Suomessa järjestetään eduskuntavaalit ensi keväänä. Koko koitoksen ainut mielenkiintoinen asia on se, kenestä tulee seuraavan hallituksen pääministeri. Mitään muuta kiinnostavaa vaaleissa ei sitten olekaan.

Käy miten tahansa, sosiaalidemokratia aatteena voittaa vaalit, kuten se on voittanut kaikki edellisetkin vuosikymmeniä. Rahvaan hämäämiseksi aate on paketoitu useampaan eri pakettiin, joissa käärepaperi on kussakin erilainen ja siihen on piirretty hassunkurisia kukka-aiheisia kuvioita, mutta jokaisen sisältä löytyy tympeänharmaa ydin. Kaikkien suurten ja useimpien pientenkin puolueiden ohjelmajulistukset ovat painotuseroja lukuunottamatta samanlaisia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, joka tarkoittaa maailman persaukisimpia länsimaalaisia ja maailman pulskinta hallintokoneistoa, on kaikkien puolueiden erityisessä suojeluksessa. Kansalaisille tämä poliitikkoja mukavasti hyllyvirkalupauksilla voiteleva koneisto myydään väittämällä, että köyhät joutuvat kadulle tienaamaan jos lopetamme yhtään erikoistutkijan tai varapääjohtajan virkaa.

Kaikilla kolmella suurella on voimakas motiivi olla tekemättä mitään. Demarien hellimä vaalikarja asuu lähiöissä, on töissä teollisuudessa tai elää tukiaisilla, ei ole erityisen koulutettu ja osaa sanoa "mää mää" kun demarit väittävät, että kukaan muu ei ikinä huolehdi heistä paitsi Puolue. Kepulaisissa on tukeva palstaviljelijäsiipi sekä lisäksi maaseutujen kepulaisen byrokratian kuoro. Tämä organisaatio ei tule ikinä toimeen ilman massiivisia tulonsiirtoja yksityisen sektorin tuottavilta työntekijöiltä tälle loispesäkkeelle. He osaavat sanoa "mää mää" kun Kepun politrukit kertovat, että vain kepu huolehtii viljelijän ja syrjäseudun eduista. Kokoomuksen kannattaja taas on naurettavan pientä palkkaa julkiselta sektorilta saava byrokraatti, opettaja tai sairaanhoitaja. Aatteellisesti heidän kuuluisi äänestää demareita, mutta nyt he sanovat vain: "mää mää", kun Kokoomuksen pyrkyrisiipi vakuuttaa heille, että he ovat "herroja" ja että ei heidän ainakaan sosialisteja pidä äänestää ja Kokoomus pitää huolen heidän kaltaisistaan yhteiskunnan selkärangoista.

Lopputuloksena kansa sanoo: "mää mää", ja äänestää Eduskunnan täyteen jonkunvärisiä sosiaalidemokraatteja. Tuloksena on sama ummehtunut pysähtyneisyys ja ongelmien lakaiseminen maton alle, mihin meitä on totutettu jo yli 30 vuotta lähes tauotta. Oikeisiin ongelmiin eli syrjäytymiseen, kilpailukykyyn, maahanmuuttoon, verotukseen ja ulkopolitiikkaan ei viitsitä koskea ollenkaan ja hymistellään vain kuorossa sitä, kuinka erinomainen paikka Suomi on ja kuinka kaikki on täydellistä. Kun joku asia räjähtää täydellisesti silmille, päälle pannaan laastari ja taas ylistetään sosiaalidemokratian riemukulkua.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Tohtori ehdottaa, että puolueet palaisivat enemmänkin aatteellisille alkujuurilleen. Demarit voisivat vaihtaa tympeänharmaan ytimensä aidon punaiseksi kloonaamalla riveihinsä kasan Erkki Tuomiojia ja heittämällä Lipposen kaltaiset reaalimaailmassa elävät revisionistit pellolle. Kepun taas pitäisi keksiä, haluaako se olla agraariänkyröintipuolue vai kaupunkilaispuolue ja muutenkin keksiä itselleen joku järkevä puolueohjelma, jossa esitetään selkeä visio siitä, millainen Suomi heitä miellyttää. Kokoomuksen taas pitäisi kipata riveistään kaikki julkisen sektorin vätystelijävirkamiehet ja opettajat ja muut pienipalkkaiset ja ryhtyä oikeasti ajamaan hyvätuloisen asiaa. Tämän jälkeen kansalaiset voisivat sanoa vaaleissa, mikä aate heitä miellyttää eniten. Nyt he voivat vain valita sosiaalidemokratian ja sosialidemokratian väliltä.

Jos politiikkaan ei haluta lisätä sisältöä ja annetaan kansan valita yhdestä heille tarjotusta vaihtoehdosta, ehdotan, että otamme edes mallia Ceausescun Romaniasta. Sielläkään kansalla ei ollut mitään vaihtoehtoja, mutta Ceausescun uudelleentaputus virkaansa oli sentään viihteellistä seurattavaa. Esiintymiskyvyttömien poliitikkojen änkytys hedelmöityshoidoista tai muista mieltäkääntävistä kysymyksistä vaalitenteissä taas on lähinnä katselijalleen kärsimysnäytelmä.