Asiaan liittyvä vähäinen keskustelu ja lehdistökommentit ovat olleet juuri sitä, mistä tohtori kirjoitti reilu vuosi sitten artikkelissa Rutiinivalheiden Loputon Suo. Sen sijaan, että olisi mietitty yhteiskuntamme varallisuuden huonoa karttumista ja sitoutumista vääriin paikkoihin, tai edes keskusteltu tutkimuksen metodista ja kenties paljastettu siinä olevat virheet ja näin tulokset virheellisiksi, kommentoijat hyväksyvät tuloksen sellaisenaan, mutta selitykset olivat tuttua hölynpölyä.

Onhan tietysti mahdollista, että kylmä ilmasto, pitkät etäisyydet, sodassa oleminen 60 vuotta sitten, sodassa olemattomuus silloin kun siirtomaita kahmittiin ja monet muut parametrit ovat selitys suomalaisten köyhyydelle, mutta tohtori ei usko tähän hetkeäkään. Sen sijaan kunnon rutiinivalhetyyliin keksittiin salaperäinen ja tarkastelua kestämätön perusteluvyyhti, esitettiin se, todettiin kyseen olevan luonnonlaista ja karmasta ja unohdettiin koko asia ja aloitettiin taas vaalityö SDP:n hyväksi.

Syy suomalaisten heikkoon sijoitukseen on 60 vuotta harjoitetussa valtionyhtiökapitalismissa, suljetussa taloudessa, kansanalaisten säästöjen säännöllisessä kuppaamisessa devalvaatioilla ja yhteiskunnan rakennemuutoksessa. Sodan jälkeen rivi-ihmiselle kertynyt ainoa omaisuus on asunnossa. Suomen politiikkaa 2. maailmansodan jälkeen voi luonnehtia omanlaiseksensa merkantilismiksi. Perustettiin valtionyhtiöitä vähän joka alalle ja sitten devalvaatioilla huolehdittiin niiden kilpailukyvystä. Koko yhteiskunta siis valjastettiin näiden jättien kehittämiseen, mutta talouden avauduttua ja laman romautettua kaiken osakeomaisuuden arvon nämä koko yhteiskunnan voimin kehitetyt yritykset myytiin pääosin pilkkahintaan ruotsalaisille ja ne siirtyivät ruotsalaiseksi kansallisvarallisuudeksi muutaman kuukauden sosiaalitukiaisia vastaavalla summalla.

Asuntomarkkinoilla taas ainoastaan pääkaupunkiseutu ja Tampere ovat pysyneet oikeastaan koko ajan jollain tavalla houkuttelevina alueina. Muilla paikkakunnilla asuntojen arvot eivät ole juuri nousseet ja monessa paikassa autioituvilla seuduilla muualle muuttaminen aiheuttaa itse asiassa myyntitappion, koska kukaan ei ole kiinnostunut maksamaan kummoistakaan summaa ankeasta kaksiosta Outokummussa. Helsinkiin muuttava taas tarvitsee 200 tonnia lainaa saadakseen kaksionsa, ja vaikka asumme näennäisesti omistusasunnoissa, ne ovat niin velkaisia, ettei niistä jää varallisuudeksi katsottavaa tämänhetkisen kirjanpidon mukaan oikeastaan ollenkaan, varsinkin kun asuntojen arvostus tehtiin vuoden 2000 hintatason eli kuusi vuotta vanhan mukaan.

Näiltä osin tohtori yhtyy selittäjien kuoroon. Valtionyhtiöpolitiikka oli toki katastrofaalisen virheellistä ja sitä ei SDP:tä tai kepua lähellä oleva taho saata ikinä tunnustaa, mutta asunto-omaisuuden arvon osalta tilanne on se, että se näkyy vasta seuraavan sukupolven varallisuutena. Sen sijaan jopa Wider-instituutin tutkijat ovat sisäistäneet suomalaisen hyvinvointivaltiosepustuksen ja selittävät tulokset omalta osaltaan sillä, että Suomessa ei ole eläkesäästöjä ihmisten varallisuudessa kun ne ovat julkisissa kassoissa, ja kun sosiaaliturva on niin hirveän hyvä, ei tarvitse säästää pahan päivän varaa.

Wider-instituutissa ollaan siis sitä mieltä, että suomalainen eläkejärjestelmä, joka on täydellinen arpalippu kaikille suurten ikäluokkien jälkeen tuleville, on verrattavissa henkilökohtaiseen omaisuuteen. Jos rivi-ihmiseltä kysytään, otatko mieluummin 50 tonnia henkilökohtaista rahaa vai epämääräisen lupauksen jostain tulevaisuudessa kenties saatavista tukiaisista jos rahaa sattuu olemaan, yllättävän moni valinnee tuon 50 tonnia. Jatkuvasti paisuvat terveydenhoitomenot, ihmisten pidempi elinaikaennuste ja julkisen talouden aiheuttama nyt jo äärimmilleen viety verorasitus ja vähäinen korotusten vara tarkoittavat sitä, että huonokuntoisilla vanhuksilla on parin vuosikymmenen päästä syytä olla rahaa hoitoon yksityisellä sektorilla, sillä julkinen valta ei kykene tarjoamaan heille uusimpia ja kalleimpia hoitomuotoja. Näin ollen sosiaaliturvakaan ei ole henkilökohtaisen omaisuuden kaltainen suoja byrokratian mielivallalta.

Tutkimus siis paljastaa oikean ongelman. Suomessa ihmisten elintaso säilyy hyvänä ja henkilökohtaisten kriisien sietokyky välttävänä vain ympäröivän yhteiskunnan ja byrokratian suostumuksella. Jos syöpään kuolevan kipulääke maksaa nyt euron enemmän kuin mitä joku lääkeasioiden hallinnointikeskus on sopivaksi päättänyt, sitä ei julkisen hoidon kautta ole tarjolla eikä sen ostamiseen saa mitään tukea, joten vaihtoehtona on kerätä itse useampia tuhansia tuon lääkkeen ostamiseen tai kärsiä kivuista. Tällainen mielivallalta kuulostava byrokraattinen simputus ja sääntöjen asettaminen ihmisten hyvinvoinnin edelle on jo nyt arkipäivää. Ainoa tapa turvata itsensä jollain tavalla siten, ettei ole riippuvainen muiden almuista ja hyvästä tahdosta, on henkilökohtainen omaisuus.

Suomessa henkilökohtainen omaisuus muualla kuin velkaisessa asunnossa on ideologisesti hankala asia, sillä kalevalainen Louhettaresta syntyineistä vitsauksista yhdeksäs, kateus, elää sitkeästi joka paikassa. Riippumattomilla ihmmisillä olisi enemmän vapausasteita päättää omasta elämästään, mutta tällaiset ihmiset eivät tarvitse pyhää hyvinvointivaltiota mihinkään, ja tällaisille ihmisille järjettömien verojen ja huonojen palveluiden myyminen, mihin kaikki suomalaiset puolueet syyllistyvät, olisi sangen haastava homma.

Näin ollen meille vain tyydytään selittämään, että köyhyytemme onkin oikeastaan rikkautta ja persaukisuus hyvinvointia, jotta julkisen vallan byrokraatit saavat edelleenkin jatkaa jumalan leikkimistä ihmisten elämillä.

Arbeit macht frei.