilö syyllistyy rikokseen, jonka maksimirangaistus on sama kuin esimerkiksi seksin ostamisesta alaikäiseltä, oikeuden määräämän lähestymiskiellon rikkomisesta, mellakoinnista ja vakuutuspetoksesta. Saman musiikin oikeudeton lataaminen Internetistä on myös kiellettyä, mutta ei rangaistavaa. Tällainen älyttömyys loukkaa härskisti kansalaisten oikeustajua ja vähentää lain kunnioitusta.

Miten me kuluttajat sitten voisimme saada äänemme kuuluville? Ainakin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin syytää rahaa ylikansallisille mediajäteille, jotka parhaansa mukaan polkevat kuluttajien oikeuksia. Musiikkia voi laillisesti ostaa Internetistä vaikkapa venäläisistä All Of Mp3 ja Mp3 Search -palveluista. Maksu sujuu turvallisesti eikä luottokorttitietojaan tarvitse antaa suoraan musiikkikauppiaille. Hinnatkin ovat kohtuulliset. Ostamansa musiikkia voi kuunnella tietokoneella ja sen saa täysin laillisesti polttaa CD-levylle sekä siirtää kannettavaan musiikkisoittimeen. Mitään epämääräisiä ohjelmia ei tarvitse tietokoneelleen asentaa, jotta ostamaansa musiikkia voisi kuunnella. Samaa ei voi sanoa Applen iTunes -palvelusta tai SanomaWSOY:n pyörittämästä Musiikkilataamosta.

Liiketoiminnallaan venäläiset verkkokaupat keräävät miljoonia, jotka voisivat myös valua suoraan levy-yhtiöiden ja muusikkojen taskuihin, mutta omalla toiminnallaan mediateollisuus tekee parhaansa, ettei näin vain pääsisi käymään. Jos ihme tapahtuisi ja levyfirmat ottaisivat päänsä perseestään ja alkaisivat myydä musiikkia verkossa kuluttajien haluamassa muodossa järkevään hintaan, muuttuisi menetetyn linnakkeen puolustaminen alan uudeksi nousuksi. Lobbaamisen, lahjonnan ja tietokonevirusten rustaamisen sijasta teollisuus voisi keskittyä rahojensa laskemiseen ja tuotteidensa myymiseen.

Pääministeri Matti Vanhanen on viime kuukausina osoittanut orastavia valtiomiehen elkeitä. Hän ei suostunut julistamaan taikauskopuolueen presidenttiehdokkaan taakse lähtenyttä europarlamentaarikko Hannu Takkulaa pannaan, vaikka Kepussa tätäkin ehdittiin jo vaatia. Parhaitten kepulaisperinteiden mukaisesti Vanhanen tietää, että kosto on ruokalaji, joka maistuu parhaalta, kunhan se ensiksi on saanut kunnolla jäähtyä. Tämän saa Takkulakin vielä takuuvarmasti kokea.

Vanhanen ei myöskään ole antautunut keskustalaisten vanhojen äijien änkyräkristittysiiven, johon myös Takkula kuuluu eräänlaisena nuorisojäsenenä, vietäväksi hedelmöityshoitolakikiistassa, vaan aivan pokkanaamalla julistaa Kepun moniarvoisuutta ja liberaaliutta niin, että häntä melkein tekisi mieli uskoa. Kun pääministerin lausuntoja sotilaallisesta liittoutumisesta vertaa muihin presidenttiehdokkaisiin, niin huomaa, että oikeastaan vain ruotsalaisten Henrik Lax suhtautuu häntä myönteisemmin NATO-jäsenyyteen. Jopa Sauli Niinistö vannoo mielummin olemattoman eurooppalaisen puolustusyhteistyön nimeen ja käyttää toisesta liittoutumisvaihtoehdosta järjenvastaista "NATO-optio" -termiä. Saattaa tietenkin olla, että Niinistö pelimiehenä haluaa varmistaa, ettei hänen presidenttiytensä kaadu ainakaan epäsuosittuun NATO-kantaan, ja pitää siksi todellisen kantansa piilossa. Tohtorin mielestä tämä on sikäli irrationaalista, että niin kauan kun presidenttiehdokas Tarja Halosen kannatus heiluu melkein 70 prosentissa, ei Niinistön kannatusta yksi sotilasliitto paljoa ainakaan laske.

Pääministeri Vanhanen on myös saanut kokea, ettei koko kansan valtiomiehenä esiintymistä katsota hyvällä Kepun perinteisillä kannatusalueilla pohjoisemmassa Suomessa, jossa Keskustan vankat kannattajat ovat sankoin joukoin ilmoittaneet äänestävänsä jo ensimmäisellä vaalikierroksella Tarja Halosta. Ei voi muuta sanoa, kuin että Santeri Alkio pyörisi väkkäränä haudassaan, jos sattuisi kuulemaan, että maalaisliittolaiset hylkäävät puolueensa puheenjohtajan liiallisen liberalismin takia ja äänestävät mielummin presidentiksi entistä SETA:n puheenjohtajaa, ay-taustaista naisdemaria, joka on äkkiväärän stalinistinuoruutensa jälkeen juurtunut jonkinlaiseen puunhalaajasosialismiin ja joka suostui menemään naimisiinkin vain siksi, ettei suomenruotsalaisen lehdistön tarvitsisi miettiä, kutsuako hänen avomiestään makeksi vai Penaksi.

Tarja Halosen suhde kepulaisten poikkevuuksiin vihamielisesti suhtautuviin "perhearvoihin" tulee parhaiten selväksi, kun muistaa, että Halosen lausunnon mukaan lesbopari, jolla on lapsia, on ihan samanlainen perhe kuin kaikki muutkin, mutta siellä on vain kaksi äitiä. Vaikka presidentti Halosen lausunto sinänsä onkin järkevämmästä päästä niistä, joilla hän on ensimmäisellä kaudellaan kansaa valistanut, niin Vanhasta tuskin voi ainakaan tuohon verrattuna pitää yltiöliberaalina. Tietenkin Tarja Halonen on tässä kohtaa enemmänkin koston välikappale kuin keskustalaisten ihannepresidentti, mutta hylkäämällä puheenjohtajansa kepulaiset ovat selkeästi jo tässä vaiheessa antautumassa Halosen ylivoimaisen suosion edessä. Samalla meille muille jää hieman ontto olo, kun Vanhasen muuttuessa jotakuinkin inhimilliseksi alkavat omat välittömästi puukottaa häntä selkään. Niin se vain taitaa olla, että Keskusta pettää aina.

Tohtori on miettinyt usein ja pitkään, mistä ihmeestä ihmiset ovat keksineet ajatuksen, jonka mukaan holhousyhteiskunnan tarjotessa joitain muka-ilmaisia palveluja kansalaisille syntyy ikuinen kiitollisuudenvelka, joka kieltää napisemasta veroista tai oikeastaan mistään muustakaan.

Ajatusmalli on varsin kummallinen eikä sovi nykyaikaiseen demokratiaan, jossa ihmisillä on oikeus päättää elämästään ja halutessaan myös kritisoida yhteiskuntaa. Kun tohtori on saanut hattunsa verovaroin rahoitetun koulutusputken päästä, tämä tarkoittaa sitä, että tätä syntynyttä "velkaa" pitää maksaa kuuliaisesti. Jos jossain kohtaa voidaankin katsoa, että tuo velka on tullut maksetuksi, sitten onkin jo aika muistuttaa, että lapseni saavat juuri nyt ilmaista koulutusta ja vanhempieni terveydenhoito ja vanhuudenpalvelut tulevat verovaroista, joten taas on syytä olla kiitollinen ja nöyrä. Käytännössä jokaisella on siis jatkuvasti päällä kiitollisuudenvelka kolmen sukupolven ilmaispalveluista. Näin saadaan näppärästi aikaan tilanne, jossa kukaan ei koskaan uskalla väittää, että on suorittanut oman osuutensa.

Samaa asiaa ilmentää hiukan eri kantilta on sekin, että valtion tarjotessa verorahoitteisen terveydenhoidon valtiolla on oikeus puuttua ihmisten elämään ja kulutustottumuksiin, jotta he eivät sairastuisi. Tohtorin mielestä valtio saa aivan kaikessa rauhassa tarjota palveluita, mutta mitään sen kummempaa puuttumisoikeutta kenenkään elämään siitä ei synny.

Tämän ajatuksen etulinjan kaaderi on tällä hetkellä Sitrassa poliittisessa hyllyvirassa viisasteleva Esko Aho. Hänen mielestään terveydenhoitopalvelut pitäisi evätä tai ainakin niiden maksuja nostaa niiltä, jotka eivät elä terveellisesti ituja purren. Tällainen yhden ainoan oikean elämäntavan määritteleminen on niin lähellä ajatuspoliisin toimintaa, että ajatuskin puistattaa. Sitä paitsi Esko Aho ei ole miettinyt asiaa ihan loppuun saakka. Jos koko kansa saataisiin patistettua pois pihvin ja kaljan äärestä sivakoimaan pitkin metsiä porkkanamehun voimalla, aikuisiän diabetes saattaisi vähentyä ihan merkittävästi, mutta mielenterveyspalvelujen kysyntä räjähtäisi käsiin kun kaikesta hauskasta kieltäytymään pakotetut ihmiset ensin menettäisivät järkensä ja sitten kuolisivat ikävään.

Lääketiede on myös osoittanut, että elämäntapojen vaikutus terveyteen on hyvin yksilöllistä. Jopa kiistattoman haitallinen tupakointi, jonka aiheuttamaan keuhkosyöpään kuolee vuosittain tuhansia suomalaisia, on sikäli kummallista, että sopivilla geeneillä varustettu tupakoitsija voi röyhytellä vuosikymmeniä ilman suurempia vaivoja, jos iljettävä tupakan katku ja tupakan värjäämät hampaat ja kädet unohdetaan. Toisaalta elämäntapasairauksien paras a-luokka eli sydän- ja verisuonitaudit kaatavat myös terveellisesti eläviä. Tulevaisuuden sairaalamaksujen korotuskertoimen määrittelemiseen tarvittaisiin tyyppiä Stasi oleva kaikki kansalaiset kattava tietokanta, jota Ahon laitaa tallaavat terveyspoliisit ilmiantajaverkostoineen uutterasti täydentäisivät.

Kiitollisuudenvelan ja Oikeisiin Elämäntapoihin^TM patistamisen varjolla on keksitty erinäköisiä haittaveroja, joita kerätään muka aiheutuneiden kustannusten torjumiseksi. Viinan veroja on laskettu, mutta silti niitä peritään yhä varsin paljon. Liikennettäkin verotetaan muunmuassa terveyshaittojen torjumisen varjolla. Tohtori hyväksyy käsitteen "haittavero" alle vain sellaiset verot, joiden hyvä tavoite on pyrkiä minimoimaan niiden tuotto poistamalla haittaavan asian käyttäminen kokonaan. Kuinka moni uskoo, että Suomessa tehdään juuri nyt kaikki voitava esimerkiksi liikenteen päästöjen ja niistä aiheutuvien terveyshaittojen vähentämiseksi? Ei kukaan, koska saastuttamattomia polttoaineita ja niitä käyttäviä autoja verotetaan moninkertaisesti saatuttaviin nähden, jotta tämän "haittaveron" tuotto ei vain vahingossakaan pääsisi laskemaan.

Tällä viikolla meitä ovat puhuttaneet jälleen kerran eläkkeet. Helsingin Sanomat tiesi kertoa, että 25% suomalaisista on eläkkeellä. MTV3 pisti paremmaksi ja väitti kolmasosan (eli 29%) olevan eläkeläisiä. Kun laskutaito on tätä luokkaa ja tiedotusvälineiden faktat jotensakin tuulesta temmatun oloisia, keskustelu asiasta on taas saanut pähkähulluja mittasuhteita. Parhaan suomalaisen keskusteluperinteen mukaisesti oikeat ongelmat on piilotettu populistisen riekkumisen alle, jotta tyhmä kansa ei vain huomaisi niitä.

Ylen maanantainen A-raportti, joka vaikutti kaunaisten ja itsesäälissä rypevien stalinistien huonon päivän tuotokselta, keskittyi vertailemaan yhden matontekijän ja viidenkymmenen toimitusjohtajan tai sellaiseen rinnastettavan eläkeikää ja -etuja. Yllätyksettömästi tuolla tekijäkaartilla ja tällä aiheella saatiin aikaiseksi tietoisesti harhaanjohtava ja populistinen sepustus, joka kuitenkin onnistui koukuttamaan asioista tietämättömiä ihmisiä kuvittelemaan, että tässä nyt herrat rötöksellä köyhiä puijaavat.

Ohjelman tekijät olisivat voineet kohtuuden nimessä mainita edes ohimennen, etteivät ohjelmassa repostellut toimitusjohtajien 50 tonnin eläkkeet tule mistään julkisista eläkekassoista vaan kyseisiltä yhtiöiltä itseltään. Julkisesta eläkekassasta toimitusjohtaja saa aivan saman laskusäännön mukaan eläkettä kuin matontekijäkin. Toimitusjohtajan saama eläke on euromääräisesti suurempi, mutta koska eläkkeissä on leikkuri suurten tulojen kohdalla, pienipalkkainen saa prosentteina työssäoloajan palkkaansa nähden suurempaa eläkettä kuin tuo toimitusjohtaja. Kun toimitusjohtajan palkasta perittävissä eläkemaksuissa ei ole mitään leikkuria, itse asiassa ainut huijatuksi tullut on juuri hän. Tätä tuo tutkivan journalismin kukkanen ei viitsinyt mainita sanallakaan. Tohtori ei ymmärrä, miksi minkään TV-ohjelman pitää keskittyä parjaamaan ja mustamaalaamaan niitä, jotka ovat onnistuneet tekemään työnantajansa kanssa sopimuksen, jossa rahaa tulee eläkkeelle siirtymisen jälkeenkin eikä tarvitse tehdä mitään. Tässähän duunari on onnistuneesti kyykyttänyt kapitalistia.

Tällaisen asiaa sivuavan humpuukin julkaisemisessa on se vika, että se kääntää jatkuvasti keskustelua ja ajatuksia täysin sivuraiteille. Sen sijaan, että katkeroidutaan naapurin toimitusjohtajalle, jokaisen pitäisi miettiä, miten hän aikoo itsensä eläkkeellä elättää siinä tapauksessa, että suuriksi ikäluokisi kutsuttu, omaan napaansa tuijottava sopulilauma kähveltää kaikki nykyiset eläkesäästöt ja ottaa vielä velkaakin omien eläkkeidensä takaamiseksi. Meillä nuoremmilla voi hyvin olla edessämme tilanne, jossa eläkesäästöjä ei ole enää ollenkaan, mutta velkaa sitäkin enemmän. Sen sijaan, että säästämme omaa eläkettämme, maksammekin suurten ikäluokkien velkoja pois ja saamme sitten elättää itsemme miten parhaaksi näemme.

Poliitikot ovat vakuuttaneet kilvan, että eläkerahaa kyllä riittää kaikille. Miksi ihmiset uskovat tämän, vaikka poliitikkojen kaikki muut puheet ja lupaukset tuntuvat paljastuvan aina lähemmin tarkasteltaessa valheiksi? Tohtori ei ainakaan usko yhtäkään suuria ikäluokkia edustavaa poliitikkoa ja eläkeyhtiön johtajaa. Jos heidän puheensa paljastettaisiin nyt, nuoremmat eivät enää viitsisi kantaa eläkerahojaan pelkästään suurten ikäluokkien kukkaroihin vaan he rupeaisivat vaatimaan henkilökohtaisia eläketilejä, jollaiset on jo otettu käyttöön esimerkiksi Virossa ja Ruotsissa.

Mitä sitten meidän nuorempien pitäisi tehdä nyt? Ensiarvoisen tärkeää on huolehtia, ettei vaaleissa ääni ikinä mene suuria ikäluokkia edustavalle establishmentille. Toisekseen on syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja aloittaa säästäminen. Se on tietenkin kovin ikävää, koska joudumme maksamaan kalliita eläkemaksuja ja kovia veroja suurten ikäluokkien elättämiseksi ja vähäisestä nettopalkasta rahan laittaminen syrjään kirpaisee. Mutta se palkitaan myöhemmin.

Jos joku ottaa onkeensa ja aloittaa säästämisen, muistakaa tohtorin viimeinen neuvo tarkoin: kiertäkää kaukaa kaikki eläkevakuutukset ja muut sellaiset sijoitus- ja säästömenetelmät, joissa valtio on mukana mitenkään tai josta rahoja ja niiden senhetkisiä tuottoja ei saa ulos koska hyvänsä. Kun kassanpohja alkaa pilkottaa, ensimmäisenä eläkkeet napsitaan pois niiltä, joilla on tällaista itse kerättyä varallisuutta. Demarit tulevat kutsumaan sitä sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi tulontasaukseksi. Siinä vaiheessa, kun valtio rupeaa suunnittelemaan tällaisia sosialisointilakeja, omat säästöt pitää pystyä siirtämään Viroon, Kanaalisaarille, Sveitsiin tai johonkin muuhun markkinatalousmaahan, jotta kotimaisten sosialistien edessä voi teeskennellä persköyhää.

Vuoden 2006 presidentinvaaleihin on aikaa vähän yli kolme kuukautta. Tässä vaalitrillerissä vastauksensa saa kaksi lähinnä poliittisia toimittajia kiinnostavaa kysymystä. Ensimmäinen kysymys on se, valitaanko Tarja Halonen toiselle kaudelle ensimmäisellä vai toisella vaalikierroksella. Toinen elämää pienempi kysymys on se, kuka sijoittuu vaalissa toiseksi.

Tasavallan presidenttinä Tarja Halonen ei ole suuremmin meidän suomalaisten hyvinvointia edistänyt. Lähinnä hän on keskittynyt puuhastelemaan maailmalla sekalaisissa puunhalaajakonferensseissa, jotka noteerataan lähinnä vain Suomessa ja Suomessakin vain siksi, että Suomen tasavallan presidentti osallistuu kyseisiin tilaisuuksiin. Näiden lisäksi hän on aina sopivan tekosyyn saadessaan tuppautunut mukaan EU-huippukokouksiin, joissa edustaminen kuuluu pääministerin tehtäviin.

Tämän lisäksi Halonen heittää määrävälein julkisuuteen mielipiteitä vähän asiasta kuin asiasta. Halosen NATO-vastaisuus ja globalisaatioskeptismi on varmasti jo kaikkien tiedossa, mutta löytyy kansakunnan kaapin päältä muitakin mielipiteitä. Viime viikolla tasavallan presidentti teki uuden aluevaltauksen tieteen, tarkemmin sanottuna psykologian, alalla. Halosen mukaan lapsi kiintyy enemmän äitiinsä kuin isäänsä siksi, että lapsi viettää niin pitkän ajan äitinsä kohdussa. Tämä teoria on luonnollisesti täyttä huuhaata, mutta antaa jonkinlaisen kuvan Halosesta kaikkien alojen erikoisasiantuntijana.

Harrastelijapsykologi Halonen on myös päättänyt hoitaa kansamme kollektiivisia pelkotiloja. Hän on havainnut, että suomalaisia vaivaa Venäjän pelko, koska Suomen historiassa "sodat ja hallat ovat tulleet idästä". Tämän viiltävän analyysin lukeminen herätti tohtorissa toiveen, että Halosella on tarjota myös diagnoosin mukainen hoito. Pettymys oli lievästi sanottuna suuri, kun paljastui, ettei koko kansan presidentillämme ollutkaan tarjota keinoa pelon vähentämiseen vaan hän vain totesi fatalistisesti, että pelon kanssa on totuttava elämään.

Samalla Halonen ohimennen kertoi nyky-Venäjän jakavan Suomen kanssa päämäärinä demokratian, ihmisoikeudet, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon. Eduard Bernstein, yksi modernin sosialismin oppi-isistä, sanoi aikanaan, että päämäärä ei ole mitään, mutta liike on kaikki kaikessa. Kun tämä otetaan huomioon, niin voidaan vain todeta, ettei ammattidiplomaattikaan olisi osanut Halosta ovelammin sanoa, että Venäjä on epädemokraattinen, ihmisoikeuksia polkeva valtio, jota pyörittää korruptoitunut oikeuslaitos ja hallintokoneisto. Venäjän presidentti Vladimir Putin sai myös Haloselta osakseen varsin kaksimielisen kehun. Hänen hallintonsa on kuulemma paljon parempi, kuin mitä Suomessa 15 vuotta sitten pelättiin Venäjälle mahdollisesti syntyvän. No, lohtuhan se tietenkin on pienikin lohtu.

Presidentti Halosella olisi viime viikkoina ollut tilaisuus ottaa myös kantaa myös oikeasti kansalaisia sekä Suomessa että maailmalla liikuttaviin asioihin, mutta näihin hän ei ole rohjennut puuttua. Valtiovierailulla Armeniassa presidentiltä kysyttiin kantaa ensimmäisen maailmansodan aikana turkkilaisten toimeenpanemaan yli miljoonan armenialaisten murhaan, mutta presidentti ei edes tunnustanut kansanmurhaa tapahtuneeksi vaan ohitti koko kysymyksen isäntiensä hämmästykseksi jollain joutavanpäiväisyydellä. Omaa Venäjän pelkoaan Halonen hoitaa pysymällä visusti vaiti Tsetseniassa jatkuvasta sodasta sekä Keski-Venäjällä elävän piskuisen suomensukuisen mari-kansan jatkuvasta sorrosta.

Fortumin työntekijöiden odotettavissa olevista optiovoitoista on tällä viikolla puhuttu niin paljon tyhmyyksiä ja suoranaisia valheita, että tohtori katsoo asiakseen oikoa kaikkein kammottavimpia virheitä. Kun Suomessa joku rikastuu tai edes saattaa rikastua, asia herättää tässä kateellisten maassa suuria tunteita. Kun jopa järkevinä pitämäni ihmiset ovat sortuneet populistiseen kauhisteluun, ei ole vaikea arvata, miten päättömiä poliitikkojen puheet asian tiimoilta ovat olleet.

Kateellista vaalikarjaa miellyttääkseen poliitikot ovat keksineet oivan väistöliikkeen yrittämällä siirtää vastuun näistä optioista niiden saajien harteille. Viikolla kuultiin useitakin puheita, joissa annettiin ymmärtää, että Fortumin työntekijöiden pitäisi luopua vapaaehtoisesti ainakin osasta näistä voitoista ja antamalla ymmärtää, että he ovat moraalittomia ketkuja, jos eivät näin tee. Jos tässä jotain päitä vadille pitää saada, poliitikkojen olisi syytä antaa kuvastimiensa kertoa, ketkä istuivatkaan Fortumin hallituksessa omistajien edustajina hyväksymässä nämä optiot. Ei johto niitä itse ole itselleen antanut vaan poliitikot antoivat ne suurimman omistajan oikeudellaan.

Toinen pölhöpopulistinen virhe on se, että jokainen itseään kunnoittava toimittaja on jo laskenut, kuinka monta miljoonaa kukin sai. Tässä on vikana se, että optiovoitto ei toteudu, ellei optiota myy. Optioissa on ns. kypsymisaika, jonka aikana niitä ei saa myydä, ja vain toteuttamisvaiheessa olevilla voi käydä kauppaa. Jos kurssi tästä laskee, laskennalliset voitotkin sulavat.

Kolmas valhe on se, että valtiolta otetaan puoli miljardia näihin optioihin ja annetaan riistoporvareille. Ei näin oikeasti tapahdu. Optiot toteutetaan joko yrityksen osakepääomaa korottamalla tai siten, että nykyiset omistajat luopuvat pienestä osasta omistuksiaan ja nämä osakkeet myydään sitten option toteutushintaan niiden haltijoille. Valtion pussista ei siis oteta puolta miljardia, joten laskelmat siitä, kuinka monta sairaanhoitajaa tällä rahalla voisi palkata, ovat aika tyhjänpäiväisiä, koska tätä rahaa ei ole rahana ollut olemassakaan. Saadakseen nämä rahat valtion olisi pitänyt myydä omistuksiaan.

Kaikki tuntuvat unohtavan, että optiot itse asiassa tuottavat valtiolle enemmän kuin ne kuluttavat. Ne kuluttavat valtion omaisuutta sen verran kuin noiden uusien osakkeiden lisääminen osakepääomaan vähentää valtion omistuksen arvoa. Mutta valtio saa optiovoitoista liki 60% tuloveroa optionsa lunastaneilta ja lisäksi Fortumilta 25-30% tästä summasta palkkatuloksi katsottavan optiopotin sivukuluina. Työntekijät ja Fortum maksavat tunnollisesti verot, työttömyysvakuutusmaksut, työeläkemaksut ja sairausvakuutusmaksut, mutta senttikään tuosta rahasta ei kartuta eläkettä tai sairauspäivärahoja. Täysin vastikkeetonta rahaa valtiolle siis.

Kepulainen finanssinero Timo Kalli paukutteli henkseleitään ja kehui, kuinka Kemirassa ylisuuret optiot on pantu kuriin jo kymmenen vuotta sitten. Tohtori hankki käsiinsä vuoden 2001 Kemiran optio-ohjelman ehdot ja ei kouluja käyneenä miehenä kykene tätä leikkuria sieltä löytämään. Ainut tällaiseksi tulkittava ehto on se, ettei option hintaan vaikuta yhtiön osakekurssi vaan sen kehitys suhteutettuna toimialan yleiseen kehitykseen. Fortumin kurssi on viime vuosina kehittynyt noin viisinkertaisesti verrattuna toimialansa keskiarvokehitykseen. Siispä Kallin mainostama "leikkuri" ei tässä tapauksessa olisi suuremmin vaikuttanut.

Tohtori on sitä mieltä, että jonkun palkkion johto on hyvin tehdystä työstä ansainnut. Tohtori ihmettelee korkeintaan sitä, miksi Fortumissa on hyväksytty useita päällekkäisiä optio-ohjelmia sen sijaan, että olisi pysytty yhdessä kerrallaan. Mutta tästäkin on vaikea syyttää toimivaa johtoa. Jos oletetaan, että valtionyhtiöitä hallinnoivat poliitikkomme ovat kansakunnan terävintä kärkeä ja käyttävät määrätietoisesti ja päättäväisesti isännän ääntä, silloin täytyy nostaa hattua Liliukselle, joka onnistui myymään tällaisille ammattilaisille heidän kannaltaan huonon sopimuksen. Näin kovista myyntimiehistä Suomi voi olla ylpeä. Jos taas Lilius ei tehnyt mitään erityistä, silloin ainoa johtopäätös on se, että valtionyhtiöissä kansalaisten eli omistajien etuja ajavat toistaitoiset tunarit.

Joten miten on? Onko Lilius häikäilemätön rosvo vai hyvä myyntimies? Vastatkaapa siihen, herrat Skinnari ja Kalli. Ja kertokaa sitten sen jälkeen, mitä te itse oikeastaan olette.

Pääministeri Matti Vanhanen vastustaa SDP:n ajamaa mallia, jossa kunnat keräisivät veroina tarvitsemansa rahat ja osaa niistä ei enää kierrätettäisi valtion kautta.

Vanhanen toteaa Helsingin Sanomissa "Vanhanen muistutti, että esimerkiksi Helsingissä kunnallisvero pitäisi nostaa noin 25 prosenttiin. Siitä jouduttaisiin antamaan 7,8 prosenttia avustuksina muille kunnille. Hän epäili, että tällaisesta tasauksesta aiheutuisi jatkuvia kiistoja."

Siis mitä ihmettä?

Pääministeri Vanhanen pitää siis itsestäänselvänä, että helsinkiläisten on elätettävä muuta Suomea sen sijaan, että muuallakin tultaisiin toimeen omillaan. Maalaisliittolainen lannan haju tässä tietysti tuoksahtaa vahvasti, mutta tohtori toivoisi, että jatkossa tällaisia poliittisen ideologian kulmakiviä ei enää tyrkytettäisi uskonnollissävytteisinä totuuksina vaan ne perusteltaisiin edes jotenkin. Tohtori olisi halunnut kuulla pääministeri Vanhaselta, mitä helsinkiläinen hyötyy siitä, että hänen rahoillaan elätetään maalaisia ja mikä on se kiveen kirjoitettu mekanismi, jonka perusteella näin on aina oltava.

Aina kun maassamme keskustellaan julkistaloudesta ja siihen liittyvistä asioista, saamme kuulla vaatimuksia siitä, että veroja pitäisi laskea ja tämä raha pitäisi ottaa ennen kaikkea byrokratian ja joutavien, poliittisin perustein nimettyjen, tyhjäntoimittajien aiheuttamista kuluista eikä kansalaisten tai kuntalaisten käyttämien palveluiden tuottamisesta.

Poliittinen eliittimme on kehittänyt näiden vaatimusten torpedoimiseen muutaman kätevän ja monikäyttöisen rutiinivalheen, joista edustavimpina esimerkkeinä mainittakoon "Ei meillä ole mitään turhaa byrokratiaa" ja "Näytä, missä kohtaa hallintoa meillä muka on turhanpäiväisiä tyhjäntoimittajia". Tohtori päätti lähteä tutkivan journalismin alkulähteille ja otti käteensä puhelinluettelon ja joitain www-sivuja ja katsoi, keille kaikille voi soittaa.

Helsingin Terveyskeskuksen alta löytyy kuntalaisten elämänlaatua merkittävästi parantavia virkoja. Kuolevatko kuntalaiset kuppaan ja kurjuuteen, jos heidän terveyttään ei hoida toimitusjohtaja, kehittämisjohtaja, terveysasemien johtaja, johtajahammaslääkäri, kotihoidon johtaja, akuuttisairaalan johtajalääkäri, johtajapsykiatri, pitkäaikaishoidon johtaja, hallintoylihoitaja, hallintoylilääkäri tai mielenterveystyön hallintoylilääkäri? Puusta katsoen noista positioista tarpeellisia on noin kaksi ja loput voisi yhdistää näille kahdelle ja patistaa loput hoitamaan potilaita eikä papereita.

Joutuvatko kansalaiset kadulle tienaamaan, jos Työministeriössä ei ole Politiikkaosastoa ja sen johtajaa Markku Wallinia? Ilman Matti Ilosen vetämää Hallintopalveluyksikköä tähän maahan on luultavasti täysin mahdotonta saada uusia työpaikkoja. Ympäristöministeriön komennossa liito-oravan papanoita laskemassa on puolestaan kansliapäällikkö, kansliapäällikön sihteeri, hallinnollinen ylijohtaja, hallinnollisen ylijohtajan sihteeri ja ylijohtaja. En edes viitsi arvata, montako tavallista johtajaa näiden ylijohtajien alaisuudessa palvelee.

Sisäministeriössä meitä palvelevat muunmuassa Alue- ja paikallishallintoyksikkö, Alueiden kehittämisyksikkö, Agenda 2007 -yksikkö, Rakennepolitiikkayksikkö ja Taloushallintoyksikkö. Puusta katsoen noista yksiköistä ainakin kolme askartelee kuntien ja aluepolitiikan kimpussa enkä ihmettelisi, jos Agenda 2007 tekisi täsmälleen samaa asiaa. Eikä tässä kaikki. Se oli vasta Alueiden ja hallinnon kehittämisyksikkö. Lisäksi meillä on esimerkiksi Kuntaosasto, jossa on Kuntakehitysyksikkö, Kuntatalousyksikkö ja Hallintoyksikkö.

Maa- ja metsätalousministeriön puhelinluettelo on kokonaisuudessaan ministeriön web-sivuilla. Sieltä löytyy tuikitärkeitä perustoimintoja. Mihin tämä maa joutuisi, jos Tuure Lehtinen ei vastaisi banaanien tuonnista ja Marita Aalto bioproteiineista? Elintarvikeavusta avustusjärjestöille ei yksi ihminen selviä, vaan tätä asiaa hoidetaan kahden henkilön voimin. Eläinkokeiden vaihtoehtoihin on onneksi keskittynyt vain Kai Pelkonen. Minä en tiedä, mikä on "eläinlääkintölainsäädäntökirja", mutta asiaa voi tiedustella Jukka Tiriseltä. Emolehmäpalkkioita voi puolestaan anoa Auli Nurmelta. Hanke 2000 -tietojärjestelmäprojekti on toivottavasti päättynyt vuonna 2000, mutta Riitta Merisalo vastaa siitä edelleen. Unkarilainen hunaja on varmaankin täysin kelvotonta, koska Joanna Kurki ei vastaa siellä hunajahygieniasta. Kasvinjalostajanoikeustoimisto, tuo jokaisen herrahissin jättämän poliitikon unelmatyöpaikka, on tällä hetkellä Arto Vuoren komennossa. K-kirjaimen kohdalla yhteystietoja on tarjolla vielä viisitoista sivua, mutta jo tässä kohtaa alkaa masentaa niin paljon, että annan asian olla.

Samanlaista tutkimusta voi tehdä kuka hyvänsä ja ehdotan, että otatte kansanedustajiinne ja kunnanvaltuutettuihinne yhteyttä, kun seuraavan kerran on käsillä joku säästöohjelma, jossa irtisanotaan sairaanhoitajia, suljetaan kirjastoja tai vähennetään katujen valaistusta.

Sodanjälkeisessä Suomessa on tullut tavaksi selittää melkein kaikki asiat joillain vakioselityksillä. Yleisimmin käytettyjä kaiken selittäviä asioita ovat pitkät etäisyydet, kylmä ilmasto, korkea kustannustaso ja korkeat verot. Hassuinta on se, että aina kun joku ihmisten havaitsema ongelma on kyetty selittämään jollain kaikille tutulla vakioselityksellä, keskustelu asiasta päättyy siihen. Kaikki ovat täysin tyytyväisiä, kun mieltä askarruttaneelle asialle on löytynyt täysin luonnollinen selitys, jolle ei voi tehdä mitään. Tohtori ei enää tyydy tähän. Aina kun asioita selitetään näillä rutiinivalheilla, tulee mieleen että jossain on oikea ongelma, huijaus tai välistäveto, jonka sanominen ääneen ei syystä tai toisesta käy päinsä.

Esimerkkejä tästä ajatusmallista löytyy pilvin pimein. Ennen EU-jäsenyyttä kansa napisi säännöllisesti ruuan hinnasta, joka oli muuta Eurooppaa kovemmalla tasolla. Tähän tarjottiin selitykseksi kylmää ilmastoa ja kansa uskoi mukisematta. Kun EU-jäsenyys toi elintarvikealalle kilpailua, hinnat tippuivat maagisesti kymmenisen prosenttia itsekseen, vaikka ilmasto oli jäsenyyden jälkeenkin aivan yhtä ankea. Kun saksalainen Lidl aloitti kilpailun vähittäiskaupassa, hinnat laskivat lisää, vaikka ilmastossa ei Lidlin rantautumisenkaan jälkeen ole tapahtunut merkittäviä muutoksia.

Tällä hetkellä ruoka on Suomessa edelleenkin kalliimpaa kuin esimerkiksi Britanniassa. Tämä selitetään korkeammalla arvonlisäverolla ja pitkillä kuljetuskustannuksilla. Arvonlisävero ei selitä sitä, miksi Tropicana-mehutölkki maksaa siellä punnan ja täällä kolme euroa. Kuljetusetäisyydet eivät ole siellä oleellisesti sen lyhyemmät kuin täälläkään; Britannian pinta-ala on 2/3 Suomen pinta-alasta ja kuljetusliikkeiden palkkakustannukset eivät saarivaltakunnassa ole ainakaan Suomea pienemmät. Kun tätä asiaa joskus tutkitaan, paljastuu takuuvarmasti, että ruoka maksaa Suomessa enemmän keskusliikkeiden tukkukauppakartellin eikä pitkien etäisyyksien takia.

Jokaiselle tuttu esimerkki on oluen hinta. Kalja maksoi kaupassa paljon enemmän kuin muualla ja tätä selitettiin korkealla alkoholiverolla. Panimopamput marisivat TV-kameroiden edessä aikojen ankeutta, kun olutveromme on niin paljon korkeampi kuin Saksassa. Tätä selitystä ei kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Nykyään olutta verotetaan kymmenisen prosenttia vähemmän kuin ennen, mutta samaan aikaan kaljapullon hinta supermarketissa on laskenut 30-40%. Tämä tapahtui siksi, että panimot ja kauppiaat alkoivat kilpailla hinnalla ja luopuivat sääntelytaloyuden aikaisesta tasahintajärjestelmästä, joka parhaan ymmärrykseni mukaan olisi täyttänyt hintakartellin tunnusmerkit, jos joku vain olisi vaivautunut asiaa selvittämään. Kallis hinta selittyikin röyhkeällä välistävedolla ja hintakartellilla ja selitykset veroista paljastuivat hölynpölyksi.

Saksalaisessa katukahvilassa kuppi kahvia maksaa kaksi oiroa, mikä Suomen rahassa vastaa kahta euroa. Tähän hintaan tarjoilija käy hakemassa tilauksen pöydästä ja kantaa kupin nenän eteen ja tuo laskun. Itsepalvelukahviloita ei ole ollenkaan. Helsingin keskustan kahviloissa kahvi maksaa 2-3 euroa kuppi, se pitää jonottaa itse tiskiltä ja jonot ovat sietämättömän pitkiä, koska henkilökuntaa ei missään näytä olevan tarpeeksi. Miksi ihmeessä Saksassa saa samaan hintaan tai halvemmalla palvelua kun Suomessa itsepalvelukin tökkii? Syyksi tarjotaan tietenkin korkeita kustannuksia. Saksalaisten palkat ovat kaikkialla muualla paitsi savupiipputeollisuudessa selvästi parempia kuin suomalaisten palkat ja on absurdia ajatellakin, että Münchenin Marienplatzilla vuokrat olisivat jotenkin pilkkahintaisia Esplanadiin verrattuna. Tippiäkään ei Saksassa tarvitse jättää sen kummemmin kuin Suomessakaan ellei halua. Tässäkin tapauksessa rutiinivalheen esilletuominen on vain esimerkki siitä, että jossain on välistävetäjä, joka yrittää pysytellä piilossa keräämässä rahaa.

Harrastusvälineissä tuntuu olevan 30% Suomi-lisä hinnassa. Vakioselitys on korkea kustannustaso ja etäinen sijainti. Tämä selitys menettää uskottavuutensa täysin, kun paljastuu, että keskieurooppalainen verkkokauppa kykenee toimittamaan tuotteen yksittäiskappaleen kotiovelleni 30% halvemmalla kuin yksikään suomalainen kauppa on halukas sitä minulle myymään. Tukkuporras vetää selvästikin välistä, mutta rutiinivalheisiin totutettu väki ei ymmärrä vaatia parempaa.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Äänestää jaloillamme ja lompakollamme. Aina kun joku hintaero selitetään näillä lähempää tarkastelua kestämättömillä vakiovalheilla, kuluttaja tekee viisaasti kiertäessään moisen bisneksen kaukaa. Ylihintaisia itsepalvelupaikkoja kannattaa välttää ja kahvilaa valitessaan seurata vaikkapa Ben Z:n jalanjälkiä paikkaan, jossa palvelu pelaa. Jos Suomessa tavarat maksavat käsittämättömiä määriä, niin niitä ei kannata täältä ostaa. Kestokulutustavara kulkee tänne mistä päin Eurooppaa tahansa muutamassa arkipäivässä.

Mutta niin kauan kuin uskomme nämä välistävetäjien tekaistut selitykset, se tarkoittaa vain sitä, että maksamme pienistä nettopalkoistamme turhanpäiväisiä suojelurahoja erilaisille mafiaportaille. Huijarien elämän tekee helposi se, että höynäytettävä media ja höynäytettävät ihmiset toistavat näitä valheita ja levittävät sanaa heidän puolestaan.

Kaunis kielemme kehittyy alati ja koko ajan otetaan käyttöön uusia sanoja ja joidenkin vanhojen sanojen käyttö ajan kuluessa vähenee tai suorastaan jopa häviää tyystin.

Tämä on tietenkin täysin luonnollista ja itse asiassa suorastaan kielen elinvoimaisena säilymisen välttämätön edellytys. Me nykysuomalaiset puhumme sujuvasti alesta, kännykästä ja jopa globalisaatiosta, vaikka ennen sotia kukaan ei olisi osannut antaa kyseisille sanoille mitään sisältöä. Tosin latinantaitoiset olisivat ehkä ainakin pääpiirteissään ymmärtäneet, mitä globalisaatio voisi tarkoittaa.

Mutta sitten ovat nämä tarpeettomat uudissanat, jotka saavat jokaisen alkeellisemmankin kielitajun omaavan ihmisen näkemään punaista. Työmarkkinoitamme riivaa aivan uusi pulma; meillä nimittäin on ihan hirveän huono kohtaanto. Lähes kaikkien yritysten nokkamiehiä askarruttaa suunnattomasti se, millainen mahtaa lainkaan ollakaan tällä viikolla yhtiön johtavan tuotemerkin tunnettuus. Melkein kaikki huonot asiat sosiaalidemokratiassamme johtuvat maapalloistumisesta, joka varmaankin tarkoittaa jotakuinkin sitä, että kaikki hyvät asiat, kuten kunnolliset kahvilat, työpaikat ja kauniit naiset valuvat aivan yllättäen pyöreäksi muuttuneen planeettaamme pintaa pitkin täältä susirajalta etelään ja meille jää vain korkeat verot, itsepalvelu, kallis ruoka, jolloin kohtalonamme on kohtaanto niiden rumempien naisten kanssa, jotka eivät neekereille kelvanneet.

Joskus näitä uudissanoja keksitään vähän jälkijunassa. Ulkopoliittisesti arveluttava ryssänpelko eli fiinimmin ilmaistuna russofobia on vasta reilusti yli 10 vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ymmärretty muuttaa kansaamme lamauttavaksi turvallisuusvajeeksi.

Osataan Suomessa toisaalta kierrättää vanhojakin sanoja. Usein tämä kierrätys on ihan paikallaan. Savotat ja taksvärkit ovat ihan jokapäiväistä kieltä, vaikka metsureita ei Suomessa enää ole kuin pari tuhatta ja torpparit ovat jo yli 80 vuotta sitten vapautuneet taksvärkeistään ja saaneet tilansa.

Vähemmän onnistunutta kierrätystä edustavat puolestaan ne sanat, jotka varta vasten keksitään hokemiksi johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Alan kirkua, jos kuulen ennen 2006 presidentinvaalia yli sata kertaa viitattavan tasavallan presidenttiin eräänlaisena kansakunnan unilukkarina. Voitte siis odottaa kuulevanne epämääräistä hysteeristä huutoa jossain päin Helsinkiä aivan lähiviikkoina.

Joskus kierrätyksessä mennään metsään oikein urakalla. Edellä mainittua turvallisuusvajettamme paikkaamaan on keksitty Nato-optio. Tästä voi henkilölle, joka tietää sanan "optio" merkityksen, mutta ei ole niin tuttu ulkopoliittisen liturgian kanssa, tulla käsitys, että hallussamme on jonkinlainen arvopaperi tai sopimus, jonka voimme tarpeen tullessa muuttaa Nato-jäsenyydeksi. Tietenkään todellisuudessa ei Natoon enää ole asiaa, jos sitä oikeasti tarvitaan.

Pitäkää huoli henkilöydestänne. Varsinkin te, jotka asutte siellä Väli-Suomessa.

Tohtorille ja hänen kanssakansalaisilleen kuuluvaa valtiovaltaa käyttävä Suomen Eduskunta on hyvää vauhtia säätämässä lakia, jolla merkittävä osa kansastamme saadaan muutettua rikollisiksi, ellei sitten suorastaan taparikollisiksi. Kyseessä on luonnollisesti uusi tekijänoikeuslaki, jonka tarkoituksena on muuttaa lainsäädäntömme yhteensopivaksi EU:n tekijänoikeusdirektiivin kanssa, mutta joka samalla tekee lopun kuluttajien oikeuksista muun muassa musiikki- ja elokuvabisneksessä.

Lainsäätäjiä aktiivisesti lobanneiden tekijänoikeusjärjestöjen kuten Gramexin, Teoston ja ÄKT:n kannalta lain valmistelu on onnistunut yli odotusten. Jos uusi laki tulee voimaan, muuttuu laittomaksi muun muassa musiikin siirto vahvalla teknisellä menetelmällä suojatulta medialta kannettavaan musiikkisoittimeen. Kerrataanpa vielä. Uuden lain mukaan se, että siirtää omistamaltaan DVD-levyltä musiikkia omaan kannettavaan mp3-soittimeensa ja kuuntelee sitä, on rikollinen teko. Rangaistusasteikkoa näille uusrikollisille riittää aina kahden vuoden vankeuteen saakka.

Käsite "vahva tekninen salaus" on määritelty niin löyhästi, että melkeinpä mikä tahansa voidaan luokitella sellaiseksi. Samoin julistetaan laittomaksi myös tiedon levittäminen aiheesta. Jos kerron kaverilleni, miten hän saa siirrettyä jonkun lain mukaan "kopiosuojatun" teoksen kannettavaan soittimeensa, tapahtuu siinäkin rikos. Kun alkuun on päästy, niin samalla vaivalla kielletään myös kirjojen kimppatilaus EU:n yhteismarkkina-alueen ulkopuolelta, amerikkalaisen DVD-soittimen maahantuonti ja hallussapito ja DVD-elokuvien katsominen suomalaisperäisellä Linux-käyttöjärjestelmällä varustetulla tietokoneella. Näitä suomalaisten oikeustajun mukaan täysin laillisia ja jokapäiväisiä tekoja tutkittaessa voidaan käyttää pakkokeinoina esimerkiksi kotietsintöjä, takavarikkoja ja tutkintovankeutta.

Hölmöjen lausuntoautomaattien aateliin astuu kertaheitolla Opetusministeriön Jorma Walden, joka julkisesti ihmettelee teknisten suojausten saamaa huomiota, koska suojattuja levyjä ei hirveästi ole ollut markkinoilla. Kysyä sopii, onko Walden tosiaan noin yksinkertainen vai yrittääkö hän vain puffata kelvotonta lakia jonkin etujärjestön äänitorvena. Voimaan tullessaan uusi laki pitäisi huolen siitä, että tulevaisuudessa suojattuja levyjä on takuulla tarjolla Waldeninkin ihmeteltäväksi.

Toki Eduskunta sai aikaiseksi yhden muutoksen lakiesitykseen. Kiivaan keskustelun jälkeen Eduskunta päätti muuttaa lakia niin, että kirkkojen käyttämä jumalienpalvontamusiikki säilyy vapaana tekijänoikeusmaksuista. Ilmeisesti tämä sinänsä turhanpäiväinen muutos edustaa sitä osaa laista, joka ei täysin ylitä kansanedustajien enemmistön ymmärryskykyä. Toivoa sopii, että Eduskunnan suuri valiokunta päättää avata lain sisällön uuteen käsittelyyn. Vaihtoehtona nähty lausuma, jolla ohjattaisiin lain soveltamista, ei millään riitä tekemään huonosta laista edes siedettävää.

Suomessa presidentti-instituutio on 2. maailmansodan jälkeen elänyt sangen erikoisia vaiheita. Paasikivi valittiin tekemään rauhaa ja normalisoimaan suhteita Neuvostoliittoon. Kekkosen kausi puolestaan on kiistanalaisuudessaan kirvoittanut hyvinkin erilaisia tutkimuksia Juhani Suomen henkilöpalvontaa lähentelevästä kultista aina Hannu Rautkallion esittämään murskakritiikkiin.

Totuus Kekkosesta on jostain välimaastosta. On täysin kiistatonta, että Kekkosen aikana Suomi onnistui varovaisesti läpi viedyssä länteen integroitumisessaan, josta EU-jäsenyys tänä päivänä on osoituksena. Samoin on kiistatonta se, että Kekkonen käytti aivan liiaksi ulkoparlamentaarista valtaa ja pysyi vallassa aivan liian pitkään. Myöskään ns. suomettuminen ei tapahtunut ilman Kekkosen hyväksyntää, vaan suuri osa rähmällään olon retoriikasta on nimenomaan hänen käsialaansa.

Kekkosen jälkeen presidentinvaaleissa on voittanut ehdolla oleva demari ja tämä tuskin tulee lähiaikoina muuttumaan miksikään. Koivisto onnistui yhdessä ensiarvoisen tärkeässä asiassa eli presidentti-instituution normalisoimisessa. Hänen kaudellaan saatiin myös päätökseensä presidentti Paasikiven aloittama suhteiden normalisointi Neuvostoliittoon. Se ei tosin ollut vähääkään Koiviston ansiota; Neuvostoliitto vain sattui katoamaan maailman kartalta.

Joka tapauksessa Koiviston kauden jälkeen presidentti ei enää ollut Jumalasta seuraava vallankäyttäjä eikä hän enää pidellyt kaikkia lankoja kädessään. Tämä oli ensiarvoisen hyvä asia ennen kaikkea sen takia, että hänen seuraajansa Martti Ahtisaari tuli Suomeen kotimaisen politiikan ulkopuolelta eikä hänellä olisi ollut käytännön edellytyksiä toimia missään kovin merkittävässä sisäpoliittisessa roolissa. Ollenkaan vähättelemättä Ahtisaaren ansioita diplomaattina voidaan todeta, että hänen panoksensa presidentti-instituutioon oli sen osoittaminen, että presidentiksi voi todellakin tulla valituksi kuka hyvänsä ja millä meriiteillä hyvänsä.

Ahtisaari jäi yhden kauden presidentiksi, koska Paavo Lipposen ulkoministeriksi nostaman Tarja Halosen syrjäyttäminen demarien presidenttiehdokkaan paikalta ei vuosituhannen vaihteen naisbuumissa tullut kuuloonkaan.

Halonen ei ole presidenttinä saanut aikaiseksi yhtään mitään. Aikaansa hän on viettänyt lähinnä kiertämällä maailmalla erinäköisissä kehitysmaa- ja puuhastelukonferensseissa kiillottamassa omaa naamaansa siinä toivossa, jossain on tarjolla hyväpalkkainen puuhastelujärjestövirka, mikäli toisen kauden jälkeen huvittaa vielä tehdä jotakin. Kotimaassa hän on silloin tällöin nostanut profiiliaan esiintymällä televisiossa jossain kissanristiäisissä pukeutuneena kuin halpahallin mallinukke. Todellinen koko kansan presidentti siis.

Tästä huolimatta Halosen suosio gallupeissa on kaunistelematta samaa luokkaa kuin aikanaan Nicolae Ceausescun kovin kaunistellut tulokset. Näin ollen Halosen lisäys presidentti-instituutiomme on se, että presidentti voi tehdä mitä hyvänsä ja silti häneen ollaan tyytyväisiä ja hän tulee valituksi uudelleen.

Missä ollaan nyt? Presidentti on arkinen instituutio. Presidentiksi voi tulla valituksi kuka hyvänsä (kunhan on demari) ja hän voi toimessaan oikeastaan tehdäkin aivan mitä hyvänsä. Edessä ovat läpihuutovaalit, jossa ehdokkaina ovat voitonvarma Halonen, hiirenharmaa Vanhanen, jotenkin vasemmalla kädellä ja huvikseen mukana oleva Niinistö sekä epämääräinen sakki marginaaliehdokkaita poliittisen spektrin kaikista värisävyistä. Tällä asetelmalla tuskin saadaan aikaiseksi edes mielenkiintoista kampanjaa saati sitten mitään, millä olisi lopputulokseen mitään vaikutusta.

Jos leikitään hetki ajatuksella, että vaalista tulisi jännittävä, se olisi silti ratkennut ennen aikojaan: Halosen paikka toisella kierroksella on itsestäänselvyys. Toisesta paikasta taistelevat Niinistö ja Vanhanen. Vaikka istuvalla pääministerillä on tässä taistelussa jo virkansa puolesta etulyöntiasema, niin kortensa kekoon kantavat myös Kepun valtava jäsenkunta, puoluekoneisto ja lehdistö. Kokoomus leimataan epäröimättä joksikin äärioikeistolaispuolueeksi, ja jos näyttää yhtään siltä, että Niinistöllä olisi mahdollisuuksia, aloittaa "sitoutumaton" valtamedia vasemmalle vinksallaan olevan toimittajakunnan voimin armottoman Niinistön mustamaalauskampanjan. Lopputuloksena toisella kierroksella ovat siis Halonen ja Vanhanen.

Tässä tilanteessa kaupunkilaiset menevät sankoin joukoin Halosen taakse, koska kepuli ei kaupungissa ole koskaan menestynyt eikä menesty jatkossakaan, mikä osoittaa, että ainakin osassa kaupunkilaisista on jäljellä jonkinlaista todellisuudentajua. Loput jäävät kotiin kun demarin ja maalaisliittolaisen välillä ei voi valita edes pienempää pahaa.

Jälleen on se aika vuodesta, jolloin syksy saa, illat pimenevät, ravuista tulee humalaan ja kaupat lakkaavat olemasta auki jokaisena päivänä viikossa. Tohtorismiehenä en yleensä vaivaudu keskittymään maallisiin asioihin kuten kalentereihin ja kauppaan mennään silloin kun tarvitaan ruokaa. Vaan eipä mennäkään.

Kauppojen vapaata aukioloaikaa on vastustettu kolmella perusteella: ensinnäkin se rikkoo perheet, toisekseen sunnuntai on Raamatussa pyhitetty ja kolmanneksi hinnat nousevat taivaisiin. En tiedä, minkä ikäpolven suusta nämä uskonkappaleet on kuultu, mutta tämän päivän työikäisen arkeen näillä ei ole mainittavaa vaikutusta. Uskonasiat eivät määrää kovinkaan monen elämäntapaa ja toisaalta nykyperheissä on totuttu kaikkeen. Perheessä on omia ja puolison lapsia ja yhteisiä, töitä tehdään siellä missä niitä sattuu olemaan silloin kuin niitä on tarjolla ja molemmat harrastavat tahoillaan sitä, mikä kiinnostaa.

Näin kouluja käyneenä ja oppia saaneena miehenä haluaisin pohtia tätä ongelmavyyhtiä vähän pidemmälle. Ensinnäkin: miksi Herralle on iljetys, että yli 400 neliömetrin kaupassa tehdään työtä sunnuntaina kun tuota pienempien kauppojen työstä ei meidän Herramme ole moksiskaan? Keskittyykö Hän vain suuriin linjoihin eikä tutkikaan tekemisiämme tarkasti?

Toinen ikiaikainen kauppojen aukiolon vastustamisen peruste on se, että se muka rikkoo perheet kun vanhemmat ovat toisinaan eri aikaan vapaalla. Tämäkin selitys vaikuttaa tekaistulta ennen kaikkea siksi, että tällä hetkellä perheet tuntuvat menevän kauppojen aukiolosta pilalle vain kaupungeissa. Maaseudulla toimiva Tuurin megamarketti saa olla auki koska hyvänsä ja ihmisten perhe-elämä ei itse kauppiasta lukuunottamatta tunnu tästä kärsivän. Kaupungeissa olisi runsaasti opiskelijoita ja yksinäisiä ihmisiä, jotka voisivat aivan hyvin tehdä töitä nimenomaan viikonloppuna, mutta tämä ei meille jostain syystä käy.

Luulisi, että työttömyyden vaivaamassa maassa ei hyljeksittäisi keinoja, jotka kiistatta lisäävät työvoiman tarvetta. Kun viikkotyöaika pysyy samana ja kauppa lisää aukioloonsa tunteja, se tarkoittaa väkisinkin sitä, että työvoimaa tarvitaan nykyistä enemmän. Ei pidä unohtaa sitäkään, että kukaan ei pakota pistimellä uhaten kauppiaita pitämään kauppojaan auki sunnuntaisin tai öisin. Jos asiakkaita ei riitä, kaupat pysyvät kiinni. Markkinatalous hoitaa asian.

Hintaperustekaan ei tunnu mitenkään erityisen kestävältä kun vertaa elintarvikkeiden hintoja täällä vaikkapa Britanniaan, joka noin pääsääntöisesti on meitä korkeampien kustannusten maa. Arvonlisävero selittää osaltaan, miksi ruoka on siellä meikäläistä halvempaa, mutta se ei selitä koko eroa. Silti sieltä löytyy isojakin kauppoja, jotka ovat aina auki.

Kaupan työntekijät vaikuttavat ammattikunnalta, joka keksii mitä kummallisimpia perusteita menneen maailman etuoikeuksiensa säilyttämiseksi. Demareita lähellä oleva valtamedia puolestaan nielee aina kaikennäköiset nollatutkimukset koukkuineen päivineen tahallaan tai tahatta ja joka kesä ilmaantuu vähintään yksi uutinen, jossa kerrotaan melkein kaikkien ihmisten ja kauppiaiden vastustavan vapaita aukioloja. Jokainen sunnuntaina Stockmannilla käynyt ymmärtää tällaisen uutisen olevan ankka, mutta silti niitä julkaistaan. Kauppiaita haastateltaessa taas saadaan aina murskatulos, jossa 90% heistä vastustaa vapaita aukioloja. Tulos on tietysti ihan oikea, mutta 90% kauppiaista on pikkukauppiaita, joita mitkään rajoitukset eivät nytkään koske. He tietysti vastustavat pontevasti kilpailua sunnuntaikauppamarkkinoilla.

Menneessä maailmassa elämisen seurauksia voi katsoa vaikka pankeista. Pankkitoimihenkilöt ovat onnistuneet säilyttämään muinaiset työaikansa, jotka takaavat sen, että pankit ovat auki vain silloin kun asiakkailla ei ole mahdollisuutta asioida niissä. Lopputuloksena pankit ovat keksineet internetin ja ihmiset hoitavat pankkiasiansa nykyään ilman konttoreita, joten nämä änkyröivät toimihenkilöt on pääasiassa irtisanottu tai passitettu eläkkeelle. Tohtori on jo asioinut maailmalla kaupassa, jossa ei ole kassahenkilökuntaa ollenkaan vaan tämä toimii itsepalveluna parin kyllästyneen näköisen vartiosotilaan katsellessa, ettei tavaraa kärrätä hirveitä määriä maksamatta kassojen ohi. Loput työntekijät olivat jostain muusta palveluyrityksestä mättämässä tavaraa varastoista hyllyihin. Vartiointiliikkeiden duunarien perhe-elämä ei ole tähän mennessä kiinnostanut ketään ja Herran vihakaan ei ole heitä kohdannut, vaikka eivät pyhitäkään lepopäiväkseen juuri sunnuntaita, jota muuten ei Raamatussa mainita kertaakaan.

Taidan tilata pizzan.

Valtio-opin professori Jan Sundberg väittää Maaseudun Tulevaisuuden haastattelussa, että viime viikkoina esitetyt ajatukset kuntarakenteen uudistamisesta ovat uhka demokratialle. Hänen mukaansa "demokratia opitaan parhaiten kunnallisissa luottamustoimissa".

Tästä voisi jo melkein antaa palkinnon huonoimman tekosyyn keksimisestä kuntauudistuksen vastustamiselle.

Suomessa jonkinnäköisenä politiikan kentän hautomona toimivat kaikkia asioita vastustavat kaupunginosa- ja asukasyhdistykset sekä niihin rinnastettavat seurat maaseudulla. Niihin pesiytyy muutaman asiasta aidosti kiinnostuneen lisäksi puoli- tai täyshulluja änkyröitä. Päästäkseen näistä kiusanhengistä eroon asukasyhdistykset antavat mielellään alueellaan vetoapua, jos myötänoloutta herättävä häirikkö saadaan houkuteltua ehdolle kunnallisvaaleissa. Kunnallispolitiikassa puolestaan pahimmat kiusanhenget pyritään lähettämään Eduskuntaan tai sitten heidät loppusijoitetaan johonkin turhanpäiväiseen lautakuntaan.

Tämä "demokratiaa opettava" järjestelmä siis opettaa ihmisiä antamaan hulluille valtaa, jotta heistä päästään eroon. Loppujen lopuksi päivänpolitiikkamme näyttääkin aika paljon tämän demokratiahautomon aikaansaannokselta.

Toinen Sundbergin huolenaihe on se, että kuntareformissa puhutaan vain taloudesta. Kunnalliset palvelut ovat hänen mukaansa erittäin tärkeä työllistäjä ja yksikään tutkija ei ole pystynyt osoittamaan, että suuret yksiköt olisivat aina taloudellisesti tehokkaampia kuin pienet. Tässä Sundberg rakentaa näppärästi olkiukon ja käy uljaasti taistoon sitä vastaan.

Missään kohtaa kuntauudistuksista puhuttaessa ei ole ehdotettu, että säästöjä pitäisi saada aikaiseksi nimenomaan keskittämällä kuntalaisten palvelut kaupunkien megayksiköihin. Toki kunnassa näinkin voidaan tehdä jos se halvemmaksi tulee, mutta ellei tule, niin siihen ei kukaan pakota. Oikeastihan kyse on siitä, että kun viisi kuntaa viedään yhteen, siellä tarvitaan yksi kunnanjohtaja, talousjohtaja, kehittämisjohtaja, propagandaministeri, EU-tukikerjäläinen tai vaikkapa terveystoimen päällikkö, kun taas viidessä kunnassa näitä on viisinkertainen määrä, jokaisessa omansa. Pienemmissä kunnissa koulutoimenjohtaja johtaa kahta rehtoria, jotka puolestaan johtavat muutaman kymmenen oppilaan koulujaan, ja koko farssia valvoo luottamustoimissaan demokratiaa opiskeleva koululautakunta. Parinkymmenen oppilaan kouluissa ei ole mitään vikaa, mutta joutavat kunnallissuurvisiirit ovat vain oman asemansa säilyttämiseen keskittyviä rahanreikiä.

Tavallisen kuntalaisen saamien palveluiden kannalta on merkityksetöntä, hoitaako kuntien yleishallintoa taksillinen, bussillinen vai täysperävaunurekallinen byrokraatteja. Tai eihän se tietenkään ole täysin merkityksetöntä, koska heidän palkkansa ovat pois kunnan palvelujen tuottamisesta.

Poliittisella eliitillä on kiire todistaa kaikki kuntakentän uudistukset huonoiksi useasta syystä, joille yhteistä on lähinnä se, ettei niillä ole mitään tekemistä kuntalaisten onnellisuuden ja elämisen laadun kanssa. Puolueiden onnellisuuteen ne puolestaan liittyvät huomattavasti läheisemmin.

Kuntien määrän vähetessä jää ammattipoliitikoille vähemmän hyväpalkkaisia hyllyvirkoja jaettavaksi toisilleen ja isompi osa joutuu herrahissin jättäessä oikeisiin töihin ja ajatuskin kauhistuttaa. Kaikilla suuremmilla puolueilla on taskussa vähintäänkin muutama kaupunki tai kunta, josta löytyy mukava suojatyöpaikka filttiketjuun joutuneelle puoluetoverille: kokoomuslainen mahtuu aina Espooseen, demari Vantaalle tai Tampereelle, vihreä Helsinkiin, ruotsalainen Kauniaisiin ja vasuri voidaan sijoittaa vaikkapa Rovaniemelle tai Poriin. Kepulaiset voivatkin sitten valita muutamasta sadasta pienemmästä kunnasta, joissa virkoihin ei ilman kepun jäsenkirjaa ole asiaa.

Kepulaiset vastustavat perinteisesti kaikkia kuntakentän uudistuksia, koska kaikki Suomen pikkukunnat ruotsinkielistä rannikkoa lukuunottamatta ovat puhtaasti kepulaismafian käsissä. Jos nämä kunnat yhdistetään alueen keskellä olevaan SDP:n tai Kokoomuksen käsissä olevaan kaupunkiin, kepulaiset huomaavat joutuvansa altavastaajiksi ja sehän ei tietenkään heille käy. RKP:n kannalta ongelmaa ei ole, koska heillä on vahva edustus kaksikielisissä kaupungeissakin. Nyt kun kuntauudistuksen on ehtinyt arvovaltaisen joukon jatkona teilaamaan myös kokoomuksen Jouni Katainen, ei aluekuntajärjestelmää kannattane ainakaan ihan hengitystä pidätellen odottaa.

Minä haluaisin, että joskus kysyttäisiin kuntalaisilta, kumpia he haluavat kuntaan palkattavan enemmän: hallintojohtajia vai lääkäreitä. Tätä sanomaa poliitikot eivät voisi mitenkään ymmärtää väärin.

Turvaksemme ja iloksemme lentokenttien turvatarkastuksiin on tulossa jälleen uutta jännää tekniikkaa. Tällä kertaa tohtorin kollegat ovat onnistuneet kehittämään terrorismin vastaiseen taisteluun uusia aseita radioastronomian saralta. Tarkoitan luonnollisesti laitetta, joka ottaa vastaan terahertsialueen sähkömagneettista säteilyä ja muodostaa tästä kuvan, eli niinsanottua millimetrikameraa. Jo nyt laitteella pystytään ihanteellisissa olosuhteissa ottamaan kuva, jolla täydessä vaatetuksessa liikkuvasta henkilöstä saadaan alastonkuva, joka läskimakkaroiden lisäksi ainakin teoriassa paljastaa mahdolliset piilotetut aseet ja muut vaaralliset esineet.

Kehitys on kieltämättä vaikuttavaa, mutta ei kuitenkaan mitenkään vallankumouksellista, sillä jo nyt kaikilla lentokentillä käytetään instrumentteja, jotka havainnoivat mikrometrialueen sähkömagneettista säteilyä. Lähes kaikki tunnetut aseet pystytään näkemään 0,4-0,7µm aallonpituusalueella. Ongelma muodostuu siitä, että tämä petahertsiluokan säteily ei kovin hyvin läpäise vaatetusta, joten aseita ei välttämättä havaitse vaatteiden läpi vaan vaatteita on tarpeen mukaan riisuttava tai turvauduttava käsikopelolta tehtäviin tarkastuksiin. Toisaalta mikrometrialueen vastaanottimet toimivat hyvin ympäristön lämpötilasta riippumatta, kun taas millimetrikamerat eivät nykytekniikalla tuota lämpimissä sisätiloissa kovin hyviä tuloksia.

Lisäksi matkatavaroitamme säteilytetään rutiininomaisesti alle nanometrin allonpituuksisella suurienergisellä säteilyllä, mutta tätä syöpää, hedelmättömyyttä ja perinnöllisiä sairauksia aiheuttavaa säteilytystä ei sentään suunnata ihmisiin.

Matkustaessaan Amerikan kultamailla tohtori on useammankin kerran päässyt tehostettuun turvatarkastukseen, jota paikallisella kielellä kutsutaan sattuvasti nimellä "full check". Tässä tarkastuksessa käydään normaalin metallinpaljastimen ja matkatavaroiden läpivalaisun lisäksi henkilö läpi päästä varpaisiin käsikäyttöisellä metallinpaljastimella, kengät riisutaan ja läpivalaistaan erikseen, vartalo kopeloidaan läpikotaisin, taskut ja lompakko pengotaan ja kaikki kielletyt esineet, kuten partakoneen terät, korkkiruuvit ja liikaa linkkuveistä muistuttavat Audin avaimet takavarikoidaan. Muut epäilyttävät esineet, kuten kannettavat tietokoneet tarkastetaan massaspektrometrillä räjähdysainejäämien varalta.

Voi vain kuvitella, miten massaspektrometrikauppiaat ovat ns. 911-hyökkäyksen jälkeen hymyilleet koko matkan pankkiin asti. Nyt kun massaspektrometrejä on ainakin USA:ssa saatu joka lentokentälle ja laitteiden uusmyynti alkaa olla vähän vaikeampaa, on keksittävä jotain uutta myytävää. Viimeistä huutoa oleva millimetrikamera on oiva myyntiartikkeli, jolla turvallisuusvälinekaupan liikevaihto saadaan pysymään korkeana lähivuodet.

Pitää myös muistaa, että terroristit eivät rajoita iskujaan pelkästään lentoliikenteeseen. High-tech valvontajärjestelmiä tarvitaan siis myös satamiin, rautatie- ja bussiasemille, metroasemista puhumattakaan. Siltä varalta, että joku keksii, ettei liikennejärjestelmät ole ainoa mahdollinen terrorismin kohde (hups!), on turvatekniikkaa syytä hankkia riittävästi myös virastoihin, kauppakeskuksiin, isompiin asuintaloihin, ja turuille ja toreille. Ei kai ihmisten turvallisuus saa jäädä kiinni rahan tapaisesta pikkuasiasta.

Mitähän seuraavaksi keksitään? Pakollinen dopingtesti ja suolihuuhtelu ennen lentokoneeseen nousemista? Pakollinen etäluettava RFID-tunniste jokaiselle kotoaan poistuvalle?

Tohtorin lisensiaattiaikoina kerrottiin seuraavaa vitsiä: Valtionpäämiehet Jimmy Carter ja Leonid Brezhnev keskustelivat kansalaisten turvallisuutta parantavasta tekniikasta. Carter kertoi: "Meillä USA:ssa on kehitetty puhelinverkkoon toiminta, jolla mistä tahansa puhelimesta voi valita 911 ja puhelu kytkeytyy lähimmälle poliisiasemalle." Tähän Brezhnev totesi: "Neuvostoliitossa tarvitsee nostaa vain puhelimen kuuloke, niin kytkentä tapahtuu automaattisesti."

Nykyaikana tämä ei ole enää vitsi vaan pelottavan totta. Tosin enää ei edellytetä puhelimen kuulokkeen nostamista vaan valvonta on jatkuvasti käynnissä ilmankin. Yhdysvaltain operoima Echelon-valvontajärjestelmä tallentaa suuren osan maailman televiestinnästä ja matkaviestimien lähettämistä paikannustiedoista. Osaa tiedoista käytetään rikollisuuden torjuntaan, mutta tärkeä osansa on sotilaallisella tiedustelulla ja taloudellisella vakoilulla. Jo Clintonin aikakaudella tunnustettiin julkisesti, että CIA:n tärkeimpiä tehtäviä on USA:n talousmahdin pönkittäminen. Lieneekö sitten tämä panostus vaikuttanut siihen, että terrorismia vastaan CIA:n tulokset ovat olleet jotain naurettavan ja säälittävän välimaastosta.

Jättimäistä rahan syytämistä uuteen turvatekniikkaan jatketaan, vaikka keskeinen syy siihen, että kansalliset tiedusteluorganisaatiot, CIA etunenässä, epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen terrori-iskujen torjunnassa, ei olekaan vimpaimien puute vaan se, että ihmisten suorittama vakoilu ja solutus on pyritty korvaamaan huippukalliilla teknoleluilla. Tietenkin ihmisten suorittama vakoilu on vaarallista; tosin vaaraan joutuvat lähinnä vakoojat ja heidän tietolähteensä toisin kuin terrori-iskuissa, joissa kaikki ovat vaarassa. On aina helpompaa pyytää 10 miljardia tehottomaan turvatekniikkaan, jolla valvotaan pääasiassa tavallisia kansalaisia, kuin lähettää asiamiehiä terrorismin lähteille, jossa nämä voisivat liata kätensä tai jopa kuolla.

Muuten, terroristiorganisaatioihin solutettavat agentitkin käyttävät tiedusteluun uusien agenttilelujen sijasta yleensä jo edellä mainittua mikrometrialueen sähkömagneettista säteilyä havaitsevaa instrumenttia. Aaltopituudeltaan 0,4-0,7µm sähkömagneettista säteilyä kutsutaan usein valoksi ja sitä vastaanottava hienomekaaninen laite on kansanomaiselta nimeltään silmä. Näitä "silmiä" on jokaisessa palvelukseen hyväksyttävässä agentissa kaksi kappaletta.

P.S. Myös Suomessa osataan kansalaisten turvallisuutta edistää teknologialla. Taannoisten yleisurheilun MM-kisojen aikana rajoillamme oli tehostettu valvonta; myös ns. Schengen-alueelta tulevat matkustajat saattoivat joutua tarkastukseen ilman erityistä syytä. Tohtorin tullessa Saksasta häntä oli satamassa vastassa valpas rajavartija alkometerin kanssa. Kaikki laivasta autolla poistuneet matkustajat puhallutettiin. Ainakaan sillä laivalla ei yksikään kännissä autoa ajanut terroristi päässyt häiritsemään kisojamme.

Kioton ilmastosopimus on päässyt viime aikoina uutisiin kahdessa eri yhteydessä. Kepulainen kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen on huolissaan päästökaupan voittojen valumisesta yksityisille yrityksille ja haluaisi kehittää mallin, jossa päästöoikeuksia myyvä yhtiö saa pitää tuoton vain, jos se sijoitetaan kotimaahan. Muussa tapauksessa voittoa verotettaisiin.

Pekkarisen huoli on, että yritykset maksavat osinkoina omistajille ne rahat, jotka se päästökaupalla saa, eikä investoi niitä kepulaisten asuttamaan Suomeen. Hyvä ministeri Pekkarinen: Yritystoiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa omistajilleen. Jos Kioton sopimuksen ja siihen liittyvän päästökaupan kautta ympäristötekniikkaan investoinut yritys pystyy tekemään investoinnilla voittoa myymällä omia päästöoikeuksiaan säästyneestä kiintiöstä, miksi tätä rahaa ei saisi maksaa osinkoina omistajille kuten muidenkin investointien tuottoja? Juuri tästähän koko Kioton sopimuksessa alun alkaen oli kysymys. Yrityksille tehdään houkuttelevaksi päästöjen vähentäminen lisäämällä siihen rahallinen porkkana. Missään ei sovittu, että päästökaupan tuotot pitäisi investoida yritysten kotimaahan eikä varsinkaan sovittu siitä, että nämä voitot pitäisi verottaa jotenkin epäoikeudenmukaisina ja viekkaudella ja vääryydellä saatuina valtiolle.

Uusin valtiovallan älynväläys on se, että kun päästöoikeuksien hinta on noussut, valtio aikoo ostaa neljäsosan ensi vuoden tarpeesta ja jakaa yrityksille. Tämähän ei ole mitään muuta kuin verovarojen käyttämistä yritystoiminnan tukemiseen. Jos yrityksillä menee oikeasti niin huonosti, että ne tarvitsevat valtionapua, silloin pitää ensimmäisenä miettiä, pitääkö yrityksiä verottaa ihan nykyisessä laajuudessa. Mitä ihmeen järkeä on ottaa yrityksiltä rahaa veroina ja sitten antaa osa tästä rahasta takaisin päästöoikeuksina? Turhanpäiväistä byrokratiaa ja rahan edes takaisin siirtelyä se kyllä luo. Tähän mennessä valtiovalta ei ole kertonut, miten se aikoo nämä ostamansa päästöoikeudet jakaa. Jos jakoperusteista ei löydy mainintaa "aluepoliittisista perusteista", voisin oikeastaan syödä tohtorinhattuni.

Kokonaan toinen asia on sitten se, onko koko Kioton sopimus järkevä. Se vaikuttaa eurooppalaisen teollisuuden kilpailukykyyn heikentävästi amerikkalaisiin ja kiinalaisiin kilpailijoihin verrattuna ja lisäksi ei juurikaan vähennä päästöjä. Eli armeijakielellä saamme pulittaa älyttömän summan rahaa siitä, että saamme kusta omaan pakkiimme. Jos silmäätekevät poliitikkomme eivät olisi moskeijan rukoushetkestä tutussa asennossa ympäristöjärjestömafian edessä, niillä olisi kenties ollut rohkeutta pysyä sopimuksen ulkopuolella kunnes nähdään, mihin se oikeasti johtaa.

Kioton sopimuksessa ongelmallista meidän kannaltamme ovat jatkovaiheet. Vuonna 2008 nyt elämämme siirtymävaihe päättyy ja alkaa toinen, vuoteen 2012 kestävä siirtymävaihe ja sen jälkeen tapahtuu taas jotakin. Olemme sitoutuneet näihin 2008 ja 2012 muutoksiin, vaikka niistä ei ole vielä edes sovittu. Olemme siis allekirjoittaneet blankkoshekin ja toivomme vain, että asiat eivät muutu tästä vielä hullummaksi.

Kioton sopimusneuvottelujen tulos oli Suomen kannalta niin huono, että se panee miettimään, onko sopimuksen huolena oleva hiilidioksidi itse asiassa kuitenkin harmittomin tuote, jota sopimuksesta neuvotelleet virkamiehet ovat henkilökohtaisesti saaneet aikaiseksi.

Luterilaisen kirkon kirkkohallitus sulostutti tohtorin päivää ottamalla kantaa hedelmällisyyshoitoihin. Kirkkohallituksen mielestä keinohedelmöityksessä saisi käyttää vain aviopuolisoiden omia sukusoluja. Yhdellä lauseella tämä taivaallinen tuomiokunta haluaa siis kieltää lahjasiittiöiden ja -munasolujen käytön sekä evätä mahdollisuuden keinohedelmöityshoitoon pareilta, jotka eivät ole naimisissa, ja naimisissa oleviltakin pareilta tapauksissa, joissa aviopuolisoista toisen tai molempien sukusolut eivät ole syystä tai toisesta toimivia; yksinäisistä ihmisistä puhumattakaan. Lyhyesti sanottuna kirkko haluaa siis rajata hedelmättömät ihmiset hedelmällisyyshoitojen ulkopuolelle.

Tohtorin mielestä verenpainelääkkeitä saisi määrätä vain niille kirkkohallituksen jäsenille, joilla ei ole korkeaa verenpainetta.

Tuollaiset kivikautiset ja yksilöitä halveksuvat linjaukset ovat toki omiaan uskonnolliselle instanssille, mutta lainsäätäjien on ymmärrettävä, ettei mokomilla lausunnoilla pidä olla mitään vaikutusta lainsäädäntöön. Se että kirkkohallituksen puhtaasti uskonnolliset mielipiteet vielä verhotaan korulauseisiin lapsen oikeuksista, on jo vastenmielistä.

Taikauskoisten kerhot keskittykööt antamaan elämänohjeita omille jäsenilleen ja muille, jotka niitä heiltä haluavat, ja antakoot meidän muiden nauttia tohtorin ja hänen kollegoidensa tutkijankammioissaan tekemän tieteen hedelmistä.

Helsingissä järjestetyt yleisurheilun MM-kisat ovat ohi ja on aika ynnäillä laskut. Viivan alle jäi muutaman päivän aikana taivaalta ryöpynnyt sademäärä, joka vastaa keskimääräisen vuoden koko elokuun sateita. Sää ei voinut olla vaikuttamatta lipunmyyntiin, joten näyttää siltä, että kisojen taloudellinen tulos jää myös miljoonan-pari pakkaselle.

MM-kisojen toimitusjohtaja Antti Pihlakoski tosin ehti jo hehkuttaa, millainen sarja onnenpotkuja kisat Suomelle olivatkaan. Kansantalous hyötyy kuulemma kymmeniä miljoonia euroja yksistään verotuloina.

Avarakatseisena miehenä ymmärrän sen, että joku haluaa järjestää urheilukilpailuja, mutta se menee auttamatta yli hilseen, että tällaisia tapahtumia pitää väkisin myydä suurelle yleisölle ja poliitikoille argumenteilla ja laskelmilla, joille kuka hyvänsä talousasioista jotain tietävä nauraa makeasti.

Opetusministeriö on nyt päättänyt ottaa asiasta opikseen ja teettää asiasta selvityksen. Tämä on sikäli onnekasta, että vaikka MM-kisojen vaikutus kansantalouteen jää parhaimmillaankin marginaaliseksi, niin selvityksen tuottavan Kaupunkitutkimus TA:n liikevaihtoa kisat sentään lisäävät huomattavasti.

Meidän suurituloisten, joihin suomalaisen määritelmän mukaan kuuluvat tohtorin lisäksi myös kaikki muut köyhyysrajan yläpuolella elävät, rahoja himoitsevat jatkuvasti erilaiset ammattiryhmät, jotka osaavat kääntää minkä hyvänsä asian lisärahoituksen ruinaamiseksi. Kaikkein tyytyväisimpiä nämä markan- tai siis euronpummaajat ovat voidessaan asettaa päättäjät tapahtuneen tosiasian eteen ylittämällä tahallaan tai taitamattomuuttaan budjettinsa niin, että ilman lisärahoitusta joku lakisääteinen tehtävä jää suorittamatta tai ainakin valtion rahakirstun päällä istuvat voidaan leimata sydämettömiksi hylkiöiksi.

Erityisen härskiä peliä yritti pelata liikkuvan poliisin (LP) päällikkö Teuvo Veijalainen, jonka johdolla viime vuonna LP:lle suunnattu kalustoon tarkoitettu kertaluontoinen määräraha käytettiin lisähenkilöstön palkkaamiseen. Henkilöstön palkat tietenkin pitää maksaa joka kuukausi, jolloin kertaluontoisella panostuksella ei pitkälle pötkitä. Nyt kun LP:n budjetti on niin kuralla, ettei rahaa enää yksinkertaisesti ole normaalin toiminnan pyörittämiseen, Veijalainen turvautui räikeään julkisuuskikkaan ja antoi virkamiehilleen lomautusvaroituksen ilmeisenä tarkoituksenaan saada Sisäministeriöltä hätäpäätöksellä riittävä lisämääräraha yksisilmäisen tuhlaamisen rahoittamiseen.

Vaikka Veijalainen itse saikin toiminnastaan virallisen varoituksen, josta toipuminen korkeamman virkamiehistön perinteen mukaisesti vaatii muutaman viikon sairasloman, riensivät poliisiylijohtaja Markku Salminen ja LP:n sijaispäällikkö Kari Rantala heti lausumaan, ettei lomautuksia tai edes lomautuksen uhkaa tule, ja että LP:lle luodaan lähivuosiksi rahoitusohjelma, jonka puitteissa ongelmat hoidetaan. Koska liikaa henkilöstöä vähennetään ainoastaan luonnollisen poistuman kautta, jolloin siihen väistämättä kuluu vähintäänkin useita vuosia, on aivan selvää, että "rahoitusohjelmaan" sisältyy toiminnallisen suunnittelun (lue: toiminnan karsimisen) lisäksi myös lisää rahaa. Jälleen kerran töppäilyn maksajaksi pääsee tohtori muiden veronmaksajien ohella. Lienee myös aiheellista kysyä, mitä järkeä on siinä, että monilukuisen henkilöstön ylläpitoon kuuluu niin suuri osa organisaation budjetista, ettei näillä virkamiehillä ole enää varaa teettää niitä tehtäviä, joita varten heidät on alun perin palkattu. LP:n esi-isä Liikkuva Poliisikomennuskuntahan perustettiin alkujaan kieltolain aikana pirtun salakuljettajien riesaksi. Nyttemmin LP:n pääasiallinen tehtävä on kirjoitella sakkolappuja autoilijoille ja ajella töötevän näköisenä moottoripyörillä erilaisissa arvovieraiden autosaattueissa sekä tietenkin jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa välissä kerjätä lisää resursseja.

Lisärahoituksen ruikuttaminen kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa tilanteissa ei millään muotoa ole poliisien yksinoikeus. Jos TV-haastattelussa kysytään yliopiston professorilta mielipidettä ilmaston lämpenemistä, niin hetkeäkään epäröimättä suurimmaksi ongelmaksi identifioidaan Suomen riittämätön rahoituspanos alan perustutkimukseen. Jos Suomen älymystön terävin kärki ei osaa tehdä muuta kuin mankua lisää rahaa, meillä menee todella huonosti.

Aivan yhtä helposti ja ilmeenkään värähtämättä tarjoavat lääkärit, opettajat, sosiaalityöntekijät, kunnanjohtajat, ministeriöt ja virastot samaa lääkettä ongelman kuin ongelman poistamiseksi. Tämä saa joskus hullunkurisiakin piirteitä. Jos Suomi menestyy huonosti koulutuksen laatua mittaavassa tutkimuksessa, ongelma pitää poistaa lisärahoituksella. Jos taas satumme sijoittumaan tutkimuksessa maailman huippujen joukkoon, sekin on peruste vaatia lisää rahaa, koska "tuloksia pitää ylläpitää" tai "opettajat työskentelevät kovan paineen alaisena".

Tämän ilveilyn huonoin puoli on se, että kuvitteellisesta rahapulasta on tullut täysin hyväksyttävä syy kaikkiin ongelmiin ja lupa tehdä asiat huonosti. On helpompi valittaa suureen ääneen resurssien puutetta kuin miettiä, miten julkisella sektorilla asiat voitaisiin tehdä nykyistä tehokkaammin, tai peräti sitä, pitääkö kaikkea nykyistä byrokratiaa välttämättä hoitaa ollenkaan. Helpolla päästään, kun todetaan vain rahan puutteen olevan huutava. Yksityisellä sektorilla eletään suu säkkiä myöten tai firma menee konkurssiin. Julkisella sektorilla ei tule edes mieleen, että syömävelan ottaminen on vain ongelmien siirtämistä tulevaisuuteen eikä rakenteellisten ongelmien korjaamista. Jos raha ei riitä kaikkeen nykyiseen, kaikkea nykyistä ei pidä tehdä.

Jos julkisella sektorilla poikkeuksellisesti säästetään, se tapahtuu jokseenkin niin, että Valtiovarainministeriö käskee Sosiaali- ja terveysministeriötä säästämään. STM käskee lääninhallintoa säästämään terveysmenoista. Lääninhallinto käskyttää kuntia ja kuntayhtymiä ja nämä sairaalan hallinto-osastoa joka sitten jättää parin määräaikaisen sairaanhoitajan sopimukset uusimatta. Ei tarvitse olla kauheasti kouluja käynyt ja oppia saanut oivaltaakseen, että tuossa ketjussa vain noilla sairaanhoitajilla on oikeasti jotain merkitystä ihmisten saaman palvelun kannalta.

Tämän palstan artikkelien kehnohko taso taas johtuu puhtaasti julkisen tuen puutteesta.

Tämä aamu oli taas yksi niistä, jolloin Helsingin Sanomien aina enemmän tai vähemmän palkitsevaan sunnuntainumeroon olisi pitänyt liittää riittävän iso terveysvaroitus. Ehdotan, että mikäli lehti tulevaisuudessa sisältää niin realistisia kuvauksia kommunistisesta mielivallasta nykypäivän Suomessa, niin tulevaisuudessa kanteen kirjoitetaan vähintään 15mm korkeilla kirjaimilla: "Tämän lehden lukeminen voi aiheuttaa aivoinfarkteja, keskenmenoja sekä alaikäisille lukijoille yökastelua ja painajaisunia".

Edellä mainittu varoitus olisi tällä kertaa ollut vähintäänkin perusteltu siksi, että normaaleille ihmisille uutinen kantahämäläisessä Janakkalan kunnassa toimeenpannusta pakkokollektivisoinnista saattaa hyvinkin helposti aiheuttaa ohimosuonen pullistumista ja epämääräisiä pelkotiloja.

Kysehän asiassa on siitä, että Janakkalan kunta päätti kaavoittaa lenkkipolun yksityisomistuksessa olevan rantatontilla sijaitsevan kesähuvilan päälle ja pakkolunastaa kyseisen tontin huviloineen, joka muuten on ainoa huvila kyseisellä rannalla ja ollut paikoillaan jo vuodesta 1945. Toki kunnalla on alueella omaakin maata, mutta sehän nyt ei tietenkään lenkkipolun alustaksi käynyt.

Nyt kunnan virkamiesten, kunnanhallituksen ja -valtuuston mielivallan on jo ehtinyt hyväksymään jo Hämeen ympäristökeskus ja Korkein hallinto-oikeus. Kunta on perustellut yksityisten kansalaisten omaisuuden sosialisointia "sosiaalisella eriarvoisuudella" ja "maaston vaikeudella". Eli toisin sanoen se, että kunta on kaavoittanut alueelle tontteja, joilla ei ole omaa rantaa, on jonkinlainen peruste sille, että vuosikymmeniä paikallaan ollut sukuhuvila on hävitettävä; eli käyttäen hieman kuvaavampia ilmaisuja huvila tontteineen on siis häikäilemättömästi varastettava laillisilta omistajiltaan.

Hyi saatana!

Tohtori suosittelee, että asianomaiset Janakkalan kunnan päättäjät hankkivat itselleen välittömästi sosialismin estolääkityksen. Usein jo ihan kevyt psyykenlääkitys auttaa, mutta tarvittaessa apua voi hakea vaikkapa Janakkalan terveyskeskuksesta. Koska jo Janakkalan vuoteen 2012 ulottuva kuntastrategiakin lupailee, että kaikessa kunnan suunnittelussa ja päätöksenteossa otetaan huomioon ikäihmisten ja erityisryhmien tarpeet, lienee kohtuullista olettaa, että terveyskeskukseen on järjestetty hoitopaikka muutamalle joko korkean iän mukanaantuoman dementian tai jo nuoremmallakin iällä esiintyvän kroonisen typeryyden takia kommunismiin hurahtaneelle. Vähintään jonkinlainen akuuttilääkitys olisi tarpeen myös tämän karkean menettelyn hyväksyneille oikeudenkäyttäjille, joille ei perustuslain 15. pykälästä näytä jääneen mieleen mitään muuta kuin sana "pakkolunastus".

Luonnollisesti on selvää, ettei syy järjenvastaiseen ja vastenmieliseen kaavoitus- ja pakkolunastuspäätökseen ole mikään lenkkipolku, vaan kyseessä on suuri ja löyhkäävä kasa kateutta, pahansuopaisuutta, huonoa hallintoa ja perisuomalaista röyhkeyttä. Lisäksi lähistölle kaavoitettuja tontteja varanneille on kunnanvaltuuston kokouspöytäkirjan mukaan annettu ymmärtää, että rannassa oleva huvila poistuu. Siinähän se vasta onkin loistava syy ryhtyä pakkokollektivisointiin.

Eteenpäin Janakkala! Käykää yhdessä ja reippain askelin kantahämäläistä (Stalinin, Maon ja Otto-Wille Kuusisen viitoittamaa) vehmasta lenkkipolkua!

Tohtori kiittää onneaan siitä, ettei hänen tarvitse kuuna päivänä astua Janakkalan tapaisen käärmeenpesän kamaralle.

Avaan praktiikkani internetissä. Koska tärkeät yhteiskunnalliset tehtävät kuitenkin vaativat tällä hetkellä koko huomioni, on ensimmäinen resepti luvassa vasta lähipäivinä.

Siihen saakka, koettakaa pitää päänne kasassa, vaikka elättekin sosiaalidemokratian ikeen alla.