Vuoden 2006 presidentinvaaleihin on aikaa vähän yli kolme kuukautta. Tässä vaalitrillerissä vastauksensa saa kaksi lähinnä poliittisia toimittajia kiinnostavaa kysymystä. Ensimmäinen kysymys on se, valitaanko Tarja Halonen toiselle kaudelle ensimmäisellä vai toisella vaalikierroksella. Toinen elämää pienempi kysymys on se, kuka sijoittuu vaalissa toiseksi.

Tasavallan presidenttinä Tarja Halonen ei ole suuremmin meidän suomalaisten hyvinvointia edistänyt. Lähinnä hän on keskittynyt puuhastelemaan maailmalla sekalaisissa puunhalaajakonferensseissa, jotka noteerataan lähinnä vain Suomessa ja Suomessakin vain siksi, että Suomen tasavallan presidentti osallistuu kyseisiin tilaisuuksiin. Näiden lisäksi hän on aina sopivan tekosyyn saadessaan tuppautunut mukaan EU-huippukokouksiin, joissa edustaminen kuuluu pääministerin tehtäviin.

Tämän lisäksi Halonen heittää määrävälein julkisuuteen mielipiteitä vähän asiasta kuin asiasta. Halosen NATO-vastaisuus ja globalisaatioskeptismi on varmasti jo kaikkien tiedossa, mutta löytyy kansakunnan kaapin päältä muitakin mielipiteitä. Viime viikolla tasavallan presidentti teki uuden aluevaltauksen tieteen, tarkemmin sanottuna psykologian, alalla. Halosen mukaan lapsi kiintyy enemmän äitiinsä kuin isäänsä siksi, että lapsi viettää niin pitkän ajan äitinsä kohdussa. Tämä teoria on luonnollisesti täyttä huuhaata, mutta antaa jonkinlaisen kuvan Halosesta kaikkien alojen erikoisasiantuntijana.

Harrastelijapsykologi Halonen on myös päättänyt hoitaa kansamme kollektiivisia pelkotiloja. Hän on havainnut, että suomalaisia vaivaa Venäjän pelko, koska Suomen historiassa "sodat ja hallat ovat tulleet idästä". Tämän viiltävän analyysin lukeminen herätti tohtorissa toiveen, että Halosella on tarjota myös diagnoosin mukainen hoito. Pettymys oli lievästi sanottuna suuri, kun paljastui, ettei koko kansan presidentillämme ollutkaan tarjota keinoa pelon vähentämiseen vaan hän vain totesi fatalistisesti, että pelon kanssa on totuttava elämään.

Samalla Halonen ohimennen kertoi nyky-Venäjän jakavan Suomen kanssa päämäärinä demokratian, ihmisoikeudet, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon. Eduard Bernstein, yksi modernin sosialismin oppi-isistä, sanoi aikanaan, että päämäärä ei ole mitään, mutta liike on kaikki kaikessa. Kun tämä otetaan huomioon, niin voidaan vain todeta, ettei ammattidiplomaattikaan olisi osanut Halosta ovelammin sanoa, että Venäjä on epädemokraattinen, ihmisoikeuksia polkeva valtio, jota pyörittää korruptoitunut oikeuslaitos ja hallintokoneisto. Venäjän presidentti Vladimir Putin sai myös Haloselta osakseen varsin kaksimielisen kehun. Hänen hallintonsa on kuulemma paljon parempi, kuin mitä Suomessa 15 vuotta sitten pelättiin Venäjälle mahdollisesti syntyvän. No, lohtuhan se tietenkin on pienikin lohtu.

Presidentti Halosella olisi viime viikkoina ollut tilaisuus ottaa myös kantaa myös oikeasti kansalaisia sekä Suomessa että maailmalla liikuttaviin asioihin, mutta näihin hän ei ole rohjennut puuttua. Valtiovierailulla Armeniassa presidentiltä kysyttiin kantaa ensimmäisen maailmansodan aikana turkkilaisten toimeenpanemaan yli miljoonan armenialaisten murhaan, mutta presidentti ei edes tunnustanut kansanmurhaa tapahtuneeksi vaan ohitti koko kysymyksen isäntiensä hämmästykseksi jollain joutavanpäiväisyydellä. Omaa Venäjän pelkoaan Halonen hoitaa pysymällä visusti vaiti Tsetseniassa jatkuvasta sodasta sekä Keski-Venäjällä elävän piskuisen suomensukuisen mari-kansan jatkuvasta sorrosta.