Suomessa presidentti-instituutio on 2. maailmansodan jälkeen elänyt sangen erikoisia vaiheita. Paasikivi valittiin tekemään rauhaa ja normalisoimaan suhteita Neuvostoliittoon. Kekkosen kausi puolestaan on kiistanalaisuudessaan kirvoittanut hyvinkin erilaisia tutkimuksia Juhani Suomen henkilöpalvontaa lähentelevästä kultista aina Hannu Rautkallion esittämään murskakritiikkiin.

Totuus Kekkosesta on jostain välimaastosta. On täysin kiistatonta, että Kekkosen aikana Suomi onnistui varovaisesti läpi viedyssä länteen integroitumisessaan, josta EU-jäsenyys tänä päivänä on osoituksena. Samoin on kiistatonta se, että Kekkonen käytti aivan liiaksi ulkoparlamentaarista valtaa ja pysyi vallassa aivan liian pitkään. Myöskään ns. suomettuminen ei tapahtunut ilman Kekkosen hyväksyntää, vaan suuri osa rähmällään olon retoriikasta on nimenomaan hänen käsialaansa.

Kekkosen jälkeen presidentinvaaleissa on voittanut ehdolla oleva demari ja tämä tuskin tulee lähiaikoina muuttumaan miksikään. Koivisto onnistui yhdessä ensiarvoisen tärkeässä asiassa eli presidentti-instituution normalisoimisessa. Hänen kaudellaan saatiin myös päätökseensä presidentti Paasikiven aloittama suhteiden normalisointi Neuvostoliittoon. Se ei tosin ollut vähääkään Koiviston ansiota; Neuvostoliitto vain sattui katoamaan maailman kartalta.

Joka tapauksessa Koiviston kauden jälkeen presidentti ei enää ollut Jumalasta seuraava vallankäyttäjä eikä hän enää pidellyt kaikkia lankoja kädessään. Tämä oli ensiarvoisen hyvä asia ennen kaikkea sen takia, että hänen seuraajansa Martti Ahtisaari tuli Suomeen kotimaisen politiikan ulkopuolelta eikä hänellä olisi ollut käytännön edellytyksiä toimia missään kovin merkittävässä sisäpoliittisessa roolissa. Ollenkaan vähättelemättä Ahtisaaren ansioita diplomaattina voidaan todeta, että hänen panoksensa presidentti-instituutioon oli sen osoittaminen, että presidentiksi voi todellakin tulla valituksi kuka hyvänsä ja millä meriiteillä hyvänsä.

Ahtisaari jäi yhden kauden presidentiksi, koska Paavo Lipposen ulkoministeriksi nostaman Tarja Halosen syrjäyttäminen demarien presidenttiehdokkaan paikalta ei vuosituhannen vaihteen naisbuumissa tullut kuuloonkaan.

Halonen ei ole presidenttinä saanut aikaiseksi yhtään mitään. Aikaansa hän on viettänyt lähinnä kiertämällä maailmalla erinäköisissä kehitysmaa- ja puuhastelukonferensseissa kiillottamassa omaa naamaansa siinä toivossa, jossain on tarjolla hyväpalkkainen puuhastelujärjestövirka, mikäli toisen kauden jälkeen huvittaa vielä tehdä jotakin. Kotimaassa hän on silloin tällöin nostanut profiiliaan esiintymällä televisiossa jossain kissanristiäisissä pukeutuneena kuin halpahallin mallinukke. Todellinen koko kansan presidentti siis.

Tästä huolimatta Halosen suosio gallupeissa on kaunistelematta samaa luokkaa kuin aikanaan Nicolae Ceausescun kovin kaunistellut tulokset. Näin ollen Halosen lisäys presidentti-instituutiomme on se, että presidentti voi tehdä mitä hyvänsä ja silti häneen ollaan tyytyväisiä ja hän tulee valituksi uudelleen.

Missä ollaan nyt? Presidentti on arkinen instituutio. Presidentiksi voi tulla valituksi kuka hyvänsä (kunhan on demari) ja hän voi toimessaan oikeastaan tehdäkin aivan mitä hyvänsä. Edessä ovat läpihuutovaalit, jossa ehdokkaina ovat voitonvarma Halonen, hiirenharmaa Vanhanen, jotenkin vasemmalla kädellä ja huvikseen mukana oleva Niinistö sekä epämääräinen sakki marginaaliehdokkaita poliittisen spektrin kaikista värisävyistä. Tällä asetelmalla tuskin saadaan aikaiseksi edes mielenkiintoista kampanjaa saati sitten mitään, millä olisi lopputulokseen mitään vaikutusta.

Jos leikitään hetki ajatuksella, että vaalista tulisi jännittävä, se olisi silti ratkennut ennen aikojaan: Halosen paikka toisella kierroksella on itsestäänselvyys. Toisesta paikasta taistelevat Niinistö ja Vanhanen. Vaikka istuvalla pääministerillä on tässä taistelussa jo virkansa puolesta etulyöntiasema, niin kortensa kekoon kantavat myös Kepun valtava jäsenkunta, puoluekoneisto ja lehdistö. Kokoomus leimataan epäröimättä joksikin äärioikeistolaispuolueeksi, ja jos näyttää yhtään siltä, että Niinistöllä olisi mahdollisuuksia, aloittaa "sitoutumaton" valtamedia vasemmalle vinksallaan olevan toimittajakunnan voimin armottoman Niinistön mustamaalauskampanjan. Lopputuloksena toisella kierroksella ovat siis Halonen ja Vanhanen.

Tässä tilanteessa kaupunkilaiset menevät sankoin joukoin Halosen taakse, koska kepuli ei kaupungissa ole koskaan menestynyt eikä menesty jatkossakaan, mikä osoittaa, että ainakin osassa kaupunkilaisista on jäljellä jonkinlaista todellisuudentajua. Loput jäävät kotiin kun demarin ja maalaisliittolaisen välillä ei voi valita edes pienempää pahaa.