Kaunis kielemme kehittyy alati ja koko ajan otetaan käyttöön uusia sanoja ja joidenkin vanhojen sanojen käyttö ajan kuluessa vähenee tai suorastaan jopa häviää tyystin.

Tämä on tietenkin täysin luonnollista ja itse asiassa suorastaan kielen elinvoimaisena säilymisen välttämätön edellytys. Me nykysuomalaiset puhumme sujuvasti alesta, kännykästä ja jopa globalisaatiosta, vaikka ennen sotia kukaan ei olisi osannut antaa kyseisille sanoille mitään sisältöä. Tosin latinantaitoiset olisivat ehkä ainakin pääpiirteissään ymmärtäneet, mitä globalisaatio voisi tarkoittaa.

Mutta sitten ovat nämä tarpeettomat uudissanat, jotka saavat jokaisen alkeellisemmankin kielitajun omaavan ihmisen näkemään punaista. Työmarkkinoitamme riivaa aivan uusi pulma; meillä nimittäin on ihan hirveän huono kohtaanto. Lähes kaikkien yritysten nokkamiehiä askarruttaa suunnattomasti se, millainen mahtaa lainkaan ollakaan tällä viikolla yhtiön johtavan tuotemerkin tunnettuus. Melkein kaikki huonot asiat sosiaalidemokratiassamme johtuvat maapalloistumisesta, joka varmaankin tarkoittaa jotakuinkin sitä, että kaikki hyvät asiat, kuten kunnolliset kahvilat, työpaikat ja kauniit naiset valuvat aivan yllättäen pyöreäksi muuttuneen planeettaamme pintaa pitkin täältä susirajalta etelään ja meille jää vain korkeat verot, itsepalvelu, kallis ruoka, jolloin kohtalonamme on kohtaanto niiden rumempien naisten kanssa, jotka eivät neekereille kelvanneet.

Joskus näitä uudissanoja keksitään vähän jälkijunassa. Ulkopoliittisesti arveluttava ryssänpelko eli fiinimmin ilmaistuna russofobia on vasta reilusti yli 10 vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ymmärretty muuttaa kansaamme lamauttavaksi turvallisuusvajeeksi.

Osataan Suomessa toisaalta kierrättää vanhojakin sanoja. Usein tämä kierrätys on ihan paikallaan. Savotat ja taksvärkit ovat ihan jokapäiväistä kieltä, vaikka metsureita ei Suomessa enää ole kuin pari tuhatta ja torpparit ovat jo yli 80 vuotta sitten vapautuneet taksvärkeistään ja saaneet tilansa.

Vähemmän onnistunutta kierrätystä edustavat puolestaan ne sanat, jotka varta vasten keksitään hokemiksi johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Alan kirkua, jos kuulen ennen 2006 presidentinvaalia yli sata kertaa viitattavan tasavallan presidenttiin eräänlaisena kansakunnan unilukkarina. Voitte siis odottaa kuulevanne epämääräistä hysteeristä huutoa jossain päin Helsinkiä aivan lähiviikkoina.

Joskus kierrätyksessä mennään metsään oikein urakalla. Edellä mainittua turvallisuusvajettamme paikkaamaan on keksitty Nato-optio. Tästä voi henkilölle, joka tietää sanan "optio" merkityksen, mutta ei ole niin tuttu ulkopoliittisen liturgian kanssa, tulla käsitys, että hallussamme on jonkinlainen arvopaperi tai sopimus, jonka voimme tarpeen tullessa muuttaa Nato-jäsenyydeksi. Tietenkään todellisuudessa ei Natoon enää ole asiaa, jos sitä oikeasti tarvitaan.

Pitäkää huoli henkilöydestänne. Varsinkin te, jotka asutte siellä Väli-Suomessa.