Neuvostoliiton romahdus ja Suomen 1990-luvun alun talouslama eivät millään muotoa olleet toisistaan riippumattomia tapahtumia. Suomen kommunistisen työväenliikkeen järjestösekasotkun kannalta oli kuitenkin kohtalokasta, että tapahtumat seurasivat toisiaan niin nopeasti. Ensiksi Neuvostoliiton romahdus sulki itäiset rahahanat lopullisesti, minkä jälkeen lama teki lopun riitaisten kommunistien epäpätevästi hoidetusta sijoitusvarallisuudesta.

SKP meni konkurssiin. SKDL ja SNDL lakkautettiin ja kaikkien kolmen järjestön jäsenet liitettiin monimutkaisella järjestömagiikalla uuteen Vasemmistoliittoon, jonka oli tarkoitus olla viimeinkin se oikea ja ihmislähtöinen vasemmistopuolue, joka ei suinkaan edusta stalinistista viidettä kolonnaa eikä yritä muuttaa Suomea kommunistidiktatuuriksi, jossa kansalaiset saisivat yhdenvertaisesti jonottaa rupla ja leipäkortti kädessä. Tällä kertaa tavoitteena olisi ihmiskasvoinen ja humaani sosialismi, jossa elämä olisi pullaa kaikille. Jäseniäkin puolueeseen saatiin heti alussa melkein 60000, mutta oikea jäsenluku oli kuitenkin reippaasti alle puolet tuosta, sillä em. järjestömagiikan tuloksena monet tulivat liittyneeksi Vasemmistoliittoon useamman kerran erilaisten lakkautettujen yhdistysten paikallis-, kunnallis- ja piirijärjestöjen kautta. Myös aika moni jo punavihreämmille metsästysmaille siirtynyt puolueen jäsen tuli postuumisti liittyneeksi uuteen puolueeseen.

Joka tapaksessa Vasemmistoliitosta tuli jonkinlainen poliittinen voima. Enimmillään sillä oli 22 kansanedustajaa vuoden 1995 vaalien jälkeen, minkä jälkeen puolue oli edustettuna molemmissa Lipposen ns. sateenkaarihallituksissa. Puolueen kannatus on ollut laskusuunnassa, mutta pysynyt kuitenkin kymmenen prosentin pinnassa. On siis hyvinkin mahdollista, että puolue joskus tuleivaisuudessakin on vaaankieliasemassa, jolloin tie hallitukseen voi avautua vaalimatematiikan oikusta. Hallituskumppanina Vasemmistoliitto on kuitenkin hankala, koska ei ole alkuunkaan luottamista siihen, että puolue pysyisi hallitusruodussa – ainakin puolueen rivikansanedustajien säännölliseen esiintymiseen opposition rinnalla on syytä tottua.

Vasemmistoliitto on olemassaolonsa aikana muodostunut eräänlaiseksi kommunistiseksi perinnejärjestöksi, josta ovat löytäneet kodin niin vanhat kierot stalinistit, kuten Esko-Juhani Tennilä ja Jaakko Laakso, ummehtuneet enemmistökommunistit, kuten Esko Seppänen, sekä SKDL:n hyödylliset sosialisti-idiootit, kuten Kalevi Kivistö. Porukkaan on sulautunut myös erilaisia ympäristöradikaaleja, äärifemakoita, punkkareita, talonvaltaajia ja muuta paskasakkia, esimerkkinä vaikkapa nykyinen kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Paavo Arhinmäki. Ja aivan kuten entisesä SKDL:ssä, puolueen kommunistit vetelevät naruja ja käyttävät hyväkseen muita edistääkseen ideologiaansa, joka nykyisin tuntuu lähinnä muodostuvan kiusanteosta ja USA:n vastustamisesta.

Puolueen vuosituhannen vaihteen keulakuva, puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes, savustettiin pois paikaltaan ja saman tien koko puolueesta, kun hänen mielestään puolueen pitäisi ihan oikeasti olla jotain muutakin kuin vanhojen kommarien leikkikenttä. Siimeksen lähdön jälkeen puolue onkin marginalisoitunut entisestään ja oikeastaan ainoa vasemmistoliittolainen, jonka lausuntoja mediassa kuulee, on europarlamentaarikko Esko Seppänen, jonka agendalla päällimmäisinä ovat USA:n, NATO:n ja EU:n perustuslain vastustaminen. Yhtäkään positiivista aloitetta ei Seppäseltä, kuten ei muiltakaan vasureilta, ole kuulunut vuosiin.

Tämä kaiken vastustaminen onkin syy siihen, miksi Vasemmistoliitto tulee pysymään varsin tiukasti valtakunnanpolitiikan sivuraiteella. Vasemmistoliittoa äänestävä ei voi milloinkaan tietää, tuleeko hän äänellään kannattaneeksi ihmiskasvoista sosialismia, rajojen totaalista avaamista elintasoeläteille, punaviherradikalismia kettutyttöilyineen, Venäjän nuoleskelua vain USA:n vastustamisen takia, ydinvoiman lisärakentamista, ydinvoimasta luopumista, vai kenties aivan jotain muuta. Valtaosa äänestäjistä ei tällaisesta pidä, eikä siihen mitään järkevää syytä olekaan. Toivottavasti Vasemmistoliitto seuraa edeltäjäpuolueitaan historian roskakoriin mielummin ennemmin kuin myöhemmin.