Viime viikolla havaitsi eräs tietokoneasiantuntija koneelleen ilmestyneen kutsumattoman vieraan. Merkit viittasivat tietokonevirukseen, mutta koska koneen virussuojaus oli kunnossa, koneelle ei oltu asennettu mitään epämääräisiä ohjelmia ja Internetissäkin oli liikuttu varovasti, niin epäselväksi jäi, miten ihmeessä pöpö oli päässyt koneen saastuttamaan. Vaikka ohjelma yrittikin piilottaa itsensä järjestelmään muista viruksista tutuilla keinoilla, onnistuttiin sen toiminta ja ennen kaikkea alkuperä selvittämään.

Tietokoneen saastuttanut ohjelma oli peräisin kansainvälisen mediajätin Sony BMG:n julkaisemalta musiikki-CD:ltä, mikä jo sinänsä oli yllättävää. Todella hätkähdyttävä tieto oli kuitenkin se, että ohjelma oli asentunut koneelle pyytämättä ja yllätyksenä samaan tapaan, kuin eräs telekopiosanoma saapui taannoin suomalaiselle huippupoliitikolle. Tässä tapauksessa käyttäjä oli vain pahaa aavistamatta kuunnellut ostamaansa CD-levyä koneensa romppuasemalla.

Ilmeisesti Sony on siis ottanut käyttöön todella raskaat aseet taistelussa tekijänoikeuksien loukkauksia vastaan. Mutta hetkinen! Tietokoneen toimintaa häiritsevä ja turvallisuusreikiä aiheuttava haittaohjelmahan tarttui kaupasta ostetusta laillisesta suuren levy-yhtiön julkaisemasta levystä eikä mistään piraattikopiosta. Meillehän on vuosia tolkutettu, että piraattiohjelmista voi koneelle tarttua vaikka millaisia viruksia, joten on syytä pysyä tiukasti alkuperäisissä ja laillisissa ohjelmissa. Alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että musiikissa ja elokuvissa totuus on aivan päinvastainen. Internetistä ladattu musiikkitiedosto ei konetta saastuta, kunhan käyttäjä vain varmistuu, että kyseessä todella on musiikkitiedosto. Niinsanottua "laillista musiikkia" myyvät yhtiöt sen sijaan levittävät musiikkinsa ohessa haittaohjelmia, jotka tarttuvat hyväuskoisten kuluttajien tietokoneisiin.

Haittaohjelmien levittäminen on rikos ja niitä tahallaan levittävät ovat rikollisia. Maailmalla tietoverkoissa leviävien virusten tekijöitä on tuomittu vuosikausien vankeusrangaistuksiin ja miljoonien vahingonkorvauksiin, vaikka yleensä tuomiolle joutuneet ovat olleet pelkkiä kakaroita, jotka eivät ole ymmärtäneet tekojensa seurauksia. Mediateollisuudessakin on todellisuudentaju ilmiselvästi hieman hakusessa päätellen siitä härskistä tavasta, jolla teollisuus aliarvioi kuluttajia ja hyökkää säälimättä maksavien asiakkaidensa kimppuun tekijänoikeuksien suojaamista tekosyynä käyttäen. Sonyn pomoille ei varmasti ole epäselvää, etteikö haittaohjelmien levittäminen olisi laitonta. Voimansa tunnossa yhtiö on kuitenkin päättänyt, ettei lain noudattamisella ole niin väliä, kunhan heikkoa suuryhtiötä vain suojellaan pahoilta ja vaarallisilta kuluttajilta. Lisäksi on tietenkin hyödyllistä tietää, kuinka pitkälle he voivat mennä ilman, että saavat kimppuunsa viranomaiset ja päälleen asiakkaittensa vihan.

Maailman levy-yhtiöillä ja elokuvateollisuudella on syy omahyväisyyteensä. Vuosien työllä ja miljoonien eurojen lahjonnalla, anteeksi, tarkoitin tietenkin lobbaamisella, teollisuus on saanut ajetuksi lähes kaikkiin länsimaihin lainsäädäntöä, jonka ensisijaisena tarkoituksena on suojella suuria mediataloja. Varsinaisten taiteilijoiden ja taidetta ostavien kuluttajien oikeuksista ei säädöksissä suuremmin huolta kanneta. Yhdysvaltojen DMCA-lainsäädäntö ja EU:n tekijänoikeusdirektiivi ovat loistoesimerkkejä siitä, miten lobbaus voi onnistua yli odotusten. Tuskin mediateollisuus uskalsi edes toivoa, että kuluttajien oikeuksista huolissaan olevien kansalaisjärjestöjen mielipiteille ei säädöksiä valmisteltaessa annettaisi minkäännäköistä arvoa.

Vuoden 2006 alussa tulee Suomessakin voimaan uusi tekijänoikeuslaki, joka toteuttaa EU:n tekijänoikeusdirektiivin ja menee monessa kohdassa vielä huomattavasti pidemmälle. Kuluttajalla ei enää ole välttämättä oikeutta tehdä itselleen kopiota ostamastaan äänitteestä. Lain erityisiin omituisuuksiin kuuluu se, että tehdessään itselleen kopion omasta äänitteestään, joka on suojattu ns. tehokkaalla teknisellä suojauksella, henkilö syyllistyy rikokseen, jonka maksimirangaistus on sama kuin esimerkiksi seksin ostamisesta alaikäiseltä, oikeuden määräämän lähestymiskiellon rikkomisesta, mellakoinnista ja vakuutuspetoksesta. Saman musiikin oikeudeton lataaminen Internetistä on myös kiellettyä, mutta ei rangaistavaa. Tällainen älyttömyys loukkaa härskisti kansalaisten oikeustajua ja vähentää lain kunnioitusta.

Miten me kuluttajat sitten voisimme saada äänemme kuuluville? Ainakin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin syytää rahaa ylikansallisille mediajäteille, jotka parhaansa mukaan polkevat kuluttajien oikeuksia. Musiikkia voi laillisesti ostaa Internetistä vaikkapa venäläisistä All Of Mp3 ja Mp3 Search -palveluista. Maksu sujuu turvallisesti eikä luottokorttitietojaan tarvitse antaa suoraan musiikkikauppiaille. Hinnatkin ovat kohtuulliset. Ostamansa musiikkia voi kuunnella tietokoneella ja sen saa täysin laillisesti polttaa CD-levylle sekä siirtää kannettavaan musiikkisoittimeen. Mitään epämääräisiä ohjelmia ei tarvitse tietokoneelleen asentaa, jotta ostamaansa musiikkia voisi kuunnella. Samaa ei voi sanoa Applen iTunes -palvelusta tai SanomaWSOY:n pyörittämästä Musiikkilataamosta.

Liiketoiminnallaan venäläiset verkkokaupat keräävät miljoonia, jotka voisivat myös valua suoraan levy-yhtiöiden ja muusikkojen taskuihin, mutta omalla toiminnallaan mediateollisuus tekee parhaansa, ettei näin vain pääsisi käymään. Jos ihme tapahtuisi ja levyfirmat ottaisivat päänsä perseestään ja alkaisivat myydä musiikkia verkossa kuluttajien haluamassa muodossa järkevään hintaan, muuttuisi menetetyn linnakkeen puolustaminen alan uudeksi nousuksi. Lobbaamisen, lahjonnan ja tietokonevirusten rustaamisen sijasta teollisuus voisi keskittyä rahojensa laskemiseen ja tuotteidensa myymiseen.